V.
Aamulla aikaiseen hän jo pukeutui ja lähti ulos. Ja kun panttilainakonttorin ovet avattiin, astui hän ensimmäisenä sisään ja panttasi kellonsa ja sormuksensa.
Sieltä ajoi hän suoraa päätä asekauppaan ja pyysi nähdä pistooleita. Hänelle tuotiin useita nähtäväksi, mutta hän valitsi kaikkein pienimmän Brovning-pistoolin, jonka kaliiberi oli vain kuusi millimetriä. Hän osti myöskin patruunia, ja nuo pienet, sileät nikkelikuulat näyttivät niin vaarattomilta, — ne eivät tekisi suurta reikää läpimennessään.
Se tuotti hänelle kummallista lohdutusta. Hän ihmetteli, miten saattoi olla niin kylmäverinen.
Mutta kun hän ajoi pyörällä asuntoansa kohden, alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti ja epämiellyttävästi. Hän hiljensi vauhtiaan, mutta kun mökki aikoi näkyä, täytyi hänen nousta pyörältä ja seisahtua. Hänen aivonsakin tuntuivat tylsiltä. Ja kun hän koetti tehdä joitakin huomioita, havaitsi hän kuin unessa, että aamu oli kaunis, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja suuressa piilipuussa lauloi yksinäinen leppäkerttu korutonta lauluaan…
Yhtäkkiä hän muisti kuulleensa samallaisen linnunäänen samanlaisena aamuna, — mutta missä?
Vihdoin hän muisti luon aamun, — viisi vuotta sitten. Hän oli taas näkevinhän kastehelmiä välkkyvän ruohokentän, lehmukset ja synnytyslaitoksen suljetun pääoven, kaikki, kaikki. Lukemattomat muistot syöksyivät hänen sieluunsa, hän tunsi hämärästi, että juuri nämä kaksi päivää ovat hänen elämänsä tärkeimmät: silloin sai hän elämänsä suurimman lahjan, ja nyt, viiden vuoden jälkeen, juuri tänä aamuna, hän sen menettää. Kesäaamuna hän tuli, kesäaamuna hän poistuu — ja jättää jälkeensä pimeän syksyn…
Ja hän oli toivonut niin paljon.
Kun hän tuli eteiseen, kuuli hän taas tuon heikon valituksen. Ja sisään astuessaan oli hänen vaimonsa polvillaan vuoteen vieressä ja hänen silmänsä olivat itkusta punaiset.
— Miten kauhean kalpea sinä olet! — huudahti hänen vaimonsa pelästyneenä. — Mitä… mikä sinun on…?
— Vai niin… onko niin, — puhui mies hämillään. — Se johtuu kai siitä, etten ole nukkunut.
— Etkö söisi vähän? — pyysi taas vaimo huolestuneena.
— En vielä näin aikaisin syö, — vastasi mies ja hänen äänensä värisi omituisesti. — Mutta tiedätkö, kun tuossa maantiellä tuli juuri eräs toveri vastaan ja sanoi, että Valeriana huojentaa kipua tällaisissa tapauksissa. Eiköhän sitä pitäisi koettaa? Jos sinä menisit apteekista hakemaan, — joudut vähän ulkoilmaankin…
— Niin, kyllä minä menen…
Vaimo pukeutui kiireesti, ja kun hän oli valmis, seisoi hän käsi ovenrivassa ja katsoi tuskallisesti epäröiden lapseensa.
Aivankuin olisi aavistanut hänen ajatuksensa, sanoi mies hitaasti:
— Sano nyt hyvästi Matille ja suutele häntä. Hänen on sitten parempi olla… Vaimo ei voinut pidättää kyyneleitä, kun hän polvistuen suuteli lastaan.
— Hyvästi nyt, pikku Matti! Äiti tulee heti…
Ja sitten kuiskasi hän hiljaa, tuskallisesti miehelleen:
— Voi, jospa hän jo pian pääsisi rauhaan…
— Ehkä hän jo pääseekin, — päätteli mies.
Ja vaimo meni.
* * * * *
Taas valtasi sama hädän ja tuskan tunne hänet, ja sydämenlyönnit koskivat kuin vasaraniskut. Hän katsahti peiliin ja pelästyi: hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin palttina, silmät tuijottivat loisteettomina syvällä kuopissaan ja ohimoille oli ilmestynyt harmaita hiuksia.
Ja kuoleva lapsi yhä valitti.
Kun mies meni vuoteen ääreen, haparoi tuo pieni, kuuma käsi taas hänen sormeaan ja heikko ääni kuiskasi tuskin kuuluvasti:
— Polttaa, isä…
— Isä antaa lääkettä…
Hän otti veronaalipullon, jota lääkäri oli määrännyt unen saamiseksi, kaasi lusikkaan kaksinkertaisen annoksen ja antoi pojalleen.
— Nyt Matti saa nukkua…
Valitukset tuntuivat hiukan heikoin miltä, lapsiparka sulki silmänsä.
Ja pieni käsi, joka piteli isän sormea, värähti vain silloin tällöin.
Mies katsoi häneen kauan, ja tietämättä niitä puhui kysyi hän hiljaa, värisevällä äänellä:
— Pidätkö sinä äidistä ja isästä…?
Pieni käsi puristi taas lujemmin hänen sormeaan, silmät aukenivat raskaasti, ja tuossa kärsivässä, syvässä katseessa näkyi vaan ihmettelyä ja rakkautta.
— Pidän… paljon, — kuiskasi hän vain huulillaan ja ummisti silmänsä.
Varpaillaan hiipi mies toiseen huoneeseen. Ja hänen hengityksensä oli muuttunut kuuluvaksi läähätykseksi, kun hän otti patruunalaatikon ja alkoi täyttää makasiinia.
Kun hän tuli pojan vuoteen viereen, olivat tämän silmät suletut, eikä hän aukaissut niitä, vaikka tunsi isän tarttuvan käteensä. Mutta tuo tuskallinen ilme oli nytkin hänen kasvoillaan, hän valitti hiljaa, — ja hänen hengityksensä oli muuttunut korisevaksi.
Mies tunsi sydämensä jyskivän tuskallisen rajusti, kun hän kumartui suutelemaan noita kuumia, kalpeita huulia, jotka vain heikosti vastasivat.
Kun Matti ei nytkään avannut silmiänsä, tuli hän pääpuoleen ja asetti hiljaa pistoolin suun aivan lähelle hänen rakasta päätänsä, sulki silmänsä ja — painoi liipasinta…
Paukaus tuntui tavattoman kovalta ja räikeältä hiljaisessa huoneessa. Kuin unessa näki hän, ettei lapsi nytkään aukaissut silmiänsä, — hänen pieni, laihtunut ruumiinsa vain hiukan värähti ja nyrkkiin puristettu käsi aukeni. Hänen tuskallinen ilmeensä, joka ei onnettomuuden jälkeen ollut kertaakaan lientynyt, muuttui rauhalliseksi. Näytti aivankuin hän olisi hiljaa hymyillyt…
Mies ei tietänyt mitään ajan kulusta, — hän tuijotti vain lapsensa kalpeita kasvoja. Kummallakin puolen päätä, korvan yläpuolella, oli pieni, tuskin näkyvä reikä. Niistä oli vuotanut hiukan verta hänen kellertäville hiuksilleen ja valkealle tyynynpäälliselle. Mies kasteli pyyhinliinan märäksi, pyyhki hiukset ja käänsi tyynyn, — ja hänestä tuntui niinkuin Matti olisi vain nukkunut…
Kummallista! Pienintäkään katumusta ei hän tuntenut. Nythän Matin ei enää tarvinnut kärsiä. Eikä hänen tarvinnut raajarikkona elää.
* * * * *
Mutta kauhean hiljaiseksi oli kaikki muuttunut. Ei kuulunut muuta kuin jonkun yksinäisen kärpäsen surina. Mies katsahti ylös ja huomasi seinällä vainajan pienen kaaripyssyn. — Niin,— hän ei enää koskaan ampuisi. Vuoteen alla näkyi pieni sandaali, jossa hänen pieni jalkansa oli elävänä ja notkeana liikkunut, — ja nyt ei hän koskaan enää liiku. Hänen heleä naurunsa ei enää koskaan kaiu…
Hän tarttui vainajan käteen ja säpsähti. Se oli jo hiukan kylmä ja kankea, — se ei enää vastannut hänen puristukseensa. Hän pidätti hengitystään ja kuunteli — niinkuin olisi odottanut kuulevansa lyhyen, läähättävän hengityksen —
— Kuollut…
Mies kuiskasi sen hiljaa. Ja hän tunsi, että suru, julma, hellittämätön suru oli iskenyt häneen terävät kyntensä. Se tuntui jo painavan häntä kuin ääretön taakka.
Hän lyyhistyi polvilleen vuoteen viereen ja suuteli nyyhkyttäen poikansa kalpeita kasvoja, — mutta nekin olivat jo kylmenneet.
SYNTYMÄPÄIVÄ
Vanhan tornikellon viimeinen juhlallinen lyönti oli juuri kumeana kaikuna kiirinyt yli kaupungin, kun riippuvan ratakiskon rämisevä soitto ilmoitti rakennustyöläisille, että työpäivä oli päättynyt. Nämä jättivät heti työnsä ja alkoivat leveänä, tummana tulvana työntyä ulos tiilikasojen reunustamasta portista, — ja kahden samean virran lailla lähti tuo likainen, uupunut joukko vyörymään vastakkaisiin suuntiin.
