language: Finnish

VIETTEJÄ

Kirj.

Fanny Davidson

Helsingissä, Vihtori Kososen kirjapaino, 1908.

SISÄLLYS:

He ja hän
Siveellisyyssaarna
Valkoinen mato
Kunnia
Kutrien kaipuu
Ympyrä
Rippileivät
Hukuttautunut
Sokea
Puotissa
Lapsen mietteitä
Suihkualtaalla
Naamiaisissa
Näyttelijätär
Kissa

HE JA HÄN.

Taiteilija Kavion atelieerin akkuna korkealla kolmannessa kerroksessa oli auki. Taideompeleiset, sinipunaisilla kurjenmiekoilla koristetut verhot lehahtelivat edestakaisin hienossa tuulessa. Akkunalaudalta heiasti kadulle pitkämäinen terrakottaruukku täynnä kirkkaita tulppaaneja. Tuon ruukun salaisuuden tiesi ainoastaan isäntä — ja ne harvat, joita asia syvästi koski. Se oli merkinantoruukku. Ja kukat olivat majakan erivärisiä tulia. Kun punaiset tulppaanit olivat kadulle päin, silloin tiesi alhaalla odotteleva Venusmodelli, että tie atelieeriin oli vapaa; kun valkoiset, odotettiin ylhäällä nuorta, kaunista hovineuvoksetarta; näyttelijätärprimadonnalle saattoivat kullankeltaiset tulppaanit halutun tiedon, j.n.e., j.n.e.

Mutta kun pitkän atelieerin peräovesta astui sisään, harhautui ensinäkemältä luulemaan, että isäntä kiireisessä hajamielisyydessään oli heittänyt palettinsa akkunalle kukkavarsien päälle — tulppaanit kun olivat istutetut ruukkuun siten, että niiden ääriviivat muodostivat väritaltan ja kukkateriöt väripilkut. Mutta isäntä on vain huviksensa järjestänyt kukat siten, sillä hänen mielinautinnoitansa on hämmästyttää ihmisiä mielikuvituksensa pikku petoksilla. Ei suinkaan itseään — joka kyllä sekin usein hänen huomaamattaan tapahtui — vaan muita, erittäinkin — ystäviänsä… Hänen vaimonsa taas hämmästytti häntä — oikein sherlock-holmesmaisella kekseliäisyydellään urkkien selville hänen pikku huvituksensa. Kuinka monta ikävää kohtausta hänellä olikaan ollut silloin, kun hän käytti akkunaverhoja merkinantovälikappaleina. Kiinni — — auki — — puoliksi vedettyinä — — ja aina sattui erehdys… Silloin heitä ryntäsi sisään viisi, kuusi yhtäaikaa. Ja madame oli repiä silmät kaikkien päästä — kohteliaisuudellaan. Ja ne toiset taas ostelivat tauluja, jotka hänen sitten lopuksi täytyi kuitenkin lahjoittaa — tietysti. Mutta madame tahtoi rahat ja hänen täytyi laittaa lukemattomia vekseleitä… Huh — syyn ja seurauksen lait ovat kammottavia, varsinkin aviopuolisoiden kesken — —

Hän rakastaa kuitenkin rajattomasti kaikkia naisia. Nuoria ja vanhoja, laihoja ja lihavia, kauniita ja rumia. Vaimoansakin. — Jos hän olisi Zeus, niin Olympoon olisi aina vapaa pääsy naisille (kuten hänen atelieeriinsa). Miehet saisivat tulla vain tärkeille asioille (mitä hänellä on miesten kanssa tekemistä!)

Keltaiset tulppaanit huiskuttavat tuulessa pyrstöjään. Ne ovat kuin fosforiperhosia… Tuo harhapaletti on muuten kuin peili — vertauspeili. Ihmisten pitäisi, Kavion mielestä, aina sisustaa huoneensa eksyttäviksi harhasalongeiksi. Petettyinä ovat naiset autuaan suloisia. Ja kun he katselevat itseään ja muita milloin liian pitkinä, milloin liian lyhkösinä, milloin kaunistettuina, milloin rumennettuina, ovat he liikuttavan valloittavia. Se juuri on heidän viattomuutensa tunnus.

Kavio kuuntelee käsi korvan takana. Hänen voimakas, pitkä vartalonsa on jännittyneenä kaarena ja toinen käsi nojaa korituolin selustaan. Hän on juuri vetänyt akkunalta syrjään keltaiset tulppaanit, asettanut oven hiukan raolleen — niinkuin on tapana silloin kun hän tulee — ja vetänyt verhot akkunan eteen, niin että atelieerissa on puolihämärä. Äsken akkunasta katsahtaessaan oli hän huomannut hänen tutun, punaisen viittansa siellä alhaalla — se välähti hänen silmiinsä kuin giljotiinin terä. Kädessään olevalla nenäliinalla oli hän antanut nopean, salaisen merkin. Hänessä on jotain giljotiinimaista tuossa pikkuruisessa… jotain… hänen suudelmansakin muistuttaa mestausta. Merkillisen kauan kestää nousta portaita ylös, ijankaikkisesti — — ajattelee Kavio. Mutta jo samassa leyhähtää pitsin ja silkin suhahdus hänen sivultaan ja pieni primadonna lepää ilkkuilevana ja houkuttavana harmaalla nahkalla leveässä korituolissa hänen edessään. Kavio kumartuu alas ja suutelee intohimoisesti kylmältä ulkoilmalta tuoksuvaa, pientä, ruskeata päällyskenkää. —

Pieni primadonna on laskenut kivillä ja puuterilla peitetyn kätensä hänen punaiselle tukalleen — ja sitten kuiskaa pieni huvinäytelmien primadonna, joka osaa niin älykkäästi ja intensiivisesti juonitella ja joka rakastaa eroja kuten Cyprienne, hän kuiskaa naurahtaen:

— Tulin hakemaan annokseni. —

Kavio katsoo häneen kauhistuksensekaisella ihastuksella. Tuo rohkeus ja häikäilemätön vapaus, jossa on "annos" julkeutta ja hienoa rivoutta, hämmästyttää häntä yhä ja yhä. On kuin ei hän koskaan tottuisi siihen oikein.

Mutta pieni primadonna, jonka piikivisilmät ovat levottomina harhailleet ympäri atelieerin, on jo kokonaan unohtanut äskeiset sanansa.

Hän nauraa —

Ja nauru on hänellä jotain aivan erikoista. Siitä tyrskähtää esiin hänen viettiensä sisäinen, sekasortoinen ajometsästys. Hän puhuu mitä mieleen sattuu, hän koskettelee kymmentä pientä seikkaa samalla hetkellä.

Häntä liikuttaa Kavio. Hän on hänen ainoa ystävänsä, jolle hän uskoo syntinsä (ne ovat hyveitä) ja — —

— Ooh, te rakas Epikuros, taas teidän palettinne lepää…

Hän osoittaa pitkällä etusormellaan raukeasti tulppaani-ruukkua, mutta itse asiassa tarkoittaa hän tehdä hiukan pilaa Kavion tunnetusta laiskuudesta.

— Kuka muistaisi paletteja silloin kun —

Pieni primadonna on asettanut kätensä lukoksi hänen suulleen ja saa suudelman kämmenensä sisäpuolelle, niitä jatkuu pitkin hänen rintaansa, kaulaansa, korviansa, ohimoitansa… Kavio rakastaa erittäin suudella hänen pieniä, punaisia korviansa. Hän nauttii niistä kuten simpukanpyytäjä helmistä.

Mutta pieni primadonna ponnahtaa äkkiä ylös kuin olisi hänen achilleskantapäähänsä kosketettu. Hän on raju kuin juopunut, hänen on nälkä kuin morfinistin — —

Hän ei välitä suudelmista eikä hyväilyistä, hän ei rakasta eikä vihaa — hänellä on vain nälkä…

Kaikki ihmiset rakastavat. He rakastavat aina ja yhä. Rakastakoot vain! Mitä on rakkaus? Mies. Hahahaa… Ilman lasta ja ilman ikuisuuden kuvitteluja… ilman elämän jatkuvaisuutta…

— Kavio! —

He katsovat toisiaan, imevät silmin toisiaan, päihdyttävät toisiaan toistensa hipiällä…

Kavio on tarttunut hänen ranteeseensa valtimon kohdalta ja työntänyt ylemmäksi siitä kultaisen käärmeen, joka tuijottaa häneen päilyvine keltaviinisilmineen.

Hän taluttaa hänet akkunan luo ja taas takaisin. He kävelevät kuin tiedottomat pitkin lattiaa. Kavio tuijottaa ohimennessään puolivalmiiseen Venuskuvaan — — Venus on kokonainen, hän saa hänet aina kokonaan valtoihinsa. Mutta pienessä primadonnassa on jokin musta, kummallinen pisara, jota ei ole kenessäkään muussa ja joka päihdyttää enemmän kuin mikään muu — — Enemmän kuin Venuksen korkea, ehjä kauneuskaan.

