Samankaltainen tapaus, jatkoi Heerakleoon, — sattui grammatikko Deemeetriokselle, kun hän kulki tutkimusmatkallaan ympäri Brittien saaria. Tämän minä asetan yhteyteen sen huhun kanssa, joka Jeesuksen aikana kiersi maailmaa ja herätti paljon huomiota Roomassa, että nimittäin Foiniks-lintu uudestaan oli näyttäytynyt Egyptissä;[9] samaan yhteyteen asetan myös senkin seikan, että samasta ajasta alkaen ikuinen lamppu egyptiläisen Ammoonin temppelissä on tarvinnut vuosittain vähemmän määrän öljyä kuin muinoin.[10] Sillä pienet seikat, Kryysanteus, saattavat olla sangen suuren muutoksen merkkejä. Mutta onpa olemassa selvempiäkin todistuksia, kuin nämä. Niitä näen siinä, että ennustusvoima yhä enemmän ja enemmän katosi tältä oraakelilta jo kauan aikaa ennen kuin kristityt tulivat mahtavaksi lahkokunnaksi, ja että kaikki muut lukemattomat oraakelit vähitellen itsestään vaikenivat; vieläpä siinäkin, että usko jumaliin on sammunut yhä useampien sydämestä, ettei runoilijoita eikä taiteilijoita enää elähytä sama innostus kuin ennen, ja että kauheita onnettomuuksia, toinen toisensa kintereillä, tapahtuu ympäri maailman, vähentäen ihmisten sukukuntaa. Koko meidän Hellaamme ei jaksa nyt, kuten näen olevan kirjoitettuna, asettaa niin monta raskasaseista soturia, kuin muinoin pieni Megara lähetti Persialaisia vastaan. Etkö huomaa jotakin puuttuvan, joka muinoin on ollut, että joku käsi, joka muinoin oli avoinna, nyt on puristunut nyrkiksi yli maailman? Voitko sanoa, mitkä ne muurit olivat, jotka muinoin pitivät tuntemattoman idän joukkoja heidän omissa rajoissaan, ja minkä tähden nämä muurit ovat äkkiä kukistuneet? Mistä on tullut se kaihosa himo, joka on tarttunut erämaan poikiin ja ajaa heitä, laine laineelta, murtumaan meidän legioniemme rautaa vastaan? Eivätkö he lopuksi murra estettä ja tulvaa meidän ylitsemme? Voitko sanoa, miks'eivät meidän metsämme eivätkä lähteemme suhise kuten muinoin, minkä tähden luonnon vertauskuvat äkisti ovat jäykistyneet hengettömiksi merkeiksi, joissa eivät mitkään jumaluusvoimat ilmaannu? Tuo käsittämätön ja tajuamaton, joka muinoin kävi henkäyksenä läpi esineiden, tuo jokin jota me kutsuimme suureksi Paaniksi, joka ikäänkuin huilun säveleillä elähytti luonnon yksinäisyyden, se on poissa. Se nousi kuin sumu maasta, kohosi aina ylemmäksi ja katosi avaruuteen. Minulla sen tie on selvillä. Kun se poistui Gaiasta (maasta), niin ääni, joka nousi Pyytoon maanraosta ja Trofoonioksen luolasta, kävi yhä heikommaksi, sillä tuo käsittämätön voima oli jättänyt maan syvyyden ja ikäänkuin häilyili nyt maanpinnan yläpuolella, tunkeutuen ihmishenkiin. Siten minä selitän sen ilmiön, että maailma yht'äkkiä tuli täyteen tietäjiä, sibylloja, velhoja, loihtijoita, ilmestyksiennäkijöitä, taikureita ja ihmeiden tekijöitä, joiden joukossa Apolloonios Tyanasta oli suurin. Ennen semmoiset olivat melkein tuntemattomat, niitä oli aina vain yksitellen, nyt tuli heitä maa tulvilleen. Kteesifoonista Heerakleen patsaihin asti kansat näkivät heidän ihmetöitänsä, kunnes viimein tuo selittämätön voima katosi ihmisistäkin. Nämä ilmiöt olen huomannut varjossa, ja niistä päätän että suuri muutos on tapahtunut varjoa luovassa esineessä. Mutta mikä tämä muutos on ja mistä se on tullut? Tätä kysymystä sieluni on tutkinut ne pitkät vuodet, jotka olen täällä yksinäisyydessä viettänyt. Ja kun olin tutkinut kymmenen vuotta, kaksikymmentä vuotta ja koettanut monta eri tietä, tunkeutuakseni salaisuuteen, niin minun täytyi kuitenkin lopuksi pysähtyä siihen arveluun, joka jo mietiskelemiseni ensi alussa tyrkkäytyi mieleeni, vaan jonka minä silloin hylkäsin alhaisena ja epäfilosofisena. Ne luonnon lait (niin minä ajattelen), jotka ovat vallitsemassa ihmismaailmassa, ovat henkimaailman lakien varjoja ja niillä on niissä vastineensa. Se laki, joka käskee, että ihmisen tulee syntyä, vanheta ja kuolla, on sen lain varjo, jonka alaisia Olympoksen asukkaat olivat. He ovat, kuitenkin korkeammassa merkityksessä kuin me, syntyneet — niinhän tarukin sanoo — he ovat vanhentuneet, ja he ovat kuolleet. Suuri Paan on kuollut, Apolloon on kuollut, ne olennot, joita meidän isämme kunnioittivat, ovat kuolleet. Älä hämmästy, Kryysanteus, minun sanojani! Niissä ei ole mitään herjausta. Nuo hyvät ja jumaloitavat olennot, jotka täyttivät maailman ihanuudella ja ilolla, jotka rakastivat puhtaita ja rehellisiä, suojelivat yhteiskuntia ja rankaisivat rikollisia, he olivat kuolevaisia kuin ihminen, heidän suojattinsa, ja kuolemattomia kuin hänkin. Oi, istuinhan minä jo nuorukaisena Apolloonin kuvan edessä ja katselin tuntikausia hänen kasvojaan, ihastuneena niiden tyyneyteen ja yliluonnolliseen ihanuuteen! Ja kuitenkin virtasivat kyyneleeni, sillä mitä kauemmin häntä katselin, sitä haikeammin kuulti hänen kauneutensa läpi surumielisyys, — olympolainen ja yliluonnollinen, kuten hänkin — ja minä ihmettelin, oliko taiteilija tietäen pannut teokseensa sen vivahduksen vai seuraako se välittömästi, ilman taiteilijan aikomusta, korkeinta muodoissa kuvattavaa kauneutta.
Nyt tiedän mitä tuo vivahdus merkitsi: se oli kuolevaisuuden tietoisuus. Olympoksen asukkaat olivat korkeampaa sukua kuin me: isämme kutsuivat niitä jumaliksi, te filosofit kutsutte niitä oikeammalla nimellä voimiksi tai demooneiksi. Niinkuin he ohjasivat ihmisen ensimäistä kasvatusta, niinpä heidän omanakin kasvatuksenansa ja alituisena tehtävänänsä oli: järjestää meidän sukuamme yhteiskunniksi, opettaa niille oikeutta ja herättää niitä kauneutta rakastamaan. Tästä toimesta heidät on kutsuttu pois; heitä ei enää ole olemassa meidän kannaltamme katsoen, sillä he ovat palanneet takaisin siihen kohtuun, joka heidät synnytti, moninaisuuden yksiöön, kaiken lähteeseen, kaiken olevaisen keskukseen: ainoaan, totiseen Jumalaan. Kirottu olkoon se ajatus, että ne jumalat, joiden polville hurskaat esi-isämme laskivat rukouksensa, joita he tuskassaan huusivat avukseen ja onnensa päivinä ylistivät, olivat vain tyhjiä mielikuvituksen tuotteita! Mutta että he olivat kuolevaisia, siitä oli aavistus jo olemassa hämärässä muinaisuudessa, ja sille antoi Heesiodos muodon kertoessaan veden neidon, naiadin lauseen:
Yhdeksän väkevää miespolvea versovan nähdä saa lorusuu varis, seitsenkolmatta kiitävä hirvi, kolmen hirven ikää ikä kaarneen, kaarnehen aikaa yhdeksän elo Foiniksin, palavan tämän näämme kutrikkaat jymy-Zeun somat immet kymmenen kertaa.
Näin Apolloonin pappi puhui, lampun valon lekutellessa hänen kuihtuneilla kasvoillaan. Hänen vieraansa oli häntä kuunnellut tarkkaavaisena, vaan ei tahtonut nyt tehdä mitään muistutusta hänen puheensa johdosta ja siten pidentää keskustelua, ehkä sentähden, että yötä oli jo pitkältä kulunut ja vanhus tarvitsi lepoa.
NELJÄS LUKU.
Kryysanteus.
Lukija muistanee tämän kertomuksen alusta erään miehen, joka kauniina aamuhetkenä meni Ateenan torin poikki, kun kaupan vilinä siellä oli vilkkaimmillaan, ja jota silloin toiset sanoivat rikkaaksi Kryysanteukseksi, toiset filosofi Kryysanteukseksi, toiset pääpakanaksi Kryysanteukseksi. Juuri sen miehen lukija nyt näkee esiintyvän Delfoissa ja häiritsevän viimeisen Apolloonin papin yksinäisyyttä. Nuo kolme yllämainittua lisäystä hänen nimeensä olivat kaikki oikeutettuja, viimeksimainittukin. Että Kryysanteus oli Ateenan rikkain mies, se ei siihen aikaan vallan paljoa merkinnyt; enemmän merkitsi se, että jos hän olisi vaihtanut Ateenan Tiberin varrella olevaan komeaan Baabeliin tai sen nuoreen loisteliaaseen kilpailijaan Bosporoksen rannalla, ja siellä viettänyt semmoista elämää, joka olisi soveltunut yhteen hänen varojensa ja ajan tapojen kanssa, niin hän olisi tuhlaavaisella ylellisyydellä voinut voittaa kaikki muut kuin keisarin suosikit ja kristityt piispat, sillä emme puhu hovista itsestä emmekä sen loistavasta komeudesta, joka luonnollisesti voitti kaikki, mitä yksityinen sillä alalla saattoi aikaansaada. Vaan Kryysanteuksessa ei ollut rahtuakaan sellaista kunnianhimoa. Hän jäi Ateenaansa, eikä syy siihen ollut tuossa Cæsarin ylpeydessä, jota miellytti enemmän olla ensimäisenä pienessä kylässä, kuin toisena Roomassa. Ateenassakin moni hänet voitti komeudessa ja ylellisyydessä.
