—Antakaa nyt edes Liisan jäädä tänne muutamaksi päiväksi, rukoili
Viija.
—No, jääköön Liisa, kun se on sinulle mieleen, myönsi Reeta.
Sitten he lähtivät Reetaa saattamaan ja emäntä tuli kolmanneksi. Tiellä ei ollut eroaminen enää aivan niin vaikeata, kun emännän nähden ei Reeta ruvennut vesittelemään, sillä hänen mielestään ei unohtunut se asia, ettei Viijaa annettu vihkiä heidän kotonaan Kivirannalla.
Saattamasta palatessa aloitti emäntä puheen.
—Ikävätä se on erota omaisista, vaikkapa kuinka hyviin kotiin, sanoi hän.—Tästä meidän talosta ei ole vielä verratonkaan. Vaan siinä sitä uskallusta tarvitaan, kun mennään, ettei ole paljon mitään. Jo sitä minä olin kovapäinen, oikein naurattaa, kun muistelee, kuinka vähän sitä ajattelee mennessään, että miten tässä käypi. (Ja emäntä aivan totta nauroi.) Kun ei miehelläni ollut minun tähän tullessa kuin puolet tätä pääpaikkaa ja niin rappiokunnossa sekin, että melkein joka vuosi oli kesän leipä kylässä. Sitten saatiin tämä paikka kokonaan ja siihen vielä on ostettu kolme syrjämaatakin. Jos Viija olisi nähnyt minkälainen tämä kartano silloin oli! Tuossa on riihen luona latona, mikä oli silloin navettana. Siihen lisäksi on paljon muuta laitettu: tupa ja talli aivan uudesta, ja useampia kengitetty ja katettu.— E-eeh, kun suuta syyhytti niin napakasti. Onhan tässä nyt jo vähän toisellaisempi elellä.
Liisa myönsi emännän loppupäätöksen todeksi sanoilla, mutta Viija kuunteli ajatuksissaan.
—Joko minä nyt pääsen kotiin? kysyi Liisa oltuaan yhden vuorokauden yli muista häävieraista.
—Mennäänhän vähäksi aikaa tuonne jonnekin kävelemään, täällä pihassa on alituisesti noita muita, sanoi Viija vastaukseksi.
He menivät joen rannalle, kulkivat sitä jonkun matkaa ylöspäin ja tulivat vähän korkeammalle paikalle pellon kupeelle, jossa kasvoi tuuheita tuomipensaita useampia.
—Niin mitä sinä Liisa äsken kysyitkään? kysyi Viija istuutuen tuomikon varjoon, taitettu tuomen oksa kädessä.
—Enhän minä muista kysyneeni muuta kuin, että milloinka saan lähteä pois, sanoi Liisa vähän kummastellen, että mitä se siitä noin kysyi.
—Sepä se oli, sanoi Viija.—Sinä ehkä olisit vaikka kuinka kauan, jos minä kiusaisin olemaan.
—Jo toki oikein mielelläni, jos joutaisin, vaan olisin nytkin, jos hyvin tingalle tahtoisit, myönsi Liisa.
—Sitäpä minä, sanoi Viija huiskuttaen hiljalleen tuomen oksaa kenkäänsä.—Sinä olet palvellut minua ihan aina, siitä asti kuin teille tulin ja minä en sinua milloinkaan.
—Mitä sinä Viija nyt tyhjää puhut.
—Ei se ole tyhjää, sanoi Viija huiskauttaen vilkkaammasti tuomen oksaa.
—On se tyhjää, vakuutti Liisa. Lapsiahan me oltiin kauan, mitä toistemme palvelijoita meissä oli, ja eihän me nyt isompana ole kaivattuna kenenkään palvelusta.
—Ei, elä nyt hyvittele minua, kyllä se on niinkuin sanoin. Sinä olet ollut minulle parempi kuin sisar olisi ollut.
—Ja sinä minulle, ehätti Liisa sanomaan.
—En, en; elä sanokaan.
—No, lopeta pois tuo joutava puhe, pyysi Liisa. Puhutaan nyt muista asioista.
—Niin kyllä, puhutaan muista, myönsi Viija.—Sano nyt Liisa, minkä tähden sinä et ollutkaan minulla morsiustyttönä, vaikka olihan se jo puheena aikoja ennen?
Liisa joutui nyt hämille. Hän oli siinä luulossa, ettei sitä muut juuri huomanneet, eikä Viijakaan siitä pitänyt väliä.
—Minulla kun ei ollut niin hyvästi laitetuita vaatteita, sanoi Liisa viimein, nykkien nurmea maasta.
—Vaan kun et sanonut sitä minulle.
—Ei tuota tullut sanotuksi, kun minä luulin, ettet sinä siitä hyvin pahaa tykänne, jos en olekaan.
—Aivan niin, rakas Liisa. Sinä olisit seisonut niilläkin vaatteillasi, jos vaan varmaan tiesit, että se on minulle mieleen. Mutta sinä et luullut tekeväsi siinä minulle mieliksi. Jos olisit jolloinkin ennen ollut minulle ynseä, niin sitten uskoisin, että sinä häpesit vaatteitasi.
Liisa tunsi nyt olevansa pahassa solassa ja koetteli sopertaa, että niitä herrasväkiä hän ujosteli, eikä ajatellut mitään epäluuloja Viijasta.
—Elä hyvä Liisa luule, että minä sinua syytän, lohdutteli Viija.—Sinä koettelit silläkin lailla olla minulle mieliksi, kun menit syrjään seisomaan. Ja jos et olisi sitä tehnyt, niin minä en ehkä vieläkään olisi tätä asiata huomannut.
Liisalla oli tukala kuulla ja hän vaikeroi:
—Mitä sinä noista joutavista otit puheeksikaan.
—Ei ne ole joutavia, koska ovat minun mieltäni vaivanneet näinä päivinä. Vaan olkoot nyt puhumatta, sanoi Viija ja vähän aikaa ajatuksissaan istuen jatkoi:
—Taivutko Liisa siihen tuumaan, jos päätetään, ettei meidän ystävyys saa vasta niin mennä. Sano sinä minulle kaikki, mitä ajattelet ja tiedät, ja minä sanon sinulle.
—Jo toki oikeinkin mielelläni, vakuutti Liisa.
—Hyvä sitten, sanoi Viija. Minua on nyt häiden aikana vaivannut ikävä mieli monelta puolelta. Niistäkin herrasvieraista vaan ikäväni lisääntyi, kun ne eivät näkyneet osaavan minun kanssa haastella, enkä minä niiden kanssa.
—Sinä tunnut rupeavan kovin paljon ajattelemaan ja se on aivan tyhjää, moitti Liisa.—Sinulla on nyt suuri koti, eihän sinun tarvitse huolia ei mitään, elelet vaan.
—Onhan tuo koti, myönsi Viija.—Vaan minusta jo tuntuu, että jos täällä tulee ikävä.
—Elä toki ajattele milloinkaan sellaisia, varoitti Liisa.
—Minkäs niille taitaa, jos ne tulevat.
—Unhottaa pois ja käy aina siellä entisillä olomaillaan kylässä, eihän tämä niin pitkä matka ole.
—Niinhän tuo taitaa olla, sanoi Viija ja oltuaan vähän aikaa äänettä aloitti:
—Miksikähän se Arolan Maria ei tullut minun häihini?
—Se asia on ehkä minun syyni, sanoi Liisa.
—Sinunko syysi. Millä lailla? kysyi Viija kummeksien.
—Niin minä luulen, sanoi Liisa.—Minä satuin sille kerran sanomaan, että sinä olet polttanut hyvin monta hänen veli-Antin lähettämistä kirjeistä ilman lukematta.
—No, sanoitko sinä sen?
—Niinhän minä höperö satuin sanomaan.
—Ja siitäkö Mari suuttui?
—Ei se suuttunut, mutta kyllä siitä oli pahaa, selitti Liisa.
—Mitenkä se silloin sanoi? Varmaan moitti minua ylpeäksi.
—Ei se pahasti moittinut. Sitä vaan sanoi, ettei hän luule veljensä menevän niin pöllömäisesti kirjoittamaan, ettei niitä muutamata kertaa saattaisi silmällä viskata.
—Tokko sinä sanoit, että enhän minä ensimmäisiä kirjeitä lukematta polttanutkaan?
