Uusi taidesuunta, kristillinen, on virkahuoneen kaunistanut sen tarkoituksen mukaisesti. Sitä valaisee kaksi pharia: maljan muotoista, valettujen pylväiden päällä palavaa lamppua; vaan ahtaan akkunan korkeus lattiasta tekee huoneen lampunvalossakin synkän näköiseksi. Taivaansinisiksi maalatut seinät ovat meanderi- ja arabeskikehyksillä jaetut pintaosiin, joissa kussakin on eri kristillinen vertauskuva. Kala, joka muinaiskristillisen symboliikin muistomerkeissä harvoin puuttuu, on kullalla maalattu ovenpäälliseen.[14] Muissa seinäosissa näkyy Karitsa ristineen; evankelistain merkit: Enkeli, Leijona, Härkä ja Kotka; hengen Kyyhky, kaitselmuksen Silmä, valppauden Kukko, lujuuden Kallio, rauhan Öljylehvä, voiton Palmu, ylösnousemuksen Foiniks-lintu, ynnä useita muita, osaksi antiikista lainattuja vertauskuvia. Peräseinässä on maalaus, joka kuvaa Kristusta Orfeuksena; hänellä on frygialainen lakki päässä ja lyyra käsivarrella, ja hänen soittaessaan jalopeurat ja tiikerit lepäävät hänen jalkainsa juuressa ja kirjavat linnut kuuntelevat puusta, jonka alla hän istuu.
Taulun alla, mosaikki-pöydällä, johon Petros nyt keskustellessaan Kryysanteuksen kanssa nojaa nyrkkiänsä, seisoo norsunluusta leikattu kuva: Kristus nuorena, lyhyeen ihotakkiin puettuna paimenena, joka silittelee jälleen löydettyä karitsaa; ihotakki on ylt'yltään hohtokivillä peitetty. Nuori taide, jonka tuotteita nämä molemmat teokset ovat, pysyy vielä sidottuna antiikkisiin aiheisiin; sen koko omituisuus on tekotavan raakuudessa ja koreuden etsinnässä. Ei mikään uusi kansanhenki ole vielä siihen vaikuttanut; itse asiassa se siis vielä on muinainen taide, mutta mitä syvimmässä rappiotilassa.
Salin vastakkaisessa päässä seisoo kultainen risti ja sen lähellä kassakirstu, joka paraikaa on avoinna.
Ne kaksi pappia, jotka istuivat työpöydän ääressä, eivät häiriytyneet toimessaan. Säädyllisyys kielsi heitä silmäykselläkään ilmoittamasta että keskustelu, joka kävi sangen virallisella ja kylmällä äänellä, veti heidän huomiotansa puoleensa. Vaan heidän korvansa olivat hörhöllään, eivätkä menettäneet sanaakaan siitä mitä tahtoivat kuulla.
— Olet muutaman päivän ollut poissa Ateenasta, sanoi piispa
Kryysanteukselle.
— Olen… Ja sinä olet ilmoittanut haluavasi keskustelua. Mitä tahdot minusta?
— Palasit juuri oikeaan aikaan saadaksesi tiedon eräästä julistuksesta, jota ensimäinen kaupungin valituista virkamiehistä on velvollinen ottamaan huomioon.
— No niin. Sinunko on siitä minulle ilmoitettava?
— On.
— Silloin siis mahdat sen tehdä prokonsulin puolesta, sillä hänen kauttaan keisari on tähän asti ilmoittanut tahtonsa Ateenan kaupungille.
Petros ei vastannut tähän huomautukseen, vaan kääntyi rahoja lukevan presbyterin puoleen. — Onko lasku lopussa? kysyi hän.
— Lopussa on, korkeasti kunnianarvoisa isä, vastasi tämä, vetäen kiinni kukkaron, johon oli pannut laskemansa hopearahat.
— Clemens, rakas poikani, jatkoi piispa kääntyen nuoreen esilukijaan, — ota tämä summa ja ja'a se odotteleville veliraukoille. Minä tiedän, että he mieluimmin ottavat almun sinun käsistäsi. Sano samalla oikeudenhakijoille, että palaavat huomenna tavalliseen aikaan, ja armonhakijoille, että he nyt pääsevät sisään.
Pappispukuinen poika vavahti kuin olisi herännyt syvistä ajatuksista nimensä kuullessaan. Hänen katseensa oli lakkaamatta tähystellyt Kryysanteuksen kasvoja. — Ensi kerran hän näki Ateenan pääpakanan, josta piispa niin usein, milloin harmissaan, milloin säälien oli hänelle puhunut. Vaan se kuva, joka piispan sanojen johdosta oli syntynyt nuorukaisen mielikuvitukseen tuosta tunnetusta filosofista, ei ollut todellisuuden mukainen. Clemens tahtoi väkisinkin keksiä hänessä jotain kovaa, röyhkeätä ja itserakasta tai pahanhengen tapaista. Siinä työssä hän nyt tuli keskeytetyksi.
Kun Petros kääntyi pois Kryysanteuksesta, oli tämä katsahtaen salin yli huomannut tuon nuoren papin. Clemens oli kalpea ja hoikka, vaan hänen kasvoistaan säteili enkelinkaltainen puhtaus, joka tunkeutui kaunista rakastavan Ateenalaisen sydämeen ja täytti sen säälillä. Hänestä tuntui olevan julmaa kohtalon leikkiä, että noin hento ja rakastettava olento oli jo puettuna pukuun, joka määräsi hänet luopumaan kaikesta sielun itsenäisyydestä ja sydämen luonnollisimmista taipumuksista.
Clemens oli tuskin poistunut aulaan, kun ovi uudestaan aukeni ulkoa ja vähäinen joukko miehiä ja vaimoja astui sisään. Ne olivat armonhakijoita, se on pakanoita, jotka tahtoivat tulla kristillisen seurakunnan yhteyteen. Vaikeata oli heidän ulkomuodostaan arvata, keitä näistä ihmisistä oli tänne saattanut sydämen halu ja keitä maalliset syyt. He näyttivät kaikki kuuluvan yhteiskunnan onnettomimpaan luokkaan.
Joukon keskellä näkyi mies, jolla oli mantteli ihonutun päällä; se oli tosin ryysyinen vaan puhui paremmista päivistä. Hänen keveät, vapaat liikkeensä erottivat hänet muutoinkin toisista, jotka ääneti ja kunnioittavasti seisoivat ovella. Tämä mies oli vanhan ateenalaissuvun viimeinen jälkeläinen, suvun, joka johti alkunsa Iifikrateesta. Hän oli irstailemalla hävittänyt isäinsä perinnön. Hän astui kaksi askelta esille saliin ja alkoi juuri tavallisella julkeudella esittää asiansa, kun äkkiä huomasi Kryysanteuksen. Tätä hän oli kaikkein vähimmin odottanut täällä näkevänsä. Kohtaus oli hänelle vastenmielinen ja melkein sai hänet hämille. Mutta hän tointui pian, katseli salia muka kummastellen ja huudahti:
— Zeus auttakoon! tämäpä oli naurettava erehdys, oikea pieni Odysseia! Sinun täytyy antaa anteeksi, kunnon piispa, minä en hae sinua, vaan naapuriasi, oivaa ystävääni, muinaiskalujen kerääjää.
Näin sanoen hän pyörähti kantapäillään, tervehti hävyttömän tuttavallisesti Kryysanteusta ja läksi huoneesta.
Petros kääntyi nyt armonhakijain puoleen ja sanoi painavalla äänellä:
— Lapset, oletteko tulleet tänne päästäksenne vapaiksi pakanuuden pimeydestä ja vangiksi ottaaksenne kaiken ajatuksen Kristuksen kuuliaisuuden alle?
Tulokkaat myönsivät kysymykseen kumarrellen.
— Hyvä, sanokaa nimenne ja asuntonne tälle presbyteriveljelle. Häneltä saatte kirjallisen todistuksen, joka prokonsulin rahastonhoitajalle näytettynä hankkii teille uudet juhlavaatteet. Niihin puettuina tulette ensitulevana Jumalan lepopäivänä meidän pääkirkkoomme, jossa käsien päällepanemisella vihimme teidät uuteen elämään, ja sen jälkeen saatte mainitulta rahastonhoitajalta samalla todistuksella kymmenen kultakolikkoa kukin. Presbyteri Gregorius, anna heille todistukset ja teroita uudestaan heidän mieleensä, mitä heille sanoin!
Näin puhuttuaan Petros kääntyi pois armonhakijoista jatkaakseen keskusteluaan Kryysanteuksen kanssa. Pakanuudesta luopuneiden vastaanotto-toimitus oli tähän aikaan piispoilla jokapäiväisenä toimena, joka ei vaatinut sen enempiä mutkia.
— Sinä näet, sanoi Petros, — samoin kuin nyt, virtaa joka päivä uusia joukkoja ristin lipun ympärille. Sinun ja sinun joukkosi viisaus ei voi virvoittaa janoovia sieluja, jotka ikävöivät elävän veden lähteelle. Ihmisluonto, sanoo Tertullianus, on luonnoltaan kristitty: siinä on heidän ikävöimisensä alkusyy, se voima joka pakottaa heidät tänne.
— Toivon niin olevan.
— Todellako?
— Koska se poistaisi sen mikä siinä näytelmässä, johon näyt minut kutsuneen, on halveksittavaa, vaikkei sitä, mikä siinä on surullista.
— Me murramme raakaa malmia, yhdentekevää millä aseella, mutta teemme sen jalostuttaaksemme sitä.
— Mutta asiaan! Sinä puhuit julistuksesta, joka koskee Ateenan kaupunkia. Tee keskustelumme mahdollisen lyhyeksi.
— Kas tässä!
Petros otti pöydältä norsunluisen taulun ja antoi sen arkontille. Sillaikaa kuin tämä luki, piispa tarkasti hänen kasvojansa ja huomasi sen tuskallisen hämmästyksen, joka niissä ilmaantui.
Kryysanteus antoi taulun takaisin. Hänen kasvonsa ilmaisivat harmia ja tuskaa, jota hän ei huolinut salata.
