Kaupunkilaisten elämää kiiteltyään meni vieras matkalaukulleen ja nosti sieltä viinipullon ja karamellirasian pöydälle.
—Suokaa anteeksi, sanoi hän.—Jos saan luvan neidille tarjota koneenkaupan päällisiksi lasin viiniä.
—Saapi toki vieras omaansa tarjota, sanoi Viija.
—Onneksenne! sanoi kauppias ja tuli kilistämään Viijan lasiin. Neidillä luultavasti on paljon kosijoita ja minä juon yhden heidän onnekseen, mutta sitä ei neiti voi arvata.
—Kukapa se onnensa arvaa. Olkoon vaan teidän kaupoillenne onnea.
—Paljon kiitoksia, kumarsi kauppias.
—Mitäpä tässä teidän puolelta on kiittelemistä. Paljon kiitoksia viinistä.
—Ei kestä, ei kestä. Nyt minä annan neidille neuvoja koneen käyttämisessä, jos neiti joutaa.
—Joudanhan minä toki.
Silloin alkoi vieras selitellä kaikkia koneen eri osia ja päästeli niitä irtikin. Niin se liikkui kuin kärppä kannon alla ja vieläpä lomassa jouti puhelemaan hauskasta kaupungin elämästä, kosintamiehistä ja mistä kaikesta. Viija oli koneoppiin niin kiintynyt, ettei hän joutanut näitä jälkimäisiä paljon kuuntelemaankaan. Ruvettiin ompelemista aloittamaan, jonka konekauppias itse pani alulle ja istui sitten aivan vierelle ohjailemaan oppilaan työtä. Ei se ihan heti tasaista tullut, vaikka neuvojan pää oli yhtä lähellä työtä kuin neuvottavankin ja lieneekö siinä päätä puheluun kääntäessä yrittänyt jotain tapahtua, mutta tästä oppilaitoksesta erosi oppilas pois.
—Suokaa anteeksi, pyysi opettaja.—Neiti ei taitanut äsken ymmärtää, että minäkin tahtoisin olla yksi teidän ihailijoistanne.
—Mitäpä ne maalaistytöt ymmärtää sellaista. Ja kyllä minä nyt jo ehkä osaankin sillä ommella. Vaan teidän olisi tästä maksu perittävä sedältäni, se on minun holhooja.
—Mutta minä tahtoisin mieluummin olla neidiltä itseltään saapa ja toivoisin, etten tarvitsisi rahaa teiltä ottaakaan.
—Maksamatta se minulta jääpi. Jos olette niin hyvä ja peritte sedältä, minä kirjoitan lipun, sanoi Viija ja meni kirjoittamaan.
Sitten toi hän sen kuoreen pantuna kauppiaalle. Tämä katseli päällekirjoitusta tarkasti ja alkoi kiitellä:
—Neidillä on erittäin kaunis käsiala. Saisinko minä luvan jolloinkin näyttää käsilaskuani neidille?
—Huonoa se minulla vähäoppisella on. Uskon minä sen, että kaikilta muilta tulee parempaa, sanoi Viija eikä antautunut enää puheisille.
Kauppias vihdoinkin läksi, eikä Viija tuntenut hänen menoaan katsoessa yhtään kaipuuta, sillä hän oli jo näin vähälle aikaa saanut kyllänsä hyvästä ja hauskasta kaupungin elämästä. Ompelukone oli toista. Sen ääressä hän istui ja unohti koko muun maailman.
* * * * *
Oppiajan pikainen loppuminenko lienee tehnyt sen, ettei Viija uudella koneellaan muutaman ajan kuluttua saanutkaan enää ommelta syntymään. Täytyi mennä noutamaan Arolan Maria neuvonantajaksi. Marin veli Antti varustautui sisarensa kamariin Viijaa puhuttelemaan.
—Tiedätkö mitään uutisia? kysyi Antti vähän muuta puheltuaan.
—En, sanoi Viija. Onko sitten mitä tapahtunut?
—Ei vielä ole tapahtunut mitään, mutta sota taitaa kohta syttyä, sanoi
Antti ja naurahti.
—No elä nyt! Sielläkö Turkinmaalla, vai missä?
—Ei kuin näillä meidän seuduilla.
—Niin, se mitä lienee niitä sinun sotiasi.
—Eikä ole minun sotiani, aivan voimallisten sotia. Aseita on jo varustettu… Ettekö ole utelias tietämään?
—Miksi ei, että tässä osaisi päätään varjella.
—Varjelemista siinä taitaa ollakin vaikka ei ne aio pyssyjä käyttää, mutta kello ja hyvä on ainakin yksi minun tietääkseni jo sitä varten ostettu, siihen käsikahleita useampia ja vanhoja korjattu, että jos satutaan taisteltava vangiksi saamaan, niin niillä sidotaan.
—Sepä erinomaista sotaa taitaa olla.
—Niin sitä muutkin luulevat, sanoi Antti ja pienen äänettömyyden ajan ujouden kanssa taisteltuaan lisäsi:
—Mitenkä arvelet, onkohan niillä yrittämisen sijaa ollenkaan, jotka voivat vähemmän varustella itseään?
—Enhän minä sota-asioita tunne, sanoi Viija. Niin sanoi, vaikka ymmärsi hyvin kyllä, koskapa kysyi:
—Kukahan tuo valmiiksi varustettu lienee?
—Kyllä kai se kohta kuuluu ja ehkäpä ne sitten sota-asiatkin selviävät, jos saisi luvan sitten uudestaan kysyä.
—Kukapa se kieltänee kysymästä, sanoi Viija.
Antin täytyi lopettaa puheensa kun Viija lähti kiirehtimään Maria matkaansa.
—Puhuiko sinulle veli Antti mistään mitään? kysyi Mari mennessä.
—Mistä sen olisi pitänyt puhua? kysyi Viija.
—Muutamasta pojasta, joka, joka…
—Puhui se siitä kautta rantain, että se näet on jo varustettu…
—Niin, niin. Tykkäätkö sinä siitä ollenkaan?
—Miks' ei, sanoi Viija ja nauroi niinkuin nauraa se, joka tuntee itsellään olevan hyvän puolen tehdä miten mieli pitää.
—Olithan sinä tässä muutamana lauantaina mennyt sen kärryissä kaupunkiin. Totta kai se jo puhui sinulle jotain.
—Ei me puhuttuna, me vaan ajatuksella pakattiin koko menomatka.
—Entäs tullessa?
—Enhän minä Santun kanssa tullutkaan. Minun tieni sattui lähtemään toisaalle ja tulin sieltä muutaman toisen kanssa.
—Niin, sinä kävit, en ollut muistaakaan, siellä ja se oli varmaan kyydissä, ilakoitsi Mari.
—Onko se sinusta niin kummaa, nauroi Viija.—Omaisiahan ne ovat, käydäänhän tuon verran kylillä.
—Ole puhumatta omaisista. Ymmärtäähän tuon yskän jos kuka. Mutta sano nyt minulle, Santustako vai Petusta pidät enemmän?
—En kumpaisestakaan.
—Ihanko todella?
—Niin, että enhän minä osaa sitä sanoa, kun en tiedä pitävätkö ne minusta eli ei.
—No ilmankos toki! huudahti Mari.—Tiedäthän sen aivan arvelematta.—
Vaan lupaatko olla pahastumatta, niin minä sanon sinulle jotain…?
—Sano toki, myönsi Viija.
—Niin, että olisivatkohan nuo pojat, joista puhuttiin, aivan noin kiireisiä, jos sinä olisit köyhempi.
Viija oli luvannut olla pahastumatta, mutta jaksamista siinä taisi olla. Pois hän sen painoi ja myönsi että mitenhän mahtaisi olla.
Mari taas jatkoi:
—Saanko sanoa kenen mielestä sinä sittenkin olisit yhtä hyvä?
—Elä sano.
—Ettäkö arvaat?
—Enkä arvaa.
—Arvaapa jos tahansa, mutta veli Antti sinusta pitää enemmän kuin voit arvatakaan. Minä sen tiedän. Eläkä luule, että olen hänen käskyläisenään, vakuutti Mari lopuksi.
—Heitetään jo ne puheet, sanoi Viija ja tekeytyi totiseksi.
—Heitetään vaan, myönsi Mari.
Viijan totisuutta hän kuitenkin tahtoi häiritä, niin että meni olkapäistä pyöräyttämään ja sanoi:
—Santtu se on ensimäinen sulhanen sinulla, usko pois.
—Etpä tiedä, jos on joku ollut joutuisampi.
—Vai niin, Petu?
—Ei toki niin, talonpoikaisittain, nauroi Viija.
Mari sai olla loppumatkan, Kivirannalle asti, oman uteliaisuutensa kiusassa.
* * * * *
Samppa se vielä sairasti jalkaansa, eikä hänen luonaan ystävät liioin käyneet lohduttamassa, sillä hänen luontoisellaan miehellä ei tavallisesti ole ystäviä eikä vihamiehiäkään. Kukapa kehtaisi ruveta pitkältä puhua purpattelemaan sellaisen kanssa, joka ei kuin nauraa vissottaa, eikä siitäkään saa selvää, nauraako se puheen hyvyydellä vai huonoudella.
Nyt kumminkin ilmestyi Sampalle yksi ystävä. Se oli lähikylän laidalta Leppämäen isäntä Mikko, joka oli kaikille tunnettu alituisista valituksistaan ja rykimisestään. Mikko oli kuin luotu Sampan puhetoveriksi, sillä hän osasi tehdä sitä yksipuoleltakin.
