Viija: Kuvaus Savon kansan elämästä

VIIJA

Kuvaus Savon kansan elämästä

Kirj.

Kauppis-Heikki

WSOY, Porvoo, 1920.

I.

—Jo on hiljainen tuo tyttö. Ei sen itkua kuule tuskin milloinkaan, sanoivat Viijasta noin parin, kolmen vuoden vanhana.

Hän saattoikin viettää päivänsä hyvin vähillä huolehtimisilla, kun vain tiesi, että äiti on kotona ja toi pari kertaa rupeamalla voileivän tytön käteen. Sitten ei ollut taas väliajoilla kiirettä. Tuolla hän laittaa nyökkerehteli päreentikkuja sillan rakoihin ja kun sai kamman tai sukkapuikon, pisti nekin sinne ja itsekseen ilkastellen tirkisti toisella silmällään, näkyykö sitä enää. Toiset niitä alkoivat kohta kaivata.

—Onko Viija nähnyt kampaa?

—On. Ja hän tarttui kysyjän käteen kiinni, taluttaa nujuutti tiettyyn paikkaansa ja iloisena sormellaan osoittaen sanoi: sinne.

Hakijoista oli hupaista, kun se sieltä löytyi, eikä he hennoneet ruveta tuosta torumaan, muuta kuin ihmettelivät vain, että jo se on tarkkamuistinen.

Mutta kun Viijan äiti sairastui, niin ei Viijakaan enää ollut näin tyytyväinen. Hän ei olisi muiden hoidettavaksi ruvennut, vaikka hänen äitinsä sanoi, että "minä olen kipeä ja kuolen, jos sinä kovin paljon kiusaat".

Viija ei ymmärtänyt kuolemaa niin miksikään, vaikka se oli jo vuotta ennen äidin sairastumista vienyt häneltä isän hautaan. Mutta varsin hirveäksi hän huomasi kuoleman, kun se otti kohta äidinkin. Hän näki kuinka se makasi sängyssä liikahtamatta, kasvot kalpeina ja silmät vähän raollaan, joita ei Viija tuntenut enää samoiksi silmiksi, jotka häntä äidin polvella istuessa aina niin herttaisesti katselivat. Käsitettyään, miten äidille oli käynyt, raivostui hän itkemään, eikä häntä muiden houkutukset saaneet heti asettumaan. Sitten vasta kun hänen tätinsä, Kivirannan Reeta, tuli Rasilaan surman tekemiä jälkiä katselemaan, löysi Viija jonkun, johon voi surussaan turvautua. Reetan täytyikin jäädä muutamaksi aikaa hautajaistenkin jälkeen olemaan orvon toverina ja katsomaan talon töitä.

Nyt Viijankin suru vähitellen tyyntyi. Välistä kuitenkin hiljaisina hetkinä alkoi karvastelun tapaista tuntua kurkkulaessa ja sydän se silloin nykäisi itkun hereille.

—Äitiäsikö sinä yhä vaan itket? kyseli täti, jouduttuaan lohduttamaan.

—Niin, sanoi Viija, ja sydän hytkähti kuin kiirehtiäkseen.

—Elä nyt raukka kovin itke. Parempi elämä se vielä on äidilläsi siellä kuin täällä.

—Vaan eikös ne miehet panneet äitiä arkkuun ja vieneet kirkon hautaan?

—Kyllähän ne niin tekivät, vaan se menee sieltä parempiin asuntoihin, taivaaseen, selitti Reeta.

—Eikö äiti tule tänne milloinkaan? kysyi Viija ja katsoi tätinsä silmiin odottaen varmaa vastausta.

—Kyllä se ei tule milloinkaan, vakuutti täti.

Orvon sydän hyppäsi vielä ylemmä ja itku kiihtyi entistä katkerammaksi. Turhaan koetteli Reeta lohduttaa. Ei se asettunut muuten kuin toimittamalla nukkumaan ja piti vielä luvata olla siinä luona, muuanne menemättä. Reeta istuikin siinä luona ja ajatteli, että mitä hän osaa tehdä tuolle tytölle.

—Kyllä minä otan Viijan luokseni, mietti hän. Liisan kanssa ollessa se tuokin ikävä pian haihtuu.

Niin päätti Reeta mielessään, eikä hän ajatellut mitä siihen hänen miehensä sanoisi, sillä se meni myöten vaikka missä asiassa. Hoitopalkkaa hän ei ajatellut, vaikka hänen kotinsa olikin paljon pienempi Viijan kotia. Reeta luotti siihen, että hoitaminen tulee tavalla tai toisella palkituksi ja jospa ei tulisikaan, niin kukapa lienee tätiä läheisempi omainen.

Pienet nyrkit pään alla nukkui Viija kuten orpo ainakin. Vähäiset vesikarpalot olivat valuneet itkusta punastuneille kasvoille. Huulet olivat yhteen nipistettyinä, sieraimista vain kävi tiheä hengitys.

Huolellinen täti ei olisi puhettaan pettänyt istua siinä koko Viijan nukkuma-ajan, jollei asiat olisi vaatineet häntä liikkeelle lähtemään. Oli näet kohta iltaisen aika. Palvelijat tulivat pöytään ja laskivat siinä kaikenlaista puhetta, joka olisi jäänyt paljon vähemmälle, jos oikeat haltijat olisivat eläneet. Reetaa rupesi säälittämään Viijan iltaisen laita. Eihän sitä hennoisi kesken unensa herättää, mutta sääli on heittää syömättäkin. Hyvin epätietoisena, mitä tehdä, meni hän vuoteen luokse ja alkoi hiljaa nykiä olkapäästä.

—Viija … nouse ylös … kuule, nouse ottamaan vähän kakkua.

Herätettävä raotti silmiään ja sormet yhtyivät kiprittämään nukkuessa pöyristynyttä tukkaa aina pöyryisemmäksi.

—Lähde ottamaan vähän kakkua, jatkoi täti. Pitkä on yö, ennättää tulla kovin nälkä.

—En minä nyt syö.

—Syöhän vähänkään. Minä laitoin hyvin hyvää ryyppäämistä ja ihan tänä päivänä kirnuttua voitakin.

Renki pureksi suustaan leipää vähemmäksi ja virkkoi:

—Kas vaan, eikö ole jo isännän viitteet, kun rupeaisi tarkkuuksissaan iltaisetta maata.

—Ole mökelöimättä aika mies, tiuskasi Reeta ja nosti Viijan syliinsä ja tuli pöydän toiseen päähän syömään.

—No niin, syöpipähän se, jatkoi renki Reetan kiusalla. Johan minä sanoin, että tarkkuutta se on. Syö vaan pois, kohta tässä isännyys loppuukin, jo kuulutaan Esa-setäsi määrätyn holhoojaksi.

—Pidä vaan omasta päästäsi huolta, sanoi Reeta.—Et tämän pöydän ääressä sinäkään monta aikaa suutasi auo.

—No surematta lähtään ja ehkä on aikaa ennenkuin palataan.

—Elä sano. Nöyränä tulet pyrkimään kasakkaukkona ollessasi työhön, kun tuo tyttö on emäntänä.

—Alaspäinkö se sitten meneekin, kun nyt on isäntänä ja sitten jo alennetaan emännäksi. Ehkäpä minä siihen mennessä kohoan isännäksi, koska tämä maailma muutteleiksen kuin Nikkisen silmä.

—Saisi tuon tuonkin nähdä, sanoi Reeta.

—Saatte sen nähdä, että minä rikastun, kunhan eukon otan, enkä ole akkavallan alla.

—Hyvä, hyvä, kiitteli Reetta yhä enemmän kyllästyen, sillä hän huomasi, mitä tuolla akkavallalla tarkoitettiin.

Silmät puoleksi auki Viija istui tätinsä polvella ja oli vähän syönnin tuumassa, kun toinen piti hyvän huolen antamisesta. Hän kuuli unisenakin ollessaan, että puhui ne hänestäkin, vaan ei paljon muuta käsittänyt, kuin että täti piti hänen puoltaan.

—Rikas siitä tulee tuosta Viijasta, kunhan tuo perintö vielä kymmenkunta vuotta kasvaa. Kuka hänen sitten saaneekin juodakseen, sanoi vähän päästä äskeinen renki.

—Jottako aivan juomalla, kysyi toinen joukosta.

—On niitä ennenkin niin suuria tiluksia juotu.

—No nielemistä on tässäkin, on siksi paljon noita kovia maita, vakuutti pieni renki ja nauraa virnisti sukkeluudellaan, johon toisetkin yhtyivät.

—Niin puhutte kuin keitetystä pässin päästä, sanoi Reeta ja kantoi
Viijan uudestaan nukkumaan.

—Siltäkö kuulostaa?

—Siltäpä tuntuu, että kateus on rikkaita kohtaan.

—Jottako me köyhiä ollaan. Piruhan köyhä on, kun sillä ei kuulu olevan sieluakaan.

Se oli pöytäpuheiden päätös.

