VIII. VENÄJÄ YHDEKSÄNKYMMENLUVULLA
Se vuosi, jolloin keisarinna Aleksandra oli tullut Venäjälle, oli Aleksanteri III:n hallituskauden kolmastoista ja viimeinen. Imartelijat ovat antaneet tälle keisarille Rauhan luojan — Mirotvoretsin — nimen, koska hän oli luonteeltaan rauhaa rakastavana säästynyt käymästä sotaa. Olisi osuttu oikeampaan, jos häntä olisi nimitetty horroksiin-vaivuttajaksi, sillä hän piti asianaan uuvuttaa valtakunnan jonkinlaiseen henkiseen unitilaan. Aleksanteri III oli saanut kokea edellisen hallituskauden uudistuslevottomuudet, jotka olivat kärjistyneet hänen isänsä Aleksanteri II:n, Vapauttajatsaarin, murhaan. Tämä ajoi Aleksanteri III:n taantumuksen syliin sen kaikkein typerimmässä muodossa.
Niinkuin jo mainitsimme, itsevaltius on hyvin vaikeasti suoritettava elämäntehtävä. Se vaatii yhtaikaa kolmea tärkeää ominaisuutta: vakaumusta, tahdonlujuutta ja kyvykkyyttä. Itsevaltiaan täytyy olla vakuutettu siitä, että hänellä on oikeus hallita, hänellä täytyy olla tahdonlujuutta vaatia tottelevaisuutta, ja hänellä täytyy olla valtiomieskykyä, sillä hän on kaiken vallan lähde valtiossaan. Jos hän epäilee hallitsemisoikeutensa lainvoimaisuutta, ei hän voi pysyä valtaistuimellaan. Jos tahdonlujuutta puuttuu, itsevaltias muuttuu aateliston, hallintomiesten tai sotilaiden harvainvaltaisen hallituksen ohjaamassa aluksessa pelkäksi keulakuvaksi. Toisaalta tekee valtiomiestaidon puute tarpeettomaksi hänen vakuuttautumisensa oikeudestaan ja vaaralliseksi tahdonvoiman omistamisen, sillä se suuntautuu varmasti väärälle tolalle.
Aleksanteri III oli vilpitön itsevaltias, mutta hänen hesseniläisiltä esi-isiltään peritty itsepäisyytensä oli huono älykkyyden korvike. Valtiomieskykyä hänellä oli vähemmän kuin keskinkertaisella miehellä. Kykenemättä lujittamaan itsevaltiutta järjestelmällisillä toimenpiteillä hän koetti säilyttää sitä pitämällä kansan henkisessä horrostilassa. Kiihkomielisten taantumuksellisten, tyhjäpäisten kenraalien ja liehakoivien virkamiesten avustamana Aleksanteri III koetti parhaansa mukaan tehdä Venäjästä sellaisen valtakunnan, jolla ei ollut politiikkaa. Ihmisiä vaadittiin alistamaan tahtonsa ja omantuntonsa yksinvaltiaan ohjattaviksi, samalla kun heille suotiin jalomielisesti tilaisuus viettää elämänsä mitään ajattelematta tylsässä mukavuudessa, niin ettei värähdyskään rikkonut heidän henkisen puolensa tyyntä pintaa. Taantumuksen tehtävää helpotti se mätä, joka oli viime vuosisadan kahdeksankymmenluvulla ilmestynyt kansalliseen elimistöön. Sitä sukupolvea, joka oli kuusikymmenluvulla ottanut osaa orjien vapautukseen ja sitä seuranneisiin uudistuksiin, ei enää ollut olemassa. Kahden levottoman vuosikymmenen jälkeen iän viilentävä vaikutus oli tylsistänyt jäljellejääneiden innon. Uusi sukupolvi, joka ei ollut tyytyväinen uudistusten laajuuteen eikä halukas odottamaan, kunnes kehityksen kulku lisäisi sitä, vaati lisää vapauksia, joita keisarillinen hallitus ei ollut halukas myöntämään. Vapaamielisten isien ja radikaalisten poikien välinen ristiriita oli jyrkkä, ja valtiollinen jatkuvaisuus katkesi. Vanhoilla päivillään Aleksanteri II, Vapauttajatsaari, suosi vanhoillisia aatteita, kun taas radikaalit kallistuivat anarkistisiin mielipiteisiin. Saamatta mitään kannatusta ensiksimainituilta ja vieraantuneina viimeksimainituista vapaamieliset luopuivat taistelusta ja lakkasivat olemasta valtiollinen mahti. Taistelukenttä jäi vallankumouksellisten ryhmien haltuun, jotka pienehköstä jäsenluvustaan huolimatta väittivät edustavansa kansallisia pyrkimyksiä. Asema paheni niin, että kiihkoilijoiden joukkio aloitti häpeällisen sotaretken vanhaa miestä vastaan. Lopullinen murhenäytelmä tapahtui, kun pommi repi Aleksanteri II:n kappaleiksi, sillä hänen pöydällään oli allekirjoitettuna vapaamielinen perustuslaki, joka piti julkaistaman seuraavana päivänä. Tuo julkea murha oli radikaalien siveellinen taka-askel. Venäjä vetäytyi suuttuneena eroon heistä. Mutta entiset liberaalit eivät kyenneet nousemaan kuolleista; luonnollinen tapausten käänne nosti taantumukselliset ylivaltaan hallituksessa, ja Aleksanteri III:sta he saivat taipuisan välikappaleen. Hän päätti jättää huomioonottamatta sen asiakirjan, jonka hänen isänsä oli juuri allekirjoittanut, ja julistautui itsevaltiaaksi jumalallisen oikeuden nojalla. Inhoittavan rikoksen järkyttämättä ja tuntien vastenmielisyyttä äärimmäisiä mielipiteitä vastaan Venäjä hyväksyi äänekkäästi hänen päätöksensä ja valmistautui nauttimaan sen nukutuslääkkeen, joka oli sekoitettu sitä varten itsevaltiuden, oikeauskoisuuden ja kansallismielisyyden kaavan mukaan.
