Viimeinen ponnistus / Näytelmä neljässä näytöksessä

VIIMEINEN PONNISTUS

NÄYTELMÄ NELJÄSSÄ NÄYTÖKSESSÄ

Matti Kurikka

Ensimmäisen kerran julkaissut
Gummerus 1884.

Suomalaisen teatterin nerokkaalle johtajalle, tohtori KAARLO BERGBOMille syvän kiitollisuuden osoitteeksi

Kunnioituksella

Tekijä

JÄSENET:

Kosmin, aatelismies. Ivan Petrovitsch, vouti. Roponen, varakas talonpoika. } Juhana, } hänen lapsensa. } Anni, } } Andrei, hänen kasvattinsa. } Juvakka, } } Huttunen, } talonpoikia. } Kosminin alustalaisia. Kipuna, } } Susi, } } Matti, Juvakan poika. } Liisa, Kosminin palvelustyttö. } Mari, Roposen sisar. } Pekko. } Audotja. Wasjka, } kasakoita. Mischka, } Sotaväkeä, kansaa.

Tapahtuu Inkerissä v. 1861.

Ensimmäinen näytös.

(Tupa, jossa peräseinän keskellä on ovi, oikealla kiuas, jonka suu on ovelle päin; sen vieressä lesankka ja lesankan päässä kiukaan kulmassa kaappi; vasemmalla suuri pöytä, jonka ympärillä jakkaroita; pitkin seiniä lavitsat ja laen rajassa parvet).

1:NEN KOHTAUS.

(Pöydän ympärillä istuu tyttöjä ompelemassa mikä mitäkin. Poikia istuu lavitsoilla pitkin seiniä tupakkaa polteskellen. Kiukaalla makaa yksi pojista, ja Mari istuu lesankan vieressä kehräten. Pienet pojat vetävät väkikarttua lattialla).

Matti. Mitä te, nulikat, täällä teette? Menkää tuonne turulle kuperkeikkaa lyömään!

Poika. Todellakin! Lähtekäämme ajelisille!

Pojat. Niin, lähdetään.

Poika. Minä luen arpaa. (Lukee puoleksi ääneen).

      Yykel, taakel, tammenlikka,
      Viikel, vaakel, vammenkoukku,
      Koukku metsähän kolahti,
      Jäsähti jänistä päähän;
      Mäne metsän kenkkeriks'.

(Se, jonka kohdalle sana »mäne» tulee, pääsee arvanlyönnistä pois, kunnes kahdesta viimeisestä toinen jää ajelijaksi).

Liisa. (Sillä välin). Nyt, tytöt, työnne pois! Jo on aika käydä leikkimään.

Mari. Mitä vielä. Sitä vartenko luulette minun antaneen luvan täällä pitää illanistujaisia, että heti illan suussa mellastamaan rupeaisitte?

Matti. Mutta jos Roponen pian tulee kotiin, niin emme saa leikkiä laisinkaan.

Andrei. Ei hän kotiin tule ennenkuin puoliyön aikaan. Antaa tyttöjen vielä ommella. (Pojat juoksevat ulos).

Matti. Niin, no ommelkoot sitten. Mutta näin ei tässä istumaan ruveta. Laulakaa, tytöt!

Liisa. Kellä tässä on aikaa laulamaan?

Matti. Sinulla justiin! No, aiota pian tahi … tahdotko pamppua? (Ottaa pyyheliinan kaapin kulmasta ja rupeaa sitä punomaan).

Liisa. Sinä olet aina sen pamppusi kanssa. No, mitä minä laulan?

Matti. Laula mitä tahansa, kunhan vaan alkaa kuulua.

Liisa. No, tahdotteko kuulla laulun, jonka lapsena opin paimenelta?

Kaikki. Tahdomme.

Liisa. (Laulaa).

      Mansikkani, Mustikkani, tulkaa tänne!
      Haluna ja Kirjo, tulkaa tänne!
      Omena ja Karjo, tulkaa tänne!
      Tule tänne, karjani kaunis,
      Viidakosta, varvikosta
      Lehdikön läpi, ahojen alta,
      Metsolan maista luokseni nyt;
      Armahani, ainoani, tule tänne,
      Rinnoilleni riennä, kultani, tänne,
      Ikävöiden ootan sinua tänne;
      Tule tänne kultani kaunis,
      Päivän noustess', muitten maatess'.
      Peräti pellon, alati aidan,
      Niin, ett'ei kukaan sinua nää.

2:NEN KOHTAUS.

*Edelliset, Juhana.*

Juhana. (Astuu tupaan, laulaen).

      Täss' on poika pikkarainen,
      Iloinen ja huoleton,
      Laulamaan kuin kottarainen
      Valmis vaikka milloin on.

      En mä ole pienen pieni,
      Vaikk'en suuren suurikaan,
      Olenhan kuin haapasieni,
      Moinen pulska tatti vaan.

      Vanha en mä ole vielä,
      Enpä juuri lapsikaan—
      Tunnustan sen ilomiellä:
      Ikän' ompi paraillaan.

      Ei oo kultaa vielä mulla,
      Eikä ole tarviskaan.
      Ehkä joku mielis tulla,
      Mutta min' en tahdo vaan.

Mitä tämä on? Niinhän täällä ollaan hiljaa kuin nauriita varkaissa. Kas Andreitakin! Istuu kuin kirkon penkissä. Kun Anni vaan on hänen vieressään, on hän ääneti kuin sika ruispellossa. Kukkokin kanan viereen tullessaan panee »kokoko» ja vetää siipeään maata pitkin, mutta sinä… Ahaa, sinä luulet varmaankin luhdissa olevasi ja pelkäät tulevan anoppisi heräävän.

Mari. Mitä sinä Andreita pilkkaat aina! Parempi on olla vaiti kuin puhua joutavia, niinkuin sinä. Andrei on kelpo poika.

Juhana. Tilkkanokka, jamakkanenä, killisilmä—enpä häntä haukukaan.

Andrei.

      »Hauku, hauku hallikoira,
      Et sie toki purra saa.»

Juhana.

      Kuka tahtois puuta purra,
      Sian selkää silitellä.

Andrei. Aina sinä olet ilveitä täynnä.

Liisa. Totta tosiaan! Joll'ei Juhanaa olisi joukossamme, ei meillä olisi puoleksikaan näin hauskaa. Hän se aina nauramaan saa.

Mari. Ei se ole ollenkaan kiitettävää, että aina nauraa hahattelee kaikille tyhmyyksille, niinkuin sinä,—jos tahdot tietää.

Liisa. Minä vähät siitä, onko se teidän vanhojen mielestä kiitettävää tahi ei; minä laulan, nauran ja olen iloinen, enkä koskaan aio tulla tuollaiseksi tuppisuuksi kuin meidän rikkaimpien talojemme tyttäret ovat.

Anni. Mitä sillä tarkoitat?

Liisa. Minä tarkoitan, ett'en koskaan aio tulla tuollaiseksi suuttomaksi kanaksi, joka pelkäisin puhutellakin poikia—vanhempieni näkyvissä.

Anni. Sentähden, ett'ei sinulla ole.

Liisa. Vaikkei olekaan! Sanoppas oikein todella mitä sekin on olevinaan, että vieraan tupaan tullessa juostaan kiukaan koloon piiloon?

Mari. Mitäkö se on olevinaan? Se on häveliäisyyttä.

Liisa. Häveliäisyyttäkö sekin on, ett'et sinä, Anni, tohdi juoda vettä, avata suutasi miesten näkyvissä?

Mari. Tietysti!

Matti. Kyllä se on totta, mitä Liisa sanoo. Ei minunkaan mielestäni tuo ole oikeata häveliäisyyttä, että päivällä vanhempien ihmisten näkyvissä melkein pelätään poikia, mutta—annas olla, kun ei päivän valo ole todistamassa…

Mari. Mitä! Sinäkin, aina järkevä ja älykäs poika, yhdyt tuon liehakon väitteeseen.