Vielä monena päivänä sen jälkeen kuin Reeta oli vakuuttanut, ettei kuollut koskaan tule takaisin, ajatteli Viija yksinään tuota asiaa. Hän ei ymmärtänyt, miksikä hänen niin hyvä äitinsä kuoli eikä tulisi takasinkaan. Mutta täti oli niin vakuuttanut. Nyt täytyi olla yksinään. Olikohan hän ollut paha äidilleen. Eihän hän hyvin paljon itkenyt.

—Minkätähden äiti kuoli? kysyi hän kerran tädiltään.

—Siinä oli keuhkotauti.

Ei Viija tällaista vastausta odottanut, vaan että jos muut tai hän on ollut paha ja äiti olisi kuollut sentähden. Viija muisti äidin sanoneen: "Elä kiusaa minua, minä kuolen." Näitä miettiessään meni hän kätkyeen istumaan ja alkoi soutaa nyökytellä. Kätkyttä ei oltu moniin aikoihin pidetty tuvassa, vaan täti oli sen kuljettanut Viijalle ajan vietteeksi. Ahkerasti se siinä soutikin ja lauloi äidin opettamaa laulua:

"Soudetaanpa Sorolaan, pitkä on matka tätilään. Täti leipoi suuren leivän, pani paljo voita päälle."

Reetasta ei ollut sekään hyvä. Alkoi peloittaa, että jos alituisesta koukussa istumisesta tulee kivuloiseksi. Oli laitettava muuta ajanviettoa. Reeta tekikin pari riepuvauvaa, mutta ei ne Viijan mielestä minkäänarvoisia olleet, kun oli niitä tuskin kellään nähnyt.

Sattuipa muutamana päivänä tulemaan köyhiä kulkutyttöjä. Niitä oli kolme, yksi melkein Viijan ikäinen, toinen nuorempi ja kolmas vanhempi. Nepä olivat Viijan mielestä hyviä tovereja. Ne näyttelivät tavaroitaan halulla, joita oli kahvikupin kappaleita, pieniä vaatetilkkuja ja kolme poropäistä riepuvauvaa. Nyt pääsi Viijakin huomaamaan riepuvauvain arvon. Hän haki omansa yhdenrinnan katseltavaksi ja vieraat toverit kiittelivät Viijan vauvoja koreammiksi, vaikka ei ne Reetan mielestä niinkään sieviä tulleet. Vauvat laitettiin penkin päähän rinnakkain nukkumaan ja sitten otettiin uusi virkine esille. Kahvikupin kappaleet asetettiin kaksitellen päällekkäin, isompi aina alimmaiseksi. Siinä sitten syntyi kahvin juonti. Kulkutytöistä suurin rupesi antajaksi ja oli kaatavinaan kahvia isoimman kupinkappaleen nurkasta. Pienemmät sisaret istuivat hiljaa ja vakavasti, niinkuin vieraat ainakin ja neuvoivat Viijan tekemään samoin. Sitten laskumies pyysi ottamaan ja vieraat täyttivät tuon käskyn kaikkine siihen kuuluvine kursailuineen. Vaan ei Viija ollut olemattomaan kahviin puhumisessa ja olemattoman sokerin suuhunpanemisessa kylliksi osaava, häntä täytyi toisten neuvoa. Kyllä se jo viimeisiä kuppeja juodessa meni hyvästi, niin kehui kahvin antaja, joka katseli päältä.

Tupa oli muusta joukosta tyhjä, eikä ollut kukaan heidän toimiaan häiritsemässä. Leikin lopulta tuli Reeta tupaan. Hän katseli sivulta päin lasten tointa ja kutsui sitten Viijaa tulemaan kamariin.

—Elä sinä mene niitä kovin likelle, istukkaissa on aina täitä, sanoi
Reeta.

—Eihän me kun oltiin talous-kahvisilla, sanoi Viija iloisena.

—Kyllä minä näin, vaan niistä saattaa tarttua, ole ulompana. Ja täällä on keitettynä oikeata kahvia, tule juomaan.

—Onkos niillä noilla istukastytöillä oikeata kahvia?

—Ei. Ne ovat köyhiä.

—Onkos niillä äitiä?

—Kuollut se on niiltäkin äiti, vaan on niillä isä.

—Antaako se niille kahvia?

—Ei se jaksa leipääkään laittaa, vielä vähemmin kahvia: kivuloinen isä.

Viija näytti vähän ajattelevan ja sanoi sitten:

—Kuulkaa täti! Eikö anneta niillekin istukastytöille vähän oikeata kahvia?

—Sinustahan taitaa tulla hyvin auttavainen, naurahti Reeta. Saisihan niille vähän antaa, vaan kyllä se välttää sillä, kun minä leikkaan voikakut ja sinä viet.

—No minä vien! ihastui Viija.

Kolme yli leivän leikattua ja voilla päällystettyä palasta sai Viija käteensä, joita hän lähti hyvillä mielin viemään tupaan. Reeta seurasi syrjästä katsomaan, osaavatko lapset kiittää. Viija ojensi isoimmalle ensiksi.

—Suur kiitos, sanoi tämä nöyrästi ja samassa haukkasi.

Viijaa jo vähän ujostutti, mutta hän ojensi heti toiselle.

—Suur kiitos, kuului tältäkin ja yhtä kiire käymään saaliiseen käsiksi.

Sitten pienimmälle.

—Tuul tiitot, sanoi tämä, odotuksesta pitkästyneenä hätäisellä äänellä.

Kun jakamistyö oli päätökseen saatu, oli Viijan iloinen mieli muuttunut, mutta ei hän ainakaan itse tiennyt, mikä sen vei. Hän meni sitten kokonaan toiselle puolen tupaa ja katseli miten haluisesti ja kumminkin surullisen hiljaisina tytöt söivät leipäänsä. Ei ollenkaan haluttanut enää mennä heidän luoksensa, kun muisti vielä tädin kiellon. Nyt vasta Viija huomasi, että niillä oli vaatteetkin hyvin huonot. Varsinki keskimäisen tytön mekko oli niin repaleinen, että se "kukki" joka paikasta yhtä tasaisesti. Viija katsahti omaan mekkoonsa. Se oli mustasta ja valkeasta tasakkainen, eikä yhtään reikää, ainoastaan yksi repeämä helmassa, mutta senkin oli täti ommellut kiinni.

Lasten kakut olivat kohta lopussa. Sivu mennessään kysäisi heiltä Reeta että "piisasiko ne"? Selvää vastausta ei tullut, ainoastaan sellaisia ruumiinliikunnoita, joista voi ymmärtää että "kyllä" ja myöskin: "jos olisi vähän lisää".

—Kylläpä sinulla tyttöparalla on huono mekko, sanoi Reeta seisahtuen ohi mennessään katselemaan keskimmäistä tyttöä.

Alaspäin katsoen sepäili tämä pahimpia repeämien laitoja yhteenpäin käsillään, ikäänkuin näyttääkseen halunsa sitä korjaamaan, jos vain voisi.

—Eiköhän niitä olisi Viijan vanhoja mekkoja, lisäsi Reeta ja meni pois tuvasta.

Odottavaisen näköisenä jäi tyttö istumaan ja katselemaan mekkoaan, ajatellen, että jokohan hän uuden mekon saanee. Nauruun meni suu, kun näki Reetan tulevan tupaan mekko käsivarrella.

—Annetaanko tämä tuolle kulkutytölle? meni Reeta arvelemaan Viijalle.

—Tehän sen tiedätte.

—Niin, vaan jos sinä tahdot vielä pitää tätä päälläsi. Mutta vanhahan tämä on, onhan sinulla parempiakin ja laitetaan lisää.

—Antakaa vaan, sanoi Viija ujosti.

—Käy sinä viemässä.

—En minä.

—No, elä nyt tyhjää. Sinun se on annettava.

Täti asetti mekon Viijan käsivarrelle ja nyt täytyi totella. Melkein syrjittäin läheni hän tyttöjä ja luokse päästyä pisti annettavansa niin sukkelaan kuin olisi se ollut salakaupan tekoa, ja kääntyi kiitoksia kuulematta takaisin. Olipa se nyt kulkutytöstä uuden arvoinen, mutta kyllä häntä peloitti ennen saantia, että jos katsovat liian hyväksi eivätkä annakaan.

Työväki sattui tulemaan ruokatunnille. Joku huomasi kulkutyttöjen puheista ja puuhista, että heitä on erinomainen onni kohdannut, ja huomattuaan asian tarkemmin, alkoi kiusoitella Viijaa.

—Aivanhan sinä jakelet kaikki tavarasi muille, ennen kuin oikeat jakajat ennättävätkään. Etköön anna minulle tuota mustaa ruunaa.

—Ottakaa vaan, sanoi Viija ja asettui sängyn päähän istumaan.

—Anna minulle se äitivainajasi suuri silkkihuivi, sanoi piikatyttö.

—En minä anna sitä.

—Lähde minulle mittaamaan aitasta pari tynnöriä rukiita, sanoi mökkiläinen.

—En lähde, en minä jaksa.

—Mitä te lasta tyhjän tautta kiusaatte, virkkoi Reeta vihaisesti.

