— Arkontti, ateenalainen orja sanoi minulle Clemensin olevan löytölapsen.
— Muistatko sen ateenalaisen orjan nimen?
— En.
— Minä koetan muistuttaa sitä sinulle. Mikä oli sinun oma nimesi, ennenkuin nimitit itseäsi Petrokseksi?
Piispa vaaleni huomattavasti kuullessaan tämän kysymyksen. Kryysanteus jatkoi, vastausta odottamatta:
— Me olemme epäilemättä nähneet toisemme ennen muinoin ja toisissa oloissa. Sinun kasvoissasi on piirteitä, jotka saavat minut muistamaan erästä henkilöä, jota kaikkein vähimmin olisin odottanut näkeväni täällä Ateenassa. Yhdennäköisyys ei tosin ole suuri, sillä seitsemäntoista vuotta voi muuttaa paljon, ja piispankaapu kykeni vähän aikaa sitten muuttamaan orjan aran katseen ylpeän hallitsijan silmäykseksi. Tänään et ensi kertaa pidä ylläsi karkeata työpukua, Petros. Siinä puvussa olet paremmin itsesi kaltainen, sellaisena kuin olit nuorena. Tänään minunkin silmäni ovat hieman terävämmät, enkä luule erehtyväni, kun väitän, että sinä, homoiuusialaisten piispa, olet minun karannut orjani Simmias.
— Mikä arvelu! huudahti Petros vetäen suunsa hymyyn. — Olenhan jo kertonut sinulle elämäni historian. Enkö sanonut sinulle, että olen syntynyt Efesoksessa vapaista, vaikka köyhistä vanhemmista?
— Mahdollista on, että olen erehtynyt. Vaan mahdollista on sekin, että sinä valehtelet. Minä lähetän luotettavan henkilön Efesokseen ottamaan selkoa, onko sitä miestä, jonka sinä sanot olleen isäsi, koskaan ollut olemassa. Toistaiseksi olen vastakkaista mieltä. Simmiaan isä oli orja kuten hän itsekin; hänen päänsä joutui sekaisin uskonkiihkosta ja mielettömästä rakkaudesta puolisoani kohtaan, ja hän pakeni poikineen, kun aioin sulkea hänet hulluinhuoneeseen. Elääkö tämä isäsi vielä?
— Arkontti, minä en voi vastata sellaiseen kysymykseen. Arvelusi on perätön. Se on minusta sekä harmillinen että naurettava.
— Sinun naurusi lakkaa, kun sinä vangitaan karanneena orjana ja lapsenvarkaana.
— Sinä et uskalla tehdä sellaista syytöstä.
— Siitä harhaluulosta olet vielä tänään pääsevä.
— Totta on, sinä, joka olet keisarin suosikki, voit uskaltaa kaikki, varsinkin Kristuksen tunnustajaa vastaan. Mutta minä en pelkää sinua. Minulla on aseena viattomuuteni, ja tuomarin edessä olen saattava sinut häpeämään kiittämättömyyttäsi. Tällä tavalla sinä siis tahdot palkita sen hoidon, jota olen pojallesi antanut.
— Hävytön, huudahti Kryysanteus, juuri tämä hoito se vaatii pääsi hinnakseen. Sinä olet varastanut hänet hänen isältään, opettanut hänet tätä vihaamaan ja kasvattanut hänestä onnettoman kiihkoilijan. Tämäkö ansaitsee minun kiitollisuuttani? Simmias, minä olen tuntenut sinut. Tästä hetkestä panen omistusoikeuteni käytäntöön. Sinä olet orjani. Minä vien sinut täältä karanneiden orjain vankilaan, ja vankilasta tuomioistuimen eteen.
— Pyydän sinua miettimään asiaa, ennenkuin vangitutat Rooman kansalaisen. Jos olisinkin tuo Simmias, josta puhut, niin ei sitä kuitenkaan voida todistaa. Kiitä jumaliasi, että olet löytänyt poikasi, ja pidä se kadotetun orjasi korvauksena. Simmiasta et ole enää koskaan löytävä, vaikka täyttäisitkin uhkauksesi. Muutoin olen valmis seuraamaan sinua vankeuteen tai minne tahdot viedä minut. Sinä olet yksinvaltias Ateenassa, eikä maksa vaivaa vastustaa tahtoasi. Vaan seuraukset ajattelemattomasta teostasi ponnahtavat takaisin omaan itseesi. Menettelysi syy on minulle täysin selvä. Minä olen kristitty ja piispa: tämä riittää tekemään minut rikolliseksi sinun silmissäsi. Et tahdo päästää käsistäsi tilaisuutta heittää mustaa varjoa tällaisen miehen elämäntiehen, sillä vaikka syytöstä ei voidakaan todistaa, niin se on kuitenkin, kuten sinä toivot, painava tahran hänen nimeensä, tahran, johon parjaus voi viitata ja sanoa: katso tuollaisia nuo uuden uskon sotilaat ja kristittyjen paimenet ovat. Ja vielä lisäksi, sinä tahdot alentaa minut Clemensin silmissä konnaksi, koska sinua katkeroittaa, että hänen sydämensä kuuluu minulle ja on sinulle vieras. Minä palkitsen tämän siten, että sanon sinulle, Clemens, että tuo mies on sinun luonnollinen isäsi, että sinun tulee kunnioittaa ja totella häntä semmoisena — totella häntä kaikessa, mikä ei sodi Jumalan käskyjä vastaan. Minä jätän sinut hänen käsiinsä, varmasti tietäen että, vaikka eroamme, sinä et ole hänen vaarallisessa läheisyydessään unohtava sitä Jumalaa, jota olen opettanut sinut tuntemaan, etkä kasvatusisääsi, jonka ilo tähän asti olet ollut. Jos hän uskottelee sinulle minun olleen hänen orjansa, niin tiedän ettei orja ole sinun silmissäsi mikään ylenkatsottava olento, vaan Kristuksessa vapahdettu ihminen; ja jos hän saa sinut siihen vakaumukseen, että olen varastanut sinut isältäsi, niin muista, että se on tapahtunut sen vuoksi, että pelastaisin sielusi ja veisin sinut paremman isän luo taivaaseen.
Petros syleili hämmästynyttä nuorukaista ja jatkoi Kryysanteukselle:
— Ellet vielä ole muuttanut mieltäsi, vaan tahdot panna aikeesi täytäntöön, niin olen valmis seuraamaan sinua. Minulla tosin olisi useita toimia järjestettävinä, ennenkuin astun vankilan oven sisäpuolelle, vaan en tahdo sinua vaivata rukoilemalla lykkäystä, jota et luultavasti myöntäisi.
— En, Simmias, vastasi Kryysanteus, minä en sitä myöntäisi. Pelkään hyvien syiden perustuksella, ettei sinun omatuntosi ole niin puhdas eikä sielusi aivan niin rauhallinen kuin tahdot luuletella. Voisi tapahtua, että koettaisit pelastaa itseäsi pakenemalla. Päästyäsi minun näkyvistäni, tulisi keisarin koko mahdille vaikeaksi päästä sinun jäljillesi. Minä tahdon kaikin mokomin panna toimeen tutkimuksen, joka on luova valoa pienimpäänkin seikkaan entisessä elämässäsi. Ainoastaan siten voin saada täydellisen varmuuden siitä, etten erehdy, kun laillisesti tunnustan tämän nuorukaisen pojakseni. Epäilystä on uudestaan minussa herännyt. Olisihan verenheimolaisuus muuten ilmoittautunut jossakin hänen sydämensä pisarassa, kun sanoin hänet jälleen löydetyksi pojakseni. Tutkimus on myöskin antava toisen hedelmän — on keisarin silmille paljastava sen hirvittävän siveysopin, jota te kristityt saarnaatte ja jonka periaatteita te panette toimeen. Suvaitsevaisuutta teidän uskontoanne kohtaan ei käy ulotuttaa teidän siveysoppiinne. Jos teidän uskonne on erottamattomasti yhdistetty sen kanssa, täytyy molemmat juurittaa pois yhteiskunnasta. Ihmisiä, jotka saarnaavat lapsenryöstöä, henkistä itsemurhaa, kansalaisvelvollisuuksien ylenkatsomista ja kuolemaa kaikille, jotka eivät vanno heidän hulluun metafysiikkaansa, älköön kärsittäkö enemmän kuin muunkaanlaisia varkaita ja murhaajia. Mitä erittäin sinuun tulee, niin ei ole vielä selvitetty, mikä osa sinulla on ollut niissä verisissä vainoissa, jotka Constantiuksen kuoleman aikana raivosivat kaupungissamme ja vaativat tuhansien ihmisten hengen. Minun vakaumukseni on, että sinä olit niiden alkuunpanija, ja että kaikki silloin vuodatettu veri tulee sinun pääsi päälle. Tämäkin on asia, joka ansaitsee tulla selvitetyksi. Oli liian kiireinen lupaus, kun keisari lupasi unohtaa näiden kristittyjen pahantekijöiden entisyyden, henkilöiden, jotka ovat hävittäneet itä- ja länsimaan kaupunkeja murhalla ja tulella. Hänen tulee ainakin katsoa, että heiltä vastaisuudessa riistetään valta tehdä pahoja töitään. Tule nyt kanssani!
YHDEKSÄS LUKU.
Henki ja liha.
Clemens saattoi Petrosta, kun tämä vietiin vankeuteen, ja erosi hänestä vasta kun oli lämpimästi häntä syleillyt ja mitä hartaimmin vakuuttanut pysyvänsä häneen kiintyneenä.
Sen jälkeen hän seurasi isäänsä uuteen kotiinsa. Matkalla he olivat kumpikin vaiti. Kryysanteus oli nähtävästi alakuloinen; tuskaa ja surumielisyyttä oli siinä silmäyksessä, millä hän katseli jälleenlöydettyä Filippostansa, joka mykkänä, synkkänä ja vastahakoisena asteli hänen sivullaan.
Vasta kun he olivat saapuneet taloon Tripodikadun varrelle, ja Kryysanteus oli kutsunut Hermionen ja sanonut Clemensille tämän olevan hänen sisarensa, Clemensin kasvot kirkastuivat ja hellä tunne alkoi liikkua hänen rinnassaan. Hän vastasi hyvin kiihkeästi Hermionen sisarellisiin rakkaudenosoituksiin; hän katseli ihastuneena Hermionen puhtaita ja jaloja kasvonpiirteitä ja kuunteli kuinka hän toistamiseen riemuitsi, kun oli löytänyt veljensä.