Ei kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa, kun Kremlin nykyiset vallanpitäjät ovat siirtyneet entisyyteen, historiantutkija rupeaa ottamaan selvää heidän hallituksensa ja Aleksanteri III:n sekä hänen neuvonantajiensa hallituksen yhtäläisyydestä. Leninin julmuus oli äärettömän paljoa suurempi, mutta vaikka menettelytavat vaihtelevatkin, periaatteet pysyvät samoina. Samoin kuin Aleksanteri III oli Leninkin itsevaltaisen hallitusmuodon puolustaja, sellaisen hallitusmuodon, joka toimi kansan "hyväksi", mutta ei kansan "kautta", siis todellisen diktaattorihallituksen kannattaja. Lenin ja Aleksanteri III olivat yhtä mieltä siinä kohden, että valtiossa sai olla vain yksi uskonto. Keisari hyväksyi ainoastaan oikeauskoisen opin, bolsheviikkien apostoli kommunismin. Kansallisuuskysymyksen Lenin ratkaisi omalta ahtaalta näkökannaltaan myöntäen kommunistipuolueelle yksinoikeuden valtiolliseen olemassaoloon. Aleksanteri III oli samoin sitä mieltä, että vain "puhtaalla" venäläisellä sai olla täydet kansalaisoikeudet. Lenin ja Aleksanteri III — näiden kahden henkilön rinnastaminen, jotka näyttävät olevan äärimmäisen kaukana toisistaan — on niitä hämmästyttäviä tuloksia, joihin joutuu tutkiessaan bolshevismia vain vaiheena Venäjän politiikan kehityksessä ja pitämättä sitä ainoalaatuisena yksityisenä ilmiönä. Jättäkäämme toistaiseksi teoreettiset tutkistelut ja palatkaamme tarkastelemaan ilmeisten tosiasioiden kehitystä.
Orjien vapautus v. 1861 oli ollut oikeudenmukaisuuden vaatima, myöhästynyt toimenpide, ja uudella Venäjällä, joka nyt heräsi eloon, kävi äkkiä välttämättömäksi siistiä pois edellisen hallituskauden hämähäkinverkot. Tätä valtiollista lähteiden puhdistamistyötä varten Aleksanteri II pani täytäntöön kaksi uudistusta: hän määräsi lain hallituksesta riippumattomaksi ja myönsi maakunnille itsehallinnon. Erottamattomat tuomarit, jotka olivat liittyneet itsenäiseksi ammattikunnaksi ja joilla oli valamiehistö apunaan, saivat tehtäväkseen oikeudenkäytön tuomioistuimissa. Ensimmäisen kerran Venäjän historiassa laki oli vapaa. Rehellisenä ja kaikille samana se näytti lupaavan muodostua valtion tukipylvääksi ja kansalaisten oikeuksien ja lainmukaisuuden puoltajaksi. Maakuntien asukkaille myönnettiin oikeus valita neuvostot taloudellisten, kasvatusopillisten ja terveydenhoitoasioittensa järjestelyä varten. Kun ei ollut kansaneduskuntaa, sitä kun ei ollut vielä muodostettu, niin maakuntain hallintoelimistä, semstvoista, tuli vapaamielisyyden turvapaikkoja, ja kaikkialla maassa alettiin harjoittaa joukkoja kansalliseen tietoisuuteen ja valtiolliseen vastuunalaisuuteen. Tuomioistuimet ja semstvot olivat se pohja, jolle perustuslaillinen valtio oli rakennettava kivuttoman kehityksen tietä.
Mutta itsevaltius on olemukseltaan rajatonta. Jos se rupeaa panemaan toimeen uudistuksia, se merkitsee vain vapaaehtoista luopumista "jumalallisesta" etuoikeudesta, tai lopullista vallankumousta. Aleksanteri II halusi jalomielisesti parantaa kansansa asemaa ja tyydytti useita aikansa valtiollisista vaatimuksista, mutta hän ei ollut valmis luopumaan itsevaltiuden oleellisesta periaatteesta. Ehdottomana seurauksena oli nihilistien vallankumouksellinen toiminta. Aleksanteri III:n täytyi itsevaltiuden periaatteen ehdottomana kannattajana johdonmukaisesti muuttua Aleksanteri II:n uudistusten jyrkäksi viholliseksi. Hän ei voinut kumota niitä, mutta hän koetti riistää niiltä tehon kaikin käytettävinään olevin keinoin ja kaikin mahdollisin tavoin. Hän suuntasi hyökkäyksensä kansanvaltaisen hallituksen pylväisiin: oikeusistuimiin ja semstvoihin. Tuomarit tehtiin taas riippuviksi keisarin oikusta ja semstvoilta riistettiin niiden tärkeimmät oikeudet. Sivistystyö, joka oli alkanut niin hyvin, työnnettiin taka-alalle, ja usein se pysähdytettiin kokonaan. Pahinta kaikesta oli, että kansanvaltainen liike, jonka pyrkimyksenä oli kansallinen yhteys, tukahdutettiin umppuunsa sellaisilla toimenpiteillä, joiden tarkoituksena oli pitää talonpojat muista eristettynä säätynä ja erossa älymystön vaikutuksesta. Sokeudessaan hallitus oli sitä mieltä, että talonpoikia saattoi innostuttaa uskollisuuteen yksinvaltiutta kohtaan kiskomalla keinotekoisesti vanhentuneita omaisuusveroja, jotka kohdistuivat kyläyhdyskuntiin, nämä kun omistivat maan. Tällainen kyläyhdyskunta, Mir, oli siis yhteisesti vastuussa verojen maksamisesta. Tällainen "itsevaltiuden säätämä kommunismi" antoi myöhemmin yllykettä vallankumouksen paloon.