Andrei. Pidä puoliasi, Mari! Sinä olet oikeassa. Häveliäisyys on immen parahin koristus. Parempi on, että pelkää miehiä, kuin että jokaiselle kaulaan kapsahtaa, joka vain vastaan sattuu tulemaan.

Juhana. Oho. Oikeinhan sinä, Andrei, olet viisas mies! (Muille). Hän olisikin jo papiksi päässyt, mutt'ei otettu, olisi saanut 5,000 palkkaakin, mutt'ei annettu.

Andrei. Puhukaa mitä tahansa! Häveliäisyys on tytön paras koriste.

Juhana. Heittäkää jo tämä puhe! Jo riittää tuota lörpötystä. Hyviä olette, kaikki olette siivoja ja sävyisiä, kuin kaalivadista nostettu torakka.

3:S KOHTAUS.

*Edelliset, Audotja.*

Audotja. (Tallustaa tupaan). Hyvä ilta!

Matti. Jumal' antakoon!

Audotja. Näin valkean ikkunasta, niin luulin paraaksi pistäytyä tänne yösijaa etsimään.

Matti. Etäältäkö tullaan?

Audotja. Etäältä, poikaseni, etäältä! Pietarista——ja paljoa kauempaakin.

Juhana. Millä asioilla kuljet?

Audotja. Minä olen kadottanut, mikä minulle on kalliinta, ja etsin nyt sitä.

Andrei. Oletko jo paljon maata mitellyt?

Audotja. Paljon, paljon, poikaseni, enemmän kuin te kaikki yhteensä. (Astuu lähemmäs pöytää). Täälläkös nuoria paljon! Olen minäkin ollut nuori, kaunis ja iloinen—mutta siitä on jo pitkä, pitkä aika.

Mari. Oletko ensi kertaa täällä meidän puolella?

Audotja. En suinkaan. Tässä tuvassakin olen ennen muinoin ollut… Kenenkä tupa tämä nyt on?

Juhana. Pietari Roposen!

Audotja. Vai niin!——Eikö Jaakko-äijä ole enää elossa?… Niin se aika muuttuu.

Mari. Kuka olet sinä? Minä en tunne sinua.

Audotja. En minä enää olekaan se, mikä olin viime kerran täällä ollessani.

Mari. Mitenkä niin?

Audotja. Aika, huolet, kärsimykset ovat minussa muuttaneet sen, mistä te minut tuntea voisitte. »Aika muuttuvi moneksi, ihmiset ajan keralla.»

Mari. Sanohan edes nimesi! Se ei toki liene muuttunut.

Audotja. Siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi oikean nimeni kuulin, että tuskin sitä enää muistankaan.

Matti. Mitä juttelee hän?

Juhana. En minäkään ymmärrä, mikä häntä vaivaa.

Audotja. Kuka on nykyään haltijanne?

Andrei. Kosmin.

Audotja. Jegor Kosminko?

Mari. Jegor Kosmin! Hän on maannut haudassaan jo viisi ajast'aikaa. Hänen nuorempi veljensä Nikolai nyt tätä tilaa hallitsee.

Audotja. (Mielenliikutuksella). Hänkö siis! Sinä Kolja, olet siis viisi vuotta täällä isäntänä ollut, etkä ole etsinyt sitä, joka tähtesi niin paljon kärsiä on saanut.

Juhana. Mitä puhelet sinä, vaimo?

Audotja. Onko hän nainut?

Mari. Ei ole ollutkaan.

Audotja. Eikö hänellä ole millaistakaan poikaa?

Mari. Johan sanoin, ett'ei hän ole ollutkaan naimisissa.—Tämä vaimo taitaa olla takaraivolleen tärähtänyt.

Audotja. Siis on hän muualla. Kuollut hän ei voi olla, sen sanoo ääni rinnassani… Voi, poikani, poikani! Mistä, miten sinut löydän? Jospa se, joka askeleeni on tänne johtanut, ohjaisi minut päämaaliini asti!

Mari. Onneton vaimo! Aivosi näkyvät olevan sekaisin, jonkun suuren murheen tähden. Käy tänne levähtämään! (Herättää uunilla nukkujaa). Paavo, nouse pois sieltä, Paavo! (Paavo kämpii haukotellen kiukaalta alas).

Audotja. (Katselee pöydän ääressä istuvia). Voi, te onnelliset, jotka saatte kotikaton alla nuoruutenne päivät viettää! Minulle ei sallittu sitä onnea. (Nousee kiukaalle).

Andrei. Minä näen sinussa yhden tuollaisen onnenhylkäämän, jollaisia niin paljon maailmassa löytyy. Rupean osaa ottamaan kohtaloosi. Lienetkö paennut orja vai vapauden kirjalla varustettu maankiertäjä; minä pyydän sinua kertomaan tarkemmin meille elämänvaiheesi.

Audotja. Pitkäksi kävisi minun kertoa, kuinka minä kukoistavimmalla ijällä näiltä seuduin jouduin kauas Etelä-Venäjälle, kuinka siellä neljätoista pitkää kamalaa vuotta tein työtä julman herran hovissa, ja kuinka sitten viime kesänä jouduin Pietariin. Herrani kuoli, ja isännäkseni tuli hänen nuorin tyttärensä. Kun tämä sai kuulla, että oli päätetty päästää kaikkialla orjat vapaiksi, vapautti hän minut jo ennen manifestin julistusta, ja niin olen nyt kulettanut luuni tänne.

Matti. Onko orjuuden lakkautus jo päätetty?

Audotja. Niinkuin sanoin. Ettekö te sitä vielä tiedä?

(Yleinen riemu).

Andrei. Ei siitä täällä vielä mitään tiedetä.

Juhana. Kyllä olen kuullut isäni siitä puhuvan, mutta ei hänkään luullut sen niin pian käyvän.

Matti. Vai päätetty! Voi kumminkin sitä riemun päivää, jolloin vapaiksi herran vallan alta pääsemme!

Andrei. Silloin ei herra saisi meiltä veroa kiskoa eikä päivätöitä vaatia.

Matti. Veroa me kyllä silloinkin maksaa saamme, mutta eikö ole kymmenen kertaa suloisempaa maksaa veronsa rakkaan hallitsijamme omaan kukkaroon, kuin mokomille nälkäkurjille, jotka aarteensa aitoissaan homehtua antavat. Voi, voi, kuinka suloiselta se tulee tuntumaan!

Juhana. Erittäin nyt, kun olemme tämän uuden inhottavan voudin saaneet. Hän tulee olemaan meille oikeana vitsauksena.

Matti. Silloin saisimme naimisiinkin mennä kenen kanssa vain tahtoisimme. Ei tarvitsisi enää herralta lupaa pokkuroida.

Liisa. Minäkin pääsisin erilleni voudin kiusattavista.

Anni. Kiusaako hän sitten sinua kovasti!

Liisa. En minä tohdi illalla liikkua ulkonakaan yksin. Jos hänen kynsiinsä joutuisin, niin…

Juhana. Senkin koiransikiö! No, kyllä hänestä pian irti jo pääsemme.

Mari. Jumala sen onnen meille suokoon!

(Ulkoa kuuluu soittoa ja laulua).

4:S KOHTAUS.

*Edelliset, Wasjka ja Mischka.*

Wasjka. (Töytää tupaan Mischkan kanssa, laulaa).

      Donin mailta ma oon,
      Kasakoilta nyt tuon
      Tervehyisiä näin
      Aromailtamme päin.

      Hei! Kotimaani on Don,
      Ilokas, suruton;
      Sulonurmia sen
      Min' en unhota, en!