Kryysanteus jätti veljen ja sisaren viettämään iltaa toistensa kanssa. Hermione vei Clemensin hänen äitinsä Elpiniiken kuvan eteen. Kun Clemens sen näki, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hermione näytti hänelle hänen kehtonsa ja leluja, joita hänellä oli ollut lapsena ollessaan, ja joita oli säilytetty rakkaina muistoina. Hän kertoi Clemensille, kuinka syvästi isä oli surrut, kun oli kadottanut hänet, kuinka he olivat ihmetelleet ja pelännet hänen tuntematonta kohtaloaan ja kuinka olivat vihdoin päässeet hänen jäljilleen. Hermionen kertomuksia keskeyttivät ainoastaan hänen hellyydenosoituksensa, kun hän äärettömässä ilossaan toistamiseen syleili veljeä, hyväili häntä ja katseli syvälle hänen silmiinsä. Kaikki tämä sulatti kuoren Clemensin sydämen ympäriltä; ja kun hän illalla taasen näki isänsä, kiiruhti hän tämän syliin.
Veriheimolaisuuden tunne oli siis herännyt Clemensin rinnassa, ja Kryysanteus toivoi että se rakkaus, joka hänelle osoitettiin, vahvistaisi sen ja tekisi sen pysyväiseksi. Vaan tämä toivo sammui pian. Clemensin johtui taas mieleen, että Kryysanteus oli pääpakana, Antikristuksen etevin välikappale ja apumies jopa vielä enempääkin — Antikristuksen opettaja ja se joka oli saanut hänet luopumaan kristinopista, ja tätä ajatusta, joka Clemensiä kauhistutti, pitivät vireillä tuhannet esineet hänen uudessa kodissaan, ne tavat, joita siellä noudatettiin, ja Kryysanteuksen jokapäiväinen toimi. Kryysanteus ja Hermione huomasivat että nämä seikat tekivät hänet synkäksi ja umpimieliseksi. Sen vuoksi Kryysanteus antoi erityisen osan taloansa hänen käytettäväkseen, kaunistutti sen kristillisen taiteen tuotteilla, hankki hänelle homoiuusialaisia palvelijoita ja varusti hänelle pienen kirjaston kristittyjen kirjailijain teoksia.
Kryysanteus toivoi että Teodooroksesta, joka usein kävi, hänen talossaan, tulisi hänen pojalleen ystävä, jonka seurustelu olisi Clemensille sekä mieluista että terveellistä. Vaan Teodooroksen kaikki yritykset lähestyä nuorta esilukijaa ja voittaa hänen luottamustaan raukesivat tyhjiin. Clemens epäili häntä viettelijäksi, joka oli pukeutunut valkeuden enkelin haamuun, ja tiesi varmaan hänet vääräuskolaiseksi, kaikkia muita vaarallisemmaksi, sillä hän kielsi kirkon pappisvaltaisena laitoksena, kielsi pyhän Hengen käsienpäällepanossa toimivana taikavoimana, kielsi papiston erityisenä välittäjäsäätynä ja oli viime aikoina Ateenassa ja sen ympäristössä hankkinut vaaralliselle opilleen joukon puoltajia, jotka olivat kokoutuneet hänen ympärillensä ja muodostaneet seurakunnan.
Ainoa pakko, minkä Kryysanteus tahtoi panna Clemensille, oli siinä, ettei tämä saisi enää seurustella Petroksen kanssa. Vaan Clemens ei ottanut totellakseen tätä käskyä. Petros oli hänen henkinen isänsä, jota hän oli velvollinen rakastamaan ja ehdottomasti tottelemaan.
Clemens kävi usein piispan luona, vankilassa. Kryysanteus älysi kuinka turmiollisesti Petros vaikutti hänen poikaansa, aavistamatta kuitenkaan vaikutuksen koko suuruutta. Hän käski ettei vankilan ovea enää saisi aukaista nuorukaiselle, ja toivoi siten saaneensa yhteyden Petroksen ja hänen väliltään loppumaan. Vaan tämä ei itse teossa estänyt Clemensiä tapaamasta kasvatusisäänsä. Hän hiipi melkein joka yö vankihuoneelle, keskusteli ristikoidun ilmareiän kautta hänen kanssaan, ripitti itsensä hänelle ja sai häneltä siunauksen. Petros kehotti Clemensiä uudistamaan näitä käyntejä niin usein kuin mahdollista, koska ne olivat hänelle takauksena, että kasvatuspojan sydän oli säilynyt puhtaana ympäristönsä vaaralliselta vaikutukselta. Petros ilmoitti kärsivänsä nöyrästi vankeuttaan, ja että ainoa levottomuus, mikä häntä vaivasi, johtui Clemensistä ja niistä vaaroista, jotka isällisen ja sisarellisen rakkauden, pakanallisen filosofian, maallisen rikkauden ja vääräuskolaisen kaunopuheisuuden houkuttelevissa haamuissa tätä ympäröivät. Tämä levottomuus, niin hän vakuutti, oli hirveä, ja ainoastaan Clemens itse saattoi sitä rauhoittaa. Hän neuvoi hartaasti esilukijaa vartioimaan tarkasti ajatuksiaan ja tunteitaan. Jos antoi pienimmänkin jalansijan houkutuksille, niin hän oli kadotettu, sillä, jos ne kerran olivat päässeet hänen sieluunsa, ne pääsisivät pian kokonaan siellä vallalle: vaikeatahan oli voittaa piirittävää vihollista, kun muurit ja portit, joiden tuli torjua se, olivat joutuneet sen valtaan. Clemens erosi harvoin hengellisestä isästään saamatta muistutusta: "joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enempi kuin minua, ei se ole minulle sovelias". Hän sulkeutuikin niin paljon kuin mahdollista itseensä, tuli harvoin isänsä ja sisarensa näkyviin, otti vastaan ainoastaan Eufeemioksen ja muita virkaveljiään, seurusteli kirjojensa ja mielikuvituksiensa kanssa, kopioi Pyhän Johanneksen ilmestystä ja pistäytyi iltasin, ennenkuin hiipi Petroksen luo, Eusebian budoariin, hänen kanssaan rukoilemaan, haaveksimaan ja suutelemaan. Hän ei ollut ennenkään huomannut olevan mitään syytä tutkia itseään ja tarkastaa sitä tunnetta, joka hänessä asui kaunista roomalaisnaista kohtaan. Ja nyt hän oli vajonnut täydellisen turvallisuuden tuntoon, sittenkun kerran ripissä oli kertonut Petrokselle suhteestansa Eusebiaan, ja Petros oli sen hyväksynyt, koska sekin puolestaan sitoi hänen tunteitansa ja anasti osakseen sen hellyyden, jonka Clemens muutoin mahdollisesti olisi suonut omaisillensa. Ne tiedustelut, joihin Kryysanteus Petroksen tiedonantojen johdosta ryhtyi Efesoksessa ja Antiokeiassa saadakseen selville hänen kuluneen elämänsä, viivyttivät sitä tutkintoa, joka vankia odotti tuomioistuimen edessä. Kryysanteus toivoi, että kun Simmias olisi paljastettu, Clemensin kunnioitus ja nöyryys tätä ihmistä kohtain muuttuisi inhoksi. Vaan Petros ennätti edelle: hän tunnusti vapaaehtoisesti asian Clemensille, kun tämä eräänä yönä oli tullut hänen vankihuoneensa ikkunareiälle. Hän kertoi Clemensille olevansa sama Simmias, joksi Kryysanteus häntä epäili, kuvaili niitä kovia taisteluja jotka hänen oli ollut kestettävänä kun hän orjana pakanallisessa talossa yhdessä isänsä kanssa kääntyi kristinoppiin; hän kuvaili sitä iloa, jota oli tuntenut kun hänen sielunsa oli tullut karaistuksi sitä pilkkaa ja nurjamielisyyttä vastaan jota hän tämän askeleen tähden sai kokea isäntänsä puolelta, samoin kuin palvelustovereiltaankin; sitä intoa, jolla hän joutohetkinään antautui lukemaan pyhää raamattua, sitä autuutta, joka uuden valon keralla säteili hänen sielunsa läpi ja täytti hänet säälillä kaikkia kohtaan, jotka eivät olleet siitä osallisia. Siihen aikaan syntyi Clemens. Kun Clemens oli noin vuoden vanha ja äitinsä tai hoitajattarensa taluttamana nähtiin ulkona orjain joukossa, hänen ihanien kasvojensa ilme, joka oli niin pienessä lapsessa tavaton, oli lumonnut Petroksen. Hänen silmissään oli jotain taivaallista, ja hän näytti Petroksen mielestä enkeliltä. Sitä vaikeampi hänen oli ajatella, että tämä lapsi oli kasvava pakanallisessa eksymyksessä ja ylenkatseessa häntä kohtaan, joka on lasten taivaallinen ystävä. Petros taisteli kokonaisen vuoden sitä ajatusta vastaan, joka käski häntä pakenemaan pienen Filippoksen kanssa tuosta pakanallisesta talosta pelastaakseen siten hänen sielunsa ja saattaakseen karitsan takaisin oikealle paimenelle. Hän oli siihen aikaan ollut sairaana levottomuudesta ja epäilemisestä, oliko tämä oikein Jumalan edessä vai eikö. Vaan sanat: "sallikaa lasten tulla minun tyköni", olivat yöt päivät soineet hänen sielussaan ja viimein saaneet hänen päätöksensä kypsymään. Mitä sitten oli tapahtunut, sen Clemens tiesi. Petros oli kauan harhaillut sinne tänne, ollut alituisesti vaarassa joutua kalliine aarteineen keisarillisten virkamiesten vangiksi, jotka ajoivat häntä kaikkialla takaa. Hänen isänsä oli seurannut häntä pakoretkellä. Oli ihme, että heidän oli onnistunut välttää kaikki etsiskelyt ja yhtä suuri ihme oli, heidän hellästä hoidostaan huolimatta, sekin, että Clemens niin piskuisena saattoi kestää ne kärsimykset, joita molemmat pakolaiset eivät voineet häneltä torjua, kun usein olivat välttämättömimmänkin puutteessa.
Petros kertoi kaiken tämän niin kauniisti ja liikuttavasta, että Clemens, kun Petros kehotti häntä tuomitsemaan menetystapaansa, ei ajatellutkaan paheksumista tai inhoa, vaan painoi ryöstäjänsä ristikon lävitse ojentaman käden huulilleen, sanoi häntä suurimmaksi hyväntekijäkseen ja vakuutti olevansa hänelle ikuisesti kiitollinen. Petroksen ja Clemensin väli oli hellempi, side, mikä heitä yhdisti, lujemmin solmittu kuin koskaan ennen.
Homoiuusialaisessa seurakunnassa Petroksen vangitseminen herätti vihan vimmaa, joka odotti ainoastaan tilaisuutta puhjetakseen ilmi. Eufeemios, vanhin presbyteri, hoiti hänen virkaansa ja kävi joka päivä vankihuoneessa tekemässä tiliä toimistaan ja saamassa käskyjä esimieheltään. Mustakutrisen presbyterin käytös oli nöyrempi kuin koskaan piispan edessä seisoessaan, ja hän oli siksi vaatimaton, että antoi piispalle kunnian kaikesta hyvästä minkä hän saattoi toimittaa. Vapaina hetkinään hän yhä vielä harjoitteli pisteillä-ennustamisen taitoa.
