Viettejä

Kuun kukat vedessä kisailevat ympäri tukkaa, kainaloita, kupeita…

Vatsaa…

Vähitellen nousee koko ruumis.

Nyt eroittaa hän jo varpaat, pitkät kultaiset kynnet: ja polvet, jotka ovat kuin hopeainen shamppanjamalja.

Jännitettynä puristaa hän käsiänsä kuin haikeasta tuskasta yhteen. Noin ihanaa olentoa ei hän ole milloinkaan nähnyt.

Keksit laskevat hänet vihdoin jäykässä kaaressa muutamaan veneistä.

Haudanhiljaisuus…

Kuultava, valoa säihkyvä vartalo, ihan kuin läpikuultava. Ja silmät. Hän eroittaa auki luodut silmät aina tänne asti, vaikka hän istuu perimmäisenä.

Häntä värisyttää.

Ne ovat kuin naulatut häneen.

Kylmä hiki käy hänen päällensä.

Miksi tuijottavat ne juuri häneen? Niistä kajastaa kuin kuilu.

Mutta sitten asetetaan ihana löytö alttarille. Kuinka kipeästi hänen päätänsä kivistää. Alttari on verhottu valkoisella liinalla… Ah, sehän on kuin ruumispaari… Ah, ah…

Neljä miestä tarttuu kiinni alttarin kulmiin.

Hiljaisessa, juhlallisessa marssissa alkavat he kulkea kaupunkia kohden.

Kaikki nousevat ylös. Vähitellen tyhjenee templi. Hänkin nousee. Ja yhtyy saattoon. Juhlallisesti kuin hautauskulkueessa astelevat he.

Vihdoin pysähdytään jylhän, harmaan, yöhön verhotun palatsin eteen.
Minnekä he ovat tulleet?

Paikka tuntuu hänestä tutulta. On kuin olisi hän ammoin sitten, lapsuudessaan, nähnyt sen.

Neljä tummakaapuista tarttuu jälleen tuohon valkoiseen liinaan.

Noustaan ylös viileätä pylväskäytävää. Vanha palvelija, joka avasi alimman oven, kulkee suuri avainkimppu kädessään edellä näyttäen tietä. Askelten ääni tukahtuu kivisiin seiniin ja pimeään, kosteaan viileyteen.

Ihmisjoukko täyttää käytävän. On kuin olisivat keskiyön haamutanssiaiset alkaneet ja kuin kukin etsisi itsellensä paria.

Ah, hän valitsee hänet, hän valitsee hänet.

Ja jott'ei kukaan ennättäisi ennen, astuu hän ylpeästi ja kiireisesti kaikkien ohitse valkoisen liinan luo, jonka kantajat juuri ovat laskeneet maahan.

Silkkiselle sohvalle ovat he laskeneet hänet, keskelle hämärää salia, jossa suuret palmunlehdet varjojaan luovat ja jonka valkoisista seinistä kultakukkien heteet kiiluvat.

Hän menee hänen luokseen, polvistuu, kumartuu…

Sitten nousee hän jälleen ylös, ylpeänä, iloisena, riemukkaana. Hän avaa sylinsä — — Kuin tuskainen rukous kulkee kuiskutus suusta suuhun:

— Hän on vainajan leski. He rakastivat niin äärettömästi toisiansa.

Silloin yhtäkkiä käy kauhu kuin jäätävä viima hänen läpitsensä. Missä hän on? On kuin tuntisi hän täällä kaikki, kaikki, jokaisen pienimmänkin esineen. Kammostuneena kuin kuollut patsas tuijottaa hän saattajiin…

Missä ovatkaan nyt fakiirit ja kansa ja… Heidän kanssaanhan hän tännekin tuli…

Hän tarttuu päähänsä mielipuolen loiste ammolleen jäykistyneissä silmissään.

Hän tuijottaa valkoiselle liinalle — —

Villi, särkynyt kauhunkiljahdus parahtaa hänen yhteenpuristuneitten hampaittensa lomasta, johon kieli on jähmettynyt rautaiseksi lukoksi…

Hänhän on kotona!

SOKEA.

— Ehehee… hehee… no tunsikkos sitte stä Meenlööskää?

— Vai et, vai et… Meit oli paljon nuoria miähiä kun kävimme sel luana. Sill oli komia sorvariv-verstas siällä sillan päässä. Ai, siällä meill oli hauskaa. Ai, ai kuinka hauskaa, ehehee… Niist olis muistoja niistä päivistä. Siällä me juatiin sev verstaassa ja siilon stä piti olla tavaraa. Ei se ittekäv, vainaa, vähistä paljom mitänä piitannu. Siin oli ihana vaimmoihminen! Enkä mnäkäv vallah huanompia miähiä o koskaan ollu, pulskaks ne aina haukkuvat naisväkikiv, vaikka ma olenkin synnyntäsokkee.

Ai, ai siin oli vasta ihminen, siinnä vainaassa. Jossei toi Ulla-pahhuus olis saanum mua niin satimiinsa, niin em maar mnä tässä nyn näin kulkis halkohakkurina. Olisihham mnä voinup pittää vaikka semmosta komiata sorvariv verstaata. Mutta sehän siinnä oli, kut tuli stä piäntä napinaa välliin. Mnä satun nääs sannoon sillon — kuinka mnä niih hölläsuinen sillon olinkin ja ihan omiks vahinkoikseni — ku se sen Eekeperin kanssa poijaal laitto, että: kai snä nym mulle sittet tulekkin, ei susta ennään kukkaan muu hualiskaan. Mutta annas ollak ku se suuttu, armias jumala… Stä oli sitteh hirvittävä kuulla. Mnä aattelin: orotammahan, kyllä hän talttuu. Mutta Ulla kur rupes siinnä sill aikaa väkistev välliin tuppaamaan. Ja aatteles, että niim mnä sitten nain ton Ulriikan, ittekiv vähä kiukussani. Vaikk'ei sem Meenlööskän sen pualesta sanottu naimisista koskaan sen enempää välittänneenkän. Oli vaan sanonu, että: ennen niitä lapsiakir ruakkii useammankin, kun yhren paham miähen. Se Meenlöösi-vainaa oli olluv vähän semmonen… Ja siittä kai sille sitte pelko…

Ullasta sano kaikki silloi jo, että: se vanhapiika. Mutta Meenlööskä — — ei niin, että sen ikkää olis miäshenkilö koskaan eres aatellukkaan… Ai, ai, niin ihana ihminen se oli, se vainaa. Ja ilonen. Vaikka vaimmoväki on tavallisestin niin tympeetä. Eritoten semmoset, joilla vähänkän on stä maallista konua. Rikkauksia, nääs. Mutt ei Meenlööskä olluk koskaan stä luantoo, vaikka kyllä se muuton oli niin ylpee, ettei semmosia juur paljon näekkän.

Vai et snä tunteilu stä ihmistä, ehe… hehee… Tiäräks ku se kerran, kum meit oli taas kymmenkunta nuarta miästä siällä verstaassa, seisahtu mun etteeni, näppäs sormellaam mua silmäripsiin, noin, ja sano: jos snäkil, lurjus, näkisit, millainen vaimmoihminen eressäs seisoo. Mutta kun sull on silmien sijasta vain kolot…

Me oltiin ihan kualla naurusta, tiäräks.

Mnä olen iham monasti ajatellu, että mitäs, jos se noiv vaan tulis yht'äkkiä karulla vastaan, kum mua toi akkani näin käsikynästä taluttaa ja me tässä hiukan toisiamme kirroommekin ja mull on kaiken päätteeks tää sahakräpä ja kirves kainalossani. Vissiin oikeen häppeen puna poskilleni lentäs, ku se sanos, että: päivää Nuurlunti. Vaikka ohhan Ullallakin se arvonsa, ohhan se papin tytär. Mnä olen aina ollu semmonen kunniahhimonen miäs, em mnä olis sentään koskaan niin ketä vaan nainu… Niin kus sen tiät. Ja sev vuaks ei stä niir ränsistymistääv viittis vanhoillem morsiammilleen miälellään näytelläkkän.

Vaikka kualluhhan se on sen pualesta jo aikoja ollu.