Aleksanteri III:n suunnitelman mukaan oikeauskoinen kirkko oli hallinnollinen tekijä. Hän lujitti tiukasti oikeauskoisuuden, valtion uskonnon, ylivallan. Mutta kirkko joutui maksamaan kalliin hinnan tästä korkeasta asemastaan menettäessään jäljellä olevat ikivanhat vapautensa. Kun uskonto muuttuu hallintavälineeksi, ei jää ollenkaan aikaa hengellisten asioiden hoitoon. Oikeauskoinen papisto sai enemmän kuin koskaan ennen hallintotehtäviä osakseen. Varsinkin maaseudulla oli usein vaikeaa erottaa pappia poliisista. Tästä aiheutuva hengellisen arvovallan huomattava väheneminen ilmeni hyvin silmiinpistävänä vallankumouksen aikana. Rinnan tämän ilmiön kanssa vähennettiin harkiten kansallisen kasvatuksen alaa. Tietoa pidettiin vallankumouksellisten levottomuuksien lähteenä — sen vuoksi sitä oli rajoitettava ja supistettava kaikin mahdollisin tavoin. Itsevaltiudelle oli mieluisempi sivistymätön kansa kuin sivistynyt, jonka mieli olisi ollut kansanvaltaisuuden aatteen myrkyttämä.
Hallituksen suurin mielettömyys oli sen kanta kansallisuuskysymyksessä. Pietari suuri oli pitänyt kaikkia ulkomaalaisia tervetulleina. Hänen aikanaan skotlantilainen oli sotajoukkojen ylipäällikkö, italialainen järjesti poliisivoiman, sveitsiläinen oli neuvonantajana ulkomaanpolitiikassa, ja saksalaiset, ranskalaiset, espanjalaiset, jopa arabialaisetkin palvelivat valtakuntaa taajoina riveinä. Ei tehty mitään erotusta henkilöiden kesken, mikäli vain Venäjä hyötyi ulkomaalaisten valtakunnalle uskollisesta palveluksesta ja suuremmasta tietomäärästä. Kunkin kansallisuuden vaikutusvalta riippui siitä, millainen hallitus sen kotimaassa kulloinkin oli johdossa. Niinpä ranskalaiset menettivät sananvaltansa vuoden 1793 vallankumouksen aikana, ja yhdeksännellätoista vuosisadalla englantilaiset saivat suureksi osaksi väistyä saksalaisten tieltä, joiden lukumäärä päin vastoin kasvoi. Aleksanteri II myönsi juutalaisillekin oikeuden palvella valtiota ja vapautti heidät siitä oikeudettomuuden tilasta, jossa he olivat saaneet ponnistella siihen asti siviilielämässä. Mutta Aleksanteri III pani tässä kohden toimeen täydellisen muutoksen. Hän tahtoi nähdä "puhtaan" venäläisen ylimpänä valtiossa. Tämä merkitsi sitä, että päästäkseen suosioon oli välttämätöntä kuulua oikeauskoiseen kirkkoon ja todistaa olevansa slaavilaista syntyperää. Mitä epävarmempi tuo sukujuuri oli, sitä äänekkäämmin sitä piti julistaa. Oikeauskoisuus oli ehdoton mittapuu, mitä todistaa se, että venäläisiä lahkolaisia kohdeltiin niin tylysti, ettei heidän asemansa ollut paljoakaan parempi kuin juutalaisten.
Juutalaisten osuudesta vallankumouksessa on puhuttu niin paljon, että on asianmukaista kosketella sitä tässäkin. Juutalaisilla vallankumouksellisilla on ollut osuutensa Venäjän kuohuttamisessa, mutta apostoli Lenin ja bolshevismi itse ovat venäläisiä ilmiöitä. Vallankumous ei ollut vältettävissä, mutta juutalaiset miehet ja naiset avustivat sen menestystä todellisuustajullaan ja häikäilemättömällä toimeenpanokyvyllään. Tässä kohdin tsaarin hallitus sai niittää, mitä oli kylvänytkin, sillä juutalainen vallankumouksellinen oli sen tuote. Halutessaan pitää suurimman osan Venäjää juutalaisten vaikutukselta vapaana Aleksanteri III keräsi juutalaiset aituukseen — puolalaisten maakuntien ahtaisiin rajoihin — ja sielläkin sorretulta kansalta evättiin vapaa liikuntaoikeus: se sullottiin ahtaille kaupunkialueille. Gettoihin häädettyinä, vailla liikkumisoikeutta, kaupankäyntioikeus rajoitettuna ja sellaisten säädösten orjuuttamina, jotka jättivät heidät poliisin mielivallan alaisiksi, juutalaiset kituivat ankarassa taloudellisessa ja siveellisessä ahdingossa, ja vapaudenkaipuu kehittyi heidän vallitsevaksi intohimokseen. Vaikka hallitus saattoi sulloa juutalaisten laumat keskitetyille pikku alueille, ei se kyennyt tulemaan toimeen kokonaan ilman juutalaisten apua. Oli helppoa oikeauskoisuuden suitsutusastiaa heiluttaen julistaa itsevaltiuden voittoa, mutta elämän täytyi jatkua, ja kauppa ja vapaat ammatit vaativat elävää voimaa, aivojen terävyyttä ja aloitekykyä, mitä kaikkea ei ollut riittävästi "puhtaan" venäläisen väestön keskuudessa. Niinpä tehtiin vastahakoisesti myönnytyksiä niiden juutalaisten hyväksi, jotka olivat rikkaita tai älykkäitä. Edelliset eivät olleet vaarallisia, mutta jälkimmäisistä kehittyi itsevaltiuden verivihollisia. Sillä näihin viimeksimainittuihin sovellettiin kuuluisaa Numerus Claususta, toisin sanoen sitä määräystä, että korkeamman sivistyksen eduista päästiin nauttimaan määräprosentin mukaan. Ne juutalaiset, jotka eivät olleet tarpeeksi rikkaita maksaakseen suuren veron, saattoivat lain mukaan päästä pois aituuksesta vain erikoisesti kunnostautumalla korkeamman sivistyksen alalla. Hallitus pelkäsi juutalaisten taitavuutta ja oli ankarasti rajoittanut yhteisiin oppilaitoksiin pääsevien juutalaisten lasten lukumäärän samoin kuin yliopistoihin otettavan juutalaisen nuorison