— Julistus, sanoi hän, — lahjoittaisi siis teille, kristityille, sotajumalan temppelin, Ateenan kauniimpia, täynnä muistoja meidän kunniamme ajoista. No, ei tämä ole ensi kerta kuin semmoista tapahtuu. Lupaahan keisari palkinnon sellaisille kaupungeille, jotka repivät alas ne rakennukset, jotka ovat rakennetut jumalallisille voimille, sankareille ja ihmissuvun hyväntekijöille! Ja mitä teille lahjoitetaan, sen te hävitätte, pannaksenne ihanan teoksen pirstaleista kokoon turnutuksen, joka, totta tosiaankin, on sen iljetyksen arvoinen, jota te sinne kokootte — noita luurankoja ja pyhimysten lihasiekaleita, noita kuoleman inhottavia jäännöksiä, joita te suutelette ja palvelette.
— Herra armahda! Mikä herjaus! huokasi toinen kirjuri; toinen taas teki ristin merkin. Nuori Clemens, joka keskustelun kestäessä oli palannut, kohosi nojaavasta asennostaan, hänen poskilleen levisi suuttumuksen puna, ja vaivalla hän hillitsi sen vihansanan, joka jo pyöri hänen kielellään.
Vaan Petros hymyili ja sanoi:
— Jos se voi sinua lohduttaa, niin tiedä, ettei tätä temppeliä revitä. Toivon, että sitä voidaan käyttää, kun olemme vain raapineet ja savuttaneet sen seinät, Tipsutelleet muurit pyhällä vedellä ja poistaneet kaiken, joka muistuttaa sitä pahaa henkeä, jota te olette siellä palvelleet.
— Mutta, sanoi Kryysanteus kohottaen olkapäitään, — julistuksen alla näin nimen, jota en ole velvollinen tottelemaan. Kuka on Makedonios, joka uskaltaa antaa toiselle, mikä ei ole hänen omaansa? Temppeli aarteinensa, historiallisine muistomerkkeineen ja taideteoksineen on Ateenan kaupungin. Meidän isämme ovat sen rakentaneet, ja heidän jälkeläisensä tähän päivään asti sitä rikastuttaneet ja hoitaneet. Kuinka siis yksi teidän papeistanne, Ateenassa aivan tuntematon muukalainen, ottaa ryöstääksensä meiltä omaisuutemme?
— Huomenna otamme sen haltuumme, vastasi Petros.
— Meillä ei ole siis muuta keinoa, kuin valittaa keisariin.
— Joka ei ole teille kallistava korvaansa.
— Tiedän sen, sanoi Kryysanteus syvästi huoahtaen, ja ahdistetusta sydämestä virtaava veri paisutti hänen otsansa suonia.
— Ja muutoin, jatkoi Petros, lue tämä!
Hän otti esille toisen, kultakankaaseen käärityn norsunluisen taulun, jonka kehykset olivat kaunistetut törkeätekoisilla korkokuvilla, kilpajuoksuilla ja muilla sellaisilla, joiden keskellä nähtiin vuoden konsulien nimet, Taurus ja Fulgentius; tämän hän ojensi Kryysanteukselle, joka silmäiltyään taulua sanoi:
— Minä näen, keisari antaa tälle kummalliselle lahjalle vahvistuksensa.
— Ja, kuten mainittu, huomenna otan sen haltuuni. Sinusta lahja on
kummallinen. Se on lievä sana sinun suustasi. Sinä tarkoitat enempää!
Vaan sinulla ja sinun puoluelaisillasi ei ole voimaa tehdä vastarintaa.
Filistealaisten valta on murrettu.
Kryysanteuksen mieleen juolahti Julianus. Filistealaisten valta ei ollut vielä murrettu. Viimeinen taistelu oli jälellä.
Petros näkyi aavistaneen hänen ajatustansa, sillä kun Kryysanteus kysäsi: — Onko sinulla muuta minulle sanottavaa? niin hän sanoi:
— Olen tänään saanut uutisia Julianuksesta. Tahdotko niitä kuulla?
Näin kysyen hän katsahti Ateenalaiseen voiton katseella, joka sai tuon muutoin vahvan miehen vavahtamaan pelästyksestä. Sama tunne, joka valtaa vaeltajan, kun hän levätessään tien vieressä tuntee kylmän, koukertelevan käärmeen kätensä alla, pakotti Kryysanteuksen sanomaan vaistontapaisesti: en. Hän järjesti manttelinsa, tervehti piispaa ja muita huoneessa olijoita ja astui ovea kohti.
— Jää hyvästi, filosofi! Ajattele vähäisyyttäsi Jumalan edessä ja sielusi autuutta! puhkesi nyt sanomaan nuori esilukija, jonka silmät koko ajan olivat olleet kiintyneinä Kryysanteuksen kasvoihin.
Tämä seisahtui ja loi nuorukaiseen ankaran tarkastelevan silmäyksen, joka kuitenkin muuttui lempeäksi ja ystävälliseksi, kun hän esilukijan kauniissa kasvoissa ei huomannut pilkkaa eikä ylpeyttä, vaan innon suoruutta. Clemensin silmät olivat niin kirkkaat ja totiset. — Hyvä tarkoitus luo arvoa sinun nuorille huulillesi, sanoi Kryysanteus, ennenkuin läksi.
Kun hän aulaan tultuaan ohjasi kulkunsa odottelevien pappien keskitse, tunsi hän äkisti jonkun syleilevän itseänsä; soihdun valossa hän tunsi syleilijän, joka ei ollut mikään vähäpätöisempi kuin Akaian prokonsuli.
— Mitä näenkään? tämä huudahti; — oma Kryysanteukseni! Olet siis palannut Ateenaamme. Olen näinä päivinä etsinyt arkonttiani joka paikasta enkä ole löytänyt mistään. Terve tuloa! Kolmasti terve tuloa! Minä näen, jatkoi hän kuiskuttaen, — olet ollut piispan puheilla. Minäkin olen kutsuttu hänen luokseen. Kutsuttu — sinä ymmärrät minua? Akaian prokonsuli juoksee papin määräyksiä. Mutta miksi ei mukautuisi ajan oloihin, koska keisari niin tahtoo? Rakkaus pyhää kirkkoamme kohtaan saa ihmeitä aikaan, ystäväni … mutta sinä et sitä ymmärrä, ja minä annan sen heikkouden sinulle anteeksi. Sinä et ymmärrä jumaluusoppia, sinä. Omnia vincit amor et nos cedamus amori.[15]
Ja prokonsuli astui keikaillen virkahuoneen ovelle, jonka ostiarius avasi selki selälleen hänen loistavalle ja jalolle persoonallensa.
Piispa vetäytyi korkean vieraansa kanssa erityiseen huoneeseensa, jonka ylellinen komeus ikäänkuin tahtoi puolustaa itseään niillä pyhillä muodoilla, joihin se oli pukeutunut: lattian kimaltelevista kivistä kokoonpantu mosaikki kuvasi Gideonia, joka löi maahan epäjumalan alttarit, kultahetaleisilla purppurapatjoilla kaunistettuihin istuimiin ja leposohviin oli sovitettu pyhiä vertauskuvia norsunluusta ja hopeasta, täysihopeaiset vaasit ja kandelabrit olivat paljaita enkeleitä ja tabernaakeleita, seinäpilarien välit komeilivat apostolein kuvilla.
Keskustelu alkoi siten, että piispa valitti sitä turvattomuutta joka vallitsi Akaian maanteillä. Viime aikoina oli nimittäin usein tapahtunut, että oli karattu hänen Konstantinopoliin ja Korintokseen lähettämiensä sanansaattajien päälle ja kirjeet ryöstetty. Piispa viittasi siihen, ettei tämä juuri ollut Akaian hallitusmiehelle kunniaksi.
Annæus Domitius puolusti itseään aikojen yleisellä levottomuudella. Olot olivat Akaiassa kuitenkin paremmat kuin useimmissa muissa maakunnissa. Olihan Julianuksen kapinan tähden suurempi osa prokonsulin alla olevista sotajoukoista vedetty Konstantinopoliin. Muut olivat jaettuina sellaisiin paikkoihin, joissa ehdottomasti tarvittin varusväkeä: Korintokseen, Ateenaan, Argokseen, Spartaan ja nyt viimeksi Delfoihin, Delfoi parkaan, jota ahdistelivat nuo tuulen Hellaaseen ajamat, Parnassos vuoren luoksepääsemättömiin rotkoihin turvautuneet Donatistien joukkiot. Mitä siis prokonsuli voi tehdä?
Annæus Domitius jätti mainitsematta, että nuo piispalle lähetetyt kirjeet, jotka olivat hävinneet, olivatkin joutuneet hänen, Annæuksen haltuun. Ne kirjoitukset, joita hän aika ajoin sai keisarilliselta hallitukselta, eivät millään muotoa, sen hän tiesi, voineet luotettavuudessa vetää vertoja niille tuttavallisille kirjeille, joita piispat omilla sanansaattajillaan, tavallisesti alemmilla papeilla, lähettivät toisilleen. Niistä kirjeistä, jotka Petrokselle tulivat Makedoniokselta, Annæus Domitius sai parhaat tiedot kapinan tilasta, hovin vehkeistä ja niistä juonitteluista, joita siellä sommiteltiin hänen oman persoonansa eduksi ja vahingoksi.