—Sanoin toki.
—Enkä minä olisi niitäkään toisia polttanut, selitti Viija, vaan mitäs hän alkoi ruveta niissä minua muka niinkuin neuvomaan ja opettamaan. Jos olisi aina kirjoittanut samallaisia naurattavia kuin ne ensimmäiset, niin en toki olisi polttanut. Muistat kai, miten se silloinkin markkinain jälkeen kirjoitti. Sen perästä en lukenut kuin yhden tai kaksi kirjettä, tuli ne muut luki ja syyttäköön itseään.
—Ja mitäpä niistä enää, sanoi Liisa.—Ne ovat menneitä asioita.
Mennään pihaan, minun pitäisi kohta lähteä kotiini.
—Kuunnellaanhan mitä tuo ylhäältä päin tuleva venemies laulelee, sanoi
Viija siirtäen huivin pois toisen korvansa päältä.
Myötävirtaan tulla loilotti vene ja perässä istuva poika laulaa heilautteli tunteellisella nuotilla, ja niin pitkäveteisesti, että hän ennätti monet kerrat melaista joka tavulle. Laulun sanat kerkesi hyvin erottaa;
Se on niin vähä aika,
mik' ihmisell' on tääll';
kuin vesipisaraisen
tuon haavan lehden pääll'.
Tuuli kun siihen käypi, se heti putoaa; niin ihmisenkin onni tääll' pian katoaa.
—Soma laulu, sanoi Liisa.
—Ja kaunis nuotti, lisäsi Viija, nousten istualtaan ylös.
VII.
Viija oli nyt miehelässä ja häntä kutsuttiin nuoreksi emännäksi, joka nimitys kuului hänestä itsestään ensimältä hyvin oudolta. Miniän nimeä ei hän usein kuullut, tuskinpa muilta kuin anopiltaan, silloin kun tämä hyvin omistavaisesti puheli Viijasta toisille emännille, tai hyvitelläkseen Viijaa kertoi, kuinka paljon suurempi tämä talo nyt on kuin hänen tullessaan.
Viijalla oli erikoiskamari, joka oli häiden edellä sitä varten laitettu, paperit seiniin, laki ja lattia maalattuna. Viijan muassa tulleita huonekaluja siinä oli tuo entinen ompelukone ja uusi hyvin kiiltäväksi maalattu kaappi, sekä vielä tuo monen pojan sydämen tunteita säilyttävä pienoinen kirstu, joka oli jo saanut sijansa uunin kupeella, ehkä ollakseen lähempänä hävitystänsä.
Muutamana iltana, kun Petu oli isänsä kanssa Rasilan asioita ajamassa, varusti Viija kamarin uunin lämpiämään. Uunin tultua hiililleen hän avasi kirstun ja alkoi heitellä noita kovaosaisten paljolla vaivalla sommiteltuja kirjeitä uuniin, toista toisensa perään. Silmä viehättyi vielä vanhalta muistilta katselemaan yhdestä ja toisesta kirjeestä kauniimmalle kaikuvia lauseita ja runonpätkiä. Siinä yhdellä tiellä tahtoi mennä koko kirjeen sisältökin, jolloin aina mieleen jysähti, kuin olisi lukenut jotain aivan luvatonta, hyvin synnillistä kirjaa. Silloin se piti kiireellä suikata uuniin, jossa tuli kerran laitaan päästyään liukkaasti mennä livetteli pysähtymättä. Paksulta oli jo tummia paperin hiiliä, jotka hämmennellessä vielä kerran loimahtivat punaisiksi ja sitten viimein hupenivat mitättömän hienoiksi tuhkahiutuviksi. Viija katseli kirstua, se oli nyt melkein tyhjä. Petulta tulleet kirjeet olivat siellä enää polttamatta. Mennyt aika johtui siinä mieleen, jonka ajan asiapaperit olivat tuossa kirstussa olleet säilytettyinä. Noiden viimeisten kirjeiden tallentamisen piti Viija velvollisuutenaan ja karkoitti pahan hengen yllytyksenä pois sen ajatuksen, että kun olisi nekin polttaa yhdellä tiellä.
Huomenna tuli Petu kotiin ja niin hän kuin hänen isänsäkin oli työlästyksissään olevan näköinen.
—Kävitkö tätilässä, ovathan ne siellä terveinä? kysyi Viija mieheltään.
—Enpä minä hänessä joutanut käymään, vaan eikö nuo liene terveinä, sanoi Petu.
—Mitä töitä siellä niin paljon oli, ettet joutanut käymään? kysyi
Viija taas.
—Olisi siellä ollut vieläkin ja tuskinpa ilman käräjöimättä selviävätkään, tuskaili Petu.
—Kenen kanssa se käräjänkäynti tulee, kummeksi Viija.
—Kenen kanssa? jamasi Petu.—Kukas siellä on sen talon hoitajana ja peräänkatsojana ollut?
—Totta se lampuoti on ollut huoleton.
—Kyllä lampuoti näkyisi lampuotina menevän, vaan siinä on paljon muita syitä. Osajyvät on myötynä liika huokeasta ja rahat ovat olleet velkana viidellä korolla, kun olisi saanut kuusikin.
—Eikö se nyt riitä, jos on senkin verran jäänyt rahoja kassaan kuin niitä on, puolusti Viija.—Kuuluuhan se setä maksaneen vielä vähän isävainajan velkojakin.
—Se on ollut vähän se velka, sanoi Petu.—Isä sanoo varsin kyselleensä ja näkeehän sen kirjoistakin, että sitä velkaa oli vain muutamia satoja. Toistakymmeneen vuoteen olisi toki pitänyt karttua enempi kuin neljätuhatta markkaa.
—Onhan tuossa siinäkin, sopikaa pois käräjöimättä, pyyteli Viija.
—Sama se, jos selvä tulee, vaan siinä on vielä monta muuta kohtaa, kuin mitä minä sanoin.
Viijalla oli vielä niin paljon rakkautta setäänsä kohtaan, ettei häntä tämä keskustelu oikein miellyttänyt ja siitä puhetta pois kääntääkseen hän kysyi:
—Etpä arvaa? mitä minä illalla tein?
—Mistäpä minä arvannen, sanoi Petu.
—Minä poltin kaikki entiset kirjeeni, sanoi Viija ja katsoi iloisesti miehensä silmiin.
—Ihanko kaikki? kysyi Petu, muuttaen ääntään leikillisemmäksi.
—En sinun lähettämiäsi, sanoi Viija ja tunsi mielessään soimausta, kun oli tullut sitä ajatelleeksikaan.
Ei perintöjuttu ollut vielä Petuakaan aivan näköisekseen tehnyt. Kun hän oli alun kuullut, huvitti häntä vielä nuokin entiset kilpakosinta-asiat ja hän illemmalla kertoi jo yhden jutun, miten he sulhasmiehet kerrankin juomapaikassa pääsivät hampaistaan kiinni ja se päättyi sillä, että toiset työnnettiin niskasta pellolle. Monta muuta kertomusta sai Viija kuulla siitä, mitä kaikkia juttuja hänen saamisestaan oli jauhettu nuorten ja vanhain kesken, joita Viija itse ei ollut puoliksikaan luullut sellaisiksi. Viimein niiden kuuluminen alkoi tuntua ikävältä, mutta mieluummin hän kuunteli niitäkin kuin noita perintöriitoja hänen setänsä kanssa, jotka viimein kiihtyivät käräjiksi ja joiden ratkaisuaikoina oli koko talon joukon mieli siihen kiintyneenä.
Käräjäin väliaikoina veti jokainen omaa nuottiaan. Sylvi sitä, ettei ole hyvä, kun on kovin läheinen omainen holhoojana. Emäntä surkutteli sitä, että se tavara tahtoo olla hyvää rippumaan, kun se on toisen takaa perittävänä ja vähemmän sitä sieltä sattuu monesti tulemaan kuin luulee, jos sen saisikin. Ja vaivalla se on heille kaikki tullut ja vähästä sitä alettiin. Petu toimitti sitä, ettei heidän käy sopiminen ilman, jos ei asiasta tule suora. Viija enimmästi kuunteli, kun muut puhuivat, toisinaan vain puolustuksekseen selitti, ettei hän ole ymmärtänyt niitä katsoa, ne ovat olleet sedän huostassa. Sovintoa ei Viija uskaltanut monesti ehdotella, muuten olisi vanhempi väki alkanut katsoa häntä kovin omaismieliseksi ja siitä olisi seurannut korvan kiertäminen. Sittenkin Viija sattui huomaamaan, että aloitettu puhe painettiin hänen huoneeseen tultuaan kielen kantimien taakse ja äänettömyydestä syntyvän epäluulon estämiseksi vedettiin siten heti sieltä toisennäköisenä takaisin.
