"Kyllä — me — minä kohtasin hänet. Hänellä on tarina kerrottavana; ja hänen pakinoidessaan on aikaa paljon. Mutta ensin tahdon kuulla mitä ne aikovat. Ajatelkaa minne lähtisitte, ja ilmoittakaa minulle sitten kun palaan."
Hän loikkasi ulos ikkunasta ja juoksi taas pitkin kylänmuurin ulkopuolta, kunnes saapui väkijoukon kuuluviin. Buldeo lojui maassa rykien ja ähisten, ja kaikki hokivat hänelle kysymyksiä. Hänen tukkansa oli pörröinen, kädet ja jalat vereslihalle kahnautuneet kiipeilystä, ja hän kykeni tuskin puhumaan, mutta hän tunsi täydelleen asemansa tärkeyden. Tuon tuostakin hän virkahti jotakin paholaisista ja laulavista hornanhengistä ja loihtulumouksesta, antaakseen kansanjoukolle hiukan käsitystä siitä mitä tuleman piti. Sitten hän huusi vettä.
"Pyh!" vähitteli Mowgli. "Lorun lorua! Puhetta, puhetta! Ihmiset ovat bandar-login veriveljiä. Nyt hänen pitää pestä suunsa vedellä; sitten savua puhaltaa; ja sen kaiken perästä hänellä on vielä tarinansa kerrottavana. He ovat ylen viisasta väkeä — ihmiset. He eivät jätä ketään vartioitsemaan Messuata, kunnes heidän korvansa ovat Buldeon tarinoita täynnä. Ja — minä käyn yhtä laiskaksi kuin hekin!"
Hän ravisti itseään ja hiipi takaisin mökille. Juuri ikkunan ääreen tullessaan hän tunsi jalkaansa kepeästi kosketettavan.
"Emo", hän sanoi, sillä hän tunsi hyvin tuon kielen, "mitä sinä teet täällä?"
"Kuulin lasteni laulavan pitkin metsää, ja seurasin sitä jota lämpöisimmin rakastin. Pikku Sammakko, mielinpä nähdä sen naisen, joka antoi sinulle maitoa", vastasi emo Jolkka kasteesta kosteana.
"Ne olivat hänet köyttäneet ja aikovat tappaa. Olen leikannut poikki siteet, ja hän lähtee miehensä kanssa kulkemaan läpi viidakon."
"Minäkin menen mukaan. Olen vanha, vaan en vielä hampaaton." Emo Jolkka nousi takajaloilleen ja tähyili ikkunasta mökin pimentoon.
Minuutin kuluttua hän äänettömästi pudottausi etukäpälilleen ja sanoi ainoastaan: "Minä annoin sinulle ensimmäisen maitosi; mutta Bagheera puhuu totta: ihminen käy lopulta ihmisen luo."
"Mahdollista", vastasi Mowgli kovin kolkolla katsannolla; "mutta tänä yönä olen peräti loitolla siltä polulta. Odota tässä, mutta älä anna hänen nähdä."
"Sinä et konsanaan pelännyt minua, Pikku Sammakko", virkkoi emo Jolkka, peräytyen korkeaan heinikkoon ja häivyttäen itsensä niinkuin hän hyvin osasi.
"Ja nyt", puheli Mowgli rivakasti, heilahtaessaan taas mökkiin, "ne
kaikki istuvat Buldeon ympärillä, joka juttelee mitä ei tapahtunut.
Hänen pärpätyksensä päätyttyä he ovat varmoissa aikeissa tuoda tänne
Puna — tuoda tulta ja polttaa teidät molemmat. No niin?"
"Olen neuvotellut mieheni kanssa", selitti Messua. "Khanhiwara on kolmenkymmenen mailin päässä täältä, mutta Khanhiwarassa voimme tavata englantilaisia —".
"Ja mitä laumaa ovat ne?" kysyi Mowgli.
"Minä en tiedä. Ne ovat valkoihoisia, ja sanotaan niiden hallitsevan kaikkea maata eikä sallivan ihmisten polttaa tai piestä toisiansa ilman todistajia. Jos pääsemme sinne tänä yönä, niin elämme. Muutoin kuolemme."
"Eläkää siis. Yksikään ei yön kuluessa veräjästä ulos astu. Mutta mitä tekee hän?" Messuan mies oli polvillaan penkomassa multaa mökin eräässä loukossa.
"Rahavähiänsä kaivaa", selitti Messua. "Emme voi ottaa mitään muuta."
"Ahaa. Sitä tavaraa, joka kulkee kädestä käteen eikä koskaan lämpiä.
Tarvitaanko sitä tämän paikan ulkopuolellakin?" kummasteli Mowgli.
Mies tuijotteli vihaisesti. "Hän on pökkelö, eikä mikään paholainen", hän jupisi. "Rahalla voin ostaa hevosen. Olemme niin rusikoituja, ettemme jaksa kauas kävellä, ja kyläläiset ovat kintereillämme tunnin kuluttua."
"Sanon, että he eivät lähde ajamaan ennenkuin minä sallin, mutta hevosta on hyvä ajatella, sillä Messua on uupunut."
Hänen miehensä nousi seisaalleen ja solmi viimeiset rupiinsa lonkkavyöhönsä. Mowgli auttoi Messuata ulos ikkunasta, ja viileä yöilma virkisti häntä, mutta viidakko näytti tähtivalossa hyvin pimeältä ja kaamealta.
"Tiedätte polun Khanhiwaraan?" kuiskasi Mowgli.
He nyökkäsivät.
"Hyvä. Muistakaa nyt olla pelottomia. Eikä ole tarvis kiirehtiä. — Mutta — mutta viidakossa saattaa takananne ja edessänne kajahdella hiukan laulua."
"Luuletko, että olisimme antautuneet viidakkoyön vaaroihin muusta kuin polttamisen pelosta? On parempi joutua petojen kuin ihmisten saaliiksi", sanoi Messuan mies; mutta Messua katsoi Mowgliin ja hymyili.
"Sanon", pitkitti Mowgli juuri kuin olisi hän ollut Baloo vanhaa viidakon lakia sadanteen kertaan hokemassa tarkkaamattomalle penikalle, "sanon, ettei ainoakaan hammas viidakossa paljastu teitä vastaan; ei nouse ainoakaan jalka viidakossa teitä vastaan. Teitä ei pidätä ihminen eikä peto, kunnes joudutte Khanhiwaran näkösälle. Ympärillänne pysyy vartio." Hän käännähti Messuaan sanoen: "Hän ei usko, mutta sinähän uskot?"
"Kyllä, varmasti, poikani. Oletpa ihminen, aave tai viidakon susi, minä uskon."
"Hän pelästyy kuullessaan väkeni laulavan. Mutta sinä tiedät ja ymmärrät. Menkää nyt, ja hiljakseen, sillä kiirettä ei ole. Veräjä on suljettu."
Messua heittäytyi nyyhkien Mowglin jalkoihin, mutta tämä nosti hänet vavahtaen heti ylös. Sitten vaimo riippui hänen kaulassaan ja kiitteli häntä kaikin mahdollisin siunauksin, mutta hänen miehensä silmäili kademielin vainioitansa ja sanoi: "Jos saavumme Khanhiwaraan ja minä saan ääneni englantilaisten kuuluviin, niin nostan sellaisen oikeudenkäynnin bramiinia ja vanhaa Buldeota ja muita vastaan, että tämä kylä tulee syödyksi puille paljaille. He saavat minulle kaksin kerroin maksaa hoitamattomat laihoni ja ruokkimattomat puhvelini. Vaadinpa oikeuteni täydesti."
Mowgli nauroi. "En tiedä mitä tarkoitat, mutta — tulehan takaisin ensi sadekautena ja katso mitä on jäljellä."
He läksivät viidakkoa kohti, ja emo Jolkka hypähti esille piilopaikastaan.
"Mene mukana!" sanoi Mowgli; "ja pidä huolta siitä, että koko viidakko tietää noiden kahden olevan turvattuja. Pistähän hiukan ääneksi. Tahtoisin kutsua Bagheeran."
Pitkä, matala ulvonta nousi ja laski, ja Mowgli näki Messuan miehen hätkähtävän ja kääntyvän, puolittain mielien juosta takaisin mökille.
"Eteenpäin", huusi Mowgli rohkaisevasti. "Sanoinhan, että saattaisi kuulua laulua. Se kajahtelee matkanne varrella Khanhiwaraan asti. Se on viidakon suosion ilmaus."
Messua pakotti miehensä etenemään, ja pimeys saarsi heidät ja emo Jolkan, samalla kun Bagheera nousi melkein Mowglin jaloista väristen yön riemusta, joka saa viidakon väen suunniltaan.
"Minua hävettää veljiesi vallattomuus", kehräsi hän.
"Mitä? Eivätkö laulaneet Buldeolle suloisesti?" kysyi Mowgli.
"Liiankin hyvin! Liiankin hyvin! He saivat minutkin unohtamaan ylpeyteni, ja minut vapauttaneen murretun lukon kautta, teutaroitsinpa veisaten pitkin viidakkoa kuin olisin kierrellyt keväisillä kosioretkillä! Etkö kuullut meitä?"
"Minulla oli muuta riistaa ajettavana. Kysy Buldeolta, pitikö hän laulusta. Mutta missä ovat ne neljä? En tahdo antaa ihmislaumasta kenenkään astua ulos veräjästä tänä yönä."
"Neljääkö siihen tarvis?" puheli Bagheera, siirtyillen jalalta toiselle, silmät liekehtivinä, ja kehräten äänekkäämmin kuin konsanaan. "Minä kykenen ne pidättämään, Pikku Veikko. Onko vihdoin tappo edessä? Laulaminen ja miesten kiipeilyn näkeminen ovat saaneet minut hyvin kerkeäksi. Mikä on ihminen, että me hänestä piittaisimme — tuo alaston ruskea möyrijä, karvaton ja hampaaton, mullan makustelija? Olen seurannut häntä kaiken päivää — keskipäivällä — valkeassa auringon kilossa. Paimensin häntä kuin sudet sarvaita. Minä olen Bagheera! Bagheera! Bagheera! Niinkuin tanssin varjoni kanssa, niin pyörähtelin noiden miesten kanssa. Katsohan!" Iso pantteri loikkasi kuin kissanpoikanen loikkaa tavoittamaan ilmassa kiirivää kellastunutta lehteä, iski ilmassa oikeaan ja vasempaan, niin että korvissa viuhui, putosi äänettömästi jaloilleen, ja poukkosi yhä uudestaan ja uudestaan, kehräämisen kohotessa puolittaiseksi höyrykattilan porinaa muistuttavaksi surinaksi. "Minä olen Bagheera — viidakossa — yöllä, ja voimani on talttumaton. Kuka pidättäisi iskuani? Ihmisenpenikka, yhdellä käpäläni kopaisulla voisin mojauttaa pääsi Iittiin kuin kuollut sammakko kesällä!"