* * * * *
Salvumies Vanhala oli parhaillaan veistämässä ylimmäistä seinähirttä, kun soitto alkoi kuulua. Hän löi vielä muutaman lastun, suoristi sitten vaivaloisesti selkänsä — niinkuin hänen hartioitaan olisi painanut raskas taakka — ja huokasi syvään. Sitten otti hän vanhan hattureuhkanan päästään ja pyyhkäsi tomuisella puseronhihallaan ryppyisiä kasvojaan, joilta vieri suuria hikikarpaloita.
Vanhala vilkasi vaistomaisesti ympärilleen varmistuakseen siitä, että työkalut olivat tallessa, ja lähti laskeutumaan telineiltä. Sitten asetti hän tuomansa piilukirveen ja »vatupassin» kalulaatikkoon, sulki sen ja nostettuaan ennen valitsemansa kuivan hirrenpölkyn olalleen, otti eväskorin käteensä ja lähti toisten jälkeen.
— Ohhoh, kylläpä oli taas raskas päivä! — huokasi Vanhala itsekseen. Ja kun hän saapui portille viimeisenä ja huomasi jonon alkupään jo kaukana häipyvän tomuun jo ihmisvilinään, tunsi hän väsymyksen ja katkeruuden sekaisen masennuksen herpaisevan koko olemustaan. Nuo nuoret ovat jo pian kotona, ja hänen täytyy raahustaa toista tuntia tällaisessa kuumuudessa.
Ilma oli ollut jo kolmatta viikkoa tavattoman helteinen. Nytkin, vaikka kello oli yli kuuden, tuntui pölyinen, auringonpaisteessa värisevä ilma tukehuttavan kuumalta: katukivet ja kiviseinät tuntuivat aivan hehkuvan, ja pehmenneet asfalttikäytävät levittivät pahanhajuista katkua.
Tämä kaikki vaikutti Vanhalaan yhä uuvuttavammin. Hänen korvissaan alkoi humista, polvet notkahtelivat omituisesti, ja hänen selkänsä oli aivan märkä hiestä. Pölkky tuntui painavan hänen laihaa olkaansa kuin suuri, teräväsärmäinen kivi, — ja kotiin oli vielä kolme kilometriä. Hän puri hammastaan ja käveli edelleen, mutta silloin viilsi sydänalassa taas tuo outo kivuntunne ja päätä alkoi huimata…
Hänen täytyi pysähtyä erääseen porttikäytävään ja istahtaa pölkylleen lepäämään. Nojaten seinään hän otti hatun päästään, pyyhkäisi taaksepäin harmahtavan tukkansa ja kuivasi taas puseronhihallaan hikistä otsaansa.
Mutta samassa ryntäsi pihalta suuri, kiukkuinen koira ja alkoi ahdistaa häntä raivoisasti haukkuen. Hän koetti torjua sen hyökkäyksiä eväskorillaan, ottipa jo maasta multakokkareenkin, mutta siitä koiran raivo vain yltyi, — ja lopulta se iski kuin iskikin hänen housunlahkeeseensa, joka ratisten repeytyi. Hän potkasi voimattomasti, mutta ei osannut, sitten sieppasi hän korinsa ja pölkkynsä ja peräytyi kadulle koiran ahdistamana.
Mutta sepä ei hellittänyt vieläkään, ja hänellä oli täysi työ puolustautuessaan tuon ympärillä pyörivän pedon hyökkäyksiä vastaan. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti ja epämiellyttävästi, samalla kun kylmä, voimaton viha ja katkeruus valtasi hänen mielensä. Miksi pidetään tuollaisia petoja vapaana, niin ettei ihminen saa edes rauhassa kulkea? Hänen teki mieli ottaa kivi ja viskata sillä, niin että vaikenisi iäksi, — mutta hiki sokaisi hänen silmänsä ja henkeä salpasi. Hän katui jo sitäkin, että oli ottanut niin suuren pölkyn, mutta muisti samassa, ettei kotona ollut yhtään puita.
Koira jätti hänet vihdoin ja hän alkoi vähitellen rauhoittua. Mutta väsymys ja masentava voimattomuuden tunne yhä lisääntyivät.
Silloin hän muisti, että hän tänään täyttää viisikymmentä vuotta.
Se saattoi hänen mielensä vielä alakuloisemmaksi. Hän tunsi yhä selvemmin työmiehen kauheimman vihollisen — vanhuuden — uhkaavana edessään. Se oli vähitellen hiipinyt yhä lähemmäksi, hän tunsi, ettei hän enää mitenkään kykenisi suorittamaan samaa työmäärää kuin muutama vuosi sitten. Hänen jäsenensä tuntuivat kummallisen hervottomitta ja kankeilta, tänäänkin oli hänen täytynyt ponnistaa viimeiset voimansa pysyäkseen toisten rinnalla. Eikä uskaltanut edes levähtää.
Vanhala vavahti, hän tunsi ensikerran, ettei enää kauan jaksaisi.
Silloin hänet eroitetaan työstä — iäksi. Mihin joutuvat silloin
Kallen pienokaiset, mihin joutuu hän itse? — Vaivaistaloon…?
Sitä ajatellessa tunsi hän oudon voimattomuuden ja jäykkyyden leviävän jäseniinsä. Askeleet tuntuivat raskailta kuin olisi kenkiin tarttunut paksulti savea, ja hän huohotti kuin vanha, väsynyt hevonen liian suuren kuorman edessä. Ja hänen mielensä oli niin raskas ja toivottoman alakuloinen…
Silloin leyhähti hänen sieramiinsa omituinen, kiihoittava tuoksu. Aa! Anniskelun ikkunat olivat avoinna, ja sieltä se virtasi — tuo miellyttävä oluen, makkaran ja paistetun sipulin tuoksu. Sieltä kuului vilkasta, moniäänistä puheensorinaa, lautasien ja lasien kilinää…
Vanhalan askeleet muuttuivat omituisen epävarmoiksi astuessaan noiden avattujen ikkunoiden ohi. Hän seisahtuikin kerran, astui pari askelta eteenpäin, seisahtuen uudestaan; ja hänen kasvoillaan kuvastui neuvottomuus, — niinkuin ihmisen, joka tuntemattomalla seudulla saapuu tienhaaraan…
— Menisinköhän juomaan puolikkaan olutta? — tuumiskeli hän itsekseen. — Se ei totisesti tekisi pahaa tällaiseen janoon, — ja kun koko päivän on tehnyt näin heikkoa…
— Vaikka kyllä ne pennit ruokaankin tarvittaisiin… Ja odottavat ne siellä kotonakin, — kun muutenkin viipyy niin kauan…
— Mutta eihän 25-penninen sentään vie sinne eikä tänne! — päätti hän vihdoin. — Eikä sitä puolikasta kauan juo… Ja onhan nyt syntymäpäiväkin!
Vanhala laski päättävästi pölkkynsä porttikäytävään ja astui sisään anniskeluun.
* * * * *
Ilma oli täällä vielä kuumempaa kuin ulkona, ja sakea tupakansavu levisi yli huoneen kuin harmaa sumu. Mutta tästä huolimatta tuntui siltä kuin olisi jotain lohduttavaa virrannut hänen alakuloiseen sieluunsa, — niinkuin jokin salaperäinen, ystävällinen käsi olisi ojentunut häntä vastaan… Hän osti puolikkaan olutta, otti tarjoilupöydältä lasin ja katsahti ympärilleen istumapaikkaa etsien.
— Vanhala! Tulkaa tänne! — kuului samassa iloinen, tuttu ääni.
Huutaja oli nuori salvumies, joka istui aivan yksin erään pöydän ääressä.
— Ja hah… Sinulla on siellä tilaa.
— On, on, — istukaa pois!
Vanhala joi ensimmäisen lasin ja istui äänettömänä. Mutta syöntinsä lomassa alkoi nuori mies kysellä:
— Missä Vanhala nyt on työssä?
— Tuollahan minä. Kirkkokadulla.
— Minkälaiset palkat siellä on?
— Kolmekymmentäkaksi penniä minä saan tunnilta, vastasi Vanhala ja lisäsi hiljaa, katkerasti:
— On siellä parempiakin palkkoja, mutta mitäs mi mistä enää…
— No, ei sillä palkalla paljon herrastella, huomautti toinen hetken äänettömyyden jälkeen.
— Ei herrastella. Ja kun on niin monta syöjää…
Hetkeen ei kuulunut muuta kuin kapakan epämääräinen, sekava sorina ja sähköventtiilin vihainen sihinä. Vihdoin sanoi nuori mies hiljaa:
Niin, niin, sellaista se on… Mitenkä se teidän Kalle nyt jaksaa?
— Kai se Kalle-parka siitä jo pian pääsee… On ruvennut yskimään niin tavattomasti ja sylkee yhtämittaa verta. Ylhäällä ei enää jaksa yhtään olla.
No, tekös sitten vain hänen perhettään elätätte?