—Teki mieleni tulla puhelemaan sellaisen luokse, yhhy, joka tietää, miltä se tuntuu, kun terveys on pois, alkoi Leppämäen Mikko.—Mitä ne nuo terveet huolii toisen vaivoista, yhhy. Jos niille puhuu, niin ei ne kuuntelekaan. Niin sitä oltiin mekin nuorena, yhhy, jopa niin. Nyt tämä on kuritus meille, jopa vitsa. Jospa otettaisiin opiksi parempaan päin, yhhy, oikeaan suuntaan. Siinä sitä kysytään, kun joka kulmalla on koukkuja, kadehtijoita, vihamiehiä ja muita valheen kenkiä.
Samppa jo näytti kummastuksella kuuntelevan, että mitä kaikkea sieltä maailmasta mahtaakaan löytyä kun tarkoin katsellaan.
—Siinä tahtoi ihan sotkeutua, jatkoi Mikko … jopa tulla ihan kiusauksen pauloihin. Maailman lapset ne nauraa, ne panettelee, ne kadehtii, ja ne koettavat ahdistaa niin, ettei elämään pääsisi, vaan että elämään pääsisi, vaan että tuohon paikkaan köyhtyisi kerrassaan.
Puhe meni jo niin kimmille, ettei joutanut rykimäänkään ja Samppa yhä ihmeissään, että onpa työpaikkoja, jos on tekijöitäkin.
Viijan oli käsketty keittää kahvia vieraalle ja puheen parhaallaan ollessa hän sitä toi kamariin.
Vieraan mieltä lauhdutti joku lämpimämpi ajatus ja hän jatkoi tyynesti:
—Niin se on tuo maailma, yhhy. Sitä ei kokematon eikä nuori huomaakaan sellaiseksi. Olisi hyvä, että jokainen tulisi nuorena sellaiseen perhekuntaan, jossa ei pimeydessä vaelleta, vaan jossa sanan valossa eletään, yhhy. Ja se olisi etu, jota ei monikaan huomaa, eikä usko, ennenkuin vanhana, yhhy, vaivain rasittamana.—Teillekin nuorille tytöille se on tuo maailma hyvin vaarallinen, yhhy, pitäisi katsoa eteensä, lopetti Mikko puheensa kääntyen Viijaan päin, joka seisoi kuppia odottamassa.
—Paremminhan ne vanhat tuntevat maailmaa kuin nuoret, myönsi Viija.
—Jo se tunnetaan, yhhy, jo hyvinkin.
Viijan pois mentyä kääntyi Mikko hyvin ystävällisesti Sampan puoleen ja alkoi:
—Mehän ollaan vanhat tuttavat ja minä luotan sinuun enemmän kuin muihin, niin että sinä kai rupeat minulle avulliseksi muutamassa asiassa.
Samppa hymötti hyvin naurussa suin ja näytti ihmettelevän, että kun hänenkin apuaan tarvitaan…
—Niin se on sellaista, yhhy, että kun tämä Rasilan tyttö on tässä sinun luonasi, niin sinä voisit kahden kesken puhua sille siihen tapaan, yhhy, että se saataisiin minun pojalleni vaimoksi.
Samppa näytti yhä hymyilevämmältä, kun ensin pääsi selville, että on niitä vielä mailmassa sellaisiakin asioita.
—Eihän minusta niihin, epäröi Samppa. Eikö niitä muita olisi.
—Ei, kyllä sinä olet paras siihen. Voithan oikein tunnollisesti selittää, kuinka meillä on rikastuva talo ja joukot kirjan lukevata väkeä. Ja minä vaivain rasittama kuolen kohta pois tieltä, voithan senkin sanoa, ja kyllähän sinä osaat siihen lisätä. Tottahan nyt myönnyt, kun minä olen sinun paras ystäväsi ja tuttavasi.
Eihän Samppa voinut mitenkään olla myöntymättä, kun toinen niin ystävällisesti pyysi.
—Puhu sinä jo ennen kuin muita sulhasia ennättää tulla, muistutti
Mikko pois lähtiessään.
Senkin Samppa lupasi parhaalle ystävälleen, joka sitten kiitollisena puristi erojaisiksi Sampan kättä ja toivotti terveyttä ja Jumalan rauhaa.
* * * * *
Useampia päiviä oli Sampan mielessä tuo tuttavalle annettu lupaus puhua hänen puolestaan. Ensin Samppa ajatteli, että kunhan jalka paranee, mutta sittenkin se myöhästyi sivu kesän viikko viikolta.
Aivan hän säikähti, kun Santtu puhemiehen kanssa ajaa kohautti kartanolle. Toinen tulosta säikähtynyt oli Viija. Hän puiti johonkin syrjähuoneeseen ja tunsi olevansa kuin ahdistettu jänis. Siellä hän ajatteli, että mitenhän ne mahtanevat sanoa ja miten niille osaa vastata, vai ollako äänettä… Kun pääsisi pakoon… Kuka sieltä jo tulee…
Viija luuli vierasten jo häntä hakevan, vaan Liisa se toki oli.
—Nyt ne tulivat sinulle sulhaset ja sinä taisit tulla tänne piiloon, huudahti Liisa huoneeseen tultua.
—Voi, elä sinä noin kovasti huuda. Minua niin hävettää, valitti Viija.
—Elä nyt toki. Iloistahan se on, kun ensimäiset sulhaset ovat käymässä.
—Hyvähän sinun on sanoa, mutta minun elämä on nyt niin tukalaa, että minä luistan kylään.
—Kyläänkö? Elä nyt toki! Sitten sinulle kaikki nauraa, että näet olet niin typerä, että pelkäät ihmisiä, selitti Liisa.
—Tiedätkös sinä sanoa miten minä niille vastaan, jos tulevat kysymään? pyysi hän Liisaa neuvonantajaksi.
—No sekö sinua pelottaa?
—Niin, ja kun ne tarjoavat kihloja, niin pitäisiköhän ne ottaa vastaan.
—Sitä kihlain ottamista saatat sitten kysyä äidiltä, neuvoi Liisa.— Vaan eihän niille muuten tarvitse suoraan vastata mitään, osaahan sen verran kierrellä. Ja ota vaan pois ne kihlat, niin saadaan sitä kelloa aina vetää ratuuttaa.
Viija itsekin alkoi olla tuumasta huvitettu, sanoi kumminkin:
—Kysyn minä sitä sitten tädiltä.
—Kysy, kysy, sanoi Liisa.—Vaan tule nyt jo pois vierasten näkösälle.
—Menehän sinä ensin.
—No, minä menen, mutta tule heti, eläkä yrittele pakoon, muistutti
Liisa.
Sulhasmiehet istuivat tuvassa ja vetelivät kaupungin tupakkaa. Puhemiehenä oli ennen tunnettu kirjuri, tosin jo vähän vanhentunut entisestään, mutta kielensä puolesta miltei sukkelampi.
Sulhasella oli aivan uusi, musta verkapäällinen turkki, jossa kaulusvillat olivat niin pitkät, että hartioilla riippuivat. Keskeä oli turkki kääritty mahdottoman suurella, punaiseksi värjätyllä lankavyöllä, jonka rimpsuiset päät heiluivat kupeella, turkin helmain tasalla. Päässä oli uusi susihattu ja jalassa pitkävartiset saappaat, jotka astuessa ärjyivät armottomasti. Ei puhemieskään ollut lähtenyt rovionoessa liikkeelle. Vaatteus oli oivallinen, vaikka ei aivan niin vasta neulalta heitetty kuin sulhasen. Partakin oli puhdistettu niin juurta jaksain, että oli täytynyt paperilla paikata alahuulen mutkaan tullut veitsen arpi. Hän puhutteli Samppaa, eikä tietänyt, että tämä on antanut lupauksen olla samanlaisen asian ajajana.
Samppa-raukka olikin virastaan hyvin huolissaan ja varsinkin siitä, että oli näin myöhästynyt. Ei hän tahtonut osata oikein tavallisella ajalla vastatakaan virkaveljensä puheisiin. Ja kun sulhanen hänelle ensimäisen paperossin antoi, niin Samppa vetää luputti pitkän aikaa väärästä päästä ja söhösteli tulta tyhjään paperitorveen.
Viija ei tuntenut enää puoltakaan pelkoa. Puhemies, vanha viisas, maleksi kautta rantain puheelle kuin oppinut teerien ajaja. Jos Viijalle sattui asiata käydä uunin luona, sattui puhemiehelläkin asia uunin luo, ja jos Viija meni karsinan puolelle, sattui puhemiehenkin mieleen mennä katsomaan mitä taloja sinne akkunaan näkyisi. Luokse tultua oli aina jotain huvittavaa sanomista. Janokin rupesi puhemiestä niin vaivaamaan, ettei malttanut odottaa tupaan tuontia, vaan meni Viijan perästä ruokahuoneeseen.
—Olisin minä toki tuonut, sanoi Viija.
—Kyllä minä sen tiesin ja eikä se enää näin ikämiestä oma janonsa hyvin hätyytäkään, vaan välistä sattuu toisenkin tautta janottamaan, haasteli puhemies nauraen.
—Vai niin, kummasteli Viija, ja vanhat sanovat että vettä ei vihalla juo, eikä toisen tarpeella?
—Aivan oikein, vaan eihän siltä ole pakko juoda, sanoi puhemies.—
Mutta arvaakos Viija, mitä vieraita me oikeastaan ollaan?