Prokonsulin lähettilästen ei ollut kuitenkaan onnistunut saada käsiinsä erästä saman Makedonioksen kirjettä, joka juuri samana päivänä oli tuotu Petrokselle. Tässä kirjeessä oli yhtä ja toista, jota prokonsuli omien lähteittensä kautta jo tiesi, mutta myöskin paljo, josta hänellä ei ollut vähintäkään tietoa. Se oli kirjoitettu salakirjaimilla ja ilmoitti Petrokselle muun muassa seuraavaa: — — — — "Keisarin terveys, niin kirjoittaa minulle Eusebios, näyttää kovin horjuvalta. Useat päivät hän oli suljettuna palatsiinsa, salli ainoastaan Apodeemioksen ja kamariherra Eusebioksen tulla luokseen, vaan kielsi ottamasta vastaan yksin meidän Eusebiostamme, Nikomeedeian piispaa; tämä seikka, se mainittakoon sivumennen, herätti mitä suurinta levottomuutta oikeauskoisissa ja vaikutti alati väijyilevissä atanasiolaisissa mitä rohkeimpia toiveita. — Nyt hän on vihdoinkin päästänyt ystävät luokseen, vaan he huomaavat hämmästyksekseen, että häntä vaivaavat hirmuiset näyt ja hän puhuu kuin houreissa. Hurskasta ruhtinasta, jonka sielu ennen oli vajonneena pyhiin tutkistelemuksiin ja syvämielisiin mietteisiin jumalallisista salaisuuksista, vaivaa nyt se kummallinen luulo, että häntä vainoo Delfoin Apolloon. Eusebios on koettanut manata pois tätä perkelettä, vaan, paha kyllä, ilman menestystä. Herra suojelkoon kaikkein pyhimmän majesteetin kalliin elämän! Hänen kuolemansa voipi tulla hirmuiseksi onnettomuudeksi, meidän ja totuuden perikadoksi, ellemme ryhdy toimiin tukeaksemme tulevaisuuden varalta tilaamme. — — Atanasioksen puoluelaiset hehkuvat vihaa ja raivoa; kärsimättömästi he odottavat sitä hetkeä, jolloin Constantius, meidän tukemme, kutsutaan pois. Vielä, vaikkapa vain muutamia päiviä, meillä on vallan miekka kädessämme. — — Sinä tiedät mitä on tapahtunut täällä Konstantinopolissa. — — Se kuritus oli ankara, vaan ei riittävä. — Yleinen käsky lähetetään meidän miehille, että kukin tehköön mitä voi, niin kauan kuin aikaa on".
Makedonios ei ollut allekirjoittanut tätä kirjettä, sillä valtiorikos oli kirjoittaa keisarin terveydestä, jos kuvaili sitä heikoksi.
Prokonsulin valittaessa sotajoukkojen puutetta, joka esti häntä pitämästä tarpeellisella voimalla Akaian järjestystä pystyssä, kysyi häneltä Petros, kuinka paljo sotaväkeä nykyään oli Ateenassa.
— Seitsemänsataa legionalaista ja viisikymmentä miestä Jovianolaista kaartia, ilmoitti Annæus Domitius.
— Pieni sotavoima tämänkaltaiselle kaupungille, huomautti piispa. —
Onhan legionalaisten päällikkö, Pylades, oikeauskoinen kristitty?
— On.
— Ja joukot muutoin luotettavat?
— Ovat, herra piispa.
— Jovianolaisten johtaja on kuitenkin pakana, vai kuinka?
— On. Ammianus Marcellinus on auttamaton pakana, vaan kelpo sotilas.
— Hyvä. Tällä hetkellä ei merkitse niin paljoa, että hän on pakana.
Onko joukoissa Atanasiolaisia?
— Ei ainakaan päällikkökunnassa. Ne homouusialaiset, jotka siihen kuuluivat, on poistettu. Muutoin, arvoisa Petros, sotakuriin totutetuilla joukoilla, näiden kaltaisilla, ei ole mitään muuta uskontoa kuin päällikön. Valitettavaa tai ei, se on kuitenkin totta.
— Olot pakottavat minua ehkä vaatimaan maallisen vallan apua. Minä toivon, että kaikki joukot annetaan minun käytettävikseni.
— Sinulla on oikeus sitä vaatia. Pitääkö sen tapahtua vielä tänä iltana?
— Ei. Huomenna on kyllin aikaa.
— Uskallanko kysyä syytä?
— Sen saat hyvissä ajoin tietää.
— Pyydän siis vaan kirjallista todistusta, että sinä olet vaatinut käytettäväksesi Ateenassa olevat keisarilliset joukot.
Petros kirjoitti todistuksen heti, ja Annæus Domitius pisti sen vyölleen.
Prokonsulin kasvoissa ilmautui salainen ilo. Hän aavisti mikä oli tekeillä ja rupesi älyämään, kuinka hän käyttämällä tulossa olevia tapauksia voi päästä ehein nahoin pulasta, johon oli Kryysanteusta koskevan käskykirjeen kautta joutunut.
Kaupungin piti muutamien päivien kuluessa tulla veristen, hirvittäväin kohtausten näyttämöksi. Sellaisten vallitessa saattaa paljo tapahtua kenenkään huomaamatta. Prokonsuli ymmärsi, että asia koski atanasiolaisia, vaan saattoihan erehdyksestä tai varomattomuudesta joku pakanakin joutua mukaan. Pääseväthän sellaisissa tilaisuuksissa kaikki intohimot valloilleen. Kaikkein vähimmän saattoi Annæus Domitius, annettuaan kaikki joukot piispan käytettäviksi, estää saaliinhimoista joukkoa ryöstämästä rikkaan Kryysanteuksen taloa, tai hurjistunutta joukkoa hyökkäämästä vihattua Kryysanteusta itseään ahdistamaan. Annæus Domitius aikoi muutoin hyvissä ajoin pudistaa tomun jaloistaan ja muuttaa kauniin Eusebiansa keralla Korintokseen, jonne tärkeät, välttämättömät valtioasiat tietysti häntä kutsuivat. Tuli sitten mikä tahansa, niin Annæus Domitius tiesi, ettei mikään hallitus panisi pahakseen, jos hän olikin käyttämättä oikeuttaan ottaa kuolleen miehen pään, vaikka ei kukaan häntä palkitsisikaan siitä että hän sen oli laiminlyönyt.
Sillä aikaa kuin Annæus Domitius näitä aprikoi, käänsi Petros keskustelun juuri siihen henkilöön, jota hän ajatteli. Hän kysyi kuiskuttaen, sillä hän tunsi presbyteriensä ja diakoniensa harjaantuneen kuulon, — hän kysyi, oliko prokonsuli saanut hovista käskyn ottaa arkontilta pään.
Annæus Domitius vastasi tähän kysymykseen kieltämällä, hymyillen ja leikitellen kaulaketjuillaan.
Petros huoahti helpottavan huokauksen, sillä piispa oli tosiaankin pelännyt semmoisen käskyn olemassaoloa.
— Sitä parempi, hän sanoi. — Häntä pidetään hovissa Julianuksen hartaana puoluelaisena sekä rikkautensa ja vaikutusvaltansa vuoksi vaarallisena. Pelkästä säälistä olen puhunut hänen puolestaan Eusebioksen ja Apodeemioksen luona. Miehellä on kuitenkin hyvät puolensa…
— Epäilemättä.
— Ja ehkä minun esitykseni ovatkin jotain vaikuttaneet. Mutta kuitenkin on epävarmaa, eikö semmoinen käsky voi saapua vielä tänä iltana, huomenna, milloin sitä vähimmin odottaa. Ja meidän kesken sanoen (Petros alensi äänensä taas kuiskaukseksi), vaarallista on olla rikas meidän päivinämme. Hovin eunuukit … sinä ymmärrät minua?
Annæus hymyili ja nyökäytti päätänsä. Hän ei ajatellut ainoastaan hovin eunuukkeja, vaan myöskin sen piispoja. Sen jälkeen hän katseli omia pulleita pohkeitansa ja kirosi hiljaa alipilariustaan,[16] sillä hänen tarkka silmänsä huomasi vasemmassa sääressä ihokarvan, jota mainittu orja ei ollut huomannut.
— Mutta asia, jatkoi Petros, — johon nyt tahdon tulla, on rukous sinulle, loistava ja jalo herra, ja samalla kehotus, jonka sielunpaimen antaa yhdelle laumansa lampaista. Ennenkuin taitat hiuskarvaakaan Kryysanteuksen päästä, täytyy sinun siitä ilmoittaa ensin minulle. Pyydän sinulta tämän korkeimpana ystävyytesi näytteenä, vannotan sinua pyhän yhteisen kirkon nimessä, joka saisi kärsiä kovan, korvaamattoman vahingon, jos sinä unohtaisit sen pyynnön, jonka täten lasken sydämellesi ja muistoosi.
Prokonsuli vakuutti olevansa sangen onnellinen, jos hän niin vähäisessä asiassa voi osottaa rajatonta kunnioitustaan ja alttiuuttaan Ateenan piispaa kohtaan.
Kun Petros sen jälkeen oli hänelle näyttänyt keisarillisilta ministereiltä tulleen kirjoituksen, joka oikeutti kristityt ottamaan haltuunsa sotajumalan temppelin, ja prokonsuli oli luvannut ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin, jotka asia vaati, oli keskustelu loppunut.
Annæus Domitius poistui, pitäen vaivoin salassa syvän harmin, jota tunsi sen johdosta, että sellainen kirjoitus oli ensin lähetetty piispalle eikä hänelle.
— Nuo papit, niin hän ajatteli astuessaan ulos Kerameikos-kadulle, — kasvavat kohta itse keisariakin korkeammiksi.
SEITSEMÄS LUKU.
Petros.
Kirjuri ja saapuvilla olleet papit olivat poistuneet. Lykabeettos-vuoren yli noussut kuu valeli hohdettaan tyhjän aulan länsipuoliseen pylväsriviin.
Petros oli yksin lukuhuoneessaan, sen ainoasta kapeasta ikkunareiästä kuutamo paistoi sisään sekautuen lampun valoon, joka seisoi raskaalla, pönkeämuotoisella pöydällä, ja jonka säteet varjostin suuntasi vieressä olevaan avonaiseen kirjaan.
Lähellä pöytää seisoi samaan tyyliin tehty kaappi, joka oli kirjakomeron alustana; komerossa oli muutamia nidoksia ja papyruskääryjä.
Vastapäätä kirjakaappia riippui seinällä maailmankartta, joka oli piirretty sen käsityksen mukaan, minkä Ptolemaios oli esittänyt maiden ja merien paikoista. Kartalle piispa oli hienoilla vaan selvillä musteviivoilla merkinnyt kristillisten emäkirkkojen alueiden rajat: saattoi nähdä, kuinka itämaa oli jaettu Konstantinopolin, Korintoksen, Antiokeian, Jerusalemin ja Aleksandreian patriarkkaattien kesken, kuinka nämä tunkeilivat toisiansa sillä puolella maata, ja kuinka kaikki muu oli yhtenä äärettömänä kokonaisuutena, johon kuuluivat Italia, Afrikka, Mauretania, Hispania, Gallia ja Britannia, keskuksenaan Rooma.