— Kukas heitä sitten elättäisi? — vastasi Vanhala alakuloisesti huoahtaen. — Kai se miniä menee pian samaa tietä, koska yhä vaan laihtuu ja rykii. Ja kun niitä lapsiakin on ehtinyt tulla heille jo niin monta…
Hän oli ehtinyt juoda loppuun oluensa ja tunsi itsensä paljon virkummaksi ja saaneensa kuin uutta voimaa. Kalvava alakuloisuus ja väsymys alkoi vähitellen hälvetä. Kapakan moniääninen sorina tuntui kuuluvan aivankuin jostakin kauempaa, — se herpasi ja huumasi kuin vanha, lapsuusaikainen laulu. Ja tuo nuori mies häntä vastapäätä, joka kuunteli hänen puhettaan tarkkaavaisena, jopa kunnioittaen, näytti kerrassaan kunnon mieheltä…
— Jaa, kuulkaas Vanhala! Nyt minä tilaan, ja teidän pitää juoda kanssani. Tehän opetitte minut sahaa viilaamaan, — enkä minä ole sitä unohtanut.
— En oikein tiedä… Pitäisi kai jo lähteä kotiinkin — änkytti Vanhala epävarmasti, mutta sisimmässään hän oli iloinen toisen huomaavaisuudesta.
— Joutavia! Onhan vielä aikaa.
Ja nuori mies lähti reippaasti tarjoilupöytää kohden.
— Mikä rehti mies! —ihasteli Vanhala mielessään. — Muistella tuollaisin vanhoja, pieniä.
Samassa palasi nuori mies mukanaan kaksi pulloa olutta ja sanoi leikillisesti:
— Niin, Vanhala. Kotiinsa on moni kuollut, ja sentähden se on hiukan vaarallinen paikka! Ja kyllä tekin sinne vielä joudatte! Kippis sen asian päälle!
Vanhalan täytyi nauraa tuolle reippaudelle ja nuoruudelle, josta hän niin paljon piti, — ja jota hän ei enää koskaan saisi tuntea…
Kummallista? Mitä useamman lasin he joivat, sitä omituisemmalta alkoi Vanhalasta tuntua. Hän ei ollut syönyt juuri mitään koko päivänä, ja alkoholi imeytyi hänen heikkoon ruumiiseensa kuin vesi sieneen. Tuo kurja kapakka tuntui hänestä kokonaan toiselta kuin äsken. Ja tuo nuori mies, hän oli ystävä, — enemmän kuin ystävä: hän oli kuin oma poika. Ehkä hän Vanhalan mielestä tuntui vielä läheisemmältä sentähden, että hänen oma, ainoa poikansa pian auttamattomasti kuolisi.
Aika kului, mutta yhä hän istui nuorta miestä vastapäätä ja kertoi hänelle surullista elämäänsä. Hän tuli liikutetuksi, ja hänen äänensä kuulosti käheältä ja tukahutetulta, kun hän taas jatkoi:
— Niin, sellaista on elämäni… Mitä hyötyä tai iloa minulla siitä on ollut? Poika minulla oli, — ja nyt hän makaa sängyssä heikompana kuin minä. Ja minä elätän häntä, hänen vaimoaan ja kolmea pienokaistansa. Ymmärrätkö sinä, minä, näillä käsilläni, elätän heitä! Katsos näitä…
Hän ojensi nuorta miestä kohden känsäiset, vapisevat kätensä. Sormet olivat käyristyneet ankarassa työssä, ja jäsenten kohdalta olivat ne niin paksut ja muodottomat. Kokonaisen historian, surullisen, kovan ja armottoman historian saattoi lukea noista vanhoista, ryppyisistä käsistä…
— Älä sinä vaan käsitä minua väärin, — en tarkoita, etten tahtoisi tehdä työtä heidän hyväkseen… Ei — minä tekisin paljonkin, mutta… mutta kun kaikki on turhaa… Ajattelehan, että hän kuolee… Hänen äänensä muuttui yhä korkeammaksi ja käheämmäksi, kun hän lisäsi:
— Ja minä olen häntä näillä käsilläni kantanut… Poikani…
Viimeinen sana värähti vain hiljaisena, tukehtuneena kuiskauksena. Mutta siinä kuvastui niin sanomaton toivottomuus ja suru. Hänen hartiansa alkoivat vavista ja hänen harmaa päänsä vaipui voimattomasti ryppyisten käsien varaan.
— Kyllä se on kovaa, mutta ehkä hän vielä paranee, koetti nuori mies lohduttaa. Hänenkin silmänsä olivat kosteat ja hän tarttui noihin kangistuneisiin käsiin.
— Ei hän enää… Mutta sinä olet oikeassa, — ei se valituksista parane.
Ja aivankuin häveten otti hän pöydän alla eväskorinsa ja lisäsi hiljaa:
— Kai tästä on sentään lähdettävä.
— Niinpä minunkin!
He tulivat yhdessä ulos, nuori mies hyvästeli vakavasti ja ystävällisesti ja lähti kotiinsa vastakkaiseen suuntaan.
Vanhala lähti hiljalleen astelemaan esikaupunkia kohden. Kello oli jo puoli yhdeksän, ja ilmakin oli muuttunut viileämmäksi. Hän meni erään pienen puiston lävitse, jossa ilma oli täynnä moniväristen kukkien tuoksun. Siellä istui penkeillä puitten siimeksessä rakastavia pareja hiljaa kuiskaillen, ja puiston laidalla näyttivät pika-ajurit torkkuvan kuskipenkeillä. Hänen edellään kulki pieni sanomalehtipoika, jonka hento ääni oli innokkaasta huutamisesta käheytynyt, — ja jossakin kauempana, luultavasti kesäravintolassa, alkoi torvisoittokunta soittaa surumielistä valssia. Vanhalan jalat alkoivat horjahdella, ja kun sanomalehtipoika istahti syömään taskusta ottamaansa leipäpalaa, pysähtyi Vanhalakin ja istahti viereiselle penkille.
Ei kuulunut rattaiden jyryä, tuulenhenkäyskään ei liikuttanut tuuheita lehmuksia, joiden latvat loistivat kuin kullattuina laskevan auringon valossa. Hänen kuunnellessaan tuota etäistä soittoa tuntui se omituisen tutulta, ja kun keskiosa alkoi, tunsi hän sydämensä vavahtavan: hän oli kuullut tuon valssin kolmekymmentä vuotta sitten, käydessään ensi kerran morsiamensa kanssa kaupungissa palokunnanjuhlassa.
— Kolmekymmentä vuotta, — kuiskasi Vanhala itsekseen, ja entisyyden muistot syöksähtivät hänen aivoihinsa huumaten kuin väkevä viini. Muistamatta missä oli, kuunteli hän vain tuota surumielistä valssia, ja hän oli näkevinään taas tyttönsä vierellään valkohihaisessa kansallispuvussaan, kauniina, onnea hymyilevänä. He kulkevat ympäri puistoa katsellen akrobaatteja, juovat limonaadia, ja heidän ympärillään vilisee valkomekkoisia, kypäräpäisiä palokuntalaisia, hienopukuista herrasväkeä, maalaisia ja kaupunkilaisia — yhtenä sorisevana, loppumattomana tungoksena. Mutta hän ei välitä muusta kuin tytöstä, he katsovat toisiinsa onnellisina, hän oli vasta tulomatkalla ilmaissut, että tuvan hirret olivat jo kaadettuina, valmiiksi veistettyinä Takasuon reunassa. Ja huomenna hän lähtee kuokkimaan heille ruismaata; ja syksyllä, kun se ensikerran viheriöitsee, on tupakin jo valmis ja he pääsevät omaan kotiin…
Soitto taukosi ja Vanhala katsahti säpsähtäen ympärilleen. Hän muisti taas kurjan, toivottoman todellisuuden, ja tuo kaukainen muisto tuntui kauniilta unelta. — Olisiko mahdollista, että hän olisi ollut noin onnellinen, luottanut tulevaisuuteen.
Vanhala oli aina koettanut unohtaa menneisyyden, sillä se oli liian surullinen, mutta nyt nuo kaukaiset muistot valtasivat kokonaan hänen järkytetyn sielunsa. Hän muisti, miten jokavuotinen halla oli tuhonnut heidän toiveensa ja vihdoin karkoittanut heidät kodistaan. Hän muisti ne monet suuret onnettomuudet, joihin heidän elämänsä ja onnensa vihdoin oli särkynyt. Ja ajatellessaan että tuo sama reipas, kansallispukuinen tyttö oli toistakymmentä vuotta virunut vuoteessa avuttomana, ennenkuin kuolema hänet pelasti, että heidän nuorimmat lapsensa olivat kuolleet ja viimeinenkin odottaa kuolemaa, valtasi hänet niin haikea kaipaus, suru ja sääli, ettei hän ollut koskaan sellaista tuntenut, hän tunsi ensikerran, että hänen koko elämänsä kärsimykset ja ponnistelut ovat olleet turhia, — että hän on ihan yksin maailmassa. Ja katsellessaan pientä, paljasjalkaista sanomalehtipoikaa, jolta ei kukaan enää ostanut lehtiä, tuntui hänestä kuin se olisi ollut hänen kuolevan poikansa pikku Ville. Hänestä tuntui, että tämäkin pienokainen kohta tulee orvoksi, — ja hän olisi tahtonut sanoa jotain lohduttavaa, puristaa häntä rintaansa vastaan.