Joka saattaa hulluksi, raivoksi, tiedottomaksi —

— Tulit hakemaan, siis ota se. — — —

* * * * *

Valkoiset, kuulakat tulppaanit ovat jo kauan tuoksuneet akkunanpuolella. Atelieerissa on hiljaista, vaikkakin hiukan sekaista — ikäänkuin joku mitä suurimmassa kiireessä olisi lähtenyt sieltä. Lattialle karhuntaljan viereen on unohtunut naisen kultainen käärmerannerengas, jonka keltaiset silmät intohimoisesti kiiluvat. Nuorta, ujoa hovineuvoksetarta, joka on huomannut sen ja luulee tuntevansa sen omistajattaren — siis totta, mitä puhutaan — hermostuttaa, ujostuttaa huomionsa. Hän on aivan ärsyyntynyt ja kuin revitty. Hänen verensä pistelee, sormenpäitä kolottaa. Hän pakoittaa itsensä kääntymään siitä pois, mutta sittenkin hänen silmänsä kohtaavat sen aina. Jumalan kiitos, ett'ei Kavio ole huomannut sitä —

He ovat pysähtyneet muutaman piirroksen eteen — luonnos erään papin, kuuluisan siveyssaarnaajan päästä.

— Rakas Kavio, sanoo hovineuvoksetar kiertäen pehmeän käsivartensa hänen kaulaansa, jos te lupaatte minulle tuon luonnoksen, niin…

— Tuhat, miljoonan, armollinen, suvaitkaa vaan ojentaa ihana kätenne sitä ottamaan, vastaa Kavio hivellen sormenpäillään hänen kuultavia kynsiään ja sormenpäitään, jotka tuskin koskettaen hyväilevät hänen huuliaan.

He jäävät seisomaan taulun — siveyssaarnaajan kuvan eteen. Mutta he eivät näe enään eivätkä kuule. He vain tuntevat. Kavio tunnustelee kädellään — hyväillen yli ruumiin, kaulasta, päälaelta kantapäähän — silmät kiinni suljettuina, nuoren hovineuvoksettaren juuri puhjenneita, pyöreitä muotoja. Hovineuvoksetar on hänkin sulkenut silmänsä. Hän on ensimäisiä kuukausia raskaana ja hänen muotonsa ovat vavistuttavan herkullisia.

— Te olette nyt juuri kukassa, kuiskaa Kavio hänen korvaansa. Te olette nyt juuri kaunein… Ja hän lisää vielä kerran verkkaan, ääni värähtäen: kaunein — — —

* * * * *

Yht'äkkiä irroittuvat he. Nuori hovineuvoksetar on liikutettu, väsynyt. Hän onkin kuin kuulas, hauras kukkanen, kuin kasvien utuinen aamuhenkäys… kuin kosteansuloinen merensatu…

Tuijottaen hypnoottisesti siveyssaarnaajan lieskaviin silmiin, aukaisee hän salkkunsa, jonne Kavio asettaa luonnoksen.

— Miksi haluatte luonnoksen juuri hänen päästänsä? Hän on raskas mies, työntekijä, raataja, parannussaarnaaja. Hänen sanoistansa löyhkää lumppuarmeijan ryysyjen tuoksu…

— Eipä se ole ensi kerran kun sandaalijalka Salome rakastuu kamelinkarvaviittaiseen Johannekseen —

— Ja te olette hänelle kuin rutto —

— Niin, mutta hän on minulle vapahdus — — —

* * * * *

Nuori hovineuvoksetar kiinnitti samettiviittansa, laski valkoisen höyhenhattunsa reunalta harson alas kasvoilleen, ojensi vielä kerran huulensa Kaviolle hätäisesti kuiskaten: perjantaina samaan aikaan, ja oli samalla ulkona ovesta, ikäänkuin tuon kultaisen käärmeen silmät lattialla olisivat ajaneet häntä takaa…

Tuskin oli hän poistunut kun Kavio, katsahtaen kelloonsa, riensi nopeasti kuin nuoli akkunaan ja käänsi palettitulppaaniruukun siten, että punaiset tulivat kadulle päin. Hän oli jo kauan nähnyt hänet alhaalla kadulla. Hovineuvoksetar oli suloinen, mutta hän oli viipynyt milt'ei liian kauan. — — —

* * * * *

Punaiset tulppaanit… Vihdoinkin! Venusmodelli oli kävellyt edestakaisin, edestakaisin akkunan alla yhä pitäen silmällä sitä. Punaiset tulppaanit… Hän levitti herkkiä sieraimiansa, hänestä oli kuin tuntisi hän jo niiden tuoksun siellä ylhäällä. Harhasalissa… Ah, kuinka kummalliseksi, oudoksi olennoksi hän tunsikaan siellä itsensä. Väliin peloittavaksi, kammottavaksi kuin kuolleen meren usva, väliin sirpaleiseksi kuin särkynyt kristallimaljakko, jonka säröjen reunalta punahehkuvat ruusut retkottivat, välistä taas kuin tuli, hikisesti, hulmuavasti leiskuva tuli… Mutta väliin oli hän kuin sininen, kuulakka harsopilvi kevään auringonsäteissä…

Hän hiipii ylös kapeita takarappuja, pysähtyen joka silmänräpäys kuunnellakseen… Ei mitään muuta kuulunut kuin hänen omien, pehmeitten askeltensa sipsutus…

Vihdoinkin oli hän ylhäällä.

Jännityksestä kalpeana hypähti hän sisään — kuin tiikeri saaliilleen.

Mutta koirastiikeri sisällä oli kuunnellut herkistetyin korvin ja vainusi heti toisen läsnäolon.

Hän kiiruhti ovelle, lukitsi sen ja heittäytyi palavassa huumeessa nuoren tytön jalkoihin kiertäen käsivartensa hänen polviensa ympärille.

— Olen katsellut sinun kuvaasi koko päivän. Tuskin hetkeksikään voin eroittaa silmiäni siitä. Sinä olet täydellisyys. Sinä olet ikuisen nuoruuden juoma. Sinä olet… Kiiruhda, että saan nähdä sinut taas…

Tyttö heitti verkkaan vaatteet yltään.

Kauniina, varmana ja ylpeänä astui hän gobeliinin edessä olevalle taljalle. Hän oli kuin Eoksen ohimosta syntynyt säde.

Gobeliinissa liekehtivät yön tummuudesta esiin Venusvuoren tulet… Ne paloivat lieskaten kuin maan repeämästä nouseva ahjo. Ja hän lepäsi siinä keskellä nuorena, alastomana, houkuttelevana… Ylt'ympäri läikehti, paloi, hulmusi —

Hän oli kuitenkin imevin tulipatsas noiden maansydämestä kiirivien tulien keskellä.

Kavio katseli tauluaan.

Se oli aistillisuuden hymni ja aistillisuuden litania. Se oli hänen elämänsä laulu, josta tulisäikeet nousivat ilmaan kuin nautinnon dityrambit. Ja ilmassa värisivät tunteiden kaikki soittimet —

Nuori tyttö lepäsi alustallaan kuin Venus itse, tai enemmän kuin Venus, hän oli äiti, morsian, neitsyt, puoliso, tytär, sisar ja hetaira samalla kertaa…

Hän oli kaikki viattomuus ja kaikki petollisuus, hän oli rakkaus ja viha, syvin nautinto ja ankarin kieltäytyminen, hän oli himo ja puhtaus, antautuminen ja poistyöntäminen, lankeemus ja pelastus, alastomuus ja verhoutuminen… Hänessä asui valhe ja totuus… Hän oli…

Kavio peitti silmänsä käsillään. Hän oli hänen elämänsä symbooli.
Nainen — miehen elämän symbooli!

Sfinksi hymyili jalustallaan.

Kavio meni ja laskeutui polvillensa hänen eteensä:

— Astu alas, rukoili hän.

Hän kohotti kätensä peittäen jälleen silmänsä kuin häikäisevältä valolta, hiveli palavasti hänen varpaittensa pitkiä kynsiä… Vapisevat sormet leikkivät kimmoisella, hohtavalla iholla…

— Malja on täysi… Minä rukoilen — armahda…

Kavion kädet haparoivat ilmaa.

Sanaa sanomatta lepäsi modelli jalustallaan. Liekit loimusivat yhä korkeammalle. Kuin maanjäristys humisi tuossa maalatulla kankaalla hänen elämänsä laulu.

Marmoripatsas vain lepäsi jalustallaan.

Ja hänen jumalruumiinsa veistetyt ihmeviivat ilkkuivat tomuunpolvistuvalle almujenrukoilijalle —

SIVEELLISYYSSAARNA.