Mutta mihin sitten Kryysanteus käytti rikkauttaan, kun ei hänen talossaan näkynyt hitustakaan sitä aasialaista ylellisyyttä, jolla sen ajan rikkaat itsensä ympäröivät? Jokainen Ateenalainen tiesi vastata tähän kysymykseen. He tiesivät, että hänen älynsä oli hakenut tuhansia muita keinoja rahojen hävittämiseen. Hänen tuhlaamisensa oli aivan omituista laatua. Ateenan seutu oli muinoin ollut kuuluisa oliivipuistoistaan. Attikan vuorien rinteet olivat silloin olleet oliivimetsien peitossa; — tämä kaunis ja hyödyllinen puu oli, kuten tietty, pyhitetty Pallas Ateenalle. Kryysanteuksen aikana näitä metsiä oli tuskin enää olemassa, ja Attika oli siten menettänyt parhaimman tulolähteensä. Kryysanteus tahtoi saada tämän lähteen uudestaan uhkumaan, ja hän taisteli väsymättä jättiläistaistelua luontoa, ihmisiä ja ajan oloja vastaan, hankkiakseen alastomalle vuorille takaisin niiden kaunistuksen, niiden kurjille asukkaille toimeentulon. Taistelua oli kestänyt kaksikymmentä vuotta, eikä Kryysanteus ollut vielä väsynyt; hänen ponnistustensa verrattain vähäpätöinen menestys oli häntä pikemmin kiihottanut kuin masentanut. Maatilukset Ateenan ympärillä olivat kaupungin itsenäisyyden ja loiston aikana olleet hyvin korkeassa hinnassa; nyt ne olivat suureksi osaksi autioita. Kryysanteus osti sellaisia viljelemättömiä tiloja, pani vapaaksi päästämänsä orjat vuokramiehiksi ja sai ilokseen nähdä viljan lainehtivan siellä, missä ennen tuskin oli laidunta lampaille. Mutta tämä ilo oli melkein hänen ainoa maavuokransa, sillä prokonsuli Annæus Domitius tosin tiesi olevan totta, että "missä ei mitään ole otettavaa, siellä keisari on menettänyt oikeutensa", vaan teki siitä toiselta puolen sen oikean johtopäätöksen, että missä jotakin on otettavissa, siinä keisari ei ole oikeuttaan menettänyt. Hänen menettelynsä tätä johtopäätöstä käytäntöön sovittaessa oli yhtä johdonmukainen kuin itse päätelmäkin ja johti kuin ympyrän kehää myöten aina takaisin lähtökohtaan: ensin mainittuun totuuteen. Yksistään henkiraha teki keisari Constantiuksen aikana 26 kultakolikkoa. Mitä Kryysanteus siis saattoi tehdä? Hän tyytyi kohtaloonsa ja lohdutti itseänsä sillä, että karu, kiviperäinen maa Ateenan ympärillä tuotti vielä laihoja, kun sitä vastoin ihanassa Campaniassa 400,000 tynnyrinalaa — kahdeksasosa maakunnasta! — oli joutunut autioksi keisarillisten virkamiesten kiskomisien tähden. Vaan Kryysanteuksen tuhlaus ei rajoittunut oliivi-istutuksiin eikä maanviljelykseen. Missä vaan torilla tai kaduilla tapasi Ateenalaisen, joka verhosi puhdasrotuisuuttansa ryysyisellä manttelilla, hän kysyi tältä tyhjäntoimittajalta: mitä hyödyllistä osaat toimittaa? Tietenkin Ateenassa oli suuri joukko retkaleita, joiden jaloa ylpeyttä tämä kysymys loukkasi, vaikka se oli lausuttu mitä ystävällisimmässä tarkoituksessa, ja kun he kaukaa näkivät Kryysanteuksen tulevan, niin he hiipivät, päästäkseen häntä tapaamasta, johonkin pylväskäytävään, seurustelusaliin tai parturin luo: vaan monta oli niitäkin, joille vilpitön vastaus hänen kysymykseensä oli tuottanut hyvän toimeentulon. Kryysanteus ei antanut kellekään almuja, paitsi vanhuksille ja työhön kykenemättömille — kristityt moittivat rikasta miestä sellaisesta sydämettömyydestä — vaan hänellä oli ihmeteltävä kyky nähdä mihin ihmiset kelpasivat ja käyttää niitä oikeaan paikkaan. Jonakuna päivänä kenties joku Kleoonin jälkeläinen pääsi Kryysanteuksen avulla nahkurinverstaan omistajaksi; toisen kerran ehkä joku Hyperboloksen jälkeläinen sai lainaksi rahoja perustaakseen lampputehtaan. Niinpä elinkeinot, joista muinainen Ateena oli kuuluisa, rupesivat uudestaan kukoistamaan. Skamboonidain kaupunginosassa kaikui taas vasaran kalke ase- ja metallitehtaissa. Kolyttoksessa valmistettiin taas verkoja ja kankaita, Peiraieuksessa rakennettiin uudestaan laivoja. Kun Kryysanteus oli pannut asian alkuun, niin liike jatkui itsestään ja kasvoi hänen avuttaan. Ne summat, jotka hän oli pannut elinkeino-harrastuksen elvyttämiseen, virtasivat takaisin hänen aulassansa olevaan kassakirstuun. Joskin siis menestys tässä kohden peitteli hänen tuhlaustansa, niin se jäi toisissa sitä alastomammaksi. Kryysanteuksella oli pitkän aikaa ollut se päähänpisto, että tahtoi nähdä kaunotaiteiden elpyvän uudestaan eloon omassa syntymäkaupungissaan. Feidias ja Parraasios olivat teoksillaan saaneet aikaan, että taiteilija, oltuansa kansan silmissä tavallinen käsityöläinen, muuttui Apolloonin innostuttamaksi, ja semmoisena pyhäksi, kauneuden papiksi. Mutta Hellaan taide oli sammunut Hellaan vapauden viimeisen loisteen keralla. Niitä, jotka nyt käyttivät talttaa tai sivellintä, pidettiin, heidän omista vaatimuksistaan huolimatta, käsityöläisinä — kivenhakkaajina ja värintuhrijoina, joita he todellisuudessa olivatkin. Vika oli heissä itsessään, he kun tekivät taiteen halveksituksi, ja ajassa, joka antautui taidetta ja sen harjoittajia halveksimaan. Jalosukuinen nuorukainen ei enää saattanut ottaa käteensä talttaa eikä sivellintä, vaikka Pallas Ateena itse olisi sen hänelle ojentanut. Pakanat jumaloivat muinaisia taiteilijoitaan ja halveksivat uusia; kristityt vihasivat sekä vanhoja että uusia. Asiain näin ollen se tehtävä, johon Kryysanteus oli ryhtynyt, oli sangen vaikea. Siksipä koe ei ollenkaan onnistunut, jos nimittäin otaksuu, että tarkoitus ei ollut hävittää rahoja, vaan auttaa taidetta jaloilleen. Ne maalaukset, jotka Kryysanteus oli ostanut nuorilta taiteilijoilta ja auliisti maksanut, kaunistivat nyt hänen arentimiestensä seiniä; ne kuvapatsaat, jotka sama kiihko oli pakottanut hänet itselleen hankkimaan, oli kaikkityyni viety hänen maataloonsa ja asetettu lehtoon, jossa kypressien varjot peittivät niiden hempeitä ja okaiset ruusupensaat niitä vartioitsivat. Paha kyllä emme vieläkään ole lopettaneet Ateenan arkontin rahantuhlaus-hullutusten luetteloa. Meidän täytyy lisätä, että hän rakasti kirjallisuutta. Hänellä itsellään oli kirjatehdas, josta maailmaan levitettiin niin hyvin vanhojen klassillisten kirjailijoiden, kuin myöskin useitten uusien, niinkuin Hierokleen, Porfyrioksen ja Iamblikoksen teoksia. Vähän aikaa sitte hän oli kirjankustantajana kärsinyt suuren tappion, kun näet keisari Constantius oli käskenyt polttamaan kaikki Porfyrioksen teokset. Porfyrios oli nimittäin kirjoittanut kristinuskoa vastaan — Hierokles ja Iamblikos samoin. Yksistään sellaisten kirjojen levittäminen riitti hankkimaan Kryysanteukselle pääpakanan lisänimen, jolla Ateenan kristityt häntä kutsuivat, vaan josta hän ei vähääkään ottanut loukkautuakseen. Sukua tämmöiselle kirjallisuuden suosimiselle oli hänen rakkautensa teatteria kohtaan. Nuoruudessaan hän oli uhrannut summia, joita emme julkea mainitakaan, antaakseen vain Ateenalaisten vielä kerran katsella Sofokleen murhenäytelmää esitettynä muinaisella loistolla. Hän itse oli palkannut näyttelijät ja hankkinut loistavat näyttämölaitteet, hän itse oli harjoittanut köörit, joiden jäseniksi Ateena hänen kehotuksestaan oli antanut parhaimman nuorisonsa. Kaupunki lahjoittikin hänelle laakeriseppeleen ja teetti hänen kuvapatsaansa. Vaan jälkimäinen oli taideteoksena arvoton olemaan muinaisajan koraagien kuvapatsaiden rinnalla, ja laakeriseppele — oliko se niin suurten uhrausten arvoinen? Jätämme kysymyksen sikseen ja jatkamme säälimättömällä ankaruudella arkontin heikkouksien luetteloa. Hänen teatterirakkautensa ei rajoittunut murhenäytelmän rajoihin: se pani joskus koturnin syrjään ja liehui huvinäytelmänkin alalle. Kryysanteus oli löytänyt nuoren komediojen kirjailijan, ainoan lahjakkaan koko Ateenassa. Kryysanteus häntä rohkaisi ja hankki hänelle tilaisuuden saada huvinäytelmänsä esitetyiksi. Ne saivat katsojia tuhansittain. Alussa ne olivat viattomia tai tekivät korkeintaan naamioituja, hullunkurisia hyökkäyksiä prokonsulia Annæus Domitiusta vastaan. Vaan kirjailijan rohkeus kasvoi hänen menestyksensä keralla. Kryysanteus oli Pergamonissa vanhan filosofian opettajansa Aidesioksen vieraana, kun hänen suosikkinsa viidentuhannen Ateenalaisen myrskyisten riemuhuutojen kaikuessa saattoi näyttämölle ilvenäytelmän, jossa karkein piirtein tehtiin pilaa keisari Constantinuksen alkuun panemista ja hänen poikansa Constantiuksen jatkamista käännytyspuuhista, jotka kohdistuivat sielujen ostamiseen pakanuudesta, juhlahameen ja 20 kultakolikon hinnalla kappaleelta. Seuraavana päivänä esitettiin toinen saman kirjailijan sepittämä huvinäytelmä, joka kuvasi, kuinka kristityt piispat suurin joukoin liehuivat uupumatta Europan ja Aasian maanteitä pitkin, toisesta niin sanotusta kirkolliskokouksesta toiseen, aivan hävittäen kyytilaitosta, etsiessään ainoata autuaaksi tekevää uskoa. Petros, Ateenan piispa, lähetti heti patriarkka Makedoniokselle Konstantinopoliin kertomuksen tapauksesta, ilmoittaen Kryysanteuksen tuon rohkean vallattomuuden alkuunpanijaksi. Tällä ei ollut aavistustakaan koko selkkauksesta, ennenkuin oli tullut Ateenaan takaisin; hän paheksi kumpaakin huvinäytelmää, heti kun oli saanut tietää niiden sisällyksen, — ei oman turvallisuutensa tähden eikä niiden kristinuskoa vastustavan hengen vuoksi, vaan koska häntä inhotti nähdä asioita, jotka häntä surettivat, käsiteltävän pilkalla ja pintapuolisella kevytmielisyydellä. Hänen luonteessaan oli paljo roomalaista arvokkaisuutta, tuota honestum ja decorum, joka ei tahdo alentua pilkkaan; vaan Kryysanteuksen luonteessa se oli yhtyneenä helleeniläiseen miellyttävyyteen ja johtui hänen rajattomasta henkisen kauneuden ihailustaan. Seuraus hänen suosikkinsa, huvinäytelmänkirjoittajan, kevytmielisyydestä tuntui koko roomalaisessa maailmassa; tuli näet käskykirje, jossa julistettiin kaikki teatterit suljetuiksi. Kryysanteus itse sai hämmästyksekseen keisarilta kirjeen, joka oli samalla varoituksena ja suosionosotuksena. Dominus Augustus alentui Ateenan kansalaiselle selittämään ankaraa käskyänsä ja kutsui häntä hoviinsa Konstantinopoliin. "Makedonios", kirjoitti keisari muun muassa, "haluaa hartaasti sinua nähdä. Hän tahtoo väitellä sinun kanssasi, niinkuin toinen filosofi väittelee toisen kanssa, ja toivoo saavansa sinut kääntymään". — Kryysanteus vastasi keisarin suosionosotukseen sanoilla, jotka ilmaisivat syvää, mutta kylmänlaista kunnioitusta, eikä tullut, ja salli selittää poisjäämistänsä vaikka pelkona, ikään kuin olisi muka välttänyt Makedonioksen valtaavaa kaunopuheisuutta.