Muuten ei kukaan ollut Viijalle paha. Hän sai olla omassa kamarissaan, niinkuin itse tahtoi, eikä häntä orjuutettu millään työllä. Jos Viija ryhtyi johonkin vaikeampaan työhön, katseli sitä vanha emäntä naurusuin ja selitti, että on niitä piikojakin tekemään, ei minun miniäni tarvitse ruveta riehkaisemaan, niinkuin minä itse sain ennen riehkaista. Vaan ei hän nyt enää kehtaa itsekään. Viija uskoi sen, kun vielä näki, että tulevat ne tehdyksi ilmankin. Kahvin keitto ja muutamia pieniä töitä oli hänen osallaan, mutta niiltä jouti enimmät aikaa ompelemaan omassa kamarissa.
* * * * *
Yksinäisyys on viljava ajatuksista, silloin ne leijaavat milloin minkinnäköisinä. Niillä ajoilla, jolloin Petu kuljeksi aina päivittäin noita perintöriitoja virittelemässä, hiipivät Viijan mieleen monenmoiset ajatukset, aivan kuin kesäitikat, jotka kaikista hätistelemisistä huolimatta saivat viimein jalansijan ajatusaivoissa.
Jo se on onnellinen tyttö … niinhän ne aina ennen sanoivat… Silloinkohan hän oli onnellisempi, vaiko nyt? Nyt kai?… Mutta jos kuitenkin silloin… No, mitenkähän se oikein lienee… Voi, eihän sitä pitäisikään tällaisia ajatella…
Mutta ne olivat jo kerran päässeet irti ja toisella kertaa ne tulivat vielä vähän rohkeampina, jopa totuttivat mielen niin rohkeaksi, että Viija päätti sanoa Petulle siitä asiasta, joka hänestä ikävimmältä tuntui. He olivat kahden kamarissa ja Viija meni rinnalle istumaan.
—Minä kysyisin sinulta yhtä asiaa, sanoi Viija laskien Petun olkapäälle kätensä.
—Kysy, kysy, kilvoitti Petu.
—Niin, että muistatko, mitä sinä monesti lupasit ennen meidän yhteenmenoa?
—Lienee tuota tullut luvatuksi jos jotakin, sanoi Petu.
—Mitä minä niistä kaikista lupauksista, vaan se lujin lupaus, rakkaus, selitti Viija.
—Niin rakkaus, sanoi Petu.—Mikä sitten?
—Niin että etkös sinä vannonut rakastavasi minua mitä hellimmästi aina kuolemaan asti…
—Rakastanhan minä sinua kuolemaan asti.
— … ja et hetkeksikään sanonut voivasi unohtaa minua, jatkoi Viija.
—Olenkos minä heittänyt? kysyi Petu.
—Niin, enhän minä tiedä, vaan minä niin luulen.
—Luulet, jamasi Petu. Sinä taas luulet… Enhän minä yhä jouda niin hyvänä olemaan, vaan ainahan minä olen sinua rakastanutkin.
—Rakastanut … aina … silloin … kun ja Viija painoi päänsä alas.
—Niin, niin, sanoi Petu hyvin selittävästi.—Ymmärräthän sinä, että me ollaan nyt naimisissa ja silloin sitä on yhtä ja toista muutakin. Ja sillä lailla sitä menee välistä aikoja, mutta eihän noita ole niin kovin kauan mennyt… Ymmärräthän sinä? kysyi hän lopuksi.
Viija ymmärsi, mutta ymmärsi sillä tavalla, ettei voinut vastata muuten kuin itkulla. Petu koetteli tyynnytellä häntä mitä sopivimmilla selityksillä, mutta kun ne menivät hukkaan, vahvisti hän sitä kaikki lupaavaa rakkausvalaansa ja oli niin miellyttävän hyvä, kuin näin yhtäkkiä osasi olla. Viija pyyhki silmistään vedet ja lupasi puolestaan rakastaa miestään hyvin paljon ja olla iloinen. Iloisempi hän nyt olikin, mutta yhtäkaikki käveli mielessä raskaita ajatuksia, kun tuo iloisempi hetki oli itkulla ansaittua, millä tavalla hän ei ajatellut ruveta sitä toista kertaa itselleen ostamaan.
* * * * *
—Minun tekee mieli käydä Kivirannalla tädin luona, ilmoitti Viija miehelleen.
—Niin nytkö? kysyi Petu.
—Niin, etkö sinä tule.
—Eipä minun tunnu haluttavan, miten sitten talvempana.
—Saanko minäkään mennä? kysyi Viija.
—Onhan se hevosille vaikeata näin syksykelillä, kun on luntakin vielä niin vähän. Vaan en minä kiellä, saat siltä mennä, myönsi Petu lopuksi.
Viija ei sen enempää kysellyt, alkoi vain laittaa lähtöään, kun emäntä vielä ikään kuin kehoittaakseen sanoi, että:
—Onhan tuo soma välistä käydä sellaisissakin omaisissaan, vaikka mitäpä tuolla paljon lienee.
Ihmeen keveältä tuntui mieli ajaessa tuota entistä kotia kohti. Viija kuvitteli mielessään, että hän palaa nyt joltain pitkältä kylämatkalta ja saa taas asettua sinne ja sitten… Mutta pian huomasi hän ajatustensa mitättömyyden. Ne ovat menneitä aikoja. Koti jäi sinne, johon on taas mentävä ja tuo entinen perintökoti, olihan se sekin ennen hänen, mutta nyt se on vaihdettu mieheen. Ei hän olisi ennen uskonut.
Iltapäivällä alkoi Kiviranta lähetä ja se näytti ulompaa katsoen hyvin pieneltä, kun vielä hieno lumiverho peitti katot, ettei kuin matalat ajastoituneet seinät osoittivat siinä asumuksia olevan. Ei näkynyt vielä rantaan tultua ketään kartanolla liikkuvia. Tuossa lähellä aitaa oleva pihlajikko, joka kesällä Viijan lähtiessä huhotti täyteläisenä kauniilla kukalla, oli nyt lehdistä paljaaksi karsittuna, marjaterttuja oli vain muutamia, joita nokkimasta pihlajalinnut pyrähtivät lentoon Viijan tullessa. Kohta ilmestyi vastaanottajia.
—Terve tulemasta! toivotti Reeta kätellen mitä sydämellisimmästi.—Me kun ei huomattuna sinun tuloasi, ennen kuin pikku Samppa sanoi, että Viija ajoi pihaan.
—Mistäpä sitä niin huomaa, kun ei satu ulkona käymään, sanoi Viija.
—No, tulehan huoneeseen, sanoi Reeta ja kyseli mennessään:
—Eikö tämä meidän talo näyttänyt kovin pieneltä, näin pitkän ajan perästä?
—Kyllä se vähän siltä näytti, sanoi Viija. Vaan hyvin iloiselta minusta tuntui, kun alkoi näkyä.
Reeta istuutui penkille ja sanoi:
—Hyvähän tuo olisi, ettei entiseen kotiin tulo ikävältä tuntuisi.—
Mitenkä siellä olet jaksanut sitten viime näkemän?
—Aivan hyvästi, jotenkin terveenä.
—Entäs muut joukot?
—Terveenä ovat nekin olleet.
—Ei sieltä muita lähtenyt tänne, ei miehesikään.
—En minä muita pyytänytkään ja Petu sanoi, että hän käypi sitten paremmalla kelillä, selitti Viija.
—Saapihan tuo olla kelinkin syynä, virkkoi Reeta. Vaan olisi se joutanut tulla, että olisin saanut suusta suuhun kysyä, mitä varten ne minuakin sinne käräjiinsä tahtovat.
—Onko ne teidätkin sinne manuuttaneet? kysyi Viija kummastuen.
—Jo vaan manattiin.