      Hei! Kotimaanipa tuon
      Minä muistoja juon;
      Läpi maailmojen
      Sodin sen etehen.

      Tuo syntymämaa
      Ikilempeni saa;
      Sitä ain' ikävöin
      Minä päivin ja öin.

Juhana. Siinä on iloisia poikia!

Mischka. Starova rebjata!

Juhana. Terve tulleita, terve tulleita!

Wasjka. Mitkä pidot teillä täällä on?

Matti. Illanistujaiset.

Mischka. Sto takkoi? (Lähestyy tyttöjä).

Wasjka. Mitkä ne ovat?

Matti. Tytöt ovat kokoontuneet tänne morsiamelle myötäjäisvaatteita ompelemaan ja me, pojat, teemme heille seuraa.

Wasjka. Aa! Vetscherinka.

Matti. No, niin justiin!

Juhana. Niin se on kuin sanotaan: »suomeks' on susi reessä, venäjäks' ikenet irvellään.»

Mischka. (Erästä tyttöä tavoittaen). Hih! Tchoova tjyytjä!

Wasjka. (Lähestyy Liisaa). No, sinäkin täällä, pikku sirkku! (Aikoo taputtaa poskelle).

Liisa. (Pistää neulalla). Tuoss'on sulle, vääräsääri!

Wasjka. Ohhoh, kuinka äkäisiä teillä tytöt ovatkin! Näin somia lintusia olen minä ennenkin polvellani körötellyt. (Käy istumaan Liisan viereen). Jos meillä näin käyt tytön viereen istumaan, niin kaulaan ne heti kätösensä kiertävät, vieläpä… (Tavoittaa Liisaa).

Liisa. (Juoksee pois). Mene matkoihisi, senkin—jok' mie sanon?

Wasjka. No, miksi pakenit? Enhän minä mitään pahaa tee. Jospa näkisitte meidän impiämme. Ne, ne poikia hyvästi pitelevät. (Laulaa).

      Kyllä, suomalainen impi,
      Olet kaunis tosiaan,
      Mutta vielä kaunihimpi
      On kasakan morsian.

      Jospa meidän impiämme
      Nähdä saisitte te vaan,
      Kylläp' ette enää tänne
      Tahtois' tulla laisinkaan.

      Donille jos tulisitten
      Heitä kerran katsomaan,
      Saisittepa nähdä sitten,
      Että totta laulan vaan.

      Siell' on impyemme, joitten
      Sulous on verraton?
      Laisia ei löydä noitten
      Täältä; se se varma on.

No, tytöt, kuka teistä morsian on? (Annille). Sinäkö, kyyhkyseni?

Andrei. Tuo tuossa morsian on?

Wasjka. Vai sinä olet morsian. No, onko sulhasesi kaunis, hä? Onko niin pulska kuin minä edes?

Juhana. Onhan se jotakuinkin kaunis: nenä on silmien välissä kuin koiralla, suu nenän alla kuin apinalla.

Morsian. Suus' kiinni sinä, Jussi! Itse olet apina, eikä minun sulhoni.

Juhana. Mistä sen tiedät? Tiedätkö sinä, minkä näköinen hän on? Vaikka olisi nenä suun alla.

Wasjka. Eikö hän tiedä, minkä näköinen hänen oma sulhonsa on?

Matti. Ei se täällä mitään ihmeellistä ole. Hyvin usein käy niin, että morsian vasta vihkimisen jälkeen tohtii katsoa sulhastaan kasvoihin.

Liisa. Se on olevinaan myös häveliäisyyttä. Anni varmaankin niin tekisi, jos häntä muualta kosimaan tultaisiin.

Anni. Olisiko se ihme? Niin tekee jokainen hävelikkö morsian.

Wasjka. Todellako? Eikö ole vielä nähnyt sen miehen kasvoja, jonka vaimoksi hän aikoo ruveta? Tuo on todellakin kummallista?—Voisihan sulhanen nyt edes olla täällä, niin silloinhan morsiamella olisi edes tilaisuus häntä nähdä. Meillä on tämmöisessä ilossa sulhanen ensimäinen ——Miks' ei hän ole täällä?

Juhana. Siks' että on muualla?

Wasjka. Niin, niin! Mutta miksi hän on muualla?

Juhana. Siks' ettei hän tullut. (Nauraa).

Wasjka. Kyll' olet viisas olevinasi. Vähän sulla sentään näkyy älyä olevan, sekin vetelää.

Juhana. Ei hätiä mitiä, pannaan heiniä etiä; kyllä hevonen vetiä, jos maa pitiä.

Matti (Wasjkalle). Kuinka hän tänne olisi voinut tulla? (Muihin kääntyen). Hän on kotoisin toisesta seurakunnasta. Mistä kylästä se taas olikaan?

Juhana. Kintaan kyläst, peukalon talost, sielt tulless, täält mennes, oikeall puolell, vasemmall käell, keskikyläst reunimmainen talo, äyrämöis-ikkunat, savakon salvamet.

Wasjka. Mitä se on: äyrämöis-ikkunat, savakon salvamet?

Matti. Etkö sitä tiedä? Meillä on täällä kaksi heimoa: äyrämöiset ja savakot. Äyrämöiset…

Mari. Mitä te siellä äyrämöisistä juttelette?

Juhana. Minä vaan täällä sanon, että viimeiset äyrämöiset »pannaan virstanpatsaiksi».

Mari. Poika! Kuinka tohdit sillä tavalla puhua! Etkö muista, että itse olet puhdas äyrämöinen?

Juhana. Vaikka olenkin sukuani äyrämöinen, miellyttävät minua savakot paljon enemmän. Heidän ryhtinsä, pukunsa, kaikki on paljon miellyttävämpää, hauskempaa.

Mari. Kas vaan tuota nulikkaa! Hän pitää savakkojen puolta.

Juhana. Mitä syytä olisi minulla äyrämöisiä ylistellä? Sentähdenkö ainoastaan, että olen sukuani äyrämöinen?

Mari. On siihen paljon painavampiakin syitä.

Juhana. Niitä olisi hauska kuulla.

Mari. Äyrämöiset ovat aina huolimatta venäläisten pilkasta pitäneet kaikki pyhänä, mitä esi-isiltään ovat perineet; yksinkertaiset tapansa, kielensä, pukunsa, kun sitä vastoin savakot ovat aina olleet valmiit niistä luopumaan. Katso savakoita! He koettavat matkia kaikessa venäläisiä; puku alkaa tulla yhä enemmän venäläisten mukaiseksi, heidän joukossaan on löytynyt semmoisia tyttöjä, jotka ovat menneet venäläisille vaimoiksikin. Joll'ei vakaat, järkähtämättömät äyrämöiset olisi olleet estämässä, olisi, Herra ties, kuinka käynyt meidän pienen kansakuntamme.

Juhana. Ohhoh, kuinka viisas se Mari täti onkin! Ei se ole sanottu, että kaikki, mikä on esi-isiltä perittyä, on hyvää. Maailmassa käy usein niin, että kun vanha huomataan kelvottomaksi, keksitään uutta ajanmukaisempaa. Että äyrämöisten puku on selvästi epämukava ja epäterveellinenkin, sitä ei kukaan voi kieltää. Ja heidän itsepintaisuutensa on ollut monen uuden, hyödyllisen asian edistymiselle vahingoksi.

Andrei. Heittäkää tuo ijänikuinen riita!

Mari. Puhukaa mitä tahansa! Sen minä vaan sanon, ett'eivät savakot vedä missään vertoja äyrämöisille. Sadan vuoden päästä ovat kaikki savakot muuttuneet venakoiksi, mutta äyrämöiset ovat ja pysyvät suomalaisina.

Wasjka. No, olisiko siitä vahinkoa, jos te muuttuisitte venäläisiksi? Olisihan se paljon parempi.