"Anna tulla!" virkahti Mowgli kylän murteella, ei viidakon kielellä; ja ihmissanat pysähdyttivät Bagheeran siihen paikkaan kyyrysilleen ryntäittensä varaan, jotka tutisivat hänen allaan, pään ollessa juuri Mowglin pään tasalla. Taaskin tuijotti Mowgli, kuten oli tuijottanut kapinallisiin penikkoihin, tiukasti noihin beryllinvihreisiin silmiin, kunnes vihreän takana hohtava punainen hehku sammui kuin majakan pilkottava loimo, silmät painuivat alas ja iso pää samalla valahti alemmas ja alemmas, ja kielen punainen karsta hankasi Mowglin jalanrintaa.
"Veikko — veikko — veikko!" kuiskasi poika tasaisesti ja kepeästi silitellen kohoilevaa selkää. "Ole alallasi, alallasi! Syy on yön eikä sinun."
"Yön tuoksut sen tekivät", sanoi Bagheera katuvasti. "Tämä ilma huutaa minulle. Mutta miten sinä tiedät?"
Tietysti on intialaisen kylän ympärillä ilma täynnä kaikenlaisia tuoksuja, ja kaikille olennoille, jotka ajattelevat miltei yksinomaan nenänsä kautta, ovat tuoksut yhtä yllyttäviä kuin ihmisille soitanto ja kiihotusaineet. Mowgli viihdytteli pantteria vielä tovin, ja tämä laskeusi pitkäkseen kuin kissa tulen ääreen, käpälät rinnan alle kiverrettyinä ja silmät puoliummessa.
"Sinä sekä olet viidakon lapsi että et ole", lausui hän viimein. "Ja minä olen pelkkä musta pantteri. Mutta minä rakastan sinua, Pikku Veikko."
"Pitkäänpä ne siellä puun juurella loruavatkin", puheli Mowgli viime lausetta tarkkaamatta. "Buldeo tietenkin on innostunut tarinoita täyteen. Niiden pitäisi pian tulla laahaamaan vaimo ja hänen miehensä ulos loukusta, heittääkseen heidät Punakukkaan. Saavatkin huomata loukun puretuksi. Ho! Ho!"
"Ei, kuulehan", esitti Bagheera. "Kuume on nyt hälvennyt suonistani. Anna heidän löytää minut sieltä! Moni ei mökistänsä poistuisi minut tavattuansa. Ensi kertaa en häkissä olisi; enkä usko niiden minua köyttävän."
"Olekin sitten viisas", nauroi Mowgli; sillä hän alkoi käydä yhtä virmapäiseksi kuin pantteri, joka jo oli puikahtanut mökkiin.
"Huh!" tuhahti pantteri; "tämä paikka löyhkää ihmisestä, mutta tässäpä on vuode ihan sellainen kuin minulle annettiin maatakseni kuninkaan häkeissä Oodeyporessa. Nyt käyn makuulle." Mowgli kuuli makuulavitsan kannattimien narskuvan vantteran pedon painon alla. "Minut vapauttaneen murretun lukon kautta, luulevatpa ne nyt siepanneensa ison otuksen! Tule istumaan vierelleni, Pikku Veikko; kiljaisemme niille yhdessä 'Saalista saakaa!'"
"Ei; minulla on muuta mielessä. Ihmislauman ei pidä saada tietää, mikä osuus minulla on nujakassa. Metsästä yksiksesi. Minun ei tee mieleni nähdä niitä."
Peepul-puun juurella, kylän toisessa päässä, oli neuvottelu käynyt yhä meluisemmaksi ja melskeisemmäksi. Se päättyi hurjalla kirkunalla, kun miehet ja naiset ryntäsivät ylös katua heilutellen nuijia, bambukepakkoja, sirppejä ja veitsiä. Buldeo ja bramiini olivat joukon etunenässä, lauman rähistessä kintereillä: "Taikuri ja noita-akka! Katsotaan panevatko kuumennetut lantit heidät tunnustamaan! Polttakaa heidät mökkiinsä! Opetamme heidät vaalimaan metsäpiruja! Ei, pieskää heidät ensin! Soihtuja! Lisää soihtuja! Buldeo, kuumenna pyssynpiippu!"
Ovenripa tuotti hiukan vaikeutta. Se oli kiinnitetty hyvin lujasti, mutta joukko reutoi sen kerrassaan irti, ja soihtujen roihu valaisi huoneen, missä lojui pitkin pituuttaan vuoteella, käpälät ristikkäin ja hiukan riipuksissa laidalta, mustana kuin kadotuksen kuilu ja kauhistavana kuin hornanhenki, Bagheera. Puoli minuuttia kesti epätoivoista äänettömyyttä, kun joukon eturivit vänkäilivät selkä edellä pois kynnykseltä, ja sinä hetkenä Bagheera nosti päätänsä ja haukotteli — perusteellisesti, verkalleen ja tarkotuksella — kuten olisi haukotellut tahtoessaan loukata vertaistaan. Ripsuiset huulet kuroutuivat taakse- ja ylöspäin; punainen kieli kivertyi; alaleuka laskeusi laskeutumistansa, kunnes saattoi nähdä puolitiehen alas kuumaan nieluun; ja jättimäiset kulmahampaat kuvastuivat selvästi kidan ammottavaa pohjaa vasten, kunnes kalahtivat yhteen leukojen loksahtaessa kiinni kuin kassakaapin telkimien sakarat. Tuossa tuokiossa tyhjeni katu; Bagheera loikkasi takaisin ikkunasta ja seisoi Mowglin vieressä, ulvovan ja kirkuvan ryöpyn temmeltäessä suin päin mökkeihinsä.
"Ne eivät lähde liikkeelle ennen päiväntuloa", virkkoi Bagheera tyynesti. "Ja nyt?"
Ehtoopäiväunen unteluus näytti vallanneen kylän, mutta tarkatessaan kuulivat he raskaita jyvälaatikoita siirreltävän savilattioita myöten ovia vasten. Bagheera oli aivan oikeassa; kyläläiset eivät liikkuisi ennen aamua. Mowgli istui alallaan ja aprikoitsi, ja hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi ja synkemmiksi.
"Mitä olenkaan tehnyt?" kysyi vihdoin Bagheera säveästi.
"Et muuta kuin suurta hyvää. Vartioitse niitä nyt aamuun asti. Minä nukun." Mowgli juoksi viidakkoon, laskeutui kivipaadelle ja nukkui ja nukkui yön ja päivän aina seuraavaan yöhön asti.
Hänen herätessään oli Bagheera hänen vieressään, sivullaan vastatapettu kauris. Bagheera silmäili uteliaana, Mowglin ryhtyessä pitelemään nahkapuukkoaan ja syödessä ja juodessa, kunnes käännähti lepäämään leuka käsien varassa.
"Mies ja sinun naisesi saapuivat turvallisesti Khanhiwaran näkyviin", kertoi Bagheera. "Äitisi lähetti Chilin kautta sanan. He olivat löytäneet hevosen ennen puoltayötä ja matkanneet hyvää vauhtia. Eikö se ole hyvä?"
"Se on hyvä", vahvisti Mowgli.
"Ja ihmislaumasi ei liikahtanut kylässä ennenkuin aurinko aamulla oli korkealla. Sitten he söivät ateriansa ja vilistivät joutuin takaisin mökkeihinsä."
"Näkivätkö sattumalta sinua?"
"Ehkä kylläkin. Päivän koittaessa minä piehtaroitsin tomussa veräjän edustalla ja kenties siinä itsekseni pikkuisen laulelinkin. Nyt, Pikku Veikko, ei ole enää muuta tehtävää. Tule metsälle minun ja Baloon matkassa. Hänellä on uusia mehiläispesiä näytettävänä, ja me kaikki kaipaamme sinua takaisin entisiin oloihin. Häädä tuo katse, joka pelottaa minuakin. Tuota miestä ja naista ei heitetä Punakukkaan, ja viidakossa on kaikki kunnossa. Eikö totta? Unohtakaamme ihmislauma."
"Ne unohdetaan — jonkin ajan kuluttua. Missä syöpi Hathi tänä yönä?"
"Missä mieli tekee. Kuka saa tolkkua Äänettömästä? Mutta miksi? Mitä voi Hathi tehdä sellaista, mihinkä me emme kykene?"
"Pyydä häntä ja hänen kolmea poikaansa tulemaan tänne luokseni."
"Mutta toden totta, Pikku Veikko, ei ole — ei ole soveliasta sanoa Hathille: 'Tule' ja 'Mene'. Muista että hän on viidakon herra, ja ennen kuin ihmislauma sai kasvojesi hahmon muuttumaan, hän opetti sinulle viidakon tietäjäsanoja erään."
"Yhdentekevää. Minulla on nyt muuan tietäjäsana hänelle. Pyydä häntä tulemaan Mowgli Sammakon luokse, ja jos hän ei aluksi ota kuullakseen, niin pyydän häntä tulemaan Bhurtporen vainioitten hävityksen tähden."
"Bhurtporen vainioitten hävityksen tähden", hoki Bagheera pariin kolmeen kertaan, ollakseen varma asiastaan. "Minä lähden. Hathi voi pahimmassa tapauksessa vain vihastua, ja luovuttaisinpa kuukauden metsästyksen kuullakseni tietäjäsanan, joka pakottaa Äänettömän tottelemaan."
Hän riensi asialleen, jättäen Mowglin raivoisasti sohimaan maata nahkapuukollaan. Mowgli ei ollut eläissään nähnyt ihmisverta, kunnes oli havainnut ja — mikä merkitsi hänelle paljoa enemmän — haistanut Messuan verta hänen siteissään. Ja Messua oli ollut hänelle ystävällinen, ja sikäli kuin hän rakkaudesta mitään tiesi, rakasti hän Messuaa yhtä syvästi kuin vihasi muuta ihmissukua. Mutta niin sydämensä pohjasta kuin hän inhosikin heitä, heidän lörpöttelyään, julmuuttaan ja raukkamaisuuttaan, niin eivät mitkään viidakon houkutukset voineet taivuttaa häntä tuhoamaan ihmishenkeä ja jälleen saamaan sieraimiinsa tuota kamalaa veren tuoksua. Hänen suunnitelmansa oli yksinkertaisempi, mutta paljoa perinjuurisempi; ja hän nauroi itsekseen ajatellessaan, että aatoksen oli johdattanut hänen mieleensä muuan ukko Buldeon illansuussa peepul-puun juurella juttelema tarina.
"Se oli tietäjäsana", kuiskasi Bagheera hänen korvaansa. "He kävivät laitumella jokivarressa ja tottelivat kuin olisivat olleet mullikoita. Katso, tuossa he nyt tulevat!"