—Enpä minä olisi sitä uskonut, jahkaili Viija.—Ei tuo liene Petun käskystä, koska ei ole minulle sanonut. Se mahtaa olla isännän hommasta se…
—En tiedä kenen hommasta lieneekin, käsky vaan tuli, puhkesi Reeta puhumaan.—Minä näet kuulun olevan yksi pahapää siinä, ettei sinua ole pidettynä täällä niin alastonna kuin kerjäläistä, vaan on ostettuna vaatetta päällesi.—Mutta antaahan olla, kun minä pääsen oikeuden eteen, niin enemmän niitä ilettää kuin hyödyttää se asia, siitä minä olen niin varma kuin…
—Elkää nyt äiti enää, heittäkää jo pois, keskeytti Liisa, joka oli koko äitinsä puhuma-ajan istunut iloisennäköisenä kasvukumppaninsa rinnalla ja odottanut puheenvuoroa.
—Niinpä kyllä, mitäpä heistä, sanoi Reeta ja muistutti Liisalle, että pitäisi mennä kahvia keittämään.
Tämä lähti heti ja Reeta jäi vierastaan puhuttelemaan, kyseli oloa ja eläimistä, joita Viija kiitteli kaikin puolin hyväksi.
—Sepä tuo olisi hyvä, sanoi Reeta salavihjaa huokaisten, ettei Viija huomaisi.—Ja siitä minä ainakin olen levollisella mielellä, ettei sinulle puutteen päiviä sallittane, jos ei erinomaisia onnettomuuksia tapahdu.
—Hyvähän tuo sekin olisi, myönsi Viija hiljaista surua ilmaisevalla äänellä.
Ilta kului hupaisesti syödessä ja juodessa. Reetakin kartteli puheen kääntymistä noihin ikäviin käräjiin, tahi muihin sellaisiin.
—Mitenkähän ne setälässä jaksavat? kysyi Viija iltaista syödessä.
—Ei tuolta ole kuulunut mitään, sanoi Reeta.
—Kävi täällä Arolan Mari, selitti Liisa, ja entisellään kuului silloin olevan niin setäsi kuin muidenkin elämä.
—Sepä hyvä.
Reeta muistutti, että:
—Eihän tuo Arolan talon elämä ole aivan niin entisellään, kuin Viijan lähtiessä, vaan etkö tuota liene kuullut.
—En minä ole kuullut mitään, sanoi Viija katsoen mieluummin alaspäin.
Liisa seurasi Viijaa tarkasti silmillään.
—Vai niin se on kierrellyt, kummasteli Reeta. Poika Anttihan siitä meni viime venekelillä matkalle tuonne etelään, jossa niitä rautatietöitäkin kuuluu olevan ja kuuluvatko luulevan, että menee yhä etemmäkin.
—Vai niin, sepä somaa, ihmetteli Viija ja katsahti Liisaan, että mitä se näyttää ajattelevan.
—On se muistakin kummaa, jatkoi Reeta.—Se Antti oli niin älykäs poika eikä olisi osannut luulla, että se veljiensä ja sisartensa paljoutta pakenee.
Viija koetteli kummastella Reetan kertomukselle, mutta Liisa pysyi äänettä ja kun näki, ettei hänen äitinsä arvannut lopettaa, sanoi väliin:
—Santtu se on nyt Maria kosinut.
—Vai niin, sanoi Viija naurahtaen.—Mitenkähän tuossa käypi?
—Miten käynee, epäili Liisa.—Kovin pahasti kuuluu Tuokko sanoneen.
—No mitenkä?
—Ettei heillä tarvita niin viisaita kerjäläisiä kuin Arolan tytöt, selitti Liisa.
—Kovinpa on sanonut tuhmasti, moitti Viija.
—Sellaisesta lihapäästä nyt ei sen viisaampia sanoja tule milloinkaan, sanoi Reeta entisellä mahtavalla tavallaan, joka toisia nauratti, mutta itse hän piti sanansa niin varmana totuutena, ettei siinä ole naurun sijaa ollenkaan.
Pienen vanhan pöytälampun valossa näytti Kivirannan tupa entistä hauskemmalta. Uunin nurkkapihdissä palava päre vei kumminkin voiton ja valaisi noita entisiä karjalaitumia uunin kupeella, jossa tytöt ennen puulehmiään kuljettelivat. Vanha kissa siinä nyt maitoa altaastaan litkitti. Kovin sen selkä oli käynyt hallakan näköiseksi ja syöntikin näytti käyvän niin laiskasti. Ei se tiennyt mitään, vaikka hiili tipahti päreestä selkään.
—Nyt polttaa tuo kissa itsensä, sanoi Viija ja meni hiiltä ottamaan.
—Sepä sattu kovin tulen alle, sanoi Reeta. Vaan ei se näy enää älyävän tulesta eikä mistään, se on jo niin kovin vanha. On vaan annettu elää ikänsä loppuun.
—Tämähän on jo alun toisella kymmenellä, sanoi Viija.—Tokko sinä Liisa muistat, milloinka me tämä tuotiin ja millä puheella sinä tämän sait?
—Ei millään puheella, sanoi Liisa nauraen ja meni muuta kuulemasta kamariin vuodetta laittamaan.
Reeta jo haukotteli ja sanoi Viijalle, että mene sinä tuonne kamariin nukkumaan, meitä vanhoja haluttaa olla täällä lämpimässä.
Kasvukumppanit istuivat kamarissa kahden puolen pientä pöytää. Liisa näpisti ajattelevan näköisenä kynttilän karstaa lyhemmäksi ja kysyi:
—Miltä se nyt tuntuu se miehelässäolo, sinä kun et kirkolla viime näkemässä sanonut osaavasi puhua sitä etkä tätä?
—Mitäpä minä nytkään, sanoi Viija. ja puhutaankin tällä kertaa niistä sinun asioistasi, että millä puulla ne ovat.
—Ne ovat niinkuin tässä näkyy, nauroi Liisa.
—Ei ne aivan niin liene, elä kupruilekaan joutavata, sano suoraan, niinhän me liitto tehtiin, etkö muista.
—No, minä sanon, että kyllä ne vanhat liitot Villen kanssa taitavat yhä lujeta, mutta milloin tulenee päätetyksi.
—Vai niin. Tietääkö äitisi siitä mitään.
—Kyllä se näkyy tietävän.
—Eikö ole puhunut mitään?
—Ei ole sitten sinun pois mentyäsi puhunut mitään. Silloin sinun täällä ollessasi se oli hyvin vihainen aina salaa, selitti Liisa.
Viija ihmetteli Reetan mielenmuutosta ja kysyi Liisalta:
—Miksikä te sitten Villen kanssa heitätte asianne niin määrittömiin aikoihin, vaikka ei äitisikään ole vasten.
—No katsohan, selitti Liisa. Siinä kun on niin monta veljestä pienellä maalla ja jos ne rupeavat eroilemaan, niin siinä jääpi hyvin pienet osat mieheen.
—Mitä se haittaa?
—Mitäkö haittaa? Niinhän sinä nyt sanot, kun olet suuressa talossa, vaan mitäs meillä on.
—"Suuressa talossa", toisti Viija.—Sinä luulet aivan varmasti, että minä sitä oikealla onnen kukkulalla seison.
—No, hyvänen aika, mitenkäs muuten.
—Voih! huokasi Viija pienellä pään pyörähdyksellä. Kertoisinkohan minä sinulle kaikki ajatukseni.
—Kerro toki, niinhän sinä lupasit, houkutteli Liisa, katsellen Viijan silmiin, joka nyt alapäisenä istui ja ajatteli.
—Niin, että en minä ole enää onnen kukkulalla, ei minulla ole enää mitään.
—Mitä mitään? Omaisuuttako? kysyi Liisa.
—Ei sitäkään.
—No nytpä kummat tuli! Onhan sinulla ainakin perintötalosi.
—Se kaikkein vähimmän. Enhän minä enää milloinkaan kuule puhuttavan siitä niinkuin omasta talostani. Jos siitä minun kuulten puhutaan, niin se on sentähden, että kuulisin, kuinka paljon siitä on heille vaivaa ja kuinka paljon se vähenee siitä määrästä, joka on ollut kylällä kuuluna ennen minun naimisiinmenoani. Tämä kaikki tunnustaa olevan minun syyni, vaikka mistä minä ymmärtämätön tyttö tiesin, minkä verran sitä on, ja olisinko minä voinut maailman suun tukkia, jos olisin tiennytkin.