määrän. Harvat onnelliset pääsivät sitten lävitse kilpatutkinnosta selvittyään. Tuloksena tästä oli, että joka vuosi vain lahjakkaimmilla lapsilla ja nuorilla oli mahdollisuus tulla hyväksytyiksi, mikä nosti heidän älyllisen tasonsa paljoa korkeammalle heidän kristittyjen toveriensa tasoa, sillä viimeksimainittujen ei tarvinnut oppilaitoksiin pyrkiessään tavoitella korkeaa pistemäärää. Alkoi olla aivan tavallista, että juutalaiset saivat kultamitalit ja muut palkinnot julkisissa oppilaitoksissa. Yliopistoissa juutalaiset opiskelijat tunkeutuivat ensimmäisten riviin. Seurauksena tästä oli, että vapaiden ammattien alalla, talouselämässä ja kauppamaailmassa, juutalaiset saivat helposti johtavat paikat haltuunsa. Henkisen työn alalla nämä olivat rotunsa parhaat koko maassa. Sen sijaan, että hallitus olisi ryhtynyt toimenpiteisiin näiden poikkeuksellisten ihmisten sulattamiseksi kansan suureen joukkoon, se teki parhaansa pitääkseen heidät tyytymättöminä ja eristettyinä. Se kostautui heidän lastensa kautta. Sellaisen juutalaisen isän pojilla ja tyttärillä, joka oli pelkän lahjakkuutensa avulla pelastunut aitausmenetelmän kourista, ei ollut täysi-ikäisiksi tultuaan ilman muuta oikeutta jäädä sen ulkopuolelle. Heidän oli palattava takaisin, elleivät kunnostautuneet yhtä huomattavasti hurjassa kilpailussa uskontoveriensa kesken hengen lahjain mittelyssä. Toinen vaihtoehto oli viranomaisten edessä nöyristeleminen, poliisin lahjominen tai ulkonainen taipuminen oikeauskoiseen oppiin viimeisenä turvakeinona. Niinpä sitten kävi, että hallituksen omat toimenpiteet loivat sellaisen juutalaisryhmän, joka oli hengenlahjoiltaan keskimittaista korkeammalla tasolla ja jonka kyvyt hellittämättömän vainon kehittäminä vastasivat suuriakin vaatimuksia. Ylpeinä niin kohtuuttoman vaikeissa olosuhteissa osoittamastaan hengen lahjakkuudesta nämä ihmiset vaativat oikeutta palvella valtiota. Tämä useimmiten evättiin tai myönnettiin harvoissa tapauksissa poikkeuksellisena suosionosoituksena. Edellä esitetty kuvaus selittää, miksi monet vallankumouksen johtajat saatiin juutalaisten keskuudesta. Samat huomautukset sopivat muihin kansallisuuksiin, jotka osaltaan avustivat vallankumousta samasta syystä. Venäläisen Leninin lähimpinä miehinä näemme siis juutalaisen Trotskin, puolalaisen Dshershinskin ja georgialaisen Stalinin.
Niihin aikoihin, jolloin Nikolai II:sta tuli keisari, maassa oli täydellinen ulkonainen rauha. Mushikkojen "isäkulta", joksi venäläiset imartelijat ylistivät tsaaria runoissa ja jonka Eurooppa otti herkkäuskoisena vastaan, näytti olevan vallan korkeimmalla huipulla. Poliisisääntöjen mukaan järjestetty kirkko, turmeltunut aatelisto, sydämetön virkamiessääty ja kuonokopalla vaarattomaksi tehty sanomalehdistö palvelivat itsevaltiuden tarkoitusperiä. Sotajoukkoa pidettiin paremminkin välikappaleena sisäisten vihollisten lannistamiseksi kuin kansallisena puolustuslaitoksena. Ja kaiken yläpuolella olevana ja kaikkialle tunkeutuvana voimana oli poliisi, toisin sanoen se järjestö, jonka oli onnistunut itsevaltiuden ihannetta suuntunnustuksella palvellen asettua lain sijalle ja saastuttaa ihmisten tahto ja omatunto. Hallituksen asemaa vahvisti erinomainen valtiotalous, joka oli etevän ministerin Witten ponnistuksista parantunut entisestä aivan tuntemattomaksi. Hänen keisarillisen valtiopankin holveihin keräämänsä kultavarasto oli hallituksen voimakkaimpana aseena ja samalla erinomainen todistuskappale niitä ulkomaalaisia parjaajia vastaan, jotka hyökkäilivät itsevaltiuden periaatteen kimppuun. Ulkonaisesti siis kaikki oli rauhallista Nikolain noustessa valtaistuimelle. Mutta tyynen pinnan alla vallankumouksen kuohunta yhä teki työtään. Kun Nikolai hallituksensa ensimmäisinä päivinä otti vastaan eri lähetystöjä, oli niiden joukossa yksi — semstvojen lähetystö — joka uskalsi puhua kansanvaltaisten uudistusten tarpeellisuudesta. Keisari kehoitti lähetystöä unohtamaan nuo "mahdottomat" haaveet. Hänen olisi ollut viisaampi kuunnella varoittavia ääniä. Mutta hän uskoi vilpittömästi isänsä olleen oikeassa ja piti itsevaltiutta parhaana — ainoana Venäjälle sopivana hallitusmuotona. Itsekin hän uskoi jumalalliseen oikeuteensa, ja Alix, hänen rakas vaimonsa, uskoi hänen oikeuteensa vieläkin lujemmin kuin hän itse.
IX. VÄLIKIRJA TAIVAAN KANSSA
Niissä kirjeissä, jotka keisarinna Aleksandra kirjoitti miehelleen maailmansodan aikana tämän ollessa rintamalla ja keisarinnan valppaasti pitäessä silmällä ministerien toimenpiteitä, mainitaan usein kansanvaltaisista uudistuksista, joita kansa vaati yhä itsepintaisemmin. Aleksandran suhde näihin vaatimuksiin on leppymättömän vihamielinen, sillä hän uskoo itsevaltiuden pyhyyteen: se on Jumalasta! Nikolain vastustusta lujittaakseen hän muistuttaa miehelleen, että tämä oli vannonut kruunaustilaisuudessa säilyttävänsä itsevaltiuden, sekä että hänen velvollisuutensa oli jättää tuo valta vähentymättömänä pojalleen.