Tämän avulla hän tahtoi urkkia esiin, kuinka kauan Julianus oli pysyvä elossa; oliko se keisari, joka hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle, oleva homouusialainen vai homoiuusialainen; vapautettiinko Petros siinä oikeudenkäynnissä, joka häntä odotti, vai tuomittiinko hänet syylliseksi, mikä olisi sama kuin kuolemantuomio; oliko Petros, siinä tapauksessa että hän vapautettiin, tuleva Rooman piispaksi, Konstantinopolin patriarkaksi, tai muulla tavoin joutuva pois Ateenalaisen seurakuntansa luota; milloin tämä oli tapahtuva, ja kuka oli tuleva hänen jälkeisekseen, Eufeemiosko vai joku muu — kaikkityyni kysymyksiä, jotka päivät päästään antoivat mustakutrisen miehen ajatuksille tekemistä.
Eufeemioksen velvollisuuksia vanhimpana presbyterinä oli kehottaa nuorempia virkaveljiään opintoihin ja valvoa näiden kristillistä ja puhdasuskoista laatua. Ja hän oli älynnyt, että kirjan sisällystä tuskin voi perusteellisemmin oppia muulla tavoin, kuin kopioimalla sen useita kertoja. Hänellä oli sen tähden tapana antaa esilukijoille, manaajille ja muille nuorille papeille kopioittaviksi sekä monet monituiset Evankeliumit, niin hyvin yleisesti tunnustetut kuin muutkin, että sellaisia uudempia kirjateoksia, jotka kirkon jäsenten keskuudessa olivat herättäneet suurempaa huomiota, ja joilla sen vuoksi saattoi olla hyvä menekki. Siten hankituilla kopioilla Eufeemios harjoitti omaksi hyödykseen tuottavaa kauppaa.
Niinä aikoina oli kristittyjen kesken paljo puhetta eräästä kirjasta, jonka nimi oli "Yksinäisyyden vaarat", ja jonka kirjoittaja oli tai sanoi olevansa munkki, joka oli monta vuotta oleskellut Egyptin erämaassa, viettääkseen elämänsä tutkistelemuksissa ja sielun puhdistamisessa kaukana maailman tohinasta ja kiusauksista. Vaan sillä ajalla hän pääsi siihen kallishintaiseen kokemukseen, että turhaan pakenee erämaan tyhjyyteen, kun sinne mukanaan vie sydämensä ja kuvitusvoimansa. Niissä piilee maailma, vaarallisempi kuin se, josta on pois vetäytynyt, siinä maailmassa asustavat samat viekotukset, kuin tässäkin, vaan voimallisempina ja vastustamattomampina, koska ne siellä ovat ikäänkuin eetterimäisiksi hienostuneita, irroittuneita siitä karkeammasta aineesta, jonka yhteydessä ne ilmaantuvat ulkonaisessa maailmassa. Oltuansa tilapäisiä ilmiöitä, jotka elämän virrassa ja raittiissa toimeliaisuudessa alati väistyvät toisten tieltä, ne valtaavat yksinäisyydessä koko sielun ja tekevät aistillisuuden yksinvaltiaaksi ja deemiuurgiksi, joka henkii omaa elämäänsä jokaiseen ajatukseen ja tunteeseen. Näihin sisällisiin vihollisiin liittyy ulkonaisia, joille ne avaavat ovet. Kirjoittaja muistutti raamatun sanoja, että perkeleet, kun he ulosajetaan niistä, joita ovat riivanneet, hakevat kuivia ja autioita paikkoja, joissa oleskelevat uusia asuntoja odotellessaan. Hän tahtoi ettei näitä sanoja ymmärrettäisi ainoastaan kirjainten mukaan, vaan myös vertauksellisesti, niin että nuo kuivat ja autiot paikat eivät olisi ainoastaan ulkomaailman erämaita, vaan myöskin niitä, joita ihminen itse yksinäisyyden kautta luopi omaan sieluunsa. Yksinäisyys on ihmisen ystävä, lohduttaja ja valistaja, niin kauan kuin hän ei käytä väärin eikä uuvuta ystäväänsä yksipintaisella hellittämättömyydellä, sillä silloin tulee samasta yksinäisyydestä meidän vaarallisin vihollisemme. Kirjoittaja oli oman kokemuksensa kautta päässyt tämän totuuden perille, vaan epäili vielä tuliko hänen luopua niin monen pyhän miehen ylistämästä erämaanelämästä. Silloin hän oli muuttanut asuntonsa erääseen seutuun, minne toisiakin erakoita oli asettunut. Hänen lähin naapurinsa oli muuan naiserakko. Hän päätti jakaa aikansa yksinäisyyden ja hurskaan seurustelun välillä hänen kanssaan. Erakko oli nuori nainen, jonka vastoinkäymiset olivat masentaneet, ja monen hairahduksen perästä herännyt synnintunto oli murtanut; siksi hän oli vetäytynyt pois maailmasta. Kirjoittaja kuvaili nyt heidän väliään, näyttääkseen kuinka sielunvihollinen hiipii ihmisen tunteisiin siinä, missä hänen läsnäoloaan kaikkein vähimmin aavistetaan, kuinka hän pukeutuu säälin ja sisarusrakkauden verhoon, kuinka hän sirottelee maallista tomua rukouksenkin siiville ja sekoittaa myrkkyänsä hartauden jaloimpaan viiniin. Kesti kuitenkin kauan ennenkuin kirjoittaja oli tullut tästä selville. Hän oli täydellisesti harhassa tunteittensa suhteen ja seisoi jo perikadon partaalla, kun jumalallisen valon säde pilkahti hänen sieluunsa ja ilmaisi hänelle hänen oikean tilansa. Hänen ainoa pelastuksensa oli kiireinen pako erämaasta maailman vilisevään elämään. Ja kaukana siitä, että olisi itsensä kadottanut, oli hän nyt päässyt siihen vakaumukseen, että sielu säilyttää terveytensä ainoastaan toimeliaassa elämässä, jossa uskonnolliset velvollisuudet ovat yhtyneinä velvollisuuksiin ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan.
Tämän kirjan, joka kristittyjen kesken oli nostanut suurta huomiota, vaan saanut osakseen paljoa enemmän moitetta kuin kiitosta, antoi Eufeemios eräänä päivänä Clemensille kopioittavaksi, kun he ensin molemmin olivat onnellisesti saaneet loppuun Johanneksen ilmestyksen kopioimisen.
Eufeemios lisäsi, että kirjassa oli monta hyödyllistä opetusta, vaan että Clemensin tuli varoa, ettei hyväksyisi sitä johtopäätöstä, johon kirjoittaja oli tullut. Tämä johtopäätös piti muka paikkansa ainoastaan itse kirjoittajaan ja hänen kaltaisiinsa katsoen, vaan ei kaikkiin, ja kaikkein vähimmin niihin, jotka olivat rukoilleet Jumalalta uutta sydäntä ja saaneet sen. Tämä merkillinen kirja kainalossa Clemens kiirehti kotiinsa ja, päästyään muilta rauhaan kamariinsa, avasi sen ja antautui lukemaan.
Hätäisesti hän silmäili sivut, kunnes oli päässyt siihen lukuun, jossa kirjoittaja kertoi, kuinka hän oli kohdannut naiserakon ja seurustellut tämän kanssa.
Tässä hän tapasi havainnoita ja mietteitä semmoista laatua, että hänen silmänsä kiintyivät jokaiseen sanaan ja hänen täytyi miettiä jokaista lausetta.
Clemens oli toivonut ehtivänsä vielä samana päivänä lukea loppuun tuon pienen teoksen, ruvetakseen, kun oli ottanut selkoa sen sisällyksestä, jo seuraavana päivänä sitä jäljentämään.
Mutta ilta kului ja yötäkin aina aamunkoittoon asti hartaassa lukemisessa ja luetun ajattelemisessa, eikä Clemens ollut vielä ennättänyt kirjan loppuun. Hän luki kerta toisensa perästä puheena olevan luvun. Mitä tämän edellä oli, se oli hänestä yhdentekevää, ja mitä sen jälkeen tuli, ei enää hänen tiedonhaluaan kiihottanut. Hän huomasi sanomattomaksi hämmästyksekseen että molempain erakkojen väli oli aivan yhtäläinen kuin Eusebian ja hänen välinsä. Minkä edelliset olivat eläneet toistensa kanssa, sen oli Clemenskin elänyt Eusebian kanssa, osaksi jo todellisuudessa, osaksi ja vielä enemmän niissä kuvissa, joita he olivat luoneet itselleen aiotusta erämaanelämästä. Ripit, rukoukset, hartaushetket, yhteiset synninkurjuuden pusertamat kyyneleet ja yhteiset tarjotun armon herättämät riemut, tunnehuumaukset, salaperäinen ikävöiminen, joka veti posken poskelle ja suun suulle, sillä aikaa kun mieli hekumoitsi tunteissa, joita se ei ollut siihen asti koskaan kokenut ja jotka siis epäilemättä johtuivat sisarusrakkauden ja yhteisen hartauden puhtaasta lähteestä — kaikki tämä oli pienimpiin yksityisseikkoihin saakka samanlaista kuin se, mitä Clemens itse oli kokenut. Clemens luki tämän esityksen mitä suurimmalla hartaudella ja ilolla, koska hän siinä näki todistuksen, ettei hänen oma tilansa läikkyvine tunteineen ollut mitään erityistä hänelle, vaan sisältyi kristillisen kokemuksen yleiseen kehykseen. Kirjoittaja kertoi vielä hyväksymättä, moittimatta tai varoittamatta eikä viitannut ensinkään siihen, minkä piti tuleman. Hänen kuvauksessaan ilmaantui sama puutteellisen itsetuntemisen synnyttämä varmuus, mihin hän siihen aikaan oli ollut tuudittuneena.