Liisa ajatteli vähän aikaa ja alkoi lohdutella:
—Ne vanhat mahtavat niin puhua, mutta mitä sinä heistä huolit. Olethan sinä yhtä suuri haltija kuin muutkin ja kun miehesi rakastaa sinua, niin vähättelet koko tuumista.
—Kunpa se niin olisi, huokasi Viija.
—Mitenkäs se on? Sano nyt toki minulle!
—En minä ilkeäisi oikein päin sinullekaan sanoa, minkälaisten ihmisten arvoiseksi minä itseni tunnen.
—No, minkälaisten? kysyi Liisa ja katsoi totisena Viijan silmiin.
Tämä näytti aivan kuin riitelevän ajatustensa kanssa ja sanoi sitten:
—En tiedä, jos tehnen kuinka suuren synnin siinä, mutta minä en tunne itseäni yhtään paremmaksi noita huonoja naisihmisiä, joita miehet pitävät hyvänä, milloin mieleen juohtuu ja jotka sitten taas saavat olla oman onnensa nojassa toiseen aikaan asti.
Liisa hämmästyi.
—Niin mitenkä? sanoi hän.—Tarkoitatko sinä noita naisia, noita…
—Niitäpä niitä.
—Sinähän olet jo päästä pilalla, torui Liisa.
—Enkä ole pilalla.
—Oletpahan! Rakastaa kai sinun miehesi sinua yhtä hyvin kuin muutkin.
—Mistäpä minä tietänen, miten ne muut rakastavat, mutta oman kohtani tiedän.
—Sinä ehkä toivoisit, sanoi Liisa, että Petun pitäisi aina olla aivan yhtä notkea kuin silloin sulhaisaikana.
—Sinä et vielä ymmärtänyt, sanoi Viija. Enhän minä tahdo, että leikittäisiin kuin kissanpojan kanssa alituistaan. Sehän se on ikävintä, josta vasta sanoin.
—Se nyt on aivan tyhjää, vakuutteli Liisa niin totisena kuin osasi.—
Ei tuo sinunkaan miehesi liene miehiä kummempi, vaan kun sillä on tätä
nykyä niitä perintöpuuhia, niin sinä luulet, että se on tyly sinulle.
Heitä toki pois ne ajatukset, eläkä puhu niistä kellekään.
—Minkä ajatuksilleen taitaa, sanoi Viija. Ja enhän minä toki näistä puhukaan muille kuin sinulle.
—Pitäisi niitä sellaisia ajatuksiakin kartella, että näet olisit niin halpaan sijaan joutunut kuin sanoit, neuvoi Liisa. Ja eiköhän siinä auttaisi Jumalaan turvautuminen, niinhän se rovasti rippikoulussa neuvoi, etkö muista.
—Niinhän tuo neuvoi, myönsi Viija ja vaipui ajatuksiinsa.
—Ja tuota perintöasiatasi elä ajattele ollenkaan, jatkoi Liisa. Itse sinä et sitä tarvitse ja kyllä ne sen niin hoitaa, että se säästyy lapsillesi.
Viija havahti aivan kuin olisi joku nykäissyt ja jamasi puolikuuluvalla äänellä: lapsilleni. Liisa sen huomasi, eikä jatkanut esitystään, huomautti vain, että eikö ruveta nukkumaan.
—Niin nukkumaan, toisti Viija.—Taitaa olla parasta.
Hiljaisena ja hitaasti painuivat he siihen samaan vuoteeseen, jossa niin monesti ennen olivat nauraa rekattaneet ja telmineet kaikki vaatteet ylös alaisin ja itsensä väsyksiin.
VIII.
Kolkko talvi oli taas kulunut, jonka ohi mentyä ei tuntunut enää paljoa sen kummemmalta, kuin jos olisi kesäisenä kylmäaamuna soutanut jonkin usmamöhkäleen halki ja päässyt siitä sitten jollekin metsän varjoamalle rannalle, jota vasten aamuaurinko herttaisesti paistaa hellittää. Luonto oli lähettänyt laulajia melkein joka puun osaksi ja iloisesti, vaikka vähän kömpelösti, kimpoilivat talven vankeudessa seisoneiden elukkain sorkat ja vielä kiivaammin kuin olisi kerinnytkään helkähtivät kellojen kielet mennessä. Vapaus ja omistaaneläminen näytti noistakin järjettömistä eläimistä olevan suurenarvoista. Tuonne ne nyt pääsivätkin kauas kukkuloille ja ahoille huilailemaan mieltään myöten.
Tuomelassa valmisteltiin karjan vientiä sydänmaalle. Siinä hoppuiltiin ja hälistiin kuin kansanvaelluksen alkaessa ja odoteltiin toisiaan. Milloin olivat piijat jonnekin juosseet, milloin ei taas näkynyt isäntää ja emäntää. Muutamakseen olivat nämä viimeiset kateissa ja Viija meni heitä noutamaan.
Nurkimmaisen kamarin oven taakse tultuaan kuuli hän vanhan isännän puhuvan emännälle jotenkin nyrpeällä äänellä, jonka vuoksi Viija ei tahtonut mennä sisään, vaan asettui vähän kuulostamaan.
—Olisi sitä piijoille muutakin työtä, kuului Sylvin puhe. Mikä hyöty siitä tuosta Viijasta on muulle työlle, jos se tänne kotiin jääpi. Siellä se ennättäisi hyvin hyvästi hoitaa maitohuushollin, kun loiseukko olisi toverina.
—Kyllähän se sen jaksaisi, sanoi emäntä. Vaan se ei näy itse sitä huomaavan. Näkyy taas panneen uuden ompeluksen alulle.
—No niin, no niin, puhui Sylvi ja varmasti niekautteli leukaansa. Mikä tästä sitten tulee. Kaikkiko tässä ruvetaan kesänsä talvensa "nystäämään". Onhan tuota muillakin ollut perintöä, vaan pian kai se entinen loppuu, jos heretään aivan huolettomaksi.
—Elähän nyt, kielteli emäntä. Ymmärräthän sinä, ettei se vielä ole aivan täysvoimainenkaan ja muuten sitten on … niinkuin jo huomaat…
—Niin, jurahti Sylvi pitkään. Kyllä niitä sellaisia syitä löytyy, niin kauan kuin elää.
Viija ei uskaltanut enempää kuunnella, eikä se ollut tarpeellistakaan, sillä hän oli jo kylliksi kuullut, kenestä puhuttiin ja mitä se oli. Hänen ajatuksensa harhailivat kiireesti sinne jos tännekin. Ensi kerran iässään hän huomasi elämää tältä puolelta ja sepä tuntui ikävältä. Sydän tykytti paljoa kiivaammin ja ajatukset kuohahtelivat. Heti paikalla hän ajatteli mennä sanomaan, ettei tarvitse muita laittaa karjan mukaan, kyllä hän menee. Mutta kun yritti mennä sanomaan, tuntui mieli niin kiihtyneeltä, ettei hän jaksaisi rauhallisesti, itkemättä tai kiukkuamatta sanoa yhtään sanaa. Ne olisivat heti huomanneet hänen olleen kuuntelemassa.—Huomatkoot, hän ajatteli ja yritti aina uudestaan, mutta pysähtyi vielä ja ajatteli, että en toki niin paljon halvenna itseäni. Menen sitten ja näytän, että osaan minä muutakin tehdä kuin "nystätä", enkä ole tullut heidän elätikseen perintöäni syömään.
Viija meni toisten toverina saattamaan karjaa matkalle. Muut olivat iloisia, mutta hän ei voinut siihen ottaa osaa. Erillään hän tahtoi kulkea ja hänen vähän alaspäin riippuva päänsä pyrki pyörähtelemään ajatellessa, että hänestä nyt takana päin noin puhutaan ja luullaan niin ymmärtämättömäksi, ettei osaa mihinkään käskemättä, vaikka hän nyt ihan varmaan muisteli ajatelleensa tuota samaa jo ennen.
* * * * *
—Ei toki se ole tarpeellista, ei olekaan, onhan meillä muitakin, puheli emäntä, kun Viija muutaman päivän kuluttua aikoi lähteä karjamajalle.
