Roponen. Joko nyt?
Huttunen. Minä olen vanha mies ja tarvitsen lepoa.
Roponen. (Kättelee). Sinulta pyydän ainoastaan, ett'et puhu kellekään liitostamme. Lupaatko!
Huttunen. Sen toki lupaan. Hyvästi! (Menee).
Roponen. Jumalan haltuun!
Juvakka. Aika äijä!
Roponen. No, antakaa hänen olla rauhassa!
Kipuna. Se on parasta.
Roponen. Ei hän pahaluontoinen ole, vaikka pelkuri.
Kipuna. Pelkuri, pelkuri!
Juvakka. Siis Juhana ottaa pelastaakseen Matti-poikani?
Roponen. Niin! Mutta mitenkä luulet sen voivasi tehdä?
Juhana. Jättäkää se minun salaisuudekseni! Pitäkää te vain huolta siitä, kuinka saamme hänet hyvään piiloon.
Roponen. Niin, todellakin.
Kipuna. Todellakin.
Roponen. Mutta mihinkä?
Kipuna. Niin, mutta mihinkä?
Juvakka. Mihinkä muualle kuin kotiinsa. Kyllä meillä sopiva paikka löydetään.
Roponen. Ei hän kotiinsa piiloutua saa. Sieltä häntä ensimmäiseksi etsimään tullaan.
Juvakka. Kyllä se on totta, sekin! Mutta—minnekkä muualle voimme hänet piiloittaa?
Roponen. Kyllähän hänet yhdeksi yöksi ainakin tänne meidän aittaan peittoon saamme. Kunhan Juhana saa ensin pois kellaristakin.—Mutta ole kumminkin varovainen; muista sananlasku: »kerran tee, kahdesti katso!» Andrei voipi mennä kanssasi, niin voit olla varma——mutta mikä sitä Andreita tänään vaivaa? Olethan totinen kuin…
Juhana. Aapiskukko; mutta hänellä onkin kosintapuuhat mielessä.
Roponen. Mitä sanot?
Juhana. Hän aikoo pyrkiä meille kotivävyksi.
Andrei. Vaiti, sinä!
Roponen. Mi… mitä tämä merkitsee? Siitäkö sinä äsken aioitkin minulle puhua?
Andrei. Jos sinä rupeat minua samalla tapaa pilkkaamaan kuin poikasi, siitä en enempää pidä lukua, vaan tahdon puhua suuni puhtaaksi, koska kerran asia näin pitkälle on mennyt.
Audotja. (Tulee ovesta sisään ja käypi oven suuhun jakkaralle istumaan).
Juhana. Kuulkaa nyt mitä hän aikoo puhua! Tietäkää, ett'ei se ole »lörpön, lörpön veräjäst' pelloll'».
Andrei. Vaiti!
Juhana. Suo anteeks, luulin lampaaks; se olikin vaan meijän muorin mustapää pässi!
Roponen. Sinun puheestasi ei ole haaraa.
Susi. Lysti poika tuo Juhana; vetelee kaikki asiat naurunkelkassa.
Roponen. Juhana, anna nyt Andrein puhua!
Juhana. Nyt siis hiljaa, kuin Hiisan kiukaalla!
Roponen. Minä sanon sinulle, että ole vaiti! No, Andrei!
Andrei. Kuule sitten! Niinkuin Juhanan liukas kieli jo ennätti ilmoittaa, minulla on kosintatuumat, vaikk'ei sellaiset kuin hän vakuuttaa. Minä todellakin rakastan tytärtäsi Annia.
Roponen. Annia!
Andrei. Ja pyydän suostumustasi avioliittoomme.
Roponen. Todellako? Kylläpä sinulle juolahti mieleen! Joko sinä olet unohtanut, mikä juopa on sinun ja Annin välillä? Eikä Anni suostu koskaan sinulle menemään.
Andrei. Anni on valmis rupeamaan vaimokseni.
Roponen. Mitä tuhmuuksia! Oletteko te jo keskenänne sopineet? Kyllä minä opetan teitä! Minä antaisin tyttäreni sinulle! Tosin olet ollut kelpo työmies ja hyvä poika, sitä en kiellä. Olen aikonutkin antaa sinulle osan, sittenkuin olet vaimon itsellesi saanut, mutta tytärtäni —häntä et ikinä maailmassa saa.
Kipuna. Et ikinä maailmassa!
Juvakka. Muista, poika, sananlasku: »Jokainen sirkka pysyköön omassa nurkassaan!»
Susi. Sinulle Roponen antaisi tyttärensä, ainoan tyttärensä! Olethan ventovieras talossa ja voit saada matkapassin milloin hyvänsä.
Andrei. Isäntä! Näistä muista en pidä suuresti lukua, mutta sinun en luule puhuneen täyttä totta. Niin huonona et toki minua pitäne, ett'en tytärtäsi ansaitsisi.
Roponen. Vieläkö luulet tässä leikin sijaa olevan? Mitä olen sanonut, sen olen sanonut. Eikä sanaakaan enää tästä asiasta!
Andrei. Sitä en olisi uskonut!
Kipuna. Vai et olisi uskonut!
Susi. Tuo on minusta suoraa hävyttömyyttä, että hän rohkenee edes ajatella, sitä vähemmin julki lausua tuollaista ajatusta. Koko paikkakunnan rikkain tyttö menisi hänelle, keppikerjäläiselle!
Juvakka. Ja äpärälle muun hyvän päälle!
Roponen. No, älkäähän häntä niin ankarasti tuomitko! Jos tahdotte tietää, mikä on pääsyynä kieltooni, niin kuulkaa!
Kipuna. Kuulkaa!
Roponen. Hän ei kuulu meidän luterilaiseen kirkkoomme, enkä minä koskaan aio sallia sitä, että sukuuni yhdistetään vieraaseen kirkkoon kuuluva henkilö.———Siis se asia on päätetty.
Andrei. Et siis suostu?
Roponen. En!
Andrei. Siinä tapauksessa en jää taloon.
Juhana. Sen verran vuodessa vahinkoa.
Roponen. Aiotko lähteä pois?
Andrei. Joll'en Annia saa, en viivy täällä päivääkään.
Juhana. Pistä pillit pussiin ja soita suolla mennessäsi!
Andrei. Lähden, vaan ensin puhun suuni puhtaaksi! Nyt et ole isäntäni enää, etkä liioin käskijäni. Sanon suoraan, että olet raukka, sanasi syöjä…
Roponen. Kuinka tohdit!
Andrei. … joka kadut lupaustasi antaa minulle osan talosta. Sentähden pidit tätä sopivana tilaisuutena minusta irtipäästäksesi. Olen palvellut sinua uskollisuudella ja ahkeruudella, jommoista et koskaan ole palvelijoissasi löytävä… Sentähden että olen venäläis-uskolainen, en muka kelpaa teidän joukkoonne. Hyvä! Kyllä luulen Venäjän valtakunnassa sellaisia ihmisiä löytäväni, joitten joukkoon minä kelpaan… Nyt lähden——mutta varokaa itseänne! (Aikoo mennä).
Audotja. (Andreille). Minä tahdon puhua kanssasi.
Juhana. (Ovelta hänen jälkeensä). Susi sinua hännällään häilyttäköön, kukko harteillas huutakoon: kikkiriirii! (Muut nauravat paitsi Roponen).
Roponen. Minun käypi sääliksi häntä. Onhan Andrei kelpo poika. Mutta mitä minä sille voin? En minä hänelle tytärtäni ainakaan anna.
Kipuna. Siinä teet aivan oikein.
Juvakka. Senkin vellanen!
Susi. Keppikerjäläinen!
Kipuna. Äpärä?