Ja kun se oli sentän itte niir rikas. Sill oli kymmeniä suuria silkkihuivia, joita se ussein näytteli meille. Mullekkin se kerran nikkas silmää ja sano, että: tästä se sittel laitetaan se häätäkki… ehehee…

Ja paksuja kultasormuksia oli sillä ja — verstas. Verstas täysien kalujen kans. Ja niin pulska ja kommee ihminen… Kukas sum miälestäs meirän Ullaa nyl luulis papin tyttäreks, ku se tommosissa rikkeimmissä molskivaatteissa saattelee mua halloohhakkuuseen. Ja ku se ruaja viälä multa sallaa tahtoo käydäv vähä kerjuussakin. Eikä eres tahro antaa mullen niitä rahoja… Kyllähän mnä itte tosin saah herrasväiltä kaikellaista, mutta ne antavat sentään ilman pyytämättäkkin, kun näkevät, mitä mnä milloinkin tarvitten. Ja miäshenkilö, se oliskin nyt toista, jos se pyytäskin. Mutta mitä vaimmoihmisestä on sitte ennään jälellä? Ei mittään… Vaikka hiano suku, hiano suku… Ohhan sekin sentään jottain… Mutta sem mnä tiärän taas vaikka vannookkin, että Meenlööskä olis yhtä pulska ja kommee tännään kun silloinkin…

Ai, ai kum me pirettiin siällä verstaassa hauskaa.

Se oli niih hiivatin rikas leski. Ja hiano…

PUOTISSA.

— Kilo kahvia ja sama verta sokuria pitäisi olla. Niin se emäntä sitä koetti toimittaa.

— Jaaha, jaaha, ihan heti, olkaa hyvä… No, mitäs nyt maille kuuluu?
Hyvä vuosi, vai? Jaa, jaa… Niin kai, niin kai… Olettekos kaukaakin?
Minä en tunne vielä oikein kundeja, olen tässä vasta toista viikkoa.
Oikein karjakkona kai, koska olette niin punaposkinen?

— Hehehee… Vai niin herra tykkää… Ei sitä sentään niin vaan kaikki karjakoiksikaan. Lehmipiikakin riittää. Mutta työtä sitä on siinäkin ja peräänkatsomista. Niin niistä elikoista jo tän maailman aikaan suurissa taloissa pidetään huolta kuin ihmisistä. Seitsemänkymmentäkin lypsävää kun on, niin…

— Niin se on maanviljelys jo edistynyt… No, taitaa olla hyvät palkatkin sitten? Eikös saisi luvan olla tällaista puserokangasta, aivan uuden uutukaista mallia, juuri sisääntullutta… oikein hienon hienoa… Sopisi erinomaisesti iltamapuseroksi. Käyhän neiti tanssiaisissa? Punainen kude ja vihriäinen loimi. Eikös neiti tykkää, mitäh?

— He he… hehee…

— Tätä on ostettu niin summattomasti täällä kaupungissa. Niitä kohta ihan itsestään kävelee kadulla. Jokainen tykkää vaan niin kovin. Meidän kauppiaan rouvallakin on tätä…

— Jaa, jaaso, vai niin…

— Niin. Ja kyllä neidin vain sopii siinä kuin monien muittenkin, suuren talon karjakko…

— Ei, ei, enhän minä…

— Hyvä kangas, ette kadu, sen minä vakuutan. Eikös passais nyt?

— No, eiköpähän tuota sitten pitäisi oikein tarkemmin ajatella. Onhan mulla nyt sen verran mukananikin…

— Niin… Neiti näkyy käyvän muutenkin niin hyvissä vaatteissa. Oikein kaupungin kudontaa kaikki… Eikös mitattais nyt sitte?

— Hehe… he… hee…

— Ehta hopeinen Aino-neulakin on rinnassanne… eikös olekkin… vai näenkö mä väärin… näyttäkääs?… Siirtäkääpäs, neiti, hiukan huivisolmuanne, että saan nähdä…

— Herra jumala, herra jumala… Herra, mitä te nyt? Semmoistako te tarkoitittekin? Hyi, hyi… Eihän toki, herra jumala… Kylläpäs ovat julki jumalattomia näin kaupungeissa… kun puserokankaankin varjolla…

* * * * *

— No, mutta mikä sille hupsulle lehmipiialle nyt tuli kiire? Juoksi pois kuin mieletön ja sille tielle katosi. Sitä puserokankaan ostoako se nyt niin pelkäsi? Taisin vähän liiaksi tyrkyttää. Siihen jätti kahvit ja sokuritkin pöydälle. Ja minä kun olin jo kaikki punninnut.

LAPSEN MIETTEITÄ

(Unen sikkarassa illalla vuoteessaan).

Miksi äidin katse vilkuilee aina iltasin niin levottomasti isän huoneen ovelle? Kerran telkesikin hän isän oven ulkoapäin. Äiti ei luullut minun sitä huomanneen, mutta minä sen kuitenkin huomasin ja valvoin koko yön kauheasti peläten, että isä suuttuisi ja vihapäissään särkisi oven. Myöhään, myöhään yöllä nousikin isä haparoimaan ovea. Minä peitin pääni syvälle pielukseen — kammotti niin, niin… Melkein yhtä paljon kuin silloin, kun, nukuttuani kellariin hilloruukku syliini, iso rotta alkoi hiipiä pitkin selkääni marjojen kimppuun.

Isä ei kuitenkaan nostanut melua. Sähähti vain kerran itsekseen ja meni takaisin vuoteeseensa. Minä rauhoituin vasta kun kuulin hänen alkaneen kuorsata. Olin juuri nukkumaisillani, kun yht'äkkiä ankarasti säpsähdin — äidin huoneesta kuului nyyhkytyksiä. Olikohan äiti sairas? Rohtoja äitiparalle, lääkäriä, hoitoa… Riuhtaisin peitteen päältäni ja olin juuri ponnahtaa ylös, kun äidin huoneen ovi samalla aukeni ja hän hiljaa sipsutellen astui minun huoneeni läpitse isän ovelle. Kuunteli siinä pitkän aikaa. Kuun hämärässä valossa eroitin vain hänen epäselvän, valkoisen hahmonsa, aukaistun tukan, joka, kuin pehmeä huivi, lainehti harteilla, ja silmät — pingoittuneet, palavat silmät. Sydämeni kutistui kauhusta sykkyrään. Ei äiti tainnut ollakaan sairas? Mutta mitä sitten? Voi isä ja äiti…Voi äiti, äiti…Äiti, äiti…

Kauhea ajatus tunki aivoihini — isä ja äiti eivät varmaankaan ole sovinnossa keskenään.

Kuullessaan isän kuorsauksen hätkähti äiti kuin olisi saanut pistoksen. Mutta sitten pani hän kädet ristiin ja huokasi syvään kuin rauhoittuneena.

Mennessään takaisin huoneeseensa, pysähtyi hän vuoteeni luo, laittoi hellästi ja huolellisesti minun ympärilleni juuri syrjään riuhtaisemani peitteen, silitteli ja suuteli sitä — alati huoahdellen.

"Lapsirukka", kuiskasi hän. "Lapsirukka."

Tunsin, että hänen kätensä olivat polttavan kuumat ja värisivät. Olin itkuun tyrskähtämäisilläni ja käsivarteni koukistumaisillaan jännityksestä… Mutta koetin niin, niin pidätellä itseäni ja teeskentelin nukkuvani.

Onneksi lähti äiti heti pois.

Tuskin oli hän saanut ovensa suljettua, kun minulta itku väkisten tyrskähti esiin. Jaloistani alkoi vetää suonta. Olisin mielelläni kirkaissut tai huutanut äitiä. Mutta ei, ei, sittenhän olisi äiti heti ymmärtänyt minun nähneen kaikki. Ja minua niin kammotti, hävetti ja ujostutti.

Äiti kuului kauan aikaa kävelevän edestakaisin huoneessaan. Oli kuin olisi hän vähä väliä pysähtynyt jotain kuuntelemaan. Milloin siirteli hän pöydällään olevaa kukkamaljakkoa — äiti oli juuri eilen jostain saanut suuren vihon tummanpunaisia ruusuja, joita isä koko päivän oli vihaisesti silmäillyt, sanaa sanomatta — milloin jälleen pieniä toalettipöytänsä koristeita, milloin ovenverhoja, milloin mitäkin. Sitten sytytti hän yölampun. Kuulin kaiken sen aivan tarkkaan.

Yht'äkkiä säpsähdin taas jännityksestä ja hirveästä pelosta, jalastani alkoi vetää suonta niin kipeästi, niin kipeästi — äidin ovelle koputettiin hiljaa.

"Ah", kuulin äidin sanovan, "sinäkö se olet, rakas?"

En kuullut vastausta, kuulin vain sen, että joku astui huoneeseen.