Hän oli puhunut sydämensä pohjasta, hehkuvasti, vakuuttavasti, innolla. Hän oli valanut koko nuoren sielunsa puhtaat, pyhät tunteet tämän langenneen sielun pelastamiseen. Hän itse tuskin aavisti kuinka herkkiä ne tunteet olivat. Ja ne vaikuttivat kuin hohtava, sinisenkuulakas liekki, kirkastaen, lämmittäen. Hän vapisi innostuksesta. Jos hänen onnistuisi kiskaista tuo sielu synnin loasta, jospa hänen onnistuisi — — Ja taluttaa hänet jumalan luo — Hän muisteli niitä palavia esirukouksia, joita ystävät olivat lähettäneet korkeuteen, armon valtaistuimen luo tämän työn menestymiseksi. Ne vahvistivat häntä tänä vaikeana, edesvastuunalaisena hetkenä. Hän kiitti luojaa siitä, että arpa oli langennut hänelle, että hän vanhurskaudessaan oli katsonut hänet kelvolliseksi pyhään toimeen, johon veljet siveellisyysyhdistyksessä olivat hänet valinneet. Hän, joka oli vasta nuori jumaluusopin ylioppilas, jolla ei ollut mitään kokemusta elämästä, joka kaiken ikänsä oli mietiskellyt, joka ei vielä koskaan ollut tahrannut käsiään tarttumalla elämän tulivauhtisiin ohjaksiin, hänelle olivat he luottamuksella uskoneet kalliin tehtävän: pelastaa langenneita sisaria ijankaikkiselle elämälle. Hän ihmetteli jumalan määräämätöntä armoa, joka valitsee heikkoja välikappaleita väkeviin töihin. Seurassahan olisi ollut niin monta vanhaa, kokenutta veljeä, joiden usko oli luja kuin kallio. Ja hänen oli vasta kauniilla, viheriöivällä idulla… Mutta heidän vahvistamanaan oli hän uskaltautunut yölliseen aikaan lähteä tähän saastaiseen saatanan temmellyspaikkaan.

Hän oli puhunut. Hän lankesi polvilleen. Kädet lujasti ristiin puserrettuina rukoili hän hartaasti — — — Amen, amen…

Totisesti, hän uskoi varmasti, että rukous oli kuultu.

Hän katsahti ylös. Hän oli liikutettu, hänen silmistään juoksi kyyneleitä. Hän luuli, että tuo nainenkin, jolle hän näin sydämen syvimmästä oli puhunut, itkisi.

Mutta — hämmästyneenä, kauhistuneena jäi hän tuijottamaan outoa näkyä. Nainen katseli häntä ihastuneesti, himokkaasti. Hänen silmänsä liekehtivät, suu oli puoliksi aukinainen lämpimästi sylkehtivässä intohimon hymyssä, vartalo jännittyneenä kaarena. Hän rakasti tuota nuorukaista, rakasti häntä kiihkeästi, hurjasti, vastustamattomasti. Hän rakasti häntä, joka puhui noin viattomasti, eikä tuntenut muuta kuin oman henkensä puhtaan ilman.

— Etkö sinä ole koskaan syntiä tehnyt?

— Älä kysele syntisesti. Olen raadollisin raadollisten joukossa. Olen huonompi kaikkia muita, olen huonompi kuin sinä.

— En ymmärrä sinua oikein. Jos olet huonompi minua, niin silloinhan tulisi minun yrittää parantaa sinua?

— Meillä on ero: en ole ottanut synnintekoa elatuskeinokseni.

— Olet siis kuitenkin sattumoisilta joskus pudonnut, antanut valtaa himoillesi?

— Niin, joskus ajatuksissani kyllä, mutta silloin on perkele vietellyt minua sinun ja sinunkaltaistesi haahmossa.

— Pidät minua siis perkeleenä?

— Niin —

— No miksi tulet sitten minua käännyttämään? Etkö tiedä, ett'ei perkele voi palata teiltänsä, ei puhdistua. Eikä hän tahdokaan, sillä hän on hallitsija valtakunnassaan. Vieläpä hän tahtoo vietellä alamaisikseen nekin, jotka hänen luoksensa tulevat hurskaissa toiveissa.

— Ihmeitä voi tapahtua, kun usko on suuri.

— Mutta jos juuri perkele, s.o. minä, olen sytyttänyt sinussa halun tulla minun luokseni kiehtoakseni sinut, valloittaakseni sinut…

— Varo, nainen. Minusta puhuu jumalan henki. Hän on väkevämpi sinua.

— Ei, vaan yhä vielä on hyvän-ja-pahantiedon-puun hedelmä väkevämpi. Näetkös, minulla on kokemus, sinulla vain kuvittelua. Muistatko, kuiskasi hän lähestyen nuorukaista, muistatko: kun he olivat syöneet siitä, huomasivat he olevansa alasti. Mutta sitä imevämmin, hurmaantuneemmin katsoivat he silloin toisiinsa, puhui nainen hätäisesti. Ja — jumala seisoi vieressä ja ihmetteli ihmistä, kadehti, sanon minä, ihmistä, joka uskalsi elää itsellensä. Ja oli unhoittanut hänet, kolmannen, tarpeettoman, sivustakatsojan, siveyssaarnaajan, jota eivät elämän salaperäiset ongelmat olleet koskaan pyöryttävinä, vaativina lähestyneet ja joka siksi ei tuntenut niiden hurmaavaa houkuttelevuutta.

Muistatko, jumala seisoi ihmisen edessä ja nuhteli ja varoitti ja tuomitsi — kun ei voinut muuta. Mutta ihminen seurasi riemulla itseänsä sittenkin, vaikka tuskien kautta vasta itsensä saavutti. Tuskien, niin… Eikä hän tahtonut mitään herraa —

Näetkös, minä näen heidät yhä vielä edessäni — maailman huomenen ensi ihraiset — paljaina, värisevinä, toisiinsa hurmaantuneina, rakastuneina, pelokkaina, että kadottaisivat toisensa, toisensa, josta pitivät enemmän kuin oudosta jumalasta.

Mahtikäskyt — mitä merkitsevät ne kun salamat syttyvät — —

Nainen heitti äkillisellä liikkeellä ohuen yövaipan yltänsä ja seisoi nuorukaisen edessä alastomana. Punakeltaisessa valossa säteili hänen ihonsa kuin persikan kuori.

Nuorukainen seisoi hänen edessään kuivin, sinertävin huulin, kuin halpautuneena —

Nuo pyöreät, väräjävät muodot ne olivat alkuelementtejä. Punaiset, ihanasti muovaillut rinnanpäät kuin kutsuivat juomaan, juomaan… janoisesti, loppumattomasti.

Kuinka vaaleankuultavat lanteet ja vatsa ja polvet… jos asettaisi niille hiljaa kätensä ja koskettaisi, hivelisi… St… kavala viekotus… Puristaisi, pusertaisi, suutelisi, painaisi kiinteästi itseensä —

Uppoisi — —

Jumala, jumala, jumala — — —

Ihana, verhottu kainalo ja —

— Joko uskot?

— …

— Joko uskot?

— Perkele, vaimo, mitä minulla on sinun kanssasi?

Hikipisarat karpaloivat teoloogin otsasta ja käsistä. Koko ruumis nytkähteli.

Nainen läheni —

Nuorukainen oli putoamaisillaan. Hän ummisti silmänsä. Kädet hapuilivat —

— Saatana…

Hän nojasi ovipieleen.

Nainen kosketti häntä.

Hän alkoi hourailla:

— On ihanaa olla sinun kahleissasi — — —

Silmänräpäyksessä oli hänkin heittänyt yltään.

Alastomina, tultasuitsuavina vaipuvat he toisiinsa.

— On ihanaa olla sinun kahleissasi, saatana, kuiskasi hän vielä toisen kerran houraillen…

— Ikuisestiko?

— Ikuisesti, ikuisesti…

VALKOINEN MATO.

Hän tuli luokseni muutamana pyörryttävän iloisena kevätaamuna.

Ja minä syleilin häntä ja toivotin tervetulleeksi. Pulppuavan nuorteina, kiiruhtavina kuljimme käsikädessä poppelipuistoon — muistojemme temppeliin. Vereni oli kuin rytmiloiskuntaa.

Kyllähän tosin uneni, tuo tyylikäs uneni, joka aamun valjetessa oli liihoitellut ohitseni kuin kinematograafin liikkuvat näkyoliot, silloin kun satuin muistamaan sitä, saattoi minut alakuloiseksi, mutta pian unhoitin sen jälleen kokonaan.

Kerron kuitenkin sen teille ensin.

Pienet, violetin väriset perhoset lensivät huoneeseen räpytellen pieniä siipiään, joilla kantoivat hopeista tarjotinta. Niitä oli satakunta pientä perhosta. Kuinka minä ihastuin niihin. Somasti liritellen, hyräillen puhelin niille. Itsekseni olin hurmaannuksissa tästä suloisesti sattumasta.

Tarjottimella tuoksui kiiltäväuntuvainen joutsen mustien, vereksien ruusujen keskellä.

Vieressä oli hopeainen veitsi ja kahveli.

Oi, kuinka siroa ja somaa! Sellainen herkullinen ateria: tuoksuva joutsenpaisti, mustia ruusuja, hopeainen pöytäkalusto, kevyitä, notkeita perhoshovimestareita, perhosmusiikkia…

Kutsuin heidät tarjottimineen luokseni. Keikkasin hopeaisella veitsellä kiiltosulkaisen joutsenen kahtia —

Mutta — miten säikähdin —

Poikki tuon kauniin linnun rinnan kulki valkoinen, pitkä rengasmato, elävä, inhoittavankeltainen mato, kuin kaunein, afrikalaisen norsun hampaasta muovailtu vyö.