—Sinne minä nyt mielelläni menisin, jos vaan vähänkin sallitte, pyyteli Viija aivan kuin ei mitään tietäisi.
Emäntä oli vastustelevinaan, mutta vaikka tuo olisi ollut tottakin, kuului se nyt Viijan korvaan käskemiseltä. Kohta se kielteleminen loppuikin ja emäntä puhui kiittelemällä, kuinka siellä on hyvä olla. Petusta ei ollut Viijan meno karjamajalle mieleen, mutta ei hän ruvennut selittämään, mistä syystä.
—Pitääkö sen piijankin olla vielä siellä? kysyi Petu.
—Eikä tarvitse, ilmoittivat toiset. Se saapi tulla paikalla pois.
Petu herkesi vastustelemasta ja tuli itse perille asti kyytiin, mikä oli Viijalle lohdutuksena, että olkoot muut minkälaisia tahansa, kunhan Petu on hyvä.
—Etkö sinäkin nyt jää tänne? kysyi Viija, kun olivat perille tulleet.
—Kyllä minä jäisin, sanoi Petu, mutta siellä on nyt kyntötöitä ja muita sellaisia, niin en jouda tällä kertaa.
—Tulethan sitten, kun joudat?
—Kyllä minä tulen. Ja jos ei satuta summalaiselle antamaan tuota niityntekoa, niin heinäaikana täällä on oltava useampia päiviä.
—Sinnepä on vielä niin kauan aikaa, valitti Viija. Käy nyt toki aina vähän päästä ennenkin.
—Pidätkös hyvänä? kysyi Petu leikkisänä.
—Jo hyvinkin, sanoi Viija. Letut paistan joka kerta, kun tulet, ja kannan suuren viilipytyn ja mitä vaan löytyy.
—Jopa sitten tuntuu kannattavan käydä vaikka kuinka usein, nauroi
Petu.
Tämä kaikki meni leikkinä, että näet letut ja viilipytyt olisivat ainoa vetovoima Petun karjamajalla käynnille.
Viija tunsi täällä olevansa onnellisempi kuin tuolla suuressa kodissa. Hän liikkui oikein iloisena katselemassa emännyyteensä kuuluvia töitä ja piialta kyseli, mitä ei oikein tiennyt.
Kotona kuultuja puheita ei Viija ajatellut ollenkaan. Olkoot ne siellä, ajatteli hän. Petu oli mielestä nyt niin ihmeen hyvä, että oli aivan syntiä ajatella sillä lailla kuin hän oli sattunut ajattelemaan. Nyt ei saa tulla vasta sellaiset.
Petu ei malttanut olla huomiseen, vaan lähti piian kanssa kotiin. Viija tuli pellon taakse asti saattamaan ja nojaten leukaansa veräjäpuun päälle katseli menijäin jälkeen. Tien mutkassa katsahti piika vielä taakseen ja lähti sitten juosta humpuuttaen tavoittamaan Petua, joka oli jo näkyvistä kadonnut.
* * * * *
Karjan tulon edellä meni Viija kävelemään korkealle pellontaka-aholle ja katseli sieltä läheltä ja kaukaa kohoavia mäkiä, joiden rinteeltä erotti taloja ia mökkejä. Muutamilta pelloilta kohosi harmaa tarhasavu ilmaan, josta hiljalleen laskeutui alangon pajukkojen yli ja näytti asettuvan siihen. Viija kiipesi isolle kivelle ja kuunteli korvessa hoilailevain karjain kelloja. Siinä johtui mieleen Kiviranta, missä hän tätinsä toverina oli lehmiä huhuillut. Nyt oli huhuiltava omiaan … niin, omia kai ja vielä suurta karjaa. Hän veti rintansa täyteen henkeä, mutta huokasi vielä takaisin, että jos ei kuulu kauniilta.— Mutta kukapa sitä nyt kuuntelee, jos menee huonostikin, ajatteli hän melkein ääneen—ja kukapa sitä nyt ihailisi, jos kauniistikin menisi. Ja hän henkäisi uudestaan. Ääniväreet lainehtivat pitkin lehdon rinnettä, aina korpeen asti, josta vastaukseksi kuului karkeaääninen kellokkaan ammunta. Sieltä ne lehdosta viimein lähenivät ahon rantaa, tulla mullistivat rapsavine kynsineen kapeita uriaan, jotka kiertelivät matalain lepikkopensasten keskitse ja tyytyväisinä oksien ripsumisesta hiljalleen hivuttelivat eteenpäin, silmät suojelevasti tirrallaan.
Vaikka iltatyöt olivatkin Viijaa väsyttäneet, nousi hän jo aamusilla heti auringon noustua. Loisvaimo heräsi vasta myöhemmin ja tuumaili:
—Teistäpä taitaa tulla oikea nousukukko, kun nyt jo valveella.
—Eihän tuo nukuttanut, sanoi Viija.
—Onpa ne entiset jaksaneet täällä nukkua, vaan niillä on ne omat syynsä, puheli vaimo.
—Saattaahan niitä olla syitä, myönsi Viija.
—Olkoot puhumatta, sanoi vaimo. Mutta kyllä tekin saisitte vielä voimianne säästellä, kovin olette heikko ja nuori. On sitä vielä aikaa.
Viija ei ollut mielissään siitä, kun loisvaimo niin suoraan sanoi heikoksi. Oikein oli ensimmältä sekin pahaa, kun he jotain kantoivat ja vaimo lykkäsi paljon pitemmältä korentoa Viijan puolelle. Hän tahtoi olla reipas ja toimellinen, vaikka voimat usein tuntuivatkin heikoilta. Jos rupeaisi valittelemaan, niin ehkä kutsuisivat pois ja sanoisivat: johan tuon arvasi, mitä apua siitä on oikeaan työhön.—Olisi taas niin ikävä olla tuolla … ei, kyllä sitä ehkä jaksaa, kun ei rupea valittelemaan.
* * * * *
Viikko toisensa perästä kului Viijalta täällä yksinäisyydessä. Joku kotoinen ihminen kävi aina pikimmältään piimää tai voita noutamassa. Välistä joku lähiseudun emäntäkin tuli tuttavuutta teettelemään ja samalla arvostelemaan, miten hyvästi rikkaan nuori miniä osaa talouttaan hoitaa. Heidän tarkastuksiaan ei Viija hävennyt, olihan hän nähnyt miten täti aina ennen teki. Oikein uhalla tahtoi hän pitää hyvää järjestystä ja toivoi, että kun Petu tulisi käymään, niin se varmaan ylistelisi häntä ja olisi oikein hyvä. Varsinkin silloin oli kaikki laitoksessa, kun oli luultava, että kotoa tulevat kohta käymään. Mutta tulija oli aina joku muu kuin Petu. Teki monesti mieli lähettää sille sana, että tulisi nyt ensi kerralla, mutta mikä lienee estänytkin, lähettämättä se aina jäi.
Jo viimeinkin Viijan toivo toteutui. Veräjälle hän jo meni vastaan.
—Tulitpahan viimeinkin, hän iloitsi ja naureksien lisäsi: minkä tähden olet ollut niin kauan käymättä?
—Eihän tuolta tahdo joutaa, hyvin vaivalla nytkin irtausin, puolusteli
Petu.
Kiireesti käteltyä meni Viija toimittamaan loisvaimon lettuja paistamaan. Niitä oli lehmäin iltatulolle jo suuri kupillinen.
—Syö sinä nyt oikein vahvasti, minä tulen kohta, kehoitti Viija laittaen ruokaa pöydälle ja meni sitten tarhaan karjan luokse.
Petu jäi pistelemään. Myysyyn vain aina kääräisi letunleipareen ja ryyppäsi suurella kauhalla viilipiimää päälle. Iloisena kantaa pusasi kohta Viija loisvaimon kanssa suurta maitokorvoa.
—Eihän liene ruoka kesken loppunut, arveli Viija miehelleen, joka jo syönnin päälle savuja veteli tuvan rappusilla.
—Vielä siellä on sinullekin, sanoi Petu.
—Hyvä. Tule nyt katsomaan maitohuonetta.
—Olen minä sen jo nähnyt.
—Kyllä huoneen, vaan muutenkin, selitti Viija matalammalla äänellä.