Sitten sanoi äiti taas:

"Kuinka elämä on kammottavaa, kun täytyy kaiken, pienimmän niinkuin suurimmankin riemun, varastaa itselleen…"

Äiti, äiti…

Jähmetyin kauhistuksesta, lienenkö tainnuksiinkin vaipunut, koska en kuullut enään mitään. Äitini, oma rakas, kulta äitini — varas! Ja hänellä oli vielä liittotovereita. Joku niistä oli nyt juuri hänen luonaan. Ah, he varmaan lähtevät taasen pimeässä varastelumatkoille. Puren hänet kuoliaaksi, pieksän, tapan, tuon, joka tuli äitiä houkuttelemaan.

Äiti, äiti…

Varmaankin oli meillä kaikki varastettua… äidin kultaiset rannerenkaat, oh… oh… silkkihameet, pitsit, oviverhot…

Ah, kaikki, kaikki…

Jospa jumala antaisi minun kuolla…

Niin, tietysti, nyt minä sen ymmärsin: mistä isä pienellä palkallaan olisi sellaisen komeuden ottanutkaan. Muistin nyt, miten isä aina olikin ollut monta päivää vihainen, kun äiti oli hankkinut jotain uutta. Syytti äitiä tuhlauksesta. Oi, jos sinä isä, nyt olisit tiennyt, mitä minä tiesin.

Mutta isä ei tiennyt mitään, kuorsasi vain.

SUIHKUALTAALLA.

Puistonvartija oli tuonut kirkkopuiston suihkualtaaseen kolme, neljä kalaa, kun ei kaupunki ollut halunnut kustantaa siihen "kultakaloja." Jotakinhan siinä piti olla. Ahven, hauki, särki ja lahna. Useampaa siinä tuskin oli. Lapsille niitä olikin aivan kylliksi jo tässäkin. Ja kultakaloiksi nämäkin ristittiin, vartija kun oli kertonut, että sellaisia niitä tällaisissa paikoissa oli tapana pitää. Sitäpaitsi, tiesivät sen toiset, isommat lapset, pienistä kertomuskirjoistaankin. Kuninkaitten ja suurten kaupunkien kukkaisissa yrttitarhoissa oli suihkukaivoja täynnään kimaltelevia kultakaloja. Ihan luonnollisesti, aivan itsestään alkoi mielikuvitus pitää näitäkin oikeina "kultakaloina", kun ne suihkualtaassa nyt kerran olivat, eivätkä enää järvessä.

Kaiken kesää siinä sitten altaan kivireunalla pelmuiltiin. Kovin kuumina päivinä oli se varsin suloista jo senkin vuoksi, että alati virtailevasta vedestä henkäili vilvoittavaa viileyttä ympäristöön. Ja niin mainiosti sopi siinä kastellakkin viirottavien, hien takuttamien suortuvain ympäröimää otsaa ja, miksi ei, vaikka tykkänään pistää koko tomuinen pää poreilevaan veteen. Ei niitä kaloja tarvinnut ollenkaan pelätä. Eivät ne purreet. Sen hauskempaa oli, jos särki tai lahna sattui tupertamaan niskan yli, reunoilla päin pulikoidessaan. Ja lopummalla kesää ne sen usein tekivätkin, kun alkoivat hiukan kesyttyä, vaikka aluksi olivat niin sukkelan vauhkoja. Toisinaan piilottautuivatkin näkyvistä oikein tuntimääriksi ryöpyn ja kivien sekaan vesiruohoon. Silloin niitä uteliaina tirkisteltiin, peloteltiin ja houkuteltiin. Vieläpä toiset, vallattomimmat, viskelivät kivillä ja sohivat kepeilläkin. Milloin taas ihanassa sovussa paistateltiin kylkiään auringossa, kalat altaan sisä- ja lapset ulkoreunalla, milloin — muistaessa — ruokittiinkin sentään, annettiin isoja kastematoja, joita oli etsitty pitkin puistonurmikoita. Valoisat yöt olivat erinomaisia kastematojen pyyntiaikoja. Mutta pimeänkin tultua kävi toimi erinomaisesti päinsä lyhdyn valossa. Nurmikot olivat silloin pelkkää vilkahtelevaa lyhtyä. Pojat näyttivät itsekin suurilta kiiltomadoilta, kun he selät koukussa, hiljaa vaaniskellen, oikein ovelina kahlasivat iltakasteista ruohoa, pienet, jäntevät kourat kylmäverisesti koppaamisvalmiista asennosta vähä väliä iskien ruohontyviin, johon kastemato oli noussut iltailmaa henkäilemään. Muutamilla, joilla tämä työ oli oikein ammattina, olivat peukalon ja etusormen kynnetkin kovettuneet lujiksi kuin rauta.

Eräs sellainen ammattimies, Lauri nimeltään, pieni, kuudenvuotias ressukka, huoleton, ärtyinen ja kiivasmielinen, kasvattamaton katulapsi, yhtä valmis viheltelemään, tappelemaan ja puolustamaan oikeuksiaan kuin itkemään, harmista ulvomaan tai villisti iloitsemaankin, oli kalojen harras ihailija.

Tosin oli tämä ihailu toisinaan jotenkin kovakouraistakin, varsinkin silloin kun puistonvartijan silmät välttyivät, mutta hyvää hän kaikessa tapauksessa sillä tarkoitti, vaikkakin huvipuoli usein kallistui hänen puolelleen — kalojen kustannuksella. Yleisen hempeämielisyyden ja ihannoimisinnon vastakohtana ei Laurin raitis huvitus ollut niinkään vailla omaa somaa viehätystäänkään sentään.

Poika loikoili pitkät päivät altaan seutuvilla ja yöt kokoili kastematoja. Monenlaisia temppuja niiden kanssa siinä harjoiteltiin.

— Hyi, sanoi nuori neiti ohikulkiessaan, minua oikein karmii nuo tuollaiset. Ne harjoittavat eläinrääkkäystä.

— Niin, aina niiden vain pitää tehdä pahaa, lausui hänen seuralaisensa, joku keski-ikäinen rouva, joka tuskin muuta osasi vieraista lapsista sanoakaan.

Mutta poika vain iloisena istui altaan pyöröllä, jalat vedessä, ja vikitteli isolla varpaallaan haukea, kokoelman suurinta kalaa, luokseen, kirkui ja pärski niin, jotta lyhyet housut ja paita olivat aivan märkiä.

— Puriko se sua, huusivat toiset lapset aivan yltiöpäisinä riemusta.

— Ei se purru, nappas vain, huusi poika, saaden naurultaan tuskin sanoja lausutuksi.

— Ei se purru, nappas vain, ei se purru, nappas vain, kertasivat toiset, että ilma kajahteli. Runoilija lisäisi tähän: puiston leukoijat, irikset, leijonankidat ja kaikki muut kukat ihmetellen aukaisivat ujot luomensa kuullessaan lasten viattoman ilon.

Mutta toden totta — hauki teki kuin tekikin kuperkeikan vedessä, purskutti pärskyvät pisarat sieraimistaan ilmaan ja oli tosiaankin kuin riivaantunut sekin. Liekö sitten ollut lasten viattoman ilon tartuttama, vai muutenko vain ilman aikojaan.

Mutta nyt kumartui parikymmentä päätä yhtäaikaa altaaseen, imivät sieltä suun täyteen vettä ja porskuttivat samoin ilmaan. Mitä lie sattunut siinä innossa tippoja toinen toisensa päällekin, kenties tarkoituksellakin. Elävämpiä, riemusta säteilevämpiä suihkukaivoja saattoi tuskin nähdä kuin olivat nämä pienet lurjukset, jokaisen iho auringonpolttama kuin olisi se ollut pronssia.

— Voi, voi, millaisia ilkiönä, sylkevät toistensa päälle, sanoi muuan vanha rouva ohikulkeissaan.

Mutta nauru ei lakannut kajahtelemasta. Jos se poliisin tai jonkun hyvin juhlallisesti ohi astelevan herran tai rouvan paikalle ilmestyessä, hiukan hiljenikin, jatkui se heti taas kahta äänekkäämmin. Ilo oli nyt saavuttanut huippukohtansa. Oikein kiemurreltiin naurun tuottamasta ponnistuksesta.

Ja haukikin teki juuri kuin yltyneenä vedessä taas pari mahtavaa mukkua.

Kesken kaikkea juoksi Lauri hakemaan läkkikannuaan, jossa oli yöllinen kastematosaalis. Tällaiset hyvyyden puuskat — hän nimittäin aikoi syöttää kaloja — olivat pojassa aina hyvin äkkinäisiä.