Perhoset lensivät samassa näkymättömiin vieden tarjottimen mukanaan — —

Heräsin. Joku istui vuoteeni laidalla ja hiveli pehmeätä, valkoista huopapeitettäni ja nauroi kirkkaasti mainiten nimeäni.

Se oli hän, ystäväni.

Kuinka minä ilostuin. — — —

* * * * *

Hänen äänensä vapisi ja minun ääneni vapisi. Sanat kävivät yhä terävämmiksi, purevammiksi. Olimme kiihkeitä, ivallisia. Pieninkin varomattomuus sytytti sarjan murhaavia käänteitä. Huudahtelimme, ihmettelimme, säälimme. Hän valitti vain antaneensa, antaneensa, yhäti antaneensa, ei mitään saaneensa, ja minä väitin samoin. Mielikuvitukseni keksi syytöksiä, ilmaisin puoliksi tukahutettuja ajatuksia, muistelin mitä ihmiset olivat sanoneet.

Mutta kumpikaan ei muistanut kahta ihanaa vuotta, jolloin joka päivä olimme vakuuttaneet toisillemme, että olimme rikkaita, upporikkaita, onnellisia…

Olimme kokonaan intohimojemme repimiä, raatelemia. En voinut sietää häntä enempää. Ei hänkään minua. Hän oli mielestäni kerjäläinen, joka oli saanut kaikki minun armostani. Ja hän vakuutti puolestansa samaa minulle.

— Ei meillä siis ole enään mitään toistemme suhteen toivottavaa?

— Ei, paitsi ikuista eroa.

Ja me erosimme. — —

Hän oli aikoja sitten lähtenyt. Minä istuin yhäti puiston lehtimajassa, leijonasuihkulähteen luona.

Olin kuin murhattu. Pääni nuokkui rintaa vasten. Vereni tuskin kulki.

Sielussani oli auennut kummallinen silmä ja kummallinen korva. Minua kammotti. Näin ja kuulin sellaista, jota en ennen ollut uskaltanut aavistaakaan.

Minua kammotti se, että se oli keskinäinen kateus, joka eroitti meidät.

Pitkä mato valkoisen, ihanan elämän ympärillä. Ja se oli siinä aina ollut. —

KUNNIA.

Sisältä, milt'ei kadun tasalla olevasta, mustaksi mädänneessä hirsihökkelissä kapean Kujakadun varrella jo nykyään hävinneessä kaupunginosassa, kuului ulvontaa, kirousta, voivotuksia, läiskäyksiä — Välistä lyhyt kirkaus, terävästi leikkaava huuto, niin kirkasääninen, että se tuntui ja vaikutti kuin salamanvälähdys.

Pikkupojat ja pikkutytöt kaikista ympärillä olevista, läheisistä hökkeleistä, "punasesta talosta", "kuvatehtaasta", "sairaalasta" ja mitä nimiä niille kaikille oli annettukaan, olivat kokoontuneet näkemään ja kuulemaan.

Kadun saveen tuhkatiheään piirretyt ruutukuviot ja ämmänpadat, joiden viivoista tytöt muulloin olivat niin ilkeän tarkkoja ja häijyjä, jopa joskus rupesivat suulaiksikin, tuhraantuivat ja sotkeutuivat joukon jaloissa, näyttäen vihdoin revenneiltä verkoilta. Mutta sitä ei nyt muistettu. Kaikki olivat jännitettyjä ja iloisia. Yksitoikkoisuus katkesi niin hauskasti. "Pirunpesän" näytelmät tarjosivat aina viehätystä, joka villillä ulvonnalla ja nokkelilla, vertauksellisilla hypyillä vastaanotettiin.

Pikkupojat alkoivat tavallisen laulunsa:

    Pirunpesässä tapellaan, tapellaan, tapellaan,
    pirunpesässä tapellaan, tapellaan—aa—aa—aan…

Samassa lennätettiin ovi kovalla pamauksella auki ja sisältä syöksähti ulos nainen mies kintereillään.

Pojat lähtivät juoksemaan, minkä kerkesivät. Mutta huomattuaan vaaran olevan kaukana, pysähtyivät he pian ja laulunpätkäänsä hoilotellen alkoivat jälleen lähennellä "pirunpesää", vaikkakin aluksi jokseenkin varovaisesti.

— Hih—hih—hih—hii — — — Saitkos saatana, jumaliste saitkos, huusi nainen, joka oli juossut kadun toiselle puolelle ja tarttunut lujasti kiinni aitaan. — Saitkos, saitkos, sa—it—kos — — Ohoo, sitä sinun suutasi, ei se oikealle naiselle kelpaa, ei. Huuletkin kuumat kuin helvetin kivet…

Villinä myrskynä huhuili naisen paikattu, punainen alushame tuulessa. Pitkät, riippuvat rinnat pulpahtelivat kuluneen yönutun alta esiin aina joka kerta kun hän hypähti aidanseipäästä toiseen. Polvet ja paljaat sääret, hienosti karvaiset kuin kukan varsi, vilkahtelivat ruskeanpuhuvina punaisen liepeen alta. Tukka oli vanukkeisina suortuvina takertunut hikiseen ihoon ja niskaan, jossa selvästi näkyi punavalkoiset sormensijat. Hän oli kuin antiikin hirviö tuossa rohkeassa, oikeudentuntoisessa raivossaan.

Pian lainehtii Kujakatu uteliaita. Äitejä lapset käsivarrellaan, kenelle oli unohtunut käteen kauha, kenelle kirjava kapalovyö. Pysähtyivätpä joukkoon miehetkin, jotka läheisestä saunasta palasivat, tavallisuuden mukaan alastomina höyryten, pientä pyyheliinaansa hauskasti kädessään heilutellen.

Mies tuijotti naiseen hampaitansa kiristellen, heiluttaen kädessään paksua setelitukkoa. Mutta joka kerta kun hän raivona, ottavana läheni, hyppäsi nainen voimakkaasti aidan toiselle puolelle.

— Hah—hah—hah—haa… Vaikka palatsin tarjoisit, taikka kirkon, taikka —
Ei sillä suulla, eikä niillä silmillä. Etkös, hyvä ystävä, voisi katsoa
kauniimmin? Katso kauniimmin, katso kauniimmin… Kas niin — hahahahaa
— — — Senkin karso!

Koko katsojajoukko säesti hänen nauruaan.

Mies oli aivan suunniltaan. Hänen suustansa vaahtosi vesi ja silmät olivat kuin kiiluvat, pienen pienet kipunat, kuin puukonterät.

— Pidä puolias, Reega, pidä puolias…

Regina (eli Reega, kuten häntä tavallisesti kutsuttiin) oli kaunein ja kuuluisin "pirunpesän" haareminaisista. Se oli hän, joka joskus "vastaanottoihin" koristeli itsensä helmillä, silkillä, kullalla, kuin hallitsijatar ja käyttäytyi kuin säädyllinen nainen, esiintyäkseen taas toisinaan rääsyissä, hoitamattomana, kampaamattomana, pesemättömänä, raakana. Kuinka kulloinkin halutti.

Hän oli himottu kuin kulta ja pelätty kuin tikari.

Joka hänet kerran oli nähnyt, kimmoisessa elämänhalussaan, kuumana, hallitsevana, rohkeana ja samalla kertaa värähtelevän ujona, korkeana ja kirkkaana keskellä saastaisen, kilahtelevan metallin kilinää, keskellä lihallista ammattiaan, hän olisi voinut vaikka kaivoon upottautua, eikä sittenkään olisi voinut unhoittaa häntä.

Hän oli Vestaalitar ja Maria ja Venus ja Afrodite… Hän oli kuona ja tuli samalla kertaa. Hän oli pyhä neitsyt ja ilotyttö…

"Sulttaani", kuten tuota miestä kutsuttiin alinomaisen oleskelunsa vuoksi "pirunpesässä". oli turhaan odotellut Reegan suudelmaa. Hän oli tehnyt välillä matkoja maalle, palannut taasen takaisin kaupunkiin, pukeutunut hienoksi —

Ei mikään auttanut. Houkutellut, rukoillut —

Luvannut suunnattomia lunnaita.

Yhä sama, järkähtämätön kielto.

Reega, joka joka yö ja joka päivä oli valmis myömään itsensä rahasta kaikkineen, ei suostunut antamaan suudelmaa mistään hinnasta tälle miehelle, sillä hän vihasi häntä. Hän oli katsellut Reegaa kuin ostettavaa orjaa, ja Reega oli kuningatar — sängyn ja himon kuningatar.

Mutta "sulttaani" oli vihdoin väsynyt ja luvannut ottaa suudelmansa. Millä tavoin tahansa. Vaikka verellä ja vankeudella, kahleilla ja raudanterällä. Sen hän oli vannonut.