Paljas Rooman nimikin oli vielä mahti. Peläten niitä vapauden muistoja, jotka siellä kummittelivat, oli ensimäinen kristitty keisari muuttanut hovinsa uuteen pääkaupunkiin, jonka oli perustanut Bosporoksen rannalle. Hän oli tuhlannut maailman aarteet, saadakseen luomaansa pääkaupunkiin sellaisen loiston ja suuruuden, että se voisi kilpailla vanhan Tiberin kaupungin kanssa, jos mahdollista voittaakin sen. Hän oli riistänyt tuhannelta kaupungilta niiden taideteokset kaunistaakseen niillä tätä ainoata. Hän oli kutsunut kaupunkiansa Uudeksi Roomaksi, jotta uusi nimen kanssa perisi vanhan kaimansa arvon ja pyhyyden.
Vaan kansan silmissä oli vanha Rooma maailman pääkaupunki ja jäi siksi; ja huolimatta Constantinuksen ponnistuksista uuden kaupungin arvo perustui lopulta vain siihen tyhjään taruun, että muka puolet vanhoista senaattori- ja patriisisuvuista oli muuttanut sinne ja asettunut asumaan sen muurien sisäpuolelle. Niin suuri on muiston, nimen ja tottumuksen voima.
Piispanpaikkana vanha kaupunki muutoin sai vielä suurempaa merkitystä juuri keisarin poissaolon ja hovin etäisyyden kautta.
Kun Petros, seisoen kartan edessä, piirteli noita viiruja, seurasi kättä ajatus, josta hän jo kauan oli ollut itsensä kanssa selvillä: ettei Konstantinopoli, ei Aleksandreja, eikä mikään muu itämainen patriarkanalue, vaan Rooma oli kutsuttu olemaan sen pappisvallan alkukohta ja hallituspaikka, joka nyt suunnattoman polyypin tavoin kurotteli päivä päivältä lisääntyviä, yhä pitemmäksi kasvavia lonkeroitaan ympäri maan piiriä Skytien tasangoilta valtamereen asti.
Eikö uskottu yleisesti, että suuret apostolit Pietari ja Paavali olivat kärsineet martyyrikuoleman Roomassa? Eikö Pietari ollut perustanut sen kristillistä seurakuntaa, ja eikö häntä pidetty sen ensimäisenä piispana?
Eikö Simoon, jolle Kristus antoi sen nimen, ollut kallio, jolle hän oli rakentava seurakuntansa? Eikö mestari ollut juuri hänelle sanonut: "ruoki minun lampaitani!" Eikö hän hänelle yksin antanut taivaanvaltakunnan avaimia, näyttääkseen, mistä kirkko ja pappisvalta oli löytävä keskustan — selvästi osottaaksensa kirkon yhteyden, piispallisen vallan yhteyden.
Eikö jo Cyprianus martyyri ollut Roomaa kutsunut Pietarin katedraaliksi ja kristikunnan vastattavaksi lausunut tuon moni- ja suurienteisen kysymyksen: "Kuka taitaa enää uskoa pysyvänsä Kristuksen kirkon jäsenenä, jos hän irtautuu Pietarin piispakunnasta, jolle kirkko on rakennettu?"
Ateenan piispa seisahtui, kuten satoja kertoja ennen öisissä aprikoimisissaan, Ptolemaioksen kartan eteen ja toisti ajatuksissaan näitä kysymyksiä. Ja hän jatkoi:
— Jo Irenaeus tunnustaa Rooman etevämmyyden muiden piispanistuinten rinnalla. Ylpeä Victor, rohkea Stephanus ovat jo kauan sitte koettaneet sitä toteuttaa. Ja mikä on tärkeämpää: se on juurtunut niiden äärettömien ihmisjoukkojen käsitystapaan, jotka asuskelevat laajoja länsimaita. Heidän katseensa kääntyvät nyt jo pyhällä kunnioituksella Rooman piispaan. Kansan käsitystapaan perustuu se voima, joka pitää sitä ohjaksissa. Mitä se merkitsee, että itämaat, nämä hajanaiset, veltostuneet itämaat kieltävät Rooman piispan ylivallan? Paha kyllä, meillä on kurjempi herra, maallinen ruhtinas, joka väkisin tyrkyttää meille vaihtelevia mielipiteitänsä ja tekee julkeaksi valheeksi sanat, mitkä kirkonkokouksemme kirjoittavat säännöstensä alle: "Pyhän hengen vaikuttamat". Paha kyllä, niitä on kauan vaikuttanut Constantiuksen henki. Meidän täytyy lohduttaa itseämme sillä, että ainakin muutamissa tapauksissa yksi meikäläisistä, verraton Eusebios, vuorostaan vaikuttaa häneen. Mutta missä, ellei Roomassa, se voima voi kasvaa, joka pystyy vapauttamaan kirkon maallisen ruhtinaan häpeällisestä orjuudesta ja laskemaan maallisen vallan sinne, missä sen pitää olla, jos sen on ollenkaan oltava olemassa, — kirkon jalkain juureen?
Me tunnustamme, että Pyhän Hengen voima on käsien päällepanon kautta jatkunut kirkossa meidän päiviimme saakka. Siinä opissa on Rooman suuruuden kulmakivi, sillä Hengen voimaa ei voida erottaa Kristuksen virasta, joka taivaanvaltakunnan avainten keralla on annettu Rooman ensimäiselle piispalle ja hänestä käsien päällepanolla siirtynyt jälkeläiseltä jälkeläiselle. Rooman piispojen keskeytymätön sarja muodostaa siten valtasuonen, josta Pyhän Hengen voima elättävänä verenä virtailee kirkollisen ruumiin kaikkiin osiin lukemattomien suonien ja haaraantumisien kautta: Rooman kirkkoruhtinaasta hänen vihkimiinsä piispoihin, niistä papiston alempiin luokkiin ja näistä kansojen suuriin joukkoihin. Siten tämä maagillinen virta kulkee kädestä päähän kastellakseen äärimäisiäkin seutuja. Ja sen tähden se, joka eroaa kirkon ruumiista, on katkaistun jäsenen kaltainen. Hän sulkee itsensä pois jumalallisen elämän ja vapahduksen armon osallisuudesta. Hän ei saata omistaa itsellensä tätä armoa uskon kautta vapahtajaan. Armon saa ainoastaan kirkon, pyhän Kolminaisuuden ruumiin yhteydessä.
Ylevä oppi kirkosta ja tunnustuksen yhteydestä!
Sinä kasvat pienestä, raamatussa tuskin näkyvästä sinapinsiemenestä suuren suureksi puuksi, joka on varjostava koko maan. Sinä olet rohkeampi kuin mikään ihmisajatus, eikä mikään inhimillinen viisaus ole voinut keksiä vertaistasi. Ne keinot, jotka kavalimmat ihmisten lapsista ovat keksineet luodaksensa vallan vertaistensa yli, ovat mitättömät sinun rinnallasi. Kohdussasi kannat mahtavuuden, jonka edessä maan kansat ja kuninkaat tulevat notkistamaan polvensa. Se voima, jonka sinä voit antaa, on ulottuva, ei ainoastaan omaisuuteen, henkeen ja ruumiiseen, vaan sieluihinkin. Sinä olet typistävä itse ajatuksenkin siivet ja muuttava vapaan kotkan kamelikurjeksi, joka kesynä ja suitset suussa ohjataan sille tielle, jota sen on lupa vaeltaa. Sinä olet ottava käsiisi ihmisten kaikkein sisimpäin tunteiden säikeet — olet pelottava milloin tahdot, lohduttava milloin tahdot. Sinun viittauksestasi veli on nostava aseen veljeänsä vastaan, äiti kieltävä lapsensa ja lapsi äitinsä, sulho ja morsian ovat jättävät toisensa ja salaavat tuskansa kyyneleet kuin olisi rikollinen tunne ne synnyttänyt. Sinun viittauksestasi sodan ja vihan liekit sammuvat, vihollinen sopii vihollisen kanssa, hallitsija nöyrtyy orjan edessä, rauha vallitsee maan päällä…
Sinun ajatusjohtosi on muodostettu timanttisilmukoista, joiden rinnalla filosofien päätelmät ovat hämähäkin kudontaa. Välttämättömyyden vastustamattomalla voimalla olet pakottava maailman valtasi alle ja paneva sen kahleisiisi. Ja se, joka ravistaa kahlettaan, on kuoleman oma, hän pyyhitään pois Israelista, häneltä suljetaan inhimillisen yhteiskunnan ja autuuden portit, hänelle sytytetään helvetin ikuiset liekit.
Sinulta puuttuu ainoastaan yhtä: miestä joka kykenee sinua käyttämään.
Minä tunnen kaksi, jotka kykenisivät. Toinen on Atanasios, tuo rautainen, taipumaton, ihmeellinen, kavala, hirmuinen vanhus, oikeauskoisten verivihollinen ja vääräuskoisuuden ainoa, vaan kukistumaton pylväs, uusi Prooteus, joka ollen aina sama ilmautuu tuhansissa muodoissa, maanpakolainen, pannan alainen, vaunujen ja ratsumiesten vainoama, joka ilmautuu, kun vähimmin sitä aavistaa, ja katoaa ennenkuin on toinnuttu häntä kiinniottamaan, joka väijyilee Konstantinopolissa keisarin oven edessä, kun häntä ajetaan takaa Galliassa, jota vainutaan Roomasta, kun hän piilee munkkien joukossa Egyptin erämaissa, ja joka ilmestyy ehkä tänne Ateenaan, samall'aikaa kun Geoorgiosta värisyttää huhu, että hän on salaa Aleksandreiassa.
Kaikeksi onneksi ei Atanasios ole koskaan luonut katsettaan Roomaan. Hän taistelee itselleen sitä hiippakuntaa, jonka hän niin usein on omistanut ja kadottanut: Aleksandreiaa. Hän ei ole älynnyt Rooman merkitystä. Kummallista kyllä!