On vaikeaa käsittää, kuinka keisarinna oikein tulkitsi tsaarin kruunajaisissaan vannoman valan, sillä siihen juhlamenojen osaan ei sisälly mitään sellaisia sanoja kuin keisarinna kuvaili. Luultavasti keisarinnalla oli mielessään vanha rukous, ainoa, jonka tsaarit kruunajaistilaisuudessaan esittivät ääneensä ja polvillaan:
Oi herra, isiemme Jumala, kuninkaiden kuningas, Sinä, joka olet sanallasi luonut kaikki ja viisaudessasi pannut ihmisen hallitsemaan maailmaa rehellisyyden ja oikeuden vaatimusten mukaisesti! Sinä olet valinnut minut tsaariksi ja kansasi tuomariksi.
Tunnustan Sinun rajattoman huolenpitosi minusta ja kiitollisena kumarran Sinun majesteettisi edessä. Ja Sinä, herrani ja mestarini, tee minut taitavaksi siinä tehtävässä, johon olet minut asettanut. Opeta minua ja ohjaa minua tässä suuressa tehtävässä.
Suo minulle viisautta, joka olisi Sinun valtaistuimesi arvoinen. Anna
sen laskeutua pyhistä taivaistasi, niin että tiedän, mikä on mieluista
Sinun silmissäsi ja mikä on Sinun tahtosi mukaista.
Anna minun sydämeni olla Sinun kädessäsi ja anna minun suorittaa kaikki, mikä on hyödyllisintä sille kansalle, jonka olet uskonut minulle, ja Sinun kunniallesi.
Niin voin minäkin sitten sinä päivänä, jolloin Sinä istut viimeisellä tuomiolla, tehdä tiliä ilman häpeää. Sinun ainoan poikasi armon ja laupeuden kautta — Hänen kanssaan ole siunattu, yhdessä Sinun pyhän, hyvän ja elähdyttävän henkesi kanssa iankaikkisesta iankaikkiseen! Amen.
Tämä rukous on uskonnollisen toimituksen huippukohta. Sen jälkeen papit ja seurakunta laskeutuvat polvilleen tsaarin seisoessa täydessä loistossaan kruunu päässä ja keisarin juhlapuku yllä. Vanhin metropoliitta lukee ääneen kiitosrukouksen, ja varsinainen kruunaustoimitus pidetään päättyneenä.
Keisarinnan mieli on tällä hetkellä epäilemättä korkeassa vireessä, kun hän puhuu niin jyrkästi tsaarin valasta. Mystillisyyteen taipuvainen luonne, jollainen keisarinnan on, lukee vanhan rukouksen sanoissa Kaikkivaltiaan kanssa tehdyn sopimuksen — sopimuksen Jumalan ja sen miehen välillä, jonka Hän on valinnut tsaariksi, kansansa tuomariksi. Ohjauksen täytyy tulla Jumalalta. Ei voi olla mitään muuta välittäjää tsaarin ja kansan välillä kuin Jumala! Tällainen on venäläinen käsitys itsevaltaisesta hallitusmuodosta: kansa on lauma, jonka keisarilliselle paimenelle on uskonut hänen herransa ja mestarinsa. Nikolain lausuessa ääneen nuo sanat, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa kirkossa Aleksandra kuunteli toistaen ne sydämessään juhlallisena vihkiytymisenä Jumalan valtakunnan palvelukseen. Ominaisella täsmällisellä tavallaan hän oli selityttänyt itselleen etukäteen koko juhlamenojen kulun. Hän oli hetken tärkeyden läpitunkema. Juhlamenojen loppupuolella hän näki miehensä voideltavan pyhällä öljyllä ja hänen menevän sitten suljetulle alttarille nauttimaan pyhää ehtoollista — tätä etuoikeutta ei ollutkaan kenelläkään toisella maallikolla Venäjällä — joissa molemmissa toimituksissa keisari oli pappien vertainen. Silloin Aleksandra tiesi, että Nikolai oli tosiaankin erikoinen henkilö, verhonaan taivaallisen suojeluksen viitta, kaikkien venäläisten itsevaltias. Tästä taivaan kanssa tehdystä sopimuksesta tuli keisarillisen parin uskontunnustus. He vastustivat kaikkia yrityksiä, joilla koetettiin kansanvaltaisin toimenpitein supistaa Jumalan antamaa valtaa. Jos heidän oli pakko tehdä myönnytyksiä, he koettivat parhaansa mukaan supistaa niitä mahdollisimman pian, koska ne eivät olleet Jumalan tahdon mukaisia. Niinikään he vastustivat uudistusehdotuksia, kunnes ne jo olivat liian myöhäisiä, eikä heidän traagillinen kohtalonsa enää ollut torjuttavissa.
On tärkeää panna merkille, ettei käsitys itsevaltiuden ja taivaan välisestä sopimuksesta ollut keisarinna Aleksandran keksimä. Kun Aleksanteri I, Nikolai II:n isoisän Aleksanteri II:n setä, joka hallitsi yhdeksännentoista vuosisadan alussa, osoitti taipumusta kansanvaltaisten uudistusten toimeenpanemiseen, kuuluisa historiankirjoittaja Karamzin esitti sen moniin tosiasioihin perustuvan käsityksen, että itsevaltius on jumalallista alkuperää sekä että itsevaltias on tehnyt taivaan kanssa sopimuksen, jossa hän lupaa säilyttää valtansa koskemattomana.
Kun Nikolain ja Aleksandran kruunajaisjuhlallisuudet suoritettiin kaikessa loistossaan vanhassa Kremlissä v. 1896 ikivanhan juhlamenosäännön mukaan, jonka olemme kuvailleet toisessa teoksessa,[63] koko näyttämö joutui sellaisen murhenäytelmän tapahtumapaikaksi, joka oli kansan silmissä omiaan leimaamaan koko tapauksen paremminkin surun kuin ilon juhlaksi. Taikauskoiset venäläiset näkivät siinä todistuksen siitä huonosta onnesta, jota Aleksandran epäiltiin alun pitäen tuottavan kansalle. Kodinkan tasangolle järjestetty kansanjuhla oli määrätty pidettäväksi kaksi päivää myöhemmin, ja työmiehet viimeistelivät loppuvarusteluja, jotka olivat hyvin suurisuuntaisia.