Hän lähti taas kotia kohden, mutta hänen mielensä muuttui yhä surullisemmaksi huomatessaan, että muutamat vastaantulijat katsoivat häneen kylmästi ja epäilevästi. Kun vaan olisi tullut edes yksi ihminen, joka olisi häntä ymmärtänyt, joka olisi katsein tai sanoin sanonut: »Kas tuossa on vanha työmies, joka on tehnyt paljon työtä». — niin olisi hän ollut valmis itkemään ilosta. Mutta ei, päinvastoin eräs hieno neiti, jota hän ei ehtinyt tarpeeksi kauas väistää, sanoi toverilleen halveksivasti:
— Ush! Tuokin haisi oluelle… Jokin vanha hampuusi tietysti!
Nuo sanat sattuivat suoraan hänen sydämeensä kuin kirvelevät piiskaniskut. Alakuloinen, surumielinen tunnelma hävisi kuin sumu myrskyssä — antaen sijaa voimakkaalle katkeruudelle. Hänen silmissään miltei musteni, hän seisahtui käytävälle ja tuijotti jäykin katsein neitien jälkeen. Mutta nämä eivät edes taakseen katsahtaneet…
— Vai hampuusi! — mutisi Vanhala. — Tietävätköhän tuollaiset hienohelmat mitä on työ… Ja mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua noin solvataan…
Hän lähti uudelleen astelemaan ja hänen katkeruutensa lisääntyi. Hän muisti kaiken ylenkatseen, kaikki loukkaukset ja ilkeät sanat, jotka hän oli saanut syyttömästi niellä. Hän kertasi mielessään sen ankaran työn ja kurjuuden, jota hän oli saanut kokoa. Hänessä alkoi jokin kuohua, niinkuin astiassa, johon on kaadettu liian paljon joitakin väkeviä aineita. Hänen askeleensa kävivät nopeammiksi ja hän puristi lujemmin korinsa sankaa.
Hänen katkeruutensa kiihtyi yhä, kun hän muisti, että puupölkky oli unohtunut porttikäytävään, — nyt ei kotona ollut puita ruuanlaittoa varten. Hän huomasi repeytyneen housunlahkeensa, — ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Hän kiukustui yhä enemmän, hän päätti ottaa huomenna kiven taskuunsa, — ja jos se silloin tulee, niin…
Näitä miettien oli hän vihdoin saapunut esikaupungin pölyiselle maantielle asti. Hän oli niin kiihottunut, ettei huomannut mitään. Hänen ohitseen ajoi hurjaa vauhtia auto, ja sen nostama pölypilvi peitti koko maantien kulkijoilleen näkymättömiin; hän sai kurkkunsa pölyä täyteen ja alkoi ankarasti yskiä.
Silloin tuli häntä vastaan kaksi hiukan juopunutta hulikaania. Toinen tarttui hänen korinsa sankaan ja ärjäsi röyhkeästi:
— Onko sulia tuossa korissa olutta?
— Mitä se sinulle kuuluu? — kysyi Vanhala suuttuneena. — Hellitä koristani!
— Meinaatko sinä, äijä, ruveta ryppyilemään? Tuosta saat!
Ja hän iski Vanhalaa korvalle.
Vanhalan suuttumus kohosi korkeimmilleen. Hän koetti tavoittaa heitä, mutta samassa läheni ihmisiä ja veijarit luikkivat nopeasti tiehensä erästä kujaa myöten.
— Oh, te lurjukset! — huusi Vanhala vihan vimmassa.— Mitä tämä oikein merkitsee, kun ei saa rauhassa kulkea! Oo, — kyllä minä teille näytän!
Mutta poliisikamari oli aivan lähellä ja sen pihalla istui penkillä kolme rotevaa miestä. He olivat koko iltapäivän maanneet paitahihasillaan lehmusten suojassa ja kiroilleet kuumuutta. Nyt olivat he jo virkistyneet, — kunhan vaan olisi jotain tehtävää, ettei aika olisi niin jumalattoman pitkä!
Sillein kuulivat he Vanhalan kiukustuneet huudot…
Täyttä vauhtia saapuivat he paikalle, kun Vanhala parhaillaan kovaäänisesti manasi kiusaajiaan ja viittoili vihaisesti sinnepäin, mihin ne olivat paenneet. Hän oli niin kiihoittunut, että näytti paljon päihtyneemmältä kuin hän todellisuudessa olikaan.
Yksi poliiseista tarttui Vanhalaa kauluksesta ja sanoi mahtavasti:
— Jassoo! Vai te täällä rähisette juopuneena yleisellä maantiellä ja häiritsette järjestystä! Mars konttoriin!
— Tuota, tuota noin, — änkytti Vanhala. — Asia on niin, että se rupesi repelemään koriani ja tahtomaan olutta…
Mutta poliisi keskeytti hänet kiivaasti:
— Jaa, jaa! Kyllä teidän oluenne ja lörpötyksenne tunnetaan! Mars matkaan vaan! Laine, ota kiinni toiselta puolelta!
Ja sen enempää kuuntelematta tarttuivat poliisit innokkaasti saaliiseensa ja alkoivat raahata häntä mukanaan.
Mutta Vanhalan ennestäänkin katkera mieli leimahti uudelleen. Hän alkoi ponnistella vastaan ja huudahti tulistuneena:
— Ettekö kuule, etten minä ole syyllinen? Täällä tietävät… Älä likistä kättäni!
Silloin kuului joukosta muutamia synkkiä ääniä;
— Älkää rääkätkö vanhaa miestä!
— Ei hän mikään rähisijä ole, kyllähän hänet täällä tunnetaan…
— Älkää viekö häntä!
Nyt kääntyi kolmas poliisi miesten puoleen ja ärjäsi tuimasti:
— Mitä te mutisette? Tahdotteko tekin tulta mukaan?
Vanhala ei ollut ennen koskaan joutunut poliisien käsiin, eikä siis ymmärtänyt, että nyt olisi ollut parasta mennä sovinnolla. Hän ymmärsi vaan kärsivänsä luultavaa vääryyttä, ja alkoholi ja yhä nouseva katkeruus teki hänet kuin sokeaksi. Hän pani vastaan vointinsa mukaan, huutaen käheästi:
— Minä en ole tehnyt mitään pahaa! Ja minä en tule! En…
— Sinä tulet! — sähähti poliisi.
Vanhala oli nuorena ollut notkea, voimakas mies, ja se ilmeni vielä nytkin, kun hän alkoholin ja vihan kiihoittamana taisteli vapautensa puolesta, — sillä poliisit eivät saaneet häntä mihinkään. Hänen eväskorinsa lennähti kauas, kansi aukeni ja sieltä vierähti maantien tomuun puoliksi syöty leivänpala, kahvimuki ja tyhjä kaljapullo, joka haikeasti särähtäen särkyi kiviin. Hänen onnettomuudekseen sattui yksi poliiseista, paksu, lihava mies, kompastumaan nurin, — ja tätä tapausta seurasi, kuten tavallista, äänekäs nauru katsojain taholta.
Poliisi muuttui aivan tummanpunaiseksi raivosta, ja kun hän pääsi ylös, iski hän kaikin voimin Vanhalaa reiteen nahalla päällystetyllä rautakepillä, — niin että se meni kokonaan vääräksi… Vanha mies tuupertui maahan.
Harmin ja inhon huudahduksia kuului katsojajoukosta.
Vanhala tempaistiin taas seisoalleen. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet kalpeiksi kuin palttina. Kaikki loukkaukset ja vääryydet, koko hänen elämänsä katkeruus ja epätoivo muuttui hänessä sillä hetkellä polttavaksi vihaksi, se lennähti hänen ruumiinsa ja sielunsa lävitse kuin tulinen myrkky. Se vei häneltä miltei ymmärryksen, ja hän huusi hammasta purren:
— Koiria te olette, ettekä ihmisiä! Oo, te koirat! Sieluttomat.
Ja viimeisin epätoivon voimin hän taisteli vimmatusti vastaan; hän paiskautui maahan, koettaen siten päästä irti, mutta ei onnistunut. Hän läähätti raskaasti ja hänen kurkkunsa korisi, ja taas hän ähkyi tolkuttomasti:
— Sieluttomat…
Paksu poliisi otti taskustaan rautaiset rannevitjat, kiersi ne Vanhalan ranteen ympäri ja väänsi kädensijasta, niin että vitjat uppoutuivat syvälle suonikkaaseen ranteeseen; samalla sähisi hän kuin käärme:
— Oletko, sinä perkele, hiljaa! Odotas, kyllä minä sinut opetan!
— Älä sinä koira revi sentään kättäni poikki! Kuka elättää minun perheeni…? Hellitä… Hellittäkää! Auttakaa, ihmiset…
Viimeinen huudahdus muistutti kuolettavasti haavoitetun otuksen parahdusta kouliessaan metsästäjän lähenevät askeleet…
— Älä katkase sen kättä! — kuului silloin uhkaava miehenääni, ja joukosta kuului sellaista murinaa, että poliisi katsoi parhaaksi hiukan hellittää vitjoja.
Vihdoin saavuttiin poliisikamariin ja ovet sulettiin.
Ylikonstaapeli oli jo poistunut, ja sentähden yksi heistä aukasi oven jo toisten piti töytätä Vanhala putkaan. Mutta hän tappeli vieläkin vastaan ja huusi hurjasti:
— Minä en ole tehnyt mitään pahaa! Tappakaa tähän paikkaan, jos tahdotte, mutta putkaan en mene!