Kummallista kyllä, — ja kaikeksi onneksi! Sillä toinen mies, joka
Atanasioksesta muuten saisi ylivoimaisen kilpailijan, olen minä itse!
Petros astui pois kartan äärestä, heittäytyi nojatuoliin ja vaipui suurenmoista tulevaisuudenkuvaansa ajattelemaan.
Hän oli sinäkin päivänä astunut askeleen rohkeata päämääräänsä kohti. Rahoilla, jotka keisarillisesta rahastosta oli annettu Goottien käännyttämistä varten, jota niinä aikoina hartahimmasti puuhattiin, hän oli varustanut kahta lähetyssaarnaajaa, kahta nuorta pappia, jotka oli kasvatettu sokeaan kuuliaisuuteen ja kiihotettu hurjiksi homoiuusialaisiksi, ja lähettänyt heidät, ei barbarien luo, vaan Roomaan saarnaamaan homoiuusionia ja levittämään Petroksen mainetta Rooman seurakuntaan.
Se kirja, joka oli auki pöydällä lampun valossa, oli Tertullianuksen teos De Carne Christi. Hän luki sitä ehkä vähemmin tiedonhalusta kuin perehtyäkseen länsimaisen kirkon kieleen, latinaan, ja oppiakseen tuon mestarin jylhästä, melkein rajusta, vaan voimakkaasta ja valtaavasta esitystavasta käyttämään oikealla tavalla välttämätöntä tuumansa toteuttamisen apukeinoa, — tuuman, joka kiihoitti hänen kunnianhimoansa ja hurmasi hänen mielikuvitustansa, vaan joka sen ohessa tuntui hänestä jumalalliselta vapahdusaatteelta, jota hän muka oli kutsuttu osaltaan toteuttamaan ihmissuvun pelastukseksi ajallisesta ja ijankaikkisesta hädästä.
Vilpitön usko, jolla hän oli tähän aatteeseen kiintynyt, tulinen into, jolla se hänet täytti, olivat ne painot, jotka hän itseänsä tutkistellessaan pani toiselle vaakalaudalle ja jotka näyttivät painavan paljoa enemmän kuin ne itsekkäät vaikuttimet ja ainoastaan tarkoituksen kannalta katsoen puolustettavat keinot, jotka painoivat toista vaakalautaa.
Tämä sisäinen sofistiikka oli menneinä aikoina vaatinut Petrokselta monta unetonta yötä. Hän oli taistellut itsensä kanssa sitkeämmin ja kiivaammin kuin ehkä useimmat. Mutta hän oli myöskin lujemmin ja järkähtämättömämmin kuin enimmät muut asettunut taistelun loputtua siihen asemaan, jonka oli taistelun tuloksena saavuttanut, sekä vahvistanut sen.
Kuutamo, joka virtasi sisään ikkunasta, sattui nyt hänen kasvoilleen ja sai hänet ajattelemaan lähempänä olevia tehtäviä. Hän soitti, ja muuan pappispukuinen mies, joka näytti odottaneen tätä merkkiä, astui heti sisään.
Tulija on tanakka, harteva mies, vaan niin lyhytkaulainen, että oudosti muodostunut, mustakiharainen pää näkyi olevan välittömästi kiinni olkapäiden välissä. Sangen matala otsa näkyi vaaleankeltaisena juovana kahden yhtäsuuntaisen viivan, hiusrajan ja leveiden kulmakarvojen välillä. Koska mies piti päätään hiukan kumarassa eteenpäin, niin hänen pienet, mustat silmänsä olivat ylöspäin kääntyneinä, kun hänen oli katsottava puhuttelijaa silmiin. Tämä seikka loi hänen kasvoihinsa jotakin, jota hyväntahtoinen arvostelija saattoi selittää hurskauden ja nöyryyden ilmeeksi.
Mies oli Petroksen paras uskottu, presbyteri Eufeemios.
Itse asiassa he tunsivat toinen toisensa sangen hyvin, vaan tuttavuus ei saanut kuitenkaan Eufeemiosta, vanhinta presbyteriä, unohtamaan, että Petros oli hänen esimiehensä. Eufeemios ei istuutunut ennenkuin piispa oli osottanut tuolia ja tehnyt kysymyksen, johon hän nöyrällä äänellä, lyhyesti ja selvästi, kuin punnituin sanoin, vastasi.
— Olet kai tänään ollut Apolloonia-lesken luona? kysyi piispa.
— Puoli tuntia sitte tulin hänen sairasvuoteeltaan.
— Hän kuolee hyvästi valmistuneena?
— Kyllä.
— Ja hänen testamenttinsa?
— On laillisesti tehty ja allekirjoitettu.
— Ja sinä olet nyt jättänyt hänet yksikseen perillisten huostaan?
— Gregorius tuli minun sijaani ja istuu nyt hänen vuoteensa vieressä. Hän ei saa silmänräpäystäkään olla yksinään… Luultavasti hän sammuu jo huomenna.
— Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! Hän oli aina hurskas nainen. Odottaako ilolla ja rauhallisesti vapautumistaan?
— Niin, ylistetty olkoon Jumala!
— Ja testamentti?
— On huomenna käsissäsi.
— Ja sen sisällys?
— Ah, korkeasti kunnianarvoinen isä, hän ei ole unohtanut kirkkoa eikä sinua, rippi-isäänsä, eikä myöskään sukulaisiensa luonnollisia vaatimuksia. Vieläpä hän on minuakin muistanut lahjalla, tuo hurskas jalo vaimo, kalliimmalla ja arvokkaimmalla kaikista…
Piispa seisahtui. Synkkä varjo lensi hänen otsansa yli, ja hän kiinnitti tuiman katseen presbyteriin.
— Sinuako? sanoi hän matalalla äänellä. — No hyvä, toivotan sinulle sydämestäni onnea.
— Niin, vastasi Eufeemios nöyrästi ja hänen silmänsä katsoivat hurskaasti ja vakavasti leveiden kulmakarvojen alta piispaa kasvoihin. — En ole todellakaan semmoisen onnen arvoinen, vaan kun Herra on antanut sen minulle tapahtua, niin otan sen vastaan sydämellisimmällä ilolla ja kiitollisuudella.
Piispan katse oli yhä kiinni presbyterissä, kun hän kuivalla äänellä sanoi: — Tee selvä testamentin eri kohdista!
— Apolloonia lahjoittaa kirkolle kaupunkitalonsa, rakennuspaikan Peiraieuksen kadulta ja maatalonsa, joka on Meliten portin edustalla, sanalla sanoen kaiken kiinteän omaisuutensa. —
— Tuota hurskasta, oivallista vaimoa! Tämä palkitaan hänelle tuhatkertaisesti tuolla ylhäällä. Vaan jatka!
— Sinulle, paimenelleen ja rippi-isälleen, hän lahjoittaa käteiset rahansa sekä kaiken kultansa ja hopeansa…
— Minä en ole semmoista hyvyyttä ansainnut, sanoi piispa käyden edes takaisin lattialla, — vaan jätä tämä ja jatka!
— Sukulaisiaan, joita on vanha sisko, naimaton veljentytär ja viisivuotias veljenpoika, hän on muistanut muulla irtaimistollaan, jota ovat huonekalut, taloustarpeet ja naisorja.
— Ja sinä itse? puuttui piispa hieman kärsimättömästi puheeseen ja seisahtui uudestaan Eufeemioksen eteen ja mittaili häntä tutkivalla silmäyksellä.
— Mahdotonta on kuvata, miltä presbyterin kasvot näyttivät hänen tuossa istuessaan kädet sylissä, pää kumarassa ja nuo kummalliset silmät kulmakarvojen välistä luotuina ylöspäin Petrokseen. Nuo silmät välkähtivät — harmistako vai ilosta, on vaikea sanoa. Hän huokasi ja vastasi:
— Ah, rakas piispa, sinun halpa palvelijasi häpeää ansaitsemattomuuttaan. Minä en voinut aavistaa sellaista onnea. Vaan tuntisinpa sinut huonosti, jos luulisin sinun voivan ajatella, että minä houkutuksilla tai muilla keinoilla olisin viekoitellut tuota hyvää leskeä kirkolle tai sinulle vahingoksi vaan minulle itselleni eduksi…
— No niin! keskeytti piispa; — mitä lesken testamentti antaa sinulle?
Jälleen huoaten vastasi lyhytkaulainen luoden silmänsä alas:
— Jalo Apolloonia on niiden vähäisten vaan sydämellisten huolien palkinnoksi, joita olen osottanut hänelle hänen sairasvuoteellaan, lahjoittanut minulle parhaimman aarteensa, — kolme kristallipullossa säilytettyä karvaa pyhän Polykarpos-martyyrin parrasta.
— Sinä kadehdittava! huudahti piispa voimatta salata hymyään, joka päilyi hänen huulillaan.
— Olen todellakin kadehdittava, myönsi Eufeemios pureskellen kynsiään.
— Minä tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi, jatkoi piispa, — ellei meidän olisi pyhä velvollisuus täyttää hurskaan Apolloonian testamentti sanojen mukaan.
— Ei, ei, minä en vaihda. Et saa vaatia minulta liikoja, isä! Minä en vaihda.
— Vaan nyt toiseen, sanoi piispa kirkastunein kasvoin kävellen edestakaisin ahtaassa pitkulaisessa huoneessa. — Sinun piti tänään aamupuolella käydä juutalaisen Barukin luona.
— Minä tapasin hänet kotona.
— Ja saitko hänen ilmoittamaan, mitä tahdomme tietää?
— Kyllä, muutamien verukkeiden jälkeen.
— Minä teroitin mieleesi, kuinka sinun tuli menetellä, ja tunnen muuten terävää älyäsi. Kuinka paljo Karmides on hänelle velkaa?
Eufeemios veti vaippansa alta paperin, jonka antoi piispalle. Tämä silmäili sen läpi ja huudahti:
— Hän on hirveä tuhlari. Tätä menoa ei voi kestää kauan.
— Samoin sanoin minä Barukille.
— Mitä se vaikutti?