Petu tuli kynnykselle istumaan ja veteli piippuaan. Joutuin siivilöi Viija maitoa, siirteli entisiä pyttyjä pois tieltä ja asetteli niitä somaan, tornin tapaiseen laveriin, odottaen yhä, että Petu sanoisi jotain hänen laitoksistaan ja kaikesta.—Ehkä se kohta sanoo, ajatteli hän ja katsahti kääntyessään salaisesti ovelle päin. Mutta Petu vain veteli savuja ja mitäpähän muuta lienee aina välistä virkkanut. Viija epäili jo pettyneensä hyvityksen toivossaan. Virkisti se vähän, kun Petu sattui kysymään:
—Lypsääkö nyt lehmät hyvästi?
—Taitaahan ne lypsää, sanoi Viija. Ja miltäs tämä näyttää? Tuossa on voikorvo, tule katsomaan.
Pitää sen nyt jotain sanoa minun töistäni, ajatteli Viija. Petu tuli korvon luokse ja sanoi:
—Paljonhan tuota onkin voita. Muutamain viikkojen päästä saapi jo panna toiseen astiaan.
Sitten hän laski käsivartensa Viijan olkapäille ja huokaisten lyhyen tuhkaisevan henkäyksen kysyi:
—Vieläkö sinulla on paljon töitä, eikö sitä kohta päästä nukkumaan?
Viija vavahti aivan niinkuin rauhallinen tietä kulkeva, jonka silmät huomaavat epäilyttävän olennon tien vierellä.
—Ei tässä ole enää paljon, sanoi hän katsahtaen salaisesti mieheensä.
—Missä se on vuode, minua niin väsyttää, sanoi Petu haukotellen puolitekeisesti.
—Tuolla aitassa, ilmoitti Viija lyhyesti.
Sinne lähti Petu ja puristi hiljaa lähtönsä merkiksi Viijaa olkapäästä. Iltainen oli vielä Viijalla syömättä, vaan ei se tuntunut käyttävän, vaikka oli vähän nälkäkin. Siinä hän istui pöydän ääressä, mieli raskaana ja väkisin vierähti vesikarpalo poskelle. Olisi tehnyt mieli syödä, jos ei muun vuoksi, niin ajan kuluttamiseksi … vaikkapa koko yö… Vielä muutamia lettuja … ei jaksanut yhtäkään… Täytyi lähteä… Hän pyöritti ruokahuoneen lukon kiinni ja alkoi kävellä hitaasti aitalle päin…
* * * * *
Aurinko paistaa tillotti aamusella aitan oven raosta vuoteelle, kun
Viija heräsi. Hän kuunteli, mutta ei mitään kuulunut siitä huoneesta.
Jossain kaukana kaikatti lehmien kellot. Elämä tuntui niin
kummalliselta. Hän nousi vuoteelta ja meni ulos.
—Niin sitä raukeaa, kunhan olostuu, sanoi loisvaimo. Miehenne käski sanoa, että karjan savut olisi tehtävä vähän ulommaksi kartanosta.
—Joko se sitten meni pois? kysyi Viija.
—Jo. Ei sanonut hennovansa herättää, kun olitte niin raskaasti nukkunut, kertoi vaimo.
—Ei hennonut, ajatteli Viija ja meni noutamaan lähteeltä kirnuvettä. Kaste kimalteli vielä ahon heinikossa, kun hän astui kapeata uraa. Lähteen kupeella oli sileäpäällyksinen kivi, johon hän istuutui. Entinen ja nykyinen aika kulki ajatuksien ohitse, kuin jokin matkustajajoukko, jossa katsoja mielihyvin näkee etummaisten menevän hyvittelevästi hyllävillä rattailla, mutta jälkimmäisille on jo sekin armo, jos saavat omin voiminsa samaa tietä kulkea.
Väkirynnäköllä ponnistautui ulos kauan pidätetty itku. Mielin määrin antoi Viija kyynelten vuotaa … kauan kestää kuivata lähde, jonka vesivarat ovat saaneet olla enemmän aikaa melkein koskematta. Viimeinkin ne loppuivat ja tuntui vähän keveämmältä mieli. Hän nousi kiveltä, otti kiuluun vettä ja pesi silmänsä. Astiansa täytettyään hän tuli pihaan, jossa loisvaimo kysäisi:
—Mikä, onko teidän silmät kipeänä?
—Ei, sanoi Viija suojaten kädellään silmiänsä. Hiekkaa sattui menemään tuolla lähteellä.
* * * * *
Viija koetteli totuttautua siihen ajatukseen, että kun hänen elämänsä on kerran tämmöistä, niin sen täytyy antaa olla, minkä sille enää taitaa. Kyläläisten silmissä hän tahtoi näyttäytyä aivan tyytyväiseltä ja onnelliselta, eikä ne muuta voineetkaan ajatella.
Muutamana pyhänä oli Möykkylän emäntä tullut Viijan vieraaksi. Hän oli herttaisen hyväpuheinen, niin että Viija häneen heti mieltyi ja hoiti parhaan taitonsa mukaan. Emäntä oli lihava ja pulska, joten Viija oikein häpesi itseään sen rinnalla.
—Täällä karjamajalla se on hyvä olla, puheli emäntä syödessään. Täällä on ruokavarat vallassa, kun vaan pitää huolta sellaisista tarpeista, joita ei kotona ole. Siellä sitä minäkin miniänä ollessa aloin lihomaan ruveta, vaikka silloin ei tuotu paljon mitään muualta.
Emäntä puhui naurussa suin ja katsoi viekkaasti.
—Saattaa ne muutamat lihoa, sanoi Viija. Mutta minä tahdon tympeytyä yksiin ruokiin.
—Kyllä, jos ne niin yhdet olisi, nauroi emäntä. Vaan onhan teillä toki takana varat, jotta tulee ruokalysti.
—Ei minulla ole muuta kuin mitä tässä näkyy, sanoi Viija koettaen nauraa, vaan se kävi huonosti.
—Mitä tyhjää, jatkoi emäntä.—Nuorena sitä tahtoo vähän niinkuin ujostella sellaistakin, joka ei ole mitään. Nyt minä saatan ottaa viinipullon kaapista, vaikka kenen nähden, eikä se ole kuin terveellistä vaikka kelle.
—Taitaahan se olla terveellistä, myönsi Viija.
—On se, vakuutti emäntä. Minä viikolla näin, kun miehenne osti juomia, niin minä heti arvasin, että viinipullot on tänne tulevia.
—Ei niitä ole tänne tuotuna, sanoi Viija. Ne ovat olleet kotiin.
—Ei olleet kotiin, intti emäntä. Me ajettiin peräkkäin kaupungista ja minä näin että johonkin muualle ne juomat jäivät, vaikka koetteli se eksytellä minua.
—Mihinkä paikkaan ne sitten jäivät? kysyi Viija uteliaana.
—Sinne jonnekin lähitienoolle, sanoi emäntä. Eiköhän ne sitten vielä olisikaan tänne joutuneet.
Emäntä näytti vähän pettyneeltä toivossaan.
Viija ei jaksanut kysyä enää mitään. Hänen mieleensä jysähti niin pahoja ajatuksia, ettei hän ikinä olisi tahtonut kuulla tuota kertomusta. Matkan varrella tulleet aavistukset selvenivät vastustamattomasti ja katkeroittivat ennestäänkin karvasta mieltä. Vieras huomasi tämän mielenmuutoksen, mutta luuli sen tulevan siitä, ettei Viijalla ollut kaikki tarpeet tasaisin häntä hoitaa. Emäntä lähti kohta pois kehoittaen Viijaa heillä käymään vuorostaan.
Aholle kävelemään riensi Viija, ettei ennättäisi muita tulla hänen yksinäisyyttään häiritsemään.
Minä olen kaikkein onnettomin, vaikka minua onnelliseksi ylisteltiin, ajatteli hän.—Vieläkö minä sitä osaan uskoa… En minä osannut valita sellaista, joka minuakin rakastaisi… Voi, kun ei tätikään tuota sanonut, eikä ollut vastaan…
Pienoinen joki juoksi tuolla muutaman matkan päässä. Sinne ohjasi Viija askeliaan ja istuutui partaalle. Päätä tuntui kivistävän ja koko ruumis oli kuin kuumeessa. Viija ajatteli, että kun olisi iso koski tuossa edessä.—Ei, ei! huudahti hän ja siunasi itseään.—Kun olisin yksin … mutta…
Kauempaa hän ei uskaltanut viipyä tuossa paikassa, sillä se tuntui nyt niin vaaralliselta, eikä tiedä, jos muutenkin voimat väsyvät. Täytyi rientää takaisin ja mennä aittaan vuoteelle.
