JOULUAATTO
Pikku Antti makasi kylmässä, autiossa tuvassa ja koetti nukkua. Oli jo puoliyö, ja joka puolella oli pimeätä kuin haudassa, — tuvan sivuikkunat häämöttivät harmaina kuin jättiläissuuret, tuijottavat silmät. Mutta ulkona ulvoi ja kohisi lumimyrsky piesten ja rämisyttäen rikkinäisiä ikkunaruutuja, ikäänkuin hätääntynyt sisäänpyrkijä; omenapuiden alastomat oksat kuuluivat valittavan ja vaikeroivan sen käsissä niin omituisen haikeasti, että Antti muisti taas äitiparan ja siskojen itkun, silloin kun isä vietiin.
Niin — äiti! Huomenna hän vihdoinkin pääsisi kotiin, näkisi äidin, siskot. — Sillä huomenna on jo jouluaatto!
Se johdatti hänen mieleensä muinoiset onnelliset joulumuistot, jolloin kaikki oli toisin. Miten iloisia ja onnellisia he olivatkaan saadessaan joululahjoja ja veisatessaan kuusen ympärillä isän ja äidin kanssa. — Ja sitten aamulla lähdettiin kulkusten kilistessä kirkkoon, ja kun Rajasuolla ruvettiin ajamaan kilpaa, niin Noppe sivuutti koko pitkän jonon kuin lentäen…
Niin — niin. Kaikki oli kadonnut ainiaaksi, — onni, tulevaisuuden toiveet, koti… Niinkuin rajumyrsky tuhoaa linnunpesän, paiskaten sen märkään maahan, samoin oli heidän kotinsa tuhoutunut, — ja yhtä turvattomiksi jäivät he äidin kanssa.
Antti muisti vieläkin sen illan, jolloin heidän onnettomuutensa oli alkanut. Isä oli palannut markkinoilta ja oli heti alkanut kävellä levottomana lattialla syömättä ja puhumatta mitään. Äiti oli lähtenyt itkien ulos, ja kun Antti löysi hänet pimeästä aitasta, sanoi äiti aavistamatta, että isä on tapellut, ehkä lyönyt jonkun kuoliaaksi. Isä oli kyllä parhaita miehiä, reipas ja iloinen, kaikki hänestä pitivät, mutta hänellä oli tulinen luonne, joka juovuspäissä saattoi muuttua hillittömän rajuksi, jos hänen kimppuunsa käytiin. Ja kun hän lisäksi oli lähipitäjien paras painija, oli hän monta kertaa rusikoinut vastustajiaan niin pahoin, että hänelle olisi saattanut tulla siitä pahoja seurauksia.
Hän kärsi siitä itse kovin ja oli päättänyt välttää riitaa, mutta jos häntä solvattiin tai hätyytettiin, ei hän voinutkaan itseään hillitä, — hän havahtui vasta kun kaikki oli tapahtunut. Äiti oli aina tuskallisen levottomana odottanut hänen paluutaan, varsinkin markkinamatkoilta, jolloin oli tavallista enemmän juopuneita liikkeellä.
Nyt hän pelkäsi pahinta, Ja vihdoin isä tunnusti, että kotimatkalla oli kolme juopunutta miestä eräällä metsätaipaleella hyökännyt hänen kimppuunsa; yksi oli tarttunut hevosen suupieliin, toinen yrittänyt ampua häntä revolverilla, ja hän oli raivostunut niin, ettei muistanut mitään ennenkuin toisia kaupungista tulijoita saapui paikalle. Kaksi hyökkääjää oli jäänyt tiedottomana makaamaan, eikä hän tietänyt, miten niille on käynyt, — ja hän pelkäsi, että joku oli tuntenut hänet.
Niin olikin asia. Isä oli vangittu seuraavana päivänä, ja niin oli kaikki mennyt perikatoon; hän joutui maksamaan kahdelle eläkkeen, ja niin meni koti ja omaisuus, — itse joutui hän kahdeksi vuodeksi vankeuteen.
Niin olivat Antin kauniit tulevaisuussuunnitelmat särkyneet ainiaaksi, — hän oli ensin aikonut kadettikouluun, mutta opettajan ja pastorin innokkaista kehoituksista oli hänet päätetty lähettää piirustuskouluun, ja nyt hänen täytyi keskeyttää kansakoulukin keväällä ja lähteä kahdeksanvuotiaana maailmalle. Ensin hän oli ollut kaksi vuotta karjapoikana ja viime syksynä päässyt ajopojaksi Vahtolan taloon kotipitäjässään.
Antti oli ollut ylpeä kelvatessaan niin nuorena renkipojaksi, ja vakaasti oli hän päättänyt tehdä tehtävänsä niin, että ansaitsee »rengin» arvonimen.
Ahkeruudellaan, ripeydellään ja miellyttävällä käytöksellään oli hän saavuttanutkin isännän ja koko talonväen suosion ja tunnustuksen; aina oli hän valittamatta valmis tekemään mitä käskettiin, ja ikäänkuin huomaamattaan olivat kaikki alkaneet pitää hänestä.
Mutta kukaan ei huomannut, että hänen usein täytyi ponnistella yli voimainsa. Hän oli monesti menehtymäisillään väsymyksestä, suorittaessaan heikkoine voimineen sellaisia töitä, jotka olisivat olleet täysikasvuiselle miehellekin rasittavia. Hän oli kuin virkku hevonen, jonka juopunut ajaja antaa juosta kuoliaaksi, kun se ei itse hiljennä vauhtiaan tai pysähdy. Kun Antti saatuaan ensimmäisenä valmiiksi raskaan rankakuorman, kuuli isännän kehuvan häntä siitä, tunsi hän todella lapsellista iloa ja ylpeyttä; hän ei huomannutkaan, että hänen hennot jäsenensä vielä vapisivat nääntymyksestä ja hiki valui kasvoja myöten. Lisäksi huvitteli hän ponnistelullaan pääsevänsä pian »miehen kirjoihin», ja niin voivansa paremmin auttaa äitiä.
Multa vähitellen hän huomasi heikkenevänsä yhä enemmän tuossa ankarassa työssä. Eikä isäntä näyttänyt enää huomaavankaan, että pieni ajopoika suoritti samat työt kuin miehetkin, — niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa. Ja kaiken lisäksi oli Antti kylmetyttänyt itsensä ja tullut sairaaksi, joten hän ei ollut moneen viikkoon päässyt kotiin katsomaan äitiä ja sisaruksia, — hän makasi sunnuntait uupuneena kuin kuollut.
Antti olisi kyllä parantunut, jos hänellä olisi ollut kunnolliset jalkineet, jos hän olisi saanut maata muutaman päivän. Mutta vaikka hän oli joka ilta kuumeessa eikä voinut syödä juuri mitään, vaikka hän oli monta kertaa lyyhistynyt maahan metsämatkalla, ei isäntä kertaakaan käskenyt häntä jäämään vuoteeseen, ei kertaakaan suonut edes säälivää silmäystä. Päinvastoin oli Antti huomannut hänen kasvoillaan harmistuneen ilmeen, kun hän ei aina saanut valmiiksi raskasta puukuormaa yhtä pian kuin toiset ja isännän täytyi tulla auttamaan. Antti tunsi masentavaa surua ja katkeruutta huomatessaan, että isännän suosio oli kestänyt vain niin kauan kuin hän oli terve ja jaksoi tehdä täyden miehen työt, ettei isäntä antanut pienintäkään tunnustusta, kun hän viimeisin voimin suoritti sairaanakin samat työt, — vaikka se oli ollut hänelle taukoamatonta, tuskallista ponnistusta. Hän olisi ollut iloinen, jos olisi saanut edes yhden hyväksyvän tai säälivän silmäyksen ponnistustensa palkaksi. Mutta niin ei käynyt, ja siksi hän yksinäisyyden, epätoivon ja katkeruuden sekaisella lapsellisella uhmalla päätti ettei kertaakaan valita, että pysyy työssä kunnes kaatuu paikalleen. Hänellä oli jonkinmoinen lapsellinen luulo, että silloin isäntä katuu sitä, ettei käskenyt hänen jäädä kotiin.
Niin vieri viikko toisensa jälkeen, ja Antti olisi menehtynyt, ellei hän olisi kuvitellut lähenevän joulun viettoa; hän pääsee silloin kotiin. Se antoi hänelle uutta voimaa ja toivoa silloin, kun hän oli nääntymäisillään ruumiillisesta heikkoudesta ja epätoivosta. Hän ei ollut koskaan ennen niin katkerasti kaivannut kotia ja äitiä; sillä nyt vasta hän oli oikein nähnyt miten säälimättömän ankara ja julma maailma on; hän oli nähnyt, että vieraan sydän on kova ja kylmä kuin kivi. Hänellä oli vieläkin herkkä lapsensydän, joka kaipasi säälivää sanaa, hellää silmäystä, sitä haikeammin, kun ei ollut pitkiin aikoihin saanut muuta kuin kylmyyttä osakseen.