Roponen. Jollei meidän suomalaiset pysyisi naimiskaupoissaan vellasista erillään, ei kauan kestäisi, ennenkuin ei olisi pienestä kansakunnastamme rahtuakaan jälellä.
Kipuna. Se on totta!
Juvakka. Ystävät, eipä pidot parane, jollei vieraat vähene.
Kipuna. Se on totta!
Susi. Niin, niin!
Roponen. No, mihin kiire?
Juvakka. Onhan niitä kotona toimia.
Susi. Heinä-aika.
Kipuna. Heinä-aika.
Juvakka. No hyvästi! Kiitoksia!
Kipuna ja Susi. Hyvästi.
Roponen. Hyvästi! Terveisiä!
Susi. Kepeät kuormat!
Juvakka. Hyvästi, Juhana! Koeta parastasi! Jos Matin pelastat, olen koko elinaikani sinulle kiitollinen.
Juhana. Kyllä tahdon parastani koettaa. (Menevät keskustellen).
6:S KOHTAUS.
*Audotja.*
Audotja. Vai niin! Sillä tavallako he poikaani kohtelevat! Vai ei hän kelpaa Roposen vävyksi! Niin! Ei hän kelpaakaan! Hän on liian hyvä siksi. Hän ei ole orja niinkuin he, hänessä liikkuu vapaata aatelisverta. Kuinka mahtavasti hän puisteli päältään heidän soimauksensa, luottaen omaan itseensä, luopui koko tuosta laumasta, jossa ei hänen jaloa sydäntään ymmärretä! Jumalan kiitos, että olen juuri tähän aikaan tänne saapunut. Nyt hän on kypsynyt saamaan tietää, kuka hän on; nyt on äidin hellyys hänen katkeroitetulle sydämmelleen tervetullein lääke. Nyt, nyt tahdon häntä puhutella, nyt tulvailee rinnastani kaikki se, mikä sinne on kahdenkymmenen vuoden kuluessa kokoontunut. (Andrei tulee). Tuossapa hän onkin.
7:S KOHTAUS.
*Audotja, Andrei.*
Andrei. Sinä tahdot minua puhutella, vaimo. Mutta pian, sillä en tahdo nyt tavata tämän talon väkeä.
Audotja. Niin! Minä tahdon sinua puhutella… Nähdessäni kuinka nuo talonpojat sinua äsken pilkkasivat ja kuullessani heidän katkeroita soimaussanojaan kävi minun sääliksi sinua.
Andrei. Löytyykö edes yksi ihminen maailmassa, joka minua säälii?
Audotja. Eikö sinulla ole vanhempia lainkaan, jotka sinua säälivät?
Andrei. Isästäni en tiedä mitään, äidistäni on minulla hämärä muisto jälellä.
Audotja. Mitä muistat?
Andrei. Muistan erään illan, jolloinka istuin äitini sylissä, ja hän lauloi minulle tuon laulun, mitä en elämässäni unohda… Äkkiä astui huoneeseen musta, hirmuisen näköinen mies. Hän puhuu jotakin, ja jokainen sana tuntuu minusta ukkosen jyrinältä… Mies menee pois… Äitini rupeaa itkemään … ja vielä par'aikaa muistan kuinka katkeralta minusta tuntui, nähdessäni hänen silmistään suurten, kirkkaitten kyynelhelmien vierivän hänen vaaleille poskilleen… Muuta en muista…
Audotja. Mitä ajattelet sinä äidistäsi? Tunnetko sinä ikävää, onko sinussa helliä tunteita häntä kohtaan, vai oletko välinpitämätön tuon vaimon kohtalosta, joka sinut niin armottomasti hylkäsi?
Andrei. Äitiänikö, tuota ihanaa, kaukaisessa, saavuttamattomassa hämärässä olevaa olentoako minä en ikävöisi?… Voi, vaimo! Ei se voi rakkahintaan unohtaa, joka on syösty tänne maailmaan vieraitten ihmisten sekaan hyljättynä, yksinäisenä kulkemaan. Äitini kuva on kuni suojelusenkeli minua aina seurannut. Sentähden luulenkin hänen jo aikaa sitten tämän kurjan maailman vaivoista päässeen ja nyt seuraavan minun askeleitani.
Audotja. Ei suinkaan!
Andrei Mitä sanot? Elääköhän?
Audotja. Hän on löydettävissä.
Andrei. Onko? Sano, mistä hänet löydän? Vaikkapa hän olisi Venäjän äärimmäisestä sopukasta etsittävä, linnun siivillä hänen luokseen liitäisin. Näiltä käsivarsillani tekisin työtä hänen vaivojaan lieventääkseni. Niin, häntä palvelisin, kunnes hän väsyneenä päivän vaivoista, siunaten minua, laskeutuisi levolle. Enkä hänestä luopuisi, ennenkuin olisin hänet hautaan laskenut ja hautakumpunsa kukilla koristanut!——Mutta minulle kurjalle ei ole sallittu sitä onnea, minulla ei ole äitiä.
Audotja. Usko minua, poikani! Sinä löydät hänet.
Andrei. Mistä? Puhu!
Audotja. Tuntisitko hänet, jos hän eteesi tulisi?
Andrei. Aina hänen kuvansa edessäni hämärtää. Ensi silmäyksellä minä armaan äitini tuntisin: ääni vieno, silmät kyyneleisiin tottuneet, mutta samassa niin kirkkaat, kasvot ihanat kuin Jumalan äidillä kirkkomme alttarilla!
Audotja. Voi, kuinka suuresti, rakas poikani erehdyt! Tämmöiseksi on sinun kaivattu äitisi muuttunut, tämmöiseksi sinun ihana kuvasi rumentunut.
Andrei. Mitä sillä tarkoitat!
Audotja. Minä olen äitisi!
Andrei. Mitä, sinäkö?
Audotja. Minä se olen sinulle tuon rakkaan laulusi opettanut, minun syliini sinä, poikaseni, nukuit silloin, kun epätoivossani tähtesi kyyneleitä vuodatin.
Andrei. Sinäkö äitini?
Audotja. Eikö sinulle ole jäänyt mitään muistoa jostakin pimeästä, kylmästä yöstä, jolloin sinä unestasi havahtaen sanoit: »äiti, minulla on kylmä!»
Andrei. Muistan, minä muistan!—Tuntien kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiini heräsin unestani. Luulin olevani vuoteella ja pyysin sentähden peitettä enemmän. Äitini syleili minua, vastaten: »Ole ääneti! Musta mies tulee!» Minä vaikenin pelosta … enkä sen enempää, en sen enempää muista… Sinun sylissäsi, armas äitini, silloin makasin.
Audotja. Oma poikani! (Syleilevät). Nyt saan sinua taasen syleillä. Siitä on jo 15 vuotta, kun sen viimeksi tein, ja se oli juuri silloin yöllä maantietä pitkin kulkiessamme, joka sinunkin muistiisi on jäänyt. Sinä kamalana yönä juuri sinut hylkäsin. Rakkaudesta sinut hylkäsin!
Andrei. Mihinkä veit sinä silloin minua?