Hathi ja hänen kolme poikaansa olivat ilmestyneet tavalliseen tapaansa äänettömästi. Virran lieju oli vielä veres heidän kupeillaan, ja Hathi pureksi miettivästi torahampaillaan nyhtäisemänsä nuoren plataanipuun vihreätä runkoa. Mutta hänen vakaisen ruumiinsa jokainen piirre osoitti teräväsilmäiselle Bagheeralle, että siinä ei tullut viidakon herra puhuttelemaan ihmisenpenikkaa, vaan pelkäilevä pelottoman eteen. Hänen kolme poikaansa huojuivat kylki kyljessä taattonsa takana.
Mowgli tuskin kohotti päätänsä, kun Hathi toivotti; "Saalista saaos." Hän antoi toisen huojua ja vaappua ja siirtyä jalalta jalalle pitkän aikaa ennen kuin puhui, ja avatessaan suunsa hän kääntyi Bagheeraan eikä elefantteihin.
"Kerronpa tarinan, jonka eilen kuulin metsästämältäsi metsästäjältä", puhui Mowgli. "Se koskee vanhaa ja viisasta elefanttia, joka putosi pyydyskuoppaan, ja sen kuopan terotettu seiväs jätti häneen valkean arven nilkasta hartioihin asti." Mowgli heilautti kättään, ja Hathin käännähtäessä näkyi kuutamossa pitkä valkea ikäänkuin tulikuumalla raipalla sivallettu arpi hänen harmaassa kyljessään. "Ihmiset tulivat ottamaan häntä kuopasta", pitkitti Mowgli, "mutta hän katkaisi köytensä, sillä hän oli väkevä, ja karkasi pois, kunnes haava oli parantunut. Sitten hän vihapäissään saapui yöllä noiden metsästäjäin vainioille. Ja nyt muistan, että hänellä oli kolme poikaa. Nämä seikat tapahtuivat monta, monta sadekautta takaperin, ja hyvin kaukana — Bhurtporen lakeudella. Miten kävi noiden vainioiden seuraavassa elonkorjuussa, Hathi?"
"Ne korjasin minä poikineni", vastasi Hathi.
"Ja miten kävi kyntämisen, elonkorjuun jälkeen?" jatkoi Mowgli.
"Niitä ei kynnetty", selitti Hathi.
"Entä ihmisten, jotka asuivat vainioiden äärellä?" tiedusti Mowgli.
"Ne läksivät tiehensä."
"Entä mökkien, joissa ihmiset nukkuivat?" kysyi Mowgli.
"Me revimme katot kappaleiksi, ja viidakko nieli seinät", kertoi Hathi.
"Ja mitä muuta lisäksi?" kuulusteli Mowgli.
"Niin paljon hyvää maata kuin minä voin samota kahtena yönä idästä länteen ja kolmena yönä pohjoisesta etelään otti viidakko. Me laskimme viidakon valloilleen viiden kylän maille; ja noissa kylissä ja niiden vainioilla, laitumilla ja viljelyksillä ei ole tänä päivänä ainoatakaan ihmistä, joka saapi elantonsa maasta. Se oli Bhurtporen vainioiden hävitys, minun ja kolmen poikani työtä; ja nyt kysyn, ihmisenpenikka, miten sinä olet siitä viestin saanut?"
"Eräs ihminen kertoi minulle; ja nyt näen, että Buldeokin voi puhua totta. Se oli hyvin tehty, valkojuomuinen Hathi; mutta toisella kerralla se käy vielä paremmin, kun on ihminen johtamassa. Tunnethan sen ihmislauman kylän, joka hääti minut? Ne ovat laiskoja, järjettömiä ja julmia; ne leikkivät suullaan eivätkä tapa heikompiansa ruuakseen, vaan huvikseen. Täysin vatsoin ollessaan ne heittäisivät omaa sukuansa Punakukkaan. Sen olen nähnyt. Ei ole hyvä, että ne kauemmin asustaisivat täällä. Minä vihaan niitä!"
"Tapa sitten", neuvoi Hathin pojista nuorin, riuhtaisten maasta ruohotukon, tomuuttaen sitä etujalkojaan vasten ja viskaten sen pois, pienten punaisten silmiensä vilkuessa puolelta toiselle.
"Mitäpä hyötyä minulle valkeista luista?" vastasi Mowgli raivostuneena. "Olenko sudenpenikka leikitelläkseni vereksellä pääkallolla auringonpaisteessa? Olen tappanut Shere Khanin, ja hänen taljansa lahoaa Käräjäkalliolla; mutta — mutta minä en tiedä minne Shere Khan on joutunut, ja vatsani on yhä tyhjä. Nyt tahdon ottaa sen, mitä voin katsella ja kosketella. Laske viidakko valloilleen tuohon kylään, Hathi!"
Bagheera värisi ja lyyhistyi kyyryyn. Hän pystyi pahimmoilleen käsittämään nopean ryntäyksen pitkin kylän katua ja oikeaan ja vasempaan huitelemisen väkijoukossa, taikka nokkelan ihmispyydystelyn näiden kyntäessä iltahämärissä, mutta häntä pöyristytti tuo suunnitelma kokonaisen kylän kylmäverisestä pyyhkimisestä pois ihmisten ja petojen näkyvistä. Nyt hän älysi miksi Mowgli oli kutsuttanut Hathin. Kukaan muu kuin pitkäikäinen elefantti ei kyennyt suunnittelemaan ja hoitelemaan moista sotaa.
"Karkota ne kuten Bhurtporen vainioilta, kunnes meillä on sadevesi ainoana aurana ja paksuihin lehtiin rapiseva sade niiden värttinäin hyrinänä — kunnes Bagheera ja minä majailemme bramiinin talossa ja kauriit juovat altaasta temppelin takana! Laske viidakko valloilleen, Hathi!"
"Mutta minulla — mutta meillä ei ole mitään riitaa niiden kanssa, ja ainoastaan suuren kivun punainen kiukku saa meidät repimään ihmisten asumuksia", selitti Hathi epäröivästi vaappuen.
"Oletteko te viidakon ainoat ruohonsyöjät? Ajakaa liikkeelle monet kansanne. Antakaa hirven ja sian ja nilghain pitää hommasta huolta. Eihän teidän tarvitse kämmenenleveydeltäkään nahkaanne näyttää ennen kuin vainiot ovat paljaat. Laske viidakko valloilleen, Hathi!"
"Tappoahan ei tule? Torahampaani olivat punaiset Bhurtporen vainioiden hävityksessä, eikä tee mieleni herättää sitä hajua jälleen."
"Ei minunkaan. En toivoisi niiden luidenkaan viruvan puhtaalla maallamme. Menkööt etsimään muualta pesänsä. Ne eivät voi viipyä täällä! Olen nähnyt ja haistanut sen naisen verta, joka antoi minulle ruokaa — naisen, jonka ne olisivat ilman minua tappaneet. Ainoastaan niiden kynnyksellä rehottavan tuoreen ruohon haju voi tuon tuoksun häivyttää. Se polttaa suutani. Laske viidakko valloilleen, Hathi."
"Ah!" huudahti Hathi. "Niin poltteli seipään arpi nahkaani, kunnes näimme heidän kyliensä kuoleutuvan kevätkasvun alle. Nyt käsitän. Sinun sotasi olkoon meidän sotamme. Me laskemme viidakon valloilleen."
Mowgli ehti hädin henkäisemään — hän vapisi vihansa vimmassa —, kun jo tanner oli elefanteista tyhjä, ja Bagheera tähysteli häntä kauhuissaan.
"Minut vapauttaneen murretun lukon kautta!" puheli pantteri viimein. "Oletko sinä se alaston olio, jota puolsin laumassa silloin kun kaikki oli nuorta? Viidakon herra, kun minun voimani ehtyy, niin puhu minun puolestani — Baloon puolesta — meidän kaikkien puolesta! Me olemme penikoita sinun edessäsi! Jaloin tallattavin katkenneita oksia! Emästänsä eksyneitä vuonia!"
Mowgli joutui ihan suunniltaan kuvitellessansa Bagheeraa eksyneenä vuonana, ja hän nauroi ja tapaili ilmaa ja nauroi taas, kunnes hänen pysähtyäkseen täytyi hypätä lampeen. Siellä hän uiskenteli ylt'ympäri, sukellellen kuunsäteiden lomitse puikkelehtivana kuin sammakko, kaimansa.
Hathi ja hänen kolme poikaansa olivat jo kääntyneet kukin eri ilmansuunnalle ja astelivat äänettöminä pitkin laaksoja mailin päässä. He pitkittivät ja pitkittivät taivallustaan kahden vuorokauden ajan — siis runsaasti kuusikymmentä mailia — halki viidakon, Mangin ja Chilin ja apinaväen ja kaikkien lintujen pannessa merkille ja ottaessa puheenaineekseen heidän jokaisen askeleensa ja heidän kärsänsä jokaisen heilahduksen. Sitten he alkoivat syödä ja söivät hiljalleen viikkokauden. Hathi poikineen on kuin Kaa jättiläiskäärme. Ne eivät koskaan hätäile ennen aikojansa.
Sen ajan lopulla — eikä kukaan tiennyt sen alkuperää — alkoi viidakossa levitä huhu, että siinä ja siinä laaksossa oli parempaa ruokaa ja juomaa saatavissa. Sika — joka tietenkin menee maailman ääriin saadaksensa vatsansa täyden — läksi ensimmäisenä joukoittain liikkeelle, hinautuen paaterojen yli, ja hirvi seurasi perässä, kintereillään pikku metsäketut, jotka elävät laumojen kuolleilla ja kuolevilla; ja tanakkaharteinen nilghai siirtyi yhtä rintaa hirvien kanssa, ja rämeitten villipuhvelit seurasivat nilghain jälkiä. Pieninkin pikku häiriö olisi kääntänyt takaisin nuo hajalliset, haihattelevat parvet, jotka nyhtivät ruohoa, kuljeksivat, joivat ja taas kävivät laitumellaan; mutta milloin tahansa jotakin levottomuutta syntyi, joku aina nousi rauhoittajaksi. Joskus se oli Sahi piikkisika, mieli täynnä tietoja hyvästä laitumesta juuri hiukkasen edempänä; toisin ajoin taas Mang huuteli ripeästi ja painalsi alas johonkin notkoon, näyttääkseen että se oli tyhjä; tai köpitteli Baloo, suu täynnä juuria, pitkin horjuvaa riviä ja puoleksi kaahaten, puoleksi peuhaamalla kömpelösti ajoi sen takaisin oikealle tolalle.
Hyvin monet elukat peräytyivät tai kokonaan karkasivat tai menettivät halunsa, mutta riittipä niitä tunkeutumaan eteenpäinkin. Kymmenisen päivän kuluttua tämän liikkeen alkamisesta oli asema seuraavanlainen. Hirvet, siat ja nilghait junttivat ympäri ja ympäri kahdeksan tai kymmenen mailin kehässä, lihansyöjäin kahakoidessa kehän reunoilla. Ja kehän keskuksena oli kylä, jonka ympärillä laihot olivat tuleentumaisillaan, ja vainioilla istui miehiä risuista neljän paalun päähän rakennetuilla lavoilla, pelottelemassa pois lintuja ja muita varkaita. Sitten ei hirviä enää houkuteltu. Lihansyöjät pysyttelivät heidän kintereillään ja ahdistivat heitä yhä ahtaammaksi piiriksi eteenpäin.