Nikolain toivomus oli ollut, että hänen omien kruunajaisjuhlallisuuksiensa ohjelman piti olla aivan yksityiskohtaisesti samanlainen kuin hänen isänsäkin kruunajaistilaisuudessa. Hoviministeri oli sen vuoksi järjestänyt huvittelutilaisuuden kahdellesadalletuhannelle Moskovan ja ympäristön kylien asukkaalle. Sellainen väkijoukko oli ruokittu v. 1883 Aleksanteri III:n kruunajaistilaisuudessa. Mutta väenpaljous, jota nyt virtasi joka suunnalta juhlaan, oli paljoa suurempi. On arvioitu, että kello viiden tienoissa aamulla puolisen miljoonaa ihmistä oli sulloutunut tasangolle, jotteivät jäisi huvituksista osattomiksi.
Kodinka on laaja tasanko lähellä Moskovaa. Siellä pidetään muutamia kertoja vuodessa sotilastarkastuksia, kilpa-ajoja ja kansan huvittelutilaisuuksia. Tasanko oli varustettu kruunaustilaisuutta varten kuin maalaismarkkinoiksi. Eri suunnilla oli soittolavoja, avonaisia ulkoilmateattereja, karuselleja, tukevia pylväitä ja lavoja nuorallatanssijoille ja muille temppujentekijöille. Suurimpana vetovoimana oli "tsaarin lahja", joka oli varattu kullekin vieraalle: emaljoitu tinapikari, joka oli koristettu keisarin nimikirjaimilla ja kaksipäisellä kotkalla, palanen inkiväärileipää ja makeiskäärö. Ne oli kaikki kääritty punakeltaiseen puuvillaiseen nenäliinaan, johon oli painettu Kremlin kuva. Väkijoukon janon sammuttamiseksi oli kentällä hirveän suuri varasto olut- ja simatynnyreitä. Tasangon toisella laidalla oli korokkeita, joilta hoviväki ja ylhäiset saattoivat katsella ihmismereen. Näiden korokkeiden keskellä oli keisarillisten huvihuone, jonka korkealle parvekkeelle keisari ja hänen puolisonsa tulisivat iltapäivällä näyttäytymään kansalle ja ihailemaan sitä koristettujen ajopelien ja jättiläiskokoisten olentojen kulkuetta, jonka piti siihen aikaan kulkea tasangon poikki. Juhlan järjestäjät olivat kuitenkin tehneet tuhoisan erehdyksen.
Aikaisemmissa tilaisuuksissa "tsaarin lahjat" oli jaettu ihmisille suuren tasangon eri kohdissa, joten oli saatu vältetyksi tungos sisäänkäytävien luona. Tällä kerralla viranomaiset olivat päättäneet parantaa suunnitelmaa. Lujia suoja-aitoja rakennettiin niiden sisäänkäytävien lähettyville, jotka johtivat kapenevia kujia myöten vaijereilla varustetuille porteille. Niiden luona ihmisten oli määrä saada lahjansa erikoisten pöytien ylitse. Suunnitelma näytti hyvältä paperilla, mutta viranomaiset eivät olleet aavistaneet, millainen suunnaton tungos tuossa väenpaljoudessa syntyisi. Ne harvalukuiset poliisit ja sotaväen osastot, jotka olivat saapuvilla heti alussa, eivät kyenneet pidättämään ja pysähdyttämään ihmislauman solumista varta vasten rakennettuja solia kohti. Syntyi epäjärjestystä samalla hetkellä, jolloin ihmisiä alettiin päästää eteen päin. Pöytien takana olevat miehet lisäsivät sekaannusta alkamalla heitellä lahjakääröjä kansanjoukkoon päästäkseen niistä vapaiksi. Ihmisvirta, jota tunki takaa päin yhä kasvava kansanpaljous, tunkeutui vaijerien lävitse, särki ne ja ruhjoi lahjapöydät sekä niiden luokse johtavien solien lujat lautaseinät. Rikollisessa huolimattomuudessaan juhlan järjestäjät olivat laiminlyöneet erään hiekkakuopan täyttämisen, joka oli lähes viidenmetrin syvyinen ja kymmenen levyinen. Se alkoi sisäänkäytävien takaa ulottuen itse tasangolle vievän tien poikki. Ihmisjoukko, joka ryntäsi sisään solista, kulkeutui takaa päin tunkeutuvien painamana tuota kuilua kohti, jonka yli johtavat sillat murtuivat silmänräpäyksessä. Sadoittain, tuhansittain ihmisiä työntyi tällä tavoin kuilun partaalle. He taistelivat hurjasti vastaan pelastuakseen, mutta virta painoi heitä takaa, ja he syöksyivät syvyyteen niiden sysääminä, jotka tulivat heidän perässään ja jotka joutuivat vuorostaan seuraavalla hetkellä tuon vastustamattoman liikkeen uhreiksi. Ne, jotka putosivat, survoutuivat kuoliaaksi lukemattomien jalkojen tallaamina. Ne taas, jotka väen tungos rusensi hengiltä, eivät mahtuneet kaatumaan, vaan vainajien ruumiit pysyivät pystyssä hurjistuneen ihmislauman joukkoon pusertuneina. Tuskainen valitus kohosi rusentavasta tungoksesta samalla kuin suuria laumoja virtasi yhä lisää. Kullakin kuilulla ja kullakin maakuopalla oli oma tragediansa yleiseen onnettomuuteen haudattuna. Toisten ryhmien ja yksityisten henkilöiden onnistui pelastua; he pääsivät hoipertelemaan ulos kuilun ja suojavarustusten välistä kapeaa käytävää myöten. Heidän vaatteensa olivat repeytyneet selästä riekaleiksi, ja heidän vääristyneistä kasvoistaan tuijottivat mielipuolen silmät. Sekasortoa kesti melkein kaksi tuntia, ennen kuin poliisien, palokuntalaisten ja sotaväenosastojen, jotka oli hälyytetty paikalle, onnistui keskeyttää takaa päin tunkeutuvien puserrus ja aloittaa pelastustyö. Kuilussa oli järkyttävä näky: se oli täynnä ruumiita. Ne, jotka