—Mistäpä minä tietänen, vaan pikku Samppa tuo sanoi, kun näki teidän ajavan, että "miesvieraita tulloo."
Puhemies nauroi Viijan vastaukselle oikein röhönaurun ja sanoi:
—Jopa se nyt minua naurattaa… Mutta kaiken naurun lomassa minä sanon, elä hämmästy, että me ollaan sulhasjoukkoa. Saavatkohan sellaiset miehet virkailla talossa vai pitäneekö lähteä paikalla pois.
Puhemies oli mielestään valinnut parhaan ilmoitusajan, mutta vieläpä punastui Viija, eikä muuta kuin mennessään sanoi, että eihän tästä ole vielä ketään ajamalla ajettu.
Vastaus oli puhemiehen mielestä myöntävä ja hän meni supakalla sulhasen korvaan puhelemaan asiain menosta. Tämä oli poissaoloajan pitänyt keskustelua Sampan kanssa, jossa ei juosten menty eikä jouten oltu.
Sampan mieltä painoi hänen antamansa lupaus, ja nyt, kun vieraat keskenään puhelivat, meni hän etsimään Viijaa, ja ilmoitti:
—Minulla olisi ollut vähän sanomista. Kun se Leppämäen isäntä houkutteli minua olemaan sen verran puhemiehenä, että tuumata sinulle, niin minä nyt, kun tuli luvatuksi, meinasin puhua, ennen kuin muut ennättää.
—Vai niin, sanoi Viija.—Sitäkö se täällä käydessään teille puhui?
—Sitähän se puhui. Eikä se olekaan mitätön talo, paremmin rikastumaan päin ja joukot kirjan lukevia. Eikä se isäntä Mikko ole siinä pitkäaikainen, arveli itsekin, että kohta hän kuolee… Niin, se on nyt siltä sinun omassa vallassasi, mitä siihen sanot, arveli Samppa lopuksi.
Tämä kotoinen puhemies ei saanut Viijaa hämille, päinvastoin olisi tuo tuuma naurattanut, mutta hän koetteli vakuutella itseään, kun kysyi:
—Eikös sillä Leppämäen isännällä ole vielä entinenkin emäntä elossa?
Sampan pää joutui nyt pyörälle. Hän näki viisaimmaksi ottaa eron virastaan, sillä tuollaisen kysymyksen selittämiseen olisi vaadittu pitkät puheet ja kuka mokomia olisi arvannut edeltäpäin ajatella. Puhuteltavakaan ei joutanut odottamaan ja nyt päätti Samppa täydestä sydämestään olla lupautumatta toista kertaa tähän toimeen.
Vieraat käskettiin kamariin kahville ja siellä ne alkoivat jo julkisemmin ilmoitella, mitä vieraita he ovat. Viija siellä ei tahtonut viipyä, vaikka monesti haettiin.
—Kuuntele heidän puhettaan vähän enemmän aikaa, kun ne niin sen vajaassa ovat, sanoi Reeta.
—En minä viitsisi, valitti Viija.—Miten minä niille osaan sanoa, kun ne tulevat kysymään.
—Eihän nuo niin pöllöjä liene, että nyt jo vihkimävastauksia tahtovat. Muihin kysymyksiin vastaa miten sattuu, tai on vastaamatta ja tyytykööt siihen … ja kun eivät tyydy, niin menkööt tiehensä, neuvoi Reeta.
Itse hän ei viipynyt vierasten seurassa, vaikka ei heille hyvin huomattavaa ynseyttäkään aikonut näyttää. Vierailla oli kaikkien suunmukaiset juoma-aineetkin mukanaan. Niillä tahtoivat he kestitä talon väkeä. Kaikkien koolla ollessa ryhtyi sulhanen päätehtäväänsä ja alkoi hakea asianilmoitus-puheeseensa tarpeeksi sanoja, joita oli nähtävästi edeltäpäin suurella huolella muistiin koottu.
—Niin kauan kuin muistan, eli siitä asti kuin muistamaan tulin, aloitti hän, on minun mielessäni kaikunut semmoisia somia muistoja siitä, kun, kun tämä sama isäntä, jonka kanssa tänne nyt tultiin, siellä, siellä narrasi kerran minua että kihlata tämä Viija … niin, siitä asti minä olen kantanut vähän mieltä … eli tuota mielessäni kantanut tätä lapsuuteni morsiamen muistoa ja tahtoisin nyt uudistaa … eli niinkuin ilmoittaa sen. Ja nyt kun en enää pelkää kellon särkemistä, niinkuin silloin, niin tahtoisin heittää vähän muitakin tavaroita puheeni vahvistukseksi.
Hän alkoikin hakea noita tavaroitaan, mutta odotti ensin mitä hänen puheeseensa sanottaisiin. Ei siihen heti virkkanut kukaan mitään. Viija istui punakkana kuin uunin edessä ja nypelöi esiliinaansa. Siitä hän kumminkin katsahti kysyväisesti tätiinsä, joka istui likellä ovea. puhemies lopetti äänettömyyden.
—Tässä taisi tulla se taivaan konsti, että ollaan äänettä puoli tuntia. Mutta minusta näyttää, että tädiltä tässä joku sana vaadittaisiin.
—Mitäpä minulla lienee sanomista, sanoi Reeta. Sedällään kai siinä on suurin sanominen, mutta teille mahtaa olla hänen mielensä tietty.
—No ei nyt sellaisilla äänillä aloiteta, sanoi puhemies, joka tunsi vastaukseen kätkeytyvän terävän piikin.
—Ääni kuin ääni minun puolestani, toisteli Reeta.—Sanokoon vaan itse ottaako eli ei … eläkä houkututa tyhjää.
—Minä olen vielä niin nuori, virkkoi Viija ujosti.
—Sepä ei ole vahinko, jos on nuori, otti puhemies kiinni Viijan sanasta. Se on pahempikin jos joutuu vanhuuttaan valittamaan, Lempiviikkoja viettäessä se aika ennättää mennä parhaalle paikalleen, jos vähän aikaisemminkin aloittaa.—Anna vaan pois poikani, mitä sinulla on antamista. Ei näissä asioissa auta odottaa niin varmoja lupia, ja jos niitä ruvetaan odottamaan, niin ei kymmeniin vuosiin yksienkään häiden humakka kuulu korviimme.
Santtu ihan kuin kuulematta toverinsa puhetta, otti kihlat ja kävi ne heittämässä Viijan helmaan. Liisa lähemmä istumaan ja hänen mielensä hehkui tarttua kelloon. Viija ei pitänyt kiirettä, avasihan verkalleen kukkaron luukun, mutta painoi kohta kiinni, kun kerkisi nähdä, että on siellä pari satamarkkasta ja kolme kunnollista sormuksen pantaa.
Puhemies rupesi taas ryyppyjä kaatelemaan ja päästi sitten puhetaitonsa pulppuilemaan, ja kertoili kymmenisen vuotta sitten sattuneista merkeistä niin lomilleen, ettei kukaan voisi epäillä, ettei tämä aiottu avioliitto ollut jo ennen ylempää määrätyn. Niin sen kieli luklatti kuin vesi veneen laitaan, onkimiehen istuessa kesä-aamuna lahdelman suussa, jolloin ensimmäinen aamutuulen hiljainen huhakka panee veden pinnan väräjämään.
Samppa istui kuin vahinko loukossa ja nyt vasta oikein huomasi, mitä puhemieheltä vaaditaan, eikä hän olisi ollut taipumaton pyytämään anteeksi, että oli niin mahtavaan virkaan yrittänytkään.
* * * * *
Kun sulhasten käynti oli kerran vauhtiin päässyt, niin se alkoi olla samanlaista mylläkkää kuin entisen akan rokilla kiehuvassa padassa, että toiset tulee ja toiset menee. Toiset tulivatkin hyvällä itseluottamuksella, toiset jo vähän pelkäsivät tullessaan ja koettivat kulkea hiljaisesti. Olipa joskus sellainenkin raukka houraantunut lähtemään, joka ei matkansa vaivoista saanut kunnon hyvää päivää eikä kahvikuppia osakseen. Seutulaisetkin, jotka pitivät sulhasmäärästä tarkan muistin, heittivät nämä huonoimmat pois luettelosta sillä puoltolauseella, että tuosta nyt ei ole mainitakaan, köyhä.
Santun päätä ne kivistivät, vaikka pahin peljättävä, Tuomelan Petu, ei vielä ollutkaan niiden joukossa. Kyllä se kohta tulee, arveltiin, jos ei ennen markkinoita, niin heti jälkeen. Santtu koki kiinnittää nyöriä niin lujalle kuin suinkin voi. Siihen oli vielä syrjäisiä sivulta hallitsemassa kuin varsaa, jota ensikerran aisoihin asetetaan. Aina vähän päästä tuli terveisiä, milloin sulhasen milloin vanhuksien nimessä, että tulla käymään Kotaniemessä.
Usein oli Viijalta kyseleviä että:
—Milloinka sinä käyt siellä Kotaniemellä syynillä? Nehän kuuluvat niin uskolla odottavan.
—Antakaa heidän odottaa, sanoi Viija ja tutuimmilleen selitti:
—Kovin paljon nuo tuntuvat olevan entisestäkin hyvillään. Tässä talossa ei enää taitaisi saada ei käydäkään. Mistä he sellaisen etuoikeuden luulevat saaneensa minun ylitseni. Ne satasensa ja muut romut olisivat jo aikoja saaneet ja saavat hyvin nättiin, jos he luulevat niillä minun herrakseni päässeensä.