Audotja. Ensin on sinun tiedettävä paljoa tärkeämpää… (Käyvät istumaan, äiti lesankalle, poika penkille sen viereen). Viisi vuotta ennen tuota tapausta oli haltijanamme vanha, virasta eronnut kenraali. Hänellä oli kaksi poikaa, Jegor ja Nikolai, niin erilaiset kuin päivä ja yö. Kasvoin orjana heidän talossaan Kolja-herran kanssa, joka oli vaan paria vuotta minua vanhempi. Jo lapsina olimme toinen toisillemme rakkaammat kuin koko muu maailma. Mutta vanhemman veljen himot yltyivät myöskin samassa kuin minä lapsesta ihanaksi neitoseksi vartuin. Mutta nuoremman, Kolja-herran, tunteet minua kohtaan olivat rehellisiä. Saatoinko minä olla hänen jaloon rakkauteensa vastaamatta?—Minä rupesin häntä lempimään kaikesta sydämmestäni. Silloin tapasi meidät kerran Jegor-herra istuessamme hovin puutarhan lehtimajassa. Hän ilmoitti salaisuutemme vanhukselle, joka siitä julmistui. Kolja sanoi isällensä, ettei hän tunnustaisi ketään toista vaimokseen kuin minut, ja että sinä, äsken syntynyt, olit hänen laillinen poikansa. Isänsä silloin kirosi ja lähetti hänet kauas, kauas Kaukaasiaan. Kun nyt jäin turvattomaksi, rupesi Jegor-herra minua häijyllä rakkaudellaan ahdistamaan, mutta minä pysyin Koljalleni uskollisena. Niinkauan kuin vanha herra eli, ei hän kuitenkaan uskaltanut pahinta. Mutta tämä kuoli viisi vuotta senjälkeen, ja nyt koitti onnettomuuteni päivä. Muutama päivä vasta oli kulunut ukon hautajaisista, kun tapahtui se, mikä sinunkin muistiisi on tarttunut. Minä istuin kanssasi, ajatellen onnetonta Kolja-herraa, joka niin kauan oli maanpaossa saanut olla. Toivoessani hänen nyt isänsä kuoltua pääsevän kotiin, hyrisin tuota hänen lempilauluaan. Silloin astui sisään Jegor, tuo musta mies, ja uhkasi pieksättää sinut kuoliaaksi, joll'en myöntyisi hänen oikkuihinsa. Hän meni pois—mitä oli minun tehtävä? Suostua häneen, tulla Koljalle uskottomaksi, sitä en voinut, mutta antaa hänet julmasti sinut surmata … ei, ei, en sitäkään. Parempi oli sinusta erota. Minua saisivat sitten rääkätä kuinka tahtoisivat. Tein päätökseni. Kun olit vaipunut uneen, läksin yön pimeydessä tänne kylään liitämään. Sinä heräsit matkalla, niinkuin muistat, mutta nukuit taasen uudestaan… Minä tunsin Roposen Jaakon ja hänen vaimonsa lempeän luonteen ja vein sinut heidän lämpimään lääväänsä. Sinne ruumenpuruun sinut jätin ja menin matkoihini. ——Sinut pelastin siten, mutta itseni… Voi, voi, kumminkin!—— Mitä hirmuja minulle tapahtui, sitä en sinulle tahdo enkä voikaan kertoa. Kun Jegor-herra näki, ett'ei mikään auttanut lujuuttani vastaan, möi hän minut kauas Etelä-Venäjälle, jossa sain mitä kauheimmassa ikävässä, tuskallisimmassa epätoivossa neljätoista vuotta kovaa työtä tehdä.
Andrei. Äiti parka! Paljon olet sinä kärsinyt. Sen todistaa kuihtunut ulkomuotosi.
Audotja. Niin, poikaseni! Tämmöiseksi on sinun ihana kuvasi muuttunut.
Andrei. Nyt loppuvat vaivasi, äiti kulta! Minä pidän kyllä huolta sinusta. Mutta sano, missä, kuka on syypää kärsimyksiisi? Minä voin kostaa puolestasi. Onko hän nykyinen herramme?
Audotja. Se mies lepää jo haudassa… Nykyinen herrasi on juuri se, joka minun tähteni Kaukaasiaan ajettiin.
Andrei. Olisiko hän…
Audotja. Isäsi!
Andrei. Kosmin! Meidän hallitsijamme olisi minun isäni!
Audotja. Niin! Hän se on!
Andrei. Kuinka, eikö hän ole sinua ja minua etsinyt?
Audotja. Hän luulee minun varmaan kuolleeksi, eikä tiedä, mistä sinua etsiä.
Andrei. Mutta luuletko hänen pitävän lukua meistä, jos ilmoitamme itsemme hänelle?
Audotja. Aivan varmaan!
Andrei. Mutta mitenkä saamme hänet uskomaan itseämme?
Audotja. Siihenkin on minulla keino. Lähtiessään Kaukaasiaan antoi isäsi minulle muistoksi pienen hopearistin, johon hänen nimensä »Nikolai Kosmin» oli piirretty. Kun minulla sitten oli odotettavissa kaikkein pahinta Jegor-herralta, kätkin tuon ristin varmaan piilopaikkaan.— Tule sydän-yön aikana Kosminin hovin puutarhaan, tuon vanhan kivikellarin viereen, niin näytän sinulle paikan.
Andrei. Hyvä!… Mutta, äitini, olethan sinä oikeauskoinen?
Audotja. Tietysti!
Andrei. Ja hän luonnollisesti myöskin… Minä olen siis puhdas venäläinen. Eikä pisaratakaan noitten pilkkaajoitten verta juokse suonissani…
Audotja. Ei pisaraakaan.
Andrei. Vaan venäläistä.
Audotja. Aatelisverta.
Andrei. Aatelisverta!
Audotja. Niin!
Andrei. Nyt alkaa minulle aueta toimiala maailmassa!
Audotja. Mitä aiot?
Andrei. Minä tahdon näyttää noille raukoille, ketä he ovat polkeneet.
Audotja. Et suinkaan…?
Andrei. Minä riennän uuteen elämään! Hyvästi. (Menee nopeaan).
Audotja. Andrei!
Kolmas näytös.
(Vasemmalla herrastalo, oikealla puutarha, perällä vanha kivinen kellari, jossa on suuri rautaovi).
1:NEN KOHTAUS.
*Joukko talonpoikia._*
Roponen. Mitähän asiata luulette, ukot, hänellä olevan?
Kipuna. Olkoon mitä tahansa, se vaan muistakaa, miehet, että kun Roponen kerran mitä sanoo, siihen me muut yhdymme.
Juvakka. Tietysti.
Huttunen. Jos hän nimittäin vastaa viisaasti.
Roponen. Kuulkaa, naapurit, minua! Tuo rautaovi muistuttaa teitä siitä, kuinka on meneteltävä. Joll'emme käy ankarasti häntä vastustamaan, istuu pian joka toinen meistä lukon takana. Yksimielisinä voimme hänen vääryyksiään vastustaa, sen sijaan kuin se yksityiselle on mahdotonta. Minä arvaan, mitä varten hän on meidät tänne kutsunut. Pietarista tulleitten tietojen mukaan on jo päätetty päästää kaikki talonpojat vapaiksi. Nyt ovat talonpoikain haltiat suostuneet antamaan kaikkialta meidän nimessämme anomuksia hallitsijalle, ett'emme me muka tahdo laisinkaan vapaiksi tulla.
Muutamat talonpojat. Onko se mahdollista?
Roponen Aivan varma on, että hän nyt viekkaudella tahtoo saada meitä allekirjoittamaan nimemme. Muistakaa, että jos sen teemme, syöksemme itsemme ja lapsemme ikuiseen auttamattomaan turmioon.
Kipuna. Ijankaikkiseen turmioon.
Juvakka. Yksimielisyys vallitkoon!
Kaikki Niin!
2:NEN KOHTAUS.
*Edelliset, Kosmin, Vouti.*
Vouti. (Tulee ulos sotamiehen seuraamana). Herra tulee!