Tämän ohella piti hänen jouluna vihdoinkin saada Metsämäestä paimenpalkaksi sovitut saappaat, jotka olivat myöhästyneet viikosta toiseen, kun suutari ei ehtinyt tulla taloon, — eikä karjapojan saappaita viitsitty viedä erikseen tehtäväksi. Sentähden oli Antin täytynyt käydä koko syksy märin jaloin voimatta parantua. Ahkeralla paikkauksella oli hän saanut isän vanhat saapasrajat pysymään koossa, mutta eilen metsämatkalla oli toinen saapas revennyt niin pahasti, että paljaat varpaat tulivat lumeen, — sillä sukatkin olivat siekaleina; kukaan ei ollut viitsinyt niitä pestä eikä parsia, ja hän oli itse jo pitkän aikaa ollut niin uupunut, ettei jaksanut. Illalla oli hän koettanut pikilangalla parsia saapasta edes senverran, että pääsisi niillä huomenna kotiin.
Antti havahtui tuskallisista mietteistään, sillä ankara tuulenpuuska paiskautui alas savupiipusta rämisyttäen peltiä rajusti kuin sisäänhyökkäävä ryöväri. Nyt vasta hän muisti, että oli päättänyt olla ajattelematta noita surullisia asioita.
Nyt hän ei ainakaan niitä muistele. Huomenillalla hän on vihdoinkin kotona.
Lumimyrsky kuului kiihtyvän yhä rajummaksi, mutta Antti ei huomannutkaan sitä. Hän kuvitteli vain huomisiltaa, jolloin taas saa nähdä äidin, Ainon, pikku Väinön. He saavat laulaa yhdessä joululauluja, puhua isästä, kaikesta…
Vihdoin hän nukkui.
* * * * *
Aamulla herätessään huomasi hän lumimyrskyn riehuvan vähentymättömällä voimalla. Koko avaruus näytti olevan täynnä viukunaa, kohinaa ja lentävää lunta. Jokin ilkeä tunne tarttui hänen sydämeensä kuin jääkylmä käsi, ja hän riensi ikkunan ääreen…
Niin pitkälle kuin lumiryöpyn lävitse näkyi kujaan, oli maantie peittynyt paksun kinoksen alle, jonka aaltoilevalla harjalla ryöhäsi ja suitsui kuin kiehuvassa kattilassa. Miten hän näin heikkona jaksaisi kotiin, kun tuollainen lumipaljous on tukkinut tiet? Ja jos kengät hajoavat vielä kokonaan!
Mutta hänen täytyy päästä!
Kaikki varoittivat häntä lähtemästä, väittäen, ettei hän jaksaisi puolitiehenkään tällaisella kelillä ja vielä niin heikkona.
Antti ei vastannut, hän kuvitteli mielessään, mitä äitiparka ajattelisi, jollei hän tulisi, miten he odottaisivat koko illan. Kun he eivät ole moneen aikaan saaneet mitään tietoa Antista, voisivat he luulla hänen sairastuneen vaarallisesti, vaikkapa kuolleen tai jääneen tielle… Ja ajatellessaan, että täytyisi jouluillaksi jäädä tänne pimeään, kylmään tupaan näkemättä heitä, valtasi hänet niin tuskallinen ikävä ja yksinäisyyden tunne, että hänen täytyisi lähteä, vaikka sitten uupuisi matkalle, Kun hän oli selittänyt syynsä, ei kukaan ensin sanonut mitään, mutta hetken kuluttua huudahti Hilda säälivällä äänellä:
— Miten sinä poika parka jaksaisit, kun et ole viikkokausiin syönytkään kuin jonkun murusen…
— Jos pääsisit puolet matkasta jonkun mukana, niin ehkä lopun jaksaisit, — lisäsi Juho renki katsahtaen tarkoittavasti isäntään. — Mutta näin jouluaattona ei kukaan ole ajossakaan, jollei vartavasten lähde.
Isäntä näytti huomaavan, että se olisi ollut hänen velvollisuutensa, ja
Antti tuijotti tuskallisen jännittyneenä hänen nolostuneita kasvojaan.
Mutta isäntä ei ollut ymmärtävillään koko viittausta, vaan lausui
päättäväisesti:
— Kyllä se on niin, että minä en voi antaa lupaa tuollaiseen reisuun. Paras kuu pysyt täällä. Jos menet, niin minä en ole siitä vastuunalainen,— minä olen kieltänyt.
Ja aivankuin olisi pelännyt kuulevansa jotain, mikä vaikuttaisi hänen vastuunalaisuuteensa, nousi hän pöydästä ja lähti kamariin nukkumaan.
— Mutta minun täytyy päästä! — huudahti Antti tuskasta vapisevin äänin ja ojensi kätensä poistuvaa kohden kuin rukoillen. — Kun äiti odottaa, eikä saappaita…
Hänen äänensä katkesi ikäänkuin tukehtuen, kun hän näki kamarin oven tylysti sulkeutuvan. Hänen suupielensä vavahtelivat pidätetystä itkusta, mutta katsahdettuaan tuskallisen tutkivasti Jussia ja Hildaa, onnistui hänen pidättää se.
— Kyllä minun mielestäni pitäisi panna hevonen eteen ja viedä poika vaikkapa Lapinkiukaan niitylle, että hän pääsisi kotiin…
— Ihminen se sitten olisikin… — päätteli Hilda hiljaa katkerasti.
Antti tunsi saavansa vähäsen lohdutusta ja toivoa. Hilda antoi hänelle salaa ison voileivän ja kappaleen savustettua lihaa Ja sitten Antti lähti kulkemaan kotia kohden.
* * * * *
On jo iltapäivä. Pikku Antti laahustaa nääntymyksestä huohottaen paksussa lumessa. Hän on vasta puolimatkassa ja hänen askeleensa lyhenevät lyhenemistään. Jalat painavat kuin näkymättömissä raudoissa, — ja lumimyrsky ulvoi, kohisi ja sähisi kuin voitonriemuissaan uhaten hukuttaa, tukehuttaa hänet riehuvaan ryöppyynsä. Se pyöri hänen ympärillään ikäänkuin suunnaton, valkea verkko. Hänen jalkansa olivat kastuneet likomäriksi, niitä paleli ja jäykisti yhä enemmän, mutta hän pelkäsi, ettei pääsisi enää liikkeelle, jos pysähtyisi.
Tie kulkee aidan viertä ja miehen korkuinen kinosjono peittää sen. Kuten ennenkin kääntyy Antti koneellisesti niitylle ja jatkaa kulkuaan tuntien tuota jäykkää, epätoivoista uhmaa, joka kiristää hänen hampaansa yhteen, pakottaa puutuneet, kirvelevät jäsenet jatkamaan työtään…
Mutta niityllä upotti tavallista syvempään, ja hetken kuluttua tunsi Antti, ettei jalka noussut paksun hangen pinnalle. Hän ponnisti kaikki voimansa, mutta jalat tuntuivat muuttuvan yhä raskaammiksi, ja outo jäykkyys ja velttous vatiasi hänet vastustamattomana. Vihdoin hän tunsi istahtavansa paikalleen lumeen, ja kuin unessa katsahti hän hitaasti ympärilleen…
Mutta yhtäkkiä hän hätkähti, pyyhkäisi silmiään kuin unesta heräten, katsoi uudestaan, ja jokin kylmä värähytti hänen sydäntään: hän huomasi nyt vasta hämärän, — se oli aivankuin lumiryöpyn seassa hiipien ympäröinyt hänet.
Ja hän oli vasta Nummisuolla… Miten hän jaksaisi kotiin, kun lunta oli polviin joka askeleella ja matkaa monta kilometriä. Nyyhkytys kohosi hänen kurkustaan karvaana ja tukehuttavana ja kyyneleet sokaisivat hänen silmänsä. Mutta viime hetkellä puri hän hampaansa yhteen ja lausui kuin itselleen hiljaa, päättävästi:
— Ei — ei. Minä en jää tänne… Minun täytyy päästä kotiin.
Hän kohotti päätään, karisti kurkkuaan poistaakseen sieltä tuon tukehuttavan. Sitten otti hän jälelläolevan voileivän ja alkoi syödä sitä hangella istuessaan.
Mutta märkiä jalkoja alkoi yhä kovennuin paleltaa, ja hän pelästyi huomatessaan saappaansa kärjen taas auenneen ja koko anturan uhkaavan irtaantua; vain muutama, hangen kuluttama pikilankatikki vielä kiinnitti sen perstaantuneeseen päälliseen. Hän koetteli taskujaan löytääkseen jotain narua, mutta ei löytänyt; vihdoin hän solmi likaisen nenäliinansa saappaan ympärille ja lähti uudestaan eteenpäin.
Tuuli oli vähän tyyntynyt, mutta lumihiutaleet putoilivat yhä tiheämpinä, ja hämäryys sakeni hetki hetkeltä peittäen hänet niinkuin suunnattomaan, harmaaseen harsoon.
Antti koetti kiirehtiä askeleitaan, mutta niityllä, jossa ei ollut entistä tienpohjaa, upposi jalka joka askeleella, aivankuin syvään viljalaariin, hidastuttaen kulkua ja uuvuttaen yllä enemmän. Hän muisti, että aita erkani tiestä jonkun matkan päässä, joten hän kääntyi vasemmalle päästäkseen taas tienpaikalle, jossa oli edes kova pohja jalkain alla.