Niin, Viija ei ollutkaan enää lapsi. Hän oli nähnyt jo monet sulhaset ja tottunut hyvin vähillä punastumisilla tekemään nuo kiertelevät vastaukset, noihin "sydämen pohjasta" lähteviin kysymyksiin. Oli hän jo melkein vähillä sydämen sykähdyksillä tottunut monesta kirjeestä lukemaan nuo kymmenet vakuutukset "palavimmasta", "puhtaimmasta" ja "vilpittömimmästä" rakkaudesta.
Reeta huomasi, ettei hänen kasvatustyttärensä olekaan enää niin joka pojan siepattava ja hän saattoi sitä kehoittaa käymään muissakin kyläpaikoissa kuin tuolla Tuomelassa. Ja vieläpä taisi Reeta huomata erehtyneensä tuon Tuomelan toisen pojan Vesterin suhteen, joka olisi ollut yhden ikäinen Liisan kanssa.
Niinpä sai Santtu luvan tulla Viijaa kylään hakemaan, joka tieto ei ollut Kotaniemen vanhoista tervalle. Huurteisena joulukuun päivänä hän lähti ajamaan Liisan kanssa. Reeta oli kartanolla peittelemässä ja siinä hänen sydämensä ilosta sykähti, kun painoi toista toiselle olkapäälle. Hän mahtoi ajatella että jospa nuo molemmat olisivat yhtä kilvoiteltuja, mutta niin ei ollut. Miten sittenkään, jos ei olisi ollut tuota talon perintöruhtinasta, pientä Samppaa, joka nytkin pörrötukkaisena seisoen katseli rappusilta toisten lähtöä.
* * * * *
Markkinat olivat aivan tuossa paikassa. Korkealla puhteella ajoi jo Santtu Kivirannalle morsiantaan noutamaan. Liisa tuli yhteen kyytiin. Muita ei tästä lähtenytkään kuin Samppa sitten yksinään omalla hevosellaan muuripadan ostoon. Samppa ei mitään muuta ajatellutkaan kuin tätä muuripadan ostoa. Hän oli pannut tarkoin mieleensä Reetan selitykset, millä äänellä sen muurin pitää soida, ettei ole hajanainen. Toisilla markkinamiehillä oli muutakin mielessä. Liisan ajatukset pyörivät makeis- ja kultasepänkopukan tienoilla, ja näille samoille seuduille oli ilmaantunut Roittulan Ville, jonka äiti oli Liisan pienenä tyttönä kissanpojalla kihlannut.
—Panitko sinä sormukset sormeesi? kysyi hän niin hiljaa Viijalta, ettei Santtu kuullut.
—On ne, sanoi Viija—vaan enkö ottane pois.
—Elä toki ota, kielsi Liisa.—Näyttäähän ne niin somalta.
Viija ei siihen myöntänyt eikä vastustanut. Hän katsahti aina Santtuun, joka istui siinä aivan edessä kuskilaudalla, pitkät turkin kaulusvillat huurteessa ja punaisen vyön päät huiskaen reen kupeella. Pitkään se aina Viijaa katseli tuo istuja, vaikka samannäköisenä se siinä oli, eikä etupuoltakaan nähnyt muulloin kuin milloin tarvitsi jotain tärkeämpää sanoessa kääntää itseään heihin päin. Siinä se kupotti suuressa turkissaan ja tuusutteli orittaan.
Yhä lähemmä alkoi tulla markkinapaikka ja yhä tylymmältä tuntui tuo edessäistuja. Ei ollut enää kuin joku virsta matkaa. Viija pisti kätensä rekipeitteen alle, heitti käteiset pois, veti sormestaan sormukset ja pisti ne kukkaroonsa. Hänen mielessään kaikui nuo monen pojan kirjeelliset toivomukset ja pyynnöt saada tavata näillä markkinoilla.
Oltiin jo perillä ja Santtu ajoi kortteeritalon pihalle.
—Elkäähän jättäkö, ennen kuin saan tämän oriini talliin, kielteli
Santtu rekitoveriaan.
—Ehkä täällä pääsee jo yksinäänkin, sanoi Viija, eikä kuin kiirehti
Liisaa joutumaan torille.
Siellä markkinat kihisivät parhaillaan. Paljon myyjiä, jos lienee ollut ostajiakin ja ehkä niitäkin, jotka olivat vain joukon jatkona.
—Arolan Mari meidän pitäisi löytää, aikoihan se tulla, sanoi Viija.
—Kierretäänhän tämä tori ympäri, niin ehkä se löytyy, arveli Liisa.
Ennen kierroksen loppua oli heidän joukossaan jo yksi ulompaa tullut poika, joka tahtoi heti poikkeamaan ryssän leivoskojulle ja osti sieltä monta tötteröllistä mitä parasta löysi. Sattui siitä sivuitse kulkemaan toinenkin samaan palvelukseen halukas, joka ajatuksissaan kiroten ennen joutuneen onnea meni syrjempää katselemaan, että erkaneeko se tuo pois ja minnepäin ne lähtevät. Eikä se niin heti eronnut, sai kuikuilla hyvän aikaa. Liisa alkoi tuntea olevansa tässä seurassa niin joutilas kuin viides pyörä vaunuissa ja hän menikin Villensä kanssa huilailemaan heti kun he olivat löytäneet Arolan Marin, joka jäi Viijan toveriksi.
Santtu oli hakea humannut eksyttäjiään, eikä hän tavattuaan katsonut ketä Viijan seurassa oli, alkoi vain tahtoa ryssän kojulle ostaakseen makeisia.
—Eipä noita nyt tee mieli, on vielä entisiäkin, sanoi Viija, eikä lähtenyt.
—No, mennään sitten kometiiaan, sanoi Santtu.
—Jos tuolla kävisi, myönsivät tytöt.
Matkalla tuli vastaan Tuomelan Petu. Hän ennätti vain sivumennessä tervehtiä Viijaa, sillä Santtu kiirehti tovereitaan kometiiaan eikä ollut häntä huomaavinansakaan. Surkeaääninen posetiivinrämä soida inakoitteli kometiian eteisessä ja yhtä surkeannäköinen mies sitä kammesta väänsi. Viulurukkaa rääkättiin viereisessä huoneessa ja hikipäissä siellä joukkoa tanssia työnnätteli lattian täydeltä. Syrjähuvina oli seinällä vaatteen takana sotakuvia, joita kämmenenkokoisesta lasiakkunasta katsottiin ja ihmeteltiin.
Melkein kohta perästä tuli Tuomelan Petu sinne ja näyttääkseen herrasmallista tanssiinpyytämistapaa, meni hän Viijalle kumartamaan, kädet ottavannäköisesti. Sitten hän arvokkaalla ryhdillä tanssi muutamia kertoja lattian ympäri ja heti sen perästä tahtoi Viijaa sekä Maria tulemaan jo pois, johon nämä mielellään suostuivat.
—Sinneköhän se Santtu jäi, sanoi Mari kun oli tultu ulos.
Petu naurahti halveksuvasti ja sanoi:
—Antaa sen siellä tanssia viisikolmattapennisensä edestä, ettei mene hukkaan.
—Vaan jos se suuttuu meihin, kun tultiin niin pian pois ja se maksoi meidän edestä, lisäsi Mari.
—Maksetaan takaisin, sanoi Petu.—Ja eiköhän tuo leppyisi, jos renikan saisi.
Nauraen lähtivät he kävelemään katua ylöspäin. Petu osti mennessä juotavaa jos syötävääkin ja vei sitten muutamaan kahvilaan, josta tilasi erikoiskamarin. Kohta oli pöytä koreana eikä sen ääressä ollut ikävä istua.
—Enemmän sitä pitää syödä ja juoda, kehoitteli Petu. Markkinoita ei ole joka viikko.
—Ei sitä nyt siltä rupea itseään halkaisemaan, estelivät tytöt.
—Vähän tämä vielä on, eikä teillä ole siihen kuskipoikaanne luottamista, se istuu siellä päivänsä tarkkaan yhdellä maksulla, ivaili Petu.
—Istuessapa tämä taitaa meiltäkin mennä.
—Onko jo ikävä? nauroi Petu.
—Mikäs ikävä täällä on, sanoi Viija. Vaan tällä lailla jää tavarat katselematta.
—Minkähänlaista tavaraa sieltä pitäisi katsella, aloitti Petu hyvin veitikkamaisesti muka.—Pitäisiköhän se olla käsin kannettavaa, vaiko jaloin juoksevaa. Onhan se yksi siellä tallessa, eikä se luultavasti karkaa, vaan pitäisikö olla enemmän.
—Me vähän välitetään sellaisesta tavarasta, on meillä muutakin ostettavaa, sanoi Viija alkaen lähteä.
—Taitaapa olla tosi kiire, sanoi Petu. Vaan vielähän suostutte tänne takaisin tulemaan, jos nyt lomalla katsellaan muita markkinahuveja.
—Miten sattuu joutamaan, myönsi Viija.