Juhana. Sinä et ymmärrä sitä asiata. Jos tuopillisen maitoa, joka voisi olla hyödyksi, kaadat lampeen, niin joutuu se ehdottomasti hukkaan. Samoin kävisi meidän pienen kansakuntamme, jos se venäläisiin sulaisi.

Matti. Heitetään tämä riita äyrämösistä ja savakoista! Se on kumminkin surkuteltavaa, että kaksi suomalaista heimoa, jotka rinnatusten ovat kaikki elämänvaiheet kokea saaneet, että ne yhäti jatkavat riitaa, minkä alku varmaankin olisi etsittävä satojen vuosien takaa.

Andrei. Sovitaan, kuulkaa, ystävät, siihen, ettei koskaan enää aloteta kinaa tästä asiasta!

Juhana. Todellakin! Mutta mikä pannaan rangaistukseksi?

Matti. Se eroitetaan joukosta pois.

Kaikki. Se on oikein.

Juhana. (Kasakoille). Nyt tanssitte te, kasakat, meille trippatkaa!

Mischka. Aa, trippakkaa! Davai!

Audotja. (Marille). Kuka tuo poika on, joka pyysi riitaa heittämään.

Mari. Se on eräs, niinkuin luullaan, isättömänä syntynyt, jo lapsena äidittä jäänyt nuorukainen, kasvatettu tässä talossa. Viisitoista vuotta takaperin löydettiin hän läävästämme.

Audotja. Viisitoista vuotta sitten, läävästä! Se on hän! Voi, jospa olisi!

(Yksi joukosta soittaa kirjapelillä, kasakat tanssivat, muutamat laulavat:)

      Tule meille tanssimaan!
      Kenen kanssa tanssimaan?—
      Meillä vanha akka on,
      Vanha akka hampaaton.
      Enpä tanssi, enkä taida,
      Enkä huoli, enkä voi,
      Vilu käsi, vilu jalka.
      Vilu kaikki katsanto.

      Tule meille tanssimaan!
      Kenen kanssa tanssimaan?—
      Meill' on nuori neitonen,
      Nuori neito suloinen,
      Sekä tanssin, jotta taidan,
      Kyllä huolin, kyllä voin,
      Lämmin käsi, lämmin jalka,
      Lämmin kaikki katsanto.

      Hyvä ilta, lintuseni,
      Hyvä ilta, armahain,
      Hyvä ilta, kultaseni,
      Hyvä ilta, sanon vain.
      Anna kättä, lintuseni,
      Anna kättä, armahain,
      Anna kättä, kultaseni,
      Anna kättä mulle vain!
      Tanssi, tanssi, lintuseni,
      Tanssi, tanssi, armahain,
      Tanssi, tanssi, kultaseni,
      Tanssi kanssani nyt vain!
      Suuta, suuta, lintuseni,
      Suuta, suuta, armahain,
      Suuta, suuta, kultaseni!
      Anna suuta mulle vain!
      Halausta, lintuseni,
      Halausta, armahain,
      Halausta, kultaseni,
      Halausta anna vain!
      Käsi kaulaan, lintuseni,
      Käsi kaulaan, armahain,
      Käsi kaulaan, kultaseni,
      Käsi kaulaan pane vain!
      Hyvästi jää, lintuseni,
      Hyvästi jää, armahain,
      Hyvästi jää, kultaseni,
      Hyvästi nyt sanon vain!

Wasjka. Nyt laulatte te, tytöt, meille!

Liisa. Me emme osaa sellaisia lauluja, mitä teikäläisille lauletaan.

Juhana. Miks'ette osaa? Liisa, laulahan sinä!

Liisa. Johan minä lauloin. Laulakoon nyt Anni!

Anni. Enpä rupeakaan. (Andreille). Laula sinä, Andrei, se surullinen laulusi! (Hiljempaa). Minä kuuntelen sitä niin mielelläni.

Andrei. Sinun pyynnöstäsi. (Laulaa).

      Voi, voi, kuinka elämäni jylhä on,
      Kylmä, kolkko ompi tieni, lohduton.
      Olenhan ma halpa orja, mitätön.
      Yksinäinen orpo raukka, äiditön.

      Armahainen lempi yksin saapi vaan
      Sydämeni katkeruutta lauhtumaan.

Audotja. (On laskeunut alas kiukaalta, tarkasti seuraten laulua)._ Se on hän! Se on hän! Taivaan Jumala! Minä tunnen tämän säveleen! Mistä olet sinä tuon laulun oppinut?

Andrei. Se on ainoa, mitä olen oppinut äidiltäni.

Juhana. Äidiltäsi! Oletko sinäkin jotain äidiltäsi oppinut? Sitä en olisi uskonut!

Audotja. Jumalan kiitos! Nyt minä löysin sen, ketä tulin etsimään. (Laskeutuu polvilleen). Laupias Luojani! Minä kiitän sinua johdatuksestasi! Näin pian en olisi luullut perille pääseväni. (Kaikki tuijottavat häneen kummastuneina). Älkää luulko, että minä hourailen, minä…

Eräs poika. Vouti tulee! (Kaikki säikähtävät).

Liisa. (Juhanalle). Kunhan ei huomaisi, että minä olen täällä. Minun ei olisi hyvä joutua yhteen nyt hänen kanssaan, sillä herra ei ole kotona.

Juhana. Ole tuolla piilossa muitten takana!

5:S KOHTAUS.

*Edelliset. Vouti* (Astuu sisälle).

Vouti. Hiljaa täällä! (Menee pöydän ääreen istumaan). Tuokaa olutta juodakseni! (Anni menee ulos).

Juhana. (Matille). Tuhajaa kuin Turusen härkä Heikin heinäpieleksessä.

Vouti. (Katselee ympärilleen). Onko herran piikaa täällä näkynyt?

Juhana. Sitä pientä?

Vouti. Niin.

Juhana. Sinisilmäistä?

Vouti. Niin, niin!

Juhana. Valkotukkaista?

Vouti. Aivan niin.

Juhana. Joka laulaa niin hyvästi?

Vouti. No niin, juuri sitä.

Juhana. Sitä, joka herralla on sisäpiikana?

Vouti. Missä hän on?

Juhana. Hän tuli äsken tänne pois mennäkseen, mutta läksi taasen pois takaisin tullakseen.

Vouti. Mitä sinä lörpöttelet!

Anni. (Tuopi haarikan olutta). Tässä on.

Vouti. Tämmöisessä astiassako sinä minulle juotavaa tuot? (Heittää haarikan taakseen, josta säikähtyen tytöt väistyvät Liisan edestä).

Juhana. (Puoleksi ääneen). Parempi maassa kuin jumalattoman suussa.

Vouti. (Huomaa Liisan). Ahaa! Täälläkö sinä västäräkki oletkin. Mitä on sinulla täällä tekemistä? Tule kanssani hoviin!

Juhana. Mitä tekee hän tähän aikaan siellä?

Vouti. Se ei ole sinun asiasi! Älä tuppaa neninesi, mihin sinua ei kysytä!

Juhana. Kopeutta korvat suuret, nenä pitkä nakkeutta.

Vouti. Suus kiinni, sanon minä!

Matti. (Juhanalle). Pidä puoliasi, älä pelkää!

Juhana. Älä pelottele kuolleella isälläsi!

Vouti. Kuka olet sinä, Juvakan poikako?

Juhana. Älä luule luuta lihaksi, pässin päätä paistikkaaksi! Tämä tässä, (näyttää Mattia) tämä on Juvakan poika.

Vouti. Kuka sinä olet? Kysyn minä.

Juhana. Isäni poika!

Vouti. Kuka on isäsi?

Liisa. Juhana, ole varovainen! Älä suututa häntä!

Juhana. Hän on myöskin isänsä poika.

(Matti nauraa).