— Eiks ruokittas niitä kans? huusi hän mennessään toisille pikku pojille. Mutta melkein kaikki olivat jo myyneet tavaransa — kahdesta pennistä kappaleen — eikä heillä ollut niinmuodoin mitään enää antaa. Tietysti se hiukan kiukuttikin. Huviahan siitä oli julmasti. Mutta kun isä oli komentanut myymään ja äiti ottanut rahat. Mitä niillä jo lie ostettukin… perunoita tai… imututti veijolle… tai sen senlaista… hyh… Eikä ollut tullut koottua sitten enään lisää koko matoja. Isäkin oli teljennyt lopuksi yötä sisään, ett'ei olisi ollut niin helppo päästäkkään. Ja nukkua myöskin täytyi hiukan…

Katseltiin siis kun Lauri, joka jo oli palannut, alkoi ruokkimisen.

Yhtä hyvin niinkin.

Lauri otti mukaisin käsin kannustaan pari kastematoa, lennähytti ne keskelle allasta ja alkoi hyvin hiljaa — houkutellakseen kaloja syömään — viheltää sihistää. Kerrankin oli altaan ympärillä hiljaista. Vain innokkaita neuvoja kuului silloin tällöin.

— Heit tänne…

— Ei kun tänne…

— Ei, kas, toolla, toolla…

— Höö, nyppäs pellootit ne…

Mutta kalat olivat juuri parahiksi menneet matkoihinsa, piiloutuneet kiviin ja ruohoihin.

Samapa se Laurista. Hän viskasi kannustaan madon toisensa perästä altaaseen. Tottapahan tulevat kun kerkiävät. Tuollaista hyvää ruokaa. Hän piteli sormin kiinni keskeltä matoa ja katseli sitä auringonpaisteessa. Sellainen heleänpunainen rihma… jonka olisi voinut vaikka suuhunsa pistää… Niin hiivatin somakin…

Altaalle tuli taas muuan vanhahko opettajatar. Lauri jäi häntä suu auki katselemaan unohtaen kokonaan ruokinnan. Matokin sattui jäämään hätäpäissä käteen, joka tosin kaikella huolellisuudella piiloitettiin taskuun.

Opettajatar kysyi allasta osoittaen:

— Mitä siellä on?

— Kaloja, selittivät lapset.

— Ah, olisipa erittäin opettavaista nähdä niitä.

— Ne on piilossa ny, uskalsi joku lapsista.

— Voi, miten somaa olisi kun ne nyt tulisivat esiin. Tekin lapset, katselkaa nyt tarkkaan kun on tilaisuus, miten kalat elävät, millaisia tapoja niillä on j.n.e., että tiedätte sitten syksyllä koulussa vastata opettajalle. Totta kai te menette kaikki kouluun, lapset?

Poikia pelotti. Eivät he ymmärtäneet opettajan puheesta paljon mitään muuta kuin tuon uhkaavan: totta kai te menette kaikki kouluun, lapset…

— Kyllä, vastasivat he pelokkaasti kuorossa, nykien toisiaan selästä ja koettaen piiloutua toinen toisensa taakse.

— Olisi erittäin hauska tietää, mitä ruokaa ne syövät. Lienevätköhän kalat vegetariaaneja? Oikein ikävä, ett'en satu muistamaan sitä seminaariajoilta. Sellaista se on nuoruus — niin hutiloiden tulee kaikki luettua. Ai, ai, lukekaa te lapset, aina läksynne hyvin. Siitä on teille vain hyötyä vanhempana. Mutta minäpäs katson luonnontieteestä kotona, mitä ruokaa ne syövät ja tulen jonkun toisen kerran taas katsomaan niitä. Älkää nyt vain lapset, tehkö niille mitään pahaa. Sellainen on eläinrääkkäystä. Jumala kuulee pienimmänkin luotunsa huokauksen. Ja rankaisee kaikki pahantekijät.

— Syövät ne tällaisiakin, sanoi Lauri, vetäen kätensä taskustaan ja riemastunein silmin näyttäen longertelevaa kastematoa neidille.

Neiti kirkaisi ja kalpeni.

Lauri katseli hätääntyneenä ympärilleen. Huutaakohan se poliisia…

— Pane, hyvä lapsi, sellainen heti pois, puhui neiti värisevällä äänellä. Mistä sinä olet sellaisen saanut? Kuinka sinä rohkenet ja uskallat, hyi… Pane heti pois, taikka… Taikka minä san…

Lauri pani kastemadon kannuun takaisin.

— Pese nyt kätesi puhtaiksi altaassa, ett'et vain sairastu. Sellainen on hyvin epäterveellistä. Voi, kun kansan lapset ovat vielä tietämättömiä. Miten heikkoja ovat valistuksen siemenet meidän kansassamme, sitä on tilaisuudessa joka hetki huomaamaan. Ah, Herra, valista pienimpiäsi…

Lauri oli sillä aikaa kiiruusti pistänyt kätensä altaaseen. Mutta millaiset ne — mukaiset jöntikät — olivat, kun hän veti ne sieltä takaisin? Eivät suinkaan puhtaammat.

Mutta neiti ei hellittänyt. Laurin tuli ne pestä puhtaiksi. Ja Lauri pesi, oikein väen voimalla, milt'ei pyörällä päästään, kun ei tiennyt oikein, miten lopultakaan kaikesta selviytyisi.

— Eikö niitä kaloja voi oikealla ruoalla syöttää? Esimerkiksi nisuleivällä. Jos sinä menisit hakemaan viiden pennin piparikakut — tuossa vastapäätähän on leipuri — niin saisit viisi penniä vaivasi palkkaa, olisihan siinäkin pikkusen ansiota köyhälle pojalle. Minä odotan niin kauan.

Lauri tietysti meni. Mikä muu olisi tullut kysymykseenkään? Piparikakut tuotiin. Murenoittiin ja heitettiin veteen. Mutta kalat eivät vain suvainneet tulla katsomaankaan.

— Voi, jospa he nyt tietäisivät miten hyvää ruokaa hyvät ihmiset ovat heille hankkineet, niin he kyllä tulisivat. Mitenkähän te, lapset, olette ne oikein peloittaneetkaan, kun ne eivät uskalla tulla. Ai, ai, sellaisia te olette. Jumala kirjoittaa muistiin kaikki. Pienimmänkin pahan teon. Eikä hän salli luotujaan loukata. Tuon kannun sisällyksen, poikaseni, kaadat sinä heti maahan.

Lauri kauhistui. Niin paljon hyviä matoja! Kokonaisen yön juuri sai niitä etsiä. Kun voisi kätkeä ne jonnekin. Mutta se varmaankin huutaa poliisin. Kaksi markkaa niistä ihan saisi… äidille… ja isä kiroisi, jos…

Ei. Mikään ei auttanut. Eikä hän uskaltanut mitään sanoa. Ei voinut lähteä livistämäänkään, se oli opettaja ja ottaisi kyllä selvän. Toisetkin pojat jo näkyivät ajattelevan pakoa, päättäen heidän vilkuilevista silmistään.

Lauri kaatoi huoaten madot nurmikolle, mistä toiset pojat alkoivat niitä salaa koppoa — mikä poveensa, mikä taskuunsa, mikä paitansa hihoihin — neidin selän takana, tämä kun inhoten oli kääntänyt kasvonsa poispäin.

Vihdoin toipui neiti niin paljon, että muisti ottaa kukkaronsa esiin. Lupaukset ovat pidettävät pyhinä ja hän oli luvannut Laurille viisi penniä piparikakkujen hakemisesta. Mutta siellä ei ollutkaan viiden pennin kolikkoa, jonka hän oli luvannut. Eikä oikein uskaltanut lähettää vaihettamaankaan viisikolmattaista. Kuka tietää.

— Saatko sinä valvoa niin myöhäseen, että voisit vielä lähteä minun kotoani hakemaan sen viisi penniä, jonka minä lupasin sinulle? On jo myöhäistä, kello on jo kahdeksan. Kentiesi vanhempasi kaipaavat sinua nyt jo yölevolle? Lasten onkin parasta mennä hyvin aikaisin nukkumaan ja totella vanhempiansa.