Ratkaisun hetki oli tullut. Nyt tai ei koskaan. Tänäpäivänä oli kiista lopetettava. Häntä oli liiaksi häväisty. Yhden naisen hän taivuttaa koska tahansa. Saatanallinen nainen, joka oli häntä niin härnännyt…

"Haaremilaisia" oli kokoontunut pieniin, vihreänvivahtaviin akkunoihin katselemaan taistelun kulkua.

Sisällä pidettiin yhä juopunutta, hillitöntä iloa, joka aukinaisten akkunoiden ja levälleen jääneen oven kautta kaikui ulos kuin tyhjä, vieläpä moniväreisenä täytti ilman ja sähköittäen mieliä levisi kauas ympäristöön.

Joskus läikähti sieltä kirkas säveljuoksutus, viulun uhkamielinen ääni, sammui taas ja taas läikähti, antoi välillä soraisen, samean sävelen, katkeutui, kuoli — — Kuului puoliunisia nyyhkytyksiä, kuorsausta, kolahdus, ikäänkuin joku olisi pudonnut…

Muuan pari — nuori, vaalea tyttö, melkein lapsi, ja nuori, vaalea mies, hänkin melkein lapsi vielä — istui laulaen akkunalla, käsivarret kierrettyinä toistensa kaulaan ja yhtämittaa kiihkeästi toisiaan suudellen. Toisessa kädessä oli heillä punaiset lasit kohotettuina, täynnä viiniä, johon ylhäältä kuvastui sinisten pilvien ja vihreän, sammaltuneen räystään varjot.

Päihtynein kielin sammalsivat he:

— Maljasi, Reega, anna sulttaanin maksaa kalliisti.

Kilistivät laseja ja joivat "kuningattaren" maljan.

Päihdyttävän juoman kiilloittamat silmät saivat ylpeän, veristävän loisteen, kun he lauloivat:

— Kuningatar haaremin on tulitukka Reega… tulitukka Reega…

Reega oli kuin areenalle saapunut miekkailija. Häntä kiihdyttivät huudot katselijain joukosta. Viinijuopumuksesta oli hän täysin selvinnyt, mutta hän juopui uudestaan kunnianhimosta, oikeutensa tunteesta, huomiosta, joka oli yksin ja ainoastaan kiinnitetty häneen. Ei, hän ei antaudu! Tulkoon kuolemakin ennen! Loppukoon kaikki, elämä ja leikki ja ilo, kaikki, kaikki. Suudelmaa hän ei saa!

Sulttaani oli hänkin kiihtynyt kiihtymistään nähdessään Reegan puolialastomana hyppelevän aidan yli, nuo rinnat ja paljaat sääret hienoine haivenineen sähköittivät kipunoiksi hänen verensä.

Silloin Reega, voiton toivosta huumautuneena, näyttääksensä salamantapaista sukkeluuttansa, päätti kostaa "sulttaanille" perinpohjin, tehdä hänet naurettavaksi, musertaa hänet halveksimisellansa.

Hän hyppäsi yli aidan, juoksi avonaiselle akkunalle, kaasi valkoisesta maljasta punaista viiniä tulenhehkuvaan, punaiseen pikariin. Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä. Ympäröivä väkijoukko ja "sulttaani" olivat kuin salaman lyöminä jääneet seisomaan paikoilleen.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan. "Haaremikin" oli vaiennut. Kaikki katselivat henkeään pidätellen.

Hetkessä oli Reega valmis rientämään kuin nuoli takaisin. Silloin — "sulttaani" heräsi. Hän oli käynyt päättäväksi. Nyt, nyt ei mikään voima voinut häntä enään pidättää. Hän hyppäsi yht'äkkiä akkunan luo, kiersi Reegan punaiset suortuvat moneen kertaan käsiensä ympäri, taivutti hänet notkeasti taapäin ja oli juuri painamaisillaan huulensa hänen huulilleen, kun tyttö samassa käärmemäisellä ponnahduksella väisti hänet.

— Hyvästi kesä, hyvästi haaremi, hyvästi kaikki, kaikki. Kauniin suudelman malja!

Toisella kädellään kohotti hän pikaria, toisella painoi rintaansa välähtelevän, kiiltävän Toledon tikarin, jota — lahja muutamalta nuorelta tilanomistajalta — hän aina kantoi rinnallansa.

Hän tyhjensi maljan pohjaan. Ja kun hän kaatui, valui silmäripsille vielä joku pisara punaista viiniä. Lasi oli yhä huulilla, käsi suonenvetoisesti kouristuneena sen ympäri.

Veri virtasi kadulle punaisena vyönä. Muuan nuori mies, joka oli ensimäisenä rientänyt ruumiin luo, sai punaisia veripisaroita paljaaseen, lämpimään ihoonsa, jossa ne alkoivat juosta alaspäin, jättäen jälkeensä kauniit juovat.

Sisältä huoneesta ei kuulunut hengähdystäkään, vain karahviinin putoaminen ja sirpaleiden särinä…

KUTRIEN KAIPUU.

Minä olen vaalea ja äitini ja isäni olivat vaaleita. Isäni soitteli kesäilloin auringon laskiessa äitini kultaisilla suortuvilla. Talvella keltaisenvihreän kuun noustessa ja lähettäessä kukkiansa, kuutamoisia, kalpeita kimppuja akkunasta heidän makuuhuoneeseensa, isäni vaaleat hivukset lähestyivät hyväillen äitini väriseviä kutreja, vaalakka korva hyväillen yhtyi hienosti punertavaan pieneen korvaan ja he kuuntelivat valkoisilla vuoteillaan…

He kuuntelivat salaperäistä yönhaltijatarta…

Ah, häntä, joka kutsui heitä yhdessä vaaleiden, väräjävien yöunelmien laineille…

Ja he nukkuivat kutrit kietaantuneina toistensa kutreihin…

Vain yötär valvoi…

Mutta aamulla heräsivät he toistensa hymyilyihin ja heidän oli vaikea nousta vuoteilta, sillä heidän kutrinsa kimaltelivat niin ihanasti säteillen kuin tuuleentunut kultaheinä aamukasteessa… täynnä helmeileviä pisaroita.

Ah, sellaisia kutreja ei ollut helppo irroittaa toisistaan. Tuntui melkein siltä kuin olisi leikattu yksi, suuri, ihana, kokonainen kassa poikki, kahtia… Ah…

* * * * *

Olen vaalea kuten äitini ja isänikin.

Ja olen perinyt heiltä kutrieni läikkävän hohteen.

Yksin, yksin soittelen kutrieni kultakieliä. Iltaisin ja aamuin. Sillä en ole löytänyt toista, jolla olisi samanlainen, värähtelevä tuuhea tukka kuin itselläni. Ette aavista, miten ne kutrit yössä heläjävät…

Ah, ne laulavat vaaleata laulua, isäni ja äitini kutrien yövirttä.

Mutta toista vaaleata ne eivät ole lähestyneet.

Vain kerran tarttuivat ne kauhunkamaliin, mustiin Medusasuortuviin.

Ja soittivat yhden yön…

Soittivat yhdessä…

Vaaleat kultarihmat kiertyivät mustien käärmeiden ympärille.

Kuin sormuksina, renkaina, helyinä, kuin kuultavina käsivarsina…

Ah, ja alottivat laulunsa.

Säe säkeeltä se kohosi, nousi…

Kummantuskainen oli sitä kuulla. Oudonmurheellinen…

Sillä siinä taisteli, kuohui, itki ja nauroi…

Mutta aamulla lepäsivät mustat kutrit palasina valkoisella vuoteella…
Poikkileikattuina pätkinä… Rajoitettuina kuin leyhyvään tuuleen.

Kutrieni kultakiharasormukset, jotka mustien hivuksien ympäri olivat kiertyneet, yön kuluessa kalvoivat ne poikki.

Vaalea kassani yön kuumeisesta hurmauksesta rentona hyväili murretuita käärmeenpäitä… Ja lopuksi puhalteli ne kevyenä tomuna ilmaan tuulen kauas kulettaa.

Aurinko jalohelmiänsä varisteli vuoteessa aamu-unisina, hymyilevinä loikoileville kultasuortuville…

Ne odottivat uutta yötä.

Ja vaaleita kutreja.

Jotka eivät kultaisessa syleilyssä mureneisi…

YMPYRÄ.

Elämännäivetys, joka kuului saatanan palvelijoihin, oli saanut herraltansa käskyn osoittaa minulle alani. Eräänä aurinkoisena, kirkkaana päivänä saapui hän noutamaan minua. Hän otti kädestäni, kuletti minua pitkin sinivälkkyisen järven rantaa, jossa lumpeet ja vesililjat höyrysivät hekkumallisessa elämänhalussaan ja välkesuomuiset, viileät kalat kulkivat määräämättömiä, viitoittamattomia ratojaan vesisaleissa.

Elämännäivetys, saatanan uskollisin palvelija, näytteli minulle luonnon uhkuvaa, yltäkylläistä rikkautta ja voimakkuutta. Minä hurmaannuin, sillä en ymmärtänyt hänen ilkeitä, salaisia tarkoituksiansa.

— Katso, huudahdin, kuinka kaikki uskaltaa kasvaa, kuinka vapaasti liikkua, kuinka iloisena suorittaa luonnon määräämät tehtävät.