Kosmin. (Tulee ulos. Talonpojat ottavat lakit päästään ja kumartavat nöyrästi). Joko kaikki ovat täällä! Tulkaa tänne lähemmäs! (Talonpojat tottelevat). Ivan Petrovitsch! Laske vanki kellarista! (Vouti menee kellariin). Minä olen aina pitänyt tärkeimpänä silmämääränäni sitä, että te, alustalaiseni, voisitte niin hyvin kuin mahdollista. Te tiedätte itse, ett'ei koko paikkakunnalla ole niin varakkaita talonpoikia kuin moni teistä. En ole koskaan liikoja veroja teiltä ottanut, enkä liikoja päivätöitä vaatinut. Vääryyttä en ole koskaan tehnyt. Jos olenkin ollut ankara, olette minua siihen aina te itse pakoittaneet. Tuolla rautaoven takana istuu teistä yksi, mutta hän onkin rangaistuksensa täydellä syyllä ansainnut. Aioin lähettää hänet oikeuden käsiin kaupunkiin, mutta nyt olen kumminkin päättänyt lieventää ankaruuttani.
(Vouti ja Matti tulevat kellarista).
Juvakka. Poika parka! Kuinka hän on laihtunut!
Kosmin. (Matille). Tule tänne lähemmäs! (Matti lähestyy). Vaikka oletkin tuittupäinen ja uppiniskainen, olen kuullut voivasi olla järkeväkin, kun vaan tahdot. Tässä tulee käsiteltäväksi hyvin tärkeä asia, joka koskee sekä minua että teitä. Jos sinä ja nämä muut käyttäytte ymmärtäväisesti, pääset sinä vapaaksi.
Roponen. Aina olemme olleet valmiit suostumaan hyviin ehdotuksiin.
Kosmin. No, kuulkaa sitten! Hallitus aikoo rakentaa uuden rautatien, joka tulisi kulkemaan tämän piirikunnan läpi. Te ymmärrätte itse, mikä ääretön hyöty on paikkakunnalle läpikulkevasta rautatiestä. Minä olen nyt päättänyt antaa anomuksen hänen keisarilliselle Majesteetilleen siitä, että tie, jos mahdollista, tulisi menemään minun tiluksieni lävitse, jolloin tähän aivan lähelle johonkin tulisi pieni pysäkki rakennettavaksi. Mutta asian edistämistä varten pitää meidän luvata omasta puolestamme apurahaa hankkeeseen, ja olen minä ajatellut, että voisimme viisi ruplaa mieheltä luvata, jota paitsi minä itse aion 5000 ruplaa siihen uhrata. Ymmärrättekö!
Kaikki. Ymmärrämme!
Kosmin. Tämä anomus on nyt valmiiksi kirjoitettu. Jos siis olette siihen suostuvaiset, jota en laisinkaan epäile, kirjoittakaa nimenne ja puumerkkinne alle. (Ottaa paperin povitaskustaan).
Roponen. Tämä tuuma on minustakin erittäin hyvä ja hyödyllinen!
Kaikki. Niin on!
Kosmin. No! Sitten ei muuta kuin yksitellen tulette tänne nimenne kirjoittamaan. (Aikoo lähteä sisään).
Roponen. Mutta me tahdomme tietysti lukea sen sisällön ensin.
Kosmin. Mitä? Johan minä selitin sen, vai ettekö ymmärtäneet?
Roponen. Kyllä, kyllä! Mutta emme me saata nimeämme minkään paperin alle kirjoittaa, ennenkuin olemme sen sisällön lukeneet.
Kosmin. (Tuumailtuaan hiukan). No, kas tuossa, lukekaa! Ettehän te sitä kumminkaan ymmärrä.
Roponen. Kyllä me siitä selvän saamme. (Lähestyy Kosminia).
Kosmin. Osaatko sinä lukea?
Roponen. Osaan kyllä!
Kosmin. Venättä?
Roponen. Venättä ja suomea.
Kosmin. (Käärii paperin kokoon). Ei minulla ole aikaa odottaa, kunnes te sen tavaatte. Kirjoittakaa vaan nyt heti! Mitä juonia tämä on?
Matti. Me emme kirjoita, ennenkuin olemme sisällön lukeneet.
Kaikki. Me emme kirjoita!
Kosmin. Kas vaan! Mistä tämä niskoitteleminen? Ette siis aio kirjoittaa?
Kaikki. Emme.
Kosmin. Hyvä! Kuten itse tahdotte, mutta kärsikää myös seuraukset! (Voudille). Sulje hänet takaisin lukon taakse!
Juvakka. Olette kovin armoton…
Matti. Isä, älä ole minusta huolissasi! Minun tähteni ei teidän tarvitse oikeutta vaatimasta luopua. (Vouti sulkee Matin kellariin).
Roponen. (Juvakalle). Älä ole milläsikään! Muista, mitä Juhana on luvannut!
Huttunen. (Mennessään). Ties mitä hän nyt meille tekee, kun tällä tavoin suututimme.
Kosmin. Saatte mennä! (Talonpojat menevät).
3:S KOHTAUS.
*Kosmin, Vouti.*
Kosmin. Minulle siis ei onnistunut, minulle, joka olin niin varma siitä.
Vouti. Enkö minä sanonut, että te pidätte heitä liian höllällä. Jos he eivät olisi jo tottuneet ennestään uppiniskaisuuteen, eivät he nytkään olisi tohtineet vastaan sanoa.
Kosmin. No, no! Ei se asia siltä rauennut ole! Kylläpä saan heidät pakoitetuksi. Minulla on kyllä keinoja!
Vouti. Luonnollisesti! Jos kovalle panette, niin kyllä taipuvat. Onhan yksi oiva keino heti paikalla tarjona. Nyt on juuri rekryytin otto-aika. Pahimmat pankaa sotamiehiksi, niinkuin tuo tuolta lukon takaa ja muita samanlaisia.
Kosmin. Hyvä neuvo! Sitäkin tahdon käyttää. Saat mennä! (Vouti menee). Voi, kuinka vastenmielistä tämä toimi minulle kumminkin on! Ja mitä varten minä puuhaan——ketä varten? Eihän minulla ole vaimoa, ei lapsia—(Huokaa). Tokko lienee toista näin yksinäistä, näin kolkkoa miestä koko maailmassa!—Mutta mikä on alotettu—se loppuun saatettakoon!——Hän sanoi minua armottomaksi. Armottomat ovat ihmiset olleet minua vastaan. Kun muistan isäni kovuutta, veljeni verivainoa, nuorta rakkauttani, joka niin säälimättömästi sorrettiin— kun muistan, että nuoruuteni morsian kuoli noiden julmain rääkkäyksien kautta, kun muistan, että ainoa poikani nyt tuntemattomana orpona, kerjäläisenä, ehkä orjanakin kuihtuu jossain sopessa—niin arvelen itselläni olevan syytä armottomuuteen!
4:S KOHTAUS.
*Kosmin, Andrei.*
Andrei. (Tulee oikealta, ottaa lakin päästään, huomattuaan Kosminin). Herra!
Kosmin. (Äreästi). No, mitä asiata?
Andrei. Minä tahtoisin puhua teille tärkeästä asiasta.
Kosmin. Anna kuulua!
Andrei. Olen kuullut asioita, jotka niin läheisesti koskevat teitä, etten voi olla niitä teille ilmaisematta.
Kosmin. No?
Andrei. He ovat tehneet teitä vastaan salaliiton.
Kosmin. (Säpsähtäen). Salaliiton?
Andrei. Niin!
Kosmin. Minua vastaan?
Andrei. Niin juuri.
Kosmin. Oletko varma siitä?
Andrei. Voin panna pääni pantiksi.
Kosmin. (Katsellen häntä epäilevästi). Kuinka tulet sinä sitä minulle ilmoittamaan?
Andrei. Minä en ole suomalainen, vaikka olen suomalaisissa kasvanut. En ole voinut heidän liittoonsa yhtyä, vaikka he kyllä pyysivät. Sentähden ajoikin Roponen nyt minut pois talostaan.
Kosmin. Voitko näyttää toteen, ettet valehtele?
Andrei. Voin! Ottakaa minut palvelukseenne! Saatte nähdä sanoissani olevan enemmän totta, kuin voitte arvatakaan.