Oli pimeä yö, kun Hathi ja hänen kolme poikaansa luikahtivat viidakosta ja katkoivat kärsillään vartiolavojen paalut: ne ryskähtivät maahan kuin kukoistuksessaan taitettu katkojuuren latva, ja niiltä kuukertuneet miehet kuulivat elefanttien kumean kurlutuksen korvissaan. Sitten hirvien hämmentyneiden armeijain etujoukko pillastui tulvimaan kylän laitumille ja kyntömäille; niiden matkassa saapuivat teräväkavioiset, tonkivat metsäsiat, ja mitä hirvet jättivät, sen siat haaskasivat, ja tuon tuostakin vapisutteli laumoja susien säikky ja ne ryntäilivät hädissään sinne ja tänne, polkien multaan ohran oraan ja tallaten Iittiin kostutuskanavien kaltaat. Ennen päivänkoittoa myötäsi painostus eräältä ulkokehän kohdalta. Lihansyöjät olivat peräytyneet, jättäen etelään päin avoimen polun, ja sarvaslauma toisensa jälkeen pakeni sitä tietä. Toiset, rohkeammat, asettuivat tiheikköihin lopettaakseen ateriansa seuraavana yönä.
Mutta työ oli oikeastaan jo tehtykin. Kyläläiset näkivät aamulla laihojensa tuhoutuneen. Se merkitsi kuolemaa, elleivät he muuttaisi pois, sillä he elivät vuosi vuodelta yhtä lähellä nälänhätää kuin viidakkoakin. Kun puhvelit lähetettiin laitumelleen, niin nämä nälkäiset elukat havaitsivat hirvien tehneen puhdasta jälkeä ja vaeltelivat viidakkoon, kulkeutuen tiehensä villien toveriensa keralla; ja hämärän tullen tavattiin kylän kolme tai neljä ponyhevosta talleissaan pääkallot murskana. Ainoastaan Bagheera oli saattanut noin iskeä, ja ainoastaan Bagheeran mieleen oli saattanut juolahtaa hävyttömästi raahata viimeinen raato keskelle katua.
Kyläläisillä ei ollut miehuutta sytytellä nuotioita vainioille siksi yöksi, joten Hathi ja hänen kolme poikaansa läksivät jälkipoiminnoille; ja Hathin työssä ei ole parantamisen varaa. Ihmiset päättivät elää siemenjyvävarastoillaan sadekauden loppuun ja sitten työskennellä palvelijoina, kunnes voittaisivat aikaa; mutta jyväkauppiaan ajatellessa täysiä jyvävasujaan ja niiden kohoavia hintoja Hathin terävät torahampaat rusensivat nurkan hänen savimajastaan ja tuhosivat lehmänlannalla silatun ison pajulaarin, missä kallista varastoa säilytettiin.
Tuon viimeisen turman tultua tiedoksi oli bramiinin vuoro puhua. Hän oli vastausta saamatta rukoillut omia jumaliansa. Kenties, hän sanoi, kylä oli tietämättänsä loukannut jotakuta viidakon jumalaa, sillä epäämättömästi oli viidakko heitä vastaan. Hepä siis kutsuivat vaeltelevien gondien läheisinten heimojen päällikön neuvojaksensa — noiden pienten, viisaiden ja hyvin mustien metsämiesten, jotka asustavat syvällä viidakossa ja joiden isät ovat polveutuneet Intian vanhimmasta rodusta, maan alkuperäisistä isännistä. He ottivat gondin kaikella mahdollisella vieraanvaraisuudella vastaan, ja hän seisoi yhdellä jalalla, jousi kädessään ja pari kolme myrkytettyä nuolta pujotettuna hiustöyhtöönsä, puolittain pelokkaasti ja puolittain halveksivasti silmäillen hätääntyneitä kyläläisiä ja heidän tärveltyjä vainioitansa. He halusivat tietää, olivatko hänen jumalansa — vanhat jumalat — vihastuneet heihin ja mitä uhreja olisi tarjottava. Gondi ei hiiskunut mitään, vaan otti käteensä karelan, karvaan kurpitsiköynnöksen vitsaksen ja kietoi sen useaan kertaan temppelin oven poikitse, tuijottelevan, punaisen hindulais-epäjumalankuvan kasvojen edessä. Sitten hän huitaisi kädellään ilmaan Khanhiwaran suunnalle päin ja palasi viidakkoonsa, katsellen viidakon väen ajelehtelua sen halki. Hän tiesi, että viidakon liikkuessa ainoastaan valkoihoiset miehet voivat toivoa kääntävänsä sen sivulle.
Ei tarvinnut hänen tarkoitustansa kysyä. Villi kurpitsa rehottaisi missä he olivat jumalaansa palvoneet, ja mitä pikemmin he pelastaisivat itsensä, sen parempi.
Mutta työläs on repiä kylää kiinnikkeistänsä. He viivyskelivät niin kauan kuin mitään kesäravintoa oli tarjolla, ja he yrittivät kerätä pähkinöitä viidakosta, mutta hehkuvasilmäiset varjot vartioitsivat heitä ja vilahtelivat heidän edessään ilmipäivälläkin, ja heidän rientäessään pelästyneinä muuriensa turviin havaitsivat he tuskin viisi minuuttia takaperin sivuuttamiensa puiden kaarnassa jonkun vakaisen käpälän kynsien uurtoja. Mitä enemmän he pysyttelivät kylässään, sitä rohkeammiksi kävivät ne villit elukat, jotka ailakoivat ja möyrysivät Waingungan viereisillä laitumilla.
Heillä ei ollut miehuutta paikata ja laastita viidakkoon päin antavien tyhjien karjatarhojen takamuureja; metsäsika tallasi ne maahan, ja rönsyilevät köynnökset kiirehtivät perässä, iskien kyynärpäänsä vastavoitettuun maaperään, ja karkea heinä kahisi köynnösten takana. Naimattomat miehet karkasivat ensimmäisinä pois ja kuljettivat lähelle ja kauas viestin, että kylä oli tuomittu. Kuka, he sanoivat, kykeni taistelemaan viidakkoa tai viidakon jumalia vastaan, kun itse kylän silmälasikäärmekin oli jättänyt kolonsa peepul-puun juurella olevan lavan alla? Heidän pikku liikenteensä muun maailman kanssa kutistui siten sikäli kuin aukealle tallatut polut häipyivät. Ja Hathin ja hänen kolmen poikansa öiset törähdykset taukosivat heitä häiritsemästä; heillä ei ollut enää sinne menemistä. Laiho ja kylvetty siemen oli otettu. Ulkovainiot alkoivat jo kadottaa muotonsa, ja oli aika heittäytyä Khanhiwaran englantilaisten armoille.
Alkuasukasten tapaan he lykkäsivät lähtöänsä päivästä toiseen, kunnes ensimmäiset sateet saavuttivat heidät ja paikkaamattomat katot päästivät tulvan heidän niskaansa ja laidun oli nilkkaan asti lampena ja kaikki vehmaus ryntäsi paikalle kesäkuuman jälkeen. Silloin he kahlasivat ulos — miehet, naiset ja lapset — aamun sokaisevassa, kuumassa sateessa, mutta kääntyivät tietysti luomaan jäähyväissilmäyksen koteihinsa.
He kuulivat, viimeisen perheen samotessa taakkoinensa ulos veräjästä, putoavien hirsien ja kattojen rytinää muurien takaa. He näkivät kiiltävän, käärmemäisen mustan kärsän hetkeksi kohoavan lionneita olkikaton osia pelmuutellen. Se katosi, ja kuului toinen jysähdys, jota seurasi vingahdus. Hathi oli poimiskellut mökkien kattoja kuin lumpeita, ja ponnahtava niskahirsi oli tölmännyt häneen. Muuta ei tarvittu hänen täyden voimansa laukomiseksi, sillä kaikista viidakon olennoista on villi elefantti raivostuneena kaikkein järjettömin tuhooja. Hän potkaisi takajalallaan saviseinää, joka mureni iskusta ja muretessaan suli kaatosateessa keltaiseksi mudaksi. Sitten hän pyörähti kiljahdellen toisaanne ja säntäsi kapeita kujia pitkin, vaaputellen ruumistansa oikeaan ja vasempaan, jotta ovet sinkosivat siruina ja räystäät luhistuivat, hänen kolmen poikansa riehuessa kintereillä kuten Bhurtporen vainioiden hävityksessä.
"Viidakko kyllä nielee nämä kuoret", huomautti tyyni ääni raunioista. "Ulkomuurien sortua pitää", ja Mowgli, jonka paljailta hartioilta ja käsivarsilta vesi ryöppysi virtanaan, hyppäsi taaksepäin seinältä, joka alkoi laskeutua kuin väsynyt puhveli.
"Kaikki aikanaan", ähki Hathi. "Hoo, mutta olivatpa torahampaani punaiset Bhurtporessa! Ulkomuurille, lapset! Pää edellä! Yhdessä! Nyt!"
Nuo neljä hyökkäsivät rinnakkain; ulkomuuri pullistui, repesi ja kaatui, ja kauhun mykistyttämät kyläläiset näkivät resuisessa aukossa tuhohenkien villit, saviset päät. Silloin he pakenivat kodittomina ja tyhjinä alas laaksoa, kylän sulaessa heidän takanansa pirstottuna, paiskottuna ja poljettuna.
Kuukautta myöhemmin oli koko paikka pyöreänä kunnaana, jota verhosi pehmeä vihanta kasvullisuus; ja sadekauden lopulla kuhisi viidakon vilske täyttä päätä paikalla, joka vähemmän kuin kuusi kuukautta aikaisemmin oli kyntömaana.
MOWGLIN LAULU IHMISTÄ VASTAAN
Minä köynnökset kimppuunne kirvoitan —
minä viidakon liikkeelle virvoitan!
Se muurit murtaa tieltään,
lyö seinät kuin korret,
ja karela, se karvas karela,
saa maatuvat orret!
Veräjillänne väkeni laulahtaa,
ja aittanne yököt haltuunsa saa;
yövartijaksi käärmeen
voin kylälle antaa,
kun karela, se karvas karela,
jo heelmiä kantaa!
Ei mun kansani näy, mutta kuulette sen
kuun noustessa nostavan melskehen;
käy paimeneksi susi,
ei laidun oo kaita,
kun karela, se karvas karela,
sen ainut on aita!
Minä laihonne leikkuutan joukollain,
se sänkeä säästävi hiukan vain;
ja härjiksenne hirvet
ne vaolle ehtii,
kun karela, se karvas karela,
jo pellolla lehtii!
Jopa köynnökset kimppuunne kirvoitin
sekä viidakon vimmahan virvoitin.