Vouti. Vai rupeat tässä viisastelemaan! Kasakat hoi!! Viekääpäs tuo arestiin muutamaksi vuorokaudeksi! Kyllä minä teitä opetan! (Kasakat eivät liiku paikaltaan). No, mitä ällistelette! Heti paikalla!

Matti. (Asettuu Juhanaa puolustamaan). Ei se niinkään helpolla heilahda.

Vouti. Jollette vie heti paikalla, niin varokaa itseänne, kasakat!

Wasjka. Ei auta! (Tarttuu Mattiin).

Matti. Ei tässä niin vaan lehellä soiteta.

Vouti. (Lähestyy sivulta Mattia). Kyllä minä! (Samassa ojentaa Matti oikean kätensä ja iskee huomaamattaan voutia vasten kasvoja). Ai, saatana!

6:S KOHTAUS.

*Edelliset. Kosmin.*

Kosmin. (Astuu tupaan. Kaikki kumartavat nöyrästi). Onko Roponen kotona?

Juhana. Ei ole. Mitä tahdotte?

Kosmin. Häntä minä tarvitsen. (Voudille). Mikä meteli täällä?

Vouti. Teidän ylhäisyytenne! Oli erittäin hyvä, että satuitte tulemaan juuri nyt. Nyt saitte itse omin silmin nähdä kuinka hävyttömiä nuo koirat ovat. Kun minä tulin tänne, rupesi yksi joukosta ensin irvistelemään minulle, ja kun minä häntä kielsin, rupesi hän, ajatelkaas, pilkkaamaan ja haukkumaan vasten silmiä.

Juhana. Se ei ole totta!

Kosmin. (Mulauttaa silmiänsä Juhanalle, sitten voutiin kääntyen). Jatka!

Vouti. Minä käskin viedä hänet arestiin, mutta silloinkos tuo tuossa antaa minulle aika läimäyksen vasten nenää—niinkuin näette.

Kosmin. (Matille). Kuinka tohditkaan olla niin hävytön? Kyllä saat sitä katua. (Kasakoille). Viekää hänet arestiin!

Matti. Mutta kuulkaa!

Kosmin. Ei sanaakaan.

Juhana. Hän valehteli.

Kosmin. (Polkien jalkaa). Vait, sanon minä! (Kasakoille). Viekää heidät molemmat arestiin!

Juhana. Herra! Mitäs pahaa siinä oli, että kotonani vähän leikkiä laskin?

Kosmin. Kotonasi? Oletko Roposen poika?

Juhana. Olen.

Kosmin. Niin no! Sinä pääset nyt tällä kertaa. Mutta muista olla varovampi vast'edes. Menkää! (Kasakat vievät Matin ja muut seuraavat häntä, paitsi Audotja, joka kiukaalle jää).

7:S KOHTAUS.

*Audotja, Kosmin, Vouti.*

Audotja. Tuoko siis on Kolja Kosmin! Kuinka suuresti olet muuttunut! Vieläkö minua muistat? Vieläkö muistat orjaraukkaa, jonka tähden itsekin niin paljon kärsiä sait?—Voi, jospa tietäisit kuka olen, jospa tietäisit, mitä minä tiedän!

Kosmin. (Voudille). Nyt saat tilaisuuden näyttää, kykenetkö siihen virkaan, jonka sinulle uskoin.

Vouti. Kaikki voimani tahdon panna liikkeelle, voidakseni vaatimuksianne täyttää. Mitä käskette?

Kosmin. Niinkuin tiedät, käypi huhu siitä, että hallitsija aikoo julistaa talonpojat vapaiksi.

Vouti. Tuskin siinä perää on.

Kosmin. (Ottaa kirjeen povitaskustaan). Tämä kirje todistaa, ettei se enää ole pelkkä huhu, vaan täysi tosi. Kuule, mitä eräs korkea ystäväni Pietarista kirjoittaa. (Lukee).

»Ei ole epäilemistä enää. Luotettavasta lähteestä olen saanut tietää, että orjain vapauttaminen on tosiasia »fait accompli». Jonakuna päivänä on tuo onneton manifesti ilmestyvä, joka tekee häpeäpilkun Venäjän historiaan ja juuriltaan hävittää meiltä omaisuuden aatteenkin. Täydellinen vallankumous! Kiire on käsissä! Kaikkien aatelismiesten täytyy tehdä yksimielinen ponnistus. Täällä on arveltu seuraava keino paraaksi: Talonpoikain nimessä ja vielä paremmin talonpojilta pitää saada anomuksia »en masse» keisarille, joissa he itse pyytävät, että kaikki jäisi vanhoilleen. Tiedätte kuinka taipuvainen Hänen Majesteettinsa on kallistamaan rahvaalle korvansa. Varmaan saamme siis tällä tavalla koko vapautusjutun tyhjäksi taikka ainakin lykätyksi toistaiseksi. Cher ami! Ryhtykää tekin toimeen! Suomalaiset ovat tunnetut hyviksi kansalaisiksi, tarkoiksi lainkuulijoiksi! Erittäin tärkeätä on sentähden, että teidän seuduiltakin saadaan semmoisia anomuksia.»

Vouti. Todellakin oiva keino! Te teette tietysti niinkuin hän neuvoo?

Kosmin. Olen saattanut tästä tiedon kaikille naapureilleni. Uutteraan toimeen on ryhdyttävä.

Vouti. Kaikki hyvä! Mutta luuletteko myöskin saavanne talonpojat suostumaan semmoista anomusta kirjoittamaan?

Kosmin. Kyllä keinoja saamme. Kauniita sanoja on ensin käytettävä, rahaa, lupauksia, ja jos ne eivät auta, sitten uhkauksia ja ankaria toimia.

Vouti. Semmoisiin toimiin olen ennestään tottunut. Luottakaa vaan minuun, tulette näkemään, että olette minusta saanut kelpo apulaisen.

Kosmin. Aikeeni on ensin saada Roponen suostumaan. Siksi tulinkin tänne. Jos hän vaan suostuu, kyllä muut sitten seuraavat.

Vouti. Pyydän anteeksi! Ehkä kaikessa alamaisuudessa uskallan antaa paremman neuvon. Olkaa puhumatta asiasta erikseen Roposelle. Hän on jäykkä, itsepintainen jörö. Pahoin pelkään, ett'ette häntä saa taipumaan. Ja vielä—asia on arkaa laatua. Paha meteli voi syntyä, jos se tulee ilmi. Eiköhän ole viisaampaa käyttää varovampia keinoja, esimerkiksi jollakin sukkelalla tempulla saada talonpojat kirjoittamaan anomuksen alle tietämättä sen sisältöä?

Kosmin. Taidatpa olla oikeassa. Roponen ei näykään olevan kotona. Ei sitä nyt ainakaan tarvitse päättää. Käytä viekkautta tai ankaruutta, minusta yhden tekevä, kunhan toimemme vaan saadaan onnistumaan. (Menee).

Vouti. Mikä minusta tulee, jos talonpojat vapaiksi pääsevät? Ei! Se ei saa tapahtua! Kaikki voimani panen alttiiksi sitä estääkseni… Ja nyt heti ryhdyn Liisaan ankarammin kiinni. Kohta olet sinä, pikku lintunen, vallassani. (Menee).

8:S KOHTAUS.

*Audotja.*

Audotja. Vai sellaiset tuumat teillä on! (Laskeutuu alas kiukaalta). Siinä tapauksessa tiedän minä tehtäväni.——Mutta Andreihan on Kosminin poika! Hänkö nousisi muitten mukana isäänsä vastaan? Se ei saa tapahtua!—Jos Kosmin pysyy mahtavuudessaan, voipi poikansa ehkä nousta—hänen perillisenään samaan mahtavuuteen—ja minä sitten myöskin onnen kukkuloille.—Ei, ei!—Kuinka voinkaan tuollaista ajatella?—Minäkö, katkerin orjuuden uhri, rupeaisin sitä puolustamaan? En koskaan! Olkoon Andrei Kosminin poika—hän on myöskin minun poikani, orjan poika.