Kahvilassa-olon ajalla oli moni poika oikein toverien kanssa turhaan tarkastellut neitosien joukkoa, että mistä sen tapaisi. Viimein se ilmestyi ja nyt miettimään keinoja, miten tuo entinen matkassa-olija on tieltä pois sysättävä. Se kun oli saatu toimeen, palkkasivat ne jonkun asiaan kuulumattoman isäntämiehen tai muun, joka oli Viijalle tuttu ja se sitten pyysi jonnekin rauhalliseen ravintolaan tai kortteeriinsa kahville. Sattumalta muka ilmestyi sinne heti tuo itse asianomainenkin, joka sitten osasi pitää huolen itsestään.
Tällä lailla tuli Viija näillä markkinoilla monen rikkaan pojan tuttavuuteen, joita oli ulkopitäjistäkin. Viija itse ei liene huomannutkaan näitä tuttavaksitekokeinoja tai ei ollut huomaavinaan.
Kotoiset toverit olivat haihtuneet markkinatuohakassa. Liisa hupaili Villensä kanssa ja Samppa näytti olevan huvitettu muuripatain kumakasta äänestä. Joku jo hänelle sivumennessään sanoikin, että sepä kauniisti soi, kun oikein naurattaa. Sen perästä ei Samppa pitkään soitellut, kuin väänsi muurin rekeensä. Markkinain nautintopuoli olisi Sampalta ehkä mennyt tietämättä, mutta Santtu toki piti hänestä vähän huolta, kun mieleisemmät kestittävät olivat karanneet.
Karvaalla mielellä oli Santtu odottanut poislähtöä, että pääsisi Viijaa tuomaan kotiinsa. Viimein hän sai samat joukkonsa ja muuta tavaraa lisäksi.
—Kun sinä erosit minusta pois, nuhteli Viija tulomatkalla Liisaa.
—En minä joutanut siellä yhä olemaan, selitti Liisa. Ja olihan sinun matkassa Arolan Mari ja niitä…
Santtu tarttui Liisan puhetta vahvistamaan ja sanoi pistävästi:
—Näkyihän tällä olevan niitä jälessäjuoksijoita.
—Niin pitikin olla hokmannia apteekissa, vastasi Viija ylpeästi sanasutkulla.
—Oliko niistä mitä hyötyä? kysyi Santtu.
—Eipä heistä ollut vahinkoakaan.
—Mahtaa olla nuokin tavarat niiden ostamia.
—Ketä se liikuttaa jos olisi niidenkin ostamia.
—Eikä liikuta, vaan niin minä luulen, että ei se puollus [=raha] olisi aivan ensi alussa loppunut, jos ei olisi huolinut kenenkään armopaloja.
—Elä hätäile puolluksistasi, sanoi Viija ylpeästi. Santtu jatkoi juonensekaista puhettaan.
—Ehkä on parasta, sanoi Viija, että puhutaan lämpimässä, kun tuntuu niin kätäjävältä tämä markkinamies täällä pakkasessa.
Kivirannalle tultua olivat puheet melkein lyhyet. Viija haki heti tultua kihlat, pani ne Santun eteen pöydälle ja sanoi:
—Tässä on kaikki. Kiitoksia lainan edestä. Ei ne ole vähenneet ja tuskin lienevät hyvin paljon kuluneetkaan.
Santtu istui kummissaan, eipä hän olisi tuota odottanut.
—Poishan ne nyt mahtavat joutaa, sanoi hän viimein alakuloisena.—
Sieltä markkinoilta on kai tullut paremmilta parempia.
—Ei ole tullut, enkä tunne kaipaavanikaan niitä, sanoi Viija.
Santtu alkoi lähteä pois eikä näyttänyt aikovan tavaroistaan mitään perustaa.
—Ole hyvä ja korjaa pois, kehoitti Viija.—Minä en niitä suojele ja syytä itseäsi, jos kuka ne siitä varastaa yöllä.
Santtu mietti vähän aikaa ja työnsi sitten välinpitämättömän näköisesti tavaransa turkin ulkotaskuun. Sitten hän meni yötä myöten kotiinsa, jossa ei mahtanut markkinamiehen uutiset hyvin iloittaa isän ja äidin mieltä.
Toisenlainen oli Viijan mieli. Hän ajatteli niitä uusia tuttavia, jotka olivat pyytäneet lupaa kirjoittaa että milloinhan ne kirjeet joutunevat … ehkä viikon päästä.
* * * * *
Ennenkuin viikko oli kulunut tuli jo yksi kirje, mutta ei se ollut kaukaa, kun ei ollut postimerkkiä.
Keltähän lienee, ajatteli Viija avatessaan. Ehkä Santtu pyytää tyhmyyttään anteeksi.—Ei ollut Santulta. Hän alkoi lukea:
"Nyt jo tunnet ehkä enemmän sota-asioita kuin viime kesänä ja nyt sinä olet onnellinen, minä luulen. Tuskin enää tiedät olevasikaan siinä maailmassa, jossa on surua ja milloin mitäkin. Onnellinen sinä vaan olet, sen näin nyt markkinoilla ja onhan tuon nähnyt ennenkin. On kai sinulla nyt vara ja valta valita, ottaa kaukaa tai läheltä, rikas jos vielä rikkaampikin. Ja lienee noissa ollut arvokkaitakin, niin että en minä uskaltanut ollenkaan lähestyä niin arvokasta seuraa, mutta kaikki minä katsoin ja tiesin. Ja tietäisin minä niistäkin sanoa vähäisen, vaikka saisihan nuo olla jokainen alallaan, vaan sanon minä kumminkin, ettet ole aivan niin paljon hyvilläsi. Et sinä ole ensimäinen, elä luule, joita nekin miehet ovat jo elämässään riianneet, on ne jo rikkautensa nojassa käyneet siellä jos täälläkin ja ehkäpä sieltä löytyy jälkiäkin, kunhan menet katsomaan. Ja yksikin oli, vaikka tuskin tiesit, sellainen, jolla oli kuulutettu morsian kotipuolella, joka ei liene mikään haitta, saattaahan sen köyhemmän heittää, jos rikkaamman löytää. Elä suutu, en minä näistä muille huutele, vaan minä urkin salaisesti tiedot niistä kaikista, että tietäisin, kuinka korkealle sinut lennätetään täältä halpain ja ylenkatsottujen maailmasta.—Olen onnellinen. Halvin tuttavasi Antti A.o.ai.e…"
Kirjeen sisältö ei ollut Viijan mieleen. Jokohan noissa oli sellaisia, ajatteli hän. Eikö vain kirjoittane kateudesta. Hän itse on muka parempi muita. Älköön luulko, en uhallakaan rupea hänen opetettavakseen. Enkö minä saa olla tuttava niin monen kanssa kuin tahdon, siinä ei ihminen kuitenkaan pahene. Viija koetteli olla ihan uskomatta mitä tuossa kirjeessä sanottiin, mutta eipä vain tahtonut aivan rauhaan päästä.
Nyt teki hän päätöksen, ettei vasta aivan niin vähällä rupea heidän tuttavakseen, saavat näyttää enemmän nöyryyttään.
V.
Nuotan vetäjätkin ovat alku-apajan vetoaikana tyynempiä, nyhjyttelevät, verkalleen vain nyhjyttelevät, ikäänkuin houkuttelemalla luokseen pyytelevät, mutta kun alkaa nuotta tulla lähemmä maata ja verkot tihenevät, silloin syntyy loppukopakka. Viijan saannista tuli samanlainen nujakka. Nekin, jotka eivät olleet kuuluvia koko asiaan, kiistelivät siitä, kuka sen on kelvollinen saamaan ja kuka ei. Itse asianomaiset olivat pahimmassa pulassa. Ne ajattivat asiamiehillä kehumassa itseään ja rikkauksiaan, ne kirjoittivat kuin tuskaiset ja moni kamari lienee sen asian takia sisäpuoleltaan kaunistettu. Jo luultiin saatavan asia hyvään alkuun, mutta kohta kuului tulleen toinen suositumpi väliin.
Kevätpuoleen talvea tiedettiin jo kertoa, että Tuomelan Petu aina viikon parin päästä ajelee aisakellossa Kivirannalle. Sitten se vasta aikainsa päästä ilmestyi julkisesti sulhaseksi, ja se käynti olikin vielä suurempaa ja loistavampaa kuin Santun käynti.
Kun asia oli alulle saatu, pidettiin kiirettä. Viikon päähän tehtiin kuulutuskirjaan panoliitot. Syrjäiset voivat vielä iloita tiedostaan, että Viijan setä, jolla on holhoojana sananvalta, panee tätä tuumaa vastaan. Tuomelassa se tiedettiin, ja niinpä oli jo varalta otettu mukaan lautamies, tuo ainainen avuntuoja. Nyt ei holhoojata hyvin kauan houkuteltu, kysyttiin vain, että tuleeko lupa vai ei. Jos ei tule, niin oikeuteen käsky on valmis ja sitten ostetaan välikäräjät, ja silloin ei mene monta viikkoa kun luvan täytyy tulla.
Viijalle tämä sedän vastusteleminen oli yllykkeenä, tuskinpa muuten olisi tullut annetuksikaan kuulutuskirjan tekolupaa. Viija oli tottunut siihen, että kaikki myöntyvät hänen tahtoonsa, ja kun setä ei niin tehnyt, tuli häntä kohtaan uhkamieli.
Esa kun näki, ettei tässä vastustelemisella pitkältä pääse, niin antoi luvan.
—Parasta se on, selitti hänelle Petun puhemies.—Jospa sen tautta tuleekin yksi vihamies, niin eihän se muuta voi, kuin jos niillä saamisillaan sinua vähän ahdistelee, mutta on sinulla yhtä hyvä tuki tästäkin vävypojastasi.