Antti käveli hyvän matkaa löytämättä mitään ja luuli lopulta tulleensa tienpohjan yli; hän kääntyi hermostuneena vastakkaiseen suuntaan, mutta nytkin vajosi hän joka askeleella yläpuolelle polvien. Hiki pursui hänen otsattaan, hengitys ahdisti rintaa, ja hän tunsi taas tuon ilkeän jäykkyyden ja voimattomuuden leviävän lihaksissaan. Hän koetti lisätä vauhtiaan, ikäänkuin paetakseen pelottavaa, pimeydessä vaanivaa vaaraa, jota hän ei uskaltanut ajatellakaan: eksymistä. Hän pysähtyi, kääntyi hätääntyneenä ja palasi toisaalle, taas takaisin samaan suuntaan, — mutta lopulta hänen täytyi pysähtyä, tietämättä missä oli…
Hän kuuli sydämensä sykinnän kuin kaukaisen moukarin jyskeen ja koetti ajatella; sitten hän suoristautui vaistomaisesti tuntien, että täytyy ennenkaikkea tyyntyä.
Yhtäkkiä kuului vasemmalta hillittyä kohinaa, ja käveltyään jonkun matkaa näki hän mustan metsänreunan häämöttävän lumimyrskystä. Silloin hän muisti, että tien täytyi olla oikealla, ja tuo varmuus tuntui antavan hänelle uutta voimaa; hän lähti taas eteenpäin, kuvitellen miten saa vielä tänä iltana nähdä äidin ja pikkusiskot…
* * * * *
Antti löysi tien ja käveli taas kauan, kauan, ja aina kun väsymys oli voittamaisillaan, ajatteli hän taas kotiintulohetkeä. Mutta vähitellen tuntui sekin menettävän elvyttävän vaikutuksensa. Jonkinlainen tylsä välinpitämättömyys tunkeutui yhä useammin aivoihin ja karkoitti ajatukset; tuntui kuin kaikki olisi samantekevää, kun vain saisi levätä. Mutta hän havahtui ja alkoi hammasta purren toistella itsekseen; kotiin, kotiin…
Tuo yksi ajatus vain vallitsi hänen aivoissaan, kaikki muu oli kummallisen hämärää ja epämääräistä kuin raskaassa unessa. Hän tunsi jalassaan jotain outoa, kirvelevää kivuntuntoa, ja hän toisteli tuota samaa sanaa ikäänkuin karkoittaakseen uuden kiusaajan. Mutta se yltyi yhä, se tuntui tarttuvan jalkaan jääkylmän kouran lailla, ja vihdoin hän tunsi kauhistuen lumen tunkeutuvan varpaittensa väliin, — kengän kärki oli auttamattomasti auennut.
Antti pysähtyi ja katsahti tylsästi ympärilleen ja tunsi outoa pelkoa. Metsä oli pimeä kuin hauta: kahden puolen tietä kohoutui korkea kuusikko ja vain yläpuolella häämöitti kapea kaistale harmaata taivasta, ikäänkuin hän olisi ollut syvän haudan pohjassa.
Antti tiesi hautansa olevan täällä, jollei jaksaisi kotiin asti, ja lähti taas eteenpäin. Hän oli jo varma jalkansa paleltumisesta, mutta ei siitäkään hän välittänyt, kun vain jaksaisi kotiin.
Sitten seurasi aikoja, jotka tuntuivat Antista loppumattomalta, tuskalliselta unelta. Hänen jalkaansa paleli ja kirveli yhä enemmän, toisinaan sitä poltti kuin tulessa ja välillä vihlasi joka askeleella niin että maailma musteni silmissä, mutta hän hoki hammasta purren: kotiin, eteenpäin…
Eräässä vastamäessä hän lysähti polvilleen ja siitä suulleen lumeen ja hänen silmänsä sulkeutuivat suloisesta levon tunteesta; se tuntui painavan hänen värisevää ruumistaan lunta vasten kuin hyväilevä käsi, hän ei tuntenut kylmääkään…
Antti kuuli läähättävän hengityksensä tyyntyvän, hän ei ajatellut mitään ja outo raukeus levisi yli ruumiin, — hän oli nukkumaisillaan…
— Äiti, äiti!
Se parahti kuin viimeinen hätähuuto, ja hukkuvan epätoivolla hän hypähti hangelta. Hän luuli nousevansa seisoalleen, mutta pääsi vain polvilleen; selittämätön jäykkyys herpaisi hänen jalkojaan ja käsiään, ja sydäntä kouristi tuskallinen heikkous ja ajatukset sammuivat ja unohtuivat kummallisesti.
— Mitä, mitä tämä oikein on? Onko tämä totta? — kuiskasi Antti tuntiessaan tuon kummallisen välinpitämättömyyden valtaavan mielensä. Ja yhtäkkiä hän näki totuuden koko kauheudessaan; näki äidin ja siskot odottamassa häntä, ja hän on polvillaan lumimyrskyssä — kuolema vierellään.
— Ei, ei, ei! — huudahti hän käheästi, epätoivoisesti ja jännittäen kaikki voimansa nousi, kaatui ja nousi uudelleen.
Hän seisoi hetken heikkoudesta ja vilusta vavisten peläten kaatuvansa ensi askeleella. Silloin muisti hän leipäpalan, jonka oli säästänyt viime hätään, ja alkoi paikalla syödä sitä, lähtien lyhyin askelin uudestaan eteenpäin.
Hän tunsi saaneensa vähän voimia, mutta ne haihtuivat pian. Ja sitten hän huomasi ihmeekseen, ettei paljasta jalkaa enää kirvellyt niin tuskallisesti kuin ennen; outo, kylmä puutumus levisi yhä ylemmäksi, nousi nilkkaan, sääreen…
Hän tunsi tuon tunnottomuuden ohella jotain muutakin, mutta kaikki ajatukset hämmentyivät ja sekaantuivat omituisesti; vasta kinospaikoissa hän huomasi, ettei hän enää jaksaisi kohottaa paleltunutta jalkaa hangen pinnalle. Hän jännitti koko tarmonsa, mutta selittämätön jäykkyys herpasi jalan, hänen täytyi vetää sitä kuin kuollutta kappaletta. Hän kulki toisinaan pitkät ajat ikäänkuin horrostilassa, silmät puoliunessa; hän tunsi askeltensa lyhenevän lyhenemistään, mutta hän ei pysähtynyt; hän puri hammasta ja hänen hämärtyvät aivonsa toistivat taukoamatta tuota ainoata ajatusta: eteenpäin, eteenpäin, pakoittavat uupuneet lihakset liikkumaan, — niinkuin ruoskaniskut pakoiltavat loppuunnääntynyttä hevosta eteenpäin.
Mutta yhä vastustamattomampana valtasi tuo herpaiseva jäykkyys ja kylmyys hänen koko olemuksensa; hänen vauhtinsa hiljeni ja hän havahtui monta kertaa siihen, ettei ajatellut, muistanut mitään. Ja sitten hänen jalkansa hervahtivat, — hän kaatui lumeen…
Antti tunsi sydämensä vavahtavan, ja hän syöksähti vaistomaisesti seisaalleen, niinkuin kuoleman koura olisi painanut hänet maahan. Hän käsitti, että se oli todella kuoleman koura, jonka hyydyttävä kylmyys jäykisti hänen sielunsa ja ruumiinsa ja uhkasi armotta nujertaa hänet tänne. Hän näki taas miten äiti ja siskot odottavat koko yön, itkevät epätoivoisesti, — ja hän jää tänne, peittyen vähitellen lumeen. Se oli niin kamalaa heidän tähtensä, että se karkoitti hetkeksi uupumuksen.
Hän katseli tutkivasti ympärilleen ja huomasi nyt vasta, että ilma oli hiukan lämmennyt; mutta kohottaessaan hiestyneitä kasvojaan tunsi hän, miten suuret lumihiutaleet laskeutuivat kasvoille yhtenäisenä pehmeänä verhona, joka täytti ilman ja nimitti pimeyden suorastaan läpinäkymättömäksi. Hetken kuluttua ilmestyi hänen eteensä pieni niittylato, josta hän huomasi tulleensa hyvän matkan eteenpäin, ja sekin antoi taas toivoa ja innostusta.
Mutta luo kauhun karkoittama väsymys ja välinpitämättömyys palasivat sangen pian, — niinkuin nälkäinen, laukauksen säikyttämä susiparvi palaa yksinäisen matkamiehen kimppuun. Ja niinkuin tuollainen parvi vähitellen tottuu pelotuksiin, niin tunsi Antti kauhistuen, ettei mikään kuvittelu kyennyt karkoittamaan tuota salakavalaa, herpaisevaa heikkoutta ja jäykkyyttä, joka tarrautui jalkoihin niinkuin näkymättömien petojen hampaat. Mutta joka kerta kun hän tunsi kaatuvansa, ponnisti hän viimeiset voimansa ja nousi. Ja yhä uudestaan hän puri hammastaan, ja hänen hämmentyvät aivonsa toistelivat yhtämittaa käskevästi lamaantuneille lihaksille:
— Eteenpäin, eteenpäin!
* * * * *
Miten Antti lopputaipaleen kulki, ei hän muistanut: kaikki oli niin tuskallista, sekavaa ja kamalaa kuin painajaisuni. Vielä silloinkin, kun hän aukasi valaistun tuvanoven ja kuuli äidin ja siskojen ääniä, tuntui kaikki unelta. Tupa pimeni ja alkoi pyöriä ankarasti humisten, hän ojensi kätensä tarttuakseen johonkin ja tunsi kaatuvansa…
Vasta kun hän tunsi äidin riisuneen hänen risaiset, lumiset saappaansa ja puristavan kohmettuneita varpaita puhuen jotain hellällä, vapisevalla äänellään, silloin hän tiesi varmasti saapuneensa kotiin, ja hänen silmänsä sulkeutuivat ennen tuntemattomasta rauhan ja onnen tunteesta.