Vaan kuinka Clemens joutui hämilleen, kun kirjoittaja alotti uuden kappaleen ilmaisemalla äkkiä, että se tila, jota hän siihen asti oli kuvaillut, ei ollutkaan Jumalan tekoa, vaan sen, joka hamasta alusta asti on ollut valehtelija, että taivas, jossa hän oli oleskellut, olikin alin helvetti, minkä viekas vihollinen oli sievistänyt väreillä, jotka pettyneelle silmälle jäljittelivät taivaan loistoa, sekä täyttänyt hengillä, jotka peittivät ilettäväisyytensä enkelinaamareilla. Jos olisi viitattu tähän havaintoon jo kertomuksen alussa, Clemens ei varmaankaan olisi tahtonut tuntea itseään kuvauksessa: hän olisi etsinyt vieraita piirteitä ja tuuletellut itselleen, että hänen kokemuksensa oli aivan toinen. Vaan nyt oli yhtäläisyys jo tunnustettu, eikä hän voinut tunnustamistaan peruuttaa. Hän hämmästyi ja kauhistui. Sitä tärkeämpää oli hänestä nyt tarkastaa syyt, joilla kirjoittaja puolusti ankaraa hylkäämistuomiotansa. Kenties hän oli väärässä. Mutta hän esitti syynsä selvällä ja vakuuttavalla tavalla. Hän eritteli tunne-elämänsä eri kokemukset ja osoitti että kaikkialla oli aistillisuuden kuonaa pohjasakkana. Hän menetteli siinä yhtä tyyneesti kuin säälimättömästi. Hän oli nähtävästi mies, joka oli katsahtanut omaan itseensä ja siellä, siinä määrin kuin se on mahdollista, kaikin puolin oivaltanut yleisen ihmisluonteen. Hän oli sen ohella totuutta rakastava mies, joka ei tahtonut jättää itselleen eikä muille, jotka olivat hänen kaltaisiaan, repalettakaan jälelle siitä loistavasta verhosta, minkä itsensä pettänyt poimuttelee alastomuutensa ympärille. Ja totuudenrakkauteen yhdistyi hänen kirjassaan rohkeus, joka epäilemättä oli vahingoksi hänen omalle kirjalleen, sillä hän uskalsi lopettaa sen muutamilla kysymyksillä, jotka olivat sangen kummallisia ja sensuuntaisia, että melkein joutui epäilemään eikö koko teoksessa piillyt pakanallisia tai ainakin vääräuskoisia tarkoitusperiä. Hän kysyi ensin mitä uskonto on, onko se samaa kuin hyväksytyt opinkappaleet ja onko se olentonsa puolesta edes niistä riippuvainen. Vaikuttavatko erilaiset mielipiteet persoonain suhteesta kolminaisuudessa tai kahden luonnon suhteesta Kristuksessa tähdellisestä ja ratkaisevasti uskontoon? Nuo eri mielipiteet ovat sytyttäneet maailman tuleen, ja niiden täytyy sen vuoksi olla sangen tärkeitä totuuksia tai erehdyksiä; vaan onko hurskas elämä Jumalassa riippuvainen siitä, millä tavoin ne kerran ratkaistaan? Ellei, niin täytyy myöntää, että opinkappaleet ja niiden uskominen ei suinkaan ole samaa kuin hurskas elämä Jumalassa, ja että jälkimäisen ei voi edes sanoa ehdottomasti riippuvan edellisistä.
Onko tämä elämä siis hajoittavien ja särkevien ajatusten elämää? Vai onko elämä kaikkea yhteensulattavaa tunne-elämää, jossa ihminen tuntee olevansa Jumalan ja hänen luomakuntansa yhteydessä, ja jossa kaikki ihmisen ajatukset ja teot saavat omituisen suunnan, kaikki hänen kohtalonsa ja kokemuksensa omituisen merkityksen? Jos jälkimäistä pidetään oikeana ja uskonto siis perustuu tunteeseen, niin kysytään silloin: kuinka voi estää aistillisuuden sekautumista tähän tunne-elämään?
Kirjoittajan tarkoitus oli juuri saattaa näkyviin tämä alati uhkaava vaara. Ja eikö se ole suurempi, mitä enemmän aistillisia aineksia sekoitetaan oppiin siitä Jumalasta, joka tahtoo että häntä palvellaan hengessä ja totuudessa? Mutta voiko kristinusko pysyä olemassa ilman semmoisia aineksia — ilman vapahtajan haavoja, joissa hurskaan naisen mielikuvitus niin mielellään asustaa, ilman taivaallista neitsyttä, jota nuorukainen niin lämpimin tuntein palvelee? Voiko kristillisyys pysyä pystyssä, vaikk'ei armolahjoja kiinnitettäisikään näkyväisiin esineisiin, ja vaikk'ei ihmistä odottaisikaan taivaan käsittämättömät riemut?
Clemensiin nämä kysymykset eivät tehneet mitään vaikutusta, joka olisi vähentänyt sitä vaikutusta, jonka kirja jo oli hänessä aikaansaanut, sillä tuskaa täynnä hän oli viskannut kirjan luotaan, ennenkuin oli ennättänyt loppuun.
Tuntematon kirjailija oli kun olikin sanonut hänelle totuuden hänen sisällisestä elämästään. Mutta tämä havainto oli Clemensistä hirmuinen; se tuli niin odottamatta, ja hän oli niin kietoutunut väärin ymmärrettyihin himoihinsa, että hän epäili, pääsisikö niistä koskaan vapaaksi.
Seuraavan päivän iltana hän ei käynyt Eusebian luona, kuten hänen muutoin oli tapana. Vaan yön tultua hän riensi kasvatusisänsä luo, ripitti itsensä hänen edessään ja pyysi häneltä neuvoa.
Petros koetti rauhoittaa häntä, koska päinvastainen menettely olisi mitä turmiollisimmin vaikuttunut Clemensin sielun terveyteen ja häirinnyt niitä tuumia, joiden toteutumus riippui Clemensistä. Nuhtelematta häntä hän neuvoi häntä lempein sanoin välttämään siitä lähtien Eusebiaa ja turvautumaan ahkeraan työhön ja hartaisiin rukouksiin.
Vaan kauan ei viipynyt, ennenkuin Clemens huomasi etteivät nämät keinot riittäneet. Toisinaan hän oli vähällä langeta kiusaukseen, joka käski hänen käydä uudestaan Eusebian luona; hän oli jo kerran ehtinyt prokonsulin palatsin takaportille, kun hän kääntyi ja pakeni takaisin kotiin; hän tahtoi ainakin sanoa Eusebialle jäähyväiset tai muutamalla sanalla vastata niihin kirjeisiin, joita hän viimein rupesi saamaan häneltä, ja jotka olivat täynnä lempeitä nuhteita hänen poissaolostaan — vaan Petros oli käskenyt hänen katkaista kaiken yhteyden Eusebian kanssa, ja Clemens tunnusti itselleen, että nuo olivat kiusaajan houkutuksia.
Vaan vähä oli siitä hyötyä, että Clemens vältti Eusebian läheisyyttä. Paha kiusaaja piti hänen mielikuvitustaan vallassaan ja loihti keskelle Clemensin rukouksia Eusebian kuvan esiin, jos mahdollista vielä entistään hurmaavampana. Nuori esilukija masentui masentumistaan tuskansa alla. Hän luuli itseänsä poissuljetuksi taivaan yhteydestä ja auttamattomasti joutuneeksi perkeleen valtaan. Välistä hän luopui taistelusta ja oli valmis menemään Eusebian luo, ei rukoilemaan hänen kanssaan, vaan syleilemään hänen polviaan, tunnustamaan onnettoman rakkautensa ja vaatimaan häneltä vastarakkautta; välistä taas hän joutui epätoivoon heikkoutensa tähden. Tämä toivoton taistelu kulutteli ahnaasti hänen voimiaan; hän laihtui, hänen silmänsä painuivat kuoppiinsa ja hänen poskensa kävivät tuhkanharmaiksi. Isä ja sisar näkivät kauhistuen hänen tilansa; vaan kun he lähestyivät häntä, niin hän vaati kiivaasti heitä jättämään hänet rauhaan, ja hän vältti heitä, missä vain voi. Usein hän poistui kaupungista ja kuljeskeli koko päivän sen ympäristössä. Pylväskenttä tuli hänen lempipaikakseen; siellä hän saattoi viettää tuntikausia kävellen pylvään ympärillä tai leväten sen lähellä olevassa luolassa, josta hän katseli pyhimystä, joka yhä väsymättömästi nousi ja laskeutui polvilleen tuolla ylhäällä. Simoon oli nyt hänen mielestään autuain kuolevaisten joukossa. Hän kadehti häntä ja olisi halunnut hänen paikalleen. Mahtoi olla ihmeen suloista laskeskella tuolla tavalla polvilleen, kun auringon säteet polttivat päälakea, kunnes ajatukset, tunteet ja tietoisuus turtuivat. Sellaista tilaa Clemens ikävöi, sillä se pakottaisi hänen povessaan riehuvat voimat aselepoon, niin että hän saisi edes muutaman tunnin rauhan.
Kun Clemens näki kaikki muut keinot hyödyttömiksi, niin hän ryhtyi niihin ulkonaisiin, joita hurskaus oli keksinyt kurittaakseen kapinoivaa lihaa. Hän kiusasi itseään nälällä, kunnes hänen voimansa olivat melkein loppuneet, ja niistä aterioista, joilla hän pakosta keskeytti vapaaehtoisen, aina uudistetun paastoamisensa, hän oli kieltänyt kaiken muun ravinnon kuin leivän ja kaiken muun juoman kuin veden. Hän ruoski itseään joka päivä, kunnes veri juoksi hänen olkapäiltään. Vaan eivät nämäkään kammottavat keinot täyttäneet tarkoitustaan. Clemens tunsi ajatusvoimansa tylsistyneeksi, aivonsa hämmentyneeksi, vaan vaikka hän pitikin tätä hyvänä merkkinä, niin ei pääasia ollut sillä saavutettu. Päin vastoin, hän sai kokea, että mielikuvitus, kaukana siitä että se olisi masentunut, alkoi lennellä vapaammin, muiden hengenavujen turrettuessa ja jäsenten kieltäytyessä toimestaan. Häntä rupesivat vaivaamaan näyt, eivät ainoastaan kun nukkui vaan myöskin kun oli valveilla. Näissä näyissä kuvautui se taistelu, joka raivosi hänen sielussaan. Milloin kävi häntä tervehtimässä pyhä neitsyt, milloin perkele, joka jälkimäinen ilmautui lukemattomissa haamuissa, useimmiten kuitenkin kaikkein vaarallisimmassa — Eusebian haamussa. Clemens oli mielipuolisuuden kuilun partaalla.
Kun hän eräänä päivänä tässä tilassa kulki pitkin Ateenan katuja, tulivat häntä vastaan komeat vaunut, joita kirjavilla peitteillä ja kilisevillä tiu'uilla koristetut muulit vetivät ja loistavapukuiset orjat ympäröivät. Ne olivat Eusebian vaunut. Hän oli tavallisella puolipäiväajollaan. Clemens veti kaavun päänsä yli ja kiirehti ohitse. Vaan Eusebia oli jo nähnyt hänet. Hän kummasteli Clemensin kalpeata, riutunutta ulkonäköä ja käski, huoahtaen kaiken katoavaisuutta, ajajaansa jouduttamaan matkaa.
Siitä päivästä kaunis roomalaisnainen ei enää kiusannut Clemensiä kirjeillä. Clemens oli kadottanut kauneutensa ja sen mukana kaiken, mikä oli kiinnittänyt Eusebian häneen. Äsken hän oli vielä ollut lumoavan kaunis nuorukainen, nyt hän ei ollut kuin pappi tuota tavallista kalpeata, kuihtunutta laatua; ja ainoa ominaisuus, mikä vielä saattoi löytää armoa Eusebian silmissä, oli hänen puhdasoppisuutensa; vaan tässä vetivät hänelle vertoja niin monet, eikä siihen taitanut olla niin paljon luottamistakaan, sen jälkeen kun noin ihmeellisesti oli saatu selkoa hänen suvustansa ja hän oli tullut pääpakanan perheen jäseneksi.