—Mitä minä niistä ahdistelemisista tässä asiassa, sanoi Esa, sillä hän ei tahtonut tunnustaa, vaikka siinä olikin vähän perää.
Sulhasen mieli oli luvan saannista lauhtunut ja hän sanoi Esalle, että jos tämän asian takia rupeavat teitä ahdistamaan, niin sanokaahan meillekin.
Sitten seurasi juonti. Rikkaalla tavalla oli juomaa kuljetettu ja sitä annettiin niin laajalta kuin huuto kuului ja kellä suu oli. Kuulutuskirja tehtiin ja vietiin pappilaan ensi pyhänä mainittavaksi, ja sitten oli tuleva uusi juonti.
Sulhasten mentyä sanoi Reeta:
—Niinpähän se meni kuin minä olen toivonutkin.
—Niinhän se menee, jos annetaan mennä, sanoi Viija.
—Elä vain ajattelekaan purkaa, muistutti Reeta.
—Eihän tuo ole vielä kunnolle kerittykään, ilvehti Viija.
—Kylläpä se kohta alkaa olla.
* * * * *
Nyt oli Viija kolme kertaa kirkossa kuulutettu, oli ikäänkuin kolme sitovaa solmua vedetty hänen elämänsä lankaan.
Muutama aika sitten istui Viija ompelemassa koneellaan ja Liisa neuloi sukkaa siinä lähellä.
—Eikö se tunnu mielestä somalta, kun kuulee kirkossa itseään mainittavan? kysäisi Liisa.
—Ei tuo tunnu paljon miltään, sanoi Viija naurahtaen.
—Satuitko sillä tiellä näkemään niitä muita, entisiä sulhasiasi?
—Näin minä muutamia.
—Olivatkos ne näkevinään?
—Kyllä kai, koskapa näkyivät toisilleen osoittelevan ja nauravan.
—Mitäs sinä ajattelit?
—Minä ajattelin, että vielä te tulisitte, jos minä annan luvan tulla, ja astuin ylpeästi ohitse.
—Vielä ne ehkä kirjoittavat, että purkaisit.
—Luultavasti.
Liisa neuloi vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä, siirtyi sitten aivan Viijan eteen ja sanoi:
—Kohta sinä heität minut tähän yksinäni.
Viija pyöritti kiireellä vaatteen sauman loppuun ja rapsauttaessaan rihmaa poikki kysyi:
—Minäkö kohta heitän sinut?
—Niin heität, vahvisti Liisa painaen poskensa kättään vasten ja katsoi siinä niinkuin ystävä matkalle lähtevää ystäväänsä.
—Mistä sinä olet tullut siihen luuloon? kysyi Viija.
—Siitä kun olet ruvennut niin ahkeraksi.
—Se ei merkitse mitään, sanoi Viija.—Sinut voivat viedä, ennen kuin minut.
—Kuka ja mihinkä? kysyi Liisa ottaen kätensä pois poskeltaan.
—Sinne, sinne… Saanko sanoa?
—Sano jos tiedät, vaan mistäpä tietänet.
—Jo minä toki tiedän, nauroi Viija.—Ville viepi sinne "pieneen ja hyvin sievään mökkiin," jonka se tekee sinne "Leppäaholle, jossa on vesilähde aivan alla".
—Mitä sinä nyt puhut? kysyi Liisa ja puna lennähteli kasvoilla.
Se kävi Viijan ilolle ja hän jatkoi:
—Sitä kirjettäsi sinä et näyttänytkään minulle, jossa nämä lupaukset olivat, vaan minäpä yhytin sen. "Rakas Liisa! Nyt lähestyn sinua tämän lentävän paperin avulla…" Eikös se niin alkanut. Ja välillä mitähän lienee ollut markkinoista ja sormuksesta, mutta sitten lähti: "Minä teen sinne Leppäaholle pienen hyvin sievän mökin, jossa on vesilähde aivan alla."
—Sinä olit oikein paha minulle, kun menit sitä omin lupisi lukemaan, moitti Liisa hyvin pahoillaan.
—Mitä se haittasi, jos minä luin, sanoi Viija ja tuli käsin nujuuttamaan Liisaa, kun tämä muuttui niin vakavaksi eikä tahtonut ruveta nauramaan.—Sinä et vaan olisi näyttänyt sitä "pientä mökkiä ja vesilähdettä."
Nuo Villen vähät tarjoukset lausui Viija niin halveksivasti matkivalla äänellä, ettei Liisa jaksanut sitä kuunnella, vaan lähti pois siitä huoneesta, eikä kääntynyt, vaikka Viija huusi jälkeen, että saat sitten lukea minun kirjeitäni. Sen perästä tapasi hän useammin kuin ennen Liisan itkemästä ja sattui joskus, että Viija alkoi häntä lohduttaakseen naurain nujuuttaa ja kiusoitella.
—Voi, minkätähden sinä olet tullut tuollaiseksi? puhkesi Liisa kerran valittamaan.—Olenko minä milloinkaan nauranut sinun kirjeillesi, vaikka olisi kai niissäkin ollut. Tiedäthän sen, ettei minua tule rikkaat tahtomaan, se on hyvä, jos mökkiinkään pääsen.
Viija heitti vähemmälle kiusoittelemisen, mutta ei heidän ystävyytensä enää entisenlaiseksi päässyt. Liisa näki, että heidän tiensä kääntyi aivan eri haaroille. Hänen oma elämänsä painuu ehkä pieneen mökkiin, ja Viija taas iloitsi onnestaan, jota näytti voivan ohjata minne mieli piti.
* * * * *
—Nytpä minä jo sain kirjeen, iloitsi Viija ja tuli Liisalle näyttämään,
—Petulta kai…
—Ei ole, tunnen minä jo käsialasta. Vaan vielä ne toki muutkin muistavat.
—Annatkos nyt lukea? kysyi Liisa.
—Ihan varmaan, kunhan aukaisen ja luen ensin itse lupasi Viija.
Kirjettä lukiessa kävi hän kuitenkin mielenmuutoksiin, eikä täyttänytkään annettua lupaustaan.
—No, mitä siinä on, kun et henno näyttää ja olet niin kiihtyneen näköinen? kysyi Liisa.
—On siinä semmoista, sanoi Viija, että kun minä tämän muutaman eteen leväytän, niin eikö tuo hämmästyne hyväksi aikaa.
—Kenenkä eteen?
—Sittenpähän kuulet, ei siihen kauan ole, sanoi Viija ja pani kirjeen talteensa.
Petu tuli muutaman päivän perästä käymään Kivirannalla eikä yhtään aavistanut, että häntä on odottamassa niin vaikeat työt kuin siellä oli. Morsian oli niin kiireinen, ettei tulohyväilyä sallinut.
—Tuossa on, tunnetko sitä omaksesi? kysyi Viija pistäen Petun eteen vähän nuhrautuneen kirjeen.
Tuskinpa lienee Petu missään kinkeritoimituksessa katsellut enemmän kummastuksella luettavaansa kuin nyt. Kirjeen alussa oli "Rakas", mutta sitten oli seuraava sana raaputettu niin erottamattomaksi, ettei nähnyt, minkä nimellinen tuo rakas mahtoi olla. Alkukirje oli kouraan tuntuvia, pintapuolisia vakuutuksia siitä, ettei hän heitä ja kyllä hän käy siellä niinkuin ennenkin, kunhan joutuu pimeät yöt. Sitten seurasi kiitoksia suuteloista ja sen perästä varoitus, ettei tätä kirjettä saa näyttää kellekään. Lopuksi Petun nimi.
—Mistä tämä on tullut? kysyi viimein Petu, koettaen näyttää aivan asian tietämättömältä.
—Etkö tuota itse paremmin tietäne, sanoi Viija.
Petu huomasi, että nyt taitaa tulla kummat, jos tässä rupeaa hätäilemään.
—Jottako luulet tätä minun kirjoittamaksi?
—No kenenkäs kirjoittama se on?
—Olkoon kenen hyvänsä, mutta minä en ole lupaillut ketään ennen sinua.
—Niin, et muiden tieten, vaan mitenkäs siinä on, luepa.
—Olkoon miten hyvänsä. Minä toki uskallan kulkea päivälläkin, ja tiedän, ettei käsketä pois meninpä mihin ja milloin hyvänsä.
—Uskonhan minä tuon, sanoi Viija kiihkeästi.—Siellä huvittelit niin kauan kuin kehtasit, vaan sitten heitit ne ja tulit tänne.
—No se on ihan valetta, että minusta tuolla lailla saatettaisiin sanoa. Onko kuulunut?
—Mitä lie kuulunutkin, vaan sanohan kelle tytölle olet noin kirjoittanut?
—Olen minä kirjoittanut joskus tytöillekin, vaan en tuolla lailla kellekään.
—No, kuka sen on osannut noin kirjoittaa?
—Kuka lie kirjoittanut, vähäkö niitä on vihamiehiä. Joilla on sellainen äkä minulle ja kun eivät tiedä muuten voivansa mitään, niin ne ovat matkineet minun käsialaani ja sitten hieroneet sen noin vanhan näköiseksi, selitti Petu niinkuin ainakin vääryyden kärsinyt.
—Kyllä taidat lorista, epäili Viija.—Kuka se niin osaava olisi ollut?
—Vähänkö niitä on, kun ne oikein miestuumasta rupeavat toista sortamaan.