— Voi lapsi parka…
Äidin nyyhkyttävä ääni oli kuuluvillaan ikäänkuin jostakin kaukaa. Häntä nostettiin, ja hänellä oli hämärä tunne, että varpaita hierottiin, mutta sekin oli olevinaan kaukana, jonkun toisen varpaat. Mutta takkatuli alkoi vaikuttaa; ensin tuntui muutamia vihlaisuja ja pistoksia, niinkuin varpaita olisi neuloilla pistelty: ne tihenivät ja levisivät yhä ylemmäksi. Hän voihkisi huomaamattaan tuskasta, hän koetti ajatella onneaan: vihdoin kotona, — mutta hän ei voinut ajatella mitään, tuntui kuin tuhannet tuliset neulat olisivat taukoamatta työntyneet läpi varpaiden ja jalkojen. Tuskan hiki pursui koko ruumiista, hän puri hammastaan, voidakseen pidättää valituksen. Mutta tuo kiduttava pistely levisi ylös nilkkaan, sääreen, koko ruumiiseen, ja lopulta vihlasi sydämestä niin ankarasti, että tupa muuttui mustaksi ja hänen kurkustaan tunkeutui tuskallinen parahdus, joka jatkui vaikeroivana itkuna. Antti kuuli äidin ja siskojen yhtyvän itkuun, kaikki hyväilivät ja lohduttivat häntä, mutta hän ei voinut hillitä itseään. Tuo tulinen poltto masensi hänen loppuun kiusatun olemuksensa kuin kissa haavoittuneen hiirenpoikasen, ja kaikki viime aikojen julmat kärsimykset ja epätoivo hyrskähtivät hänen sielustaan hillittömänä itkuna, jollaista hän ei ollut koskaan kokenut.
Mutta hän sai sittenkin itkeä äidin sylissä, jota hän oli niin haikeasti kaivannut. Ja kuullessaan hänen äänensä, tuntiessaan hänen hellän kätensä kosketuksen, tunsi hän rinnassaan jotain niin suurta ja lämmintä, että viime ajan kärsimykset unohtuivat ja poltto jalassakin vaimeni kuin jonkin ihmeellisen lääkkeen vaikutuksesta.
— Voi lapsi parkani… Miksi sinun täytyy näin kovin kärsiä…
Nuo hellät sanat, heidän säälistä värisevät äänensä ja nyyhkytyksensä vaikuttivat häneen ennen tuntemattomalla voimalla.
— Antti parka… älä itke…
— Älä itke, Antti… Saat pullaa… Minä annan… omasta osastani.
Hänen sydämeensä tulvahti niin suuri onni ja hellyys, ettei hän muistanut äskeisiä ponnistuksia, ei tuntenut tuskaa, ei väsymystä eikä nälkää. Ja kun äiti taas silitti hänen punaisia, turvonneita varpaitaan, hyrähti hän uudestaan itkuun; tuo selittämätön sisäinen ilo tuntui liian suurelta. Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta kun äiti yhä itki, tarttui hän äidin kaulaan ja kuiskasi katkonaisesti, hymyillen ja itkien:
— En minä enää… Minun on niin hyvä olla… äiti… Minähän olen täällä… kotona…
* * * * *
He olivat syöneet yhdessä illallisen ja istuivat nyt lämmittävän hiilloksen ääressä, kertoillen kärsimyksiään. Antti ei hennonut kertoa kaikkea, nähdessään miten äiti kärsi kuullessaan Antin sairaudesta ja nähdessään miten laiha ja kalpea hän oli.
Sillä nyt hän sai tietää, että äitikin oli sairastanut kolmatta viikkoa. Vasta jonkun päivän oli hän ollut ylhäällä, mutta kaikki oli loppunut, eikä hän saanut jouluksikaan mitään. Yksi nisuleipä oli saatu naapurista, mutta nyt ei ollut muuta kuin perunoita, vähän leipää ja pari keittoa livekalaa. Äiti näytti niin masentuneelta, ikäänkuin ei olisi kertonut kaikkea. Ja kun Antti kysyi sitä, purskahti äiti katkeraan itkuun. Pikkuveli Väinö seurasi esimerkkiä painaen päänsä äidin helmaan. Aino ryki ja nieleskeli jotain tyhjää katsellen tuskallisesti poispäin.
Antti tunsi oudon ahdistuksen tarttuvan sydämeensä nähdessään äidin epätoivon, ja hän käsitti, että hänen täytyy tukea ja lohduttaa äitiä nyt, kun ei ole ketään. Mutta miten? Missä on heillä toivoa?
Jumala! välähti Antin mielessä kuin kirkas valo. Hän oli heidän onnettomuutensa jälkeen horjunut epäilyn ja luottamuksen välillä, kärsinyt paljon, tuntiessaan kauniin lapsuuden uskonsa haihtuvan, katoavan elämän julman todellisuuden valossa. Mutta tuon omituisen onnentunteen vallassa ollen tuntuivat tämänpäiväiset kokemukset sellaisilta, että kaikki epäilykset haihtuivat. Olisiko hän ilman Jumalan apua kestänyt sairauden sellaisessa elämässä, ja eiköhän Jumala äsken pelastanut häntä kuolemasta? Miten hän olisi omin voimin päässyt perille? Viimeinenkin epäily, kaikki huoli ja murhe tuntui haihtuvan, ja niinkuin ennen lapsena luotti hän lujasti siihen, että Jumala johtaa ja suojelee heitä, niinkuin isä lapsiaan.
— Älkää itkekö, äiti! — alkoi hän sisäisestä innostuksesta loistavin kasvoin ja kohotti äidin itkusta hytkivän pään.
— Ei meillä mitään hätää ole! Onhan meillä taivaallinen isä, joka varmasti auttaa, vaikka välillä koettelisikin… Eikö niin äiti?
Äiti kohotti hämmästyen kyyneleisen katseensa, ja Antti jatkoi puhettaan tuolla oudolla voimalla ja varmuudella, joka vallitsi hänen sielussaan. Hän kertoi useita tapauksia, jolloin Jumala oli heitä auttanut, kertoi mitä oli itse kokenut ja lopetti seuraavasti:
— Ettekö näe, että hän on aina auttanut? Eikö nytkin tunnu ikäänkuin Jumala olisi pelastanut minut teidän turvaksenne? Ehkä Jumala toimitti Kankareen emännän tuomaan meille nisuleivänkin jouluksi! Siitä saadaan vielä huomenaamutta kahvin kanssa ja päivällä saadaan lipeäkaloja! Mitä me muuta kaipaisimme, kun saamme olla yhdessä! Ja pyhien jälkeen saadaan taas jostain ruokaa, — kyllä Jumala auttaa! Saadaanpas nähdä, että hän toimittaa apua. Älkää enää murehtiko, äiti… Voi, nyt tiedän sen niin varmasti!
Antti tarttui äidin päähän, katsoi häntä loistavin silmin ja kuiskasi salaperäisestä liikutuksesta värähtäen:
— Niin äiti… Ja nyt minä tiedän miten te taas tulette iloiseksi! Me laulamme taas yhdessä »Jeesuksen kanssa hetki». Se on aina meitä lohduttanut!
— Voi lapseni… — nyyhkytti äiti painaen poikansa päätä poveaan vasten, ja Aino etsi innostuneena mainitun laulun »Sionin kanteleesta». Hetken kuluttua kajahti yksinäisessä mökissä turvattoman äidin ja hänen lastensa yhteinen laulu liikutuksesta väräjävänä:
»Jeesuksen kanssa hetki, ah minkä rauhan saan.
Kun lemmettömin mielin minua tuomitaan.
Kun veljet väärin soimaa, sydämen haavoittaa,
Jeesuksen kanssa hetki: hän haavat parantaa.»
Antti ei enää muistellut menneisyyden kärsimyksiään, ei ollut huolissaan nykyisyydestä eikä tulevaisuudesta; hän tunsi vain syvää kiitollisuutta siitä, että oli pelastunut kaikista, päässyt kotiin ja lisäksi saanut takaisin lapsuutensa elävän uskon. Ja laulaessaan tunsi hän selittämätöntä rauhaa, niinkuin todella olisi viettänyt hetken Vapahtajan seurassa, jossa »maan murheet pienet poistuu», niinkuin laulussa sanotaan. Ja hänen onnensa lisääntyi yhä, kun äiti laulun loputtua syleili häntä ja sopersi liikutettuna:
— Sinä… rakas lapsi, osoitit minulle ainoan lohduttajan…
* * * * *
Seuraavana päivänä toi Metsälän renkipoika Antin saappaat, mutta toisen jalan varpaat olivat niin turvonneet ja hellät, ettei niitä saattanut ajatellakaan jalkineissa. Hän oli kuumeessa koko päivän eikä voinut syödä mitään, mutta hänen mielensä oli iloinen ja rauhallinen. Olihan hän kotona ja hän oli saanut entisen luottamuksensa Jumalan hyvyyteen.
Mutta ensimäisenä arkipäivänä, jolloin äiti kävi kahdessa paikassa hakemassa lainaksi jauhoja ja palasi illalla tyhjin toimin, tunsi Antti sellaista epävarmuutta ja hätää, ettei hän heti uskaltanut kysyä lähemmin. Äidin rikkinäiset kengät olivat jäätyneen lumisohjon peitossa, mutta hän ei näyttänyt huomaavan sitä; hän lysähti raskaasti hengittäen penkille ja tuijotti kalpeana, ikäänkuin epätoivosta jähmettynein katsein eteensä.