9:S KOHTAUS.

*Audotja, Roponen, Juhana ja Andrei.*

Roponen. (Tulee poikiensa kanssa). Mitä teitte hänelle?

Juhana. Paljonko sille tarvitaan? Minä rupesin vähän pilaa tekemään; hän tuosta suuttui ja käski minut viedä arestiin. Mutta kun Matti rupesi sitä estämään, tarttuivatkin häneen.

Roponen. Hänen kanssaan pitää olla varovainen. Nuo tuollaiset tapaukset vain pilaavat asiatamme. Olkaamme alallamme! Kohta koittaa uusi aika. Pian vapautus-asia ratkaistaan.

Juhana. Se on jo päätetty.

Roponen. Päätetty! Mistä sen tiedät?

Andrei. (Huomaa Audotjan). Tuo vaimo on tullut Pietarista ja sanoo sen tietävänsä.

Roponen. (Lähestyy Audotjaa). Mistä sinä sen tiedät?

Audotja. Olen itse sen johdosta vapaaksi päässyt.

Roponen. Sen johdosta, että se päätetty on; mitä joutavia!

Audotja. Joll'ei se todistus riitä, niin voin sinulle ilmoittaa paljoa luotettavamman.

Roponen. No?

Audotja. Äsken oli herra ja vouti täällä.

Roponen. Niin oli.

Audotja. Kun he olivat jääneet, kuten luulivat, kahden kesken tupaan, rupesivat he keskustelemaan.

Roponen. Mistä?

Audotja. Herra luki erään kirjeen, jossa hänelle ilmoitettiin, että vapautus-asia oli päätetty.

Roponen. Todellako?

Audotja. Hänelle ilmoitettiin siinä myöskin, että herrat aikovat joka taholta lähettää hallitsijalle anomuksia talonpoikain puolesta…

Roponen. Hekö anomuksia meidän puolestamme?

Audotja.… että talonpojat muka eivät tahdo millään muotoa vapautta —vaan haluavat olla entisten herrojensa vallan alla.

Roponen. Vai semmoisia he tuumivat!—Hyvä!—Vai kirjoittavat talonpoikien nimessä anomuksia! Nyt alkaa minulle selvitä, mitä meidän on tehtävä.

Pojat. Mitä?

Roponen. Jos me rupeamme ummessa silmin katselemaan heidän vehkeitään, voi todellakin käydä niin, ettei koko vapautus-asiasta tule mitään. Toimeen on ryhdyttävä, uutteraan ja järkähtämättömään toimeen. Nyt syrjään odotus ja kärsivällisyys! Koko kansani huutaa apuani, ja minä tahdon sitä auttaa. Yksimieliseen vastarintaan ovat talonpojat nostettavat. Minä lähden Pietariin hallitsijan omaan käteen antamaan anomusta, jossa paljastan heidän vehkeensä. Minä kyllä tiedän, että he ponnistavat kaikki voimansa meitä vastaan. Mutta turhaan raukeaa heidän ponnistuksensa! Meidän tulee voitto olemaan. Ja tämä on oleva viimeinen ponnistus.

Pojat ja Audotja. Viimeinen ponnistus!

Toinen näytös.

(Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä).

1:NEN KOHTAUS.

*Anni.*

Anni. (Istuu pöydän ääressä, pää käden nojassa). Hän ei anna rauhaa minulle hetkeksikään enää. Mitä pitää minun tekemän? Hän on kyllä sukuaan venäläinen, mutta enhän voi kieltää, kun hän minua vaimokseen pyytää. Se on tosin vasten kaikkia kansan tapoja. Sillä ei koskaan ole kuultu suomalaisen äyrämöistytön ja venäläisen pojan suostuvan keskenään avioliitosta. Mutta tiedänhän, että joll'ei hän minua saa, on hän valmis vaikka surmaamaan itsensä.—Ja isäni, hän ei siihen milloinkaan suostu! Mitä, mitä pitää minun tehdä, kun hän minua rakastaa, ja minä kaikesta sydämestäni lemmin häntä?—Oi, mitä voin minä? Rakastaa vaan, mutta en muuta mitään. Onko onnettomampaa ihmistä koko maailmassa? (Laulaa).

      Oi, sinä maailman mahtava luoja,
      Onnen ja riemujen laupias tuoja,
      Eikö sun voimasi keinoja sois,
      Jotka mun rintahan' lohtua lois!
      Luoksesi käännyn ma, onneton impi,
      Ollos sä mulle jo armollisempi!
      Oi, jos sun miel' alas heltyä vois,
      Kylläpä toivoni täyttyvä ois!

(Menee istumaan ja itkee).

2:NEN KOHTAUS.

*Anni, Andrei.*

Andrei. (Tulee). Anni! Miksi itket sinä, miksi antaut epätoivoon? Luuletko asian siten paranevan? Ei suinkaan? Koettaa meidän pitää. Minä tiedän, mikä meidät uhkaa eroittaa, mutta me voimme senkin esteen poistaa, jos molemmat tahdomme. Sano, Anni, suostutko minuun, jos isäsi siihen suostuu; sano suoraan! Jos sinä kerrankin suoraan puhut, voin minä päästää sinut tästä tukalasta tilasta, sekä päästä siitä itse. Annatko minun puhua asiasta isällesi?

Anni. Isäni ei suostu siihen ikinä.

Andrei. Mutta jos hän suostuu, suostutko sinä?

Anni. Luulen, että sen jo arvaat. (Laulaa).

      Eipä minun tahton' vain
      Onnea voi tuoda,
      Eikä ole vallassain
      Onneamme luoda.

      Mitä isä tahtoo vaan.
      Kaikki riippuu siitä.
      Saada häntä suostumaan
      Voimamme ei riitä.

Andrei. (Laulaa).

      Lempi vastuksist' ei huoli,
      Rintaan rohkeutta luo.
      Suorahan kuin nopsa nuoli
      Perille vain pyrkii tuo.

Mari. (Tulee). Kas vaan tuota tyttöä! Täällä jouten on juttelemassa pojan kanssa, sillä aikaa kun talon askareet jäävät toimittamatta. Tule heti auttamaan minua! Lehmät ovat vielä ruokkimatta, astiat pesemättä, vesi kantamatta… Katso, minkä näköinen pöytäkin on! Tuollaisenako rikkaassa talossa pöytää pidetään? Olisit sen edes jouten ollessasi pessyt… Ja lattia sitten,—sekin lakaisematta! Voi sentään! Joll'en minä olisi hyörimässä ja pyörimässä alinomaa, niin menisi koko talo kumoon. No niin menisikin! Eihän ilman minutta työväki saisi syödäkseenkään, muista puhumattakaan. Tule! Pitäisikö sinustakin vielä talonminiä tuleman! (Vie Annin mukanaan).

3:S KOHTAUS.

*Andrei, Juhana.*

Andrei. Niin, nyt isännän puheille. (Aikoo mennä; Juhana tulee vastaan). Ehkäpä puhun hänelle ensin asiasta. (Ääneen). Kuule, Juhana!

Juhana. No?

Andrei. Minä tahdon puhua sinulle painavasta asiasta.

Juhana. Puhu vaan! Ei minun hartiani niin heikot ole, kuin luulet.

Andrei. Älähän heti rupea ilvehtimään.

Juhana. No, anna kuulua!

Andrei. Sinä olet kyllä huomannut, että minun käytökseni Annia kohtaan on aivan erilainen, kuin muita tyttöjä kohtaan.