Lakoutuu vasat, pylväät
ja seinät kuin korret,
ja karela, se karvas karela,
saa maatuvat orret!
PUNAINEN KOIRA
Eestä öiden oivallisten, hauskain hämyhetkien,
eestä töiden voimallisten, hurjain riistaretkien,
eestä aamun armaan tuoksun joukkoon kastehelmien,
eestä vainon varman juoksun sarvaan tiellä telmien,
eestä vinhan kilpakiistan, ken saa ensimäisnä riistan.
eestä öisen mellastuksen,
eestä päivän uinahduksen,
eestä kaiken riita saikin,
taisteluun me käymme kaikin!
Miellyttävin vaihe alkoikin Mowglin elämässä sitten kun viidakko oli laskettu valloilleen. Hänellä oli laillisen velan maksun tuottama hyvä omatunto, ja koko viidakko oli hänen ystävänsä, sillä koko viidakko pelkäsi häntä. Hänen kokemansa ja näkemänsä ja kuulemansa, hänen vaeltaessansa kansasta toiseen yksikseen tai neljän kumppaninsa keralla, riittäisivät moneksi, moneksi jutuksi, jotka kaikki olisivat yhtä pitkiä kuin tämäkin. Siispä ette saa kuulla, kuinka hän kohtasi Mandlan Hullun Elefantin, joka surmasi kaksikolmatta sonnia niiden vetäessä hallituksen rahastoon yhtätoista hopearahakuormaa ja ripotteli kiiltävät kolikot tomuun; kuinka hän taisteli Jacala-krokotiilin kanssa pitkän pituisen yön pohjoisissa rämeissä ja katkaisi nahkapuukkonsa pedon niskakilpiin; kuinka hän löysi uuden ja pitemmän puukon erään miehen kaulasta, jonka villikarju oli tappanut, ja kuinka hän seurasi karjua ja tappoi hänet kohtuulliseksi hinnaksi puukosta; kuinka Ison nälän aikaan pillastunut hirviparvi sai hänet keskeensä ja hän oli rusentua hikoilevien laumain vilskeessä; kuinka hän pelasti Hathi Äänettömän suistumasta kuoppaan, jonka pohjassa oli terävä seiväs, ja kuinka hän itse seuraavana päivänä putosi hyvin ovelasti viritettyyn leopardihautaan, jolloin Hathi pirstasi paksut salot hänen ympäriltään; kuinka hän lypsi villipuhveleita suossa, kunnes — —
Mutta meidän on kerrottava tarina kerrallaan. Isä ja emo Jolkka kuolivat, ja Mowgli vieritti luolan suulle ison kallionlohkareen ja lauloi kuolinvirren heidän kunniakseen. Baloo kävi elähtäneeksi ja kankeaksi, ja Bagheerakin, jonka hermot olivat terästä ja jäntereet rautaa, näytti verkallisemmalta tapossaan. Akelan kauhdutti iän taakka harmaasta maidonvalkeaksi; hänen kylkiluunsa kohosivat kaarelle, hän käveli kuin puusta vuoltu, ja Mowgli tappoi häntä varten. Mutta nuoret sudet, Seeoneen hajonneen lauman lapset, vaurastuivat ja karttuivat, ja kun heitä oli nelisenkymmentä herratonta, puhdasjalkaista viisivuotiasta, neuvoi Akela heitä keräytymään yhteen, noudattamaan lakia ja juoksemaan yhden päällikön johdannolla, kuten Vapaan Kansan arvo vaati.
Tuollaisessa asiassa ei Mowgli tahtonut neuvojana esiintyä, sanoen haukanneensa karvasta hedelmää ja tuntevansa puun, joka niitä kasvoi; mutta kun Phao, Phaonan poika (hänen isänsä taas oli Harmaa Vainuja Akelan päällikkyyden päivinä), viidakon lain mukaisesti taisteli itsensä lauman päälliköksi ja kun vanhat kutsut ja vanhat laulut alkoivat taaskin kerran kajahdella tähtitaivaan kuulakkuuteen, niin Mowglikin menneitten päivien muistoksi saapui Käräjäkalliolle. Jos hän suvaitsi puhua, niin lauma kuunteli häntä loppuun asti, ja hän istui kalliolla Phaon yläpuolella Akelan vieressä. Nuo olivat hyvän saaliin ja hyvän unen aikoja. Muukalainen ei huolinut tunkeutua viidakkoihin, jotka kuuluivat Mowglin kansalle, kuten he laumaa nimittivät, ja nuoret sudet lihoivat ja voimistuivat, ja penikoita tuotiin runsaasti katselmukseen. Mowgli oli aina saapuvilla katselmuksessa, sillä hän muisti yön, jolloin musta pantteri lunasti laumaan alastoman ruskean lapsosen ja pitkä huuto: "Katsokaa, katsokaa tarkoin, oi sudet!" sai hänen sydämensä lepattamaan oudoin tuntein. Muulloin hän oli kaukana viidakossa, maistaen, kosketellen, nähden ja aistiten uusia ilmiöitä.
Kerran iltahämyssä, kun hän verkalleen asteli selänteiden poikki viemään Akelalle tappamansa kauriin puolikasta, neljän sutensa jolkkiessa takanaan ja pelkässä elämänsä ilossa painiskellen ja teutaroiden keskenään, hän kuuli huudon, jonka viimeksi muisti Shere Khanin pahoilta päiviltä. Sillä on viidakossa nimenä pheeal, ja se on jonkunlainen kirkaisu, jonka shakaali päästää metsästäessään tiikerin kintereillä tai kun jokin iso tappo on tekeillä. Jos voitte kuvitella vihan, voitonriemun, pelon ja epätoivon yhtymän, jota kauttaaltaan värittää jonkunlainen ilkamointi, niin saatte hiukan käsitystä siitä pheealista, joka kohosi ja laski ja vavahteli ja värisi kaukana Waingungan tuolla puolen. Nuo neljä alkoivat nostaa harjaksiansa ja murista. Mowglin käsi hamuili puukonpäätä ja hänkin seisahtui kuin kivettyneenä.
"Eihän mikään viirukylki rohkenisi täällä tappaa", hän virkahti vihdoin.
"Tuo ei ole etujuoksijan huuto", huomautti Harmaa Veikko. "Joku suuri tappo on tulossa. Kuunnelkaahan!"
Se kajahti jälleen, puolittain nyyhkivänä ja puolittain hahattavana, ihan kuin olisi shakaalilla ollut pehmeät ihmishuulet. Silloin Mowgli hengähti syvään ja juoksi Käräjäkalliolle, matkallaan saavuttaen lauman kiirehtiviä susia. Phao ja Akela olivat kalliolla yhdessä, ja heidän alapuolellaan istuivat toiset, kaikki hermot pingottuneina. Emot ja penikat vilistivät luoliinsa, sillä pheealin kajahtaessa ei ole heikkojen aika olla liikkeellä.
He eivät kuulleet muuta kuin Waingungan kohun pimeässä ja iltatuulten kahinan puiden latvoissa, kunnes äkkiä virran takaa huusi susi. Se ei ollut lauman susia, sillä ne olivat kaikki kalliolla. Ääni vaihtui pitkäksi toivottomaksi haukunnaksi. "Dhole!" se huhuili, "dhole! dhole! dhole!" Moniaan minuutin kuluttua he kuulivat väsyneitten käpäläin kaapivan kallion kuvetta, ja laihtunut, vettä valuva susi, kupeilla verijuovia, oikea etukäpälä tarmottomana ja suupielet vaahtoisina, syöksähti piiriin ja vaipui läähättäen Mowglin jalkoihin.
"Saalista saaos! Kenen johdolla?" lausui Phao vakavasti.
"Saalista saakaa! Won-tolla olen", oli vastaus. Hän tarkoitti olevansa yksinäinen susi, joka suojeli itseänsä, kumppaniansa ja penikoitansa jossakin syrjäisessä luolassa. Won-tolla merkitsee ulkonamakaajaa — sutta, joka makaa laumojen ulkopuolella. He näkivät hänen sydämensä tempoilevan niin rajusti, että ruumis heilahteli edes takaisin.
"Mitä liikkeellä?" tiedusti Phao, sillä sen kysymyksen tekee koko viidakko pheealin perästä.
"Dhole, Dekkanin dhole — Punainen Koira, Tappaja! Ne tulivat pohjoiseen etelästä, sanoen Dekkanin käyneen tyhjäksi ja tappaen tieltänsä kaikki. Tämän kuun ollessa uusi oli minulla neljä vaalittavaa — kumppanini ja kolme penikkaa. Hän opetti heitä tappamaan ruoholakeuksilla, piiloutumaan kauriin-ajoa varten, kuten meillä aavikoiden asujilla on tapana. Puoliyön tienoissa kuulin noiden rähisevän täyttä kurkkua polullamme. Aamutuulen herätessä tapasin heidät kankeina ruohikossa — neljä, Vapaa Kansa, neljä vilkasta pyydystäjää tämän kuun uunna ollessa! Silloin vetosin verioikeuteeni ja etsin dhole-parven."
"Kuinka monilukuisen?" virkahti Mowgli; lauma murahteli kumeasti.
"En tiedä. Kolme niistä ei enää tapa, mutta viimeiseltä ne ajoivat minua kuin kaurista; kolmin koivin lynkyttelin. Katsokaa, Vapaa kansa!"
Hän työnsi esille rusennetun etukäpälänsä, joka oli kuivuneesta verestä musta. Kyljessä oli julmia puremia ja kurkku oli revelty.
"Syö", kehotti Akela, nousten Mowglin hänelle tuoman riistan äärestä; ulkonamakaaja tarrasi siihen nälkiintyneenä.
"Tämä ei ole tappioksi", hän sanoi nöyrästi, pahimpaan nälkäänsä haukattuaan. "Antakaa minun saada hiukan voimia, Vapaa Kansa, niin minäkin tapan! Tyhjä on luolani, joka oli uunna kuuna täysi, eikä ole verivelka täydesti maksettu."
Phao kuuli hänen hampaittensa rouskuttavan lonkkaluuta ja yrähti hyväksyvästi.
"Me tarvitsemme noita leukoja", hän sanoi. "Oliko dholella pentunsa mukanaan?"
"Ei, ei. Punaisia metsästäjiä kaikki: lauma täysikasvuisia koiria, vantteria ja vankkoja."