Vihdoin hän nääntynein äänin kertoi miten Metsälän emäntä oli alkanut haukkua, ettei hän auta sellaisia, jotka toimittavat itsensä vankilaan. Toisessa paikassa oli epäilty, ettei hän voi koskaan suorittaa lainaa takaisin, ja kolmannessa sanottiin, ettei ollut jauhoja, vaikka isäntä oli juuri viime viikolla käynyt myllyllä. Eivät antaneet edes paria kiloa…
Antti ei vieläkään itkenyt, mutta tuo mykkä, tylsä toivottomuus tuntui kauheammalta kuin vihlovinkaan itku tai valitus.
Hän tunsi sellaista selittämätöntä hätää kuin haaksirikkoinen tuntiessaan pelastusrenkaan vajoavan altaan; sillä tuo joulu-iltana uudestaan löydetty luottamus ja usko Jumalan huolenpitoon alkoi taas horjua. Ja ajatellessaan, että he jäävät tänne yksinäiseen mökkiin ilman ruokaa, tuntui hänestä mahdottomalta jättää heitä.
Mutta toisena päivänä täytyi hänen lähteä, ja kun äiti vakuutti parin päivän kuluttua saavansa maksun kehräyksistä, hyvästeli Antti vihdoin puolipäivän jälkeen äitiä ja siskoja. Mutta hän ei voinut sanoa sanaakaan, ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, voidakseen nousta suksilleen. Sitten hän hammasta purren työntyi läheistä metsikköä kohden.
Mutta kun hän saapui metsänreunaan ja näki edessään tienaukean, jonka lumitaakkojen köyristämät koivunnäreet olivat muodostaneet vaikeaksi, hämäräksi holviksi, tuntui hänestä siltä kuin sukset olisivat takertuneet paksuun lumeen ja kipeät jalat jäykistyneet kokonaan. Hän koetti laahustaa eteenpäin, mutta yhtäkkiä hän pysähtyi paikalleen kuin jähmettyneenä; hänestä tuntui ikäänkuin jokin julma, kauhistuttavan suuri olento odottaisi äänettömänä ja mustana metsän hämäryydessä…
Antti käännähti suksillaan ja näki äidin seisovan harmaana ja liikkumattomana mökin ovella; hänestä tuntui ikäänkuin lumiset puut olisivat äänettömästi kuiskanneet: jollet palaa, et näe häntä enää koskaan.
Antti käänsi suksensa ja hiihti takaisin kuin takaa ajettuna. Raskaasti huohottaen heittäytyi hän äidin syliin, painoi päänsä äidin rintaa vasten ja parahti tuskallisesti:
— Voi äiti… jos te kuolette!
Hän itki kauan, katkerasti, ja kaikki oli niin toivotonta ja surullista. Mutta vähitellen alkoi tuntua hiukan helpommalta, ja tuntiessaan miten rajusti äitiparan rinta hytkyi, miten masentava epätoivo ja hellyys kuvastui hänen itkussaan ja sanoissaan: »Lapsi parka, lapsi parka», laukesi jotain hänen sielussaan: hänelläkin oli sentään äiti, joka rakasti häntä, nytkin ajatteli vain häntä. Hän lakkasi itkemästä ja kuiskasi katkonaisesti lohduttaen:
— Älkää vain minun tähteni itkekö, äiti…
* * * * *
Kun Antti hetken kuluttua lähti uudestaan matkaan, tuntui hänestä aivankuin raskas taakka olisi nostettu hartioilta, niinkuin ahdistava tuska ja kauhu olisi jäänyt äidin syliin, hänen hellät sanansa ja hyväilynsä antaneet uutta voimaa ja toivoa. Ajatellessaan niitä orporaukkoja, joilla ei ole mitään lohdutusta eikä tukea maailmassa, unohti hän kokonaan oman kohtalonsa.
Mutta tie ei parantunut vähääkään, kuten Antti oli toivonut. Sukset upposivat syvälle pehmeään lumeen, hänen kipeät jalkansa jäykistyivät ja lamaantuivat, outo heikkous valtasi ruumiin, hidastuttaen vauhtia, vaikka miten olisi ponnistellut. Ja ruumiillisen uupumuksen mukana tunsi hän tuon tuskallisen ajatuksen, joka eilisestä asti oli nälkäisen suden lailla hiipinyt hänen ympärillään, ahdistavan yhä hurjemmin; se ei hellittänyt hetkeksikään. Hän tunsi, että lapsuusajan usko, jonka hän luuli saaneensa takaisin, oli vain hetkeksi ilmestynyt hänelle, — ikäänkuin kaunis kangastus erämaahan eksyneelle vaeltajalle. Ja niinkuin kangastus katoaa pilvien saapuessa, samoin oli tämä häipynyt elämän myrskypilvien peittoon…
Antti pysähtyi pyyhkiäkseen hikeä ja huomasi olevansa samassa paikassa, missä jouluiltana luuli eksyneensä.
Se lennätti hänen mieleensä tämän surullisen joulun elämykset, ja hänen mielensä tuli niin oudon surulliseksi. Ja pimeydestä häämöttävä äänetön metsä näytti niin mustalta ja uhkaavalta kuin hänen oma elämänsä, tulevaisuutensa.
Mutta olihan se näyttänyt vielä toivottomammalta kolme päivää sitten, — ja hän oli kuitenkin selviytynyt.
Antti nousi suksilleen ja lähti reippaasti eteenpäin.
ISÄ JA POIKA
1.
Kello oli vasta kahdeksan, kun hän saapui synnytyslaitoksen pihalle. Kun hän astui pyörältään, tunsi hän jalkainsa vapisevan, aivankuin ankaran kilpailun jälkeen, — vaikka oli ajanut aivan hiljaa. Hän koetti katsella ympärilleen rauhoittaakseen ja huomasi, että kastehelmet kiilsivät vielä puitten lehdillä, ruoho heloitti vaaleanvihreänä, — mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Hän muisteli vain, miten kovassa tuskassa hänen nuori vaimonsa oli ollut illalla tänne tultaessa. Koko yönä hän ei ollut silmiänsä ummistanut, hän oli pelännyt niin kovin, ettei enää näkisi vaimoansa elävänä.
Vihdoin hän läheni pääovea, painoi vapisevin sormin yökelloa. Kun ovea ei heti avattu, kasvoi hänen tuskansa kaksinkertaiseksi ja kylmä hiki nousi otsalle suurina karpaloina. Ja kun nuori, valkeapukuinen hoitajatar vihdoin aukasi, kysyi hän käheällä, vapisevalla äänellä:
— Miten hänen laitansa on? Onko hän…?
— Kenestä te puhutte?
— Tietysti vaimostani, — sopersi hän hämmentyneenä.
— Niin niin, mutta mikä on hänen nimensä? — kysyi taas hoitajatar hymyillen.
Miehen valtasi katkeruus, miltei viha. Senkö verran täällä ihmisistä välitetään! Tuokin vain hymyilee, vaikka hänen vaimonsa saattaa olla kuolemaisillaan. Tuskallisella kiireellä sopersi hän vaimonsa nimen.
— Jaha… Hän voi oikein hyvin. Ja niin komea poika!
— Poika… poika… — änkytti nuori isä kuin tolkuttomana.
— Niin, — hymyili taas hoitajatar. Eikä tämä enää näyttänyt sellaiselta julmurilta kuin äsken. — Te voitte kyllä tulla heti katsomaan, jos tahdotte.
Kuin unessa asteli hän hoitajattaren jälessä pitkää käytävää myöten. Sitten tämä aukasi erään oven, hän astui sisään, — ja pienen huoneen ainoassa vuoteessa lepäsi hänen rakastettunsa hymyilevin kasvoin. Astuessaan lähemmäksi näki hän tämän imettävän pientä, pyöreäposkista pienokaista.
— Katsos nyt… tässä hän on! — sanoi nuori äiti hymyillen, ja hänen katseestaan loisti rakkaus, ilo ja ylpeys. — Eikö hän ole kaunis?
Miehen valtasi niin kummallinen tunne, ettei hän saanut sanaa suustaan. Kaikki tuntui liian onnelliselta ollakseen totta. Hän luuli, että Aune kuolee, — ja nyt hän lepäsi tuossa kauniina, hymyilevänä, vierellään heidän poikansa, — hänen oma poikansa. Se oli siis mahdollista! Hän tuijotti tuota pientä olentoa, kosketti sormellaan sen poskea, — se tuntui hennommalta ja hienommalta kuin mikään, jota hän ennen oli käsillään koskenut. Omituinen, ennen tuntematon hellyys tulvahti hänen sydämmeensä lämpimänä aaltona ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
— Älä nyt, älähän, — puheli nuori vaimo hellästi, tarttuen hänen käteensä. — Nythän on kaikki hyvin… Katsopas, miten kaunis hän on…? Ihan sinun näköisesi…
Tämä fraasi on kai sanottu kaikille nuorille isille, mutta hän kuuli sen ensikerran ja tunsi kummallista liikutusta. Tosin hän piti pienokaista paljon kauniimpana itseään, — mutta ehkä sittenkin oli jotain yhdennäköisyyttä, varsinkin suu…
— Nythän kävi niinkuin toivoitkin! — kuiskasi nuori äiti. — Oletko iloinen?
— Oi minä olen niin… niin iloinen, etten osaa sitä sanoa, — änkytti mies mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä. — Kun minä jo luulin, että sinä kuolisit.