—Kuka tässä on kiusannut, vaan saapihan lapsia narrata, muuten ne vanhempanakin istua mokottavat totisena kuin Tuomainen kuuma potatti kulkussa.

—Vähän se nyt sellaistenkin narraamisella viisastuu, päätti Reeta.

—Minkäslaisten sitten … kun tuon kuulisi… Ehkä rikasten. No, kyllä ne kerkiää nekin narrata.

—Pitäkää suunne kiinni, tiuskasi Reeta. Mitä se teitä liikuttaa.

—Jottako tuuli venettä kiikuttaa.

—No ette minulle enää kauan järkeile, pääsette minusta, sanoi Reeta varmasti ja meni ulos.

Sen tiesivät toisetkin ja tahtoivat mielensä hyvikkeeksi näyttää
Reetalle eron edellä, etteivät he niin kovin kuuliaisia ole olleet.
Muutenkin oli palvelijain mielessä talon tavarat enemmän kuin muulloin,
sillä tiedettiin holhoojan tulevan kohta niitä myymään.

* * * * *

Aikaisin tuli Kupeiston Esa Rasilaan toimittamaan uuden virkansa ensimmäisiä tehtäviä. Esa kun oli Viijan setä, olivat kunnan miehet asettaneet hänet holhoojaksi. Kirjoitusmiehen toi hän mukanaan, kun oli aikomus myydä tavaroita huutokaupalla niin paljon kuin näyttää tavallisesta hinnasta menevän. Ennen huutajain kokoontumista katselivat he mitä ensiksi tarjotaan.

—Mikäs hoito se tuolle tytölle laitetaan? arveli kirjuri kamarissa kahvia juodessa.

—Enkö tuota minä ottane, sanoi Esa. Kukapa sitä muutkaan vähemmällä ottanee.

—Enkö sitä minä saisi? kysyi Reeta.

—Kyllä se tulee meillä toimeen niin hyvin kuin muuallakin, jatkoi Esa.

—No ei paremmin kuin minunkaan luonani. Kyllähän olet niin läheinen omainen sinäkin, vaan siellä on kumminkin vieras, joka tulisi hoidosta huolta pitämään. Miehet eivät niistä tiedä mitään.

—Hyvinkö sinun tekisi sitä mielesi?

—Ei minun tee enemmän mieleni kuin sinunkaan, vaan minun on sopivampi ottaa Viija kasvattaakseni, kun olen hänen tätinsä.

—Luuletko sitten olevasi paras kasvattaja?

—Ainakin niin hyvä kuin sedät ja niiden ventovieraat vaimot.

—No elähän mitään! Paljonko sitten tahtoisit vuoden elatuksesta?

—Paljonkos sinä tahdot, en minäkään tahdo enempää.

—Minä tahdon kaksi sataa, vaan kun lasken puoleentoista, niin se jääpi silloin minulle.

—Elä usko, minä lasken alemma, päätti Reeta.

—Vaan minäpä lasken vielä sitäkin alemma.

Reeta jo kiukustui.

—Laske vaikka kuinka alas, niin minä yhä alemma.

—Heittäkää pois tuo väittely, sanoi kirjuri. Tuolta jo ajaa ostomiehiä.

Sieltä ajaa örhyytteli Kotaniemen Tuokko isolla oriillaan, pieni poikansa rinnallaan. Tehtyään oriilleen tavalliset taloontulokomennot niin kuuluvalla äänellä, että se piti talonväenkin huomata, sitoi Tuokko oriinsa kiinni ja lähti sitten köhnystelemään tupaan päin. Porstuassa heitti hän vielä muutamia kuuluvia jalan tömäyksiä lumenkopistamistarkoituksessa ja piti silmällä eikö aukeaisi kamarin ovi. Jopa aukesikin, ja Esa pisti päätään ulos.

—Täällä on muitakin, virkkoi hän ja työnsi ovea enemmän auki.

—No, mennäänpä sitten. Tule Santtukin tänne, puheli Tuokko ja holhosi mukaansa poikaa, joka yritti tupaan mennä.

Kotaniemen Tuokko oli ruumiinrakennuksensa puolesta tuollaista tanakkaa tekoa. Vartalo sellainen kuin tulisi vähällä veistelemisellä paksusta koivun tyvestä, kun panisi pari vantteraa jalkaa astua jaappaisemaan. Siihen vielä lisäksi kädet, sormineen päivineen, tuollaiset, jotka eivät ole räätälin hyppyset. Ja viimeksi pää, oikea lihapää, jossa ei kasvojen juonteista saa suurta selkoa.

Tuoli päästi kuivan äänen, kun Tuokko heittäytyi siihen istumaan.

—Ohhoh, virkkoi hän. Kylläpä raukesi kädet. On taas tuo ori ollut niin vähillä ajoilla, ettei tahtonut jaksaa vetää.—No, elä seiso Santtu, onhan tuossa istuinta. Tämän teki kylään mieli, kun tiesi, että tänne on lähtö. Tämä sai vasta kellonkin … näytäpä tuota noille vieraille ja vaiheta.

Santtu poika, oikea isän perikuva, istui tuolille, aukoi turkkinsa nappeja miehevällä vakavuudella ja saatuaan kellon peräimet näkyviin, asettui yhteen kohtaan.

—No, näytäpä nyt tuota kelloasi, sanoi kirjuri. Katsotaan onko minun kelloni kanssa yhdessä.

Vakavana poika astui luokse ja veti kellon esiin taskusta.

—Hyvä kello ja aivan yhdessä. Ei ole kuin viisi tuntia väliä. Mikä tämä on nimeltä?

—Leever, sanoi poika kallistaen puheensa vahvistukseksi päätään ja painoi sitten huulensa niin tarkasti yhteen, kuin olisi siellä ollut jotain säilytettävää.

—Niin, selitti isä. Se tarkoittaa sitä, kun harjuvenäläinen, jolta se ostettiin, sanoi sitä "patent-leeveriksi".

—Kyllä minä ymmärsin… Vaan eiköhän viskata kelloja.

—En viskaa, minun on parempi, päätti poika päätään kallistaen.

—No myö sitten.

—En myö, se maksaa sata markka.

—Vai et myökään. Jos lienet tullut tällä kellollasi kihlaamaan itsellesi tuota tämän talon tytärtä.

—Mitä? kysyi poika päätään kallistelematta, mutta isäukon suu näytti vähän nauruun menevän.

—Niin että etköön anna tätä kelloa tuolle tämän talon Viijalle kihloista, selitti kirjuri.

—En anna, se särkee.

—Eikä säre. Käypäs tuolla tuvassa itseltään kysymässä, särkeekö se vai ei.

Viija sattui parhaiksi tulemaan tätinsä perässä.

—No, kysy nyt.

Poika katsoi suoraan Viijan silmiin ymmärtämättä, mitä hänen käskettiin kysyä.

—Kihlaa vaan pois, elä arvele. Saat koko talon tiluksineen.

—Mitä? kysyi Reeta vähän tuskaantuneen naurulla. Sulhanenko, totta maar, siinä jo porottaa kihlakello kourassa?

—On kai se. Mitäs täti sanoo siitä? Ei ole ensimmäinen tarjokas köyhä.

Poika oli saanut vähän miettimisen aikaa ja virkkoi nyt päänliikunnolla:

—Niin, vaan kello pitää sitten antaa pois, eikä saa särkeä.

Viija taisi jo vähän ymmärtää, että jotain hullua hänestä puhuttiin, ja lähti aika kyytiä tupaan, kun muutenkin ujosteli miesvieraita.

—Ujo se näkyy vielä olevan, pannaanpa kello taskuun, sanoi puhemies.

—Saapi tuo nyt ollakin, eikö nuo vielä kerinne, sanoi Reeta niin pistävästi, ettei se näyttänyt Tuokon mielestä hyvää olevan.

—Tosi totta, leikki leikkiä, sanoi kirjuri. Mutta se on totta, että yhdelle pojalle tässä on, kun joutuu, hyvä paikka. Minä olen ollut monen pesän perukirjoituksessa, mutta harvoin sattuu, että on vaan yksi perijä koko pesässä.

—Harvoin kyllä sattuu, myönsivät kaikki.

Siitä kääntyi puhe myötäviin tavaroihin ja tavaranostajiin. Kelle näet sopii antaa lainaksi ja kelle ei. Osanottavaisesti tutki Kotaniemenkin Tuokko tätä asiaa, niin että Reeta jo ulos mennessään itsekseen naurahti:

—Mitä se tuotakin liikuttaa, menipä ne kelle hyvänsä.

Huutomiehiä oli kokoontunut tupaan, jossa puhelivat ja vetivät ahkerasti tupakkaa. Viija kuunteli niiden pakinaa ja ajatteli, että mitä niillä on niin paljon puhumista heidän lehmistään ja muista tavaroistaan. Yksi jos vähän taukosi, toinen aloitti samalla.