Kun tekee selkoa siitä tavasta, jolla Kryysanteus käytti rikkauttansa, ei saa unohtaa, kuinka suurella auliudella hän piti huolta uhrien komeudesta ja muista vanhan kansallisen uskonnon pyhistä menoista, eikä myöskään, mitä huolta hän piti kouluista ja voimistelusaleista. Kryysanteuksen ansio ehkä oli, että nuoriso ei vielä tykkänään ollut hyljännyt näitä jälkimäisiä. Kun hän kulki Heeroodes Attikoksen ylellisten termein (kylpylaitosten) läpi, oli hänen paljas olentonsa elävä nuhde nuorisolle, joka täällä antautui lämpimien kylpyjen veltostuttaviin nautintoihin, ja monesta nuorukaisesta, joka oli saanut nauttia hänen hyväntahtoisuuttaan, tuntui vastenmieliseltä kun tuo ankara viisaudenopettaja äkkiarvaamatta tapasi hänet siellä.
Kun kaikkeen tähän lisäämme sen toimeliaisuuden, jota häneltä kaupungin ensimäisenä virkamiehenä vaadittiin, niin voisi luulla, että niin moniin käytännöllisiin toimiin antautuneella miehellä ei olisi ollut aikaa eikä halua filosofisiin tutkimuksiin ja tieteelliseen toimintaan. On olemassa ihmisiä, joilla aina on ajan puute ja jotka eivät koskaan saa mitään aikaan. On toinen laji ihmisiä, joiden aika riittää kaikkeen ja joilla ei koskaan ole mitään kiirettä. Näitä jälkimäisiä oli Kryysanteus. Kun nyt olemme oppineet tuntemaan hänen ulkonaisen toimekkaisuutensa, niin mahtaapa ihmetyttää se seikka, että Kryysanteus perusluonteeltaan ei ollut käytännöllinen, vaan sisäänpäin kääntynyt, tutkimuksiin luotu, jopa haaveksivainenkin henki. Suuren omaisuutensa hän peri nuorukaisena, istuessaan vielä uusiplatoonilaisen Aidesioksen jalkojen juuressa Akadeemian poppelipuiden alla. Vastenmielisesti hän vähensi tutkimukselle määrätyt tuntinsa täyttääksensä ne uudet velvollisuudet, joihin hän katsoi uuden asemansa hänen saattaneen. Vaan vastenmielisyys haihtui pian. Hän huomasi, että kullallansa saattoi panna toimeen paljon hyvää ja suurta, toteuttaa paljon, jota hän mitä hartaimmin oli toivonut siitä alkaen, kun poikana ensin oli havainnut erotuksen muinaisuuden ja nykyisyyden välillä ja vertaus oli täyttänyt hänen sielunsa katkeruudella. Hänen käytännöllinen toimensa täydensi hänen sielunsa sopusoinnoksen. Hän saavutti sillä monta suloista tyytyväisyyden hetkeä, ja vaihtelevaisuutensa kautta se tuotti lisää jäntevyyttä hänen aatteellisiin tutkimuksiinsa. Hän piti ulkonaista tointaan pyhänä, papillisena kutsumuksena, jonka tarkoitus oli toteuttaa ihmiselämässä se, mikä on kaunista. Hän piti sitä sielun koetuskeinona, joka salli sielun, jos se oli päässyt voitolle koetuksessa, päästä puhdistettuna lopulliseen määräänsä: lepoon Jumalassa. Se myöskin osaltaan auttoi parantamaan niitä haavoja, joita kohtalo iski hänen perheonneensa. Hän oli kuoleman kautta kadottanut rakastetun puolison ja salaperäisen tapauksen kautta ainoan poikansa. Tämä oli kahden vuoden vanhana kadonnut kahden kristityn keralla, jotka olivat Kryysanteuksen palvelusväkeä. Se oli tapahtunut kuusitoista vuotta sitten. Hänen ainoa lapsensa oli nyt kaksikymmenvuotias tyttärensä Hermione. Tämä oli hänen ilonsa ja ylpeytensä, hänen auttajansa hänen töissään, hänen lohduttajansa synkkinä hetkinä. Hän oli itse innokkaasti antautunut tyttärensä kasvatukseen, ja siitä juuri tytön neitsyeellinen sielu ehkä sai sen miehevän totisuuden vivahduksen, joka hänessä oli huomattavana. Olisipa luullut näkevänsä tyynen, miellyttävän muinaiskuvan, kun astuessaan arkontin aulaan olisi nähnyt pylvästen, marmorikuvien ja kukka-astiain ympäröiminä arkontin tyttärineen: syvämietteisen, majesteetillisen miehen kumartuneena tyttärensä yli, käsi hänen kaulallaan, tutkistelevan jotain rakennus- tai istutuskuviota, jota tyttö piirustuspuikko kädessä hänelle näytti, tai kuuntelevan vertauskuvallista selitystä, jonka tyttö oli sommitellut jostain pyhästä jumaluustarinasta. Sillä tyttö, kuten isäkin, harrasti innokkaasti isien uskoa, ja filosofin tytär rakasti ajatusleikkejä, jotka filosofiaan olivat samassa suhteessa kuin runoilijan selitys kukan luonteesta tiedemiehen selitykseen.
Aidesioksen jälkeen, joka aikaisin lähti Ateenasta, tuli Kryysanteuksesta "kultainen rengas platoonilaisuuden ketjuun". Kryysanteus luennoitsi joka päivä Akadeemian puutarhassa, ja hänellä oli vielä jokseenkin suuri joukko oppilaita, osaksi Ateenalaisia osaksi muukalaisia eri maailman osista. Hänen filosofinen järjestelmänsä, joka oli paljon jättänyt pois Iamblikoksen teuurgisista lisäyksistä, lähestyi taas Plootiinosta, vaan suunnitti tämän ajatusjuoksun myöskin ulkomaailman puoleen, siis suuntaan, joka muutoin oli vierasta uusiplatoonisuudelle ja näennäisessä ristiriidassa sen hengen kanssa. Kryysanteus itse näytti tunnustavan tämän ristiriitaisuuden, sillä hän lausui usein: — kun tulen kuudenkymmenen vanhaksi, niin aion sulkeutua omaan itseeni ja vaipua Jumalan katselemiseen.
Kryysanteuksen filosofista järjestelmää ei löydy mistään kirjasta, sillä hän ei koskaan julkaissut sen erityiskohtia kirjallisena kokonaisuutena. Vaan hänen opistaan ja opetuksestaan kasvoi maailmanhistoriallinen hedelmä; yksi hänen oppilaitansa oli — Julianus.
Julianus oli kahtena elämänsä jaksona nauttinut hänen opetustaan. Vanha filosofi Aidesios oli kerran kirjoittanut Kryysanteukselle:
"Jätä Ateenasi ja tule luoksemme! Ei mikään saa estää sinua pyyntöäni täyttämästä! Itse olen liian vanha, ja minun maaperäni on menettänyt tuotantovoimansa, vaan sinun maahasi tahdon kylvää jalon siemenen, joka on sukeutuva puuksi ja varjostava koko maan. Suuresti kummastuin, kun tänään astui kynnykseni ylitse nuori Julianus. Sinä tiedät, kuinka häntä hänen oman isänsä murhaaja on kasvattanut. Nikomeedeian piispa Eusebios ei ole tahtonut tehdä hänestä eikä hänen veljestään ruhtinaita, cæsareja ja sankareja, ei ihmisiäkään, vaan kristillisiä pyhimyksiä. Macillumin linnan muurit, joiden sisällä nuo lapsiraukat ovat viettäneet elämänsä, antoivat hänen ponnistuksilleen tukea. Ja kukapa olisi muuta uskonut, kuin että ne olisivat menestyneet? Polvistuivathan Julianus ja Gallus munkkien edessä, suutelivat erakkojen ryysyjä ja lukivat evankeliumia kristitylle seurakunnalle Nikomeedeian isossa kirkossa! No niin, Gallus on se, miksi häntä tahdottiin tehdäkin. Hän on kristitty — samaa laatua kuin Constantius ja Constantinus. Vaan kun Julianus tänään astui minun kattoni alle, niin hän syleili minua kyyneleet silmissä ja sanoi ikävöineensä minua, sillä minun nimeni oli Macillumin muurien läpi tunkeutunut hänen korviinsa. Hän otti kirjastostani esiin kirjan toisensa perästä ja lausui ihastuksissaan niiden kirjoittajain nimet. En häntä alussa ymmärtänyt. Sinä tiedät, että Eusebios auttoi keisaria, kun tämä hävitti sukuaan säästäen ainoastaan nämät lapset. Vaan minä luulin, että Julianus ei tietänyt Eusebioksen rikollisuudesta. Niin ei ollut laita. Sen sain nähdä, kun Julianus tarttui käteeni ja sanoi: 'Minä vihaan kristittyjä. Hän, joka minulle opettaa heidän uskontoaan, lemuaa minun isäni vereltä. Minä heitän nyt sinun jalkoihisi sen naamarin, joka on peittänyt inhoani häntä ja heitä kaikkia kohtaan. Hän tahtoi pakottaa minun sieluni niihin kaavoihin, joilla hän ja hänenlaisensa maailmaa kahlehtivat. Nyt olen vapaa. Aidesios, minä tunnen nuo papit, jotka kirkonkokouksissaan määräävät, milloin milläkin tavalla, mitä kristittyjen tulee uskoa. Heidän joukkonsa on hirmuinen, se on koottu murhamiehistä, juonittelijoista, ulkokullatuista ja pölkkypäistä. He raatelevat maailmaa ja toisiaan saivartaessaan sanoja, joissa ei ole mitään ajatusta, vaan juuri sitä, jossa he kaikki ovat yksimielisiä, inhoan kaikkein enimmin: he kaikki julistavat pannaan järjen vapauden, he kaikki opettavat, että hallitsijan valta ja kansan orjuus ovat Jumalan asettamia. Vapaus on lakannut olemasta todellisuudessa, vaan nämä ihmiset karkoittavat sen ajatuksestakin. Aidesios, nyt voin oman mieleni mukaan käyttää aikaani. Rakastan isieni uskoa ja tasavallan mainehikkaita muistoja. Tahdotko opettaa minulle Platoonin viisautta ja jumalaistarujen merkitystä? Tahdotko olla minulle isänä, koska olen orpo?' — Näin Julianus puhui. Hän jäi iltaan saakka talooni. Hänellä on tulinen sielu, vaan sen tuli palaa tasaisella liekillä, joka lupaa pysyväisyyttä. Hän on nuorukainen täynnä suuria voimia. Hänen luonteensa on lempeä, rakastettava ja iloinen, mutta hänen kohtalonsa on siihen sekoittanut vieraita aineksia. Tule hänen luokseen, Kryysanteus, ja puhdista hänen sielunsa vihasta ja katkeruudesta! Opeta häntä unohtamaan, mitä hän on kärsinyt, vaan rakastamaan ymmärryksellä ja sydämellä, mitä hän nyt rakastaa ainoastaan sydämellä! Minä en sovi hänelle. Minä voisin turmella näin ihanan työn, jos minä vapisevilla käsilläni siihen ryhtyisin. Ikä on tehnyt minun kieleni kylmäksi ja voimattomaksi. Vaan hänelle täytyy puhua tulikielellä. Eikö hänen, joka rakastaa totuutta, tule sitä kuulla sen voittovoimassa? Eikö niitä muistoja, joita hän rakastaa, pidä elvytettämän hänessä niiden koko ihanuuteen? Voi minua, jos vanhuuteni viileys tukehduttaisi hänen tulensa! Ei, minä en enää sovi hänelle. Sinun täytyy tulla, oma Kryysanteukseni, ja luoda Julianuksessa tulevaisuuden. Olen sanonut Julianukselle jättäväni hänet sinulle, ja me molemmin odotamme sinua tulevaksi".