Mutta nyt olivat hankalat katsojat poissa ja asia kävi koko joukon yksinkertaisemmin.
— Vai et mene…
Paksu poliisi oli ottanut vauhtia, ja sitten sai Vanhala sellaisen iskun sydänalaansa, että hän lennähti selälleen putkan keskilattialle. Samassa tarttui toinen hänen käteensä, raahasi seinän viereen ja kytki hänet käsiraudalla seinään kiinni.
Vanhala aukoi pitkän aikaa suutaan kuin kuivalle vedetty kala. Kun hän vihdoin sai ilmaa keuhkoihinsa, huusi hän korisevalla äänellä:
— Auttakaa… Auttakaa!
Toiset poistuivat etuhuoneeseen ja Vanhala oli kahden paksun poliisin kanssa. Hiki pursui virtana tämän punaisilta, raivosta vääntyneiltä kasvoilta: hän tuijotti pullistuneilla silmillään kuin vihainen sonni ja kähisi hiljaa, uhkaavasti:
— Kuka on koira?
Vanhala aivankuin heräsi. Hän oli täällä yksin, viruen vanhana, avuttomana, kytkettynä seinään, — ja tuo toinen! Hän muisti miten täällä oli ihmisiä piesty ja miten moni humalainen oli täällä salaperäisesti kuollut. Hänet valtasi sekava kauhu, ja yhtäkkiä hän huusi vihlovasti:
— Auttakaa, auttakaa!
Poliisi iski häntä pari kertaa rintaan voimainsa takaa ja kysyi raivoisasti:
— Lakkaatko huutamasta?
Vanhalan kasvot olivat kuolonkalpeat, ja hän ojensi vapaana olevan kätensä kuin torjuakseen seuraavaa iskua, ähkyen:
— Auttakaa…
Poliisi tarttui Vanhalan harmaaseen tukkaan, tempaisten hänen päänsä eteenpäin, niin että ollut, suonikas niska paljastui ja sähähti petomaisin, riemuitsevin äänin:
— Sinä olet hiljaa!
Ja samassa hän iski kaikin voimin tuota laihaa niskaa kämmensyrjällään…
Vanhala retkahti selälleen, niin että takaraivo kolahti kivilattiaan. Hänen kauhusta pyöreät silmänsä alkoivat himmetä, hänen jalkansa liikahtelivat jonkun kerran hervottomasti, ja sitten hänen leukansa vain hiukan värisi…
Hänen likainen, kytketty kätensä näytti jääneen rumaan, kieroon asentoon, — aivan kuin se olisi kokonaan väännetty sijoiltaan. Mutta hän ei näyttänyt enää siitä välittävän.
Hän oli aivan rauhallinen…
* * * * *
Niin, — sellainen oli hänen syntymäpäivänsä…
VIIMEINEN MATKA
»Rakkahin!
Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa sinulle. Nyt on asia niin, että olen saanut sedältäni hiukan varoja ja lähden ylihuomenna Etelään. Minä tahtoisin nähdä sinut vielä ja minä rukoilen sinua: tule! Kunpa ymmärtäisit, Ines, — ja tulisit.. Odotan sinua asemalla huomenillalla yhdentoista junalla. Tule!
Arvid.»
Nuori tyttö tarttui vapisevin käsin tuolin selkänojaan, sillä huone tuntui pyörivän. Nuo kauheat sanat alkoivat hyppiä hänen silmissään kuin suuret, nälkäiset hyttyset; ne lisääntyivät ja surisivat, ja hänestä tuntui ikäänkuin miljoonat mustat hyttyset olisivat pimittänet huoneen. Hän sulki silmänsä ja lysähti hervottomasti nojatuoliin.
Hän ei käsittänyt miten kauan hän siinä istui, — hän ei voinut liikuttaa itseään, ei ajatella. Sillä kamala, ahdistava aavistus oli tarttunut hänen sydämeensä. Se puristi hänen rintaansa niinkuin suunnattoman suuri, jääkylmä koura, — se tuntui tukehuttavan ja jähmetyttävän hänen toivonsa, elämänsä. Hän kuuli oman tukehtuneen voihkauksensa, kumartui käsiensä varaan ja tunsi otsaltaan valuvan kylmiä hikipisaroita, niinkuin olisi istunut avopäin talvisessa sateessa.
Hän tunsi paperin kahisevan kädessään ja alkoi taas hätäisesti lukea noita sanoja. Hän luki ne vielä kerran ja tuijotti taas kuin tyrmistyneenä rakastettunsa nimeä. Ja vähitellen tuo äskeinen aavistus muuttui varmuudeksi, — hän vilkasi ympärilleen kuin apua etsien.
Silloin aukeni ovi; ja kun hänen sisarensa astui sisään, juoksi hän tämän syliin, purskahtaen katkeraan itkuun.
* * * * *
Jääkylmä pohjoistuuli kiiti kiukkuisesti kihisten ja ulvahdellen pääkaupungin avaralle asemalle. Se heilutti vihaisesti kaarilamppuja, kiskasi sähkölangoista ja hyökkäsi lumikielekkeiden jälkeen, jotka kiitivät asemasolaa myöten kuin koiralaumaa pakenevat otukset. Mutta tuuli ajoi ne äärimmäiseen kulmaukseen, survoi alleen ja aivankuin raivosta sähisten lennätti ilmaan pyörivänä pilvenä; sitten se syöksyi uudestaan sähkölankojen kimppuun, — ja niiden särkynyt särinä siellä ylhäällä kiihtyi kimeäksi, vihlovaksi valitukseksi.
Levottomana ja tuskaisena asteli autiolla sillalla eräs pitkä, solakka nuorukainen, kuunnellen tuota surullista soittoa. Välillä hän aina katsahti pohjoiseen ja kuiskasi itsekseen:
— Hän ei tule…
Vihdoin kuului semafoorin takaa pitkä, kimeä kiljaisu, ja hetken kuluttua alkoivat veturin lyhdyt näkyä. Ne lähenivät, suurenivat, — ja niinkuin suunnaton, sähisevä tulisilmäinen matelija syöksähti juna yhtäkkiä esiin pimeydestä. Mutta sen vauhti hiljeni hiljenemistään, ja vihdoin se pysähtyi puhkien ja huohottaen kuin väsyksiin ajettu hevonen.
Nuorukainen oli asettunut erään pylvään suojaan, josta sopi nähdä kaikki tulijat, — ja hänen ruumiinsa vapisi jännityksestä.
Mustana koskena matkustajat alkoivat purkautua asemasillalle. Kaarilamppujen kelmeässä valossa näyttivät heidän kasvonsa sinikalpeilta, elottomitta.
Nuorukainen tuijotti tuskallisen jännityksen vallassa ihmisvirtaa, — mutta siinä oli vain vieraita kasvoja. Hän tunsi puulaiturin vapisevan askeleista, niiden kumea jymy tukehutti tuulen ulvonnan. Hätä ja tuska kuristi hänen sydäntään yhä ankarammin. Hänen päätään huimasi, ja tuijottaessaan noita vieraita, sinikalpeita kasvoja alkoi hänestä tuntua, niinkuin vyöryäsi hänen ohitseen jokin vainajain aavekulkue.
Mitä — mitä?
Hän hätkähti nähdessään vilahdukselta solakan naisolennon hypähtävän alas vaunusta, tunsi heti odotetun ja kaikki muuttui. Kevein askelin riensi lian tyttöä vastaan, tämä tarttui sanaa sanomatta nuorukaisen käsivarteen, — ja hänen hento vartalonsa vapisi…
Kun he olivat päässeet pahimmasta tungoksesta, pysähtyi tyttö ja kysyi kuiskaten:
— Minne me menemme?
— Hotelliin, — siellä saisimme olla aivan rauhassa… Jos sinä vaan tulisit.
Nuorukainen kuiskasi viime sanat kuin anteeksi pyytäen.
— Niin Arvid… Mennään vaan. Mutta pääsemmekö me sinne? — Hänen äänensä värähti omituisesti.
— Pääsemme, pääsemme siten, — että sinä olet olevinasi minun vaimoni, — puhui nuorukainen arasti, katsoen maahan. Sitten hän tarttui tytön käteen ja hänen katseessaan loisti outo vakavuus ja hellyys. — Minä tiedän, että tämä tuntuu sinusta omituiselta. Mutta katsos, sinä saat jäädä sinne yöksi, — ja minä lähden pois…
— Oi rakas Arvid… Sehän on ihanaa! — huudahti tyttö tulisesti ja lapsellisen avomielisesti.— Minä ihan kuvittelen, että… että olen sinun vaimosi!
Hän vaikeni hämmentyen ja katsahti alaspäin aivankuin häveten sanojaan. Mutta tuntiessaan rakastettunsa äänettömästi ja hellästi puristavan käsivarttaan, tunsi tyttö, ettei heidän välillään tarvita mitään teeskentelyä eikä tekopyhiä muodollisuuksia.
* * * * *
Monen hämmennyksen jälkeen he vihdoin olivat kahden kauniissa, mutta epäkodikkaassa hotellihuoneessa.
He riisuivat päällysvaatteensa ja istahtivat vastakkain.