Muuan saman kylän isäntä, Arolainen, joka oli hyvä tuttava kaikille lapsille, tuli Viijan kanssa kahden puhelemaan äitivainajasta ja että vieläkö on ollut ikävä. Kun Viijan silmiin alkoi kihahdella vesikiehteitä, muutti Arolainen puhetta ja alkoi kysellä, meneekö hän sedän vai tädin luokse asumaan.

—En minä tiedä, sanoi Viija.

—Mitä se ei sano tietävänsä? kysyi Reeta, joka sattui sivu kulkiessaan kuulemaan heidän puheensa.

Arolainen selitti.

—Minä sen olen aikonut ottaa, vaikka taitaisi niitä muitakin ottavia olla, sanoi Reeta, äänessä vielä äskeistä kiukun makua.

—Kukapa tuo sen omaisempi lienee, sanoi Arolainen ja siirtyi pois toisten miesten joukkoon, kun näki, että Reeta on luulevalla tuulella kaikkia kohtaan.

Santtupoika oli lähtenyt kamarista liikkeelle ja astua jaappaili tupaan niinkuin aikamiehet. Siellä hän pääsi miesten kanssa väittelemään siitä, että onko isällä rahaa. Kovasti piti poika puoliaan ja sanoi olevan kaapissa paljon rahaa ja isän antavan sieltä hänellekin.

—Nepä ei ole sinun, kiusasivat toiset. Vaan tuolla tämän talon
Viijalla on kohta enemmän rahaa kuin sinun isälläsi.

—Ei ole.

—Onpa hyvinkin, vaan ei ole sinulla.

—Minäpä sanon isälle.

—Mitä sinä sanot isälle?

—Sitä ettet sano olevan meillä rahaa.

—Sano vaan, eihän teillä ole.

—Sanon minä, päätti poika niin täydestä sydämestä, että huulet jo myrnistyivät.

—Näetkö, Santtu, kun tuo Viija katsoo, kuinka typerä sinä olet.

—Ole vaiti. Sanon minä, jupisi poika ja mennä muokkasi pois tuvasta.

Miehet alkoivat arvella, että eiköön ne jo rupea myömään. Päivä olikin kulunut niille main, ettei enää ollut toivoa ostomiesten lisääntymisestä. Salaviinankauppias-poikakin oli jo joutunut takapihan nurkkavierille seisoksimaan. Takin povitaskussa istui "musta kissa", eikä poika sitä nostanutkaan vilustumaan, kallisti vaan kannattomaan pikariin ja suutaan sivellen sieltä miehiä lähti ja toisia taas tuli. Asianomaiset kyllä tiesivät pojan toimet, mutta harrastivat siksi orvon onnea, että tavaranostajat humaltuisivat ja huutaisivat sitä korkeampaan hintaan.

Huutokauppa alkoi. Ensin myytiin pienempää tavaraa: kirveitä ja kuokkia, länkiä ja luokkeja, sirppejä ja sahoja, lusikoita ja patoja. Näitä huusi mökkiläiset ja kirvesmiehet ja hintaa lisättiin viisin pennein, mutta mahtavalla äänellä kumminkin. (Näissä tilaisuuksissa ilmestyy usein kummallista kiihkoa. Mies huutaa kiskoo, ihan selvälläkin päällä, ilmeisesti kelpaamattoman saavirottelon, maksaa rahat ja lyö sen sitten jonkinmoisella uljuudella kiven kulmaan kappaleiksi; kumminkin niin, että sen muutkin näkevät. Ja kun toiset mielihyvällä naurahtavat, niin on hän tekoonsa varsin tyytyväinen.) Isoimmat huutajat katselivat välinpitämättömästi ja nauraa melusivat. Silloin tällöin vain putosi heidän huutonsa perästä. Pienet tavarat ne menivät, ja sitten nostettiin jo markoittainkin.

Parhaita lypsylehmiä vaineksi Kotaniemeläinen ja monta hän saikin, ja vielä yhden hevosen. Santtu-poika istui isänsä rinnalla, milloin ei ollut tappelemassa kulkupoikain kanssa.

Kellokkaan sai Reeta, vaikka kyllä sille nousi hintaa lujasti. Mutta hän ei uhallakaan antanut Viijan äitivainajan nimikkolehmää muille. Vihan väessä lisäsi Reeta hintaa ja se hänen turmelustaan nyki, kun Kotaniemen "lihapää", joksi Reeta nimitti Tuokkoa, oli hintaa koroittamassa.

Tavarain myynti loppui tällä kertaa. Pienemmät ostajat alkoivat mennä saaliineen kotiinsa, isoimmat jäivät vielä jälelle. Kirjuri otti taas loma-aikana Santun puhetoverikseen.

—Tokko sinä huusit mitään?

—Huuti isä minulle hevosen.

—Se pitää sinun maksaa … tuo rahat tänne.

—Isä maksaa, sanoi poika päätään kallistellen.

—Ei se kelpaa muilta kuin sinulta. Jos ei ole rahaa, niin kello täytyy heittää Viijan taakse pantiksi.

—Kelloani en anna. Jääköön hevonen tänne, onpa meillä parempiakin hevosia.

—Et nyt ymmärrä tehdä voittokauppaa. Saisit samalla hinnalla kihlatuksi itsellesi morsiamen.

Santtu ei joutanut enää niitä kuuntelemaan. Hän laitteli suurella huolella kellonsa peräimiä liivin napin läven kautta kaulaansa, etteivät kai siitä saa otetuksi. Tuokko yritti leikillään neuvoa Santun antamaan kellon hevosesta, mutta Reeta tuli siihen parhaiksi, eikä Tuokko tahtonut hänen kuullen siitä leikilläänkään mainita.

—Siitä minä ajattelin puhua, sanoi Reeta, että kotiini kai täältä minä joudan, ei minulla ole enää täällä tekemistä, kun on elukatkin myötynä. Tehkää muut asiat mieleisiksenne. Vaan miten se on tuo asia, kenen hoidettavaksi tyttö jääpi. Annetaanko se minulle, vai minne?

—Siinä täytyy menetellä lain mukaan ja antaa sille, joka vähimmällä ottaa hoitaakseen, sanoi Tuokko.

—Vai niin se on, sanoi Reeta jotenkin tylysti. No antakaa sitten heti mennä rahaksi, niinkuin muutkin tavarat. Sittenpähän tästä osaa lähteä, kun on kaikki myytynä.

—Tarvinneeko tuota ruveta huutokaupalla myymään, sanoi Esa.

—Ei se muuten tule laillista, sanoi Tuokko. Vaan tämäpähän kirjuri muistanee paremmin.

—Niin se taitaa olla köyhempien lasten kanssa, vaan ei kai tätä sovi antaa muille kuin tietyille ja omaisille, sanoi kirjuri.

—No myökää sitten, ilman koko päivää tutkimatta Mooseksen lakia, kiirehti Reeta.

Esastakaan ei näyttänyt tämä tuuma oikein mieleiseltä. Vähän kiukustuneena hän nousi ja virkkoi:

—Joko tuota pitänee lain varjoksi myödä.

Reeta ei malttanut pitemmältä kuunnella. Hän meni hyvin liikutettuna
Viijaa puhuttelemaan.

—Nyt ne rupeavat sinuakin myömään ja kenen matkaan joutunetkaan!

Jos tuo asia ei muutenkaan iloista ollut, niin Viija sen vielä pahemmaksi käsitti ja tarttui pelosta itkien tätinsä kaulaan.

—En minä tätiä heitä, enkä lähde minnekään, vaikeroitsi hän, aivan kuin hukkumaisillaan.

Reeta tunsi koko omaisrakkautensa kuohahtavan ja sanoi: Jos ei minun maksaa tarvinne, niin sen ihmiskauppanne saatte heittää aloittamatta. Ja samassa valtasi hänet oikein sydämellinen itku, jossa oli sääliä ja kiukkua sekaisin.

Miehet herkesivät koko puuhastaan hiljaisiksi. Tuokko jupisi itsekseen, että itkulla ne nuo akat voittavat.

Sitten alkoi hän puuhata poislähtöä ja hakea turkkiaan.

—Ettekö malta olla puolipäiväisellä, jospa tästä talosta vielä siksi ruokaa löytyisi, sanoi Esa, ollakseen talon puolesta isäntä.

—En malta. Orikin on seisonut pitkään, ja on laitettava hakemaan pois noitakin elukoita, selitti Tuokko.

Saatuaan turkin päälleen, meni Tuokko heittelemään hyvästiä. Mutta Reetalle hän sai pitää vähän aikaa kättään ojennettuna, ennenkuin hyvästi tuli ja vastenmielisesti sittenkin. Reeta pyyhki vielä vettä silmistään, ja Viija ei ollut kerinnyt asettuakaan eikä välittänyt kenenkään hyvästintarjouksista.

Santtu-poika oli jo lähtöpuuhassaan mennyt pihalle ja kielteli siellä oritta kuopimasta. Kiire sillä näytti olevankin. "So, mitä sinä!" äyhkyi Tuokko ja jysäytti kyynärpäällä oritta otsaan, kun tämä tavoitteli käteen kiinni. Kun ori oli saatu irti, se teki vielä muutamia hyppäyksiä ja sitten tuiskuna solasta ulos.