Näetkö, kuinka kaikki hehkuu täyteläisessä luomisinnossaan. Ranta tuolla hohtaa kultaisena ja hopeaisena kalojen kutemisriemusta, tuolla niityillä, pelloilla, lentelee ja leijaa siitepölypilviä keltaisena, huumaavana sateena…

Anna minun mennä myöskin. Minullakin on luomistyö suoritettavana.
Tahdon luoda lapsen.

— Odota hetkinen. Sitten saat mennä, jos tahdot.

Elämännäivetyksen, saatanan uskollisen palvelijan, silmät olivat verisessä, häkäisessä hymyssä. Hän tarttui jälleen niljakkaalla kädellään käteeni. Lähdimme eteenpäin…

Olimme kulkeneet jonkun aikaa kunnes saavuimme keskelle noita heilimöiviä niittyjä, korkealle kukkulalle.

Huudahdin palavasta riemusta: kuin tulena loimuili ylt'ympäri meitä luonnon luomisriemu, elämänvoima. Liekit hulmuilivat kohti kasvojani ja saivat vereni kuumenemaan.

— Anna minun mennä. Tahdon täyttää elämäntehtäväni, huudahdin jälleen ja lähdin juoksemaan rinnettä alas.

— Odota, vastasi hän piirtäen sauvallansa ympyrää kukkulan laelle, tämän ympyrän ulkopuolelle ei ole sinun sallittu päästä.

Tuijotin häneen hämmästyneenä, vihastuneena.

— Katso, nyt on minulla voimaa ja elämää suonissani. Menen, enkä välitä sinun ympyröistäsi.

Hän nauroi laahustavaa, matomaista nauruaan.

— Mene, sanoi hän. Mutta katso ensin tuonne. Näetkö nuo rivit — tuolla — ympyrän reunalla?

Katsoin hämmästyneenä. En ollut heitä ennen huomannut. Siellä seisoi kokonainen armeija inhoittavan likaisia, luutuneen velttoja olentoja.

— Ympyrän aita! huudahdin minä. Aita?

— Niin. Tunnetko heitä? Tiedätkö heidän nimensä, noitten kaikkien?

Seisoin mykistyneenä, saamatta huuliltani vastausta. Yhden noista tunsin kauaksi, kauaksi. Muut olivat peittyneet silmistäni kuin sumuharsoon. Hän oli savuttunut, mustaksi mädännyt, hajuava hirviö, jonka imevistä silmistä roikkui veristyneitä suonia.

— Ennakkoluulo! huusin kivettyneenä.

— Tunnetko muita? kysyi Elämännäivetys voitonriemuisesti. Katsele koko kaari ympäri…

Annoin silmieni kulkea kaarta myöten toisesta toiseen ja mitä useamman ohi oli menty sitä voimattomammalta tuntui ruumiini ja sitä tyhjemmiltä suoneni. Tuntui kuin loppuun päästessäni olisin kadottanut joka pisaran elävää nestettä suonistani.

— Sovinnaisuus, veritottumus, teeskentely, panettelu, ihmispilkka, ahdasmielisyys, häväistys…

Niin, niin, tunsin nuo niljakkaat hirviöt —

— Hiljaa, vaikene, huusin vihan vimmassa tukkien korviani sormillani.

— Kuuliaisuus, tyytyväisyys, tapaorjuus… muotokristillisyys…

Ne katsoivat kaikki minuun niljakkailla silmillään, hyväilivät minua ja puhuivat onttoja, tyhjäpontisia lausetapoja. He kiittivät Elämännäivetystä, saatanan palvelijaa, joka oli tuonut minut heidän luokseen, tuohon rauhalliseen ympyrään, turvaan kaikilta maailman viettelyksiltä.

He polvistuivat ja kiittivät herraansa. Koko luonto säikähtyi, pelko oli vallannut jokaisen.

Uhkuvat siitospölypilvet olivat paenneet kauemmaksi ja veden väri poreili harmaana ja painavana.

Seisoin kammostuneena.

Elämännäivetys oli tullut taakseni ja kuiskasi korvaani muutamia sanoja.

— Anna minun kuolla, huusin.

— Se ei ole sallittu sinulle.

— Anna minun sitten murskata yksikin noista tokeista. Kuolen mielelläni, jos vain yksikin niistä kanssani kaatuu.

— Miksi raivoot? Sinunhan on sallittu liikkua vapaana omassa ympyrässäsi. Täällä olet oleva mahtava, varma, voimakas. Täällä voit suorittaa suurtöitä. Tulet kuuluisaksi, suosituksi. Ja katso, hän osoitti kädellään pitkin rivejä, nämä kaikki kumartavat sinua: heikkous, viekkaus, tyhmyys, valhe, tietämättömyys, taikausko…

— Vaikene, saatanan orja, huusin hänelle kohottaen nyrkkiin puristettua kättäni ja rynnäten häntä vastaan.

Mutta hän tarttui molemmin käsin käsivarsiini ja puristi minua itseään vasten.

Pyörtyneenä vaivuin hänen syliinsä…

En tiedä, kuinka kauan lienen siinä nukkunut, mutta herätessäni oli hämärä levinnyt kaikkialle ympäristöön.

Elämännäivetys seisoi vieressäni ja virvoitteli otsaani väkevätuoksuisella nesteellä, josta outo välinpitämättömyys ja väsymys levisi ympäri ruumistani, pienimpäänkin soluun.

— Katsos, puhui hän minulle, silloin tällöin tulevat sinulle takaisin tuskat, kärsimykset, raivo. Kuolemanhalusi voi kasvaa jättiläissuureksi. Käytä silloin tätä, hän osoitti minulle tuota väkevätuoksuista lääkettä, ja sinä et enempää tuskittele, et kärsi, et raivoa, etkä halua kuolemaa, sillä…

— Entä, jos heräisivät luomisvoimani, elämänhaluni? Entä jos silloin murskaisin nuo vaivaiset tokeet?

Pilkallisesti nauraen lähti hän luotani lukiten minut ympyrääni.

— Olet ystävien tarpeessa, et jaksa. He tuolla jättäisivät sinut yksin silloin — siksi et uskalla.

— Et uskalla, et uskalla, et uskalla — — vieri kimakka nauru pitkin aitaa, suusta suuhun.

Vihan vimmalla heittäydyin minä tokeita vastaan. Mutta ne nauroivat minulle, nuo niljakkaat hirviöt.

— Hah hah haa ha ha haa… Olet saanut meiltä lahjaksi koristuksesi, kullalle kiiltävät hepenesi. Siksi et jaksa vapautua meistä. Vasta kun luovutat ne takaisin, niin sitten —

Mutta sinä rakastat niitä ja senvuoksi et uskalla, hah hah haa hah hah haa…

Olet meidän, meidän…

Et uskalla…

RIPPILEIVÄT.

Pieni, nelivuotias Elsa oli asettanut tuolin pastorin kirjoituspöydälle ja kiivennyt sille seisomaan pikku veljen alhaalla lattialla tanakasti pidellen kiinni sen jaloista. Isän suuren, ummehtuneen kirjakaapin oven olivat he avanneet selkoselälleen. Vanhat kreikkalaiset, latinalaiset, hebrealaiset ja arabialaiset teokset, kunnianarvoisat jumaluusopilliset tiedekirjat, nahkakantiset hartauskirjat ja kultakirjaimiset postillat loikoilivat vinossa pitkin hyllyjä hämmästyneinä tuon pienen, pehmeän kätösen jumalattomuudesta, kun jo ykskaks makasivat selällään lattialla saranat rikkinäisinä ja himmenneet messinkihakaset pahasti vääntyneinä. Ja perästä sateli lehtisiä, punakantista lyriikkaa, sinisiä romaaneja, keltaisia draamoja, ruskeita filosoofeja, vihreitä legendoja…

Elsa haisteli kirjoja. Huhhuh… Varmaan oli niissä toukkia ja pieniä matoja. Oikein peloitti, vaikka leikki olikin samalla niin ihmeen hauskaa. Mutta jos vielä mato purisi…

Keltaiset lehdet kuin kuihtuneet keuhkotautisen kasvot, tirkistelivät kuivettuneesti mustin kirjainsilmin, puhuen aikoja sitten — kenties jo syntymässään — kellastuneista ihmisajatuksen kukista. Muuan ikivanha postilla, oikea muinaiskapine, lyöttäytyi lattialle rysähtäessään anteliaasti auki ja tarjoili kuin parannussaarnaaja, jolle ammatti on mennyt vereen, lempeän lauhkeasti ja mädäntyneesti nähtäväksi helvettipiirrosta, missä ihmiset ikuisessa tulessa "itkussa ja hammastenkiristyksessä" vääntelehtivät.

Elsa katseli kuvaa ylhäältä tuoliltansa ja nauroi. Eero hellitti hetkeksi kätensä tuolinjaloista vetääkseen muuatta sarvipäistä paholaista leikikkäästi hännästä.