Kryysanteus totteli kutsumusta. Hän saapui Efesokseen, jossa Julianus silloin keisarin käskystä oleskeli. Vakoilijat pitivät silmällä nuoren ruhtinaan askeleita. Keisari piti urkkijoita hänen ympärillään, ja Eusebios piti vaarin, ettei oppilaansa joutuisi uusiplatoonilaisten filosofien seuraan. Kaksi näistä, — kaunopuheliaisuutensa ja puhtaan elämänsä maineen tähden kaikkein vaarallisimmat — Maksimos ja Libanios oli karkoitettu Efesoksesta. Julianus ja Kryysanteus voivat sentähden ainoastaan salaa ja öisin tavata toisiansa. Vaan sitä vastustamattomammin nämät yhtymiset vetivät nuorukaisen puoleensa. Hän vertasi Eusebiosta, Constantiuksen pahaa henkeä, hovijuonien ja kirkkoriitojen sielua, jonka käsistä tihkui verta ja kielestä ulkokultaisuuden hunajaa, hän vertasi tätä kristinuskon opettajaansa pakanalliseen filosofiin, jonka olennosta kirkkaasti kuvastui henki, joka tutkimuksissaan ja elämässään sulosopuisesti pyrki kauneuden ja totuuden alkulähteelle. Se ilma, jota hän hengitti Kryysanteuksen läheisyydessä, hurmasi hänet: se oli mainehikkaiden muistojen, runouden, filosofian ja mystiikan henki. Hän löysi täältä omat ajatuksensa, mutta ei hajanaisina ajatuksina, vaan välttämättöminä jäseninä järjen temppelirakennuksessa: hän taisi nähdä alustan, johon ne nojautuivat, arkitravin (emäpalkin), jota ne kannattelivat. Kryysanteus opetti nuorukaista halveksimaan hekumaa ja näkemään ilolla kuolevaisuudessaan korkeamman olemisen ehdon. Julianus oli yhtaikaa teräväjärkinen ja haaveksivainen. Molemmat nämä puolet yhdistyivät myös uusiplatoonilaisessa filosofiassa — antiikkisen Tutkimuksen viimeisessä titaanisessa ponnistuksessa taivaan valloittamiseksi. Kaikki yhdistyi enentääkseen Julianuksen ihastusta: opettajan persoonallisuus, opin luonne, joka kuljetti dialektiikan kirkkaudesta, läpi mystiikan hurmaavan puolihämärän, teuurgian aavehikkaasen pimeyteen, vieläpä se tapakin, jolla oppia esitettiin, se kun tahtoi vakuuttaa ainoastaan oman voimansa kautta. Ahkerasti he pitivät salaisia yhtymisiään kolme kuukautta. Sen jälkeen Kryysanteus palasi Ateenaan, jättäen jälkeensä oppilaansa sydämeen katoamattomia kunnioituksen ja rakkauden tunteita.
Kaksi vuotta sen jälkeen tapahtui, että Gallus, joka Constantiukselta oli saanut Cæsarin arvon, joutui suosijansa hurjan epäluulon uhriksi ja siten yhtyi sukulaishekatombiin, jonka tämä oli teurastuttanut. Gallus oli ponnistellut voimiaan lyhyellä hallitusajallaan saavuttaakseen Caligulan ja Neron arvoisen maineen. Hänen veljensä Julianus, joka oli pysynyt kokonaan erillään valtioasioista, pelastui ainoastaan Constantiuksen puolison rukouksien vuoksi ja lähetettiin hovista Ateenaan. Salaisella ilolla hän otti tämän maanpakotuomion vastaan. Ateenassa hän asui Kryysanteuksen kodissa ja oli toisen kerran hänen oppilaanansa. Kuusi kuukautta, Julianuksen elämän onnellisimmat, hän oli viettänyt viisauden jumalattaren kaupungissa ja Akadeemian lehdossa, kun keisarillinen käsky pakotti hänet palaamaan hoviin, joka silloin oleskeli Milanossa. Sen jälkeen Kryysanteus ei ollut nähnyt rakastettua oppilastaan, vaan hänen urotekojensa jyrinä täytti pian maailman. Julianuksen johdolla Gallian legionat olivat voittaneet allemannilaiset barbarit useissa verisissä taisteluissa. Constantius oli ruvennut kadehtimaan hänen kunniaansa. Turhaan hovilaiset laskivat pilaa "partaisesta apinasta, joka oli oppinut sotataitoa Kryysanteukselta Ateenan puutarhoissa". Uudet sankarityöt saivat pilkkaajat vaikenemaan. Strassburgin taistelukentällä polvistui seitsemän germaanilaista kuningasta ja kymmenen ruhtinasta voittajansa, tuon partaisen filosofin eteen. Muutamien päivien perästä sama filosofi voitti Frankkien kuninkaan ja pelasti siksi kertaa Gallian heidän hurjien joukkojensa tulvasta. Kahtena seuraavana vuonna huhu kertoi tuon tuostakin uusista voitoista, jotka Julianus oli saavuttanut barbarien oman maan sydämessä. Silloinpa Constantiuksen kateuden ja epäluulojen mitta oli kukkurallaan. Hän päätti riistää nuorelta sankarilta hänen sotajoukkonsa ja Gallialta sen puolustajan. Julianuksen legionat saivat käskyn marssia — Persiaan! Koko Gallia päästi kuin yhdestä suusta tuskan huudon, sillä barbarit ryntäilivät taas sen rajoja vastaan, ja keisarin käsky riisti siltä sen tuen ja turvan. Legionat nostivat kapinan ja huusivat rakastetun sotaherransa keisariksi. Historia, näiden päivien tapauksia kertoessaan, jättää Julianuksen puhtaaksi jokaisesta tahrasta. Constantius hylkäsi kaikki sovinnonpyynnöt. Kun meidän kertomuksemme alkaa, Julianus on harvalukuisten, vaan voitollisten joukkojensa etunenässä matkalla Konstantinopolia vastaan. Constantius kokoo itämaiden kaikki sotavoimat uhatun valtaistuimensa ympärille. Lähestyvä sota ei ole ainoastaan sota Julianuksen ja Constantiuksen välillä. Siinä on paljon enempi. Maailmaa vapisuttavat toivo ja pelko. Julianus on jättänyt kohtalonsa "kuolemattomien jumalien huostaan". Hän on julkisesti luopunut kristinuskosta. Se kylvö, jonka Kryysanteus kylvi, on noussut oraalle. Sota on muinaisajan sivistyksen ja kristinuskon välillä. Kaksi aikakautta ryntää toinen toistansa vastaan aseet käsissä.
Ja kysymys, johon Kryysanteus tahtoo oraakelilta saada vastauksen, kuuluu: Kumpi voittaa, Julianusko vai Constantius?
VIIDES LUKU.
Hermionen yö temppelissä.
Kolkko päivä seurasi sitä, jona Ateenalainen tyttärineen saapui Delfoihin. Taivas oli pilvistä raskas. Iltapuolella satoi rankasti, ja Korintolaisesta lahdesta töytäisi etelätuuli laaksoon, joka, aukeana mereen päin ja pohjoista kohden aina kapeammaksi käyden, puserti tuulenpuuskat seiniensä väliin, kunnes kohtisuora vuorimuuri sulki niiltä tien ja pakotti ne taistelemaan perässä tunkevia seuraajia vastaan. Täten luotuna tuulten temmellyspaikaksi Delfoin seutu on kuuluisa niistä myrskyistä, jotka usein syksyisin ja talvisin siellä raivoavat. Sellainen myrsky, kertovat tarinat, tuhosi kerran lauman gallialaisia barbareja, jonka sinne oli houkutellut temppelin laajalta kuuluisat aarteet.
Oraakelitemppeli kohosi kallioportaalla, jota korkeat vaarat suojelivat etelätuulilta. Sinne, ulkopuolelle taistelun pahinta melskettä, kuului vaan sen raivokas jyminä, kun tuulet painiskelivat vuoriseinämien välillä ja ryntäilivät niihin ahtaisiin soliin, joiden kautta pääsivät ulos jyrkänteiden ahdingoista.
Tällainen oli ilta, kun Hermione, päätettyään puhdistusmenot, astui isänsä taluttamana Apolloonin temppeliin viettääksensä siellä yönsä. Hänellä oli päässään laakeriseppele ja yllään pyytolaisen naispapin puku.
Kryysanteus tunsi hänen kätensä vapisevan omassaan. Hän seisahtui ja sanoi: — kääntykäämme takaisin!
Hän kuunteli tuulen vinkunaa ja toisti: — kääntykäämme! Hermione katsahti ylös iltapimeän ympäröimää temppelin pylväsriviä kohden, jonka ylitse kiitävien pilvien jättiläisvarjot kiiriskelivät. Hän oli kahdella päällä. Vaan kun Kryysanteus pani kätensä hänen vyötäisilleen ja teki liikkeen palatakseen Heerakleoonin asuntoon, voimistui tytön sydämessä se hartaudentunne, joka päivän hurskaudenharjoituksista ja rukouksista oli jäänyt hänen poveensa, ja muistamalla miksi olivat tulleet tyttö voitti heräämäisillään olevan pelon tunteen. Hän vastasi:
— Lähestymmehän valon jumalaa, joka rakastaa ihmisiä. Ja valvothan sinä, isä, tämän yön, ajattelet minua ja tulet aamun sarastaessa minua noutamaan? Tehkäämme kuten olemme päättäneet! Kun olen voittanut outojen olojen vaikutuksen, olen levollinen.
He jatkoivat matkaansa. Tuuli liehutteli Hermionen kiharoita, kun hän käsi kädessä isänsä kanssa nousi temppelin portaille ja asteli doorilaisilla pylväsriveillä koristetun etusuojaman lävitse. Siellä pilkoitteli heitä vastaan himmeä valo puoleksi avonaisesta ovesta, joka vei pyhän huoneen sisäosiin.
Helleeniläisen temppelin naaos — etusuojaman takana oleva sali, rakennuksen keskikohta, jossa jumalan kuvapatsas seisoi — oli aina ikkunattomilla muureilla ympäröitynä, ja useimmiten katollinenkin, varsinkin missä uskonnollisilla menoilla, niinkuin täälläkin, oli salaperäinen luonne. Huoneen ainoana aukkona oli siis ovi, joka aina antoi itään, jotta sen kautta nousevan auringon säteet pääsisivät sisään etusuojaman pylväitten välistä. Missä ei tahdottu sitä salaperäistä hämärää, joka soveltui hyvin sellaiseen paikkaan, siellä paloi yöt päivät jumalan tai jumalattaren alttarilla korkeilla jalustoilla seisovat lamput.