Nuori äiti tarttui tulisesti miehen käteen ja painoi sen rintaansa vastaan. Kuin onnesta huumaantuneena katsoi hän miestä loistavin, kyynelisin silmin ja sitten kuiskasi hellästi hymyillen:
— Voi poikaparka, miten tuhma sinä olet. Minähän sanoin sinulle, ettet saa olla rauhaton! Enkä minä niin kipeä ollutkaan sitten enää… Kaikki kävi niin pian…
Hän punastui viime sanojensa jälkeen, niinkuin olisi luullut sanoneensa jotain sopimatonta.
Mies katseli häntä äänettömänä, saman, selittämättömän tunteen vallassa. Vihdoin hän katsahti ympärilleen, kumartui ja suuteli hellästi vaimoansa; sitten hän arasti kosketti huulillaan tuota poskea, joka oli hienoin maailmassa. Taas hän katseli äänettömänä, — ja hänen voimakkailla kasvoillaan kuvastui vain hellyys ja onni.
II.
Saattaapa sanoa, ettei isä voi hellemmin rakastaa lastaan kuin hän poikaansa rakasti, — hän suorastaan jumaloi tätä.
Työhön lähtiessään hän aina viimeiseksi vilkaisi nukkuvaa pienokaista ja palatessaan hän ensimmäiseksi kysyi tämän vointia. Ja luonnollisesti hän piti lastaan aivan ihmeellisen viisaana ja kehittyneenä. Jo kolmen kuukauden vanhana hän opetti sen voimistelemaan; antoi pienokaisen tarttua pikkusormiinsa ja kohotti siitä istualleen. Hän seurasi sen ruumiillista ja henkistä kehitystä mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Miten iloinen hän olikaan, kun ensimmäinen pieni, valkea hammas alkoi näkyä. Hänen täytyi kerta toisensa jälkeen koetella sen terävyyttä sormellaan. Ja kun niitä ilmestyi useampia, sai pikkuinen mielinmäärin pureskella isän sormia. Hän pesi kätensä sitä tarkoitusta varten mitä huolellisemmin ja ylpeänä näytteli, miten syvät lovet se oli jaksanut purra. Ja mikä riemu syntyikään, kun pikku Matti otti ensimmäiset horjuvat askeleensa. Silloin isän täytyi yhtämittaa opettaa häntä kävelemään, vietellä yhä uskalletuimpiin yrityksiin, kuten tuolilta toiselle, ja pian poika pääsikin yli lattian.
Kun poikanen sitten alkoi puhua jokeltaa, ei isällä enää vapaina hetkinään ollut aikaa muuhun kuin seurusteluun pikku miehen kanssa. Ja tästä ahkerasta yhdessäolosta poika kehittyikin ihmeteltävän nopeasti. Lukemattomat olivat ne kysymykset, joilla hän osasi vaivata isää, mutta tämä oli yhtä väsymätön. Kun vähänkin oli aikaa, lähdettiin ulos kävelemään, talvisin potkukelkalla ajamaan, mäkeä laskemaan. Toisinaan ruvettiin lumisotaankin ja rakennettiin yhdessä kokonaiset linnoitukset vahvoine pattereineen.
Kun Matti tuli kolmivuotiaaksi, laittoi nuori isä jo aikaisin syksyllä pienet sukset. — Ja kun ensimmäinen suurempi lumi vihdoin satoi, oli se isälle ja pojalle aivankuin juhlapäivä. Vaikea oli sanoa kumpi oli innostuneempi ja iloisempi, kun he yhdessä sukset kainalossa menivät pihalle. Tietysti ei nuoremman hiihto ensin tahtonut onnistua, mutta vanhempi oli väsymätön opettamaan ja oppilas innokas pääsemään samalla tavalla »kuin isäkin». Ja muutaman päivän kuluttua hän jotenkuten pääsi eteenpäin, yrittipä jäljitellä »pohjalaistakin». Se tuntui isän mielestä niin harvinaiselta, että hän kuvitteli jo pojastaan nousevaa suurhiihtäjää!
* * * * *
Ja suvella!
Jokaisena sunnuntaina matkustettiin maalle erään lähijärven rantaan, ja äiti otti voileipiä ja kahvivehkeet mukaan. Kun nuotio oli sytytetty, silloin riisuutuivat miehet nopeasti, uimahousut päälle, — ja sitten yhdessä järveen pulikoimaan! Mutta isän kesäloman aikana vasta iloa riitti! Silloin muutettiin maalle äidin kotiin ja urheiltiin kaiket päivät alastomina ja välillä pistäydyttiin joessa. Lopulta ei nuori »urheilija» tahtonut nähdäkään muita vaatteita kuin pienet uimahousunsa, — ja syyspuolella oli hänen ihonsa yhtä ruskea kuin villimmän intiaanipoikasen nahka. Isä osoitti sitä jokaiselle yhtä suurella ylpeydellä kuin poikakin.
Sen raavaita talvena jo hiihdettiin aika kyytiä. Usein mentiin läheiseen metsään, — ja sielläkös oli paljon nähtävää! Mistä oli jänis loikkinut, mistä kettu sipsutellut, milloin olivat peltokanat käyneet oraspellolla aterioimassa ja sitten kuoputtaneet lumeen syviä kuoppia, joihin oli jätetty korvaus yösijasta. Ja nämä kaikki vaativat pitkiä selityksiä vanhemman puolelta. Väliin he innoissaan etääntyivät yhä kauemmaksi, kunnes lopulta nälkä muistutti, että pitäisi palata äidin luokse. Jos pikkumies paluumatkalla väsyi, silloin isä köytti hänet selkäänsä suurella kaulahuivillaan. Ja kun hän sitten uljaasti suksiaan heiluttaen ratsasti kotiin isän tasaisesti keinuessa, niin molempien silmät loistivat ilosta.
Niin tuli isästä ja pojasta vähitellen hyvät toverukset. Poika oli niin kiintynyt isäänsä, että äiti oli toisinaan aivan mustasukkainen heitä katsellessaan. Isä oli poikaselle miltei rakkaampi kuin äiti.
Niin tuli Matti viiden vuoden vanhaksi.
III.
Sen päivän iltapuolella satoi rankasti, vaikka aamupäivä oli ollut helteinen. Ja kun hän palasi työstä, oli esikaupungin ennen pölyinen tie täynnä vesilätäköitä. Keväiset nurmikot loistivat kosteina ja heleänvihreinä iltapäiväauringon paisteessa ja puitten lehdillä kimaltelivat vesipisarat kuin kirkkaat helmet. Ilma oli niin raikasta ja sulotuoksuista, ja se vaikutti kuin jokin virkistävä juoma. Hän veti sitä täysin henkäyksin keuhkoihinsa ja hänen mielensä oli niin reipas, kevyt ja iloinen. Hän päätti kotiinpäästyään lähteä uimaan ja ottaa Matin pyörälleen, — saisi hänkin tulla taas pulikoimaan, kun vesi on niin lämmintä..
* * * * *
Mutta saavuttuaan kotiin kohtasi häntä tyrmistyttävä näky. Hänen vaimonsa oli polvillaan vuoteen vieressä itkien ja väännellen epätoivoisesti käsiään; eräs naapurin vaimo seisoi vierellä neuvottomana, — ja vuoteella virui tiedottomana pikku Maiti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin liitu, silmät suletut, ja hiljaa valittaen aukoili hän suutaan kuin kuivalle heitetty kala.
Mies ei voinut sanoa mitään. Ennen tuntematon tuskallinen heikkous valtasi hänen koko olemuksensa kuin väkevä myrkky. Hänen täytyi nojautua ovipieleen, jottei kaatuisi, ja hän hengitti niin raskaasti kuin näkymätön koura olisi kuristanut hänen kurkkuaan. Vihdoin hän käheästi sopersi:
— Mitä, mitä on…?
— Matti putosi puusta… Hän oli äsken tajuissaan, mutta meni taas tiedottomaksi…
— Lääkäri, lääkäri… onko haettu…?
— On. Mari on juuri hakemassa…
Äkkiä hyökkäsi vaimo hänen syliinsä. Hänen kasvonsa olivat kauhusta vääntyneet, silmät turvonneet ja hän hoki kuin mielipuoli:
— Hän kuolee… hän kuolee… kuolee…
Mies ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hänen poikansa saattaisi kuolla, — ja nyt se ajatus hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin raivokas peto. Tietämättä mitä hän teki, puristi hän vaimoansa rintaansa vastaan ja tukehtunut voihkina tunkeutui hänen rinnastaan.
Sitten syöksyi hän vuoteen viereen ja tarttui poikansa pikku käsiin, silitti ja hyväili niitä epätoivoisesti. Mutta ne olivat veltot ja voimattomat, — vain silloin talloin tuntui niissä heikko väristys…
Se palautti äkkiä hänen toimintatarmonsa. Hän nousi, niinkuin olisi päättänyt taistella poikansa elämästä vaikka koko maailmaa vastaan. — ja hänen äänensä karahti oudon terävänä:
— Lääkäri, missä se viipyy? Sen täytyy pian tulla.
— On siitä jo aikaa, kun Mari lähti hakemaan…
Sanaa sanomatta syöksyi hän ulos, hypähti pyörälleen ja lähti hurjaa vauhtia kaupunkia kohden. Hän polki niinkuin häntä olisi ajettu takaa tai isketty yhtämittaa. Ja nuo iskut olivat kaksi sanaa, jotka yhtämittaa iskivät, kolkuttivat hätien sydäntään; ne nakuttivat säännöllisesti kuin kellu: Poikasi kuolee! Poikasi kuolee!