Loisvaimo tuli vähän päästä aitan ovelta ilmoittamaan, että karjan kellot jo kuuluu mäen alla.
—Minä olen kipeä, ilmoitti Viija. Ettekö saisi tällä kertaa niitä yksinänne hoidetuksi.
—Vai kipeä, surkutteli vaimo.—Ehkä ne vaivoin saapi, mutta eiköhän pitäisi lähettää kotiin sanaa.
—Ei, ei, kielsi Viija. Kyllä minä jo aamuun paranen.
—Antaa sitten olla, sanoi vaimo ja meni töihinsä.
Aamuun paranemisen toivo meni hukkaan. Vähissä voimissaankin hän nousi toveriksi, vaikka se oli vaikeata.
—Kyllä te olette aivan nähtävästi kipeä, päätti vaimo.—Laitetaan toki sana, että tietävät tulla hoitamaan.
—Ei, ei saa laittaa, epäsi Viija niin vakuuttavasti, ettei vaimo osannut muuta kuin ihmetellä itsekseen.
Liikkeellä olo teki Viijan voimista lopun. Hän oli vähällä kaatua ennenkuin pääsi vuoteelleen. Vaimo ei taas malttanut olla kysymystään uudistamatta, mutta kohta hän katui, sillä sairas kielsi sen niin ihmeen rukoilevasti ja koetteli nousta ylös. Silloin vasta vaimo osasi ruveta selittelemään, ettei pidä nousta, kyllä ne lehmät tulevat hoidetuksi ja hän noutaa lähimökistä toverin, kunnes Viija paranee. Vaimoparka koettelikin sitten riehkaista muutaman päivän suuren karjan kanssa ja hoitaa sairasta, mutta kun ei apulaisia saanut pitkäksi aikaa, kävi se työlääksi.
Tuli taas jokin puolustus ja niinpä vaimo uskalsi mennä esittelemään sananvientiä ja ilmoitti kierrellen:
—Tänne tuli vastikään yksi vanha, köyhä vaimo voita keräten ja se kai menee täältä teille päin.
—Kuka se on? kysyi Viija, nostaen päätään.
—En minä sitä tunne, vaan se sanoo olevansa teidän pesumummu ja sehän se saattaa viedä sanan.
—Minun pesumummu, sanoi Viija ihastuneella äänellä. Käskekää se tänne.
Vaimo ihmetteli sitä kiirettä ja kummasteli, ettei se siitä toisesta asiasta puhunut mitään. Heti hän meni käskemään vierasta, joka oli tuo vanha Päistär-Tiina, samannäköinen kuin ennenkin.
—Hyvä päivä, tyttöni, sanoi Tiina ja toi terveisiä Viijan entiseltä kotipuolelta.
—Voi rakas mummu, minä olen nyt kipeä, valitti Viija tervehtien toisella kädellä, toinen kohotettuna syleilyn merkiksi.
Tiina tuli tästä rakkaasta vastaanotosta ja kohtalon säälistä aivan liikutetuksi ja alkoi pyyhkiä kyyneleitä silmistään.
—Mitenkä mummu on jaksanut? kysyi Viija.
—Niinkuin vanhat ja köyhät jaksavat, arvaathan sen.
—Entäs siellä tädin kotona Kivirannalla?
—Hyvästi ne sielläkin. Terveisiä käski täti sanoa, kun tiesi minun tännepäin tulevan. Kotaniemessäkin jaksavat hyvästi ja Santulla se on jo morsian, eikö liene häät syksyllä.
—En minä niitä nyt tahdo kuulla, sanoi Viija, kääntäen pois päätään.
—No, enhän minäkään … vaan kun tässä tuli puheeksi. Mutta onhan minulla, kun muistan, terveisiä Verkko-Lassilta.
—Kiitoksia. Mihinkä se Lassi-raukka on joutunut? kysyi Viija puhumisesta väsyneellä äänellä.
—Siellähän se on nyt kyläkunnan elättinä, kun sen kädet ja jalat on jihti syönyt aivan pilalle. Leikkiään laski, että hän ryömimälläkin tulisi niitä luvatuita maitokokkeleja rymäämään, jos Viija olisi lähempänä.
—Vai vielä se Lassi minua muistaa, sanoi Viija painaen päänsä tyynyyn.
Loisvaimo meni tuumimaan, että Tiinan pitäisi mennä Tuomelaan sanan vientiin.
—Minäkö täältä niin heti lähtisin parhaan omaiseni luota, sanoi Tiina kohottaen itseään.—Se on nyt niin, että mene toki sinä ja mene paikalla, kyllä minä jaksan vielä hoitaa tyttöni, olen minä tämän huonompanakin hoitanut.
Viija ei pannut Tiinan esitystä vastaan ja vaimo meni. Nyt sai Tiina rauhassa kertoa, ja olikin sitä enemmän kuin Viijaa olisi haluttanut kuullakaan. Sitten tahtoi Tiina tietää mitä töitä hän rupeaa tekemään.
—Kuulutteko te keräävän voita? kysyi Viija.
—Voitahan minä olen kerännyt, mutta kyllä minulla on vielä aikaa sitä kerätä, selitti Tiina.
—Onko teidän astia tyhjä?
—On siinä jo vähän, eikä siihen paljon menekään, pian se on kerättynä.
—Minä annan sen täyteen, sanoi Viija. Siellä on maitohuoneessa voikorvo, saatte käydä heti täyttämässä.
Tiina ihastui tarjouksesta suuresti, mutta kieltäytyi raudan kovaan niin suurta apua ottamasta.
—Mummun pitää nyt ottaa, sanoi Viija ja kyyneleitä pidätellen lisäsi, että jospa se onkin minun ensimmäinen ja viimeinen antini teille.
Viime sanat koskivat niin Tiinaan, ettei hän saanut sanaa suustaan, vaan meni mitään puhumatta täyttämään astiataan. Astiansa pohjalle laitteli Tiina voin hyvin kouheelleen, mutta päällyksen silitti niin, että se näyttäisi täydeltä. Sitten toi hän otoksensa Viijan katsottavaksi, mutta tuskin sai kiitoksia sanotuksi itkultaan.
* * * * *
Tuomelasta tulivat kumpainenkin isäntä ja joku kolmas katsomaan, miten asiat olivat karjamajalla. Heidän tultuaan ei Viija avannut monesti silmiään, eikä puhunut monta sanaa. Heti nähtiin, että sairas oli kotiin vietävä.
Sylvi katseli heti tultuaan kaikki kohdat ja kysyi sitten leukaansa niekauttaen:
—Mihinkä sitä voita on tarvittuna, kun on kolo korvon laidassa?
—Minä siitä annoin pesumummulleni, lienenkö tehnyt pahasti, selitti
Viija vähissä voimissaankin.
—Vai niin, sanoi Sylvi ja jupisi pois mennessään siitä, että toisen kylän kerjäläisille mennään antamaan säästöastiasta ja eikö liene itse vielä ottanut.
Viija kuuli ja lisää näki, mitä isäntä ajatteli, ja toivoi, että jos olisi joku, joka puolustaisi, mutta ei ollut ketään. Tiina tosin seisoi ylpeänä saaliinsa luona ja näytti, että hän on valmis puolustamaan parhaan omaisensa antamaa omaisuuttaan.
Viijaa tuotaessa seurasi Tiina kuljetusmiehiä niin pitkältä kuin maamatkaa oli, vaikka näki Sylvin silmäyksistä, että hän oli joutilas. Veneeseen ei sanottu enää sopivan, ja silloin seurasi Tiinalle selvä ero.
—Nyt pitää minun erota, sanoi hän vesissä silmin Viijalle hyvästiä heittäessään.
—Veisittekö sanan tädille, kuiskasi Viija erotessa.
—Voi, jo toki minä vien, vakuutti Tiina.
Vene irtautui maasta. Jonkun aikaa seisoi Tiina rannalla, lähti sitten metsätietä astua kunttuuttamaan ja seisahtui vielä kerran metsän aukeamasta katsomaan veneen menoa.