Lauri epäröi. Mikähän nyt olisi sen mielestä oikein hyvä, kun sen tietäisi. Eiköhän sentään ollut sopivinta lähteä. Kai se sitä kuitenkin tarkoitti. Kiinni sitä nyt oli kun olikin joutunut. Ja madotkin mennyttä kalua. Toiset pojat saivat jäädä…

— Etkö panisi sitä rahaasi, jonka näin rehellisesti nyt ansaitset, kotiin saavuttuasi lähetyslaatikkoon? kuului opettajatar kysyvän Laurilta lähtiessään tämän kanssa astelemaan kotiaan päin kaupungin toiselle laidalle.

Mutta altaalta kuului jo yhtämoinen ilo kuin äskeinenkin, jonka opettajatar oli tulollaan keskeyttänyt.

NAAMIAISISSA.

Kuuluisa Bellmanlaulaja — "Bellman'iksi" häntä yleisesti nimitettiinkin — istui jalat ristissä allaan suurella tyynyllä, jonka päälliseen oli ommeltu jättiläismoisia kultaperhosia, tilaisuuteen varta vasten sisustetussa "patjahuoneessa" — pieni sivuhuone kaukana juhlasalista — jonne orkesterin soittokin kuului vain kuin perhossurina ja jota naamiaisväki ei vielä näin alussa ollut edes ehtinyt keksiä. Joten rauhassa sai siellä olla. Hän imeskeli pitkävartista piippua, jonka juuri oli puoleksi tunniksi vuokrannut tupakkakojua toimikunnan laskuun pitävältä, maurilaisnaiseksi pukeutuneelta nuorelta rouvalta.

Savupilvet leyhyivät kuin utuiset, seinistä ja katosta riippuvat hämähäkinverkot, yliympäri. Huone oli — kauttaaltaan siniseen, pehmeään, yksiväriseen verhoon kääritty kun oli — kuin suuri, hiostava pilvi, jonka liepeissä lenteli lukematon, sakea ryhmä kultaperhosia. Lattia näet oli täynnä kaikenkaltaisia, nelikulmaisia, pitkämäisiä, pyöreitä j.n.e., koruompeleisia tyynyjä, kultaperhosompeleisia.

Bellmanlaulaja kalpeine, syötyine pirunkasvoineen virnisteli itseksensä hämärässä ja huvittelihe ajattelemalla olevansa herrajumala pilven pieluksella ja katselevansa — vuoron perään paheksuvana ja kehoittavana, tuomitsevana ja anteeksiantavana — maailmaa. Oikeastaan oli hänen katseensa tällä haavaa kiintynyt vain yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa, nimittäin neiti Heinrichs'iin, jonka kanssa juuri oli kävellyt pitkin naamiaishuoneuston pimeitä, veistokuvia täynnä olevia käytäviä. Häntä nauratti muistellessaan millä mielihyvällä neiti Heinrichs, "Ulla", oli antanut nostaa itsensä — niin painava ja kookas kuin olikin — suuren, marmorisen, lepäävän satyrin syliin, millä intohimolla hän oli suudellut häntä, Bellmanlaulajaa, alastoman Venus'en takapuolella, ja miten hän oli… niin… mutta se oli tosiaankin soma historia. Äkkiä kuin salama oli hän vetäissyt silkkisten, punaisten polvihousujensa taskuista — neiti Heinrichs oli näet pukeutunut miesnarriksi — pienen Mignonsähkölampun, valaissut sillä käytävän, hypännyt seisomaan Bakkuksen marmorijalustalle. kiertänyt toisen käsivartensa viininjumalan kaulan ympäri ja toisella kädellään teatraalisesti oikeassa hurjassa remuinnossa heiluttanut juuri ravintolan puolelta hankkimaansa viinirypälekimppua. Totisesti, nautinnollisempaa silmänräpäyskuvaelmaa saattoi tuskin ajatella. Ja parempaa Bakkantinnaa ei paraskaan maalari olisi saattanut löytää mallikseen. Samppanjahumala kiiluen silmistä, hiukan hoiperrellen — tosin liian aikaista jo näin juhlan alkajaisiksi — ja lihavat kasvot hiukan pöhöttyneinä, oli hän suudellut hartaasti vanhaa, likastunutta, pörrötukkaista Bakkusta, joka viinin hurmauksessa polviinsa pudottamaansa viittaa juuri toisella kädellään kokoili ylös.

Neiti Heinrichs'in asento oli tällöin ollut hyvin… hyvin — edullinen. Väsyneesti eteensä tuijottaen mielikuvitteli kuuluisa Bellmanlaulaja neiti Heinrichs'iä erilaisissa asennoissa olevana, ei niinkään säädyllisyyttä vastaavissa, ja mietiskeli, millä tavoin hienot puitteet säilyttäen osaisi parhaiten jutella hänelle sopimattomuuksia. Sillä sellaisista neiti Heinrichs piti. Oikeastaan oli neiti Heinrichs nero sillä alalla. Oikea sähähtelevä ja singahteleva sanannero, joka osasi herättää kiivaita väittelyitä ja sai innokkaita puolustajia ja inhosta säihkyviä vastustajia. Niin tyhmä pässinpää kuin hän muuten olikin, koko vanhapiika, kulunut, ikikulunut, raihnainen näyttelijätär, joka tuskin ramppivalossakaan enään sai elähtäneen naamafreskonsa rappeutumista salatuksi…

— Hahaha… haa… kuului traagillinen, tuskaa teeskentelevä, kimakkain narrinkulkusten säestämä nauru samassa ovelta, missä heti senjälkeen näyttäytyi neiti Heinrichs'in lihava vartalo pyöreine, pullottavine muotoineen, jotka miespuku vain sitä räikeämmin alleviivasi.

— Huhuhuu… huu… "Ulla, min Ulla"… kuului sisältä käheä laulu kitaran säestämänä.

— Ohohohoo… kuului jälleen traagillinen, tuskaa teeskentelevä vastaus, joka tarttui edelliseen kuin repliikki draamassa.

— Ahahahaa… jatkoi käheä ääni yhä kitaran säestämänä.

— Jatkakaa, herra "Bellman", jatkakaa… Tyhjennetään samalla koko suomalainen onomatopoetillisuus…

— Krakrakra… kraa… rämisivät käheä ääni ja kitara kilpaa.

Narri juosta sipsutti ovelta patjalle, heittäytyi pitkäkseen "Bellman'in" viereen, nosti toisen jalkansa ylös ja tarjosi sandaalinsa kärkeä suudeltavaksi.

"Bellman" sylki:

— Prprprprrrr…

— Kiitoksia voimakkaista tunteistanne, herra "Bellman", huudahti neiti Heinrichs ollen läkähtyä naurusta, vaikka ne ovatkin kovin vanhoja ja tavallisia, sillä en ole enään vuosiin kyennyt herättämään muuta kuin inhoa, joten olen siihen tottunut ja — kyllääntynyt… Meillä nähkääs, eletään vain moraalin kannalta, ei taiteen, ja moraali on nähtävästi hyvin yksipuolista… Se ei tunne muuta tunnetta kuin inhon…

Herra "Bellman" suuteli jo isoavarvasta intohimoisesti.

Neiti Heinrichs sylki:

— Kuinka helposti myitte moraalinne!

— Ei, vaan minussa tapahtui sielullinen käänne teidän parannussaarnanne johdosta.

— Siis olemme molemmat moraalittomia ja — langenneita. Oo… oo… ooh…

Kuin yhdestä iskusta tarttuivat he toisiinsa, syleilivät rajusti toisiaan ja aloittivat läähättävän neekeritanssin, jota käheä ääni, kitara ja tuskaa teeskentelevä, traagillinen nauru säestivät.

Kunnes väsymyksestä vaipuivat takaisin patjalle.

— Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, läähätti "Bellman" suudellen "Ullan" poskikittiä.

— Ja oi, kuinka minäkin sinua, kuiskasi narri itkuun tyrskähtäen ja pyyhkien harsoisella silkkinenäliinallaan valtoinaan vuotavia, ihomaalista verisiä kyyneleitään…

— Oi kuinka minä rakastan sinua, kuului käheä ääni taas. Mutta kitara vaikeni.

— Ja minäkin, oi minäkin sinua… kuului traagillinen nyyhkytys ja nauru yhtaikaa. Mutta teeskentely oli karissut pois.

Samassa pysähtyi ryhmä naamioittuja ovelle, muutamalla naisella pieni sylikoira, jota samettinauhasta talutti, mukanaan. Koira alkoi vimmatusti haukkua, repäisi nauhan irti taluttajansa kädestä ja syöksähti päin rakastavain ryhmää.