Nyt vasta tyttö näki, miten laihaksi ja kalpeaksi nuorukainen oli muuttunut. Syvä sääli ja levottomuus valtasi tytön ja hänen katseensa muuttui ulin tuskalliseksi ja tutkivaksi, ettei Arvid voinut katsoa häntä; hän koetti puhua jotain iloista ja huoletonta, mutta kun ei saanut vastausta, huomautti hän illallisesta ja soitti kelloa.
Hetken kuluttua kuului koputus ja tarjoilija tuli sisään. Arvid tilasi pienen illallisen niin tottuneesti, että itsekin hämmästyi.
Illallinen tuli ja he aikoivat aterioida. He koettivat olla iloisia, mutta eivät siinä onnistuneet. Tuli hetkiä, jolloin he äänettöminä katsoivat toisiinsa ja painuivat alas päänsä, niinkuin olisivat telineet jonkun rikoksen ja tahtoisivat sen salata. Ja heidän mieltään painoikin raskaampi taakka kuin rikos: kuolema.
Mutta siitä eivät he uskaltaneet puhua. Arvista tuntui kauhealta ruveta pelättämään tyttöä, eikä tämä uskaltanut kysyä; hän pelkäsi hämärästi, että todellisuus on vielä kauheampi kuin hän kuvitteli.
* * * * *
Kun he olivat syöneet hedelmävanukasta jäikiruuaksi, kysyi nuorukainen kohteliaasti:
— Tahdotko vielä jotakin, Ines? Ehkä kahvia?
Aivan odottamatta vastasi tyttö;
— Minä tahdon samppanjaa.
— Samppanjaa…?
— Niin… katsos Arvid. Minä jo kotona ajattelin, että mekin huvittelemme, kerran menemme yhdessä kaikkialle… Arvid, sinä et saa suuttua, minä otin rahaakin sitä varten… Ehkä sinäkin tulisit iloisemmaksi, kun, kun…
Hän punastui katsahtaen alaspäin, — ja hänen pitkät, tummat silmäripsensä loivat varjon hienoille poskille.
»Tuo rakas olento tahtoisi minut iloiseksi vaikka itse kärsii», — ajatteli Arvid. Hänen teki mielensä siepata syliinsä tuo hento vartalo. Hän liikahti jo noustakseen seisaalleen, mutta hillitsi itsensä, istuutui jälleen ja alkoi hiljaa, hellästi:
— Mitä sinä puhutkaan, Ines…? Olenhan minä iloinen, niin sanomattoman iloinen, kun taas näen sinut! Mutta tietysti me tilaamme kaikkea mitä sinä tahdot…
Ensimmäinen lasi oli lopussa, mutta sama äänettömyys ahdisti heitä ikäänkuin painajaisena. Nuorukainen koetti puhua jotain iloista, mutta se unohtui kesken; hän hymyili, mutta tuo hymyily näytti niin tuskalliselta, että tytön sydäntä vihlasi. Hänestä tuntui, ikäänkuin heidän takanaan olisi väijynyt jokin kauhea näkymätön, — joka tarttuu heihin mustalla kourallaan, jos he vaikenevat. Hän siis puhui tietämättä mitä sanoi. Mutta vihdoin hän näki miten tytön huulet alkoivat vavista, ja yhtäkkiä tämä kysyi käheällä, hillityllä äänellä:
— Milloin sinä matkustat?
— Huomenna, — vastasi nuorukainen kuin unesta havahtuen.
— Ja minne?
— Sveitsiin.
Äänettömyys.
— Ja koska sinä… palaat? — kysyi tyttö katkonaisesti, tuijottaen tuskallisen tutkivasti toverinsa silmiin.
Nuorukainen säpsähti, niinkuin joku olisi iskenyt häntä. Hän tiesi, ettei enää palaisi elävänä, — hän oli viime aikoina mennyt niin nopeasti alaspäin. Mutta pitääkö nyt puhua totta, vai valehdella? Hän muuttui aivan kalpeaksi, pyyhkäsi tolkuttomasti otsaansa, johon oli kohonnut hikikarpaloita ja änkytti:
148
— Niin — kai niinä tulen heti jos… heti kun paranen…
Mutta hän ei rohjennut katsoa tytön silmiin. Hän hypisteli vain ruokaliinaansa, niinkuin se olisi ollut hyvinkin tärkeätä.
Sitten hän kaasi lasit miltei täyteen ja lausui ääni vavisten:
— Maljasi, Ines! Ei ajatella nyt sellaisia…
Ääneti tyhjensi tyttö lasinsa ja ääneti alkoi hän taas katsella vastapäätä istuvaa nuorukaista. Hänen kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi, vaikka niillä äsken oli ollut heleä punerrus, ja vihdoin hän kuiskasi tukehtuneesti:
— Sinä et siis tule… koskaan enää…?
— En koskaan enää, — kuiskasi nuorukainen kuin kaiku. Hän tunsi, että tyttö ymmärsi. Nuorukainen katsahti kerran tyttöä, ja ajatellessaan, että olisi saanut elää hänen kanssaan koko elämän, rakastaa, — tunsi hän niin sanomattoman surun ja haikean kaipauksen täyttävän mielensä. Hän katsoi vain tyttöä.
Huoneessa vallitsi yhä raskas, tuskallinen hiljaisuus. Jostain alhaalta kuului kaukaisena ja hillittynä jouhiorkesterin soitto, — ikäänkuin säestyksenä tytön äänekkäälle, läähättävälle hengitykselle. Hänen neitseellinen rintansa kohoili kiivaasti ja hänen huulensa liikkuivat, niinkuin hän olisi koettanut puhua jotain.
— Se on siis sinun viimeinen matkasi…
Tuossa hiljaisessa kuiskeessa värähti sellainen suru ja masennus, ettei nuorukainen voinut vastata.
Tyttö katsoi yhä noita kalpeita kasvoja ja surullisia silmiä, ja hänessä tapahtui jotain suurta ja selittämätöntä. Hänestä tuntui ikäänkuin uusi salaperäinen valo olisi syttynyt hänen sielussaan, näyttänyt hänelle ensi kerran elämänsä. Hän huomasi pettyneensä uskoessaan toisten sanoihin, ja tuskallinen katumus kalvoi ja raateli hänen sydäntään kuin nälkäinen petolintu saalistaan. Hän tunsi ensi kerran, että Arvid oli hänelle kalliimpi kuin koko maailma, — ja hän oli ajatellut isää, äitiä, tuttavia, luopunut näiden tähden hänestä, — ja nyt hän kuolee ehkä sentähden. Hänellä ei ole koko maailmassa muuta kuin Arvid, — ja nyt näkisi hän tämän viimeisen kerran! Hän unohti kaiken, hän nousi istuimeltaan, ja vavisten koko ruumiiltaan läheni hän Arvidia, kiersi kätensä tämän kaulaan ja suuteli rajun kiihkoisesti hänen huuliaan.
— Ines, Ines, mitä sinä teet…? Etkö muista…? — sopersi nuorukainen kuin huumaantuneena.
— Oh, minä en välitä enää mistään! Minä tahdoin vain suudella sinua!
Olla sinun! Minä olen tehnyt väärin!
Niinkuin suossa kytenyt kulovalkea päästessään mahtavaan kuusikkoon leimahtaa räiskyen ja ulvoen puusta puuhun, polttaa kaikki tieltään. — jotain sellaista tapahtui Arvidissa. Hänen rakkautensa ja kiihkeä luonteensa, jonka hän viime kuukaudet oli pitänyt kytkettynä kuin villin petoeläimen rautavitjoissa, tunsi äkkiä olevansa vapaa. Hänen tunteessaan ei ollut mitään aistillista, mutta se oli niin rajua, ettei se tuntunut enää rakkaudelta. Häntä oli vaikea tuntea samaksi, joka tunnin ajan oli hillitysti ja moitteettomasti keskustellut, kun hän hammasta purren puristi tytön rintaansa vastaan ja kuiskasi kiihkoisesti:
— Ines… Ines…
Tyttö ei ollut kenessäkään ihmisessä koskaan nähnyt sellaista rajuutta ja voimaa; se tempasi hänet mukaansa tuulispään voimalla, se huumasi hänet kuin väkevä viini. Aivan kuin tahdottomana hän vain suuteli nuorukaista.
Mutta yhtäkkiä tämä irtaantui tytöstä ja nousi seisomaan. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja äänensä matala, kun hän sanoi:
— Ehkä minun on parasta mennä nyt heti, jos… Niin, katsos Ines, minä ajattelen sinun kannaltasi… Sitten se on myöhäistä…
— Ei! Minä en tahdo ajatella! — huudahti tyttö tulisesti. — Minä tahdon olla sinun kanssasi! Ethän sinä jätä minua?
Sanaa sanomatta tempasi hän tytön syliinsä ja suuteli häntä tulisesti.
Ja sitten istuivat he kauan äänettöminä ja katsellen toisiansa, — eivätkä mitkään sanat olisi kyenneet heidän onneansa tulkitsemaan.