Se merkitsi että dhole, Dekkanin punainen metsäkoira, oli lähtenyt sotaretkelle, ja sudet tiesivät hyvin, että tiikerikin luopuu saaliistansa dholen tiellä. Ne porhaltavat suoraan halki viidakon, tallaten ja repien kaikki mitä eteen osuu. Vaikka ne eivät ole yhtä isoja eivätkä puoleksikaan niin ovelia kuin sudet, niin ne ovat hyvin voimakkaita ja niitä on ylen paljon. Dholet esimerkiksi eivät ala nimittää itseänsä laumaksi ennen kuin niitä on sata koolla, sen sijaan, että jo neljäkymmentä sutta riittää melkoiseksi susilaumaksi. Mowglin vaellukset olivat johtaneet hänet Dekkanin ruohoylängön reunalle, ja hän oli useasti nähnyt noiden pelottomien otuksien nukkuvan, kisailevan ja raapiskelevan itseänsä pikku kolojen ja mättäiden seassa, joita ne pesinänsä käyttävät. Hän halveksi ja vihasi niitä, ne kun eivät haiskahda Vapaalta Kansalta, eivät asu luolissa eivätkä ole puhdasjalkaisia kuten hän ja hänen ystävänsä, vaan varpaiden välistä karvaisia. Mutta hän tiesi — sillä Hathi oli hänelle kertonut — millainen kamala voima on dholen metsästyslauma. Itse Hathikin siirtyy sivulle niiden tieltä ja ne samoavat tappomatkallansa kunnes saavat kaikki surmansa tai riista ehtyy.
Myöskin Akela tiesi punaisista koirista yhtä ja toista; hän huomautti Mowglille tyynesti: "On parempi kuolla täydessä laumassa kuin päälliköttä ja yksinänsä. Siitä koituu kelpo metsästys, ja minun — viimeiseni. Mutta ihmisten iän mukaan on sinulla vielä jäljellä perin monta päivää ja yötä, Pikku Veikko. Mene pohjoiseen ja asetu aloillesi, ja jos on ainoatakaan sutta elossa dholen mentyä, niin hän tuo sinulle tiedon taistelusta."
"Vai niin", vastasi Mowgli totisesti, "pitääkö minun lähteä rämeisiin pyydystämään pikku kaloja ja nukkumaan puissa, tai pitääkö minun pyytää apua bandar-logilta ja rauskutella pähkinöitä lauman allani otellessa?"
"Syntyy taistelu, jossa on kysymys elämästä ja kuolemasta", varotteli
Akela. "Sinä et ole koskaan kohdannut dholea — Punaista Tappajaa.
Viirukylkikin —"
"Aowa! Aowa!" keskeytti Mowgli hellitellen. "Olen tappanut yhden viirukylkisen apinan. Kuulehan nyt: Olipa muuan susi, taattoni, ja toinen susi, emoni, ja vielä vanha harmaa susi (ei kovin viisas: hän on nyt valkea) oli minun taattoni ja emoni. Sen vuoksi minä —" hän korotti äänensä, "minä sanon, että kun dhole tulee ja jos dhole tulee, Mowgli ja Vapaa Kansa ovat yhtä nahkaa siihen metsästykseen; ja sanonpa minut lunastaneen mullin kautta, sen mullin minkä minusta Bagheera maksoi muinaisina päivinä, joita te laumaan kuuluvat ette muista, sanonpa puiden ja joen kuultavaksi ja minulle muistutettavaksi, siltä varalta että sattuisin unohtamaan — sanonpa että tämä puukkoni palvelkoon lauman hampaana, eikä se mielestäni ole kovinkaan tylsä. Tämä on minun sanani, ja se on minusta lähtenyt."
"Sinä et tunne dholea, sudenkielinen ihminen", huusi Won-tolla. "Minulla on mielessä vain verivelkani kuittaaminen niille ennen kuin olen siinä nujakassa kappaleiksi revitty. Ne kulkevat vitkallisesti, tappaen matkansa varrelta puhtaaksi, mutta kahdessa päivässä palaa minuun hiukan voimia ja minä käyn jälleen tehtävääni käsiksi. Mutta teille, Vapaa Kansa, annan sen neuvon, että livistätte pohjoiseen ja tyydytte niukkaankin elantoon, kunnes dhole on näiltä mailta poissa. Tässä metsästyksessä ei ole torkkumisen varaa."
"Kuulkaas ulkonamakaajaa!" virnui Mowgli. "Vapaa Kansa, meidän on mentävä pohjoiseen, syödäksemme sisiliskoja ja rottia rannalta, jottemme millään ilveellä sattuisi dholen tielle. Sen on saatava tappaa meidän metsästysmaamme putipuhtaiksi meidän piileskellessämme pohjoisessa kunnes se suvaitsee luovuttaa omamme takaisin. Se on koira — ja koiran pentu — punainen, keltamahainen, luolaton, karvoja joka varpaan välissä! Se lukee pesyeensä kuusin ja kahdeksin kuin se olisi Chikai, pikku hyppyrotta. Tietysti on Vapaan Kansan luikittava käpälämäkeen ja pyydettävä kuolleen karjan haaskoja lahjaksi noilta pohjoisilta kansoilta! Tunnette sananlaskun: 'Pohjoisessa syöpäläiset, etelässä täit.' Me olemme viidakko. Valitkaa, oi valitkaahan. Hyvä metsästys on kysymyksessä! Lauman puolesta — täyden lauman puolesta — luolan ja pesyeen puolesta, yhteispyynnin ja ajon puolesta, vuohta ajavan puolison ja luolassa värjöttelevän pienoisen, pienoisen penikan puolesta, onhan se päätetty — päätetty!"
Lauma vastasi yhteishaukahduksella, joka räiskähti yöhön kuin kaatuva puu. "Se on päätetty", he huusivat.
"Jääkää näiden joukkoon", sanoi Mowgli neljälle toverilleen. "Me tarvitsemme jokaista hammasta. Phaon ja Akelan on valmistettava taistelu. Minä pistäydyn lukemassa koirat."
"Se on kuolemasi!" huusi Won-tolla puoleksi nousten. "Mitä mahtaa tuollainen karvaton Punaista Koiraa vastaan! Viirukylkinenkin —"
"Oletpa tosiaankin ulkonamakaaja", hoilasi Mowgli taipaleeltaan, "mutta saammehan puhua koirien kuoltua. Saalista saakaa kaikki!"
Kiihkonsa kimmassa kiiti hän pimeään, tuskin katsoen mihin jalkansa laski, ja luonnollisena seurauksena siitä hän kuukertui pitkin pituuttansa Kaan isoihin kiemuroihin, jättiläiskäärmeen loikoessa vaaniskellen hirvenpolkua jokivarressa.
"Kssha!" sähähti Kaa kiukustuneesti. "Onko tämä nyt laitaa, mokoma tepastus ja temmellys yön metsästyksen tuhoksi — kun vielä riistakin on niin ylen nopsajalkaista?"
"Vika oli minun", myönsi Mowgli nousten jaloilleen. "Sinua minä juuri etsinkin, Latuskapää, mutta joka kerta kun tapaamme toisemme olet sinä kasvanut pituutta ja paksuutta käsivarteni mitan. Ei ole viidakossa ainoatakaan sinun veroistasi, sinä viisas, vanha, voimakas ja kaunis Kaa."
"No minnehän tämä jälki johtanee?" Kaan ääni oli lauhkeampi. "Ei ole kuukauttakaan siitä, kun muuan Miekkonen, jolla oli puukko kyljellä, viskeli kiviä päähäni ja syyti häijyn pikku puukissan hävyttömyyksiä silmilleni syystä että makasin aukealla nukkumassa."
"Niin, ja hajoittelit kaikki ajetut hirvet kuin akanat tuuleen, ja Mowgli oli pyynnillä ja tämä samainen Latuskapää oli liian kuuro kuullakseen hänen vihellystänsä ja jättääksensä hirvenpolut vapaiksi", vastasi Mowgli levollisesti, istahtaen kirjavien kiemurain keskeen.
"Nyt tämä samainen Miekkonen tulee sima suussa ja mesi kielellä tämän samaisen Latuskapään luokse kertomaan hänen viisauttansa, voimaansa ja kauneuttansa, ja tämä sama vanha Latuskapää uskoo ja kietoo tällä tavoin lokeron tätä samaa kivittäjämiekkosta varten ja… Onko nyt mukava ollaksesi? Voisiko Bagheera antaa sinulle niin näpsää leposijaa?"
Kaa oli tapaansa myöten muodostunut pehmeäksi puolittaiseksi riippumatoksi Mowglin alle. Poika kurottausi pimeässä ja vyyhtesi notkeata touvimaista kaulaa sivullensa kunnes Kaan pää lepäsi hänen olallansa, ja sitten kertoi hänelle kaikki mitä viidakossa oli sinä iltana tapahtunut.
"Viisas voinen olla", virkkoi Kaa viimein, "mutta kuuro olen varmasti. Muutoin olisin kuullut pheealin. Eipä ihme, että ruohon syöjät ovat rauhattomia. Monilukuisenako samoaa dhole?"
"En ole vielä nähnyt. Vilistin kiireimmän kautta luoksesi. Sinä olet vanhempi kuin Hathi. Mutta voi, Kaa", — Mowgli tempoili riemusta, — "siitäpä sukeutuu oiva metsästys! Harvat meistä näkevät uuden kuun."
"Isketkö sinä mukana? Muista, että olet ihminen; ja muista, mikä lauma sinut hääti. Anna suden pitää koirasta huolta. Sinä olet ihminen."
"Menneen vuoden pähkinät ovat tämän vuoden multaa", vastasi Mowgli.
"Ihminenhän kyllä olen, mutta mielessäni palaa tänä yönä, että olen
vannoutunut sudeksi. Haastoin joen ja puut todistajiksi. Kuulun
Vapaaseen Kansaan, Kaa, kunnes dhole on tolaltaan kääntynyt."
"Vapaaseen Kansaan", hymähti Kaa. "Vapaita varkaita. Ja kuolleiden susien muiston vuoksi olet sinä punoutunut kalmansolmuun! Ei ole tämä kunnollista metsästystä."
"Sanani olen sanonut. Puut tietävät sen, joki tietää sen. Ennen kuin dhole on torjuttu, ei sanani minulle palaa."
"Ngssh! Se muuttaa kaikki ladut. Olin ajatellut viedä sinut pohjoisiin rämeisiin, mutta sana — pienoisen, alastoman, karvattoman Miekkosenkin — on sana. Nyt minä, Kaa, sanon —"
"Tuumipa tarkoin, Latuskapää, ettet itsekin punoudu kalmansolmuun. En tarvitse mitään sanaa sinulta, sillä hyvin tiedän —"
"Olkoon sitten niin", peruutti Kaa. "En anna sanaani: mutta mitä on mielessäsi tehdä dholen tullessa?"
"Niiden täytyy uida Waingungan yli. Ajattelin puukkoni keralla asettua niiden tielle kaalamossa, lauma takanani, ja siinä iskien ja reutoen saattaisimme käännättää ne painumaan alas virtaa tai hiukan vilvoittaa niiden kurkkua."
"Dhole ei käänny tolaltaan, ja hänen kurkkunsa on kuuma", epäili Kaa. "Ei ole sen pyynnin perästä Miekkosta eikä sudenpentua, vaan pelkkiä kuivia luita."