"Bellman" hypähti ylös patjalta. Hän tunsi itsensä äkkiä aivan raittiiksi. Säikähtäneenä ja hiukan häpeissään — että se sattui olemaan juuri tuo pahamaineinen vanhapiika! — pakeni hän huoneesta. Eikä hänellä ollut edes verhoavaa naamiota. Suuruudet käyvät tavallisesti naamioimattomina. Niin oli hänkin vain tullut. Ja hännystakissa. Hiton ikävä juttu.

Neiti Heinrichs purskahti uudelleen itkuun. Koira vei hänen rakkautensa! Pieni sylikoira onneton. Samettinauha kaulassa. Koira!?

Kuinka voi maailma olla niin traagillista. Elämä.

Mutta "Bellman" oli äkeissään, kun ei ollut vielä ehtinyt sanoa äsken miettimiään, kerrassaan herkullisia rivouksia. Vaikka eiköhän siinä rakkaudentunnustuksessa ollutkin jo kylliksi?

Harmillista kuitenkin.

NÄYTTELIJÄTÄR.

— Hoo… oo… ooh… haukotteli hän levätessään harmaa huopa tiukasti ympärilleen käärittynä vanhalla, haalistuneella leposohvalla pitkän, pimeän hotellikäytävän päässä sijaitsevassa pienehkössä, jotenkin reuhkanamaisesti sisustetussa huoneessa, jonka oven päällä oli kilpi ja siinä numero 46. Huone oli lämmittämätön ja tavattoman kylmä, oli jo marraskuu.

— Hoo… oo… ooh… Tiedätkös tämä kaupunki on hauska kaikessa pikkumaisuudessaan. Kun on vieras ja osaa asettua yläpuolelle. Muuten tietysti mahdoton. Mutta silloin täytyykin olla hyvä pukuvarasto…

Hän nauroi unisesti ja hykertäytyi väristen tiukemmin huovan sisään.

— Älä luule minun valittelevan paikkakuntaa. Sehän on niin tavallista, se, ja joutavanpäiväistä. Kukin paikka on aina sellainen, miksi sen itse itsellemme teemme. Ja minä kyllä luulen ymmärtäväni sen asian. Humpuuki menee yleisöön. Ja siksi se on välttämätöntä saadakseen muuten edes jonkun verrankaan olla rauhassa. Tulee poseerata, mutta poseerata hyvin. Niin ett'ei huomatakkaan. Hienoa, ylhäistä, noin…

Hän teki havainnollisen, joustavan kaaren kädellään.

— Ja kuitenkin tulee mieleen… hm… no jaa… uskotkos, pieni, viaton, tyhmä ingenue menestyisi täällä mainiosti. Varsinkin jos olisi "tyttökoulu-tiedot" takana ja ruumiissa tai puheessa tai käynnissä pieni, somistava luonnonvika… ha… ha… haa… Niinkutsuttu suloinen, su-u-loi-nen ulkomuoto… Mutta tragedienne… täällä… Harmaalta näyttää.

— Mitä pidät siitä? jatkoi hän, silmät puoliummessa tirkistellen suurta valokuvaansa uunin kupeella, jossa oli paljon muitakin "suuruuksien" valokuvia ja valkoinen silkkiviuhka täynnä näiden nimikirjoituksia.

— Minun suojeluspyhimyksiäni! Ymmärräthän? On tarkoitus vaikuttaa pikkukaupunkilaisiin, jutteli hän avomielisen suorasti. Tuon valokuvani aion minä muuten säilyttää ja lahjoittaa Kiinan keisarille, kun parin vuoden perästä lähden maailmanturneelleni. Siinä on näet vinot silmät ja senvuoksi vaikuttaa se siellä varmaan erinomaisen edukseen. Meidän alallamme oppii ottamaan kaikista tilaisuuksista vaarin. Ja meidän maassamme. Kiinan keisari voi antaa siitä vastalahjan minulle. Esimerkiksi pienet naisjalkineet, johon olisi niin soma puristaa jalkansa. Ajatteles, kuinka hyvin se vaikuttaisi minun kotikaupungissani… Minulle kumarrettaisiin varmaan kuin mandariinille. Ja minun taiteenikin olisi jotain suuremmoista: ulkomaillakin saanut tunnustusta, aina Kiinan hovissa asti, jossa keisari j.n.e. Siten seisoisi sanomalehdissä. Kaupunkineuvosto pitäisi minulle päivälliset raatihuoneella, ja —

Vieras oli ottanut valokuvan käteensä ja tarkasteli sitä. Sen särkyneet, ristiriitaiset piirteet hiukan ärsyttivät häntä. Ja silmät olivat tosiaankin vinot. Hän sanoikin senvuoksi vain tuon tavanmukaisen:

— Hyvä se on, ja — nätti…

— Niinhän sinä olet kuin taidearvostelu ruumiillistettuna, huudahti välinpitämättömästi lepääjätär. Se on otettu "Juliana", balkongikohtauksessa, kuten huomaat… Minusta on ruusunlehtien pudottaminen Romeolle tuhatvertaa hienompi idea — siinä on jotain niin utumaista, unelmallista — kuin antaa esim. harsonsa liukua alas hänen pideltäväkseen. Se on jo konkreetisempaa, se. Vaikka kaikki riippuu temperamentista…

Minä olen alusta asti näytellyt vain pääosia. Vaikka jos minä sivuosassa esiintyisin, taikka vaikkapa vain stateeraamassa, niin… niin tekisin minä siitäkin pääosan. Niin minä olen tehnytkin, lausui hän ylpeästi ja nähtävästi koettaen vaikuttaa toiseen.

— Se voisi kuitenkin häiritä draaman kokonaisuutta. Taiteen ehjyys siitä kärsisi, jos sinä voittaisitkin…

— Pyh, ei näyttelijättären auta sellaista katsoa. Tehköön kukin puolestaan samoin.

— Mutta jos olisi joukossa hienoja taidesieluja, jotka eivät sitä voisi?

— Ha… haha… haa… sinä lapsi, sinä tyhmä… Sinä ingenue! Ja katkaisten kokonaan keskustelun ihan kuin olisi jo kaikki siitä asiasta sanottu sanoi hän äkkiä käskevästi: anna minulle kirja… tuo tuolta…

Hänen äänensävynsä oli jo kumea, kuten Lady Macbeth'in pestessään verta käsistään.

Sormellaan osoitti hän lattialla lojuvaa kirjakasaa:

— "Helgelannin sankarit", selitti hän tarkemmin.

Toinen löysikin heti kirjan. Se retkotti päällimmäisenä kirjakasassa, aukinaisena ja risaisena. Hän sai sen.

Väsyneesti, tuskin raottaen silmäluomiaan, alkoi hän lukea vaipuen pitkäksi aikaa mietteisiinsä. Ei muistanutkaan vierasta, tai ei ainakaan ollut muistavinaan. Tämä ei kuitenkaan pahastunut, tiesihän hän toisen tavat: kuinka mielellään hän tahtoikaan vaikuttaa ihmisiin. Hänessä oli yksityiselämässäkin aina jotain teatterikuningatarta. Mutta kun siinä kaikessa oli varma määrä alkuperäistä, leveätä ja naivia hyväntahtoisuutta, tuollaista: "suottehan mun näin olla", ei se loukannut. Päinvastoin huvitti.

Pitkän aikaa kului näin.

Toinen kuuli vain, miten sohvalla lepääjä hetkisen perästä riisui toisella jalallaan keltaisen, kullalla kirjaillun, väärennettyjen turkkilaistavarain basaarista ostetun tohvelin jalastaan ja miten se pehmeästi tipahti hänen varpaittensa nenästä sohvamatolle. Siinä se lepäsi kuin kultakimpale risaisen kullankaivajan nahkalaukussa. Vähän ajan perästä putosi toinenkin samalla tavoin.

Kohta ei kuulunut muuta kuin katkonaiset haukottelut silloin tällöin ja kirjan lehtien kahina. Vieraskin akkunan luona korituolissa istuessaan oli vaipunut mietteisiinsä tuijottaen kuivaneihin, keltaisiin ruusuihin pöydällä. Niistä nousi omituinen tuoksu. Hieno ja kitkerä samalla. Ne olivat "Rebekka West'in" ruusut…

Äkkiä kääntyi hän hämmästyneenä ympäri. Kaksi suurta, auennutta silmää tuijotti häneen sohvalta.