— Kummallista, — kuiskasi nuorukainen kuin itsekseen. — Ja kuitenkin tämä on vain kaunista satua…
— Hiljaa! Et saa rikkoa tätä satua!— lausui tyttö kuin huumaantuneena, ja hänen kalvenneissa kasvoissaan ja loistavassa katseessaan kuvastui salaperäinen liikutus. — Minusta tuntuu niinkuin tämä hetki olisi suurin hetki elämässäni. Sillä nyt tunnen ensi kerran olevani onnellinen, — ja myöskin viimeisen… Ei — ei, en minä sitä enää sure, — minä vaan kerron sinulle…! Katsos, sinä et voi aavistaa, miten paljon olen kärsinyt, ensin isän ankaruudesta ja sitten… Niin, — minä luulin, ettet sinä rakastaisikaan minua, kun saatoit olla niin rauhallinen… Mutta nyt olen niin iloinen, niin onnellinen, — minä tiedän nyt… Vaikka tämä onkin viimeinen kerta, niin mitä siitä… Nythän tiedän, että rakastat minua…
Näin puhui tyttö hiljaa, autuaallisesti hymyillen. Nuorukainen ei vastannut mitään. Miksi hän olisikaan kertonut noita tuskallisia muistoja ja katkeria taisteluja, jolloin hän oli päättänyt tytön oman onnen vuoksi luopua hänestä. Samppanjakin alkoi vaikuttaa, — ja hänestä tuntui kuin kaikki olisi ollut tavattoman kaunista unta.
Sillä vastapäätä istui nuori, jumaloitu nainen. Hänen poskensa hehkuivat, silmänsä loistivat, ja kun hän ojensi hennon kätensä, värisi se niin kummallisesti. Hän veti tytön polvelleen ja tunsi, miten hienohipiäiset käsivarret puristivat kiihkoisasti, ja kuumat, vapisevat huulet painautuivat hänen huuliansa vastaan…
Hän aivan kuin juopui onnesta. Hän ei muistanut lähenevää kuolemaa, — ei mitään. Koko maailma näytti hänestä ruusunväriseltä, ja hän kuiskasi hiljaa:
— Rakkauden malja!
* * * * *
— Sinun ei tarvitse yhtään minua pelätä, Ines… Minä nukun tässä vuoteessa ja sinä toisessa… Ja minä olen aivankuin sinä tahdot. Tai pelkäätkö sinä?
— En, en! — vakuutti tyttö.
— Ja sitten teemme näin: minä olen täällä kirjoituspöydän ääressä sen ajan kun sinä riisuudut, ja sitten vasta tulen minä…
— Niin teemme! — huudahti tyttö innokkaasti. Ja vaikka hän koetti olla tyyni, ilmeni kaikesta levottomuus ja jännitys.
Nuorukainen istahti kirjoituspöydän ääreen, josta ei näkynyt alkoviin, ja sanoi:
— Mene siis, minä olen täällä.
Hän kuuli kevyet askeleet, sitten avattiin kengät, sitten kuului vaatteiden kahinaa ja viimeinen sängyn vieterien narahdus…
— Nyt minä sammutan täältä.
Hän riisuutui nopeasti ja kuiskasi sitten hiljaa:
— Nyt pyydän, että sinä katsot seinään päin…
Hän pujahti sänkyyn ja upposi syvälle pehmeihin patjoihin.
Alkovin katosta riippuvasta lampusta levisi ruusunpunainen valo, — muuttaen kaikki epätodellisen, satumaisen näköiseksi. Tyttö katsahti häneen, ja hänen kasvoissaan kuvastui jonkunmoinen levottomuus ja ihmettely, —ja hänen silmänsä olivat laajenneet. Mutta hän näytti vielä kauniimmalta tuossa ruusunvärisessä valossa.
Pitkän äänettömyyden jälkeen puhui hän hiljaa, ihmetellen:
— Tämä on niin kummallista… aivankuin unta… Aamullahan minä vielä olin kotona…
Nuorukaisen valtasi sama selittämätön tunne. Hän muisti taas, että kaikki täytyy pian jättää, ja outo haikeus hiipi hänen sieluunsa.
Ja vaikka hän piteli tuota paljasta käsivartta, joka oli hienompi kuin mikään sametti, näki kauniin suun punaisine huulineen, niin hänellä ei sillä hetkellä ollut pyydettä edes suudella häntä. Vihdoin kuiskasi hän kuin itsekseen:
— Näin olisi suloista kuolla…
— Niin olisi — sinun kanssasi! — kuiskasi tyttö huumaantuneena.
Mutta nuo sanat johtivat taas ajatukset todellisuuteen. Pitkän aikaa oli niin äänetöntä, niinkuin olisi kuolema hiljaa ja järkähtämättömänä odottanut oven takana…
Äkkiä purskahti tyttö itkuun. Hänen hento ruumiinsa vavahteli nyyhkytyksistä. Hän kätki päänsä nuorukaisen rintaa vastaan, vaikeroiden katkonaisesti:
—Sinä kuolet… kuolet… Mihinkä… mihinkä minä menen…?
Säälin ja rakkauden valtaamana syleili hän tyttöä. Hän puhui kauan helliä, lohduttavia sanoja, — ja yhteinen onnettomuuden tunne ja rakkaus veti heitä vastustamattomalla voimalla lähemmäksi toisiaan. Ja niin he lepäsivät kauan sylitysten kuin kaksi viatonta lasta…
Tyttö lakkasi nyyhkyttämästä, ja kun nuorukainen vihdoin näki hänen huuliensa hymyilevän, suuteli hän niitä huumaavan ilon vallassa.
Niin he lähenivät yhä enemmän toisiansa. He unohtivat vähitellen kaiken surun ja ikävyyden — ja suutelivat vain äänettöminä toisiaan. Tyttö oli siirtynyt hiukan syrjemmälle tehdäkseen tilaa ja hänen hieno tukkansa oli jäänyt nuorukaisen kasvojen alle — huumaten tämän omituisella tuoksullaan. Tyttö oli samanlaisen huuman vallassa. Hän kietoi kätensä nuorukaisen kaulaan ja kuiskaili kiihkeästi:
— Sinä, sinä…
Kuin juopuneena puristi nuorukainen tyttöä rintaansa vastaan. Mutta samassa hänen mieleensä lennähti hirveä, kiduttava ajatus. Hän kuvitteli mielessään, että kun hän on kuollut, menee tyttö naimisiin tehtailija B:n kanssa, joka nyt jo on häntä kosinut. — Ja tuo, tuo… lihamöhkäle puristaa hänen rakastettuaan samoin kuin hän nyt — ja vielä enemmänkin… Hänen pohjaltaan kiihkeä ja väkivaltainen luonteensa nousi kuin ärsytetty, kidutettu peto. Rakkaus, viha ja mustasukkaisuus syöksähtivät yhtaikaa hänen sieluunsa, — niinkuin suunnattomat hyökyaallot, jotka äkkiä murskaavat padon. Hän kauhistui tuntiessaan epämääräisen, mielettömän halun puristaa jäntevällä käsivarrellaan, kunnes hennot kylkiluut musertuisivat… Hänen hampaansa kirskahtivat ja ikäänkuin jostakin kaukaa kuuli hän pahaenteisen, kolean äänen:
— Ines… Jos minä tietäisin, että joku toinen syleilee sinua kerran näin, — niin, niin minä tappaisit sinut…
Muiden mielestä olisi hän sillä hetkellä ollut peloittava, mutta tyttö näki siiliä vain uuden todistuksen hänen rakkautensa voimasta; se tempasi hänet mukaansa vastustamattomasti kuin pyörremyrsky, — ja hän kuiskasi kuin huumaantuneena:
— Tee se, jos tahdot! Minä olen kokonaan sinun…
* * * * *
— Ines… Mitä minä olen tehnyt..? — kuiskasi nuorukainen, ja hänen äänessään värisi katumus ja epätoivo. Oli jo aamupuoli.
— Kadutko? — kysyi tyttö ihmetellen.
— En minä itseni tähden! — Mutta sinun, sinun… Minä olen tuhonnut sinun elämäsi.
— Oi Arvid… älä sano niin. Kaikki on hyvin… Nuorukaisen kasvoissa kuvastui haikea tuska ja katumus, kun hän vaikeroiden puhui:
— Voi minua… Nyt olen ehkä tartuttanut sinuun kauhean keuhkotaudin…
Ja entä jos, jos..
— Entä sinä itse? — kysyi tyttö hiljaa.
— Mitä minun on väliä! — huudahti hän miltei kärsimättömästi.
Tytön kasvot välähtivät kummallisesti, mutta sitten hän kysyi tyynesti:
— Arvid… Lupaatko minulle yhden asian?
— Lupaan, jos vain voin sen täyttää…
— Hyvä, siis ei nyt vielä puhuta mitään ikävistä asioista. Siellä on vielä puoli pulloa samppanjaa. Sytytä kattokruunu!
Nuorukainen katsoi hämmästyneenä tyttöön — ja häpesi. Hän näki, että tyttö itsekin kärsi, mutta siitä huolimatta tahtoi saada hänet iloiseksi. Hiljaa hän sopersi:
— Oi Ines… Voitko antaa anteeksi minun raukkamaisuuteni… ja kaiken mitä olen sinua vastaan rikkonut…?
Tyttö ei vastannut mitään, — hän katsahti vain kerran nuorukaiseen. Mutta se katse sisälsi niin paljon, että nuorukaisen rakkaus leimahti kuin tuli. Hän kääri tytön hennon vartalon pehmeään vilttiin ja kantoi hänet kuin pienen lapsen syvään nojatuoliin. Sitten täytti hän lasit ja lausui värähtävällä äänellä:
— Meidän häämaljamme!
Kyynel kiilsi tytön silmissä, ja hän tarttui äkkiä nuorukaisen käteen ja suuteli sitä tulisesti.