"Alala! Jos kuolemme, niin kuolemme. Kerrassaan roima metsästys siitä saadaan. Mutta mieleni on nuori, enkä ole monta sadekautta nähnyt. Minä en ole viisas enkä väkevä. Onko sinulla parempaa suunnitelmaa, Kaa?"
"Minä olen nähnyt sata sadekautta sadan jälkeen. Ennenkuin Hathi loi maitohampaansa oli polkuni pitkä. Kautta ensimmäisen munan, olenpa vanhempi kuin monet puut, ja olen nähnyt kaikki mitä viidakko on tehnyt."
"Mutta tämä on uutta metsästystä", intti Mowgli. "Ei ole dhole konsanaan ennen polullemme satuttautunut."
"Mikä on, se on ollut. Mitä on oleva, se ei ole sen enempää kuin taaksepäin heilahtava unohtunut vuosi. Olehan hiljaa, laskiessani noita vuosiani."
Pitkän tunnin lojui Mowgli kiemurain keskessä puukollansa leikitellen sill'aikaa kun Kaa, liikkumaton pää nurmella, mietiskeli kaikkea mitä oli nähnyt ja tiennyt siitä päivästä asti, jona hän munasta tuli. Valo näytti sammuvan hänen silmistään jättäen ne himmeän opaalin kaltaisiksi, ja silloin tällöin hän kankeasti nykäisi päätänsä oikeaan ja vasempaan ikäänkuin olisi metsästellyt unissaan. Mowgli torkahti rauhallisesti, tietäen ettei metsästyksen edellä ole mikään unen veroista, ja unta hän oli oppinut ottamaan minä tahansa päivän tai yön hetkenä.
Sitten hän tunsi Kaan venyvän ja paisuvan allansa, kun jättiläiskäärme hengähti, sinkuen kuin säilä teräshuotrasta lennähtäessään.
"Olen nähnyt kaikki kulokaudet", virkkoi Kaa vihdoin, "ja isot puut ja vanhat elefantit ja kalliot, jotka olivat kaljut ja teräväsärmäiset ennen kuin alkoivat kasvaa sammalta. Oletko sinä vielä elossa, Miekkonen?"
"Kuu on vasta äsken noussut", vastasi Mowgli. "En käsitä —"
"Hssh! Olen jälleen Kaa. Tiesin että aikaa on kulunut vain hiukan. Nyt me lähdemme joelle ja minä näytän sinulle, mitä dholelle on tehtävä."
Hän kääntyi nuolisuorana Waingungan pääuomaa kohti ja syöksyi veteen hiukan yläpuolella Rauhankalliota peittävän lammen, Mowgli vierellään.
"Ei, älä ui. Minä etenen nopeasti. Selkääni, Pikku Veikko."
Mowgli kietaisi vasemman käsivartensa Kaan kaulaan, painoi oikean käsivartensa pitkin kylkeään ja ojensi jalkansa suoriksi. Sitten Kaa lähti viilettämään vastavirtaa niinkuin hän yksin kykeni, ja veden vaahto röyheltyi Mowglin kaulaan hänen jalkojensa heiluessa edes takaisin jättiläiskäärmeen vellovien kylkien alla vilisevässä kurimuksessa. Mailin verran Rauhankallion yläpuolella Waingunga kohisee ahtaana kouruna kahdeksastakymmenestä sataan jalkaan korkeiden marmorikallioiden rotkossa, ja vesi tempautuu siellä kuin myllykoski kaikenlaisten uhkaavien paasien lomissa ja ylitse. Mowgli ei veden voimasta välittänyt: minkäänlainen vesipyörre ei olisi voinut herättää hänessä hetkeksikään pelkoa. Hän pälyili molemmin puolin rotkoa ja haisteli levottomasti, sillä ilmassa leijui makeankirpeä tuoksu, joka hyvin suuresti muistutti helteessä hautuvan muurahaiskeon hajua. Hän painui vaistomaisesti veteen, nostaen päätänsä vain hengähdelläkseen, ja Kaa ankkuroitsi sipaisemalla pyrstönsä kahdeksi kierteeksi erään vedenalaisen paaden ympärille, pidellen Mowglia erään kiemuransa lovessa, veden hyrskytessä ohitse.
"Tämä on Kuoleman Sija", sanoi poika. "Miksi tänne tulemme?"
"Ne nukkuvat", puheli Kaa, "Hathi ei väisty ViirukyIkisen tieltä. Mutta
Hathi ja Viirukylkinen yhdessä väistyvät dholen tieltä, ja sanotaan
että dhole ei väistä mitään. Mutta entäs ketä väistää Kallioiden Pikku
Väki? Sanoppa minulle, viidakon herra, kuka on viidakon herra?"
"Nämä ovat", kuiskasi Mowgli. "Tämä on Kuoleman Sija. Menkäämme."
"Ei, katselehan rauhassa; nehän nukkuvat. Paikka on saman näköinen kuin silloinkin, kun en vielä ollut käsivartesikaan mittainen."
Waingungan rotkon halkeilleita ja murenevia kallioita oli käyttänyt viidakon alusta asti Kallioiden Pikku Väki — Intian uuraat, vimmaiset, mustat metsämehiläiset, ja — kuten Mowgli hyvin tiesi — kaikki polut poikkesivat toisaanne puolen mailin päässä heidän alueeltaan. Vuosisatoja oli Pikku Väki pesinyt ja parveillut railosta railoon ja yhä parveillut, rakennellen kennonsa kookkaiksi, syviksi ja mustiksi sisempien luolien pimennossa, eikä ollut milloinkaan ihminen tai peto tai tuli tai vesi heihin kajonnut. Rotko oli molemmin puolin pitkin pituuttansa ikäänkuin mustilla välkkyvillä samettikaihtimilla verhottu, ja Mowglia se näky ahdisti, sillä siinä oli miljoonia nukkuvia mehiläisiä ryhmiksi takertuneina. Toisia kimppuja, kasoja ja lahokantojen näköisiä kohoutumia oli juuttunut itse kallioseinämiin — menneitten vuosien kennoja tai rotkon tuulettomiin suojiin rakennettuja uusia kaupunkeja — ja suunnattomat määrät huokoista, mädännyttä moskaa oli vierinyt alas ja tarttunut kallioiden raoissa juurehtineisiin puihin ja köynnöksiin. Pariinkin kertaan kuuli hän täysinäisen mesikennon kaatuvan tai putoavan jossakin tuolla pimeitten käytävien sokkelossa, sitten vihaista siipien humua ja hukkaan valuvan hunajan tippumista, tämän vyöryessä edelleen kunnes liukui joltakin ulkoreunalta alas ja tahmaisena roiskahteli oksille. Joen toisella puolen oli tuskin viiden jalan levyinen pikku ranta-alanko, ja se oli korkeana läjänä lukemattomien vuosien törkyä. Siinä oli kuollutta mehiläistä, kuhnuria, ruhkaa, homehtunutta kennoa ja hunajan rosvouksen houkuttelemaa perhoa ja itikkaa, kaikki pehmeästi mitä hienoimmaksi mustaksi pölyksi läjääntynyttä. Sen pelkkä kirpeä tuoksu riitti säikyttämään loitos kaikki siivettömät, jotka tiesivät mitä väkeä Pikku Väki oli.
Kaa eteni jälleen ylös virtaa, kunnes saapui rotkon yläpäästä leviävälle hiekkamatalikolle.
"Tuossa on tämän ajokauden saalis", hän huomautti. "Katso!"
Särkällä virui parin sarvaanhiehon ja yhden puhvelin luurangot. Mowgli näki luiden luonnollisesta asennosta, ettei niihin ollut susi tai shakaali kajonnut.
"Ne eksyivät tietämättänsä yli rajan", jupisi Mowgli, "ja Pikku Väki surmasi ne. Mennään pois ennen kuin se herää."
"Ei se ennen aamua herää", vakuutti Kaa. "Kuulehan nyt. Etelästä säntäsi tänne päin viidakkoa tuntematon kauris, lauma kintereillänsä, monta, monta sadekautta takaperin. Pelon sokaisemana se hyppäsi jokeen kuilun partaalta, lauman villiintyneenä ja huumaantuneena porhaltaessa pelkkää näköään seuraten. Aurinko oli korkealla ja Pikku Väki kuhisi runsaina ja kovin kiukkuisina parvina. Laumastakin monet loikkasivat Waingungaan, mutta heittivät henkensä ennen kuin vettä tapasivat. Loput saivat kaltaalla surmansa. Mutta kauris jäi henkiin."
"Kuinka niin?"
"Syystä että se kirmasi ensimmäisenä, ponnistaen henkensä edestä ja loikaten ennen kuin Pikku Väki asian oivalsi, joten joutui jokeen silloin kun nuo parhaillaan keräytyivät tappoon. Takana päin ryntäävä lauma kerrassaan hukkui kauriin kavioiden töminän nostattaman Pikku Väen paljouteen."
"Kauris jäi henkiin?" toisti Mowgli hitaasti.
"Ainakaan se ei kuollut silloin, vaikka sen hyppyä ei ollut vastaanottamassa voimakas, vedenpyörteiltä torjuva turvaaja, kuten muuan vanha lihava, kuuro, keltainen Latuskapää vastaanottaisi Miekkosen — niin, vaikkapa hänen kintereillänsä kiljuisivat kaikki Dekkanin dholet. Mitä on mielessäsi?"
Kaan pää lepäsi Mowglin märällä olalla ja hänen kielensä vipatti pojan korvan juuressa. Pitkän äänettömyyden perästä kuiskasi Mowgli:
"Se on suorastaan kuoleman kuonokarvojen nykimistä, mutta — Kaa, sinä olet toden totta kaikista viidakon asujamista viisain."
"Sitä ovat monet sanoneet. Katsos, jos dholet seuraavat sinua —"
"Niinkuin varmasti seuraavatkin. Ho! ho! Onpa minulla kieleni kannan alla monta pikku väkää niiden nahkaan sinkautellakseni."
"Jos ne seuraavat sinua silmittömässä vimmassa, katsellen vain ajettavaansa, niin ylhäältä hengissä päässeet syöksyvät veteen joko tässä tai alempana, sillä Pikku Väki tulvii niitä ahdistamaan. Mutta Waingunga on nälkäinen virta, eikä niillä ole Kaata tukenansa, vaan loputkin eloon jääneet ajautuvat Seeoneen luolien kohdalla kaalamon hietarantaan, ja siellä laumasi saa karatuksi niiden kurkkuun kiinni."
"Ahei! Eowawa! Verrempää ei voi ilmestyä ennen kuin poudalla sataa. Ei muuta siis kuin tuo juoksu ja loikkaus. Minä toimitan itseni tunnetuksi dhole-laumalle, jotta se ajaa minua kiinteästi."
"Oletko nähnyt yläpuolellasi olevat kalliot? Maan puolelta?"
"En tosiaankaan. Sen olin unohtanut."