Pellolla tuli heitä vastaan Päistär-Tiina. Hänellä näytti olevan sivuajaville jotain sanomista liinansiivontaan tulostaan, mutta nämä eivät joutaneet sitä kuuntelemaan, vaikka olisi se ollut Tiinan mielestä tärkeätä asiaa.

* * * * *

Raskaasti hengittäen tuli Tiina tupaan.

—Hyvää päivää taloon, lausui hän ja tarttui molemmin käsin hameensa helmoista lunta kopistelemaan. Aivan olin uhkiutua tuonne pellolle noita hevosmiehiä sivuuttaessani. Olin niin väsyksiin asti kävellyt… Tulin katsomaan, kun kuulin että taloa täällä paraillaan tyhjennetään.

—Jopa tämä kerittiin lopuilleen tyhjentää. Liika myöhään nyt Tiina joutui, sanoi Esa.

—Vai niin, vai jo kerittiin. Minä tuota pelkäsin, olisinkin lähtenyt aamusta päivin ja sanoin emännälle, että piiat korjatkoot viimeisiä. Ei, sanoi emäntä, ei niistä tule niin puhtaita. Ja sillähän minä viivyin.

—Tiina olisi ehkä lehmän ostanut, jos joutui, sanoi joku muu mies.

—Piisaa se köyhälle pilkka pienempikin, kuin lehmän kokoinen, sanoi Tiina ja meni Viijan luokse. Anna nyt kättä pesumummollesi.—No niin.— Vieläkö sinä tunnet minua? En ole joutanutkaan käymään moneen aikaan. Emäntä-vainaa vielä silloin eli. Syötteli ja juotteli, ja pois lähtiessä antoi vielä hyvän joukon villoja. Tuossa on, sanoi, neulo sukat itsellesi, vaikka en toki sanallakaan maininnut.—Ja entäs isäntä-vainaa! Se ei köyhääkään pilkannut lehmän ostoilla eikä muilla. —Tämäkin Joosetta kun syntyi, luulin toki, että parempia ne hakevat hoitomiehiksi, eivätkä minua liinamummoa huoli. Minun vaan piti olla, vaikka kuuluiko muutamat sanoneen, että minä varsin tähystin sille aikaa tähän tuloni. En toki kuolemakseni tiennyt!

—Tiinako se on Viijan pesumummo? kysyi Esa, kun oli saanut suunvuoroa.

—Minähän sitä olen, näin halpa.

—No ei se siihen kuulu. Vaan ettepähän muista nimeäkään, kun sanotte
Joosetaksi.

—Kyllä minä muistan, vaan en minä hampaaton osaa kaikkia hullutusnimiä sanoakaan. Tuollaisen nimen ensin hupsut kummit tahtoivat. Mikä nimi se nyt on Joosefiia? Ja sitten lopuksi lapsiraukan nimi käännettiin Viiiijaksi. Ei muka kelvannut, vaikka minä sanoin, että Kaisa olisi kaikkein sievin.

—Ja Kaisan edelle olisi ehkä pitänyt olla Tiina, pisti taas joku.

Siitäpä jo Tiina kyllästyi, ja piti tilapäisen esitelmän ensin omasta nimestään, antaen samalla miehenkin tietää, mikä hän itse on. Esa alkoi tahtoa Tiinaa kamariin ja siitäpä se leppyikin, niin että muisti olevan kiireen lähteä matkalle.

—No, mitä se nyt Tiina puhuu kiireestä näin alkutalvesta, sanoi Esa ja vilkutti mennessään silmää.

—Kyllä minä, sanoi Tiina. Tule Joosettakin tänne, pesumummu taluttaa.

Viija oli vielä vähän nyreällä mielellä, mutta lähti hän Tiinan talutettavaksi, kun se taskustaan antoi muutamia sokeripalasia tuomisiksi. Esa oli löytänyt pullon pohjalta kylmiltään ryypättävää sen verran, että tuli ryyppy kullekin.

—No, pesumummu!

—Joko tuota. Jos se on hyvin väkevätä.

—Eikä ole. Ja kyllähän se Virsu-Mikko siltä Tiinan huolii.

—Vaan minäpä en huoli Virsu-Mikosta. Minä osaan itsekin virsut kutoa.

—No, se on sitä parempi … ryypätään.

Tiina maistoi puoli ryyppyä ja ikäänkuin kuunteli sen päälle.

—Eikö pohjaan asti?

—Ei.—Paljon kiitoksia.—En minä kaikistellen maista ollenkaan, minulla on niin huono pää. Nyt jo niin somasti kiertelee.

—Olipaan Tiina ryypännyt tämän Viijan varpaisissa koko ryypyn.

Tiina hymähti vähän hyvilleen ja kehui ensin isäntä-vainajan, kuinka hyvä se oli ja sitten sanasta sanaan, miten se häntä kehoitti ryyppäämään ja mitenkä hän esteli. Sitten hän kävi vielä Suomessa jos saaressakin ja joutui taas Viijan nimen kohdalle.

—Minä olin aivan siinä luulossa vielä pois lähtiessäni, että Kaisaksi tai Anniksi se ristitään, vaan kun Joosefiia… No, kyllä se siltä nimenä menee, lohdutti hän ja silitti Viijan tukkaa. Rikkaisiin se tyttö viedään, eikä tarvitse olla neljäntenä kälynä.

Kirjuri joutui myöntilistansa tarkastelusta Tiinalle puhetoveriksi.

—Pesumummu ei tunnu tietävänkään sitä, kun tälle kävi rikkaan
Kotaniemen poika vastikään kihlakelloa tarjoamassa.

—No elähän mitään! Eikö tämä huolinut.

—Ujosteli vielä.

—Vai ujosteli. No, antaahan vielä olla leikkinä, vaan siitä se ajan ollen saattaa toteutua. Samoin ne ennustelivat tämänkin isää ja äitiä pienestä pitäen ja tosipahan tuli. Eikös ennustelleet, muistaa kai sen muutkin.

Puheet menivät hyvää kyytiä eteenpäin, mutta Reeta, pahuus, tuli parhaiksi sotkemaan.

—Muistetaan, muistetaan: niin tekivät, sanoi Reeta. Ruvetkaa vaan taas rohveetaksi, niin ei puutu jauhot vakkasesta eikä öljy astiasta.

Tiina siihautti sieraimiaan ja ajatteli jotenkin joutuin, oliko tuo raamatullinen vertaus monelle, vaiko ainoastaan hänelle.

—Kellekä se jauhopuhe on? kysyi hän.

—Rohveetoille.—Ja tulkaahan syömään, sanoi Reeta mennessään.

—Siinä on meille jokaiselle, selitti Esa. Reeta pääsi äsken meihin suuttumaan.

—Mitä hän sitten minulle tulee mahtiaan nakkelemaan. En ole jauhorohveettana ollut ennenkään. Kauniisti minä vastaan joka sanan, jos puheisille lähtään, vaikka olen Päistär-Tiina. Juoruamatta, kiesauta, olen saanut, mikä ilman ansiotta lienee tullutkin. Työstäni, sen minä sanon, olen elänyt ja elän, jos tervennä pysyn, eikä lopu työ.

—Johan nyt Tiina kyllästyy, sanoi kirjuri.

—Kyllästyn minä sellaisesta…

—No, vihat lähtään syömään voileivän kanssa suihin, sanoi Esa. Tule
Tiinakin.

—Kyllä tulisin, jos entiset haltijat eläisivät. Vaan nyt menen sellaiseen taloon, jossa rohveettata ruokitaan työstään.

—Eikö kelpaa täällä?

—Ei nyt. Kiirekin on. Tulin vaan tätä pesutyttöani katsomaan. Hyvästi vaan! Anna Joosettakin hyvästi, et ehkä minua usein näekään. Ethän käyne köyhälle mummullesi ylpeäksi, kun tulet isoksi. En sitä toivoisi ollenkaan … kaikkea onnea toivoisin … kovin hyviä ihmisiä olivat vanhempasi … tulkoon sinusta vielä parempi!

Tiinan äskeinen kiukku unohtui ja hän toivotti Viijalle hyvää tulevaisuutta niin vilpittömästi, että silmiin herahti vesikarpalot, joita hän pyyhkäisi pois ja vielä uudistettuaan hyvästinsä, lähti matkalle.

Miehet eivät panneet Tiinan mielenliikutuksille minkäänlaista arvoa.
Kirjuri vain naurahtaen virkkoi, että mikähän hupsu lienee tuokin.

—Se on sellainen, myönsi Esa. Loukuttaa liinoja kuin hevonen ja elättää laiskan poikansa joukkoa. Ei sitä joku kehtaisi.

—No, ei se kumma ole. Hellä on hepo varsalleen, oli se musta tai punainen.