Kosmin. No hyvä! Minä otan sinut palvelukseeni. Jos puheessasi on perää, niin et jää palkatta, ja se kasvaa sen mukaan kuin ansiosikin.
Andrei. Ensimäiseksi asiaksi ilmoitan nyt, että he ovat päättäneet tänä yönä pelastaa tuon pojan, joka tuossa vankeudessa on.
Kosmin. Todellako? Kuinka luulet heidän sinne pääsevän? Eivät he rautaovea rikki saa.
Andrei. Keinosta en saanut selvää. Mutta kaikessa tapauksessa pankaa vartia ovelle täksi yöksi!
Kosmin. (Lyöpi olkapäälle). Silmistäsi päättäen olet rehellinen poika. Muistutat joitakuita tuttuja kasvoja, jotka ennen muinoin luulen nähneeni. Jatka tointasi uutterasti! (Ottaa kukkarostaan rahaa). Tuossa ensi aluksi!
Andrei. Tuhannen kiitosta! En minä rahan tähden teitä palvella tahdo, vaan sen tähden, että pidän sen velvollisuutenani.
Kosmin. (Ihmeissään). Oho! Oletpa sinä harvinainen olento! Tuossa on, kyllä se sinulle kelpaa!
Andrei. Ensin työ tehtävä, sitten palkka maksettava.
Kosmin. No, yhden tekevä. Mene nyt toimeesi: ota selvä kaikista heidän hankkeistaan ja tule heti uuden tiedon saatuasi minulle ilmoittamaan. (Menee).
5:S KOHTAUS.
*Andrei, Juhana, Liisa.*
Andrei. (Yksin). Näin on siis hyvä alku tehty———Tuo komea mieskö minun isäni? Onko se mahdollista!—Ja kumminkin on hän isäni? Kuinka tunnen itseni onnelliseksi, saadessani palvella häntä ja yht'aikaa kostaa noille. Tekisinkö väärin ilmoittaessani hänelle sen miehen hankkeita, joka isällisesti on minua lapsuudesta asti kasvattanut?——En! Minulla on oikeus siihen! Minä tahdon isääni palvella. (Menee).
*Laulu 9.*
Juhana. (Tulee pitkä viitta harteilla, laulaa):
Kodissansa muut ne hyörii,
Linnut pesän luona pyörii;
Minä vainen ilman alla
Kuljen kaikkialla.
Pääskyn pesä räystähässä,
Oravaisen petäjässä:
Mulla vain on ilman alla
Koti kaikkialla.
Kukko kiekuu orrellansa,
Sirkka laulaa loukossansa:
Minun laulun' ilman alla
Kaikuu kaikkialla.
Muilla ompi yksi kulta,
Silt' ei puutu lemmen tulta:
Mulla vain on ilman alla
Kulta kaikkialla.
Liisa. (Tulee ulos). Kuka maankuleksija tuolla laulaa?
Juhana. Liisaseni!
Liisa. Juhaniko täällä? Tervetullut!
*Laulu 10.*
Juhana. (Laulaa).
Älä, pikku lintuseni, kummastele lainkaan,
Jos mä tulin luoksesi näin tavattomaan aikaan!
Tokko ikävä on sulla edes mua ollut,
Kun en koko viikossa ma luokses ole tullut?
Liisa.
Tervetullut olet sinä aina luokseni,
Ikävöinyt olen sua, Juhani!
Miksi viipynyt sä olet multa poissa näin?
Ainoahan sinä olet ystäväin.
Tiedän, kaikki mun soisivat sortuvan,
Soisit minusta sun luopuvan,
Mutta ystävääs et sinä unhoita,
Vaikka sulta on hän kaukana.
Juhana.
Syystä viivyin, armahani; asioit' ol' mulla,
Mutta nytpä olikin sen kiiruhumpi tulla.
Luokses' riensin, Liisaseni, apuas mä pyydän,
Jalon työn mä aion tehdä, jalon tuuman tiedän.
Liisa.
Tuuma tuo jo lausu mulle, auttaa koittelen,
Mielelläni sua aina auttelen.
Ken ei auttaisikaan ystäväänsä ainoaa,
Jota oikein sydämestä rakastaa.
Se on totta: mun voimani heikko on,
Vaan sun rinnallas' oon pelvoton.
Eikä suurikaan vaara nyt pelkoa tuo,
Rakkaus kun apuaan vain suo.
Liisa. Mutta, Jussi, mitä tämä merkitsee? Mitä varten olet itsesi tuollaiseksi pukenut? Olethan niin hassun näköinen, ettei isäsikään sinua tuntisi.
Juhana. Kuule sitten! Me olemme päättäneet pelastaa Juvakan Matin tuolta lukon takaa.
Liisa. Olette päättäneet! Luuletko sen niin helposti käyvän päinsä?
Juhana. Sinä sanoit kerran minulle tietäväsi, missä avainta säilytetään.
Liisa. Kyllä minä sen tiedän, mutta ei sitä sieltä voi mitenkään saada.
Juhana. Etköhän sentään?
Liisa. En, en mitenkään.
Juhana. Älähän toki! Ja minä kun annoin ukoille varman lupauksen pelastavani hänet.
Liisa. Annoitko varman lupauksen? Miksikä sen teit?—Niin no, ei lupaus taloa hävitä!
Juhana. Mutta sanasta miestä, sarvesta härkää. Etköhän sinä koittaisi kumminkin jollakin tavalla kaapaista? Minä pyydän!
Liisa. Kyllä mielelläni sinulle sen hyvän työn tekisin, jos se olisi mahdollista?
Juhana. Mutta eihän maailmassa ole mitään mahdotonta.
Liisa. Niin—no—jos minä tohtisin…
Juhana. Mutta minun tähteni sinä tohdit enemmän kuin jonkun toisen takia. Eikö niin?
Liisa. No, sinun tähtesi koetan. Ihmisiä kuuluu tulevan. Ei minun sovi tässä sinun kanssasi kahden kesken jutella. Tule tänne syrjään piiloon! (Menevät).
6:S KOHTAUS.
*Juhana, Liisa, Wasjka.*
(Vouti tulee Wasjkan kanssa; he keskustelevat ja Wasjka jää kellarin suulle vahtiin; vouti menee pois).
Juhana. Katso, he panevat vartian.
Liisa. Siltä näyttää.
Juhana. Mitä tämä merkitse?
Liisa. Kummallista! Ei siinä ennen koskaan vartiaa ole ollut.
Juhana. Meidät on petetty. Mihin keinoon nyt ryhdymme?
Liisa. Vartia pitää saada pois.
Juhana. Mutta mitenkä?
Liisa. Minä tiedän keinon. Minä viekoittelen tuon kasakan siitä pois, ja sinä sill'aikaa pelastat Matin.
Juhana. Se on oivallista.
Liisa. Minä lähden avainta ottamaan. Ole sinä täällä piilossa! (Menee Wasjkaan päin).
Wasjka. Kas, sinähän se olet, lintuseni, sinä, joka neulalla minua pistit; luuletko, ett'en minä tunne sinua!
Liisa. Ähä, soltatti, siinä nyt pyhän-aattona seisoa töllöttää saat!
Wasjka. Voi, lintuseni, kuinka ikävältä se tuntuu, kun tässä seistä saa toisten iloitessa viinapöydän ääressä!
Liisa. Miksikä ovat he nyt vahdin tähän panneet?
Wasjka. Perhana heitä tiesi! Pistäähän niille joutaville kaikenlaista päähän. Eikö sekin ole hävytöntä, että tuo kelpo poika, Matti, tämän oven takana viikon päivät on istua saanut!
Liisa. Kyllä se todella on kauheata!