— Kuule, tragediennellä pitäisi olla rautapiikkiset kengät…

Ihmeekseen näki vieras, että äskeinen haukotteleva ja uninen ilme oli kuin poispyyhkäisty lepääjättären kasvoilta. Pingoittunut, tulinen ja sielukas ilme liekehti niissä. Nähdessään toisen säikähdyksen, vetäysi hänen pieni suunsa hienoon, tuskin huomattavaan ivahymyyn ja hän kuiskasi käheästi, mutta selvästi, terävä iva sanoissaan:

— Oh, sinua lapsi… miksi eivät rautakengät sitten voisi olla sitä unelmaisinta utua… Sinun unelmaisinta unelmautuasi… teidän… Lapsellista!

Hän alleviivasi pilkallisesti "sinun"- ja "teidän"-sanat. Ja näköjään ihan kuin tykkänään unhoittaneena, mitä juuri oli päässyt sanomasta, alkoi hän hitaasti, kokonaan jännittyneenä, kohottautua sohvalta ylös, vartalo kuin ampumaan pingoitettuna kaarena, hitaasti, hitaasti… arvokkaasti… juhlallisesti…

Kammostunut jännitys oli vieraassa noussut niin korkealle — vaikka hän olikin kaikkeen tottunut tuon toisen puolelta — että se, huippukohtaansa päästyään, alkoi laueta, hipaisemalla koomillisuutta ikäänkuin kylkeen. Naurettavaa, ajatteli hän. Ja häntä milt'ei jo naurattikin, kunnes samassa oli jo taas viehättyneenä mukana.

Sohvalla lepääjätär seisoi solakkana, korkeana ja sielukkaana kuin marmoriin hakattu parhain veistoteos, keskellä lattiata — kylmän kontistuttama vartalo oli kuin äkkiä sulanut ja kuumentunut — hiukan teatraalisena tosin ryhdiltään, kuten Apollo oli Belvedere — toinen käsi ojennettuna ulospäin ja toinen kohotettuna otsalle, sisäisten, mitä synkinten intohimontuskan ilmeiden kuvastuessa kuin pronssiin valettuina hänen kasvoiltaan. Vieras unhotti kaiken, koko raihnaisen ympäristönkin, leposohvan, josta rautaiset vieterit törröttivät niinien seasta esiin, harmaan, vaalistuneen hotellihuovan, joka näyttelijättären liepeissä oli raahautunut sohvalta aina keskilattialle asti, vanhan, himmenneen, marmoria osoittelevan lavoarin, kirkuvasamettiset pöytäliinat, kaikki… Hänen edessään oli kappale parhainta taidetta, mitä milloinkaan saa nähdä veistokuvakokoelmissa tai näyttämön palkeilla. Ja hän iloitsi siitä, milt'ei hartaana. Tämä ei enään ollut mitään naurettavaa, kaikki epäoleellinen oli karissut pois… Tämä oli ihanaa… taidetta…

— "Hm, sulje kotka häkkiin, saat nähdä se pureksii puikkoja, olkoot ne sitten joko raudasta tai kullasta" — — — "Siten imee häpeä itsensä vereen, kuni käärmeen myrkky. Kunniallisissa sankarilapsissa on toisenlaista malmia. Minä olen kuullut tarinan eräästä kuningattaresta, joka neuloi koltin poikansa ihoon, eikä lapsi edes silmäänsä räpäyttänyt" — — — "Hahahaa! Luulitko tarkoittavani totta? Mutta usko, jos tahdot, minua ahdistaa välin kummallinen, kiusaava halu mokomiin tekoihin; se lienee syntyperäistä" — —

Yht'äkkiä laukesi komea vartalo äkillisestä pinnoituksestaan, kirja putosi hänen kädestään ja hän lysähti kädet kouristettuina, tukahutetusti kirkaisten ja… hervottomana polkien jalkaa, ikään kuin koettaen viimeisillä voimillaan vastustaa tyhjäksitekemistä, lattialle. Punainen samettihame, joka äsken äkillisen tarmon ja mielikuvituksen sytyttävässä, loisteliaassa ilmakehässä oli tuntunut kuin liekehtivältä, hehkuvalta tulelta, kammottavalta, näytti nyt olevan kuin sammumaisillaan oleva kekäle, ja vanha, haalistunut, lattialla viruva hotellihuopa kuin tuhka, joka jo yritti levittäytyä sen ylle.

Huoneessa ei kotvaan aikaan vaihdettu sanaakaan. Toinen lepäsi voimainponnistuksistaan ja vierasta taas kiihoittavasti ärsytti tämä sieluntilojen kuvakokoelma, jonka näkijäksi omistaja oli hänet kutsunut milt'ei ujostelemattoman julkeasti.

Yhtä väsyneenä ja velttona kuin äskenkin, lepäsi näyttelijätär jälleen leposohvalla kylmästä hytisten. Hänen kasvonpiirteensä olivat nekin kuin läjäänlysähtäneet ja iho tuhkanharmaa, siniseen vivahtava tai paremmin mustanharmaaseen. Poskien ja nenän lomassa näkyivät syvät urat ja silmät olivat vain vähän raollaan ja kiilto aivan sammunut. Ainoastaan suu näkyi vielä pitävän ryhtiään. Se tuntui olevan heikosti katkerassa väreessä.

— Tiedätkö, minä olen kuolemanväsynyt… kuului hetken perästä avutoin, ikäänkuin vikisevä lapsen ääni leposohvalta.

Enempää ei puhuttu.

Mutta hetken perästä nousi hän taas äkkiä ylös sohvalta, levottomasti, hapuilevasti, ikäänkuin polttaisi häntä jokin.

Kuin tiikeri alkoi hän pitkin askelin kävellä edestakaisin huoneessa, kulmasta toiseen — tuskallisesti voihkien — epätasaisesti, vuoroin voimakkaasti vuoroin ikäänkuin laahustaen.

Vihdoin pysähtyi hän aivan vieraan eteen, tyrkkäsi häntä jääkylmällä, kangistuneella kädellään kyynillisesti rintaan ja silmiin tuijottaen ahnaasti lausui:

— Minä tahtoisin elää, elää… Minä tulen hulluksi… muuten…

Ja kun ei toinen onnettomana tästä tunnustuksesta, mitään vastannut, tarttui hän hermostuneesti hänen olkapäihinsä ja pusersi niitä:

— Etkö luule, että Duse on pervers?

— Mitä sinä tarkoitat? Pervers? Selitä. En tunne koko sanaa… käsitettä vielä vähemmin.

— Haha… hahaa… Minä en muistanutkaan, että sinä olet lapsi!
Ingenue! Ja rakastat kirkasta. Ja puhdasta, puhdasta, puhdasta…
Tyhmyri!

Ääni oli mitä halveksivin.

Ja enempää selittelemättä jatkoi hän omia ajatuksiaan:

— Luuletko, että neiti von Heiden on pervers… Ja taiteilija Sall — — — hm… Aristoteles oli pervers…

Minä, minä…

Toisen kiljaistessa kauhistuksesta naurahti hän riutuneesti, hiljaa, lyhyeen:

— Olen tragedienne.

KISSA.

— Jenny, Jenny, Jenny—y—y—yy Ksksksksss… Kis… kis… mirri… mirri… mirri…

Vahtimestari Leppäsen rouva huuteli kissaansa pihalla, jossa kellarikerroksen portaiden edessä seisoi pienehkö käsikärrykuorma tavaroita valmiiksi pakattuina laivarantaan viedä. Oli toukokuun viime päivät ja vahtimestarin herrasväki oli maallemuuttohommissa. Piti vietettämän kesä rouvan vanhempain torpassa järven toisella rannalla, jonne oli vain puolentunnin laiva- ja jonkun minuutin junamatka. Sinne on herran virkahommistaan huolimatta mukava pistäytyä yöksi. Ja helposti voi käydä siellä vaikka päivällisenkin syömässä. Kuukausilipusta saa aina alennusta, ei se sentään niin kalliiksi tulisi. Ja kun ei kerran ole lapsiakaan, niin saattaahan sitä nyt vähän leveämminkin elää. Sitäpaitsi on mies kaupungin omissa viroissa ja kokolailla hyväpalkkainen. Katontervaaja oli ennen ollut… mutta taitava… Moninaisissa herrain luottamustoimissa liikkui nyt ja uskottu oli. Kaupungin omat herrat pitivät oikeana kätenään. Eikä se paljon muualla joutanut istuskelemaankaan nykyään kuin lakituvassa… tärkeissä asioissa… protokollia j.n.e….

— Mirri, mirri… mirriiii… huuteli rouva yhä. Missä lie mirri piileksinyt, kun ei esille tullut.