Eusebian siskonrakkaus, äsken niin lämmin ja tulinen, sammui siis kuin lamppu tuulen henkäyksestä. Ei edes juolahtanut hänen mieleensä ottaa selkoa Clemensin muuttumisen syystä, oliko se kuolettava sairaus vai julma sieluntuska tai jotain muuta. Siinä oli kylläksi, että hänen kasvonsa olivat kadottaneet nuorekkuutensa, hänen silmänsä loisteensa, hänen ihonsa tuoreutensa. Säälistä itseään kohtaan hän päätti unohtaa Clemensin, eikä se ollut ollenkaan vaikeata, koska Eusebialla oli kyllin ajattelemista uskonnossa ja sielunsa pelastuksessa.
Vähän aikaa sen jälkeen Eusebia lähti Ateenasta pois. Hänellä ei ollut mitään syytä viipyä siellä, kun ei Petros enää voinut nousta saarnastuoliin. Eusebia palasi Korintokseen, maakunnan pääkaupunkiin, jossa hänen puolisonsa Annæus Domitius eli ja vaikutti Akaian prokonsulina. Eusebia oli määrännyt itselleen vaikean tehtävän: hän aikoi kääntää miehensä ja saattaa uskonhylkyri raukan takaisin oikeauskoisen kirkon helmaan. Hän oli vannonut koettavansa kaikilla mahdollisilla keinoilla, joihin hurskas nainen voi ryhtyä, katkeroittaa hänen elämänsä, siten parantaakseen sitä. Tämä jalo päätös mielessään hän matkusti kaikessa loistossaan ja komeudessaan muistorikkaaseen, loistavaan kauppakaupunkiin.
Kun Clemens kuuli tästä matkasta, hän tahtoi kiittää Jumalaa, joka oli hänen läheisyydestään poistanut niin vaarallisen kiusauksen, vaan kiitoksen lausui ainoastaan kieli, sillä hänen tunteensa puhuivat toisia sanoja. Hän sulkeutui kamariinsa ja vuodatti katkeria kyyneleitä. Hänellä oli ollut salaista iloa siitä, ettei Eusebia ollut kaukana, että hän hengitti samaa ilmaa kuin hänkin, ja että hän saattoi nähdä hänet milloin tahtoi. Hän kuvitteli mielessään, että Eusebian erontuska oli yhtä syvä kuin hänenkin ja suurempikin, sen vuoksi ettei Eusebia tietänyt eron syytä. Clemens ajatteli Eusebian siskonrakkautta taivaalliseksi ja puhtaaksi kuin enkelien; ainoastaan hänen omaan rakkauteensa oli sekautunut maallisia aineksia; vika oli yksin hänessä, jonka olisi tullut olla Eusebian rippi-isä ja johtaja.
Kävelyillään hän vetäytyi tietämättäänkin prokonsulin palatsin läheisyyteen, vaan ajatus, ettei Eusebia enää ollut sen muurien sisäpuolella, ajoi hänet sieltä pois. Hän palasi kotiinsa sietämätön tyhjyyden tunne sydämessä, tai nousi jonkun kummun kukkulalle ja tähysteli haaveksivin silmin etäisyyttä, joka peitti Korintoksen hänen katseiltaan.
Tuo hirmuinen ajatus, että muka pahat henget alituisesti ympäröivät häntä ja loihtivat esiin ne kuvat, jotka esiintyivät hänen mielikuvituksessaan, pitääkseen hänen sieluaan kiinni aineellisuuden saastaisissa kahleissa ja saadakseen sen lopulta kokonaan valtaansa, raukeni nyt välistä tylsäksi raskasmielisyydeksi, jolloin hän unohti paastonsa ja ruoskimisensa. Siinä tilassa hän oli suopeampi omaisiaan kohtaan; heidän läsnäolonsa ei ainakaan näkynyt häntä vaivaavan. Hermione käytti näitä tilaisuuksia lähestyäkseen häntä ja voittaakseen itselleen hänen luottamustaan.
Hermionen hellyys ja lempeä olotapa vaikutti yhä huomattavammin veljeen ja saavutti vihdoin hänen luottamuksensa. Hermionen onnistui vetää hänet pois hänen yksinäisyydestään; hän sai hänet jättämään kamarinsa ja viettämään joitakuita tunteja päivästä hänen seurassaan sillä kauniilla paikalla, missä kerran näimme Hermionen ystäviensä seurassa — missä suihkukaivo lorisi, linnut lauloivat, pylvähistöt tarjosivat viileyttä ja taivas kaareili puhtaana ja kirkkaana heidän ylitsensä.
Clemens voitti ne ennakkoluulot, jotka eivät olisi sallineet hänen seurustella sisaren kanssa, vaan tätä hän tuskin olisi voinut, ellei hänen äkkiä olisi joutunut mieleen ajatus, että Hermione oli käännettävä kristinuskoon. Tämä päätös virkisti hänen sieluaan; hän sai siitä arvokkaan tarkoitusperän tavoitellakseen ja aiheen ajatella muuta kuin itseään. Hän kiirehti Petroksen luo kertomaan tälle aikeestaan ja saamaan hänen suostumuksensa yritykseen.
Petros tietysti ei voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä, vaikkei hän suinkaan arvellut kasvatuspoikansa voimien riittävän siihen työhön, jonka otti suorittaakseen.
Siitä alkaen Clemens haki sisarensa seuraa, sen sijaan kuin ennen oli sitä välttänyt. Hän alkoi puhua hänelle kristinuskosta, ja Hermione kuunteli mielellään hänen sanojaan. Kummastellen Clemens huomasi, ettei se, minkä hän kertoi, ollut Hermionelle mitään uutta. Hermione oli lukenut kristittyjen pyhät kirjat, hän tunsi Jesuksen elämän ja saattoi toistella hänen suullisia opetuksiaan; ainoastaan selityksissä ja kristillisessä metafysiikassa näkyi Hermionella olevan heikommat tiedot. Hermione huomasi, että Clemens puhui lämmöllä ja rakkaudella näistä aineista; hän kuunteli häntä sen tähden halusta ja oli varuillaan, ettei esittänyt muita vastaväitteitä kuin sellaisia, jotka olivat omiaan enentämään hänen intoaan, koska hän saattoi kumota ne.
Valitettavasti ei Clemensin kestäväisyys vetänyt vertoja hänen innolleen. Keskustelua häiritsi sangen usein jonkun henkilön tulo. Milloin tuli Karmides, milloin Ismeene ja Bereniike, milloin Teodooros, ja tätä viimeksi mainittua Clemens pelkäsi kuin rietasta viettelijää itseä. Hermionen oli mahdotonta poistaa tätä pelkoa. Kun Teodooros lähestyi, niin nuori esilukija lähti tiehensä vastaamatta hänen tervehdykseensä. Petros oli heidän välilleen rakentanut ylitsepääsemättömän muurin. Clemens epäili myös että Teodooroskin tahtoi, kuten hänkin, saattaa Hermionen kristinoppiin. Vaan se kristinoppi, jota Teodooros julisti — sehän oli väärä ja kerettiläinen, pakanuuttakin vaarallisempi. Clemens kehotti Hermionea olemaan varuillaan Teodooroksen seurassa. Hermione lupasi. Vaan tyytymättömänä tähän lupaukseen tahtoi Clemens, että Hermione karkoittaisi Teodooroksen läheisyydestään, keskeyttäisi kaiken seurustelun hänen kanssaan. Hermione esitti veljelleen, että täytyi olla suvaitsevainen toisen toistansa kohtaan ja antaa kunkin mielipiteen käydä siitä mistä se voi. Hän puhui lämpimästi Teodooroksen jaloista ominaisuuksista ja lausui hartaan toivonsa olevan, että molemmista nuorista miehistä tulisi ystävät.
Hermione ei tietänyt, että tämä hyväntahtoinen toivomus saattoi haavoittaa ja katkeroittaa Clemensin mieltä. Kiihkoisa nuorukainen nousi ja jätti hänet. Ja siitä hetkestä hänen halunsa puhua Hermionen kanssa uskonasioista oli kadonnut. Hän piti Hermionea, kuten isäänsäkin, ainaiseksi pois suljettuna totuudesta ja valkeudesta.
Hän vetäytyi taasen itseensä ja haki häiritsemätöntä yksinäisyyttä. Pian hänen entisen sielunsairautensa onnettomat oireet palasivatkin jälleen. Hän ryhtyi taasen paastoihinsa, alkoi taasen ruoskia itseään.
Kryysanteus, joka siihen asti poikansa sielunrauhan vuoksi oli jättänyt hänet olemaan itsekseen ja vapaasti antanut hänen seurata taipumuksiaan, ei nyt enää voinut toimetonna katsella sellaista elämäntapaa, jonka täytyi syöstä Clemens joko mielipuolisuuden tai kuoleman helmaan. Hän päätti, jos hätä vaati, väkisin temmata hänet siitä pois. Pian näkyi kuitenkin, etteivät rukoukset eivätkä kehotukset mitään auttaneet. Clemens ilmoitti jyrkästi, ettei aikonut totella isäänsä, jos tämän käskyt olivat ristiriidassa kristinuskon kanssa.
Kryysanteus huomasi välttämättömäksi heittää kaikki arvelut sikseen. Hänen täytyi saada Clemens epäilemään sen opin totuutta, joka piti heidän sydämiään erillään ja näkyi olevan hänen synkkämielisyytensä, itsekidutuksensa ja vimmansa lähde. Kryysanteus pakotti Clemensin kuuntelemaan, kuinka hän ahdisti kristinoppia ja puolusti vanhaa uskontoa. Clemens kuunteli alussa ylenkatseellisena, sen jälkeen tarkkaavaisena; tarkkaavaisuuden vaikutti pelästys. Tämä tunne johtui vähemmässä määrässä niistä hyökkäyksistä, joita isä teki yksityisiä opinkohtia vastaan, kuin siitä yhtäläisyydestä, jonka hän näytti olevan olemassa kristillisyyden ylevimpien oppien ja uusplatoonilaisen filosofian välillä. Sellaista yhtäläisyyttä ei Clemens ennen ollut aavistanutkaan, ja häntä nöyryytti, häntä kiusasi se seikka, että se todellakin oli olemassa.
Häntä rupesivat ahdistamaan epäilykset kristinopin totuudesta. Keskustelut Petroksen kanssa tosin näitä epäilyksiä vastustelivat, vaan eivät voineet niitä kumota. Clemensin tila tuli arveluttavammaksi kuin koskaan. Kryysanteus pelkäsi hänen järkensä puolesta, ja ne lääkärit, joilta hän huolissaan kysyi neuvoa, ravistelivat niin ikään päätään. He neuvoivat häntä luopumaan kaikista käännätyskokeista ja sallimaan Clemensin vapaasti seurustella kasvatusisänsä kanssa.