Vihdoin olivat hyllyt tyhjät ja Elsa kiipesi niitä myöten ylemmäksi, koettaen ulottua kaapin päälle, jossa loisteli hopeainen, kannellinen malja. Nyt olivat kuvat, piirrokset, kaikki menettäneet viehätyksensä. Malja, malja, sen he tahtoivat saada leikkikalukseen.

Nyt ulottui Elsa jo siihen. Nyt tarttui hän käsiksi sen jalkaan. Mutta se oli raskas ja korkea. Yht'äkkiä kallistui se jonkunverran, ja sisällön — pieniä, valkoisia pyörylöitä ristiinnaulitunkuvineen — tipahdellessa pitkin lattiaa, romahti se alas Eeron pään vieritse. Pikku veli huudahti ilosta ja taputteli käsiään. Lattia oli valkoisenaan noita pikku pyörylöitä.

Nytpäs oli leikkikaluja!

Elsa, joka kiireesti oli kiivennyt tuolilta, käänsi maljan alassuin.
Koko sen sisällys levisi lattialle.

— "Kuinka kaunis dominopeli siitä tulee!"

Haettiin lyijykynät ja kiireisessä hommassa keskellä vanhanajan suurimpia viisaita ja antiikin neroja, filosoofeja ja jumaluusoppineita, suuripiirteisiä ajatuksia ja tulisia parannussaarnoja rupesivat lapset valmistamaan itselleen peliä.

— "Kahdeksikko, kolmikko, viisikkö" — —

— "Katso, kaksitoista pistettä —"

— "Mutta nämä ovat pyöreitä, Elsa, se on paha."

— "Ei, sitä hauskempi."

— "Mitähän isä tuollaisilla tekee?"

— "Syö."

— "Yh, syö!" huudahti halveksivasti Eero "Ei isä niitä syö. Paitsi jos rengit."

— "Minä tiedän, ne ovat hajuvesipalloja Minä olen nähnyt äidin nenäliinapussissa. Äiti sanoi. Niissä on orvokkipulveria."

— "Mutta eiväthän nämä tuoksu miltään."

— "No, sitten ovat ne hevosen rohtoja. Äiti sanoi, että Kaikuli on sairas ja että välskäri on määrännyt sille kakkuja."

Siihen ei Eero voinut mitään väittää vastaan, vaikka niitä säilytettiinkin hopeisessa maljassa.

Mutta samassa huomasi hän jotain ja kuiskasi sen Elsan korvaan.

Elsa punastui.

Jeesuksen kuva, niin?

Sitä hän ei ollut ajatellut.

Niissähän oli Jesuksen kuva. Alkoi oikein peloittaa.

Mitäs sitten, jos Kaikuli syö Jesuksen kuvan?

Mutta peli oli valmis, nappulat sekoitettiin. Eivät he taas enään muistaneetkaan koko kuvaa. Olivat ne sentään aika somat nappulat.

— "Elsa häviää."

— "Ei, Eero häviää."

Kumpikin koetti parastansa pitäen nappuloitansa salassa ja viekkaasti koettaen arvailla, mitä pisteitä toisella olisi.

Mutta peli meni tasan sittenkin.

Ei kumpikaan hävinnyt eikä voittanut.

— "Oi voi, Elsa, en minä saanutkaan sinun kauniita remmejäsi."

— "Mutta ensi kerralla minä voitan sinun hillo-osasi."

— "Äläs, etpäs voita."

Ja he alkoivat uuden pelin. He nauroivat, taputtelivat käsiään, ihmettelivät, lörpöttelivät —

— "Voi, voi, kuinka hauskaa olla yksin kotona."

Samassa alkoi kuulua kolinaa ruokahuoneesta. Lautasia, veitsiä ja kahvelia kilisteltiin.

— "Missähän isä ja äiti viipyvät?"

— "Ole hiljaa, Eero, sst. Vanha Taava muuten kuulee. Hyi sinua."

Mutta vanha Taava alkoikin jo huudella lapsia ja kun ei kuullut vastausta tuli ovelle katsomaan.

Kun hän huomasi lapset keskellä tuota hävityksen kauhistusta, vetäytyi hänen suunsa ensin hienoon hymyyn. Ne lapset nyt keksivät —

Mutta sitten —

Hän katsoi tarkemmin.

Mitä tämä on?

Jesus auttakoon, kaikki pastorin pyhät kirjat. Jumalan sana.

Hänen polvensa alkoivat vapista.

Ja tuo… mutta tuo… tuo… tuolla… Jesus Kristus itse…

— "Jumalan ruumis ja veri, jumalan ruumis ja veri" — — — kuin salaman iskemänä vaipui hän kalmankalpeana polvilleen lattialle höpisten kädet ristissä katkonaisia sanoja.

Hän aikoi rukoilla, mutta kieli kuivettui kitalakeen.

Lapset olivat kuin kivettyneet pelosta.

Kauhistuneina katselivat he dominopeliänsä ja vanhoja kirjoja lattialla. He eivät ymmärtäneet rahtuakaan kaikesta.

Laavalle ei juolahtanut mieleenkään ruveta poimimaan noita kakkuja lattialta. Hän ei uskaltanut vetää jumalan vihaa päällensä koskemalla niihin.

— "Jeesus auta, Jeesus auta — ——" mutisi hän itseksensä. Mutta jos jättäisi ne siihen lattialle, iskisi jumalan viha sittenkin kaiken yli. Mitä, mitä, mitä olivat nuo onnettomat lapset tehneet. Jumalan tuomio koko talon päälle…

Vanha Taava luhistui aivan kokoon lattialle.

— "Pastori, pastori, pastoorskaa-aa"… alkoi hän avuttomana huutaa.

Mutta pieni Elsa, vaikka olikin pelästynyt, meni hänen luokseen, koettaen pienillä käsivarsillaan nostaa häntä ylös.

Vanha Taava säpsähti kuin käärmeen pistosta.

— "Jumalan kirottu, mene pois minun tyköäni syntisine käsinesi, joilla olet häväissyt jumalan pyhän ruumiin — — — Jos sinun kätesi pahentaa sinun niin hakkaa se poikki. Parempi on, että sinä tulet kädettömänä taivaanvaltakuntaan, kuin että" — — — mutisi hän höperösti kuin loihtua, silmät palaen päässä ja koko ruumis nytkähdellen. Hän oli aivan kadottanut tajuntansa. Mutta yht'äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, kuin olisi hän saanut ilmestyksen. Uhrasihan Iisakkikin poikansa — — — Hän syöksähti ylös ja meni viereiseen huoneeseen, jossa juuri suurella veitsellä oli leikannut leipää, otti kiiltävän puukon, palasi se kädessä takaisin ja käski lasten ojentamaan kätensä.

Lapset seisoivat tyrmistyneinä kaapinnurkassa, jonne vapisevina olivat paenneet.

— "Enemmän tulee kuulla jumalaa kuin ihmisiä", huudahti Taava, "tänne, lapset, tänne…"

Lapset kiljasivat kuin yhdestä suusta.

— "Isä, äiti — — —"

Pastori seisoi samassa toisella ovella ja rouva hänen takanaan irroitellen hattunsa nauhoja. Olivat juuri palanneet.

Ilohuudolla riensivät lapset äitinsä luo.

Vanhemmat katsoivat kauhistuneina Taavaan, joka terävä puukko kädessään, kasvot pahasti vääntyneinä, seisoi keskellä lattiaa.

HUKUTTAUTUNUT.

Hänen aivonsa olivat kuin särössä. Pitkin metsiä hän harhaili ja mäntypylväikköä pitkin rantaa ja taas kaduille takaisin ja taas metsään. Elokuun hämärä oli tavattoman rauennuttava ja värjyttävä. Tällaisena hetkenä olisi saattanut unohtaa vaikka juuri tekemänsä murhan tai rakastettunsa — ja värjyä kuin ilman siniaalloissa, hopeisessa soitannossa, onnellisena. Tuskin hän enään muistikaan, minkä ratkaisevan askeleen oli äsken ottanut. Oli niin verhotun sumuista luonnossa, saattoi melkein aavistaa, että nousisi täysikuu. Hän oli kai toiminut äsken kotoa lähtiessään ylevästä oikusta. Ylevästä oikusta? Mitä hän oli sitten tehnyt ja mitä toiminut? Nythän oli todellakin täysikuu. Oli kuin olisi häntä kannettu pehmeissä silkkiharsoissa ruohonkorsien yllä. Hameen laahustinkin ikäänkuin hyväili ruohoja niiden päällitse läikähtäessään. Huhuu, huhuu, metsän morsian hän oli. Järkensä kadottanut prinsessa, joka eli ja liikkui vain vaistosta. Ei kärsinyt enää, vaan oli kuin ainaisessa herkähtäneessä onnentilassa. Mitä, hänkö, vanha vaimo, metsän morsian? Hahahaa, peikko se varmaan olikin, joka suudellen oli käskenyt hänen lähteä miehensä luota. Eronnut, ja kotoa, hyvän miehensä luota karannut vaimo. Mikä ihmeellinen ilta. Rauha. Vaikka rakas puoliso itkee kotona. Harsoista nautintoa. Vaikka tietää rakastetun ja rakastavan miehen kaipaavan yksin huoneessaan.