— Jennyy… Voi, mikä Jenny-kultaseen nyt on mennyt, kun ei tule, päivitteli rouva pihaa lakaisevalle talonmiehen vaimolle. Juna jo varmaan jättää meidät. Mirri, mirri, mirri… Voi, voi sitä mirriä. Mitähän se nyt niin on pelästynyt? Pahat lapset ovat taas peloitelleet. Jossain kurkistelee, pieni raukka, eikä uskalla tulla. Voi, voi ne lapset ovat niin pahoja… Aina se on tullut, kun pikkusenkin on huutanut. Mirri-ii-i … Jenny rakas, pieni, kulta Jenny, tule nyt… Lähdetään jo maalle, tule… Lintuni, lintuni… lintuni-ii-iii…

Asian oikea laita oli kuitenkin niin, että koko talon väki tiesi ja naureskeli akkunaverhojensa takana, kun rouva Leppänen aamusta iltaan huuteli pihalla uppiniskaista lemmikkiään, joka varsinkin näin keväillä tahtoi tehdä pitkiäkin matkoja ympäristöön, niin uskollisesti kun sitä paimennettiinkin ja niin heikoksi ja veltostuneeksi elostelijaksi kun se alinomaisen hemmottelun vuoksi oli käynytkin. Harvoin lellitelty kissa suvaitsi vain niin ensi silmänräpäyksessä totella kutsua. Varsinkin iltasin, maatapanon aikaan, kuului rouvan hentomielinen, kimeä ja maklakoiva ääni, joka tällöin sai ikäänkuin lempeänloukatun sävyn, kiiriskelevän hiljaa ja etsien pitkin talon nurkkia ja porttipieliä. Mutta rouva oli sokea lemmikkinsä oikuille. Jenny oli tottelevaisin ja parhaiten kasvatettu kissa auringon alla.

— Tietääköhän Jenny-parka… voi, voi, kyllä hän varmaan tietää, että nyt aiotaan vangita hänet ja että rukka, saa olla kauan, koko pitkän matkan, pimeässä korissa näkemättä Jumalan kaunista päivää. Mutta minäpä panen kerma-astian ja pihvipaistin koriin, ettei Jennyn tule siellä ikävä…

Niin puheli rouva Leppänen luottavaisena, pitäen kädessään suurta kyökkikoria, johon aikoi Jennyn matkan ajaksi pistää.

Talonmiehen vaimo naurahti hyväntahtoisesti:

— Onko Jenny hukkunut?

— Voi, ettekö te ole nähnyt sitä? Minnekähän se on joutunut? Jenny, Jenny, Jenny… Mirri, mirrii… Hoo… oi… Mirri… mirrii… miirri… Katsokaas, kuinka viisas eläin se on, kun ei tule… Ei tule, kun tietää kiinni kopattavan ja muualle vietävän… Eilen jo hankittiin tässä lähtöä… Ei sitä luulisi montaa ihmistäkään noin viisasta olevan… Voi Jenny, Jenny kulta, kun kiusaat minua, etkä tule… Enhän minä raaskisikaan, mutta kun täytyy… huivin vielä sidon tuohon ympärille, jott'ei se näe sieltä mitään… Ett'ei karkaa maalta, nähkääs… Tulee vielä tänne kaupunkiin ja kuolee nälkään, ei meidän isä sitä osaa ruokkia.

— Niin kai, niin kai… eipä suinkaan. Kyllä sillä kissalla on hyvät päivät, mairitteli talonmiehen vaimo, joka joskus sai kahdeksalle lapselleen rouvalta lihanpalasia, kun ei Jenny jaksanut kaikkia syödä tai sattui olemaan ylensyömisestä tai hemmoittelemisesta ja makeisista kipeä ja oli tullut ostetuksi liikaa lihanpuolta.

— Jenny onkin minun ainoa huvini.

— Niin, niin, kun ei ole lapsia. Toista se on meikäläisten.

— Jenny parka on vaan niin kivulloinen ja hermostunut. Sitävarten se on niin laihakin, vaikka olen koettanut parastani. Ja alinomainen väsymys sitä vaivaa… ihan silmät harmaina nousee välistä aamuisin vuoteeltaan eikä jaksa edes haistaakkaan aamukermaansa…

— No jo minä olen monasti sanonut, että mikä se tuota Leppäsen Jennyä vaivaa, kun tuossa nuo kulkukissatkin, joita meidän lapset tuppaavat hyysäämään vaikka kuinka kieltäisi — eikö sitä ole meillä muutenkin ruoanmenoja — ja hännästä vetelemään… niin ovat niin kookkaan ja raavaan näköisiä, että… Ja Jenny pysyy niin heikkona…

— Ja minä kun en tiedä, mitä sille oikein tääräisin… Pelkään sen monasti ihan kuolevan. Se on raukka, niin hentoa sorttia…

— Voi, voi, rouva kulta, eipä kuole siltä, joka toivoo. Minä kyllä antaisin parikin mennä, lapsia nimittäin. Joutaisihan niitä siitä. Mutta "ei se kuole, joka kiusalla elää." Terveitä ovat kuin hongastukit. Tenavat!

— Jaa jaa niin se on… Jenny on minulle rakkaampi kuin oma lapsi… rakkaampi kuin oma lapsi…

Rouva Leppäsen ääni värähti.

— Tässä kun toimittivat minulle yhden neidin asumaan. Sanoivat: ota nyt, ota, kun ei teillä lapsiakaan ole… Ota nyt edes asuinkumppani hauskuudeksesi… Ja minä hullu menin ja otin. Saivat houkutelluksi… Mutta oikein minä sitä pelkäsin. Se vain tukkaansa käherteli kaiket aamut ja laulaa lollotteli sellaisia maallisia lauluja, mitä lienevät olleet, "tuoll' on mun kultani"… "tuomet on rannalla"… Kuka niitä kaikkia muistaakaan, käskipä niitä mieleensä painaa… Liekö se ollut edes oikea ihminenkään… Minä oikein ajattelin siitä jo, että… Matkalla sen sanoivat olevan ja vähän rahoja sillä… Köyhä tyttö… niin käskivät ottamaan… että tyttökin saa muka halvemman asunnon, kun ne hotellit on niin kalliita… Mutta niinä kahtena yönä kun se meillä oli, en minä itkemästä lakannut enkä valvomasta. Mieheni luuli minun tulevan ihan hulluksi. Ja pois sen täytyi se käskeä. Jenny-parka oli minun ainoa lohdutukseni, kun miehenikin oli myöhään illalla virka-asioillaan. Minä nojasin päätäni sen puhtoseen turkkiin — niin puhtonen kun se onkin, joka päivä minä sen paataan — ja itkin. Ja Jenny hyrräsi. Jenny raukka… Sekin oli silloin ihan kuin murheellinen, niinkuin olisi ymmärtänyt kaikki… Mutta sittenkös me leikiteltiin yhdessä kun sain sen naisen pois. Isäkin oli sitten niin mielissään… Oho… hoo jaa…

— Vai niin, hyvänen aika, puhui talonmiehen vaimo osaaottavasti.

— Niin… Enkä minä suinkaan niitä lapsiakaan tahtoisi. Täytyyhän ne ottaa, kun kenen osalle sattuu… Mutta Herraa minä kiitän, ett'ei itselläni ole… Sielläpä ovat taivaassa tallella ne, mitä ehk'en olisi ollut minun osalleni luotuna… Semmoinen vaiva kuin niistä on ja vaimoihminen vain itsensä runtelee rikki niiden tähden… Enkös minä olekkin hyvin säilynyt teidänkin mielestänne?

— Niinhän rouva on kuin nuori tyttö.

— Niin ne kaikki sanovat. Minä stryykään ja stärkkään herrasväelle, niinkuin Aallunska tietää. Kartiiniparista saa markan ja enemmänkin, kummosetka ovatkin, ja niitä tekee moniaita päivässä, kun vain työtä piisaa. Lapset olisivat vain tiellä ja haittana. Mutta Jenny kehrää sillä aikaa vuoteessaan ja käy vain silloin tällöin maistelemassa kermaansa. Ja ai, minkä näköinen sitä ihminen olisikaan, kun siinä vielä olisi lapsia…

Voi, voi, täytyykö minun nyt telefuneerata miehelleni, ett'emme pääsekään lähtemään ja että muutto täytyy lykätä kokonaan toiseen päivään, kun sitä Jennyä ei kuulu… Minä hullu kun laskin sitä tänään ollenkaan pihalle…

Kulta, rakas Jenny, tule nyt… Kesäasunnolle mennään… niin…

Jenny, Jennyy…