Maantiellä oli vilkas liike, sillä ihmiset palasivat juuri työstä, mutta hän ei välittänyt, vaikka loka pärskyi pyöristä, hän ei välittänyt vaikka olisi ajanut jonkun kuoliaaksi. »Poikani kuolee» — kaikui hänen sielussaan, eikä hän muusta tahtonut tietää.
Kun hän saapui karkeille katukiville, niin hänen pyöränsä aivan hyppeli. Eräässä kulmassa seisoi joukko nuoria miehiä, jotka eivät näyttäneet aikovan väistää. Mutta hän ajoi ihan vimmattua vauhtia suoraan joukkoa kohden ja karjasi hurjasti:
— Pois tieltä!
Ja nuorukaiset väistyivät miltei pelästyen. Hekin huomasivat, että tuossa pitkässä, jäntevässä miehessä, hänen käheässä äänessään oli jotain kauhistavaa, että häntä on paras välttää. —
Kuin myrskytuuli riensi hän lähimmän lääkärin rappusia ylös. Hän soitti kiivaasti, ja kun palvelustyttö tuli avaamaan, huohotti hän vaivaloisesti:
— Onko tohtori kotona?
— Ei ole.
— Missä?
— Hän on maalla…
Ja niine hyvineen juoksi hän alas.
Toinenkaan lääkäri ei ollut kotona, ja tuska, raivo ja epätoivo valtasi hänet. Mitä, mitä tämä on? Hän lähti taas ajamaan kaupungin pääkatua myöten erään tunnetun lääkärin asuntoa kohti, mutta huomasi sisarensa tulevan ajurilla saman lääkärin kanssa vastaan. Hän käänsi pyöränsä, ajoi vaunujen sivuun ja sopersi hengästyksestä katkonaisella äänellä:
— Hän kuolee… mennään pian…
Ja enempää selittämättä ja odottamatta lähti hän hurjaa vauhtia eteenpäin asuntoansa kohden.
Kun hän saapui kotiin, oli lapsiparka tullut jo tajuihinsa. Pieni pää kääntyi yhtämittaa sivulta toiselle, hänen silmänsä olivat luonnottoman terävät, kuivat ja tuijottavat, eikä hän näyttänyt lainkaan huomaavan isän tuloa. Hänen pienet sormensa haparoivat yhtämittaa kuin apua etsien, ja kun isä antoi sormensa, puristivat ne uskomattoman kovasti. Hän vaikeroi yhtämittaa haikeasti, ja joka kerta vääntyi pieni suu ammolleen ja huulet olivat jo sinertyneet. Hänen pienet jalkansa vain näkyivät peitteen alla, velttoina ja liikkumattomina kuin kuolleen ruumiin.
Hirveä aavistus valtasi isän, hän tarttui päähänsä kuin olisi se ollut halkeamaisillaan, hän syöksyi vuoteen viereen, ja painaen huulensa pojan poskea vastaan ähkyi hän tuskallisesti:
— Matti, tunnetko sinä isän…? Isä se on, isä…
— Isä… auta… — sai poika vain katkonaisesti soperretuksi.
Tästä ymmärsi mies, että poika oli täydessä tajussaan ja kuvitteli lapsenmielessään, että isä voi aina auttaa. Ja mitä hän nyt voi, ei mitään!
— Heti tulee tohtori, — puhui hän lohduttaen. — Kärsi vielä vähän…
Hän hypähti ylös. Missä ne viipyvät? Hänen poikansa kuolee ja ne tulevat kuin etanat! Tuska ja raivo alkoi hänessä kuoltua. Hän juoksi ulos ja aikoi lähteä vastaan, mutta silloin näki hän ajurin lähenevän.
— Nyt lääkäri tulee! — sanot hän vaimolleen, — Mene sinä, rakas ystävä, siksi aikaa kyökkiin… ihan sinä menehdyt…
* * * * *
Ylimalkaisesti silmäten lääkäri jo huomasi, että selkäranka oli katkennut. Hän sanoi sen hiljaa miehelle ja ilmoitti, että sairas olisi vietävä sairaalaan.
Innokkailla pyynnöillään sai mies lääkärin suostumaan siihen, että sairas saa olla kotona, kun palkataan sairaanhoitajatar käymään tarpeen mukaan hänen luonaan.
Kun lääkäri aikoi tarkastaa poikaa, huusi tämä niinkuin hänen jäseniänsä olisi revitty irti. Hänen silmänsä laajenivat tuskasta ja kauhusta, hänen kasvoilleen tuli niin hirveä ilme, että mies muuttui aivan kalpeaksi ja änkytti vapisevalla äänellä:
— Ei, hänelle täytyy antaa jotakin, mikä kuolettaa tuskat Hän ei voi kestää sitä…
— Niin, kyllä se taitaa olla parasta, — sanoi lääkäri hiljaa. Ja hän ruiskutti morfiinia lapsen käsivarteen.
Poikaparan valitus alkoi vähitellen heikentyä ja silmät muuttuivat himmeiksi. Ja vaikka hän nytkin valitti, sai lääkäri kuitenkin suoritetuksi tarkastuksensa loppuun.
— No, miten on laita? Jääkö hän elämään…? — kyseli mies miltei hengitystään pidättäen.
— Sitä ei vielä voi varmaan sanoa. Mutta vaikka hän jää elämäänkin, tulee hänen koko alaruumiinsa halvatuksi…
— Halvatuksi! — toisti mies oudon käheällä äänellä. — Jalatkin…?
— Niin, sitä ei missään tapauksessa voi auttaa. Mutta minä pelkään pahinta. Ehkä kuitenkin olisi parasta kutsua myöskin tohtori S. tarkastamaan häntä.
— Niin, herra tohtori! — huudahti mies ja jatkoi kiihkeästi kuin rukoillen. — Tehkää kaikki mitä suinkin voitte… Ei mitään kustannuksia säästetä… Minä korvaan kaikki… Kun hän vaan parantuisi… vähänkin…
— Tietysti teen kaiken voitavani. Mutta tässä ei paljoa voi…
— Jos tohtori antaisi usein tuota lääkettä, koska se auttoi nytkin…
Äsken oli niin kamala katsella…
— Ei sitäkään uskalla usein antaa. Mutta minä määrään veronaalia. Tuon ruiskeen vaikutus kestääkin nyt ehkä aamuun asti. Minä tulen taas silloin katsomaan…
Yöllä, kun morfiinin vaikutus alkoi loppua, alkoi poikaraukka yhä äänekkäämmin valittaa. He istuivat molemmat vuoteen vieressä, ja vaimon kasvot kalpenivat yllä enemmän, hänen ruumiinsa alkoi väristä kuin ankarassa vilussa. Lopulta mies tarttui hänen käteensä sanoen hiljaa ja hellästi:
— Aune, niinä pyydän, että koettaisit hiukan mennä nukkumaan… Sinä et voi tätä auttaa. Ja, ja sinä tulet sairaaksi…
— Ei, minä en voi mennä! En voi…
Miehenkin voimat tahtoivat loppua, katsellessaan pienokaisensa kärsimyksiä. Ja hänen täytyi tuntikausia katsella noita tuntemattomiksi vääristyneitä kasvoja, noita silmiä, jotka tuijottivat niin kauhean terävinä ja rukoilevina. Hänen oli vaikea ymmärtää, että kaikki oli totta. Vielä eilen olivat he olleet uimassa, ja Matti oli nauraen ratsastanut hänen selässään, kun hän ui syvemmälle.
Ja nyt hän makaa tuossa tuollaisena, — hän kuolee…
Mies tuijotti kauhistuneena, miten pienet kädet tempoilivat ja hapuilivat, — ja pienokaisen lyhyt elämä kiiti hänen sielunsa silmien ohi kuin kaunis uni. Hän muisti lukemattomia, huvittavia yksityisseikkoja: pieniä kepposia, päähänpistoja ja kysymyksiä isän huvittamiseksi. Ja nyt hän vasta käsitti, miten paljon onnea ja iloa pienokainen oli tuonut heidän elämäänsä.
Ja nyt hän kuolee…
Lapsi aukasi taas nuo kummalliset, läpitunkevat silmänsä, — niinkuin olisi pelännyt, että hänet jätetään yksin. Isä kumartui ja kysyi:
— Tahdotko mitään?
— Jano… — kuiskasi vain poika. Ja jotain outoa ja kauheata oli hänen lyhytsanaisuudessaan — hänen, joka ennen niin iloisesti liversi.
Mies kaasi varovasti hänen suuhunsa marjavettä, ja hänen pikku hampaansa kalisivat lusikkaa vastaan.
— Tahdotko jotain muuta? — kysyi mies.
Pitkään aikaan ei pienokainen voinut sanoa mitään, hänen kasvonsa vääntyivät ja pikku kynnet miltei painuivat isän sormeen. Vihdoin hän valitusten lomasta kuiskasi:
— Älä… jätä… Mattia…
— Ei, isä ei jätä enää koskaan Mattia…
Ja tuosta tuskallisen terävästä katseesta oli hän näkevinään kiitoksen, vaikkei poika voinut sitä sanoin sanoa.
Hänen vaimonsa oli aivan menehtymäisillään katsellessaan lapsensa tuskia. Lempeällä väkivallalla sai mies hänet toiseen huoneeseen.