Delfoin oraakelitemppelin naaos oli alkujaan jaettu kultaisella ristikolla kahteen osaan. Ristikon edessä kysyjät, tultuansa vaskitorvien raikuessa seppelöityinä sisään, saivat odottaa Pyytian vastausta. Ristikon takana taas oli kaikkein pyhin: profeetallinen maanrako, jonka päälle kolmijalka oli asetettu, ja Apolloonin laakereilla seppelöity kuva. Kertomuksemme aikoina ei ristikkoa enää ollut olemassa; sen olivat saaliinhimoiset kädet jo kauan aikaa sitten ryöstäneet. Kun Hermione katsahti ylös, hän näki ainoan kattolampun himmeässä valossa pylvässalin, jonka tausta katosi pimeyteen. Hämärää lisäsivät hyvänhajuiset usvat, jotka suitsutusastioista kohosivat pylväänpäitä kohti ja leijailivat kuin vaaleansiniset pilvenhattarat katon alla. Lampun säteet yhtyivät Apolloonin kasvoihin ja saattoivat niiden kauneuden esiintymään kirkastettuna, lempeänä.
Kryysanteus talutti Hermionen kolmijalalle. Maan halkeamaa peitti marmorilevy, jonka keskessä oli aukko. Tyttöä värisytti, sillä hän lähestyi yliluonnollisen hengen vaikutuspaikkaa. Hänen mielikuvitukseensa nousi Pyytian kuva profeetallisesti raivoavana, jäsenet vavahtelevina, silmät pyöryvinä, huulet vaahdossa. Sillä hetkellä oli hänelle lohdutukseksi se seikka, että profeetallisten höyryjen lähde oli ehtynyt. Hän istahti kolmijalalle. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin marmorikuvan, jonka jalustaa vasten hänen päänsä raukeasti nojautui. Kryysanteus antoi hänelle maljan, jonka Heerakleoon oli täyttänyt Kastalian vedellä ja asettanut alttarille. Tyttö joi viileän, ilmestyksiä tuottavan juoman. Kun Kryysanteus sai maljan takaisin, he katsahtivat toisiinsa. Hermionen katse oli raukea ja kiilloton. Isä toisti: kääntykäämme takaisin! Vaan tyttö pakotti huulensa hieman hymyilemään. Hän viittasi kädellään merkiksi, että pysyi päätöksessään. Sen jälkeen hän laski käsivartensa ristikkäin syliinsä ja sulki silmänsä.
Hän kuuli isän askeleet, kun tämä poistui marmorilattian yli. Hän kuuli oven sulkeutuvan ja avainta kierrettävän sen lukossa. Hän oli yksin.
Kun Idea, Aate, taivaallisena ilmestyksenä astui alas Platoonin sieluun, niin se oli mahtavan ja perinpohjaisen mullistuksen alku inhimillisessä ajatusmaailmassa. Ihminen lakkasi olemasta tomua, ja maailma olemasta ainoastaan atomirakennus. Aine karkoitettiin todellisuudesta mahdollisuuden varjovaltakuntaan. Kaikki tuli henkiseksi: luonto, ihminen, jumalat. Kaikki värähteli kuin eetteriaallot sen alkuauringon ympärillä, joka oli noussut tietoisuuden tajuttavaksi. Vaan siten saavutettu tosiolevaisen ja aistimaailman yhteys oli pikemmin tietäjän aavistus kuin ankaran tutkimuksen hedelmä. Aatteiden maailma, tuo todellinen, oli löydettynäkin saavuttamattoman etäällä — ja epäilys, tutkimuksen negatiivinen puoli, sangen lähellä. Kuinka tulla vakaumukseen tietomme totuudesta? Jos meidän päätelmämme ovat tosia, niin missä on koetinkivi, jolla se voidaan todistaa? Epäilys synnytti levottomuuden, levottomuus halun vapautua siitä. Tahdottiin totuutta, johon epäilyksen vastaväitteet eivät pystyisi. Vaan sitä totuutta ei voitu saavuttaa paljaan järkitiedon päätelmillä. Se on olemassa, niin Kreikan viimeiset filosofit sanoivat, ainoastaan aistimaailman eksyttävän valon yläpuolella, ymmärrystiedon yläpuolella, järjen ja kaikkien käsitemääräyksien yläpuolella, käsittämättömässä ja muodottomassa, missä maailmanhenki valuu yksityiseen ihmishenkeen. Jos tahdot omistaa itsellesi jumaluuden, jos tahdot nähdä totuuden kasvoista kasvoihin, niin tukehduta kaikki, mikä on aistillista, kaikki mikä on omaasi ja sinulle omituista, kaikki mikä tekee sinut erinäiseksi olennoksi, erottaa sinut tuosta yhdestä ja yhteisestä, pyyhi sielustasi pois jokainen ajatus, jokainen tunne, jokainen kuva, jokainen tahdon ilmaus! Silloin, ainoastaan silloin pääset tuota ainoata, yliaistillista, ymmärtämätöntä tajuamaan. Ei mikään erota silloin katselevaa sielua katseltavasta jumaluudesta. Katseleva ja katseltava ovat yhtä. Totuuden etsijä on tullut yhdeksi totuuden kanssa. Tämä tila, jossa sielu ei enää elä omaa, vaan maailmanhengen, maailmanjärjen elämää ja saapi omakseen sen viisauden, sen ennustusvoiman, sen riippumattomuuden ajasta ja paikasta, samalla tavalla kuin magneetin läpi ei virtaa sen oma vaan yleinen kosmillinen voima, tämä tila on korkeimman innostuksen, ekstasin tila. Ekstasi, sanoivat uusiplatoonilaiset, on korkeimman tiedon muoto: välitön näkeminen. Musiikki, rukous ja rakkaus ovat voimia, jotka auttavat totuutta ja puhtautta rakastavan sielun taivaallista lähelle; muu täytyy hänen itsensä saada aikaan antautumalla täydelliseen toimettomuuteen, muodostamalla itsensä ikäänkuin sisällyksettömäksi onteloksi, johon jumaluus virtaa puhtaana ja inhimillisen aistillisuuden sekaantumisesta vapaana.
Kreikkalainen filosofia, sen huomaa tästä viittauksesta, joutui uusiplatoonilaisten kautta saman muutoksen alaiseksi, kuin antiikkisen rakennustaiteen muistot keskiajan rakennusmestarien kautta. Platoonin ajatustemppeli valoisine pylväskäytävineen tuli pitkän muutossarjan kautta rakennukseksi, jossa oli mystiikan maalaamia läpikorusto-ikkunoita ja taivaallisen ikävöimisen jännittämiä suippokaaria.
Kun Kryysanteuksen tytär tuona myrskyisenä yönä, ollessaan yksin salaperäisessä temppelissä ja istuen kumarassaan Pyytian kolmijalalla, ummisti silmänsä käsivarret rentoina sylissään ja pää nojautuneena ennustusjumalan jalustaa vasten, niin hän odotti ekstasin profeetallista astetta, tuota alempaa, tavallisille ihmisille mahdollista innostuksen tilaa, jossa sielu, leijaillen tajuamattomuuden meren pinnalla, vaan ei vielä vajonneena sen syvyyteen, maailmansopusoinnun ennustajasilmällä havaitsee sen, jota tahtoo saada tietää.
Kerran tulee aika, jolloin voidaan tehdä selvä niistä ruumiillisista ilmiöistä, jotka ovat yhteydessä ekstatisen tilan kanssa: muutamien hermokudoksien kiihottumisesta ja toisien raukeamisesta. Mutta ekstasi, haltijoissa olo itse — kuka selittää sen ja sen hämmästyttävät henkiset ilmiöt? Kuinka kummallista! Viisitoista vuosisataa on vierähtänyt viimeisen helleeniläisen filosofin haudan yli, ja ihmiskunnan tutkisteleva henki on sillä aikaa taistellut monta mahtavaa taistelua, vaan tänäpäivänä ajattelija seisoo taasen saman ilmiön edessä, ja yhdeksännentoista vuosisadan teistisen filosofin, aikakautensa tiedon huipulla olevan miehen, on pakko tunnustaa ekstasin olemukseksi melkein samaa, kuin häntä ennen vanhat pakanat Plootiinos, Iamblikos ja Kryysanteus![11]
Voittaako Julianus vai Constantius? Missä Filippos, minun kadonnut veljeni on? Näiden kysymyksien kehään — jälkimäinen oli tytön sydämessä edelliseen yhdistynyt ilman edellä käypää miettimistä — koetti Hermione koota tietoisuuttansa. Jos joku tällä hetkellä olisi astunut oraakelitemppeliin, niin hän olisi Apolloonin kuvapatsaan juurella nähnyt toisen, yhtä vaalean, liikkumattoman ja ihanan kuin hänkin. Tuuli huokaili etusuojaman pylväiden välissä. Myrskyn kohina kuului tukeutettuna valituksena paksujen muurien läpi. Hermione ei tahtonut sitä kuulla. Hän vaati korviensa hermoja kuoleutumaan. Hän näki ajatuksissaan vielä hämärän temppelisalin, häämöittävät pylväät, kiiriskelevät suitsutussavut, ja lampun valo näytti hänen silmäluomiensa lävitse raukealta, tumman punaiselta hohteelta. Hermione ei tahtonut sitä nähdä. Hän vaati näön tuntosäikeitä ja jäljittelevää kuvausvoimaa taintumaan.
Tahdon näin taistellessa aistien kanssa kului minuutti minuutin perästä. Silloinpa äkkiä hänen mieleensä muistuivat ne kasvot, jotka katselivat hänen päänsä ylitse, Apolloonin kasvot, nuo muuttumattomat, jotka vuosisatoja jo olivat tuijotelleet kuten nytkin. Siihen ajatukseen tuli jotain hirveätä, siihen kun yhtyi paikan demoonillisen luonteen muisto ja hänen yksinäisyytensä tunto. Jo yksinäisyys itsessäänkin, kun sen tuntee syvästi ja äkisti, voi valtaavasti vaikuttaa ihmiseen. Hermione hypähti pystyyn Pyytian kolmijalalta. Hän vapisi ja peitti silmänsä käsillään. Mielikuvitus ilveili hänelle, että marmorikuva oli liikkunut alustaltaan ja seisoi hänen edessään terättömät silmät tuijottaen hänen silmiinsä. Hän ei uskaltanut katsoa. Hiljaisuus kauhistutti häntä, vaan jokainen liike äänettömyydessä olisi jäätänyt hänen verensä. Näin hän seisoi odotellen voimaa taistellakseen pelkoansa vastaan. Ja tämmöistä voimaa hän sai isäänsä ajatellessaan. Hän avasi silmänsä. Olihan kaikki entisellään: jumalan kuva ei ollut liikkunut paikaltaan, lamppu näytti antavan kirkkaampaa valoa, suitsutuksen tuoksu tuntui vienommalta. Kryysanteuksen tytär nuhteli naisellista pelkuriuttaan. Karaistakseen itseään sen palaamista vastaan hän katseli kauan Apolloonin kasvonpiirteitä ja kulki sitten vakavin askelin temppelisalin lävitse. Hän tarkasteli niitä lupaustauluja ja voittomerkkejä, jotka vielä seiniä kaunistivat, niitä alttareja ja kolmijalkoja, jotka vielä olivat pystyssä pylväiden välissä. (Constantiuksen ja hänen suosikkiensa into ei näet ollut kohdistunut tähän asti niihin temppelin kaluihin, jotka eivät olleet kullasta tai hopeasta). Hän tunnusteli käsillään ovia, jotka hän löysi perältä ja jotka veivät opistodomokseen (takahuoneeseen) sekä sen kummallakin puolella oleviin pieniin sanktuareihin. Sen jälkeen hän asteli takaisin rauhoittuneena, istahti kolmijalalle ja sulki uudestaan silmänsä.