— Kun minä huomautin mahdollisuutta, että hänen vakuutensa saattoivat olla riittämättömät turvataksensa häntä tappiosta, niin hän tuli kalmankalpeaksi.
— Vai niin?
— Hän on kovasti ahdistava Karmidesta.
— Oletko siitä varma?
— Olen.
— Oivallista, kunnon Eufeemios. Onko Karmidesta näkynyt tuon matkustavan hekuma-filosofin Ateenagoraan seurassa?
— On, hän ja muutamat muut Ateenan turmeltuneista nuorista pakanoista on nähty yöllä tai aamuyöstä tulevan Ateenagoraan huoneesta.
— Sepä hyvä. Tämä Ateenagoras on kylväjä ja hänen tiensä on vako, josta kasvaa epätoivo ja omantunnon tuska. Vaan sato, niin tahtoo Jumala, on usein puhtainta viljaa kristinuskon latoon. Jatkakoon sen tähden tointansa! Herra kääntää pahan hyväksi.
— Paha kyllä on prokonsulikin nähty Ateenagoraan…
— Jätämme prokonsulin sikseen, poikani. Hänellä on vikansa, kuten suuret ansionsakin. Palatkaamme Karmideeseen! Oletko hankkinut enemmän niitä tietoja, joita pyysin, tästä nuorukaisesta?
— Sangen vähän, isäni.
— Annas kuulla!
— Alkmeene puhuu välistä tuon kauniin orjapojan kanssa, jonka hän osti…
— Minä tiedän … satumaisella hinnalla. Koko Ateena on puhunut siitä.
Eteenpäin siis! Mitä Alkmeene on saanut pojalta tietää?
— Ainoastaan että hänen herransa on kauhean synkkämielinen kun hän on yksin. Hän juo silloin juovuttavia viinejä eikä huoli niitä sekoittaa vedellä. Onpa päiviä, joina hän sulkee itsensä huoneeseen eikä salli kenenkään tulla näkyviinsä paitsi kamariorjansa. Hän hautoo silloin surullisia ajatuksia ja juo lakkaamatta. Vaan muuten hän kammoo yksinäisyyttä ja viettää päivänsä hurjissa seuroissa, joista hän tavallisesti tuo kotiinsa nuo pahamaineiset naikkoset Myroon ja Praksinoan, jotka hallitsevat ja vallitsevat hänen talossaan, komentavat orjia, panevat toimeen juhlia, kääntävät kaikki ylösalaisin ja tekevät pahimpia hullutuksia. Minun selkääni karmii, kun semmoista elämää vaan ajattelenkin, isäni.
— Eipä kummaa… Sinä mainitsit äsken nuoren tytön, joka on kamarineitsyenä Kryysanteuksen tyttärellä. Mikä hänen nimensä on?
— Alkmeene.
— Oletko tänään tavannut hänet?
— Olen. Hän puhui omantunnon vaivoista, kun täytyy salata uskonsa ja mukautua isäntänsä talon pakanallisiin tapoihin.
— Sinä kai rauhoitit häntä sillä vakuutuksella, että hän uhrautuu hyvään tarkoitukseen?
— Niin, ja lupasin hänelle synninpäästön sinulta itseltäsi.
— Sen hän saa. Mitä hänellä oli tällä kertaa sinulle sanottavaa?
— Hyvin vähä.
— Eikö mitään heidän salaisesta poissaolostaan Ateenasta?
— Alkmeene on koettanut tiedustella emännältään tätä asiaa. Se näkyy olleen joku huvimatka vain.
— Eikö niiden ystävien joukossa, jotka käyvät Kryysanteuksen talossa, ole vielä ketään, jota Hermione erittäin suosii?
— Ei. Hermione näkyy tarkoittaneen täyttä totta kun hän Alkmeenelle kertoi aikovansa elää yksinomaan isällensä.
— Entä Karmides…?
— Kryysanteus on kieltänyt häneltä kynnyksensä.
— Se on vanha juttu…
— Ja Hermione on kieltänyt Alkmeenea hänen nimeään mainitsemasta.
— Se merkitsee enemmän, mutisi piispa, — vaan on, jos oikein arvaan, hyvä merkki. Sellainen nainen ei unohda helposti. He ovat lapsuudesta asti rakastaneet toinen toistansa … ja Karmides, jos tahtoo, on vastustamaton. Eufeemios, lisäsi hän ääneen, — tämä Alkmeene ei näy kelpaavan paikalleen.
— Päin vastoin, puuttui Eufeemios varmasti puheeseen, — hän on tavattoman viisas ja sukkela.
— Eikä kuitenkaan ole voinut päästä emäntänsä täyteen luottamukseen.
— Minä annan hänelle uudet ohjeet…
— Ja juuri Karmideeseen nähden!
— Hyvä, isäni.
— Eivätkö he koskaan ole löytäneet mitään jälkeä siitä pienestä pojasta, Hermionen veljestä, joka kuusitoista vuotta sitte katosi heidän talostaan?
— Luultavasti eivät. Kryysanteus suree häntä yhä vielä. Hän on, kertoo Alkmeene, vielä niiden rukousten esineenä, joita isä ja tytär joka ilta lähettävät voimattomille jumalillensa, eikä Hermione koskaan ole Alkmeenelle kertomatta, jos on yöllä nähnyt unta veljestään. Sillä se on hänestä suloista unta.
— Alkmeeneko tätä kertoo?
— Niin, nämät ovat hänen sanojaan.
— Et kai ole aamun jälkeen ollut Teodooroksen luona?
— En, en sen jälkeen kuin vein hänelle ruoan.
— Hänen uppiniskaisuutensa saattaa minulle raskasta huolta. Toivon, että se keino, jota nyt käytämme, murtaa sen.
— Hän oli aamulla vielä herjausta täynnä, hyvä isä.
— Siitä on kulunut viisitoista tuntia. Ne ovat olleet hänelle pitkiä. Hän on mahtanut malttaa mielensä. Kun huomenaamulla aikaisin käyt häntä katsomassa, niin aseta vesiruukku ristikon eteen, niin että hän näkee sen voimatta sitä saada. Jumala minua … ellen lannista tuon pakankurisen pojan kapinallista henkeä!
— Aamen! mutisi Eufeemios.
— Iltaa on kulunut pitkältä, mene nyt levolle, ystäväni. Vaan sano ensin Clemensille, että minä olen valmis.
— Hyvä on. Toivotan sinulle hyvää yötä, isä! Lyhytkaulainen katosi ulos ovesta, joka vei peristyyliin.
KAHDEKSAS LUKU.
Pylväspyhimys.
Hetkinen sen jälkeen asteli kaksi kaapuihin käärittyä henkilöä aulan poikki ja meni eteisen läpi ulos Kerameikos-kadulle. Ne olivat piispa ja nuori esilukija.
Pitkä katu päättyi etelässä toriin ja pohjoisessa Dipyloniin eli kaksoisporttiin, jonka edustalla kuuluisin hautausmaa, Ateenan Père Lachaise oli. Kaksoisportin vasemmasta aukosta tultiin niin sanotulle pyhälle tielle, joka vei Eleusiiseen; oikeasta käytävästä näki suoran, jalavien ja platanien varjostaman tien, joka vei Akadeemiaan ja platoonilaisten filosofien huviloihin.
Kadulla vilisi vielä kävelijöitä, joita lauhkea ilma ja ihana kuutamo oli ulos houkutellut. Vasta Teeseuksen temppelin toisella puolen väkitungos harveni, ja kauempana häiritsi hiljaisuutta ainoastaan ohikäyvän patrullin aseiden helinä ja askeleiden töminä. Petros ja Clemens valitsivat oikean käytävän, kulkivat vartioivan sotilaan sivu ja kääntyivät, kuljettuaan kappaleen matkaa pimeässä lehtokujassa, oikealle rautaisesta ristikkoportista, joka vei hautausmaalle.
Clemens teki ristinmerkin ja luki rukouksen astuessaan tähän kristittyjen kammoamaan paikkaan. Oli kuitenkin ihana paikka, täynnä kauneutta ja jaloja muistoja. Siellähän lepäsi Hellaan ja ihmiskunnan suurimmat miehet ja ne tuhansittain tuhannet nuorukaista, joita muinoinen Ateena oli kasvattanut kauneudessa ja ilossa aikaiseen sankarikuolemaan. Temppelinkaltaisia muistomerkkejä ja katkenneita pylväitä kohosi laakeri- ja kypressipuiden tummista ryhmistä, jotka varjostivat yksinkertaisia muistokiviä tai puoleksi peittivät hiljaisia komeroita, joista uurnat ja kuvapatsaat häämöttivät. Kerameikoksen hautausmaa oli Ateenan historia marmoriin veistettynä.
Sen silloinen rappiotila, sen huono hoito, käytävillä kasvava rikkaruoho, kallistuneet hautapatsaat kuluneine kirjoituksineen, lohjenneet korkokuvat ja kaatuneet kuvapatsaat puhuivat nekin aikakirjojen kieltä. Kaupungin muurin takaa, joka yhdeltä puolen rajoitti paikkaa, katseli kaukaa alas hautausmaalle korkea Akropolis ja sen jättiläissuuri Pallas Ateenan kuvapatsas, sen kykloopiset muurit, sen temppelien pylväsrivit, kaikki kuun hopeoimina. Jos niissä eli henki, niin se tunsi silloin mitä ihmissydän voi tuntea katsellessaan menneisyyttä, kun suree kadonnutta kauneutta, kuollutta voimaa.
— Isä, sanoi Clemens, jouduttaen Petroksen sivulla askeleitaan, — ne kuolleet, jotka täällä lepäävät, olivat pakanoita, mutta olihan heidän joukossaan toki monta, jotka etsivät oikeata tietä?
— Tietysti, vastasi Petros, heillä oli luonnollinen laki kirjoitettuna heidän sydämiinsä.
— Ja etkö usko, kysyi Clemens, luoden surumielisen katseen marmoripatsaisiin, jotka häämöittivät lehtiryhmistä, — etkö usko, että Vapahtajan kuolema luetaan heillekin vanhurskaudeksi?