Wasjka. Vouti, se on suoraan sanoen aika lurjus! Enkä minä sinä iltana olisikaan Mattiin tarttunut, vaikka olin tarttuvinani, joll'ei herra itse olisi tullut.——Mutta mitäs tehdä! Kun käsketään, niin tottele, se on sotamiehen asia.
7:S KOHTAUS.
*Edelliset, Vouti.*
Vouti. (Tulee oikealta). Mitä siinä lörpöttelette? Sinä, sotamies, varo itseäsi! (Liisalle). Tule tännemmäksi! (Vetää kädestä näyttämön suulle päin). Kuinka kauan luulet minun kärsivän tätä vastahakoisuuttasi? Etkö tiedä, että herra voipi tehdä kanssasi mitä tahtoo? Minä olen häneltä saanut täyden vallan. Sanon sinulle nyt viimeisen kerran: tähän asti olen sinua mielistellyt, nyt ai'on käyttää ankarampia keinoja.
Liisa. Käytä vaikka mitä keinoja tahansa, kiusaa, vaivaa, toimita minut johonkin kaukaiseen Venäjän maakuntaan, taikka surmaa minut, mutta raiskata et minua saa.
Juhana. (Piilossa). Sinä olet kelpo, jalo tyttö, Liisaseni!
Vouti. Vai en saa, vai en saa! Kylläpä nähdään! Huomiseen asti annan ajatus-aikaa, huomis-illalla saat olla varoillasi.
8:S KOHTAUS.
*Edelliset, Kosmin.*
Kosmin. (Ikkunassa). Ivan Petrovitsch!
Vouti. Mitä käskette?
Kosmin. Missä ovat sotamiehet?
Vouti. Ne ovat tuolla Repolassa. Minä lähetin sinne sanan. Kello on nyt 11. He ovat täällä tunnin kuluttua.
Kosmin. Hyvä!
Vouti. Niin kauaksi aikaa sain tuon kasakan vahdiksi.
Kosmin. Noniin! Kun kello tulee 12, tulkoon kuusi tänne väijyksiin. Vuorotellen kuusi ja kuusi vartioikoon tätä paikkaa läpi yön! Jos joku tahtoo tunkeutua kellariin, ottakaa kiinni!
Vouti. Eikö voisi viedä tuota poikaa jonnekin muualle varmempaan paikkaan, sillä hän on vaarallinen mies?
Kosmin. Samaa olen minäkin ajatellut.
Vouti. Tukalaksi kävisi, jos häntä istuessaan rautaoven takana vielä pitäisi kuuden miehen vartioimana pitää. Hän olisi minun mielestäni mitä pikemmin pois vietävä. Voisihan hänet lähettää jo huomenna rekryytiksi, ja muita sitten perässä.
Juhana. Kuuletko?
Liisa. Mikä meidät perii?
Kosmin. Niin! Se on päätetty!—Huomenna hän vietäköön kaupunkiin! Sinä saat pitää huolta siitä!
Vouti. Kaikki tulee tarkasti toimitetuksi.
Kosmin. (Sulkee ikkunan).
Vouti. Aha! Nyt saan kellarin tyhjäksi. Sinne pitää tuo lintunen panna istumaan. Silloin ei hän ainakaan voi vastustaa. (Menee oikealle).
9:S KOHTAUS.
*Juhana, Liisa, Wasjka.*
Juhana. Nyt ei ole aikaa kuhnailemiseen. Ainoastaan tunti on jälellä.
Liisa. Tokko sitäkään?
Juhana. Nyt siis toimeen! Mutta kuinka?
Liisa. Nyt minä koetan avaimen saada.
Juhana. No, mene sitä ottamaan! (Liisa juoksee yli näyttämön sisälle).
Wasjka. Perhana vieköön! Kyllä tämä sotamiehen elämä on kiusallisin, mitä maailmassa on. Mitäs voipi meikäläinen? Kun pannaan jonnekin seisomaan, niin vaikka homehtumaan rupeisit, et saa sittenkään paikaltasi liikkua. Tahdon edes laulaa, niin kuluuhan aika nopeammin.
*Laulu 11.*
Punasarafaani.
»Äiti armas, heitä työsi!
Mitä sillä teet?
Turhaan häiritset sä yösi,
Silmäs vanhenneet».
»Tyttö, kultaseni, tule tänne näin,
Kuule mitä sulle puhun syömmestäin!
Nyt sä olet nuori, kaunis, huoleton,
Mutta pian kaikki tuo jo poissa on.
Nuoruuteni päivät vierivät jo pois.
Yksinkö ne sulla loppumatta ois?
Minäkin oon ennen juossut, leikkinyt,
Ollut reipas, iloinen, niinkuin sinä nyt;
Tähtes' johtuu mielen' eloon entiseen,
Siksi muistoks' sulle punasarafaanin teen».
Liisa. (Tulee talon takaa).
*Laulu 12.*
Liisa.
Nyt on aika kylähän jo mennä!
Sinne, tyttö, kiiruhda jo lennä!
Wasjka.
Minne, pikku lintuseni,
Ompi sulla moinen hätä?
Kuule, älä mua jätä,
Viivy, jää mun luokseni!
Ikävä mun ompi tässä
Yksin seistä töllöttää,
Aivan niinkuin pataässä;—
Eipä hauskaa ole tää.
Liisa.
Ikävä jos sulla täällä ompi,
Tule kylähän, siell' on rattoisampi!
Wasjka.
Voi, sä pikku armahani!
Mielelläni siellä oisin,
Jos vaan lähteä mä voisin
Vahdista, mun kultani!
Ikävä mun ompi tässä
Yksin seista töllöttää,
Aivan niinkuin pata-ässä;—
Eipä hauskaa ole tää.
Liisa.
Kyläss' ovat illan-istujaiset,
Siell' on koossa kaikki nuoret naiset.
Wasjka.
Valmis oisin leikkimähän!
Missä soitto, tanssi kiihtyy,
Kasakkakin siellä viihtyy,
Siellä kotona on hän.
Aina hän on ensimmäinen,
Lemmessä ja tanssissa.
Molemmat.
Aina hän on ensimmäinen,
Lemmessä ja tanssissa.
Liisa. (Aikoo mennä).
Wasjka. Odotahan! Juttelehan hetkinen minun kanssani! Näethän kuinka ikävä minulla on!
Liisa. Tule sinne mukaan! Tytötkin sanoivat, että jos se kasakka, joka suomea puhuu, tulisi sinne, olisi paljon hauskempi.
Wasjka. Mutta minä en sinne nyt pääse.
Liisa. Kuka tänne yöllä tulee katsomaan oletko sinä paikallasi vai et? Tule mukaan!
Wasjka. Hitto vie, kuinka mielelläni tulisin, erittäin kun sinä pyydät, lintuseni! (Taputtaa poskelle).
Liisa. Tule nyt!
Wasjka. Minun on aivan mahdoton jättää paikkaani tyhjäksi.
Liisa. Mutta jos saisimme toisen sijaasi.
Wasjka. Niin, sepä olisi keino se.
Juhana. Nyt ymmärrän! (Tulee näkyviin vihellellen).
Liisa. Kukahan tuo lienee?
Wasjka. Mikä liekin maankulkija.
Liisa. Pyydän häntä tähän vähäksi aikaa sijaasi! Minä maksan hänelle yhden riunan.
Wasjka. Todellakin! Jos koettaisi! Mutta jos hän pettää minut!
Liisa. Luvataan hänelle toinen riuna, sitten kun takaisin tulemme.
Wasjka. Sinä olet kelpo tyttö! (Kovasti). Kuule, mies!
Juhana. (Viheltelee).
Liisa. Kuules, vieras, kuka lienetkin!
Juhana. Mitä asiata?