Tunteja kului, joiden kestäessä Hermionen tahto taisteli uutta, vihdoinkin voittoisaa taistelua aistien kanssa. Myrsky vinkui kuten ennenkin vanhan rakennuksen ympärillä, vaan hän ei enää kuullut sitä. Silmäluomet mustine ripsineen olivat jäykistyneet sinivaaleina ja läpinäkymättöminä terien päälle. Jäsenet olivat kangistuneet niinkuin kuolleen, koko elimistö kuollut ulkomaailman vaikutuksilta. Mutta kivettyneen kuoren alla eli tietoisuus, joka uskollisesti ja varovasti seurasi sisällisiä vaihteluja. Tämä on omituista sille tilalle, joka käy ekstasin edellä, kuten Iamblikos[12] sitä kuvaa; ja sellaisena se ilmautuu myöskin likeistä sukua olevassa magneetisessa unessa, sekä joskus valekuolemassa.
Ensimäinen tunne, joka tuntui tahdon lopullisen voiton jälkeen, oli tuskallinen. Hermionesta tuntui kuin rautarengas olisi pusertanut hänen päätänsä kokoon. Vaan tuska haihtui silmänräpäyksessä ja sen jälkeen tuli ihmeellinen värileikki. Aivot olivat muuttuneet tulta purkavaksi suihkulähteeksi, joka syöksi ilmaan häikäiseviä tähtivirtoja, joissa kaikki värit sulivat yhteen tai seurasivat salaman nopeudella toisiaan. Vähitellen värileikki hälveni ja sijaan jäi tuskallinen pimeys. Tätä kesti kauan, vaan sen läpi tunkeutui viimein vieno hohde sydänalan seuduilta. Ajatuksia ja tunteita virtaili pimentyneistä, kumeasti työskentelevistä aivoista alas tähän kohtaan, ja kun tietoisuus oli sinne kokoontunut, niin sen rajat laajenivat kokonaisen maailman yli.
Hermione oli leijailevinansa auteren kannattamana läpi äärettömien avaruuksien. Taivas kaareili sinisenä ja puhtaana hänen ympärillään, ilma, jota hän hengitti, oli juovuttavaa. Auer laskeutui ja jätti hänet smaragdinvihreille niityille. Kallioita, joiden huipuilla lepäsi valoisia pilvenhattaroita, kohosi maiseman perässä. Niiden välistä syöksyi vesiputous alas virtaan, joka leveänä ja mahtavana juoksi laakson läpi. Kaikilla esineillä, kaukaisimmillakin, oli kirkkaat rajaviivat. Virrassa kiikkui vene, joka lähestyi kiireesti. Siinä istui nuorukainen nojallaan laidan yli ja katseli alas veteen. Hermione katseli hänen kasvojansa ja hänen sydämensä tunsi rakastetun veljen.
Hän tahtoi huutaa hänelle, vaan ääni kuoleutui soinnuttomaksi, ikäänkuin ilma olisi täällä ollut liian hienoa kannattaakseen inhimillisen sanan painoa. Hän tahtoi ojentaa käsivartensa veljeä kohden, vaan ei voinut. Olipa kuin tämä hyödytön ponnistus olisi vaikuttanut häntä ympäröiviin kuviin.
Värit vaalenivat, esineet sulivat sumuiksi.
Filippos, missä olet? Oi tule, tule isäsi ja siskosi luo!
Tämä rukousko muutti paikan toiseksi? Sumuista ilmaantui Ateenan Tripodikatu. Hermione oli isänsä talon edustalla. Kadulla vilisi ihmisiä. Hän tähysteli ihmisjoukosta veljeänsä. Joku aavistus sanoi hänen olevan tulossa. Silloin hän näki jonon kristittyjä pappeja. Etupäässä ratsasti Ateenan piispa muulilla. Tämä mies vaikutti unimaailmassa niinkuin todellisessakin vastenmielisesti Kryysanteuksen tyttäreen, ja huolimatta kauemmin häntä katsella, hän kääntyi ja astui sisään. Vaan kuljettuansa eteisen läpi, hän ei tullutkaan tuttuun saliin — hän näki keltaisen hiekkatasangon, joka ulottui taivaanrantaan asti. Aurinko paahtoi sietämättömän helteisesti. Aivan lähellä tyttöä oli maassa purppuramantteli, jonka poimuista saattoi arvata sen alla olevan ruumiin, ja manttelin vieressä oli valtikka puoleksi hiekkaan hautautuneena. Matkan päässä näkyi ratsumiesjoukko nelistävän tiehensä nopeilla hevosilla. Heillä oli korkeat päähineet ja rengasrautapaidat, ja jousi riippui heidän olkapäillään.
Tämäkin näky haihtui sumuihin. Niiden seasta Hermione kuuli kolinaa ja meluavia ääniä, jotka häntä pelästyttivät ja palauttivat lähemmäksi todellisuutta. Hän näki itsensä taas Pyytian kolmijalalla. Apolloonin kuva kumartui alas ja sulki hänet kylmiin käsivarsiinsa. Vaan kuvan kasvot eivät olleet enää entiset; ne olivat erään nuorukaisen, jonka Hermione jo kauan oli tahtonut unohtaa.
— Karmides! huusi hän ja hypähti pystyyn istuimelta. Hänen silmänsä aukenivat. Kaikki oli entisellään. Mutta olikohan tuo kaikua hänen jättämästään maailmasta? — temppeliportin edustalta kuului jyskettä, johon sekautui ihmisääniä. Myrskyköhän se tuolla ulkona noin kohisi? Ei, ovea tärisyttivät raskaat, määrämittaiset iskut, äänet puhuivat toisella tavalla kuin tuuli. Hermione kuunteli, pyyhkäisi kädellään otsaansa, kiharoitaan, pukuaan. Hän huomasi laakeriseppeleensä viruvan jaloissaan. Hän vakuutti itselleen, ettei uneksinut. Pelästys teki hänessä päätöksen: hän riensi huoneen perälle ja kätkeytyi sinne alttarin taakse. Ovi aukeni, useita olentoja astui sisään. Hermione näki sen ja painoi kätensä aaltoilevaa rintaansa vasten.
— Joudu mies! Sisään vain! He, luulenpa, että olet pimeänarka, kuului ääni sanovan ensimäisen takana, joka aristellen astui sisään lyhty kädessä.
— Täällä palaa lamppu, täällä palaa suitsutusta, jatkoi sama ääni. Puhuja astui erään seuralaisensa sivulla muutaman askeleen ovelta, ja useita muita kokoontui sen suulle.
— Salli minun ilmoittaa, vastasi seuralainen, — että täällä taitaa vielä elää eräs vanha pappi. — Hän se luultavasti, noudattaen vanhoja tapoja…
— No niin. Sytytä soihtu! Perkeleenpesässä on hämärä. Enemmän valoa!
Heti tämän käskyn jälkeen pihkasoihdun punainen, savuava ja loimottava loiste lisäsi valaistusta.
Alttari, jonka taakse Hermione oli paennut, oli pylvään varjossa. Sanomattomassa tuskassa tyttö tuijotti edessään tapahtuvaan kohtaukseen. Vieraat miehet olivat kaikki aseellisia ja heidän päänsä verhosi vaipan pussikaulus. Kun jonkun vaippa avautui, kimalsi sen alta miekankahva soihdun valossa. Hän, joka äsken oli puhunut, oli nähtävästi ylhäisin. Hän oli keskikokoinen, hänen liikkeensä kiivaat ja komentavaiset. Hänen kasvonsa ja aseensa olivat vaipan peitossa.
— Hah, hah! hän nauroi, ja hänen äänensä kaikui koleana ja kammottavana, — tahdommepa nähdä, kuinka laita on. Apodeemios ja Eusebios, te olette häpeällisellä tavalla ryöstäneet Apolloonilta. Kalut ja kilut! Tuskinpa tunnen täällä olevanikaan. Ja tuolla hän seisoo itse! Kuva, kuvaa tarkoitan. Hän itse! Katsokaamme, onko hän olemassa!
— Toimeen rivakasti!—mies meni Pyytian kolmijalan luo, ja potkaisi sen kumoon. — Tänne, miehet, ja nostakaa kivi pois! Joutuun! Me tahdomme nähdä, onko Apolloon… Tahdomme todistaa valheiksi kaikki nuo tarinat… Kuinka olikaan, Osius? Sanoit yhden papin elävän vielä täällä?
— Niin, domine, vastasi mies ja kumarsi syvään.
— Hänet panemme aikanaan kidutuspenkille. Täällä täytyy vielä olla kätkettyjä aarteita. Kirjoita muistiin, Eusebios, minun ajatukseni, niin ettemme sitä unohda… Mitä? Oletteko saaneet halvauksen vai kuinka? Ettekö voi nostaa noin vähäpätöistä painoa, te orjat? Osius, sinä uusi Goliat, auta heitä avaamaan manalan porttia!
Kun Osiukseksi kutsuttu mies oli yhdistänyt voimansa toisten miesten kanssa, onnistui heidän sysätä syrjään se paasi, joka peitti Pyytolaista aukkoa.
— Osius, jatkoi dominus-nimellä puhuteltu, — sinä olet oikea Stentor, sinun äänesi on tempasin, jolla voi panna liikkeelle kymmenentuhatta taisteluun järjestettyä palatiini-sotilasta. No, herätä nyt Apolloon! Huuda, karju, sillä hän ehkä nukkuu tai on kuuro!
— Herra, mitä tarkoitat?
— Pässinpää! Houkkio! Etkö ymmärrä, että se on päähänpisto? Kautta kaikkien enkelien, ihana päähänpisto! Noh, aukolle, asetu pitkäksesi reunalle ja huuda alas helvettiin: Apolloon!
— Ethän laske leikkiä, herra?
— Voi sinua, jos pidät sen leikkinä! Kiiruhda!
Osius lähestyi uudestaan aukkoa, joka nyt ammotti leveämmällä kidalla. Toiset miehet vetäytyivät ovea kohti ikäänkuin peläten, mitä piti tapahtuman. Heidän herransa veti päähineensä pois kasvoiltansa, kenties paremmin kuullakseen, ja antoi soihdun valaista vapaasti synkkiä, kellankalpeita, teräväpiirteisiä kasvojaan.
Osius katsahti alas mustaan syvyyteen ja pikemmin puhui kuin huusi:
Apolloon!
— Kovemmin! ärjäsi kalpeakasvoinen. — Roisto, missä äänesi on?
— Apolloon!!
Huudolle, joka tällä kertaa oli kunniaksi uudelle Stentorille, kävi kuten ehkä ei kukaan läsnäolijoista ollut odottanut — siihen tuli vastaus. Maan sisuksista nousi ääni, kumea kuin kaukaisen ukkosen jyminä. Tuntui kuin olisi joukko alhaalla luolissa kytkettyjä henkiä herännyt kahleittensa tietoisuuteen sekä huoaten ihmetellyt, kuka heidän lepoansa häiritsi. Kun maanalainen jymy lakkasi, vallitsi temppelissä syvä äänettömyys. Kaikki seisoivat kuin kivettyneinä. Ainoastaan Osius osotti elonmerkkejä, sillä hän kauhistuneena peräytyi syvyyden reunalta, jossa seisoi.