Vähitellen pakeni surullinen mieliala. Ehkä siihen osaltaan vaikutti samppanjakin, — ja he olivat niin nuoria. Kun he olivat tyhjentäneet viimeisen lasinsa, eivät he enää ajatelleetkaan huomispäivää, ei todellisuutta.
Tyttö sulki silmänsä kuunnellen Arvin puhetta jostakin, — ja tuo ääni vaikutti häneen kuin musiikki. Hänen aivoissaan kiiti ihania, epämääräisiä kuvia pienokaisesta, jolla on sametinhienot kädet. He istuvat takkavalkean ääressä ja hän painaa päänsä Arvin polville…
— Menemmekö jo nukkumaan? — kuuli hän äkkiä Arvin sointuvan äänen.
— Menemme, — kuiskasi hän hiljaa.
Silloin Arvid aikoi taas kantaa tytön vuoteelle, mutta tämä varoitti:
— Jospa sinä loukkaat itsesi…
— Oi pieni armaani… Minä olen vielä voimakas ja sinä olet niin kevyt… Katsos!
Ja hän nosti tytön korkealle ilmaan ja kantoi alkoviin. Mutta kun hän kumartuen laski tytön vuoteelle ja alkoi peittää häntä, purskahti hänen suustaan punainen verivirta.
— Jumalani… — sopersi tyttö hiljaa, ja hänen kasvonsa muuttuivat yhtä valkeiksi kuin lakana hänen allaan.
— Taskusta… morfiinia… — kuiskasi nuorukainen vain huulillaan ja laskeutui hiljaa vuoteelle.
Tyttö löysi pullon, ja veren yhä tulviessa tiputti nuorukainen siitä vapisevin käsin pari kymmentä tippaa teelusikkaan ja tyttö toi lasissa vettä.
Vähitellen verenvuoto hieman taukosi, — vain silloin tällöin purskahti sitä hänen suuhunsa, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ankarat…
— Mitä, mitä tämä on? toisteli tyttö äänettömin huulin. Hän väänteli yhtämittaa käsiään ja hänen rinnassaan hakkasi jokin raudankova. Ja joka iskulla oli hän kuulevinaan aivankuin käheän kuiskauksen: »hän kuolee.» Ja hän oli juuri ajatellut tulevaisuutta, pienokaisia…
— Arvid… Arvid!
Se parahti hänen kurkustaan kuin hukkuvan hätähuuto.
Arvi et vastannut, katsoi vain häntä suurentunein, kummallisin silmin, ja tyttö vaikeni aivankuin tyrmistyneenä, seisoi vain käsiään väännellen ja katsoi…
Hirveä taistelu kuvastui hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän hetken kuluttua nuorukaisen huomaamatta otti pullon ja poistui taas saliin. Raskaasti hengittäen seisoi hän keskellä lattiaa, väänteli käsiään ja kuiskasi itsekseen äänettömästi:
— Mitä teen?… Elää ilman häntä… Ei… ei… Mitä…?
Juuri silloin kuului ahmalta kadulta kumea jyrinä — aivankuin kaukainen, lähenevä ukkonen. Hän kuunteli jännittyneenä ja ymmärsi, että se oli vaunujen jyrinää. Kenties oli se joku kuorma-ajuri, joka näin aikaiseen ajoi raskaaseen työhönsä. Tuo jyrinä palautti aivankuin salaman leimahduksena hänen mieleensä elämän, ilottoman, surullisen elämän ilman rakastettua. Hän oli aivan näkevinään edessään isänsä lihavat, vihaiset kasvot, kun tämä vaati häntä naimisiin tehtailija B:n kanssa. Hän näki tämän hymyilevät, aivankuin rasvaiset kasvot. Tytön kasvot synkistyivät ja muuttuivat hurjan päättäväisiksi. Ja äkkiä hän kaasi puolet pullon sisällyksestä samppanjalasiin ja ryyppäsi sen yhdellä siemauksella.
Sitten tuli hän nuorukaisen vuoteen viereen, laski pullon pienelle yöpöydälle ja puhui kiireesti, samalla kun hänen kasvonsa alkoivat kalpenemistaan kalveta:
— Sinä sanoit, että olisi suloista kuolla yhdessä… Sinä olet oikeassa… Minä otin tuosta puolet… ja nyt saamme kuolla yhdessä, jos vain sinä tahdot…
Nuorukainen käänsi katseensa, ja samassa hän tunsi tuon hennon ruumiin kummallisesti nytkähdellen kumartuvan ylitseen ja hänen otsalleen painuivat vavahtelevat, omituisen jäykät huulet, niinkuin häntä olisi suudellut kuolema…
Sanoin kuvaamattoman hädän vallassa yritti hän nousta vuoteelta, hän käsitti vain sen, että hänen rakastettunsa kuolee ja hänet täytyy pelastaa. Kaikki sekaantui ja pimeni, ja hänestä tuntui ikäänkuin Ines olisi hukkumaisillaan, — eikä hän voi mitään! Tietämättä mitä teki kohotti hän kätensä ja koetti huutaa apua: mutta huuto muuttui tukehtuneeksi korahdukseksi ja kuuma verivirta purskahti hänen suustaan.
Hän vaipui voimattomana takaisin vuoteelle ja aivoissa pyöri kaikki kohisevana sekamelskana. Mutta hän jännitti koko tahdonvoimansa, ja vihdoin hänelle selveni kaikki; kaikki on hyvin. Miksi hän oli pelästynyt, onhan Ineksellekin parempi näin, kun hän kerran rakastaa… Ja yhtäkkiä hän kaasi pullon sisällyksen suuhunsa viimeistä tippaa myöten.
Verenvuoto tankosi, hänen hengityksensä harveni, ja omituinen jäykkyys alkoi levitä hänen ruumiissaan. Mutta hänen ajatuksensa kirkastuivat, selvenivät.
Hän tunsi tytön hennon käden värisevän puristuksen, ja kun hän näki miten hänen kuoleman himmentämät silmänsä kirkastuivat ja valjut, verettömät huulet hymyilivät onnesta, käsitti hän ensi kerran tuon rakkauden suuruuden. Hänestä tuntui ikäänkuin jokin ihmeellinen kirkkaus olisi täyttänyt hänen sielunsa. Hän kuolee minun tähteni, hän on antanut minulle ihanimman kuoleman. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta ymmärsi samassa, ettei voisi sanoin kuvata sitä ennen tuntematonta rakkautta ja kiitollisuutta, jonka kirkkaus ja lämpö voitti lähenevän kuolemankin kolkkouden, nimitti sen ihanaksi juhlaksi. Hän ei pelännyt kuolemaa, ei kaivannut enää elämää, — hän tunsi vaistomaisesti, että tämän illan onni korvasi kokonaisen elämän…
Kaikki voimansa ponnistaen käänsi hän päätään rakastettuansa kohden ja kuiskasi harvaan, sanan kerrallaan:
— Rakas… urhea… vaimoni!… Eikö nyt… ole hyvin… onni…
Hän ei jaksanut enempää, mutta tytön kirkastuva katse osoitti, että hän tunsi samoin.
Äärimmäisin ponnistuksin tarttui tyttö jäykistynein sorminensa hänen käteensä ja veti sen huulilleen ja puhui hiljaa, tuskin kuuluvasti kuiskaillen:
— Rakas… sinun kanssasi… viime matkalle…
Ja taas tunsi nuorukainen noiden hentojen sormien puristuksen, ja vaikka kuolema oli jo kylmentänyt ne hyisellä kosketuksellaan, värähtelivät ne yhä rakkaudesta.
He lepäsivät käsikkäin, ja kummallinen hiljaisuus, jäykkyys ja kylmä hämäryys valtasi heidän olemuksensa ja levisi kaikkialle. Nuorukainen kuuli rintansa korisevan joka henkäyksellä niin omituisen ontosti ja pitkäveteisesti, kuten aina, kun keuhkoissa on niin vähän verta, ettei se tule ylös. — Mutta sekään ei nyt koskenut, ei hermostuttanut. Hän tunsi vain suurta, selittämätöntä rauhaa ja uupumusta, ja tuo salaperäinen, kylmä harmaus lisääntyi, levisi kaikkialle kuin syysillan sumu; katto ja seinät olivat jo häipyneet näkyvistä, hänen rakastettunsa kasvotkin himmenivät. Ja vihdoin ne häämöittivät tuon harmahtavan sumun seasta valkeina kuin suuri liljankukka. Silloin hän yhtäkkiä tunsi halun nähdä vielä kerran hänen katseensa, — nähdä vielä kerran hänet elävänä… Hänen omat huulensa tuntuivat aivan jäykiltä, mutta hän ponnisti kaikki voimansa ja tahtonsa, ja vihdoin kuuli hän oman soinnuttoman kuiskauksensa:
— Ines…
Hän tunsi heikon värähdyksen jäykistyneissä, hennoissa sormissa, ja jännitettyään koko jälellä olevalla tarmollaan katsettaan näki hän omituisen, punertavan hämärän lävitse vielä kerran — viimeisen kerran — nuo tummat, suuret silmät. Ja tuosta raukeasta katseesta loisti nytkin vain rakkaus ja onni.
Hän puristi rakastettunsa kättä, sulki silmänsä ja oli kuiskaavinaan äänettömästi:
— Nyt lähdemme — viimeiselle matkalle…