Nuori esilukija pääsi siis uudestaan vangin luo. Clemens hautoi mielessään päätöstä paeta kotoa Antiokeiaan tai Egyptin aavikkoon. Petros kielsi tämän, vaan hän ei voinut voittaa sitä ylimmilleen noussutta pelkoa, jota Clemens tunsi isäänsä ja jokaista tämän sanaa kohtaan. Clemens vietti nyt suurimman osan päivää vaeltamalla kaupungin ympäristössä ja käymällä vangin luona. Pylväskentän vieressä oleva luola tuli yhä enemmän hänen mielipaikakseen, ja ne hurskaat vaimot, jotka kävivät Simoonia ruokkimassa, tottuivat pian näkemään häntä siellä ja kunnioittamaan häntä uutena erakkona, joka enensi paikan pyhyyttä ja joka ehkä kerran, kun Simoon oli kutsuttu taivaaseen, oli asettuva hänen paikalleen pylväänpäähän.
Kun samat hurskaat vaimot alkoivat jakaa niin hyvin huomiotansa kuin myöskin vasujensa sisällyksen pylväspyhimyksen ja nuoren papin välillä, joka oli ottanut luolan asunnokseen, niin Clemenskin tottui pitämään luolaa oikeana kotinaan, ja ainoastaan harvoin hän enää näyttäytyi kotonaan Tripodikadun varrella. Kryysanteus huomasi olevan välttämätöntä, että Clemens sai olla vapaudessaan. Tämä oli ihastunut uuteen elintapaansa. Kesän ruusut kasvoivat luolan suussa, ja aurinko kurkisti joka ilta sisään, ennenkuin kätkeytyi Aigaleoosvuoriston kumpujen taakse. Hän oli pian saanut asuntonsa sisustetuksi erakon tarpeiden mukaiseksi. Sammalvuode, vesiruukku ja lipas pyhää evankeliumia varten — siinä kaikki mitä hän tarvitsi.
Ateenan kristityistä se kummallinen sallima, että itse pääpakanan pojasta oli tullut uusi pylväskentän kaunistus, oli oikein mieltä ylentävä. Samoin kuin Simoon esiytymisensä alkuaikoina, tuli nyt Clemens asukasten huomion esineeksi. Erittäin osoittivat nuoret neitoset suurta osanottoa nuorta erakkoa kohtaan.
Ainoa, mikä jossakin määrin häiritsi Clemensin onnea, oli Simoon pylväspyhimyksen kummallinen käytös. Alussa tämä oli naapuriansa kohtaan osoittanut kaikkia mieltymyksen merkkejä. Iltasin, auringonlaskun jälkeen, kun heidän ympärillään vallitsi hiljaisuus, hän oli kutsunut Clemensin pylvään viereen puhuakseen hänen kanssaan ja siunatakseen häntä. Vaan vähitellen hän kävi yhä jurommaksi ja alkoi pitää sekavia nuhdesaarnoja ja lasketella kirouksia nuorukaiselle yhtä säännöllisesti kuin ennen oli antanut siunaustansa.
Simoon oli näet huomannut, että Clemensistä oli tullut kilpailija sinne tulevien ihmisten kunnioitukseen nähden. Simoon kadehti entistä lemmikkiänsä, Elpiniiken poikaa, ja tahtoi uhkauksillaan pelottaa hänet pois.
Clemens luuli Simoonin käytökseen olevan toisen syyn. Hän luuli pyhimyksen terävän silmän näkevän hänen sydämeensä ja tuntevan kuinka turmeltunut se oli. Vaan turhaan Clemens koetti ankaralla elämän puhtaudella lepyttää Simoonia. Tästä huolissaan hän kääntyi piispaan ja kysyi neuvoa häneltä. Petros kehotti Clemensiä kärsivällisesti sietämään pyhimyksen vihaa, koska Simoon muka tahtoi ainoastaan koetella hänen kestävyyttään. Vaan samalla Petros lähetti Eufeemioksella sanan Simoonille, joka sen saatuaan nähtävästi rauhoittui ja jätti naapurinsa rauhaan.
KYMMENES LUKU.
Myroon luona.
Baruk ja hänen tuleva vävynsä, oppinut rabbi Joonas, olivat palanneet
Jerusalemista.
Matka oli ollut onnellinen. He astuivat maalle Peiraieuksessa aavistamatta mitään siitä, mikä heidän poissaollessaan oli tapahtunut Barukin kodissa.
Sitä hirmuisempi oli se tieto, mikä heitä odotti. Vanha Ester oli kuollut. Hän oli sortunut suruun ja häpeään tyttärensä tähden. Kun Baruk astui talonsa kynnyksen yli, heittäytyi Rahel hänen jalkoihinsa. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat; epätoivo oli niihin painanut leimansa; hänen tukkansa, jota moneen päivään ei ollut järjestänyt, liehui hajallaan hänen olkapäillään. Yksi ainoa katse riitti Barukille ja Joonaalle ilmaisemaan onnettoman tytön tilan. Vanha mies jäi seisomaan kuin kauhusta kivettyneenä. Sanaakaan sanomatta hän kuunteli Rahelia, joka rukoili armoa ja syytti itseänsä äitinsä kuolemasta. Sen jälkeen Baruk puhkesi tuskanhuutoihin, repi hiuksiaan ja kirosi sitä hetkeä, joka oli tuonut hänet takaisin hänen häväistyn lietensä ääreen. Rabbi Joonas, joka ääneti oli nähnyt tämän kohtauksen, oli poistunut hänen huomaamattaan.
Samana iltana käskettiin Rahel isänsä kiroamana lähtemään iäksi hänen silmistään.
Se ennustus, jonka hän oli lausunut Karmideelle, että sellainen päivä oli tuleva, oli siis käynyt toteen.
Tapaamme Rahelin kurjasta hökkelistä, satamakaupungin huonomaineisimmasta korttelista.
Hän on huoneessa, jonka sisustus osoittaa suurinta köyhyyttä. Yö on tulossa. Huonetta valaisee uninen lamppu. Rahelilla on sylissään lapsi, hänen ja Karmideen poika. Pienokainen nukkuu. Hurjan hellästi katselee häntä äiti.
Karmides olisi tuskin tällä hetkellä tuntenut rikkaan Barukin kaunista ja onnellista tytärtä. Epätoivo ja äidinilo taistelevat hänen kuihtuneilla, kuopillaan olevilla kasvoillaan. Syvälle vajonneista silmistä loistaa kuumeentapainen hohde.
Nyt kuuluu askeleita asunnon jyrkistä portaista. Ovi avautuu äkkiä, ja huolimattomasti puettu nainen astuu sisään hyräillen jotain laulua.
— Kautta Dionyysoksen, huudahti Myroo, sillä tulija oli hän, — pois nyt kaikki huolet! Kas tässä mitä tänä iltana olen saanut kokoon!
Hän heitti muutamia hopearahoja pöydälle ja jatkoi:
— Tämä riittää vallan kolmeksi päiväksi, sinulle ja minulle ja pojallesi. Kun tuuli puhaltaa satamaan, en ole vielä liiaksi heikko laakereita niittämään. Eläköön rakkaus!
— Hiljaa, kuiskasi Rahel ja näytti nukkuvaa lasta. Myroo, joka nähtävästi oli saanut vähän liikaa viinirypäleen mehua, alensi kohta ääntänsä.
— Ah, nukkuuko hän? sanoi hän ja kumartui piskuista katselemaan. — Kuinka hän on kaunis, kuules, ja kuinka hän on Karmideen näköinen! Olet sokea, ellet näe, että hän on Karmideen, tuon petturin, näköinen! Kuinka onnellinen sinun tulee olla, Rahel, kun sinulla on tuommoinen aarre! Eläköön unohdus! Kauas kaikki muistot! Päivä, jota elämme, on meidän. Tahdotko myydä poikasi? Kas niin, minä ostan hänet … en orjaksi, en, en, en sitä tarkoittanut … älä ole vihaisen näköinen … vaan sen tähden että hän miellyttää minua ja että minä tahtoisin pitää hänet omanani. Niin, mitä häneen tulee, niin tahdon sanoa, että tänään olen naapuriltamme, puusepältä, tilannut kehdon pojallesi. Hän tarvitsee juuri kehdon … ja sellainen huonekalu ei varmaankaan rumenna tätä suojaa. Kehto tekee että huone näyttää tavallaan siivolta ja säädylliseltä, se vaatii kunnioitusta ja myötätuntoisuutta.
— Olet niin hyvä minulle, sanoi Rahel, kun Myroo kumartui sytyttämään hiiliä tuliastiaan valmistaakseen iltaista. — Minä en voi koskaan palkita sinun hyviä töitäsi.
— Ah, sitä ei tarvitakaan. Tänään olemme rikkaita kuin Persian ruhtinattaret. Meillä on rahaa, viiniä ja leipää, joka maistuu oivallisesti, kun olen sen paahtanut.
— Kun isäni sulki portin, ajettuaan tyttärensä sen ulkopuolelle, ja minä harhailin ympäri yössä, niin sinä veit minut kattosi alle, jatkoi Rahel syvästi huoahtaen. — Ja siitä asti olet ollut minulle mitä hellin sisko. Isieni Jumala siunatkoon sinua, hyvä Myroo, ja antakoon sinun, jos tulet onnettomaksi, kohdata yhtä armeliaan sydämen, kuin sinun sydämesi on ollut minua kohtaan.
— Pyh, minä olen tyytyväinen, kun vain kärsivällisesti kuuntelet minua, miehiä kiroillessani. Toinen on jokseenkin toisen kaltainen. Olympiodooros ei ole, usko minua, hiuskarvankaan verran parempi kuin Karmides. Minä tunnen molemmat, minä, — joka niin monta kertaa olin olevinani hellä Karmidesta kohtaan, jotta Olympiodooros olisi tullut mustasukkaiseksi. Oli aika, jolloin minua sanottiin kauniiksi Myrooksi, ja koko Ateena virui minun jaloissani. Sinun täytyy tietää, Rahel, että minulla on ollut loistavia päiviä, että minua on ylistetty ja kadehdittu enemmän kuin ketään Aspasian ajoista saakka. Sataman papittaret sanovat minua valtaistuimelta syöstyksi kuningattareksi. Sen he tekevät pilkatakseen minua, nuo maalatut raivottaret, jotka seisovat siellä alhaalla kukkakimppuineen ja tarjoilevat niitä sekä itseänsä ensintulevalle vieraalle … he pilkkaavat minua, koska itse eivät ole ikänään olleet mitään parempaa kuin ovat … vaan minä olen ylpeä siitä nimestä. Valtaistuimelta syösty kuningatar! Juuri niin. Olisin voinut olla rikas, jos olisin tahtonut ajatella tulevaisuutta; mutta sitä en tahtonut … enkä sitä nyt kadukaan. Olen asunut kauniissa saleissa, tiedätkös Rahel, ja minua ovat omat orjani kantaneet kultaisessa kantotuolissa; minä olen, byssossumuun, purppuraan ja jalokiviin puettuna, liehunut toisesta huvista toiseen. Ateenan kauniimmat, rikkaimmat ja iloisimmat nuorukaiset ovat olleet minun henkivartijoinani. Vaan nyt se aika on mennyttä…
Myroo alkoi taas hyräillä laulua, jatkaessaan illallisen valmistamista:
Myötäinen suvituul' vie purtta. Sa lempivä turhaan,
Multapa temmattiin ystävä, puol' eloain!