Joukot kävivät ruualle. Reeta oli laittanut pöydälle "kiireessä mitähän sattui", niin hän itse sanoi. Kaikki sai syödä yhdessä. Viija istui hyvin lähellä tätiään, pitäen tarkasti kiinni ettei kai muut saa matkaansa. Hänestä näytti elämä kovin muuttuneelta entisestään. Jokainen puhui vain poislähdöstään ja palkoistaan. Renkipojan oli vielä sinä iltana kyydittävä Viija ja Reeta heidän kotiinsa.

Viijalle muistoksi jätetyt tavarat kannettiin rekeen. Sinne sai sijansa vauvakorikin, mutta kätkyt nostettiin eteisen päälle. Äitivainajan suureen villahuiviin käärittynä istui jo Viija reessä. Reeta haki vielä sukanneulettaan tuvasta.

Pihallelähtöä katsomaan olivat tulleet kaikki joukot ja puheli siinä itsekukin ajatuksensa.

—Milloinhan Viija tulenee takaisin.

—Ehkä ei pitkäksi aikaa milloinkaan.

—Sitä nyt ei tiedä.

—Eipä tiedä.

—Aikapahan näyttää.

—Se sen parhaiten näyttää.

Reeta tuli sukankutimineen tuvasta, mutta yksi puikko kuului kadonneen.

—Jos Viija alkaa ikävöidä, niin anna lomasta tulla meillekin olemaan, sanoi Esa erotessa.

—Saapi kai se olla sielläkin, kun tahtoo, sanoi Reeta ja kääri itsensä istumaan.

Reki lähti liikkeelle.

—Hyvästi, hyvästi! huusivat kartanolle jääneet. Kääntyivät sitten tupaan ja nostelivat kylmälle olkapäitään.

Majanmuuttajat istuivat äänettöminä reessään. Reetan olisi tehnyt mieli sanoa Viijalle, että "sinne se nyt koti jääpi", mutta hän pelkäsi, että sille ehkä tulee siitä paha mieli ja oli hiljaa. Viija itse ei osannut ajatella mitään. Tämän päivän vietto oli hänen pienen päänsä seulonut aivan sekaisin. Kaiken sen jälkeen istui hän nyt tätinsä rinnalla, tutuimmat tavarat mukana ja matkaa kuljettiin. Hevonen juoksi ja reki nytkähteli niin viehättävästi, että Reetankin silmät painuivat aivan väkisin kiinni. Viija vaipui jo alkumatkasta uneen.

Renkipoika valvoi kuskipenkillä ja laulaa letkutteli hevosen verkkajuoksun mukaan:

"Nissilän Mattilalla ei ollut toista silimää. Nissilän Mattilalla ei ollut toista silimää.— Saakuri, niinkuin vainajan, niin palelee käsiä. Saakuri, niinkuin vainajan, niin palelee käsiä."

Lieneekö hevosesta ollut mieleistä marssin mukaan kulku, mutta kiirehtimättä se vain juosta hetkutteli ja poika laski uskollisesti samaa virttä aina perille asti.

II.

—Jopahan sieltä viimeinkin tultiin.

—Jo tultiin, eikä sinne iäksi mentykään, sanoi Reeta kotijoukon tervehdykseen.—Onkos teillä ollut ikävä?

—On minulla ollut, joutui pieni Liisa valittamaan.

—Vai on minun omalla pienellä piiallani ollut ikävä. Mutta nytpä on Viija täällä ja loppuu teiltä kummaltakin ikävät, puheli Reeta, heitellen Viijan päältä vaatteita.

—Onko Viija nyt täällä hyvin kauan?

—On hyvin kauan. Ja niinhän minä lupasin sinulle, että minä tuon, kun vaan maltat odottaa.

Tytöt olivat ennestäänkin hyviä tuttavia, mutta nyt he vasta tunsivat oikean tuttavuuden alkavan, kun ei tarvinnutkaan erota niin vähän ajan perästä kuin ennen kylässä käydessä. Heille löytyi kahden ollessa puuhaa paljoa enemmän kuin ennen yksinään. Liisa oli oppinut käymään äitinsä kanssa navetassa pieniä eläimiä, vasikoita ja lampaita, ruokkimassa, mutta Viija sitä ei ennen ollut miksikään huviksi huomannut. Nyt kun Liisa opetti, tuli hänestä melkein yhtä ahkera. Ja olihan siellä heidän entinen Onnentuojakin, Viijan äitivainajan perintö- ja nimikkolehmä. Se oli valkea, pystypäinen vielä, vaikka sen kiveröiden sarvien ympärillä oli jo lopumma kymmenen uurrosta poikimisen merkkejä.

—Puskeeko se Onnentuoja, jos minä annan sille heiniä? kysyi Viija seisoen pieni heinätukko sylissä.

—Ei se toki puske, vakuutti hänen tätinsä ja lisäsi, että sehän saapi ollakin nyt sinun nimikkonasi, ja jospa tuo olisi sulle pitemmän onnen tuoja kuin äidillesi.

Kurkalta heitti Viija lehmälle heinätukon, jota se alkoi syödä jauhatella. Viija katsoi ulompaa, miten vihko väheni, ja siinä katsoessa muistui vielä mennyt kesä mieleen. Karjatarhan aidan takaa oli hän katsonut, kun äiti oli iltasin lypsämässä. Näytti niin somalta, kun maitosäikeet sirrahtelivat, että olisi tehnyt mieli mennä aivan luokse. Ja olisi hän mennytkin, mutta äiti peloitteli, että "suuri härkä tulla möyrittää".

Nuo muistot kun johtuivat Viijan mieleen, tahtoi mieli käydä nyreäksi ja jos ei Liisalla olisi ollut uusia toimia valmiina, olisi itku kohta pullahtanut. Oli ne välistä riepuvauvatkin hyviä, mutta syrjään ne jäivät puulehmäin ja -lammasten rinnalta, joita Kivirannalla loisena oleva Verkko-Lassi vuoleskeli tytöille töittensä lomalla. Ne olivat aivan nelijalkaisia ja muutamat oikein sarvipäitä. Lassi oli nyt lasten mielestä oikein hyvä. Hän tiesi kertoa satujakin, osasi kukkua käkenä ja "laskea kaljaa". Sadut tahtoivat viimeiseltä loppua, mutta kun tytöt väsymättä tahtoivat uusia, täytyi Lassin ruveta kertomaan omasta päästään "niistä suurista ahvenen kossukoista, joilla on järvessä kauniit kivikartanot ja paljon peltoja".

—Onko niillä suurilla kaloilla lehmiä? kysyivät tytöt.

—Lieneekö niillä lehmiä, en malttanut kysyä, vaikka kävin minä kerran niiden kotona, selitti Lassi tolkussaan.—Vaan peltoja niillä on paljon, eikä tarvitse kyntää, ei kylvää, ne vaan kasvaa itsestään. Käyttelevät ne minuakin katselemassa ja kun satun haihtumaan, niin silloin ne posahtavat ja se on yhtä paljon kuin että "täällä minä olen".

Kevättalveen tullessa oli tyttöjen karja kasvanut niin suureksi, että nurkassa oleva navetta oli melkein täynnä. Viijalla niitä oli enemmän kuin Liisalla. Olipa yksi aasikin, tehty Aapisen kuvan mukaan, samoin pukki ja pässi.

—Onpa nyt tytöillä karjaa, ihmetteli Reetakin. Vaan millä te maksatte tekopalkat Lassille?

Tytöt joutuivat katselemaan toisiinsa. Eihän he muistaneet olevan itsellään mitään, jolla maksaisi. Tädin antamat sokeritkin oli syöty sitä mukaa kuin ne oli saatu.

—Teidän pitää maksaa, turvautuivat he viimein Reetaan.

—Eikä tarvitse, selitti Lassi. Kyllä nämä itse maksavat. Liisa tuopi aina juomista ja Viija maksaa sitten, kun kasvaa isoksi ja minä tulen vanhana kerju-ukkona sinulta ruokaa pyytämään. Elä silloin viskaa tuonne nurkkaan palasta, vaan käske pöydältä syömään. Kaskethan?

—Käsketäänhän me toki Lassi pöydältä syömään. Eikös käsketä, Liisa?

—Ei se Liisa ole enää siellä, kun Viija on omassa kodissaan… Mutta laitathan sinä hyvän ruuan, niin kyllä minä tulla kompuroin palkoilleni?

Viija suostui kaikkeen, kun toinen kyseli. Lupasi leipää, piimää ja vielä voitakin, ja viimeisen lupauksensa perästä sanoi, että antakaa, täti, voikakkua.

—Nyt taas, sanoi Reeta. Oletkos muistanut lukea?

—Osaan minä jo pukista ja pässistä pikku kukkoon asti, selitti Viija.

—Jopa tuota onkin, vaan saisitte sitä kiinnittää, nauroi Reeta ja lähti kakkua antamaan.

Talosilla olo se kumminkin vei paljon aikaa. Aivan tuon tuostaan tuli tyttöjen lehmille kesä ja silloin ne ajettiin Mikkosen hakkiolle ja sieltä Mansikka-ahojen kautta kotiin. Siinä puohakka kävi kun karjaa kuleteltiin näitä Lassin neuvomia laitumia. Vierastenkin silmään pisti nuo lasten karjalaumat ja vaimovieraat katselivat ja kyselivät Viijan lehmäin nimiäkin.