— Mitä vielä! huudahti vihdoin kelmeäkasvoinen — tuo oli ainoastaan sinun äänesi kaikua, Osius, eikä muuta mitään. Sanotaan tuolla alhaalla olevan peninkulmittain käytäviä ja saleja. Se ääni ei ennusta. Hoi, jatkoi hän ja astui aukolle, — hohoi, sinä siellä alhaalla, kuka tahansa oletkaan, mitä sanot Julianus kavaltajasta? Vastaa!
Sama kumea, maanalainen jyminä vieri vielä kerran heidän jalkojensa alitse.
— Te kuulette! Ei ymmärrettäviä sanoja ollenkaan! Ainoastaan muminaa, silloinkin kun on kysymyksessä manalan paras ystävä. Ensin hän puhui sujuvia heksametreja, tämä Apolloon, sitten hänen säkeensä tulivat hiukan kankeiksi, sitten hän, runojumala, tyytyi proosaan, ja nyt hän — mumisee!
— Kuinka hänen kieleltään tulvaa herjauksia, ajatteli Osius ja ehkä monikin läsnäolijoista. — Olemme kristittyjä, vaan meidän ei tule kiusata pakanallisia voimia.
— Apodeemios, mitä arvelet tästä pilasta? kysyi kelmeäkasvoinen nauraen.
— Puhtainta Attikan suolaa, herra!
— Eikö maksa vaivaa sitä jatkaa?
— Sinun armosi valmistaa meille rajatonta iloa.
— Oraakelikirja, missä se on?
— Luultavasti jommassakummassa sanktuarissa.
— Sinne sukkelaan! seuratkaa minua!
— Jumala auttakoon, hän liikutti silmiään ja viittasi kädellään, kuiskasi joku aseellisista toiselle.
— Kuka, kuka?
— Apolloon … kuvaa tarkoitan.
— Voi! Tästä ei päästä hyvällä. Ja minä… Minä näin jotain valkoista pilkoittavan tuolla pylvään vieressä. Jumala ja hänen enkelijoukkonsa meitä suojelkoon!
Hän nyykäytti päätänsä sinne päin, jossa Kryysanteuksen tytär, enemmän kuolleena kuin elävänä, oli vaipunut maahan suojelevan alttarin taakse.
Niillä kahdella miehellä, jotka kuiskutellen olivat näin keskustelleet seuratessaan toisia opistodomosta kohden, oli vaipan alla kaartincenturionien loistava asepuku.
Seisottiin toisen kammion edessä. Osiuksen onnistui lyhyen roomalaisen miekkansa avulla murtaa auki lahonnut ovi, ennenkuin kelmeäkasvoinen oli ennättänyt kahdesti kärsimättömyydestä polkea jalkaansa lattiaan.
— Soihtu lähemmäs! kuului käskevä ääni kammion sisältä. — Aarteita ei ole täällä yhtään. Eusebios ja Apodeemios, sanon sen vielä kerran, te olette ryöstäneet hävyttömästi…
— Herra, täällä on!
— Ha, näytäppäs! Paljastaan irtonaisia lehtiä! Ja kuinka paljo! Apolloon on ennättänyt kerätä enemmän valheita omalletunnolleen kuin luulinkaan. Ota niitä kourallinen, Eusebios. Siinä on kylläksi sitä pilaa varten, jonka aiomme tehdä.
Miehet astuivat taas ulos kammiosta. Yhdellä heistä oli kädessä joukko lehtiä, joihin oli kirjoitettu Delfoin Apolloonin muinoin antamia oraakelivastauksia. Niitä oli säilytetty samalla huolella kuin sibyllain ennustuksia. Vaan niitä ei oltu pantu kääryn eikä kirjan muotoon. Ikivanhan, pyhiin kirjoituksiin nähden käytetyn tavan mukaan ne oli koottu toisistaan irrallaan niinkuin olivat syntyneetkin kenties piti tämän järjestyksen myöskin muistuttaa tarujen sibyllojen tapaa kirjoittaa ennustuksensa puun lehdille, jotka he runoilijoiden kertomusten mukaan heittivät virtaan tai hajoittivat tuuleen.
Kun joukko jälleen seisoi lampun alla, jonka valo oli tasaisempi kuin loimottavan soihdun, niin kaksi miehistä otti käskystä päästään kypärän, joka heillä oli huppukauluksen alla, ja antoi ne täytettäviksi pyhästä kammiosta ryöstetyillä papereilla.
— Ymmärrättekö minua nyt? sanoi kalpeakasvoinen. — Me patustelemme hiukan kleeromantiaa (ennustustaitoa arvanheiton avulla). Sinä, Eusebios, otat Marcelluksen kypärästä Julianukselle…
— Anatema hänen nimellensä! mutisivat kaikki yhtä suuta.
— Ja minä otan Osiuksen kypärästä itselleni. Apolloon, missä tahansa olet, Olympoksessa tai helvetissä, nyt vannotan sinua ohjaamaan meidän kätemme oikeaan! Jos koskaan olet tulevia kohtaloita ilmoittanut, niin tee se nyt!
Kelmeäkasvoisen ääni ilmaisi sillä hetkellä kaikkea muuta kuin pilaa. Hän mutisi hampaittensa välissä jonkun manausluvun, pisti sitte kätensä Osiuksen kypärään ja otti sieltä pergamenttiliuskan. Eusebios otti samoin Marcelluksen kypärästä ja antoi näin sattumalta saadun paperin herralleen.
Kelmeäkasvoinen katsahti ensin sitä oraakelilausetta, jonka sattuma oli määrännyt Julianukselle, ja juonteet hänen synkissä kasvoissaan näyttivät jäykistyvän — sen jälkeen hän katsahti, itselleen määrättyä. Ympärillä olijat katselivat häntä suurimmalla levottomuudella. Kesti muutamia silmänräpäyksiä, ennenkuin hän avasi suunsa ja sanoi raukealla äänellä:
— Eusebios, ojenna käsivartesi!
Eusebios riensi tukemaan horjuvaa.
— Constantius, herrani ja keisarini, hän huudahti.
— Ei se ole mitään: Äkillinen väsähtyminen. Ankara ratsastus on uuvuttanut voimani. Ystävät, lähtekäämme, lisäsi hän hetken kuluttua. — Ei kukaan kuolevainen saa tietää minun olleen täällä! Ennenkuin lasken pääni levolle tämä perkeleiden pesä on oleva revitty pohjia myöten.
Constantius, sillä hänpä se oli, Rooman vallan keisari, Constantinuksen poika, lähti temppelistä nojautuen kamariherransa Eusebioksen käsivarteen seuralaiset ympärillään. Apolloonin lehdossa odottivat heidän hevosensa. Puolen tunnin perästä Delfoin laakso oli heidän takanaan. Muutamia päiviä myöhemmin hän tarkasti Antiokeiassa sitä sotajoukkoa, jonka kanssa oli marssinut Persian rajalta ryhtyäksensä taisteluun Julianusta vastaan. Ellei ota lukuun hänen läheisimpiä uskotuitaan, ei kukaan tiennyt, että hän niinä päivinä oli ollut poissa palatsistaan.
Kun Kryysanteus noin tunti yllä kerrotun tapauksen jälkeen, päivän sarastaessa, lähestyi temppeliä, löysi hän tyttärensä etusuojaman rappusilta pää pylvääseen nojautuneena; aamukasteen kostuttamina, tuulen hajoittamina tummat kutrit viruivat hänen marmorinvaaleilla poskillaan.
KUUDES LUKU.
Prokonsuli pulassa. Piispan palatsissa.
— Päivän selkeätä, vai kuinka, loistava ja jalo herra? Enkö ole selvästi todistanut, että Atanasios on sofista tai oikeastaan ei ollenkaan sofista, vaan sofistaa huonompi, sillä sofista tekee toki näennäisesti oikeita johtopäätöksiä?
Tämä kysymys lausuttiin keskustelussa eli keskusteluntapaisessa luennossa, joka eräänä kauniina iltana tapahtui sen kullasta ja marmorista säteilevän kylpylaitoksen tepidariumissa, jonka Heeroodes Attikos oli lahjoittanut Ateenalaisille. Tepidarium oli marmorilattialla, seinämaalauksina ja kasettikatolla kaunistettu, hämärästi valaistu sali, jonka hekumallisen lämpöisessä ja sulotuoksuilla täytetyssä ilmassa kylpyvieraat oleskelivat ennenkuin menivät kylpemään joko hikilöylyyn tai lämpimiin vesiin, ja johon he palasivat tullakseen sen monimutkaisen hieronnan alaisiksi, joka oli kylvyn viimeisenä ja herttaisimpana hekumana. Henkilö, joka lausui yllämainitsemamme kysymyksen, seisoi lakanaan käärittynä ja selitti asiata — milloin oikea etusormi pitkän ja kapean nenän vieressä, milloin piirrellen samalla sormella dialektisiä (ajatusjohto-opillisia) viiruja vasempaan käteensä — eräälle pienelle paksulle henkilölle, joka lepäsi alastomana pronssisohvan pulleilla patjoilla. Tämän ympärillä hääräilivät orjat, jotka kristalli- ja alabasteripulloista valelivat hänen jäseniään öljyillä ja hajuvoiteilla, ja, perehtyneinä kun olivat kaikkiin hieromistaidon salaisuuksiin, suorittivat toimensa mitä suurimmalla hartaudella ja säntillisyydellä.
Kysymyksen saaja, joka virui kylvyn tuottaman nautinnon seitsemännessä taivaassa, vastasi ainoastaan ähkyvällä äänellä, joka samalla kertaa ilmaisi hetken hekumaa ja hänen kärsimättömyyttänsä, kun tuli häirityksi ruumiillisen olemuksensa täydellisessä ja sekoittamattomassa nautinnossa.
Mies kylpyraidissa piti tuota röhkivää ääntä suostumuksena ja jatkoi:
— Että Origeneella joissakuissa kohdin oli vääräoppisia ajatuksia, ei ole ainoastaan minun yksityinen mielipiteeni, vaan saatan minä tässä kohden vedota Epifanioksen ja useiden muiden vakuutukseen. Atanasios turhaan koettaa puhdistaa häntä. Neekeri ei tule valkeaksi, vaikka hän yhdeksän kertaa päivässä kävisi kylmässä kylvyssä, lämpimässä kylvyssä, hikikylvyssä, ja antaisi kaikkien näiden siunattujen kylpylaitosten orjain hieroa itseään harjalla ja hohkakivellä. Neekeri on musta ja jää mustaksi, loistava ja jalo herra Annæus Domitius, vai kuinka?
Vastauksena oli uusi ähkyntä ja kärsimätön irvistys.
— Vaan palataksemme Atanasiokseen, jatkoi jumaluusoppia harrastava kylpyvieras, — niin voikohan ajatella mitään naurettavampaa ja samalla hävyttömämpää kuin hänen väitteensä, että Nikaian kirkolliskokous — tuo surkeamuistoinen — hyväksyessään sanan homouusios vahvisti Antiokeian isien päätöksen, joka juuri hylkäsi saman vääräuskolaisen sanan. Mitä Atanasios tekee selvitäkseen tästä pulmasta? Se viisastelija sanoo, että molemmat kokoukset tarkoittivat samaa asiaa, kun toinen hyväksyi saman sanan, jonka toinen hylkäsi. Nyt minä kysyn…
— Ei, ei, ei, älä minulta kysy, äyhkäsi Annæus Domitius epätoivoisella ponnistuksella. — Minä hyväksyn jo ennakolta kaikki mitä olet lausunut ja aiot lausua. Teetpä minulle palveluksen, jos väistyt vähä syrjemmälle, sillä näethän että estät orjiani heidän toimissaan… Ah, kuinka elämä on täynnä vaivoja! Karmides, silmäteräni, missä olet?