Onnekas on emäpuu, meren aalto se onnellisempi,
Tuulipa onnellisin, ken sulosulhoni vie!
Tursas jos olisin, minä uiden kultani saisin
Rhodokseen ihanaan, saarehen armaaseen.
Ateria oli pian valmis — muutama viipale paahdettua leipää, joitakuita hedelmiä ja keskellä pöytää päähänmenevää viiniä saviruukussa.
— Tule nyt ja iloitse taivaan ja maan lahjoista, sanoi Myroo. — Uhri Dionyysokselle ja sitte uskottomien rakastajiemme malja! Kiusattakoon heitä ikuisesti manalassa! Minä ihmettelen, kuinka Olympiodooros, kun hän astuu varjojen maailmaan, on kestävä sen tuomion, joka häntä siellä odottaa. Minä menen hänen edellään ja syytän häntä niiden kolmen ankaran tuomarin edessä. Mitä hän sanonee puolustuksekseen, kun minä ilmaisen, että hän on rikkonut ne tuhannet valansa, jotka hän on vannonut minulle? Hänellä ei ole mitään sanomista, sillä valehteleminen ei siellä kelpaa. Hän lähetetään mustaan Tartarokseen kärsimään Tantalokseen tuskia. Kuitenkin — jos hän vastaa, että Myroo oli tullut rumaksi, että hänen valansa tarkoittivat ainoastaan kaunista Myroota, eikä ilettävää Myroota, eiköhän hän pääse silloin vapaaksi? Minä pelkään sitä. Niin, hän on tosiaan oikeassa. Minun vaatimukseni perustuivat kauneuteeni ja raukesivat sen keralla. Vaan sano minulle vakavasti, Rahel, olenko todellakin niin hirveän ruma kuin sanotaan?… Hm, lörpöttelen sinne ja tänne, jatkoi Myroo, — etkä kuule, mitä sanon. Vaan etkö syö, ystävä raukkani? Sinulla pitäisi olla nälkä kuin emäsudella, sinulla kun on kaksi elätettävänä.
— Ei, minä en voi nyt syödä, sanoi Rahel. — Minulla ei ole nälkä.
— Oletkin ollut tänään tavattoman tyyni. En ole nähnyt sinun vuodattavan kyyneltäkään. Ja siinä olet oikeassa. Ei itkusta ole mihinkään. Aika on oivallinen lääkäri, joka ainoastaan hitaasti panee meidät hengeltä. Parantaessaan vanhoja haavoja se iskee uusia, jotta sillä olisi jotain tehtävää. Sen paras palsami on kuitenkin viini. Siinä on sekä riemua että unohdusta. Tule siis ja tyhjennä edes yksi pikari. Se tekee sinun hyvää, Rahel.
— Ei, minun ei ole jano. Hetken perästä ehkä…
— Ei tarvitse olla janoissaan rakastaakseen viiniä. Kas tässä, sanoi
Myroo, nousten pöydästä ja ojentaen Rahelille täytetyn pikarin. —
Koetapas vaan, ja minä vannon, että se tekee sinun hyvää.
Rahel joi hiukan tehdäkseen hyväntahtoiselle ystävälleen mieliksi. Sitä ahkerammin maisteli Myroo maljasta. Hän jätti tunnokkaasti puolet ateriasta Rahelia varten, vaan viiniruukkua hän käytti sitä useammasti, koska toinen ei siitä välittänyt. Viime aikoina oli hänen tavakseen tullut juoda itsensä juovuksiin joka ilta, kun tilaisuus siihen tarjoutui.
— Tiedätkös Rahel, jatkoi puhelias Myroo, — olen tänäänkin nähnyt tuon pienen mustapintaisen miehen astuskelevan tässä likellä katua ylös ja toista alas. Minun silmäni pettäisivät minua, ellei hän ole sinun kansaasi. Teillä, juutalaisilla, on omat merkkinne, ja kaikki te olette minusta hyvin toistenne näköisiä. Joku aavistus sanoo minulle, ettei hän etsi ketään muuta kuin sinua. Ehkä sinun isäsi on alkanut katua kovuuttaan ja tahtoo viedä sinut takaisin kotiinsa tai ainakin lähettää sinulle jotakin apua. Ellet niin ankarasti olisi kieltänyt minua, niin olisin puhutellut tuota miestä ja sanonut: sinä etsit kai Rahelia, Barukin tytärtä. Minä vien sinut hänen luokseen.
— Ei, Myroo, minä vannotan sinua taivaan Jumalan kautta, älä sano sitä, jos vielä kerran tapaat hänet.
— Isäsi on sydämetön saituri, sanoi Myroo, johon yltäkylläisesti nautittu viini teki yhä huomattavampaa vaikutusta. — Käyttäytyä tuolla tavalla omaa lastansa kohtaan! Minä revin jonakuna päivänä silmät vanhan Barukin päästä. Eikö hänen olisi pitänyt silittää partaansa ja kiittää Jumalaansa ja ylistää onneaan, kun sinä olet lahjoittanut hänelle noin herttaisen kauniin tyttärenpojan? Sen sijaan hän ajaa sinut portista ulos ja jättää sinut kadulle kuolemaan. Eikö se ole hirmuista? Eikö se ole sydämetöntä? Oi, sydän sulaa rinnassa, kun sitä vaan ajatteleekin.
Myroo, joka humalassa oli yhtä herkkätuntoinen kuin puheliaskin, pyyhkäsi kyyneltyneitä silmiään.
— Älä sano pahaa sanaa isästäni, rukoili Rahel totisella äänellä; — syy on minussa. Minun hairahdukseni on tappanut äitini ja tehnyt isäni nimen pilkaksi. Hän ei tiedä, minne hänen tulisi paeta häpeätänsä salaamaan. Minä en voi itkeä kuten sinä. Muutoin vuodattaisin verikyynelettä rikollisuuteni tähden. Jumala armahtakoon minua! Minun taakkani on suurempi kuin voin kantaa.
— Pyh, sanoi Myroo, — oletko rikollinen sen tähden että olet rakastanut ja sinut on petetty?
— Sen tähden että olen rikkonut vanhempieni tahtoa ja kansani lakia vastaan, sanoi Rahel. — Meidän Jumalamme on kiivas kostaja, joka rankaisee isien ja äitien pahat teot lasten päälle. Tottelemattomuudellani ja kevytmielisyydelläni olen surmannut äitini. Se on hirveätä, Myroo. Minä näen silmieni edessä sen hetken, jolloin en enää voinut salata häneltä tilaani. Hän tuli kuolonkalpeaksi ja äänettömäksi kauhusta. Minä en saanut lähestyä hänen vuodettaan, kun hän oli sairaana. Hän kuoli palvelijain ympäröimänä. Vaan minä näen hänet alati silmieni edessä, yöt ja päivät. Minä sanon sinulle, Myroo, että hän viime yönä seisoi vuoteeni vieressä äänettömänä ja kalpeana ja uhkaavana. Hän osoitti pienokaista muistuttaakseen minua, että pahat työni rangaistaan hänessä…
— Huu, se on kauheata, sanoi Myroo. — Vaan se on ehkä ainoastaan luulettelua, rakas Rahel. Muutoin olisi kamalaa olla sinun läheisyydessäsi yöllä, kun äitisi palajaa. Me annamme lampun palaa aamuun saakka. Minä en tohdi enää olla pimeässä. Ettei äitisi voi saada rauhaa haudassaan! Se, minkä olet tehnyt, mahtaa olla jotain kauheata sinun kansasi käsityksen mukaan, vaikka minun mielestäni olet ainoastaan rakastanut ja tullut petetyksi, tyttö raukka. Mutta onko meillä öljyä, Rahel? Ajatteles, jollei meillä ole öljyä lamppuun!
— En tiedä.
— Minä katson, sanoi Myroo, jonka äkillinen pelko oli saanut melkein selväksi, ja nousi sohvalta, jolle oli heittäytynyt. Hän rupesi etsiskelemään hyllyltä, jolle oli sälytetty ruukkuja ja pulloja, ehjiä ja rikkinäisiä, vaan ei mahtanut löytää mitä etsi, sillä hän löi kätensä yhteen ja huudahti:
— Laupiaat jumalat! Mitä pitää tehdä? Ei öljyn tippaakaan jälellä.
— Myroo, haamu ei hae sinua, vaan minua. Sinä voit maata tyynesti… Oi, Jumala, Jumala, mistä löydän rauhaa ja anteeksiantamusta? En ihmisten joukosta. Minun kansani on minut hyljännyt. Minä olen pois pyyhitty Israelista. Armahda, Herra! Minä pakenen ihmisten luota sinun tykösi. Minä laskeudun lapsineni jalkoihisi! Älä hylkää meitä! Armahda edes tätä viatonta!
— Öljy lampussa kestää vielä tunnin, sanoi Myroo itsekseen tutkittuansa lamppua, ja sen jälkeen hän kääntyi uudestaan viiniruukun puoleen saadakseen voimaa voittamaan aavepelkoaan. — Mutta, rakas Rahel, älä vaikeroi noin! Se kuuluu niin kamalalta, ja tämmöisiä sanoja kuullessani tuntuu minusta, kuin minäkin olisin rikollinen. Ylistetyt olkoot jumalat, sitä en kuitenkaan ole. Minä olen kasvatettu hetairaksi ja olen elänyt iloisesti ja hauskasti, vaan en koskaan ole rikkonut jumalien tahtoa vastaan. En ole koskaan saattanut vanhemmilleni mitään surua, sillä he eivät tunne minua enkä minä heitä. Kyllä minun sopii maata aaveita pelkäämättä. Vaan sinä olet kokonaan karkoittanut unen silmistäni, Rahel. Tästä tulee ikävä yö.
— Anna anteeksi, Myroo. Koetan olla sinua enää häiritsemättä.