Wasjka. Etkö tahdo olla minun sijassani tässä vahdissa hiukkasen aikaa?
Juhana. Mitä sanot?
Liisa. Tahdotko ansaita 10 kopekkaa?
Juhana. 10 kopekkaa?
Wasjka. Niin.
Juhana. Kuinka?
Wasjka. Niin, että seisot tässä tunnin aikaa vahdissa.
Juhana. Enpä rupeakaan.
Wasjka. Ainoastaan yhden tunnin!
Liisa. Joutenhan sinä kumminkin näyt olevan.
Juhana. No, jos 20 annatte.
Wasjka. 15 saat.
Liisa. No, ota 20! Nyt heti saat yhden riunan ja sitten takaisin tultuamme toisen.
Juhana. No, menkää sitten!
Wasjka. Ota yllesi tämä minun sinelini ja hattuni päähäsi ja miekka vyöllesi. (Vaihtavat pukuja).
Juhana. Mutta ainoastaan yhden tunnin.
Wasjka. Kävellä saat edestakaisin, mutta et istua.
Juhana. Hyvä, hyvä!
Wasjka. No, tyttöseni, lähdetään nyt!
Liisa. Lähdetään! (Menevät).
10:S KOHTAUS.
*Juhana, Vouti, Huttunen.*
Juhana. (Nauraen). Sepä kävi mainiosti! Äijä piti asiaa täytenä totena. Kun se Liisa vaan pääsisi pian takaisin! Ennenkuin Wasjka sieltä palaa, on Matti jo vapaa.
Vouti. (Tulee vasemmalta). Sotamies hoi!
Juhana. Mitä käskette, teidän————
Vouti. (Tarkastaa ovea). Samalla kun vartioit kellaria, katso myöskin, ettei kukaan pääse taloon pujahtamaan. Ymmärrätkö?
Juhana. Ymmärrän! (Itsekseen). Hitto vie, kuinka säikähdin——— (Huttunen tulee).
Vouti. Kuka siellä?
Huttunen. (Tulee läähättäen oikealta). Minä se vaan olen, Ivan Petrovitsch!
Vouti. Sinäkö se olet; mitä on asiata?
Huttunen. Minä … minä tuokki, tuokkiroisiani! Mitä mä kävinkään sanomaan?
Vouti. Mitä sinä tahdot?
Huttunen. Minua tuota noin pelottaa se asia, ett'emme kirjoittaneet sen paperin alle.
Vouti. Mitä se minuun kuuluu?
Huttunen. Minä tahtoisin pyytää teitä pitämään minun puoliani, jos herran viha sattuisi minuun kääntymään.
Vouti. Mitä varten? Oletko sinä parempi kuin muutkaan?
Huttunen. Minä olen vanha mies ja tahtoisin saada elää rauhassa.
Vouti. En minä voi ainakaan sinulle rauhaa hankkia, jos herra kerran ärtyy; ja että hän on ärtynyt, siitä voit olla varma.
Huttunen. (Kaivaa taskustaan). Mutta jos minä tuota noin (painaa setelin voudin käteen) pyytäisin teitä.
Juhana. (Itsekseen). Siinäpä on pari paholaista.
Vouti. No, no! Kyllä minä koetan pitää puoliasi. Ja kylläpä sinä tarvitsetkin, sillä——
Huttunen. Sillä?
Vouti. Sinullahan on kaksi poikaa?
Huttunen. Niin on!
Vouti. Herra on päättänyt ottaa niistä toisen sotamieheksi.
Huttunen. (Säikähtäen). Todellako? Voi, voi minun päiviäni! Mitä minä polonen vaan käyn tekemään! Mutta ettekö te voisi poikaani pelastaa?
Vouti. Vaikeata se lienee!
Huttunen. (Painaa toisen setelin voudin kouraan). Minä pyydän, koettakaa!
Vouti. Parastani tahdon koettaa. Kyllähän minä tiedän, että sinä olet kelpo ukko.
Huttunen. No, Herran haltuun, Ivan Petrovitsch! (Menee).
Vouti. Niin tekäläisiä nenästä vedetään. (Menee).
11:S KOHTAUS.
*Juhana, Liisa, Matti, Andrei.*
Juhana. Joll'ei se Liisa nyt tule, menee tuuma myttyyn.
Liisa. (Tulee oikealta). Nyt toimeen!
Juhana. Pian nyt!
Liisa. (Avatessaan ovea). Minä lähetin hänet edeltä. Sanoin unohtaneeni työni kotiin ja läksin takaisin.
Juhana. Huuda, jos joku lähestyy. (Menee kellariin).
Liisa. Voi, voi, kuinka minua peloittaa… Kunhan ei kukaan tulisi… Missä he viipyvät? (Juhana ja Matti töytäävät ulos). Vihdoin viimeinkin! (Panee oven lukkoon).
Matti. Minne menemme nyt?
Juhana. Meidän aittaan täksi yöksi.
Liisa. Hyvästi. (Juoksee sisään).
Matti. Kiitos sulle, kunnon veikko!
Andrei. (Tulee oikealta ja huomaa pojat).
Juhana. Ei ole aikaa nyt kiitoksiin. Tule! (Menevät huomaamatta Andreita).
12:S KOHTAUS.
*Andrei, Kosmin, Vouti.*
Andrei. Mitä! Matti vapaana! Vahti poissa, mutta vaatteet tässä! Mitä tämä merkitsee? (Menee koputtamaan Kosminin ikkunaan). Herra hoi! Kuulkaa!
Kosmin. (Ikkunassa). Kuka siellä?
Andrei. Johan vanki on karannut.
Kosmin. Mitenkä?
Andrei. Vahti on poissa ja vanki on karannut.
Vouti. (Tulee vasemmalta). Mitä tämä on? Missä vartia on? (Lähestyy Andreita). Mitä sinulla on täällä tekemistä?
Kosmin. (Tulee ulos). Mi—mitä tämä nyt on?
Andrei. Herra! Minä tulin teille ilmoittamaan, että näin karanneen vangin tuolla maantiellä.
Kosmin. Minne on sitten vartia joutunut?
Vouti. En minä voi käsittää, minne hän on mennyt. Hänen päällysvaatteensa ovat ainakin tuossa.
Kosmin. Onko kellarin ovi auki?
Vouti. (Tarkastaen). Ei ole! Kyllä se on lukossa.
Kosmin. Mene hakemaan avainta! (Vouti menee). Tämäpä on kummallista!
Vouti. (Tulee ovesta). Teidän ylhäisyytenne! Minä kohtasin piikatytön Liisan samassa huoneessa, jossa avainta säilytetään. Hän on oven avannut ja päästänyt vangin karkuun tahi ainakin auttanut toisia siinä toimessa.
Kosmin. Vai niin! Se pitää panna koviin kouriin se liehakoitsija.
Vouti. Uskokaa minulle se toimi! Minä lupaan karsia pois hänestä sellaiset tavat.
Kosmin. Olkoon niin, mutta meneppäs katsomaan, onko vanki todellakin karannut.
Vouti. (Käytyään kellarissa). Hän on poissa!
Kosmin. Kummallista! Ei siitä ole kuin neljännestunti, kun vartia oli vielä tuossa, ja sillä aikaa hän on ennättänyt karata!
Vouti. Ei siitä ole vielä kuin viisi minuuttia aikaa, kun minä näin hänen vielä paikallaan seisovan.
Kosmin. No, mitä tässä töllistelet? Mene karkulaista kaikkialta etsimään!
Vouti. Mahdotontahan on häntä yöllä löytää. (Menee).
13:S KOHTAUS.
*Kosmin, Andrei.*
Kosmin. (Andreille). Kenenkä luulet tämän tehneen?
Andrei. Kenenkä muun, kuin Roposen pojan, Juhanan, joka on salaliiton vaarallisimpia jäseniä.