— Täällä, rakastettava prokonsuli! kuului vastaus toiselta orjain ympäröimältä sohvalta.
Huat hanat haut
Ista pista sista
Domiabo elamnaustra.
— Mitä sanot, rakas Annæus?
— Ah, minä luen loitsua, jota vanha imettäjäni käytti leiniä ja niukahdusta vastaan, vaan joka kenties auttaa kiusallista suunsoittajaakin vastaan. Ainakin sietää sitä koettaa.
Mies kylpylakanassa tuli nähtävästi hyvin loukatuksi tästä keskustelun käänteestä. — Prokonsuli seurustelee irstailevien pakanain kanssa vaan ei salli, että hänen köyhät seurakuntaveljensä lähestyvät häntä kymmenen askeleen päähän. Hän on puolipakana … ja muutoin aivan liiaksi typerä käsittääksensä jumaluusoppia, mutisi hän itsekseen kulkiessaan juhlallisin askelin edes takaisin tepidariumissa. Hän katosi sen jälkeen pukuhuoneeseen, jonka äänihälinästä pian saattoi erottaa hänen äänensä hajanaisissa sanoissa: Nikaia … Origenes … Atanasios … homouusion … Antiokeia … Paulos Samosatalainen j.n.e.
Jumaluusopista väitteleminen oli siihen aikaan sekä muodin että tarpeen vaatima asia. Kirkolliskokousten sanakiistat eivät olisi niin järisyttäneet maailmaa, kuin laita todella oli, ellei niitä olisi ollut kannattamassa lukemattomat kansanjoukot. Yksinvalta oli tukehduttanut kaiken valtiollisen harrastuksen; uusi valtiouskonto oli julistanut pannaan filosofian; kirjallisuus ja taide olivat kuoleman kielissä; aineellisen vaurastumisen harrastus oli sammunut sisäisten sotien ja hallituksen ryöstönhimon tähden. Jokaisen kristityn täytyi valita kantansa riitelevien lahkojoukkojen kesken, — eihän itse pakanakaan voinut olla tiedustelematta niitä syitä, jotka muuttivat suurien kaupunkien kirkot verin tahratuiksi teurastushuoneiksi ja veivät polttosoihdun Paflagonian ja Afrikan kaukaisimpiin kyliin. Jumaluusoppi yksin vastasi tähän kysymykseen, ja jumaluusopin piti nyt vastaaman kaikkiin kysymyksiin, jotka tutkisteleva henki oli nostanut. Voiton riemussa, kun vihdoinkin oli löydetty se ensimäinen perustus, jota viisaustiede turhaan oli etsinyt itse järjestä, kaikki pyrinnöt yhtyivät yhdeksi ainoaksi pyrinnöksi — pyrittiin sillä soihdulla, jonka ilmestyksen valo oli virittänyt, valaisemaan jumalalliset ja inhimilliset salaisuudet. Eipä kummallista. Viisaustiede oli hajoittanut vanhan kansanuskonnon, ja siten syntynyt lohduton tyhjyys oli miljoonissa ihmissieluissa siksi tuntuva, että tuo pyrkimys esiytyi äärettömällä voimalla. Jumaluusopin harrastaminen oli sen tähden ajan tarve, ja missä sitä ei tunnettu tarpeena, siellä se oli muotiasiana. Kaikki sai jumaluusopin värin: keisarin unet, hovijuonittelut, koulujen kirjoitusharjoitukset, naisten rupatus, keskustelut toreilla ja kaduilla, melu sirkuksessa, yksityiset riidat, sisälliset sodat. Vaikka Annæus Domitius taisikin muinaisroomalaisella loitsuluvulla karkoittaa luotaan kylpylakanaan käärityn olennon, niin oli hänellä jälellä lukemattomia muita samanlaisia, sillä niitä vilisi kuin hyttysiä joka paikassa, mihin säädyllinen kristitty voi astua jalkansa. Ja niitä paikkoja olivat kylpylaitoksetkin, vaikka tosin moni kristitty lykkäsi litaniaan puhtauden pakanallisen hyveen.
Kun Annæus Domitius ja Karmides olivat kestäneet kylpyorjain viimeistä käsittelyä ja olivat niissä puvuissa, jotka heidän omat kokoussalissa odottelevat orjansa olivat pitäneet valmiina, he sommittelivat yhteisen ohjelman huomispäivän huvitusten varalle ja erosivat. Karmides läksi muutamien muiden ystäväin keralla tepidariumin lähellä olevaan kirjastoon, jossa Olympiodooros odotteli heitä lukeakseen heille uusimman runokappaleensa: kevytmielisen kuvauksen Olympoksen arkielämästä. Annæus Domitiusta ahdistivat nyt kuten aina valtioasiat. Hän kiirehti piispan taloon, sillä Petros oli diakonilla ilmoittanut hänelle toivomuksensa saada puhutella samana iltana Akaian prokonsulia.
Hämärä oli jo tullut, kun Annæus Domitius lähti kylpylaitoksesta. Temppelien pylvähistöissä oli lamput pantu palamaan: soihtuja paloi kaikkien yleisten rakennusten edustalla, jumalain ja sankarien patsaiden ympärillä; kaduilla ja toreilla pilkoitti tuhkatiheässä jalan kulkevien lyhtyjä. Annæus Domitius kääriytyi mantteliinsa. Hänen otsassaan oli ryppyjä. Jo Karmides oli prokonsulissa älynnyt jonkinlaista hajamielisyyttä, jotain välinpitämättömyyttä, kun keskustelivat, miten huomispäivä parhaiten piti saataman hengiltä. Todella prokonsuli ajattelikin sangen vakavia asioita. Joukko pirullisia Jos- ja Mutta-ajatuksia raateli hänen aivojaan. Kas tässä mitä hän ajatteli:
Kirottu kirje! Olenko, koskaan ennen saanut semmoista? Keisarin hallitus antaa minulle oikeuden ottaa Kryysanteukselta pään, vaan ei minua siihen velvoita. Kirje antaa minulle lahjan, jota en tahdo, ja laskiessaan tuon filosofin pään minun helmaani, se kohottaa miekan toisen pään päälle, joka on minulle äärettömästi kalliimpi, nimittäin minun omani. Kuka tietää, kuinka kauan nykyinen hallitus pysyy pystyssä? Tiedot sotakentältä ovat Julianukselle osaksi suotuisia, osaksi epäsuotuisia. Otaksupas, että Julianus voittaa! Kuinka minun silloin käy, jos olen pannut ystävältäni Kryysanteukselta pään poikki? Julianus on hänen oppilaansa, ystävänsä ja ihailijansa. Minun pääni on silloin ensimäinen, jonka uusi keisari hakkauttaa olkapäiltä. Hän on armotta uhraava Senecan jälkeläisen platoonilaisen varjolle. Kuinka minun käy, jos oman henkeni kaupalla olen säästänyt Kryysanteuksen? Minusta tulee uuden keisarin rajattoman kiitollisuuden kallisarvoinen esine. Hän tekee minusta Rooman prefektin, konsulin, ja minun nimeni tulee kuolemattomaksi ikiajoiksi sekä renkaaksi aikojen vuosisarjaan. Vielä tuhannen vuoden kuluttuakin täytyy koulupoikien painaa muistiinsa, että se ja se merkillinen tapaus sattui vuonna Anno Domitio et Q.Q. consulibus.[13] Mutta paha kyllä, tässä kohtaa nyt toinen otaksuminen. Constantius voittaa! Kuinka minun kohtaloni silloin muodostuu,- jos olen oikeuttani käsittänyt siksi, mikä se on: varovasti annetuksi käskyksi? Pakanat, jotka vielä ovat mahtavat, kiukustuvat, ja keisarillinen hallitus rientää työntämään koko syyn toimeenpanijan niskoille. Siihen tarkoitukseen juuri kirjeen sanamuoto on laadittu. Kirottuja olkoot nuo kavalat ketut keisarin ympärillä! Jos sitä vastoin olen ymmärtävinäni käskyä väärin, niin se kaikkein helpoimmassa tapauksessa tuomitaan taitamattomuudeksi; eikä olisi mikään liian ankara arvostelu, jos sitä tulkittaisiin epäluottamuksena keisarin onneen, oman pelastukseni keinona sen tapauksen varalta, että kapinoitsija voittaa. Voi minua! mitä minun on tehtävä?
Sillaikaa kuin Annæus Domitius vuorotellen pyhimyksien ja Olympoksen jumalien kautta kiroilee onnettomuuttaan, riennämme edellä piispan palatsiin.
Tämän portin edessä seisoo, kuten tavallisesti tähän aikaan illasta, joukko kerjäläisiä, jotka odotellessaan almujen jakamista järjestävät repaleitansa niin, etteivät ne peittäisi itselyötyjä, kamalia haavoja. Jos onnellisesti on päässyt tämän inhottavan joukon lävitse ja etehisen kautta tullut aulaan, niin erottaa hämärässä pylvähistössä likinnä sisäänkäytävää parven ihmisiä, jotka odottavat puheillepääsöä: osaksi pakanoita, jotka tahtovat ilmoittaa päätöksensä kääntyä kristinuskoon, osaksi oikeutta hakevia kristittyjä, jotka ovat katsoneet paremmaksi lykätä riitansa Petroksen kuin maallisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Avonaisella pihalla ja niissä pylväskäytävissä, jotka ovat lähempänä perässä olevaa virkahuonetta, näkyy kahden soihdun valossa pappiryhmiä, jotka odottavat esimiehensä käskyjä: presbyterejä, diakoneja, manaajoita ja esilukijoita, jotka kaikki keskustelevat kuiskutellen viimeisistä uutisista uskonhylkyristä Julianuksesta, huhusta että Atanasios on nähty Ateenan seuduilla, ja ennen kaikkea siitä tärkeästä tiedosta, joka juuri samana iltana on saapunut piispalle Konstantinopolista. Homouusialaisia on siellä kauheasti kuritettu, kun väkisin tahtoivat estää pyhän Constantinuksen jäännöksien muuttamista rappeutuneesta kappelista, jossa olivat levänneet, homoiuusialaisten äsken rakentamaan kirkkoon. Joku presbyteri kuiskaa ympärillä kuunteleville diakoneille, että sen mukaan mitä piispa Petros itse oli hänelle kertonut, oli mainitun kirkon edustalla oleva kaivo tullut täyteen vääräuskolaisten ruumiita, ja kaikki katuojat koko siinä kaupunginosassa olivat olleet tulvillaan vääräuskolaisten verta. Siinä oli enne siihen, minkä piti tapahtuman Ateenassakin — niin kaikki ajattelivat itsekseen.
Astumme virkahuoneeseen; se on pitkulainen sali, jonka keskellä on suuri pöytä; sen ääressä kaksi pappia, piispan kirjureita, on toimissaan, toinen kirjoittamassa, toinen rahoja laskemassa. Pöytään nojautuneena, huoneen perään katsellen seisoo nuorukainen, joka tuskin on poikavuotensa elänyt, puettuna esilukijan papilliseen asuun. Ne, joita hänen suuret, kuumeentapaisesti kirkkaat silmänsä tähystelevät, ja joiden keskustelua hän tarkkaavaisesti seuraa, ovat kaksi korkeakasvuista, kunnioitusta herättävää miestä, jotka muodoltaan sangen suuresti eroavat toisistaan: toinen on Petros, Ateenan piispa, toinen Kryysanteus, pakanallinen filosofi.