Juhana. Niin onkin. Olenhan aina sinua siitä…

Andrei. … pilkannut. Niin oletkin. Mutta minä tiedän, ett'et sitä tee pahassa tarkoituksessa, enkä suutu, vaikka se välistä menee yli rajojenkin. Vaan vähät siitä. Annistahan minun piti puhuman.— Luuletko, että minä muuten vaan suosin sisartasi, ajattelematta sen enempää?

Juhana. No, mitä?

Andrei. Minä aion häntä julkisesti kosia.

Juhana. Oho, poika!

Andrei. Mitä?

Juhana. Luuletko sinä, että se niin vaan on tehty?

Andrei. Anni suostuu kyllä minuun.

Juhana. Enpä usko. Älä nuolase, ennenkuin tipahtaa!

Andrei. Minä olen puhunut hänelle siitä. Hän rakastaa minua.

Juhana. Niin no! Miks' ei hän sinua rakastaisi! Olethan sinä pulska poika… Sinä ajattelet siis, että kun sait peukalon, niin otat koko rukkasen.

Andrei. Niinpä niinkin.

Juhana. Älä nyt joutavia juttele!

Andrei. Enkö ansaitse häntä?

Juhana. Luuletko sinä todellakin, että sinä saat Annin vaimoksesi?

Andrei. Olen varma siitä.

Juhana. No, silloin sanon sinulle suoraan ajatukseni.—Muistatko sinä laisinkaan, kuka mikä sinä olet? Muistatko enää, ett'et kuulu meidän luterilaiseen kirkkoommekaan? Muistatko, että olet pienenä poikana otettu meille ainoastaan kasvatettavaksi, ja että mieheksi tultuasi saat mennä avaraan maailmaan, mihin mielesi tekee ja jalkasi vie?

Andrei. Tuota en olisi luullut sinun sanovan. Olenhan tehnyt työtä isällesi palkatta siitä saakka, kun hiukankin kykenin. Mitä olisi tämä talo ilman minutta? Kuka silloin talon toimista huolta piti, kun isäsi sairaana koko vuoden loikoi? Sinäkö… Ja muuten se ei sinusta riipu laisinkaan. Isäsi on monta kertaa sanonut, että hän naituani antaa minulle osan talosta.

Juhana. Älä, kirppu, kiistentele, ennenk' pääset mäen päälle!

Andrei. Joko taasen pilkkaamaan? Sydämelleni oikein käy sinun häijy käytöksesi.

Juhana. Ei sysi sydäntä murra, eikä terva mieltä käännä.

Andrei. Minä sanon sinulle, että kärsivällisyyteni rupeaa loppumaan. Heitä nyt jo nuo pistosanasi, tahi minä todella suutun—ja silloin, varo itseäsi!

Juhana. Mihin se meri ei menisi, joll'ei penkereet pidättäisi! (Menee loilotellen).

Andrei. Tekee vaan pilkkaa.—Poika nulikka! Mutta vähät minä hänen laverruksistaan. Ukolle itselleen on ilmoitettava suoraan; hän ratkaiskoon! (Kävelee edestakaisin). Kyllä se on harmittavaa kumminkin, etten minä kuulu luterilaiseen uskontoon, vaikka olen ikäni suomalaisissa elänyt ja puhtaaksi suomalaiseksi kasvanut. Joll'ei sitä estettä olisi, silloin ei minun tarvitsisi epäillä asian menestymistä.

4:S KOHTAUS.

*Andrei, Roponen.*

Roponen. (Astuu tupaan kämmeniään hykertäen). Kaikki hyvin, kaikki hyvin! (Huomaa Andrein). No, Andrei! Sanon sinulle peittelemättä, että pidän suuresti sinusta. Poissaollessani olet Juhanan kanssa pitänyt oivallisesti huolta talon askareista. (Taputtaa olkapäälle). Tyhjin kourin en lähetä sinua talosta. Olet kelpo poika.

Andrei. (Itsekseen). Nyt pitää käyttää tilaisuutta. (Ääneen). Isäntä, minä tahtoisin kysyä sinulta jotakin.

Roponen. No kysy, mutta pian! Tänne tulee heti paikalla kylän ukkoja keskustelemaan tärkeistä asioista.

Andrei. Vaikka olenkin uskonnoltani teille vieras…

Roponen. Voi, veikkonen! Ei nyt ole aikaa sellaisiin. Toisen kerran, toisen kerran juttelet sitten. Mene nyt sanoinaan Marille, että hän tuokoon tänne pullon viinaa ja vähän »sakuskaa».

Andrei. (Itsekseen). Harmillista! Ei anneta edes loppuun puhua asiasta. (Menee).

5:S KOHTAUS.

*Roponen, Juvakka, Huttunen, Susi, Kipuna ja Juhana*, sitten *Andrei* ja
*Audotja*.

Vieraat. (Tulevat tupaan). Hyvä ilta!

Roponen. Jumal' antakoon! Käykää istumaan!

Juvakka. Saapihan tätä istua.

Susi. Eikä se pahaa teekkään, kaiken päivää työssä oltuamme, saamatta viinan tippaa vahvikkeeksi.

Roponen. Koht'siltään saadaan sitäkin.

Huttunen. Ei viina ihmistä vahvista, vaan sana.

Susi. Viina vahvistaa ruumista, sana antaa sielulle ravintoa.

Kipuna. No, ei suinkaan Roponen ole viinan ja sanan vaikutuksesta meitä juttelemaan kutsunut. Kyllä kai sinulla on tärkeämpääkin. Mitä kuuluu Pietariin?

Roponen. Hyvää kuuluu, hyvää kuuluu!

Mari. (Tuo pullon viinaa, leipäkannikan, suolakontin ja jalattoman pikarin). Tässä on. (Menee).

Roponen. Ensin on kurkku kasteltava, Sitten vasta haasteltava.

Susi. No, niin justiin!

Roponen. (Tarjoo Huttuselle). No, otappas sitten!

Huttunen. Omasta kädestä.

Susi. Niin, niin! Kenen kädessä, sen kärsässä.

Roponen. Jos niin tahdotte. No, olkaa terveinä!

Muut. Terveiksesi!

Roponen. (Juopi). Ohhoh, kuinka hyvää se olikin! Passipo suulleni, kun oli kerälläni! (Tarjoaa Huttuselle). No!

Huttunen. Ei, ei, kiitoksia! En minä huoli.

Susi. Huolimatonta lyödään.

Roponen. No, mitä turhia! Ota nyt ryyppy! Ei se pahaa vanhoille luillesi tee.

Susi. Mielesi kumminkin tekee.

Huttunen.

      Ah, viina viisaan villitsee,
      Ei juomarita hillitse,
      Vaan saattaa hänet ansaan.
      Helvetin alhon lansaan.

Roponen. Niinkuin tahdot. (Juvakalle). Otappas nyt lohdutusta surullesi!

Juvakka. (Juopi). Kost' Jumala!

Roponen. (Kipunalle). No, Kipuna! Kasteleppas kielesi kantaa!

Kipuna. Minä juon sinun onneksesi! Toivon, että vastakin ohjaat meitä viisailla neuvoillasi. (Juopi). Kiitoksia!

Roponen. Oma vaivasi. (Sudelle). No, veli veikkonen, otappas virvoitusta väsyneelle ruumiillesi!

Susi. Saas tästä, suuparka, kosk'oot kanssan' kulkenunna! (Juopi). Passipo, paa toinen! (Roponen valaa). Ensimmäinen ryyppy se menee edellä ja huutaa: pois tieltä, nyt tullaan! Toinen se on oikein se pääpukari. (Juopi ja kaataa itse vielä pari ryyppyä). Kolmas ja seuraavat sitten ovat saattoväkeä… No, eikö Juhanalle annetakaan?

Roponen. Ei varsalle kauroja anneta.

Kipuna. Se on oikein.