Kosmin. Hyvä, hän annetaan sotamieheksi.
Andrei. Sotamieheksi! Mutta hän on ainoa poika talossa.
Kosmin. Vähät siitä. Tiedätkö, mihin aikovat piiloittaa karkulaisen?
Andrei. Roposen aittaan he lupasivat hänet piiloittaa.
Kosmin. Roposen aittaan! (Itsekseen). Hyvä! Kun nyt saan nämä kaksi poikaa tieltä, ryhdyn Roposen kimppuun. Hän on saatava joko hyvällä tai pahalla suostumaan, nyt on pakoituskeinoja minulla oivallisia. (Menee).
Andrei. (Yksin). Kaikki käypi hyvin! Olen päässyt isäni suosioon! Ja kun sitten aika tulee, ilmoitan itseni hänen pojakseen. Mikä tulevaisuus! Rikkaus, mahtavuus, suuri nimi on oleva perintönäni! Päätäni huimaa! (Kello lyö 12). Vaan äitini viipyy! Sydänyön aika on käsissä, ja tässä on määrätty paikka, jossa minun on odottaminen.
14:S KOHTAUS.
*Andrei, Audotja.*
Audotja. (Tulee näkyviin). Andrei! Sinäkö?
Andrei. Täällä olen.
Audotja. (Menee kellarin viereen). Tule tänne!
Andrei. (Menee). No?
Audotja. Näetkö tuon ulkonevan paaden tuossa seinässä?
Andrei. Näen.
Audotja. Vedä se pois!
Andrei. Mitä sitten?
Audotja. Pistä kätesi sinne koloon!
Andrei. Täällä on pieni nahkapussi.
Audotja. Jumalan kiitos! Anna se tänne! Tässä on se aarre, joka todistaa sinut Kosminin pojaksi. (Avaa sen ja ottaa sieltä ristin). Kun tämän ristin hänelle näytät, tietää hän, kuka olen minä, kuka sinä. Mutta ennenkuin tämän ristin taikavoimaa aion käyttää, tahdon sinusta saada pojan, joka ansaitsee arvonkoroituksen.
Andrei. Mitä tarkoitat, äiti?
Audotja. Minä näen sinussa piilevän jotakin ja tahdon saada selvän sinusta. Sano, mitä sinä vehkeilet? Mitä puhuit sinä Kosminille?
Andrei. Liika aikaista on vielä ruveta sinulle kertomaan. Antaa puuron kypsyä ja jäähtyä, sitten vasta sitä nauttia saa.
Audotja. Mutta mitä tekemistä on sinulla Kosminin kanssa?
Andrei. Olethan itse sanonut, että hän on isäni.
Audotja. Niin onkin.
Andrei. No, etkö luule minun ymmärtävän velvollisuuksiani isääni kohtaan?
Audotja. Sinä siis vehkeilet talonpoikia vastaan. Etkö muista, että orjuuden ies on meidän kaikkein yhteinen kirous, sinun, minun, heidän!?
Andrei. Minä en enää kuulu tuon kurjan rahvaan piiriin. (Ottaa ristin). Tämä risti vihkii minut Kosminin pojaksi, aatelismieheksi, herraksi! Nyt voin sortaa sortajoitani, pilkata pilkkaajoitani. Nyt tahdon Roposelle näyttää, minäkö en kelpaa hänen vävykseen, vai hänkö ei minun apekseni.
Audotja. Oi, poikaseni! Älkäämme pahaa pahalla palkitko! Ole kiitollinen Herralle, jonka armo tänään niin runsaasti on meitä siunannut! Hän kyllä muistaa niitä, jotka ovat sinua pilkanneet.
Andrei. Jos tietäisit, kuinka he minua polkivat! Venäläinen! Keppi-kerjäläinen! Äpärä… Katalat orjat! Tämä kerjäläinen on kerran oleva teidän herranne! Ja silloin eri teitä sääli! Minun on kosto, ja sitä tahdon harjoittaa.
Audotja. Kosto—viha—sorto—siinä siis ainoat sanat, joilla vastaat äitisi rukouksiin!
Andrei. Oi, äiti! Tahtoisithan sinäkin kostaa niille, jotka ovat sinun antaneet niin kovasti kärsiä!
Audotja. En, elävän Jumalan kautta, en! Samana hetkenä, jona taas sinut syliini suljin, olivat kaikki kärsimykseni pyyhityt pois muistostani. Olisin voinut ojentaa sovinnon kättä pahimmalle verivainoojallenikin.
Andrei. Niin! Sinä olet hyvä! Minä en voi olla hyvä! Sydämmeni on liian loukattu! En, en tahdo enää tomussa ryömiä! Nöyrtyä, anteeksi antaa, se sopii orjaraukalle! Nyt olen mahtavan ylimyksen poika!
Audotja. (Tempaa häneltä ristin). No niin! Mene nyt, ilmoita itsesi Kosminille! Tule aatelismieheksi, herraksi, sortajaksi! Tätä ristiä vaan et saa! Se on ja pysyy minun omaisuutenani! Se annettiin rakkauden pantiksi, sitä ei saa käyttää vihan välikappaleena! Oi orjuuden kirousta! Sorretun orjan ensimmäinen sana on: sorto! Äsken väkivallan uhrina, hän ei halua parempaa kuin väkivaltaa! Mene, jatka kavaltamistointasi! Vaan jos sen teet, niin älä minua milloinkaan äidiksesi nimitä! (Menee).
Neljäs näytös.
(Oikealla tupa, vasemmalla muutamia ulkohuoneita; näitten välissä avara, taaksepäin ulottuva lakeus. Perällä muutamia puita, joitten väliin on tehty liekku. Tuvan edessä penkki ja pöytä).
1:NEN KOHTAUS.
*Juhana, Matti, Liisa, sitten Wasjka.*
Juhana. (Avaa aitan oven auki). Matti, laskeu alas siellä hetkiseksi!
Matti. (Aitasta). Enhän pääse! Työnnä se kaappi syrjään ensin.
Juhana. Se on totta, se. (Menee aittaan, tulee heti takaisin).
Liisa. (Hyökkää vasemmalta). Voi, Juhana!
Juhana. Mitä nyt? Liisako täällä?
Liisa. Juhana kulta! Pelasta minut. Minä olen hukassa.
Juhana. Mitä on tapahtunut?
Liisa. Kun minä yöllä menin avainta takaisin paikalleen viemään, tapasi minut siellä vouti!
Juhana. Vouti!
Liisa. Herra arvasi tietysti, että minä olin osallisena Mattia pelastamassa, ja määräsi minut palvelijaksi voudille, jolle hän antoi luvan kohdella minua aivan, kuinka hän vaan tahtoo.
Juhana. Onko se mahdollista?
Liisa. Minä olen aivan epätoivoissani,——vouti, hän riemuitsee. Äsken juuri otti hän minua kädestä kiini ja talutti kotiinsa, uhkasipa panna kellariinkin lukon taakse.
Matti. Mitä puhutkaan?
Juhana. Mitä sitten?
Liisa. (Pyrskähtää itkuun). Arvaatte, mitenkä minun olisi käynyt, joll'en olisi päässyt karkuun.
Juhana. Jumalan kiitos!
Liisa. Mikä minut perii nyt? Miten voin välttää hänen kostoaan? En sitä mitenkään välttää voi. Ja tiedätte, kuinka minun silloin käy… Minulla ei ole muuta jälellä kuin hukuttaa itseni!
Matti. Muista, että kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Kanna kohtalosi yhtä kärsivällisesti kuin minä.
Juhana. Me pelastamme sinut!
Liisa. Jos voitte!
Matti. Sinun pitää piiloutua jonnekin, samoin kuin minunkin.
Liisa. Piiloutua?