makasivat pohjalla, olivat pusertuneet kuoliaaksi, ja ne, jotka olivat säilyneet hengissä, olivat kauheasti ruhjoutuneet. Kaikkialla makasi maassa ruumiita, joiden kasvot olivat vääristyneet, kylkiluut taittuneet ja joista muutamat olivat survoutuneet muodottomaksi murskaksi ikäänkuin jättiläismäisessä huhmaressa rusennettuina. Mataloita työntövaunuja riennätettiin paikalle, jotta saataisiin haavoittuneet kuljetetuiksi sairaaloihin ja kuolleet viedyksi pois. Uhrien tarkkaa lukumäärää ei ole koskaan ilmoitettu. Moskovan sairaaloissa hoidettujen loukkautuneiden ja rampautuneiden lukumäärä oli tuhatsatakolmekymmentä kahdeksan, ja yksistään kuilusta korjattiin toistatuhatta ruumista. Kuolleita löydettiin kaukaisistakin paikoista, sillä ihmiset olivat hoiperrelleet eteenpäin vain luhistuakseen kasaan raittiissa ulkoilmassa. Surkea löytö tehtiin erästä käyttämättömäksi jätettyä kaivoa tarkastettaessa: siitä tavattiin yli kolmekymmentä ruumista. Kaivon peitteeksi pannut laudat olivat murtuneet väkijoukon painosta. Ruumiiden alle likistyneinä oli kaksi elävää olentoa — raivopäistä mielipuolta. Samalla aikaa kuin työntövaunut toistensa perästä vierivät pois kuljettaen haavoittuneita ja vainajia, jotka oli miten kuten peitetty öljyvaatteilla, saapui ihmisiä tasangolle yhä loppumattomina virtoina, joiden kulkua tällä kertaa ohjasivat huolellisesti jo kaukaa sotaväenosastot. Puolipäivän tienoissa oli Kodinkalle sulloutuneina ihmisiä sadointuhansin, joista useimmat eivät tietäneet mitään aamun tapauksista. Lautakojujen lippujenhoitajat tulivat rattaillaan ajaen työntövaunuja vastaan, jotka kuljettivat kaameaa kuormaansa. Aikaa oli ollut vähän, ja oli paljon ruumiita, joita ei ehditty siirtää pois. Ne kannettiin syrjään ja peitettiin oksilla ja lippuvaatteilla, jottei yleisö näkisi niitä. Kun keisari astui huvirakennuksensa parvekkeelle ja tervehti kansaa, ruumiita oli peitettyinä vain noin sadan metrin päässä hänestä. Nikolain lähellä seisovat näkivät, että hän oli kuolonkalpea ja kovin järkkynyt, mutta suunnaton kansanpaljous, joka kajahdutti hänelle suosionhuutoja tasangolla seisten, ei voinut nähdä sitä eikä myöskään, kuinka hänen rinnallaan seisova keisarinna repi pitsinenäliinansa kappaleiksi koettaessaan hermostuksissaan olla luhistumatta maahan. Niin syntyi tarina Nikolain ja Aleksandran tunteettomuudesta. Voimme olla varmoja siitä, että he eivät tietäneet, kuinka suuri onnettomuus oli ollut. Viranomaiset tekivät kaikkensa salatakseen sen heiltä ja suojellakseen suuriruhtinas Sergeitä, joka oli Moskovan kenraalikuvernöörinä vastuussa ihmisten turvallisuudesta. Valitettavasti Kodinkan onnettomuuden tutkimuksia hoidettiin sillä tavoin, että saatiin suojelluksi korkeassa asemassa olevat syylliset. Vain alempia rangaistiin. Saman päivän iltana keisari ja keisarinna olivat läsnä loistavassa juhlassa, jonka oli heidän kunniakseen järjestänyt Montebellon kreivi. Ranskan lähettiläs. Tunnelma oli siellä synkän raskas. Mutta kirkkaasti valaistujen ikkunoiden takana seisovat moskovalaiset mutisivat: "Njemka tanssii. Mitä hän välittää, hän on tottunut hautajaisiin!" Tämä osoittaa, millainen vaara voi aiheutua epäinhimillisten hovitapojen raudanlujista vaatimuksista, ne kun saattavat uhrinsa sellaiseen asemaan, että heitä voidaan syyttää tunteettomuudesta tavallisten kuolevaisten kärsimyksiä kohtaan. Muistamme Nikolain maininneen päiväkirjassaan, että torvisoittokunta soitteli lounaan aikana samalla kuin hänen kuolevalle isälleen suoritettiin viimeinen voitelu. Poika oli järkkynyt, mutta ei voinut mitään.
Millaista iloa Nikolai ja Alix tunsivatkaan palatessaan kruunajaisten loistavien juhlallisuuksien jälkeen suhteellisen yksinkertaiseen elämäänsä Tsarskoje Seloon! Heidän yksityisasuntonsa oli lumottu linna, johon he vetäytyivät hovihenkilöiden ja palatsin viranomaisten laumoja pakoon. Muutamien uskottujen henkipalvelijoiden sallittiin tulla pyhäkköön, mutta keisarinnan kamaripalvelijoitakin oli kielletty näyttäytymästä hänen makuuhuoneessansa, ennen kuin hän itse oli pannut pukeutumisen alulle ja ottanut aamutakin ylleen. Sinipunerva huone, joka oli saanut nimensä siitä, että sen sisustus oli soinnutettu tähän suosittuun väriin, oli se kammio, johon Nikolai pakeni työhuoneestaan, jossa hän otti vastaan ministerinsä ja kenraalinsa ja jossa hän uurasteli ahkerasti paksuja valtion asiapaperipinkkoja lukien. Puolisot istuivat yhdessä lukien, kirjoittaen kirjeitä ja varsinkin puhellen, sillä Alixille kerrottiin kaikki, mitä Nikolailla oli mielessä. Heidän pikku lapsensa toi huoneeseen sen englantilainen hoitajatar, ja sitten loruiltiin ja leperreltiin yleismaailmallisella lasten kielellä. Kävely- ja ajeluretkillä käytiin keisarillisten asuntoja ympäröivissä kauniissa puistoissa.