— Minä uskon sen, vastasi piispa. — Kun Kristus kuolemansa jälkeen astui alas helvettiin, niin hän saarnasi siellä vapahdusta pakanoiden sieluille.
— Oi Jumalan hyvyyttä! Hän ei hylkää yhtään lapsistaan. Kadotetut saavat palata hänen isälliseen syliinsä.
Nuorukainen huokasi syvään ja vaikeni. Petros sanoi:
— Poikani, sinä ajattelet ehkä tällä hetkellä maallista isääsi, tuota tuntematonta, joka antoi sinulle elämän?
— Niin, sinä itse herätit sen ajatuksen, kun tänä iltana käskit minun kirjoittaa testamenttini.
— Sinä epäilemättä ihmettelet, että sinua siihen kehoitin.
— Niin, mitä minulla on antamista? Tulinhan tyhjin käsin Antiokeiasta, jossa sinun isällinen hyvyytesi hankki minulle tilaisuuden opintoja harjoittaa ja siten valmistautua pyhään kutsumukseeni. Mitä minulla on, senhän olen saanut sinulta. Sinä otit minut turviisi, kun olin avuton, hyljätty, nälkään nääntymään jätetty lapsi. Oi, äiti raukkani, äiti raukkani!
Clemensin valtasivat kokonaan hänen tunteensa, kun hän ajatteli äitiänsä, jota hän ei tuntenut, vaimoa, joka oli voinut tehdä luonnottomimman ja hirveimmän rikoksen: hyljätä hennon, avuttoman lapsensa. Hän seisahtui ja purskahti itkuun.
Piispa tarttui hänen käteensä ja sanoi:
— Rakas Clemens, koeta hillitä tunteitasi! Älä ajattele häntä enää! Hän ei sitä ansaitse. Tiikerikin rakastaa sikiötänsä ja puolustaa sitä kuolossakin.
— Älä puhu niin, hyvä isä, rukoili nuori esilukija luoden kyyneleiset silmänsä ylös. — En tunne maailmaa enkä ihmisten sydämiä, mutta ymmärrän kuitenkin, että äitini mahtoi olla kovin onneton, ennenkuin niin hirveä päätös kypsyi hänen sielussaan. Etkös usko, että hänen kyyneleensä vuotivat, kun hän minut jätti? Oi, aivan varmaan! Hän oli raivostuneena sillä hetkellä eikä tiennyt mitä teki. Minä luulen, minä olen varma siitä, että hän sitte piankin palasi takaisin siihen paikkaan, johon hän oli minut jättänyt, ja oli epätoivoissaan, kun ei löytänyt minua.
— Usko niin, Clemens! Teet siinä oikein. Mahtoi todellakin olla niin, huomautti piispa lohduttaen.
— Oi, jospa saisin nähdä hänet, ajatteli Clemens pyyhkiessään kyyneleensä, — minä en nuhtelisi häntä, en! Vaan hän varmaankin iloitsisi, että hänen poikansa elää, että Jumala on armahtanut hänen poikaansa ja häntä.
Piispa jatkoi:
— Minä käskin sinun tehdä testamentti, koska mahdollista on, että sukusi tulee ilmi. Jumalan tiet ovat ihmeellisiä. Kuka tietää, vaikka olisit suurten rikkauksien perillinen?
Clemens hymyili surumielisesti tälle rohkealle arvelulle.
— Ajattele sitä mahdollisuutta! Testamentti on omassa hallussasi ja jää sinne. Sinulla on valta hävittää se, jos et voi vastustaa odottamattoman rikkauden houkutuksia ja jos kadut antaneesi omaisuutesi minun käytettäväkseni kirkon hyväksi. Puhun nyt ainoastaan mahdollisuuksista, poikani; vaan se, joka palavasti rakastaa kirkkoa, saattaa toivoa mahdotontakin ja pitää silmällä kaikkea, mikä sitä voi hyödyttää.
— Ah, miksi selität syitäsi? Sinä olet yhtä hyvä, kuin viisas ja harkitseva. Sen minä tiedän, ja siinä on kylläksi.
— Ja ajattelin, jatkoi piispa lempeästi, — ajattelin kuinka hartaasti ikävöit eron hetkeä. Sinun ruumiillinen majasi on heikko, rakas lapsi. Sinä et ole kutsuttu kauan elämään tässä maailmassa.
— Sitä toivon ja ajattelen sitä ilolla.
— Onnellinen se, joka saa asettua Herran jalkojen juureen, sill'aikaa kuin toisten osana ovat talouden huolet! Vaan nekin ovat tarpeellisia. Kirkko tarvitsee järjestäjiä ja puolustajia. Minä ikävöin kuten sinäkin pois näistä moninaisista toimista, näistä riidoista ja taisteluista, hiljaiseen miettimiseen, kärsivälliseen odotukseen. Vaan taistelu on minun kutsumukseni, niin kauan kuin käteni jaksaa miekkaa heiluttaa, sillä totuudella on monta ja vaarallista vihollista.
Näin keskustellen he olivat yhä kulkeneet eteenpäin. He astuivat hautakentältä ulos vastapäisestä portista, kuin mistä olivat sinne tulleet.
Heidän edessään oli nyt kirkkaassa kuun valossa tasanko, jonka oikealla puolella oli jakso kukkuloita, joiden ylitse kaupungin muuri luikerteli suunnattoman suurena vaaleanharmaana vyönä. Taustan sulkivat oliiveja kasvavat kummut; niiden varjosta vilahti näkyviin joki, joka tuli Lykabeettos-vuoren toiselta puolelta; se luikerteli hiljakseen korkean kaislikon, yksinäisten salavain ja kypressiryhmien välissä ja heijasti pinnastansa kuun taittuneen kuvan, kunnes matkallaan Keefiisos-jokeen kätkeytyi ikivanhojen puiden taakse, jotka pitkänä tummana, kaukaisuuteen katoavana rivinä osottivat mistä tie kävi Akadeemiaan.
Tasangon keskellä törrötti yksinäinen pylväs. Sen päällä näkyi liikkuva esine, ihmisolennon näköinen.
Liikkuva esine oli todellakin ihminen — kaljupää ukko, jolla oli harmaa, aaltoileva parta. Hän oli polvillaan kumarassa alaspäin yli syvyyden ja piteli kädessään köyttä, kuin olisi tahtonut mitata pylvään korkeutta.
Se ei kuitenkaan ollut hänen tarkoituksensa. Pylvään juurella seisoi kolme naista; kaksi niistä koetti sysätä toinen toistaan syrjään, kilpaa ojennellen ylöspäin vasujansa, kiinnittääkseen ne rautakoukkuun, joka oli nuoran alapäässä.
— Hurskas Simoon, huusi toinen ukolle, — tässä on vain leipä ja…
— Pois tieltä sinä, huudahti toinen; — kuinka sinä, vääräuskoinen, uskallatkaan tarjota pyhälle, oikeauskoiselle Simoonille…
Edellisen tyrkkäys katkaisi tämän soimauksen.
— Hyvä Simoon, minähän se olen, Tabita, Batylloksen, oliivikauppiaan vaimo, joka niin usein tulen luoksesi…
— Tässä on vain leipä, ja muutama tippa viiniä…
— Myrkkyä hän sinulle tarjoo, Simoon! Minä olen Anastasia, oikeauskoinen Anastasia… Pois tieltä sinä käärme!…
— Lama ragscha gojim! kuului ukon ääni, vihaisena ja jylisevänä. — Kirotut lörpöt! Mitä siellä teette?
Nyt kolmas vaimo tuli ystävälleen avuksi ja tempasi korin Tabitalta.
Anastasia ehti kiinnittää omansa nuoraan, joka samassa vedettiin ylös.
— Kas niin, huudahti Anastasia voitosta riemuiten Tabitalle, joka sukkelasti korjasi maasta pienen viinipullonsa; se näet oli taistelussa pudonnut korista ruohostoon, — ähä, mitä sait vaivastasi? Sinä olet vienyt pöllöjä Ateenaan ja heiniä Megaraan. Jollet ole, niin sano!
Ukko tyhjensi pylvään päällä ylöshinaamansa korin ja heitti sen omistajalle takaisin.
— Lentäkää pois täältä, te rääkkyvät harakat, huusi hän vihaisella ja karkealla äänellä alas kiisteleville vaimoille, — muuten … muuten…
— Tule, sanoi Anastasian ystävä ja tarttui hänen käteensä; — emme saa häiritä häntä kauemmin. Hän suuttuu, ja sinä tiedät, että hän silloin puhuu hirmuisia sanoja.
Ukon uhkaus vaikutti sen, että riitelevät, vaihdettuaan vielä pari sangen lyhyttä, vaan mehevää sanaa, lähtivät eri haaroille. Anastasia otti tyhjän korinsa käsivarrelleen ja palasi seuralaisensa kanssa kaupunkiin tehden suuren kierroksen välttääkseen pakanoiden hautoja. Tabita täysine koreineen ohjasi alakuloisena askeleensa tasangon perälle oliivikumpuja kohden, joiden välissä Batylloksen, hänen miehensä, köyhä maja oli.
Noin neljä vuotta sitte Petros oli tullut Ateenan piispaksi. Pian sen jälkeen hän oli käskenyt viedä pois yhden pylvään eräästä pakanain temppelistä ja pystyttää sen kaupunginmuurin ulkopuolella olevalle kentälle, ei tiedetty missä tarkoituksessa. Mutta kaksi nuorukaista, jotka olivat matkalla Akadeemiaan kuuntelemaan Kryysanteusta, näki hämmästyksekseen eräänä aamuna jonkun liikkuvan olennon tuon yksinäisen patsaan päällä. Kummastellen he menivät lähemmäksi ja näkivät, että siellä oli ukko, joka vuoroin laski polvilleen, nousi ja laski taas, kasvot käännettyinä äsken noussutta aurinkoa kohti. Tätä hän teki yhä, niin kauan kuin he häntä katselivat. Nuorukaiset jättivät siksensä matkansa Akadeemiaan ja riensivät takaisin kaupunkiin kertomaan mitä olivat nähneet. Huhu levisi uskomattoman nopeasti uteliasten ja vilkasten kaupunkilaisten kesken, ja koko päivän virtasi kristittyjä ja pakanoita sekaisin kaksoisportista tähystelemään uutta ilmiötä. Oikein tungeskeltiin, ettei olisi tultu myöhään; tasanko tuli täyteen kirjavaa kansaa: jalkamiehiä, ajavia, ratsastajia ja kantotuoleja, kansalaisia ja muukalaisia, sotilaita, lapsia ja naisia. Vaan kiire oli tarpeeton. Vielä puolenpäivän aikana tuo pitkäpartainen, kauhean ruma, outo olento oli kummallisella paikallaan ja jatkoi aina lyhyiden väliaikojen perästä yksitoikkoisia liikkeitään. Hän ei näkynyt huomaavan niitä tuhansia, jotka vilisivät patsaan ympärillä ja katselivat häntä sekavien tunteiden, uteliaisuuden, ihmettelyn, inhon ja pelon valtaamina. Mutta hänen kasvonsa olivat silloin etelään päin kääntyneinä, josta keskipäivän aurinko paistoi polttavin sätein.