"Käväise katsomassa. Maaperä on siellä kauttaaltaan murennutta, täynnä railoja ja kuoppia. Kömpelöitten jalkaisi ainoakin tarkkaamaton askel voisi lopettaa ajon. Kuules, minä jätän sinut tänne, ja ainoastaan sinun tähtesi vien laumalle sanan, jotta he saavat tietää mistä etsiä dholea. Minä puolestani en ole yhtä nahkaa ainoankaan suden kanssa."
Kun Kaalle joku tuttavuus oli vastenmielinen, niin hän saattoi olla yrmeämpi kuin kukaan viidakon asukas, paitsi ehkä Bagheera. Hän ui alas virtaa ja tapasi Rauhankallion kohdalla Phaon ja Akelan kuuntelemassa yön ääniä.
"Hssh, koirat!" tervehti hän ynseästi. "Dhole tulee saapumaan alas virtaa. Ellette pelkää, niin voitte tappaa ne matalikolla."
"Milloin ne tulevat?" kysyi Phao. "Ja missä on minun ihmisenpenikkani?" tiedusti Akela.
"Ne tulevat jahka joutuvat", vastasi Kaa. "Odottakaa, niin näette. Mitä sinun ihmisenpenikkaasi tulee, jolta sinä olet ottanut lupauksen, siten saattaen hänet kuolemalle alttiiksi, niin on sinun ihmisenpenikkasi minun seurassani, ja jos hän ei jo ole kuollut, niin eipä vika ole sinun, kauhtunut koira! Odota täällä dholea ja ole iloissasi siitä, että ihmisenpenikka ja minä iskemme sinun puolellasi."
Kaa viiletti jälleen ylös virtaa ja ankkuroitsi keskelle kuilua, katsellen ylöspäin kallion rajaan. Pian hän näki Mowglin pään liikkuvan taivasta vasten: sitten kuului ilmassa suhahdus, pojan pudottautuessa jalat edellä, ja seuraavassa hetkessä hän taas lepäsi Kaan ruumiin silmukassa.
"Ei se öiseen aikaan ole loikkaus eikä mikään", puheli Mowgli levollisesti. "Olen huvikseni tehnyt kahta vertaa pitempiäkin hyppyjä; mutta hankalaa on maaperä tuolla ylhäällä — matalia pensaita ja syviä kuiluja, kaikki täynnä Pikku Väkeä. Olen asetellut isoja kiviä päälletysten kolmen kuilun reunalle. Ne survaisen juostessani alas, jotta Pikku Väki nousee vimmastuneena takanani."
"Se on ihmisen oveluutta", sanoi Kaa. "Sinä olet viisas, mutta Pikku
Väki on aina vihoissaan."
"Ei, hämyssä levähtävät kaikki siivet lähellä ja kaukana kotvan. Minä käyn kisailuuni dholen kanssa hämyssä, sillä dhole metsästää parhaiten päiväs-aikaan. Se seuraa nyt Won-tollan verijälkiä."
"Chil ei jätä kuollutta härkää eikä dhole verijälkiä", muistutti Kaa.
"Silloin minä laitan sille uudet verijäljet — sen omalla verellä, jos voin, ja annan sille multaa syötäväksi. Viivythän täällä, Kaa, kunnes tuon tänne dholen?"
"Kyllä vain, mutta entäs jos ne tappavat sinut viidakossa tai jos Pikku
Väki tekee sinusta lopun ennen kuin ehdit hypätä virtaan?"
"Kun huomispäivä koittaa, niin voimme ajossa voittaa", vastasi Mowgli viidakon sananlaskulla, ja jälleen: "Kun olen kuollut, on aika virittää kuolinlaulu. Saalista saaos, Kaa."
Hän irroitti kätensä jättiläiskäärmeen kaulasta ja laski alas kuilua kuin tukki ouruvedessä, meloen tuonpuolista rantaa kohti, missä tapasi tyynempää vettä, ja nauraen ääneensä pelkästä mielihyvästä. Mowgli ei pitänyt mistään enempää kuin "kuoleman kuonokarvojen nykimisestä", kuten hän sanoi, ja herruutensa näyttämisestä viidakolle. Hän oli monesti Baloon avulla rosvonnut mehiläispesiä yksinäisissä puissa, ja hän tiesi Pikku Väen kammoavan kynsilaukan hajua. Sen vuoksi hän keräsi sitä pikku kimpun, sitoen tämän nilakuidulla, ja seurasi sitten Won-tollan verijälkiä etelään päin luolista viiden mailin verran, pää kallellaan ja hymyssä suin katsellen puihin.
"Mowgli Sammakko olen ollut", hän puheli itsekseen, "Mowgli Susi olen sanonut olevani. Nyt on minun heittäydyttävä Mowgli Apinaksi, ennen kuin olen Mowgli Kauris. Lopulta päädyn Mowgli Ihmiseksi. Hoo!" ja hän siveli peukalollaan puukkonsa kahdeksantoistatuumaista terää.
Won-tollan mustista verijäljistä tuoksahteleva latu kulki tiheässä kasvavien tuuheitten puitten alitse ja ulottui yhä ohentuen ja ohentuen koillista kohti aina kahden mailin päähän Mehiläiskallioista. Viimeisestä puusta Mehiläiskallioiden matalaan varvikkoon asti oli maa aukeata, suoden tuskin suojaa suden piilotella. Mowgli taivalsi hölkkäjuoksua puiden juurella, harkiten oksien välimatkoja ja toisinaan kiiveten ylös runkoa tekemään koehyppyjä puusta toiseen, kunnes saapui aukealle, jota tarkasteli huolellisesti tunnin ajan. Sitten hän pyörsi takaisin Won-tollan tolalle siihen missä oli siitä poikennut, asettui erääseen puuhun, josta noin kahdeksan jalkaa korkealla pistäysi tukeva oksa, sovitti kynsilaukkakimppunsa turvalliseen sakaraan ja istuskeli alallaan, hioen puukkoansa jalkapohjaansa.
Hiukan ennen puoltapäivää, auringon paahtaessa hyvin kuumasti, hän kuuli käpäläin kapsetta ja tunsi dhole-lauman inhottavan hajun sen vakaasti ja hellittämättömästi samotessa Won-tollan ladulla. Ylhäältä katsoen ei punainen dhole näytä puolittainkaan suden kokoiselta, mutta Mowgli tiesi kuinka voimakkaat raajat ja leuat sillä oli. Hän tähysteli ladulla nuuskivan johtajan suippoa kastanjanruskeata päätä ja tervehti häntä: "Saalista saaos!"
Peto katsahti ylös ja sen kumppanit pysähtyivät sen takana, lainehtiva parvi pitkähäntäisiä, hartevia, heikkolanteisia ja verikitaisia punaisia koiria. Dholet ovat yleensä varsin vaiteliasta väkeä, eikä niillä ole kunnon käytöstapoja edes omassa Dekkanissaan. Runsaasti kaksisataa oli niitä varmasti kasaantunut puun ympärille, mutta Mowgli näki johtajien nälkäisesti haistelevan Won-tollan latua ja koettavan saada laumaa etenemään. Se ei saanut mitenkään tapahtua, tai ne saapuisivat luolille ilmipäivällä, kun taas Mowgli alkoi pidätellä niitä iltahämäriin puunsa alla.
"Kenen luvalla te tänne tulette?" kysyi Mowgli.
"Kaikki viidat ovat meidän metsää", vastasi eräs dhole paljastaen valkeat hampaansa. Mowgli pälyili myhäillen alas ja matki mainiosti Dekkanin hyppyrotan Chikain kirskahtelevaa piipitystä, antaakseen parven ymmärtää, ettei hän pitänyt niitä Chikaita parempina. Lauma ahtautui puun juurelle ja johtaja ärhenteli suuttuneesti, nimittäen Mowglia puuapinaksi. Vastineeksi Mowgli kurotti oksalta paljasta jalkaansa ja haritteli varpaitansa ihan johtajan pään päällä. Jo vähempikin olisi riittänyt ärsyttämään lauman tyhmään raivoon. Ne, joilla on karvaiset varpaanvälit, eivät mielellään näe siitä muistutettavan. Mowgli sieppasi ylös jalkansa johtajan poukotessa ilmaan ja haasteli herttaisesti: "Koira, punainen koira! Mene takaisin Dekkaniin syömään sisiliskoja. Mene veljesi Chikain luo, koira, koira, punainen, punainen koira! Karvoja joka varpaan välissä!" Hän haritteli taas varpaitansa.
"Tule alas ennen kuin nälkiinnytämme sinut sieltä, karvaton apina", älisi lauma, ja juuri sitä Mowgli tahtoikin. Hän laskeusi pitkäkseen oksalle poski kaarnaa vasten, oikea käsivarsi vapaana, ja haasteli laumalle viiden minuutin ajan, mitä hän ajatteli ja tiesi tulokkaista, heidän tavoistaan, käytöksestään, puolisoistaan ja penikoistaan. Maailmassa ei ole kieltä, joka olisi niin pahansisuista ja pistelevää kuin viidakon väen uhittelua ja ylenkatsetta ilmaisevat puheentavat. Asiaa ajatellessanne oivallatte, että näin täytyykin olla. Kuten Mowgli Kaalle sanoi, hänellä oli kielensä kannan alla paljon pikku väkäsiä, ja verkalleen ja säälimättömästi hän härnäsi dholet äänettömyydestä murinaan, murinasta ulvontaan ja ulvonnasta käheään kuolaiseen poruun.
Ne yrittivät vastata hänen herjauksiinsa, mutta yhtä hyvin olisi penikka pätenyt vastaamaan raivostuneelle Kaalle, ja kaiken aikaa roikkui Mowglin oikea käsi käyränä hänen sivullansa valmiina toimintaan, jalkojen kietoessa oksaa. Iso kastanjanruskea johtaja oli monet kerrat loikannut ilmaan, mutta Mowgli pelkäsi tekevänsä harhaotteen. Viimein se raivonsa vauhdissa äityen yli luonnollisten voimiensa poukkosi seitsemän tai kahdeksan jalkaa korkealle maasta. Silloin Mowglin käsi singahti ulos kuin puukäärmeen pää ja nappasi sitä niskahaivenista, ja oksa huojui nytkähdyksestä, sen painavan ruumiin tempautuessa riippumaan, ollen vähällä riuhtaista Mowglin maahan. Mutta hän ei hellittänyt otteestaan ja tuuma tuumalta kiskoi hukkuneen shakaalin tavoin riippuvan pedon oksalle. Vasemmalla kädellään hän sieppasi puukkonsa ja sivalsi poikki punaisen, tuuhean hännän, paiskaten dholen takaisin maahan. Siinä kaikki mitä tarvittiin. Dhole ei nyt etenisi Won-tollan ladulla ennen kuin Mowgli saisi surmansa tai surmaisi piirittäjänsä. Hän näki niiden istahtavan piireiksi, näki ryntäitten värinän niiden vannoessa kostoa kuolemaan asti, ja kapusi siis korkeampaan haarukkaan, etsi mukavan selkänojan ja vaipui uneen.