Näin oli hän sanonut miehelleen lähtiessään harhailemaan eikä ikinä enään aikoen palata:

— "Hyvästi. Sieluni kutsuu minua. Olen sille velkapää vapauden. Kiitos ihanasta vuodesta, meidän vuodestamme."

Mies oli katsonut häneen kuin kuolemaan tai kuin ainoaan pelastukseensa:

— "Sinä olet minun vapauteni", oli hän vain sanonut.

Mutta hän lähti. Häntä ei ollut ensinkään koskenut tuo miehen ääretön rukous, tuo ääretön rakkaus, joka noista harvoista sanoista huokui.

Hän kulki ympäri harhaillen. Ei hän tiennyt, minne mennä, vaikka oli lähtenyt kotoa. Hänellä ei ollut ainoatakaan ajatusta miehelle, joka oli häntä rakastanut yli kaiken muun, ei valkoiselle, hienolle kodille, jossa hän oli riemuinnut kuin emi kukan terälehtien suojassa, ei onnelle, yhteiselämälle, jonka hänen yksi sanansa oli nyt ainaiseksi katkaissut, ei rakkaudelle, jota hän oli kantanut sydämessään kalleimpanaan. Ei mitään siitä kaikesta muistellut hän nyt. Kuin raudan jumalatar oli hän lausunut tuomionsa, katkaissut siteet. Hän tahtoi olla vain oma itsensä, oma täydellisyytensä, oma onnensa. Itse itsensä. Hänen tunteensa ikäänkuin haltioittuneen riemukkaina visertivät vapaudessaan. Hän oli kuin juopunut, kuin irtautunut maasta. Hän oli täynnä kultaista elämänviiniä, hän oli kuin tajuton elämän runsaudesta, täynnä herkkiä, outoja kuvitelmia. Hän oli kuin luoja, joka astuu luomisalttarille ja jonka hengestä ihme toisensa jälkeen putkahtaa ilmoille. Hän kulkisi palatsista palatsiin, linnasta linnaan ja vapaus olisi hänelle kaikki.

Kokonaisen vuoden oli hän ollut hänen luonansa, hänen vaimonsa. Tuo vuosi oli ollut kuin yksi ainoa suuri, kirkas, hehkuva päivä.

Niin tähän iltaan asti, Sigrid von Neuburg, puheli hän itsekseen. Niin tähän iltaan asti…

Heidän valoisat, kauniit huoneensa olivat nyt yht'äkkiä tuntuneet hänestä vankikopeilta, jossa hänen miehensä oli vanginvartijana ja heidän keskinäinen rakkautensa esteristikkona. Sellainen julma mielikuvituksen oikku…

Ja hän tahtoi jättää kaikki.

Ja hän jätti.

* * * * *

Hän saapuu harhailuiltaan jälleen mäntypylväikön laitaan, rannalle. Ei hän hämmästy, vaikka rantaäyräs on väkeä täysi, vaikka monta venettä on järvelle lykätty, vaikka miehillä on keksit ja ihmiset supattavat keskenään. Juuri niin sen pitikin olla. Juhlaanhan hän lähtikin. Juhlaan. Onko siitä puoltakaan tuntia kun hän lähti kotoa?

On niin hiljaista, niin hiljaista rannalla. Ollaan kuin intialaisessa temppelissä pyhän virran partaalla. Kuu loistaa. Pyhät uhriveneet häälyvät kuun loisteessa laineitten hiljaa liplattaessa. Veneissä on alastomia uhripappeja keihäineen. He sukeltavat tuon tuostakin pyhän virran helmaan. Niin toimittavat he jumalanpalvelustansa tässä välkkyvässä, kuutamoisessa maisemassa. Kuin intialaisia fakiireja ovat he.

Outo hiljaisuus, kamala ja samalla ihastuttava kuvaelma hurmaa häntä. On kuin jokin tuskainen aavistus tunkeutuisi hänen säröisiin aivoihinsa. Alastomain uhripappien iho, jolla kuuvalo väikehtii outoine valoineen ja varjoineen, hurmaa häntä kuin itämaan kallisarvoinen silkki. Käsivarret kohotettuina, keihäät läpikuultavien sormien puristuksessa, kumartelevat he syvyyteen ikäänkuin tutkiakseen jumalan salaisuutta. Kuunjuovassa venheet kelluvat. Välistä häipyvät ne ikäänkuin hopeisen, tipahtelevan soiton tahdissa siitä syrjään ja alastomat vartalot peittyvät sumupilveen. Silloin näyttävät nuo vartalot himmeiltä vesipatsailta, jotka tuulispää on kierittänyt kokoon, mutta unhoittanut jälleen puhaltaa hajalleen.

Väkeä istuu rannalla, miehiä ja naisia. He ovat kuin erämaihin paenneita pyhimyksiä, kaaput harteillaan — vai mäntyjen varjotko ne vain niin levittäytyvät — tuijottavat yhteen kohtaan, veteen, huulet särkyneestä raollaan ja näyttävät jännittyneen juhlallisilta. Heidän silmänsä kiiltävät. Pimeässä hämärässä näyttävät ne jättiläiskiiltomadoilta, jotka retkottaen ovat ryömineet maan sisästä kaapujen laskoksiin harvinaisen juhlan houkuttelemina.

Sigrid von Neuburg katsoo ja katsoo. Haltioittuneena.

Hänestä tuntuu kuin ei olisi hänen laitansa aivan oikein. Onko todella jokin hullusti. Ehkä hän ei ole valveilla. Näkee vain outoja unia. Häntä on aina kutsuttu mielikuvittelijaksi ja hulluksi. Hän koettelee männynrunkoa. Kyllä, se on aivan todellinen. Mutta sittenkin voi kaikki yhtä hyvin olla untakin — — Olkoon sitten totta tai unta, juhla tässä kuitenkin on.

Ja omituisen kevyt on hän mieleltään. Pitkästä ajasta tuntee hän vapaasti hengittävänsä. Niinkuin hän lähti kotoa… Uljaasti ja kirkkaasti…

Hän on kaivannut tätä. Tässä aukeaa uusi elämä.

Hänen ei juolahda päähänsä kysyä keneltäkään mitään. Hän istuutuu vaan. Muutkin istuvat. Yhtä hiljaisena ja tarttuvan jännittyneenä kuin muutkin odottaa hän. On kuin odottaisi hän ilmestystä, vaikka kaikki onkin ihan luonnollista hänestä. Ei hän ihmettele mitään, ei sitä, että ihmiset ovat täällä, ei hiljaisuutta, ei veneitä, ei keksejä, ei tahdillista liikuntaa järvellä, ei mitään…

Lähtihän hän juhlaan. Tiesihän hän, että häntä odotti suuri riemu nyt juuri. Tarkka vaisto hänet toikin tähän. Ja toiset olivat jo koolla ja odottivat.

Koko oleminen on kuin eteeristä musiikkia, kuun väikkeiden, valojen ja varjojen ja autereisen illan rytmillistä soittoa. Mutta miksi niin tuskallinen väristys vapisuttaa häntä toisinaan, kylmä väre, joka kulkee kuin aalto pitkin ruumista…

Hän nojautuu puunrunkoon, sulkee raukeasti silmät, sulkee ja aukaisee.

Hän on kuin sidottu hetkeen. Vangittu. Alastomat miesvartalot tuolla järvellä väikkyvät hypnoottisen yksitoikkoisessa, nukuttavassa tahdissa. On kuin säikkyisi heidän ihonsa taikamaista paloa, on kuin kirpoilisi heidän huokosistaan hohtavia, pieniä timanttiruusuja.

Hänelle nousee kyyneleet silmiin liikutuksesta. On kaunista, on sanomattoman autuasta.

Ah, fakiirien ihohuokosista pisartelevia hikipisaroitahan ne ovatkin, hänen kyyneleensä, jotka muuttuvat jalokiviruusuiksi.

Hitaasti, hitaasti ummistaa hän jälleen silmät. Hitaasti, hitaasti aukaisee hän ne taas.

Silloin —

Ah ihme, ihme…

Vedestä kohoaa, kuin fakiirien mahtikäskyn kutsumana, olento. Mies.
Ihana jumala…

Kaunis hän on. Jäsenet hervottomat, kosteat, kuunkuultoiset.

Ahmien imee hän oudon, veden vaahdosta siinneen kauneutta. Hän kurkoittaa kaulaansa paremmin nähdäkseen. Kaikki muutkin kurkoittavat. Hänen silmänsä ovat ihastuksesta pingoittuneet. Mutta rannalla on kuin huojuisi varjojen luomat kaavut. Ihmisjoukko on tuskaisesti levoton. Kammottavaa, kammottavaa on kuunvalossa… Hän vain ei näe enään muita, hän katsoo tuota yhtä.

Se nousee yhä ylemmäs.

Mies, jumalallinen, olymppinen.

Keskiruumis on jo koholla, jalat ja vihreään vivahtava keltainen tukka viistävät vielä vettä.