Susi. Mutta kun se saa, syöpi se enemmän kuin suuri hevonen.

Kipuna. Se on totta.

Juvakka. Turhaa minustakin on, ett'ei aika pojalle anneta viinaryyppyä.

Huttunen. (On katsellut nolona muitten juontia). No, eihän teistä mihin pääse.

Susi. Näitkös! Tekipä mielesi kumminkin!

Huttunen. Kun oikein ajattelin, niin eihän tuo yksi ryyppy pahaa tee. Saanhan paremmin unta yöllä (Juopi).

Roponen. No, nyt voimme ryhtyä puhumaan painavammista asioista.

Kipuna. No niin!

Susi. Kerroppas nyt päästä päähän, kuinka sinun kävi matkallasi!

Roponen. Kuulkaa sitten! (Juhanalle). Pane ovi lukkoon! (Juhana tottelee). Niin! Tulin minä Pietariin. Aloin kysellä, milloin ja missä kuningas liikkui, ja mitenkä häntä saisi nähdä. Sattui siellä vosikka tämänpuoleisia. Hän tuntee minut ja, mitä varten olen kaupunkiin saapunut, kysyy. Minä, ties', kerroin, jotta niin ja niin siellä meidän herrat—niinkuin ymmärrätte itsekin.

Susi. No?

Roponen. No, hän niinkuin suomalainen ainakin neuvoi, jotta silloin ja silloin on mentävä Nevskille odottamaan siihen ja siihen paikkaan. »Ja kun kuningas tulee», sanoi, »juokse», sanoi, »häntä vastaan ja lankea polvillesi», sanoi. No, minä tein, niinkuin hän neuvoi. Odotin tunnin, ja odotin kaksi, ja sitten vielä hyvän aikaa odotin ja——jo, jo tulee niin että maa tömisee. Voi, ystäväiseni, kuinka kovasti tunsin sydämmeni läpättävän, kun huomasin, että hän ajoi rouvansa kanssa ihka avonaisissa vaunuissa, kaksi harmaata korskuvaa hevosta edessä… Minä siunasin itseni, hyppäsin esiin, heittäysin polvilleni—tuskin muistan kuinka lakin päästäni tempasin—ja katso: hän seisahdutti vaununsa, kutsui minua lähemmäksi ja sanoi: »Mitä sinä tahdot?»—Mitä osasin enää vastata? »Armollinen tsaari! Onnettomien talonpoikain puolesta lähestyn. Teidän Majesteettianne», tahi jotakin sellaista vastasin ja ojensin anomuksen.

Kipuna. Kyllähän sen arvaa että sinä osasit.

Susi. Vait! Jatka!

Roponen. Arvatkaas, mitä hän vastasi!

Susi. No?

Roponen. Hän otti anomuksen omaan käteensä ja sanoi: »Kyllä muistan teitä. Olkaa huoletta, olkaa kärsivällisiä!»

Susi. Niinkö hän vastasi?

Roponen. Sanasta sanaan, niinkuin sanoin.

Kipuna. Venäjäksikö?

Susi. No, millä kielellä sinä luulet? Ei hän suomea osaa.

Kipuna. Sanovat ne hänen osaavan.

Susi. On hänellä muutakin tekemistä, ei oppia suomea puhumaan.

Kipuna. Minun Matti lankoni Tuutarista kertoi, että kuninkaan ajutantti oli hänelle puhunut selvää suomea. Miks'ei kuningas itse sitten suomea osaisi? Onhan kuningas viisaampi kuin kaikki hänen ajutanttinsa yhteensä.

Huttunen. Vai niin hän sanoi! Jumala häntä siunatkoon, antakoon hänelle pitkän ijän! Oikein minun tekisi mieleni laulamaan yksi virren värssy.

Susi. Jätetään nyt se!

Juvakka. Ei sovi viinapullon ääressä jumalista laulaa.

Huttunen. Jumalan viljaa se viinakin on. (Juopi).

Roponen. Parempi minustakin on jättää se.

Kipuna. Niin, niin!

Roponen. Se on jo päätetty asia, että talonpojat pääsevät kaikkialla vapaiksi; julistusta vaan puuttuu.

Juvakka. Onko se mahdollista?

Roponen. Herrat kyllä koettavat saada hallitsijaa lykkäämään manifestin julistusta, mutta se on turhaa! Nyt ei hätää enää, kun kerran sain anomukseni suoraan kuninkaan käteen annetuksi. Me voimme pelvotta vastustaa heidän vehkeitään, sillä muutaman päivän päästä olemme vapaat. Viisautta ja malttia on kumminkin tarvis.

Kipuna. Huomatkaa! Viisautta ja malttia!

Roponen. Mutta rohkeutta ja jäntevyyttä on myöskin tarpeen.

Kipuna. Rohkeutta ja jäntevyyttä myös.

Juvakka. Mutta, ystävät, mitä ajattelette pojastani Matista? Hän on yhä vielä vankeudessa.

Roponen. Niin, niin! Häntä emme liioin saa unhottaa.

Juhana. Kuulkaa, isäni ja te muut! Hän on joutunut vankeuteen minun tähteni. Sentähden pidän minä velvollisuutenani pelastaa hänet myöskin. Olisin siihen jo ryhtynyt, ennen, mutta en tahtonut sitä ennen tehdä, ennenkuin sinä, isäni, olisit siihen luvan antanut.

Juvakka. Sinä olet kelpo poika! Jos minä olisin nuorempi, olisin sen jo itse tehnyt.

Roponen. (Tuumiskellen). Niin!——Tietysti hän on pelastettava— mutta… (Ovelle naputetaan). Kuka siellä?

Andrei. Minähän täällä olen.

Roponen. Juhana, laske hänet sisään. Andrein pitää ottaa osaa tähän neuvotteluun.

Juhana. (Laskee Andrein sisään ja jättää oven lukitsematta).

Roponen. Olisit voinut alusta asti olla läsnä kuulemassa hauskoja uutisia.

Andrei. Mitä uutisia?

Juhana. Miks'et ollut kuulemassa? Harakalle räystäälle ruokaa kannetaan. (Kääntyen Roposeen). No, isä, mitä sanot?

Juvakka. Mitäs muuta kuin että ryhdyt asiaan.

Roponen. Niin no—jos sinulla on sellainen keino, että vaaratta voit pelastaa hänet, niin tee se!

Huttunen. Kuinka! Sinä, Roponen, suostut siihen?

Kipuna. Se on tietty.

Huttunen. Meidän pitää muistaa, että hän on meidän esivaltaamme. Ei saa nostaa kättä esivaltaa vastaan.

Juvakka. Jos hän tekee meille vääryyttä, niin on meillä oikeus vaikka häneen itseensä tarttua.

Huttunen. Ei sinun pidä koskeman Herran voideltua!

Roponen. Mitä sinä, veikkonen juttelet? Onko tuo kansan sortaja Herran voideltu! Älä sinä vaivu taasen noihin Raamatun lauseisiin. Tässä on tarvis miehuullista toimintaa, eikä tyhjiä puheita. Meidän täytyy pelastaa Matti millä tavalla hyvänsä.

Huttunen. Älkää Herran tähden…

Roponen. Sinä, Huttunen, olet ollut aina semmoinen jänispöksy! Sinua emme pyydäkään. Mutta te, ystäväni! Tässä on minulla kaksi reipasta apulaista. (Osoittaa Juhanaa ja Andreita). Yhdyttekö te liittoon.

Juvakka, Kipuna ja Susi. Yhdymme!

Roponen. Lyökää kättä! (Kaikki muut paitsi Huttunen lyövät kättä).

Kipuna. Me luotamme sinuun.

Susi. Ja sitten me ryypättiin. (Juovat).

Huttunen. Minä sanon vielä kerran: ajatelkaa, mitä teette! Hyvästi nyt, Roponen!