—Kyllä on somia ja paljon enemmän kuin Liisalla. Enempi mahtaa olla oikeitakin lehmiä, kunhan joutuu, arvaili yksi.

—Se on onnellinen tyttö, vakuutti toinen.

—Eihän se ehkä yhden lehmän emäntä ole. Saanee tuo toki isolla kirnulla kirnuta, lisäsi kolmas.

—Ei sen, jolla on iso kirnu, tarvitse kättä koskea.

—Kyllä se tuo tyttö viedään sellaisiin, ettei tarvitse puutteen päiviä maistaa.

—Synti toki olisikin, jos noin rikkaalle puutteen päivät tulisi.

Viija kuunteli tarkasti tällaisia puheita ja mielissään hymisten nykytti leukaansa ja laitteli tavaroitaan. Hänelle alkoi jo hämärtää, että on hän toisellainen kuin Liisa ja muut pienet tytöt. Eipähän niistä puhuttuna niin mitään. Hänen omat tavaransa alkoivat välistä tuntua vanhoilta ja hän mieltyi silloin Liisan leikkuihin, ja täti käskikin ne hänelle antaa, mutta Liisan täytyi tyytyä omiinsa.

* * * * *

Talvi lähestyi loppuaan. Tuvan nurkkajuureen ilmaantui joku pälvi ja kaunis nurmi nosti päätään. Nyt oli ilo Kivirannan lapsilla! Kaikki tavarat vietiin pälveen ja siellä kului enimmät osat päivistä. Toisia pälviä oli ilmaantunut eloaitan kupeelle ja viimein pellon piertanotkin paljastuivat. Tyttöjen mielestä oli kesä jo aivan parhaillaan. Varis raakui päiväkaudet pellon takana petäjikössä. Se oli ensimäinen kesälintu.

—Ei nyt enää tarvitse kenkiä, päättivät tytöt ja juosta siepoittelivat avojaloin. Reeta komensi pitämään kengät jalassa, kunnes tulee kuivat maat. Mutta kyllä se varoitus oli kiusallista noudattaa. Eikä aikaakaan, kun Reetan silmä vältti, olivat kengät poissa ja silloin hakemaan pajunoksista urpia, jotka muka olivat valkeita lampaita. Muutamain päiväin perästä alkoivat he iltasilla katsella jalkojaan vesissä silmin.

—Sehän siitä tuli, sanoi Reeta. Enkö minä sanonut, että antakaa olla kenkäin jalassa. Nyt ne ovat varissaappaat. Ettekös kuulleet, kun se tuolla petäjän latvassa on laulanut, että "saat, saat saappaat, itkupillit päällisistä, punaiset paulat palkasta".

Kesken tihkamisenkin nauratti tuo tyttöjä.

—Niinkö se varis laulaa? kysyi Viija.

—Niinhän se laulaa. Ja jos ei silloin heti paikalla pane kenkiä jalkaan, niin se antaa saappaat.

—Joko on tytöillä uudet saappaat? kysyi Lassi ja tuli katsomaan.— Onpahan, aika sievät ovatkin. Muuten se varis olisi hyvä suutari, vaan on oppinut köyhäin lasten suutarina ollessaan niin kovin näperästi nahkaa pitämään, että tahtoo muillekin pienuudella pilata. Eikös ne purista?

—Eihän nuo kuin kipeloivat, sanoivat tytöt itkunaurulla.

—Jo on typerä se varis, päivitteli yhäkin Lassi. Tuon aikaa ollunna jo pienten tyttöjen ja poikain suutarina, eikä yksiäkään tavankokoisia kenkiä kuulu ikänään tehneen. Kun te otittekin tuon istukastyttöjen suutarin kenkiänne tekemään.

—Eihän me ole otettunakaan, vakuuttivat tytöt, joita tuo kenkien pienuus oli itkettänyt, vaan täytyi nauraakin tuolla variksen typeryydellä.

—Saisittekin olla juoksentelematta, sanoi Reeta, ja tunnustella aapista ennen kesää. Se jäi kovin vähälle.

Kaikkein vähimmän mieleistä oli nyt luku, kun taas oli terveet jalat, jotka kermalla voideltua tulivat entiselleen. Ei tahtonut kirjaimia tuntea. Liisa vähän paremmin, mutta Viijalle tekivät muutamat "tenttelin", eikä Reetakaan joutanut työn kiireessä neuvomaan, käski vain tunnustella ja kun Lassi on tuvassa, kysyä siltä. Lassi olikin hyvä neuvoja. Hän otti muistettavat havaintoesineet, enimmästi omasta kalastusmaailmastaan. Ja opetus alkoi näin;

—No, tunnethan sinä [fraktuuran] ison I:n. Pieni i on kuin pappilan portin pylväs. Pieni s on kuin hiilikoukku. Ä on kuin länget ja kulkuset nokissa. Pieni m niin kuin nuotan laudus, t kuin mies kirves olalla; n alhaalta auki, u ylhäältä, k:n kita havottaa kuin uistimen nielleen hauen kita. Pieni l niinkuin lampaan sorkka … muuthan sinä jo tunnetkin.

Viija alkoi tavata uskontunnustusta, mutta jo seisahtui.

—Mikä siellä tuli eteen? kysyi Lassi.

—Noita en taas muista, valitti Viija.

—Näytä tänne… Pientä y:tä ja h:ta et muista. Nyt muista, y on kuin havukirves ja h niinkuin varsi olisi katkennut. Pane nyt mieleesi. Ja tottahan sinä emäntänä ollessasi tuot Lassille piimää neuvomapalkasta.

—Tuon minä hyvin suurella tuopilla, vakuutti Viija.

* * * * *

Vettä sataa, päivää paistaa, kohta saamme kesän. Kesäkuulla lämpimällä löysin linnun pesän.

Tämän laulun opetti Lassi muutamana päivänä verkkoa kutoessaan sillä palkalla tytöille, että nämä panevat rihmaa kävylle, joten hän saa myötäänsä kutoa, sillä kalan pyyntiin oli jo kiire; järvi lainehti sulana. Lisäpalkaksi lupasi Lassi ottaa kauniilla ilmalla mukaansa, jos Reeta antaa luvan. Heti tytöt lupaa puistamaan sellaisella ytäkällä, ettei Reeta voinut kieltää. Nyt odottamaan kaunista päivää! Heidän mielestään olisi jokainen päivä ollut kylliksi kaunis, mutta Lassi selitti, että pitää olla tyyni ilma ja päiväpaiste, joka aamu kävivät he katsomassa järvelle ja eihän kauan ollutkaan, ennenkuin tuollainen aamu tuli.

Aikoja ennen olivat tytöt rannalla odottamassa. Jopa päästiin viimeinkin lähtemään. Lassi meloi ja kokan puolella istuivat innostuneet toverit, jotka eivät tahtoneet katselemishalultaan muistaa, että laidan toisella puolen on vetelä vesi vaarana.

—Missä ne ovat ne suurten kalain huoneet? kysyi Viija.

—Ne ovat tuolla keskellä selkää syvässä, selitti Lassi. Vaan täällä on pienten kalain huone, lisäsi hän ja alkoi lappaa nuoraa ylös järvestä.

Silmät pyöreinä katsoivat tytöt, että mitä sieltä mahtaa tulla. Ja kyllä heiltä pääsi rehakka nauru, kun merta kohosi vesikalvoon ja ahvenet siellä päästivät aika päräkän. Lassi nosti merran veneeseen ja puisti ahvenet siihen.

—Tuoko se on kalain huone?

—Tämähän se on, sanoi Lassi.

Tytöt tulivat aivan luokse ihailemaan ja tarttuivat hipristellen pyrstöönkin, mutta kun ahven aina puistatti itseään, pääsi se irti, ja se heidän ilolleen kävi.

—No ruvetkaahan nyt istumaan, mennään taas toiseen paikkaan.

Lassi katsoi vielä paljon mertoja ja verkkoja, joita oli aina vähän paikassaan. He olivat kulkeneet kauas järven toiselle puolen.

—Onko teillä lapset nälkä? kysyi Lassi.

—Ei ole, vastasivat he kuin yhdestä suusta.

—Jaksattekos olla vielä niin kauan, että minä käyn tuolta Reittulasta voita hakemassa?

—Jaksetaan me olla.

—Vaikkapa tulette tekin, niin näette siellä paljon pieniä poikia, sanoi Lassi, kun pelkäsi, että jos ne yksinään menevät tapaturmassa järveen.

Olikin siinä talossa poikia, eikä ollut kuin vähän yli kymmenen vuoden vanhin. Emäntä otti kohta tytöt vieraakseen. Hän oli ihmeen leikkisä ja kiusasi kaikkia pienten talojen tyttäriä miniäkseen. Liisa joutui heti kohta kireelle, ja emäntä kuului jo paikalla antavan pienen kissanpojan kihloista. Tarjottu kissanpoika oli tytöistä niin mieleinen, että oikein. Mutta kun Viija kuuli, että se annetaan Liisalle, alkoi hän tulla nyrpeälle mielelle.