— Kun et vaan vaikeroi, niin on hyvä. Puhukaamme jotain hauskaa, jatkoi Myroo, heittäytyen sohvalle ja levittäen kitooniansa peitteeksi, — lamppu palaa vielä tunnin, ja sitte koetan nukkua… Niin, minä tahdon sanoa sinulle, Rahel, että sinun käy pian vielä hyvin. Mitä ankarampi suru sitä lyhyempi. Sinä olet nuori, sinä, ja sinulla on tulevaisuus. Minä ajattelen sangen usein tulevaisuuttasi, minä, sillä aikaa kun sinä yhä valitat ja suret nykyisyyttä. Odota vain, ruusut palaavat sinun poskillesi ja tuli silmiisi. Tulet jälleen kauniiksi ja herätät miesten ihastuksen. Itsestäsi riippuu onnesi. Ajatteles vain, Rahel, asua komeissa huoneissa, käydä jalokivissä ja mitä kauniimmissa vaatteissa, rientää huvista huviin ja nähdä ylhäiset nuorukaiset jalkojensa juuressa! Sinusta voi tulla toinen Myroo, toinen ruhtinatar, joka hallitsee Laaiin ja Fryynen valtikka kädessä. Sen sinä voit, kun vain itse tahdot. Kuinka voit olla synkkä ja epätoivoinen kun sinulla on sellainen tulevaisuus edessäsi? Luota minuun! Minä autan sinua valtaistuimellesi ja näytän, kuinka sinun tulee voittaa kaikki kilpailijattaresi. Minä tunnen kaikki salaisuudet, joilla kauneutta korotetaan, ja kaikki keinot, mitkä tekevät sen vastustamattomaksi. Semmoista olen saanut harjoittaa lapsuudestani asti; neljäntoista vanhana olin siihen perinpohjin perehtynyt. Ja siitä alkaen, usko pois, olen taitoani koetellut. Praksinoa ei ollut mitään minun rinnallani. Sinusta tulee kuningatar, ja minä vaadin vain sen, että saan olla kuningattaren neuvonantajana. Ensimäinen tehtävämme on, että muutamme tästä kurjasta hökkelistä johonkin kauniiseen huoneistoon Kerameikoksen varrelle. Toiseksi meidän tulee hankkia sinulle kauniit vaatteet, vuokrata kantotuoli ja palkata muutamia palvelijoita. Tuon kaiken minä otan toimittaakseni. Minun tarvitsee ainoastaan mennä kauppiaan luo, joka tämmöisiä toimii, näyttää sinut hänelle ja kehua sinun ominaisuuksiasi … voit uskoa, että minä semmoistakin ymmärrän … olen useamman kuin yhden tytön auttanut jaloilleen maailmassa … ja mies antaa meille velaksi kaikki mitä aluksi tarvitsemme. Minä iloitsen ajatellessani sinun tulevaisuuttasi, Rahel. Aja pois surut, tyttöseni! Eläköön viini ja rakkaus!
Myroo nosti ruukun huulilleen ja puhdisti sitte lampun, jonka oli asettanut päänalaisensa viereen.
Rahel oli jo ennenkin kuullut Myroon puhuvan tällä tavalla, ja joka kerta hänen sanansa olivat herättäneet hänessä kauhua ja enentäneet sitä alennuksen tunnetta, jonka alla hän oli vaipua maahan.
Vaan tällä hetkellä ei Myroon tulevaisuudenkuvaelma tehnyt Raheliin tavallista vaikutustaan. Barukin tytär kuuli sen korvillaan, vaan hänen ajatuksensa olivat toisaalla.
Myroo ei huomannut, kuinka kamalasti hänen suuret mustat silmänsä kiiluivat, sillä pitkät silmäripset loivat niille varjonsa. Rahel istui nukkuvan lapsensa vieressä ja painoi kädet rintaansa. Hänen huulensa kuiskasivat koneellisesti jotain rukousta, jonka hän oli oppinut lapsuudessaan. Myroo, kuuli hänen lausuvan outoja vieraskielisiä sanoja ja kysyi:
— Mitä sanot? Sinä puhut itseksesi. Aja pois surulliset ajatukset Rahel! Ne vievät sinulta hengen, ja sitte kaikki toiveemme ovat menneet. Ah, sitä pettäjää, Karmidesta! Hän on syy onnettomuuteesi. Ja nyt hän unohtaa sinut ja aikoo viettää häänsä toisen kanssa. Sanoinko sinulle, että tänään olen nähnyt Karmideen?
Rahel, joka tätä nimeä kuullessaan havautui ajatuksistaan, kiinnitti katseensa Myrooseen ja kysyi raukealla äänellä:
— Mitä sanoit Karmideesta?
— Että näin hänet tänään kadulla, vastasi Myroo iloissaan, kun oli saanut puheaineen, joka veti Rahelin huomion puoleensa. — Jumalat rangaiskoon sitä uskotonta konnaa!
Hänellä ei näytä olevan mitään omaatuntoa. Hän näytti niin onnelliselta ja iloiselta käydessään Hermionen rinnalla.
— Hän näytti onnelliselta, sanot, ja hän käveli Hermionen rinnalla?
— Niin.
— Koska heidän häänsä pidetään?
— Muutaman päivän perästä. Koko kaupunki puhuu niistä.
— Näetkö heidät useinkin toistensa seurassa?
— Melkein joka päivä, sanoi Myroo, — kun he käyvät kaupungin ja tuon kauniin maatalon väliä, joka Kryysanteuksella on sataman läheisyydessä.
— Oi, kuinka he mahtavat olla onnellisia! huokasi Rahel.
— Niin, mutta minä toivon, ettei heidän onnensa ole kestävä kauan. — Minä vihaan Karmidesta, kuten vihaan Olympiodoorostakin. Minun on usein tehnyt kovasti mieleni mennä Hermionelle kertomaan, mikä Karmides on, sillä minä tunnen sen miehen paremmin kuin kukaan muu; mutta pelkään että Karmides näkee minut, sillä jos hän näkisi, kuinka ruma nyt olen … huu, hirmuista on, kun on kauneutensa kadottanut, Rahel. Minua hävettää mennä Karmideen näkyviin; minä puikahdan piiloon, kun jonkun matkan päässä näen hänet kadulla. Jospa hän aavistaisi mitä Myroosta on tullut! Oi, luulenpa että mieluummin tahtoisin kuolla! Nuo kateelliset jumalat, jotka ovat riistäneet minulta parhaimman, mikä minulla oli, ainoan mitä pidin arvossa! Nyt aion vihata jumaliakin. Heiltä ei minulla ole mitään toivottavaa eikä pelättävää … kunhan vain torjuvat aaveet ja semmoiset vuoteeltani, sillä uni on nyt paras ystäväni, ja minä olen aina pelännyt aaveita. Mutta miksi et pane maata, Rahel? Tiedätkös, minun alkaa nyt olla uni.
Uneliaisuus ei estänyt Myroota jatkamasta vielä hetken keskustelua tai oikeammin yksinpuhelua.
— Sinä olet yksipäinen, Rahel. Muutoin olisit jo aikaa sitten noudattanut minun neuvoani, kun kehotin sinua ottamaan poikasi käsivarrellesi ja menemään Hermionen luo ja sanomaan hänelle, että lapsi on Karmideen poika. Hän olisi silloin kysellyt sinun elämänvaiheitasi ja sinä olisit kertonut kaikki, mitä olet kärsinyt. Mitä luulet, että Hermione olisi silloin tehnyt? Minulla puolestani on se vakaumus, että hän olisi sanonut sinulle: sinulla on oikeus Karmideeseen. Minä käsken hänet pois näkyvistäni. Vaan sitä et sinä tahdo, Rahel, ja siinä teet väärin.
— He ovat onnellisia, he rakastavat toinen toistansa. Karmides on unohtanut minut. Sinun sanasi ovat kiusauksia, Myroo. Minun on usein tehnyt mieli seurata neuvoasi. Vaan häpeä estää minua. En voi.
— Mustasukkaisuus on hirveä tuska, Rahel. Kiitä Jumalaasi, ettet ole sitä tuntenut. Se muuttaa sydämen käärmeenpesäksi, josta tuhannet myrkylliset hakarat pistäytyvät raatelemaan sieluamme.
— Minä tiedän sen, sanoi Rahel itsekseen.
Myroon viinin vilkastuttama kieli alkoi vihdoin puutua. Lörpöteltyään vielä hetken aina sekavammin hän vaikeni, ja hänen hengityksensä todisti pian, että hän oli vaipunut syvään uneen.
Silloin Rahel otti lapsen syliinsä ja nousi. Pikku poikanen heräsi ja alkoi äännähdellä, vaan vaikeni taasen, kun Rahel oli pannut hänet rinnalleen. Rahel kääri hänet huolellisesti siihen nyt jo perin haljastuneeseen huntuun, jonka Baruk kerran oli lahjoittanut tyttärelleen, jotta tämä saisi sillä komeilla synagoogassa. Sen tehtyään hän astui ovelle, seisahtui siihen, katsahti vielä kerran ympärilleen kurjaan huoneeseen ja sanoi katsellen nukkuvaan Myrooseen:
— Jää hyvästi, hyvä, onneton sisko! Rahel kiittää sinua lempeydestäsi ja hellyydestäsi. Jumala olkoon sinulle armollinen sydämesi tähden.
Näin sanoen Rahel lähti huoneesta ja astui ahtaita portaita alas kadulle, joka vei satamaan.
Avara, temppelien, pylväskäytävien ja varastohuoneiden ympäröimä satamatori oli tyhjänä ja hiljaisena tähdistä tuikkivan taivaanlaen alla. Kuului ainoastaan, kuinka laineet solisivat laituria ja aluksia vastaan.
Rahel kuunteli näitä huokailevia ja kuitenkin raittiita säveleitä. Ne tuntuivat hänestä kehotukselta, ettei epäilisi, meren ystävälliseltä kuiskaukselta, että sen syli oli avoinna tuuditellakseen onnettomia sydämiä lepoon.
Hän suuntasi askeleensa sinne, mistä tuo kehottava laulu tuli hänen korviinsa. Kenenkään näkemättä hän seisoi pian leveillä marmoriportailla, jotka veivät vedenrajaan. Hän kumartui alas, ja aalto lennätti vaahtoansa hänen otsalleen. Se tuntui raittiilta ja virkistävältä.
Lapsi, joka hänellä oli sylissään, tuli levottomaksi ja alkoi itkeä. Rahel vaiensi pienokaisen suuteloilla ja hyväilevillä sanoilla. Sitte hän irroitti hunnun, johon se oli kääritty, ja kiersi sen itsensä ja lapsen ympärille, etteivät eroaisi tuossa avarassa haudassa, josta Rahel haki lepoa omantuntonsa tuskille, mustasukkaisuudelleen ja häpeälleen.
Painaen onnettoman rakkautensa panttia lujasti rintaansa, hän astui silmät kiinni portaiden reunaa kohti.
Joku merimies, joka oli vahdissa lähimmällä laivalla, kuuli että joku raskas esine putosi veteen. Hämärä esti hänet näkemästä, mikä se oli, ja kun hän ei kuullut mitään avunhuutoa, niin hän ei huolinut asiasta, vaan vaipui ajattelemaan tulevaa matkaa ja kotia, joka hänellä oli kaukaisella rannalla.