—En minä vielä usko sitä, sanoi Viija ja meni arkulleen, josta toi kirjenipun ja heitti sen Petun eteen.
—Tuossa on nuokin!
Nyt täytyi Petun heittäytyä hyvin surkeaksi ja hän oikein rukoustamalla taivutti Viijaa uskomaan, että se on tuo kirje valhetekoa.
—Elä puhukaan, teroitti Viija yhäkin.—Sano vaan mitä kulusi tekevät, niin ensi perjantaina mennään tekemään ero tervaksista.
—Ei niistä puhuta mitään, sanoi Petu, koettaen kääntää koko asian nauruksi.
—Täytyy tulla, sano vaan heti.
—Enkä sano. Ikävähän sinulle kuitenkin tulee ilman minua. Ja sitten ne nauraisivat, että saatiinpa pitää narrina.
—Tässäpähän nähtäneen, sanoi Viija, eikä antautunut sen enempää puheisille.
Pahoilla mielin sai Petu lähteä kotiinsa. Erojaiskäden lyönti oli Viijan puolelta sellaista paiskaamista, ettei se ollut ollenkaan rakasta, vaan pikemmin rautaista.
—Tule perjantaina pappilaan, oli viimeiset sanat sulhaselle.
—En tule, eläkä tule sinäkään, oli viimeiset sanat morsiamelle.
* * * * *
Ennen tuota eroperjantaiksi uhattua päivää tuli Tuomelan emäntä Kivirannalle kyläilemään, omaisiakin kun vielä olivat ja siihen lisäksi monet monituiset kutsut Reetalta. Talo ei näyttänytkään tulevan kovin paljon kulumaan tämän omaisen olosta, sillä emännän eväskirstu oli niin laitojaan myöten lastattu makuisimmilla ruoka- ja juomatavaroilla, ettei vielä viikonkaan päästä olisi viimeinen kannikka käsiin käynyt, vaikka kaikki joukot olisivat siitä syöneet. Emäntä ja Reeta olivat keskenään niin hupaisen ystävällisiä kuin ikinä olla voi, ja nuoria niitä hypitettiin kuin kukkasia kämmenellä. Viija ei mitenkään ymmärtänyt, että emäntä tietäisi mitään hänen uhkauksistaan. Ensi päivänä ei puhuttu mitään sinnepäinkään vivahtavaa, toisena jo meni emännän puheet vähän siihen suuntaan.
Viija istui ompelemassa ja hänen olkapäähänsä nojaten katseli emäntä syrjästä ja silloin sattui hänen suutaan syyhyttämään.
—Pois minun pitäisikin lähteä, sanoi hän ikäänkuin omissa ajatuksissaan.—Siellä kotona mahtavat kaivata, kun suutani tuossa syhytti vasemmalta puolen. Petu-poikakin näytti nyt lähtiessäni olevan niin ikävissään.
—Mikähän sillä olisi? kysyi Reeta toiselta puolen tupaa.
—En minä toki ruvennut utelemaan, sanoi emäntä ikään kuin kavahtaen.— Mutta minä luulen, että sitä poikaraukkaa huolettaa se, kun tämä maailma on niin muuttelevainen, että jos ne vievät sen, jota hän niin kaikesta sydämestä ja kaikesta sielusta … rakastaa.
Emäntä yritti sanoa: ja kaikesta voimasta, mutta huomasi, että se on sitten ihan niin kuin katekismuksessa sanotaan, ja niin heitti sitä vaille.
—Mahtaisiko tuo sitä huolia, arveli Viija.
—Voi-oi, veti emäntä pitkään. Sitähän se toki huolii, mitäs se muuta…
—Vaan jos se katuu sitä, kun tuli tällaisen kuin minun luokse ollenkaan tulleeksi, sanoi Viija.
—Voi-ooi, veti emäntä vielä pitempään.—Ei toki, mitenkä nyt toki, hyvänen aika. Joka niin kauan pelkäsi, ennen kuin uskalsi tulla tänne ajatustaan sanomaan. Minä näin, vaikka ei se puhunut. Viimein jo kävi säälikseni ja kysyin, että oletko sinä kipeä?—Ei, sanoi se, en minä ole kipeä.—On sinulla jotakuta, sanoin minä, kävisit jossain omaisissasi kylässä. Ja silloin se tunnusti, että hän kävisi täällä, niinkuin … josta minä ihan säikähdin, enhän minä sitä osannut mitenkään ajatella, omaisiakin kun ollaan ja mitäpä se meidän talokaan on muiden suhteen. Minä sanoin, että kyllä se mahtaa olla turha vaiva, jos ne konttimiehet sotkevat ja purattavat, niin on vaan ilkeätä, kun tämä nykyinen rovasti on hyvin vihainen siitä. Eikä ne herrasväessä tee sitä milloinkaan. Ja maisteri kertoi, kun oli meillä yötä, ja useinhan tuo on ollutkin, että hänen kotipuolessaan ovat talonpoikaisetkin jo niin sivistyneitä, ettei kuin hyvin harvoin puretaan ja sitä pidetään suurena häpeänä.
—Mitenkä se maisteri sattui sitä puhumaan? kysyi Reeta.
—Se kantautui siinä puheeksi, kun maisteri alkoi kysellä Petulta, että milloinka ne häät pidetään. Ja kun se maisteri on niin ropakkatuumainen, niin jopa itse sanoi, että hän tulisi mielellään vihkimään. Siihen minä satuin sanomaan, että maisteri se kutsuttaisiin hyvinkin, vaan sitä ei tiedä, kun ne niin usein täällä vielä kuulutuksistakin purkavat—ja siitä se puhe sai alkunsa.
Reeta säesti emännän kertomusta aina siksi, että se hyvin vähällä vaivalla kallistui kaikille niille suunnille, joille sen oli tarvis kallistuakin. Viija siihen ei paljon puuttunut, hän ajatteli sinne jos tännekin päin. Hän kuuli että emäntä aivan vilpittömästi rakastaa häntä ja on kaiketi yhtä hyvä vaikka miten kauan. Viija koetteli ajatella Petustakin yhtä lämpimästi, mutta väliin lennähti tuo mieltä mustentava kirjelappu ja silloin tuntui vaikealta. Jospa se ei olisi totta, niin heittäisi sikseen, kun nekin papit ja… Ei se uhkaus saa vielä niin vähään jäädä.
Emännän mukana lähetti Viija sulhaselleen kirjeen jossa oli kova käsky, että pitää tulla hänen puheilleen, muuten on ihan varma, että ero tulee. Hän jäi mielessään ylpeänä odottamaan, uskaltaako Petu olla tulematta, mutta ei hänkään ollut selvillä kumminko tehdä, jos se tulee.
Ja sikseen se ero jäi, kun oli kymmenenkin selittäjää, kuinka se on vaikeata ja häpeällistä.—Ja sitten vielä, selittivät vallan vakavat ihmiset, onhan niitä kaikilla vikoja; yhdellä yhtä, toisella toista; mistäpä sen niin viattoman lampaan mahtaisi löytääkään.
VI.
Petu oli voittanut tuon kaikkien kilvoitteleman lintusen ja nyt varusteltiin häitä, joiden tuli kuulon mukaan olla kerrassaan komeat. Pitäjän herrasväkeä oli kutsuttu hyvin runsaasti ja talonpoikia vielä enemmän. Tahdottiin kai näyttää niin kaikille muille kuin morsiamellekin, ettei tämä hänen seuraavan elämänsä aamu ole paljasta tyhjyyttä.
Vihkimistä oli Reeta tahtonut tapahtuvaksi Kivirannalla ja siitä tuli hänen ja Tuomelan emännän välille pieni riidan aine, jonka jälkimäinen voitti sillä etuoikeudella, että heillä on enemmän varustettu vieraan varaa. Häihin menokin oli sentähden Reetasta vähän vastenmielistä, ettei pitänyt oikeinkaan kiirettä.
—Minä olisin tahtonut, hän sanoi, että siinä siika suolataan, jossa se on kasvanutkin, viekööt sitten mihin hyvänsä.
Liisa koetteli pitää tuomelaisten puolta ja sanoi:
—Eihän se niille sovellu täällä vihkiminen, kun ne ovat pyytäneet morsiantytöiksi herrasmampselia.
—Niitäpä ei olisi tarvinnut pyytääkään, sanoi Reeta.—Ei ne nekään tule näitä talonpoikaisia tahtomaan.
—Eikös se nyt ole niin soma, että on niitäkin, puolusti Liisa.
—Onpa se nyt koko soma, sanoi Reeta nauraa hykäyttäen.—Olkoot ne sitten yksistään, vaan eikö liene tahtonut sinuakin.
—Tahtoi toki, sanoi Liisa.—Vaan miten minä ilennen olla, kun minulla ei ole nämä vaatteet niin hyvät kuin muilla.
—Niinpä ovat, myönsi Reeta. Ja tokko nuo sinua kovin kaivannevat, jos seisot sen aikaa ulompana.
Liisa meni hyvin mietteisiinsä.
—No, en minä pakota poissa olemaan, joutui Reeta selittämään. Vaan minä ajattelin, että jos tulet jälestäpäin katumaan, jos viisaammat nauravat vaatteillasi ja käytökselläsi.
Asia jäi ratkaisematta, eikä sitä niin vähäistä asiaa joutanut pitkältä aprikoimaan, kun oli kiire häihin.