Lapsen valitukset muuttuivat yhä sydäntäsärkevämmiksi, — aivankuin pieni lintu olisi kuolemaisillaan piipittänyt. Hänen kätensä haparoivat kiivaasti, ja tuo kuiva, tuijottava katse harhaili ympäri kuin apua etsien, ja vihdoin sopersi hän rukoillen:
— Polttaa… polttaa… Auta isä…
Silloin tuntui miehestä, että lian menettää järkensä. Hän hypähti ylös, ja tukkien korviaan käveli hän muutaman kerran lattian poikki. Mutta kun ei valitus vaiennut, lyyhistyi hän vuoteen viereen ja painui kasvonsa hentoja käsiä vastaan, vaikeroiden:
— Mitä minä teen… mitä, mitä? isä ei voi mitään…
Silloin se ensikerran leimahti hänen mieleensä —
— Niin, hän pääsisi rauhaan, — kuiskasi hän itsekseen. — Mutta ei — ei, sitä ei voi tehdä…
Ja kuitenkin. Hirmuista on mitään tekemättä katsella noita kärsimyksiä.
Ja kun hän jäisi halvatuksi, jos elämäänkin jäisi…
Peloittava taistelu alkoi riehua isän rinnassa. Vaikka hän olisi mihin suuntaan ajatellut, niin kaikkialla oli yhtä mustaa, toivotonta ja kauheata. Hän ei ollut itkenyt viiteentoista vuoteen, mutta nyt hän äkkiä alkoi itkeä — niin rajusti ja sydäntäsärkevästi kuin vaan sellaiset itkevät, jotka eivät pitkiin aikoihin ole itkeneet. Koko hänen voimakas ruumiinsa hytkyi, ja hänen rintansa nousi ja laski niinkuin se olisi ollut halkeamaisillaan.
Mutta ihmeteltävällä ponnistuksella hillitsi lapsi valituksensa ja tuskansa ja kuiskasi katkonaisesti:
— Isä, älä itke… Matti paranee sitten… oikein pian…
IV.
— Nyt ei ole siis mitään toivoa enää — kuiskasi mies raskaasti.
— On kyllä sattunut joitakin tapauksia, että tuollaisessakin tapauksensa on jäänyt elämään mutta ei siinä paljon toivoa ole, — puhui lääkäri matalalla äänellä.
— Kuinka kauan saattaa kestää, ennenkuin kuolee? — kysyi hän taas kolealla äänellä.
— Voi siinä mennä pari viikkoakin.
— Onko koskaan tapahtunut, että jalat olisivat tulleet liikuntakykyisiksi?
— Ei. Ne jäävät halpaantuneiksi.
Kun lääkäri lähti, seurasi mies häntä eteiseen, ja kun he olivat kahden, rykäisi hän pari kertaa ja sitten puhui rukoilevalla äänellä:
— Herra tohtori… antakaa hänelle morfiinia niin paljon, että hän nukkuu ijäksi, että hän pääsisi rauhaan.
— Ei, minä en voi, — vastasi lääkäri.
— Mutta ajatelkaa, herra tohtori, hän kuolee kuitenkin ja hänen täytyy vallan turhaan kärsiä noin kauheita tuskia. — Hänen äänensä muuttui yhä tuskallisemmaksi, hän kertoi kaiken mitä oli kärsinyt viime yönä, pyysi säälin ja oikeuden nimessä että tohtori pelastaisi lapsiraukan enemmistä kärsimyksistä!
— Lääkärin velvollisuus on koettaa säilyttää elämää niin kauan kuin suinkin, — vastasi lääkäri jo epävarmasti. — Se sotisi valaani vastaan…
— Eivätkö viattoman lapsen tuskat merkitse enemmän kuin jokin vanhentunut vala? — kuohahti mies.
— Siitä en aio ruveta väittelemään, — vastasi lääkäri kylmästi ja kääntyi ovea kohden. Mies käsitti pilanneensa asiansa ja aikoi pyytää anteeksi. Mutta kun lääkäri poistui heti, muuttuivat hänen kasvonsa kummallisen koviksi ja päättäviksi. Ja hän sulki oven raskaasti huoaten.
* * * * *
Iltayöstä morfiiniannoksen jälkeen oli pieni sairas taas hetken horroksissa. Tämä oli kolmas yö onnettomuuden jälkeen. Äiti oli vihdoinkin vaipunut uneen, — mutta mies valvoi yhä yön hiljaisuudessa. Se suuri, kauhea kysymys kalvoi ja raateli hänen sieluaan kuin suunnattoman suuri, nälkäinen rotta; mitä hän tekee, miten selviytyy?
Hän vaipui lopulta jonkunlaiseen horrokseen. Hän muisti viime sunnuntain. Hän oli veljensä kanssa mitannut sileälle rantahiekalle 50 metrin juoksuradan, ja sitten hän Matin kanssa asettui lähtöviivalle. Hän muisti niin elävästi sen selittämättömän ilon, katsellessaan poikansa nuorta, alastonta ruumista, kun tämä jännittyneenä odotti sedän antamaa lähtömerkkiä; hän oli kuulevinaan pojan iloisen naurun, kun isä sattui kaatumaan ja hän pääsi maaliin ensimmäisenä…
Mies havahtui unelmistaan kuullessaan lapsen taas vaikeroivan, ja häntä puistatti nähdessään taas yhtäkkiä nuo kasvot. Silmät olivat vajonneet syvälle päähän ja kaula oli niin tavattoman pieni, ja nuo laihat, hennot kädet vavahtelivat kuin kuolevan linnun varpaat.
— Oliko mahdollista, että hän eli, juoksi, nauroi — vielä viime sunnuntaina? Ja nyt hän kuolee, kuolee! Herra Jumala!
Aamupuolella kuuli hän lapsen yhtäkkiä kirkasevan sydäntäsärkevästi, — hän oli kai liikahuttanut itseään jotenkin. Ja niinkuin epätoivoinen, sanaton rukous parahti hänen sinertäviltä huuliltaan:
— Isä!
— Mitä, lapsi parka?
— Polttaa… niin kovin…
Jotain hirmuista oli tuossa sietämättömän terävässä, tuijottavassa katseessa ja kuihtuneissa kasvoissa. Mies ei voinut katsoa häntä, vaan painoi kasvonsa lapsen tyynyyn, sopertaen:
— Ei isä voi mitään…
— Jotain lääkettä, lääkettä…
Se oli enemmän kuin hän voi kestää. Kaikki tuntui pyörivän, sekaantuvan miehen aivoissa. Tuo hirveä taistelu, joka kaksi vuorokautta oli raivonnut hänen sielussaan, kiihtyi äärimmilleen.
Pitääkö Itänen ijankaiken katsella viattoman lapsensa tuskaa? Jos hänen koiralleen olisi tapahtunut sellainen onnettomuus, olisi yleinen mielipide ja lakikin pakottanut hänet lopettamaan sen kärsimykset, — mutta vanhentunut moraali ja laki pakoittaa viattoman lapsen kitumaan tällaisessakin tapauksessa viimeiseen hetkeen. Se säälii siis enemmän eläinten tuskia kuin ihmisen.
— Sinä et voi tehdä sitä! Hän on sinun lapsesi! — huusi joku sisäinen ääni Mutta toinen ääni huusi vielä kovempaa: Juuri sentähden on minun velvollisuuteni pelastaa hänet noista kauheista tuskista!
Se oli viimeinen taistelu! Hän oli kaksi vuorokautta horjunut, taistellut sitä ajatusta vastaan mutta nyt se muuttui peruuttamattomaksi päätökseksi.
Hän suuteli hellästi lastaan ja kuiskasi hiljaa, katkonaisesti:
— Tahtoisiko Matti päästä… rauhaan, ettei polttaisi…
— Matti tahtoisi… nukkua…
Mies vapisi jännityksestä kuullessaan nuo sanat, jotka tavallaan lupasivat sen, jota hän kysyi. Mutta siitä huolimatta tunsi hän kauhua ajatellessaan päätöstään…
Kun sairas hiukan tyyntyi, meni hän kaapilleen, otti esiin suuren amerikkalaisen revolverinsa, ja hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat, kun hän alkoi sitä ladata.
Mutta kun hän otti käteensä raskaan patruunan paksuine lyijykuulineen, hätkähti hän yhtäkkiä uudesta kauhusta. Metsästäjänä hän tiesi miten tuollaiset kuulat repelevät, ja hän oli kerran nähnyt erään miehen, joka oli ampunut itsensä juuri samallaisella revolverilla. Hänen pikku päänsä menisi miltei murskaksi, hänen aivonsa. Ei, ei, se ei saa tapahtua!
Hän koetti ajatella, hän ymmärsi, että se on sivuseikka, mutta hän tunsi, ettei koskaan voisi sitä tehdä.
Mutta vihdoin hänen kasvonsa kirkastuivat uudesta ajatuksesta. Hän meni taas lapsensa vuoteen viereen, kuivasi hänen tuskanhikeä helmeilevän otsansa ja sanoi hellästi lohduttaen:
— Aamulla Matti paranee. Isä tuo lääkettä.
— Isä kiltti… isä…
Rakkaus ja kiitollisuus kirkasti silmänräpäykseksi hänen sammuneet silmänsä, se värähti noissa katkonaisissa sanoissa, ja hän puristi taas heikoilla, vapisevilla sormillaan isän sormea.
Ja miehen päätös muuttui yhä varmemmaksi.