Kuka hän oli? Taikauskoiset pakanain joukossa epäilivät, oliko hän ollenkaan ihminen: he pitivät häntä kauheana enteenä, joka ennusti hirveitä onnettomuuksia, tyhjänä haamuna, joka ilmestyi pian kadotakseen. Vaan arvoituksen selitys löydettiin pian, kun illan suussa kaupungin kristillinen papisto, piispa etunenässä, risteineen ja lippuineen kulki pylvään luo, järjestyi sen ympärille, veisasi virsiä, laskeutui polvilleen ja yhdellä suulla rukoili tuolta tuntemattomalta siunausta. Aurinko oli silloin laskemaisillaan ja ukon kasvot kääntyneinä länttä kohti; hänen paljas päälakensa näytti heliotropin tavoin ikävöivän ja janoovan alenevan tulipallon viimeistä sädettä. Vasta kun se oli kadonnut Aigaleoos-vuoren taa, hän katsahti alas kokoontuneiden puoleen. Hänen silmänsä tuijottivat vertyneinä, hänen, partansa riippui kuin pitkä, tuuhea naava alas pylväänpäältä. Hän ojensi kätensä ja mumisi: minä siunaan teitä!
Pylvään päällä oleva mies oli kristitty askeetti, yksi noita itsensäkiduttamisen kummituksia, joita väärin ymmärretty kristinusko on synnyttänyt yhtä hyvin kuin Intian tyhjiinraukeamista opettavat uskonnot — yksi niitä sieluja, jotka hengen ja maailman vaatimusten ristiriitaisuus oli särkenyt sydämen juuria myöten ja jotka pyrkivät saavuttamaan hengen täydellisyyden murhaamalla luontonsa — ehkä yksi niitä, jotka, tahtoessaan perinjuurin hävittää lihalliset taipumuksensa, eivät löytäneet muuta pelastuskeinoa kuin sen, että synnintuskan rasittaman omantunnon kuluttavia liekkejä vastaan asettivat ruumiillisia tuskia; he kiihottuivat kulkemaan yhä eteenpäin sitä tietä, monistamaan tuskiansa ja keksimään mitä kummimpia keinoja niiden enentämiseksi, koska heitä innostutti ihastelevan joukon kunnioitus, pyhimyksen loistokehä tässä elämässä ja korkeamman autuuden, selittämättömien riemujen ja käsittämättömän hekuman toivo tulevaisessa.
Simoon pylväspyhimys — niin häntä kutsuttiin — oli jo avaralta tunnettu kristityssä maailmassa. Pyhiinvaelluksia tehtiin idästä ja lännestä hänen luoksensa; kaikki tahtoivat nähdä hänet ja saada häneltä siunauksen. Hänen pyhimyskunniansa loiste kasvoi, kun Petros selitti että hän, pylväsmies oli tunnustaja, yksi niitä harvoja vielä elossa olevia, jotka ensimäisessä vainossa keisari Maximinuksen aikana olivat sankarillisesti kestäneet kärsimyksiä uskonsa tähden. Mistä hän oli tullut ei muutoin tietänyt kukaan, ellei piispa.
Mutta neljä vuotta, sen kaikki tiesivät, Simoon oli viettänyt tuolla ylhäällä pylväänpäällä muutaman jalan pinta-alalla, äkkijyrkkä yltympärillä, sekä joka päivä, auringon noususta sen laskuun, ainoastaan määrätyt lomahetket poislaskettuna, jatkanut polviennotkistuksiansa. Sanottiin, että hän lankesi polvilleen tuhannen kertaa päivässä. Neljänä suvena aurinko oli siellä tyhjentänyt kuumuuttansa hänen päälaelleen, neljän talven lumituiskut olivat siellä riehuneet hänen ympärillään. Hänen pukunaan oli karhuntalja ja köysi vyönä; hänen ainoana talouskalunaan oli nuora, jolla veti ylös sen ruoan, jonka kaupungin hurskaat vaimot hänelle toivat. Hän oli kristityn väestön ylpeys; molemmat suuret uskonlahkot, homouusialaiset ja homoiuusialaiset, kiistelivät kunniasta saada lukea häntä riveihinsä; molemmat pitivät häntä Ateenan suurimpana merkillisyytenä ja kaunistuksena. Pakanat sitä vastoin kammoivat pylväsmiestä, kun tämä oli lakannut olemasta heidän uteliaisuutensa esineenä. Hehän uhrasivat kukkia ja suitsutusta elämän ja ilon jumaluusvoimille ja seppelöivät niitä kauniita kuvia, joita taide oli niistä luonut. Kristityt taasen polvistuivat pyhimystensä luurankojen eteen. Sen tähden tuntui pakanoista aivan luonnolliselta, että kristityt vielä hartaammin palvelivat tuota likaista, rumaa, hourupäistä ukkoa, jolla toki oli luurankojen ja mumioiden rinnalla se etu, että hän oli elävä epäjumala.
Ne pakanat, joiden uskonnollinen tunne ja kauneudentunto ei pakottanut heitä inhoamaan häntä, katselivat häntä yhtä välinpitämättömästi kuin tritoonia, joka vuosisatoja oli liehuttanut tuuliviiruaan Tuulien tornissa Ateenan torin vieressä. Ne näyttivät olevan, pylväspyhimys ja bronssitritooni, samaa ainetta, yhtä kestäviä auringon paahteessa ja myrskyissä, yhtä lujasti juurtuneina ahtaasen korkeuteensa.
Mutta joskaan luonnonvoimat eivät vaikuttaneet Simooniin, niin hän oli kenties toiselta puolen hyvinkin herkkä sille jumaloimiselle, joka tuli hänen osalleen. Sellaisina päivinä näet, joina paljo vieraita oli käynyt häntä töllistelemässä, hän kohteli lempeästi niitä hurskaita vaimoja, jotka toivat hänelle leipää, viiniä ja vettä; jos hän sitä vastoin päivällä oli ollut vähemmän huomion esineenä, niin hän syyti heihin illalla auringonlaskun jälkeen — sillä vasta silloin hän puhui — sekavia sanoja ja kamalia uhkauksia.
Yöt Simoon omisti itselleen. Hän tarvitsi sen tunnit kootakseen voimia tulevan päivän vaivoihin. Kun hän puolenyön lähestyessä oli veisannut iltavirtensä, ei kukaan saanut lähestyä hänen pylvästään. Hän näytti häpeävän olevansa sen luonnonlain alainen, joka vaatii levon ja liikkeen, unen ja valvonnan vaihtelua. Vaan vaikka hän nukkuikin, niin se oli linnun kevyttä unta, sillä hänet herätti yksinäisen yömatkalaisen askeleet ja hän oli aina valmis viskaamaan kauheita ennustuksia hänen peräänsä. Sen tähden eivät kristityt eivätkä pakanat mielellään kulkeneet pylväskentän kautta yöllä.
Kun nuo kolme naista oli poistunut, kuulivat piispa ja esilukija lähestyessään, kuinka pyhimys, joka oli istahtanut syömään iltaistansa, päästi kummallisen vaakkuvan äänen, johon tuli vastaus pienestä lehdosta toiselta puolen jokea. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi suuri, musta lintu kohoavan lehdosta, ohjaavan lentonsa pylvästä kohden ja räpytellen lentelevän sen ympärillä, ikäänkuin olisi tahtonut vaan ei uskaltanut laskeutua alas.
— Tulehan, korppini! kuului pyhimyksen käheä ääni. — Tule ja syö iltasesi! No tulehan, tulehan, korppiseni, korppiseni!
Korppi vastasi näihin sanoihin surullisesti ja epäluuloisesti koikkuen, vaan lenteli räpytteli yhä patsaan ympärillä, ja pyhimys seurasi häntä kädellään, johon hän luultavasti oli pannut muutamia leipämuruja.
— Älä ole arka! En ole enää vihainen sinulle. En väännä kaulaasi poikki. No tulehan nyt, tule nyt!
Ääni, jolla nämät vakuutukset lausuttiin, näytti vaikuttavan korppiin. Se laskeutui pylväänpään reunalle, vaan hypähti taaksepäin, liikutteli siipiään ja parahti muutaman kerran käheästi kun Simoon ojensi kätensä ottaakseen sen kiinni. Sen epäluulo ei siis vieläkään ollut poistunut. Vaan kun Simoon oli luopunut yrityksestään ja kääntynyt pois jatkamaan illallistaan, palasi vähitellen luottamus jälleen lintuun. Se tuli lähemmäksi, hypähti viimein Simoonin polvelle ja salli tämän vapaasti silittää sysimustaa, kiiltävää selkäänsä, sekä otti sangen ahnaasti osaa pyhimyksen ateriaan.
— Olet ollut poissa koko päivän, olet vihoissasi istua törröttänyt tuolla puussa, sanoi Simoon ystävällisesti nuhdellen. — Minä kuritin sinua jotensakin ankarasti eilen, sen tein, vaan kylläpä sinä oletkin niin tyhmä ja kovapäinen, että joskus raivostun ja tekee mieli vääntää sinulta niskat nurin. Kaksi pitkää vuotta koulussa, etkä vielä osaa lausua nimeä Elpiniike!