* * * * *
Oli ihmeen kaunis päivä, vähän jälkeen juhannuksen. Tuomelassa oli joukkoa niin paljon kuin häissä osaa olla. Herrasväki hallitsi enimmäkseen kamarien puolta, talonpojat oleksivat tuvassa, ulkoilma taas oli kaikille yhteinen. Sinne täytyikin tupakan savun ja ahtauden vuoksi turvautua, ja hupainen siellä olikin.
Vihkiminen toimitettiin suuressa tuvassa, jonka akkunat oli avattu ilman raitistamiseksi. Herrasväki seisoi peremmällä tupaa toimituksen aikana, talonpojat ovensuun puolella ja vähemmän uteliaat tyytyivät kuuntelemaan seinän vierustalla akkunan takana. Päistär-Tiina oli kiivennyt herrainkärryjen istuimelle, jotka oli työnnetty tuvan kupeelle liki akkunaa. Lieneekö hän sen vuoksi tyytynyt ulkopuolella kuulijain joukkoon, että hänen toiveensa pesutyttönsä suhteen olivat menneet hukkaan, vai sen tähden että hänet oli unohdettu häihin kutsua. Mutta ehkä ei Tiina näitä kumpaakaan asiaa ajatellut. Hänen vanhat kasvonsa olivat nyt niin tyytyväisen näköiset, kuin hän olisi parhaillaan kertonut, kuinka hyviä ne Rasilan emäntä- ja isäntä-vainajat olivat.
Isäntä Sylvi seisoi liki pöydänpäätä sivupenkin kupeella ja niekautteli leukaansa niin tyytyväisenä, kuin olisi kokonaista kolme maankauppaa tehty tänä päivänä. Emäntä seisoi vastakkaisella suunnalla tupaa ja katseli mitä laupeimmilta näyttävillä kasvoillaan vuoroon pappia, kun tämä luki painavia velvollisuuden lauseita, vuoroon vihittäviä, kun heidän oli niihin vastattava. Muisti hän siltä pitää päänsä siksi takanojassa, että tuo emännyyden arvoa edustava leuka tuli tarpeeksi näkyviin. Morsiustytöt ja sulhaspojat seisoivat kukin puolellaan kuin siivet lumireessä. Mutta vähän vajanainen oli toinen puoli, sillä Liisa oli ennen vihittävien paikoilleen asettumista mennyt kenenkään huomaamatta nurkkaan toisten taakse ja kuunteli sieltä.
Vihkimisen perästä tahtoi herrasväki "koolata" vasta vihittyjen kanssa. Ne asetettiin rinnatusten istumaan viinilasit kädessä ja temppu alkoi arvokkaammista ja viimein kävivät talonpoikaisukotkin tokaisemassa lasiaan yhteen, niin kiireellä, kuin olisi ollut pelko, että otetaan heidän kädestään pois, kun se ilmankin tahtoi loppua ennen kuin herrasväeltä.
Maisteri näkyi odottavan juhlallisessa asennossa kilistelemisen loppumista. Häätalon haltijat seisoivat lähellä morsiusparia, emäntä tanakassa leuka-asennossa, mutta isäntä sen sijaan niekautellen sitä niinkuin näyttääkseen, ettei hänellä ole alkuakaan toisesta leuvasta. Jo kilahti viimeinen lasi. Maisteri rykäisi herättääkseen läsnä olevain huomiota ja sanoi:
—Arvoisat häävieraat!—Minä tahtoisin puhua muutamia sanoja tämän nuoren pariskunnan onneksi ja menestykseksi. Onni ja menestys tulevat Herralta ja niinkuin Salomon sanoo: kaikki hyvä tulee Herralta, samoin toimellinen vaimokin. Hän on kaikkiviisaudessaan ja rakkaudessaan asettanut aviosäädynkin, jota hän johtaa kaikkiviisaan maailmanjärjestyksen rakkauden kätensä johdatuksella. Hän johdattaa huikentelevaisuuteen helposti taipuvaiset nuorukaiset maailman liukkaalta tieltä onnellisen ja rauhaisan avioliiton turviin, jossa he kokeneitten vanhempain johdon alla ja hyvien esimerkkien valossa (tässä katsoi puhuja vetoavasti vanhempien puoleen) kypsyvät hedelmiksi Herran viinamäessä. Avioliitto on yksi Jumalan pyhimpiä ja vanhimpia maailman järjestyksiä, jonka rakasta huolenpitoa hän osoitti siunatessaan ensimäisen pariskunnan paratiisissa ja jonka järjestyksen hellästä huolenpidosta Hänen Poikansa antoi kumoamattoman todistuksen kunnioittaessaan läsnäolollansa ja avuliaisuudellansa pariskuntaa Kaanaan häissä. Ja samoin on hän läsnä tässäkin rauhallisessa ja vierasvaraisessa häähuoneessa ja samoin hän tahtoo aina edeskinpäin olla, jota minä kaikkien läsnäolevain ja omasta puolestani toivotan. Onnea!
Maisteri kohotti lasiaan ja muut myös. Puheesta kiitti emäntä ensimäisenä ja sitten muutkin asianomaiset kukin laillaan, jonka perästä isäntä Sylvi niekautteli leukaansa niin juhlallisesti, kuin olisi se ollut veden ammennuslaitos näissä Kaanaan häissä.
* * * * *
Hääelämän iloinen puoli alkoi vasta illempana, sitten kun pappi ja muut herrasväet olivat menneet matkoihinsa. Vieraat jakaantuivat ikänsä mukaan kahteen ryhmään, vanhemmat miehet ryypiskelemään toiseen tupaan, jossa kävi kunnon möyhinä. Siellä yksi puolusti hevosensa juoksua, toinen rikkauttaan, kolmas kehui voimiaan ja neljäs olisi jo ollut valmis tappelemaankin, jos vain muut olisivat sallineet ja joutaneet.
Nuori väki koetteli jalannousua suurimmassa tuvassa. Vaikeata se oli kesäkuumalla, mutta mikään ei auttanut asiassa. Morsianta tahtoi jokainen tanssittaa. Näytti siltä kuin muutamat toiveissaan pettyneet pojat olisivat tahtoneet tehdä tämän viimeisen pyörinnän niin tulisen kiivaasti, että edes se jäisi mielen hyvitykseksi. Viijakaan ei tahtonut ilonsa kukkulalla ollessa pahoittaa toisen mieltä enemmän kuin toisenkaan, vaan tanssi jokaisen kanssa, joka pyytämään tuli. Petu taas puolestaan tanssitti muita tyttöjä, joskus hän astui morsiamensa luokse, mutta teki tahtomatavassaan etuoikeutetun erotuksen tuosta nöyrästä kumarruksesta, johon hän muuten oli niin osaava.
* * * * *
Nyt oli tiettyyn suuntaan kulkeva tienpää löytynyt, nyt oli Viija saatettu pois maailman häilyvältä tieltä, kuten maisteri sanoi. Viimeiset väreet enää lipattelivat jälellä siitä nuoruuden tuulesta, joka lupasi viedä mihin rantaan mieli teki mennä. Oli jo viimeinen hääpäivä ja vieraat vähenivät vähenemistään. Viija istui kamarissaan ja sai ehtimiseen heitellä lähtijöille hyvästiä.
—Hyvästi nyt ja onnellista onnea läpi pitkän elämän! toivotti Mestarin Saara, puristaen lempeillä silmäyksillä Viijan kättä.—Ole vanhuutesi päivinä vielä enemmän rakastettu kuin nuoruutesi. Elä mene sivu minun köyhän kotini, kun on sielläpäin kulkua.
Saaran hyvästinheitto oli niin tunteellista, ettei Viija jaksanut kuin hyvin puristetuilla sanoilla lyhyesti kiittää siihen. Kohta tulivat Reeta ja Liisa erohyvästille. Ensin he seisoivat muutaman sekunnin kolmikulmassa äänettöminä.
—Nyt sitä pitäisi meidän lähteä, sanoi viimein Reeta, koettaen vakuutella itseään.
—Elkää vielä, sanoi Viija ja vedet putoilivat ehtimiseen silmistä.
—Milloinka me sitten saataisiin lähteä? kysyi Reeta ja väkisin tunkeusi vesi hänenkin silmiinsä.
—Sitten … sopersi Viija, mutta kun ei osannut sanoa määrää, niin se jäi kesken.
—Kyllä meidän kumminkin pitää lähteä, erota sitä nyt täytyy, sanoi Reeta ja lähestyi Viijaa.—Tule sitten kohta miehinesi siellä käymään meitä katsomassa.
—Voi rakas täti, sanoi Viija itkien ja tarttui Reetan kaulaan, niinkuin ennen pienenä tyttönä.—Te menette pois ja millä minä maksan teidän hyvyytenne, kun te olette ollut minulle kuin oma äitini. Elkää lähtekö vielä pois.
He itkivät yhdessä, niinkuin silloin pienenä, jolloin Viija rukoili, ettei täti häntä heittäisi, eikä antaisi myydä muille.
—No, rauhoitu nyt, sanoi viimein Reeta, ja ajattele, että onhan sinulla nyt miehesi, joka rakastaa sinua enemmän kuin minä kiukkuinen, äkäinen tätisi. Muista palkitsemisista elä huoli nyt ajatellakaan. Minua on huolettanut, että jos lienen ollut aivan huono sinun kasvattajasi. No ei sinulle Luoja kumminkaan puutteen päiviä salline, siitä minä toki olen rauhallisella mielellä.—Pyyhi nyt vesi silmistäsi ja tule meitä vähäksi matkaa saattamaan.