—No, elähän, Viija, pahoittele, sanoi Reittulan emäntä. Antakaa olla yhteisenä. Pitää sen minun miniäni olla siksi hyväsopuinen, niitä kun tulee paljon. Olisinhan minä sen saattanut antaa Viijallekin, mutta tämä on jo liian rikas minun miniäkseni.

Emäntä vielä syötti näitä pieniä vieraitaan ja sitten he lähtivät venheelle, kissanpoika esiliinassaan, missä se niin somasti mutelehti.

Mäkien rinteellä, missä havu- ja lehtipuut ovat sovinnoliisesti ottaneet yhteiset olopaikat, syntyi tuo joka vuotinen kilpailu kauneudesta. Havupuut olivat saaneet kopistetuksi talvellisen lumen pois niskoiltaan ja seisoivat nyt muhkeina tummansinisessä turkissaan. Koivujen nupuista nosti lehtien lukematon joukko päitään ja tervehti nuoruuden innolla tätä vanhaa maailman rakennusta.

—Vielä voittaa havupuu, sanoivat ihmiset. Vaan jos vähän sataisi, kyllä jäisi pian jälelle.

Harvoin on taivas ollut niin myötäsukainen ihmisten tahdolle kuin nyt. Pilvet alkoivat kaikessa hiljaisuudessaan kohota vähitellen yli taivaan. Ilma tuntui painavalta. Tyytyväisinä haukottelivat ihmiset asunnoissaan iltapuolella päivää ja painautuivat aikaisin levolle, arvellen, että kyllä nyt yöllä puhkeaa satamaan. Niin tekikin. Aivan pystysuoraan tulla rapisti aamuun asti.

Usvana kohosi talven tallentamat kätköt metsien peitosta ja alangoilta. Suokuiri kuiritti ja ripakoitteli alinomaa, ja vikla siihen sekaan sutkitti niin sakeasti kuin olisi tahtonut äänellään hämmentää kaikkien muiden laulun. Sade taukosi ja pienimmätkin lintuset saivat vähän suunvuoroa.

—Jo on lehtipuu voitolla, riemuitsivat ihmiset, kun katsoivat metsään.

Kauniin heleän värisiä olivat nyt talven tyhjinä olleet koivut. Ulkona tuntui pihkalehtien haju. Joutui nurmikin näkyviin ja valmisteli lapsille hauskat leikkipaikat.

Viija ja Liisa olivat sateen perästä muuttaneet talouspaikkansa piertanolle, ison kiven kupeelle, jossa savileipiä alkoi valmistua, niinkuin leipurissa. Kissanpoika oli siellä kolmantena ja laukkaili selkä kyyryssä, ja pisti sille välistä päähän ruveta heittämään koppia savileivillä, josta tytöt elättiään torua nujuuttivat.

—Milloinka sitä uusilla vastoilla kylvetään? kysyivät tytöt Reetalta.

—Kunhan lehti kasvaa oikein isoksi.

—Johan ne ovat isoja, inttivät tytöt. Me on jo talouspaikalla monta kertaa kylvettynä.

—No eikö se sillä vältä.

—Niin, vaan oikein…

—Kylläpähän keritään, sanoi Reeta.

* * * * *

Kevät kuluikin jo jotenkin likelle Juhannusta. Reeta leipoi rieskataikinata ja oli tehnyt suuren kalakukonkin.

Joko nyt on lauantai? kysyi Liisa, joka jo tiesi vähän viikon päivistä, ja tiesi että rieskat tehtiin aina lauantaina.

—Ei ole, vaan huomenna ei jouda rieskan leivontaan.

—Kukas tämän syöpi? kysyi Viija lähennellen kalakukkoa.

—Huomenna minä vasta sanon sen ja paljon muuta lystiä, sanoi Reeta ja taputteli rieskan päällystää naurussa suin.

Tytöt koettelivat kysellä, mutta eivät saaneet tietää muuta. Iltasilla kylvettiin uusilla vastoilla ja sitten ne nakattiin saunan katolle. Kenen vastanlatva meni kirkolle päin, se kuoli ensi vuonna … sellainen oli näet taika. Mutta eipä nyt tullut yhtään kunnollista kuolon merkkiä.

Aamusilla tuli Reeta herättämään lapsia ja arvuutti, minne nyt lähdetään.

—Minnekä? kysyivät tytöt, joita näytti vielä nukuttavan makeasti.

—Kirkkoon, ilmoitti Reeta.

Silloinpa ei näyttänyt unta olevan, ei mailla eikä halmeilla.

—Ette eilen sanonut.

—En sanonut, että saisitte rauhassa nukkua.

—Missä ne ovat vaatteetkaan, alkoivat he itkusilmin hätäillä.

—Olkaahan nyt hätäilemättä, sanoi Reeta. Peskäähän silmänne ja syökää sitten, ei tässä niin kiirettä ole.

Mutta ruoka oli kadottanut entisen hyvän makunsa. Hampaat jauhoivat niin hitaasti, että tytöistä tuntui kuin vene jättäisi, jos he ensimmäisenkään kakun loppuun söisivät. Toiset ne sen sijaan näyttivät kovin hitailta. Joutuivat he viimeinkin rantaan ja sitten sitä lähdettiin. Tytöt istuivat keskellä venettä niin toimessaan kuin olisivat jo olleet kirkossa. Reeta oli perässä. Isäntä Samppa, josta ei ole ennen mainittu, rupesi soutamaan ja aikoi soutaa Katajasaareen asti, ja siitä sitten Reeta. Samppaa tuskin milloinkaan sanottiin isännäksi, lieneekö ollut talon pienuus vai mikä siihen syynä. Kylän kesken sanottiin häntä joko Kiviniemen Sampaksi tai Reetan Sampaksi. Eikä hän ollut pahoillaan, vaikka kuulikin, että Reetan nimi siinä ensimäisenä on. Samppa oli näet noita tavallisia työmiehiä, joita joskus sattuu. Ne elävät kuin herran pojat, jos saavat tuollaisen Reeta-tädin vaimokseen, joka tekee kaikki kaupat. Vaihtaa ikiloput hevoset nuorempiin, antaa sen miehelleen ja sanoo: "Ajapas tuolla, niin et palellu taipaleelle." Tekee kaikki muutkin kaupat ja onpa usein mukana voinkin myynnissä ja ostaa sillä tiellä Sampalle uuden hyvän hatun, ja sitten ylistelee, että:

—Kas nyt minun miesrahjustani, kun se on viittä vuotta nuoremman näköinen kuin tuo vanha luuhka päässä.

Uuttera hän olikin työmies ja soutaja samaten. Mielihyvällä katsoivat tytöt, kun isä nutun heittäen veteli. Piippu oli liivin taskussa ja sen varteen airon ponsi soutaessa niin mukavasti nappasi. Samppa oli pieni miehenkäpiäinen ja kasvoihin katsoen luuli outo hänen aina nauravan, vaikka tuskin hän nauroi senkään vertaa kuin muut vakavamman näköiset.

—Kun olisi ollut hevosella lähteä, sanoi Samppa seisauttaen aironsa ja pyyhki hikeä otsaltaan.

—Paljonpa tuolta on kierrosta ja huonot tiet, sanoi Reeta. Sillä väellään on jo kirkolla, kun maata myöten Vääränmäessä.

Vene kulki jo kaukana kodin kuuluvista. Järvet suurenivat ja rannoilta näkyi isoja taloja ja peltoja, joiden keskeltä kyntömies näytti niin pieneltä kauas katsoen, kuin kärpänen suurella pöydällä. Talottomilla rannoilla ja saarilla kasvavat koivukot olivat kuin juhlaa varten pukeutuneet. Välistä aukeni eteen sivullepäin oleva lahdelma.

—Täti, katsokaapas tuonne, sanoi Viija osoittaen lahdelle päin.

—Mitä? Eihän tuolla ole kuin yksi venemies.

—Eikö se ole korkealla vedestä?

—Tuoko vene?

—Niin.

—Ei se ole, vaikka se siltä näyttää, sanoi Reeta. Airojen kolketta kuului jälestä päin.

—Nuopa taitavat tavoittaa, sanoi Samppa. Joutuin ne lähenivätkin ja ulommitse jo oijustivat edelle. Niillä oli suuri venhe ja paljon soutajia.

—Samppansa on Reeta pannut soutamaan, kuului joku sanovan, kun olivat päässeet vähän edelle.

Reeta ei virkkanut mitään, kiinnitti vain melomistaan, aivan kuin näyttääkseen, ettei tässä hänkään jouten ole. Katajasaari kohta lähestyi, johon oli Sampan määrä soutaa.

—Minulla on nälkä, sanoi Viija heti maalle päästyä.

—Ja minulla, lisäsi Liisa.

—Ette syöneetkään kotona, sanoi Reeta ja nosti kalakukon veneen tuhdolle.