X. VIERAILUMATKA EUROOPPAAN
Se rauhallinen elämä, jota Nikolai ja Alix rakastivat, keskeytyi heidän lähtiessään suorittamaan muutamia valtiollisia vierailuja ulkomaille. Hovitavat vaativat, että keisarin oli vastattava kohteliaisuuteen, jota ulkomaiden hallitsijat olivat osoittaneet hänelle ollessaan henkilökohtaisesti tai edustajien kautta läsnä hänen kruunajaisissaan. Ennen kaikkea hänen oli välttämätöntä näyttäytyä Pariisissa, koska kuuluisa ranskalais-venäläinen liitto oli vahvistettava. Tämä liitto oli ollut pitkän ajan ulkomaanpolitiikan pohdittavana Aleksanteri III:n hallitessa, joka lopulta voitti ennakkoluulonsa tasavaltaista hallitusmuotoa kohtaan, koska pelkäsi liittoa, jonka Saksa oli tehnyt Itävalta-Unkarin ja Italian kanssa.
Keisarinna, joka oli näihin aikoihin "erikoisen arkaluontoisessa tilassa", niinkuin hovien kiertokirjeissä hienosti sanottiin, halusi välttämättä seurata keisaria, eikä tietysti pienokaista — heidän esikoistytärtään suuriruhtinatar Olgaa — voitu jättää ottamatta mukaan. Koska Venäjän rautateillä raideleveys on suurempi kuin länsi-Euroopassa, oli rakennettu erikoinen keisarillinen juna. Se oli sen junan jäljennös, jota kotimaassa käytettiin, niin että matkustajat saattoivat käyttää omia salonkivaunujaan ja oman makunsa mukaan järjestettyjä makuuvaunuja, minne tahansa menivätkin. Merimatkaa varten oli käytettävissä vanha ystävä Poljarnaja Svesda, ja Kööpenhaminassa oli juuri valmistunut uusi huvialus Standard, joka oli varta vasten määrätty keisarillisen perheen tarpeisiin.
Ennen ulkomaille lähtöään keisari ja keisarinna kävivät Nishni-Novgorodissa. Se on vanha kaupunki suuren Venäjän joen Volgan varrella, ja sinne oli järjestetty teollisuus- ja taidenäyttely. Tällä käynnillä oli historiallinen merkitys, koska tsaarien vanha henkivartiosto (Rindi) herätettiin uudelleen eloon tätä tilaisuutta varten valitsemalla siihen Moskovan varakkaimpien kauppiaiden poikia. Heidän univormunaan, joka oli jäljennös saman väen alkuperäisestä puvusta, oli pitkä, valkoinen, kärpännahalla reunustettu verkatakki, jossa oli erikoisen korkea kaulus ja joka oli somistettu kultapitseillä ja kirjailtu punaisella silkillä. Sitäpaitsi kuului asuun valkoiset sahviaanisaappaat ja valkoisesta verasta valmistettu korkea, jäykkä lakki, jossa oli kärpännahkainen reunus ja jalokivin koristettu sulkatöyhtö. Takki, joka oli edestä avonainen, jätti näkyviin tummanruskean silkkipaidan. Rindillä oli aseina välkkyvät hopeiset tapparat ja kaulassa kalliista kivistä tehdyt kaulaketjut. Moinen slaavilaishenkinen entisyyden loiston uudistamisyritys muuttui naurettavaksi siitä syystä, että kun keisari kysyi eräältä komealta nuorukaiselta hänen nimeään, tämä vastasi: "Meier, teidän Majesteettinne!" sillä Venäjän kauppiaiden keskuudessa oli voimakas saksalainen aines.
Ensimmäinen valtiollinen vierailu tehtiin Wieniin, Euroopan vanhimman yksinvaltiaan keisari Frans Josefin luokse, joka järjesti vieraittensa kunniaksi ja heidän nähtäväkseen Itävallan ikivanhojen hovi juhlallisuuksien koko komeuden ja loiston. Nikolailla oli seuralaisenaan ruhtinas Lobanov, ulkoministeri, joka käytti tilaisuutta hyväkseen keskustellakseen itävaltalaisen virkaveljensä kreivi Goluhovskin kanssa Turkissa vallitsevasta asemasta, siellä kun oli parastaikaa taas yksi lukemattomia pulmakausia. Vietettyään Wienissä muutamia juhlien ja kemujen täyttämiä päiviä Nikolai palasi puolisoineen Venäjälle Kiovaan erään tuomiokirkon vihkiäistilaisuuteen. Päästyään rajan yli Venäjän puolelle Nikolai pysähdytti junan erääseen erikoisen kauniiseen paikkaan. Tällainen junien seisahduttaminen, jota saattoi usein kestää tuntikausia, oli keisarillinen etuoikeus, jota käytettiin välittämättä siitä aiheutuvasta vakinaisen liikenteen häiriintymisestä. Nikolai ja Alix menivät kävelemään, ja lähetettiin kutsumaan ruhtinas Lobanovia, koska keisari halusi keskustella hänen kanssaan Wienin neuvottelujen tuloksista. Tuskin ministeri oli astunut junasta maahan, kun hän alkoi voida pahoin ja kuoli samassa verenvuotoon aivoissa ennättämättä kertoa herralleen, millaisia päätöksiä oli saanut aikaan kreivi Goluhovskin kanssa. Tämän surullisen tapauksen vaikutus haihtui Kiovaan tultaessa, jossa viranomaiset ja porvaristo olivat valmistaneet loistavan vastaanoton.
Kiova, vanha pääkaupunki, joka oli jo kaupunki silloin, kun Moskova oli metsää ja Pietari suota, sijaitsee leveän Dnjeprin korkealla äyräällä. Sen kirkot ovat Venäjän vanhimpia, ja Petsherskaja lavra, luostari, salaperäisine luolineen ja maanalaisine käytävineen, joissa oli muumioina pyhimysten ja marttyyrien ruumiita, on kansan kunnioituksen esineenä, johon tuhansittain pyhiinvaeltajia saapuu saamaan synninpäästön ja paratiisinlupauksen. Vanhoina aikoina Kiova oli sen suuriruhtinas Vladimirin asuinpaikka, joka oli nuoruudessaan pakana, mutta joka otettuaan vaimokseen kahden bysanttilaisen keisarin sisaren kääntyi kristinuskoon ja antoi sitten kastaa alamaisensa ajamalla heidät Dnjepriin. Neljän edellisen hallitsijan aikana oli rakennettu muistopatsasta Pyhälle Vladimirille. Nyt se oli päätetty juhlallisesti vihkiä nuoren keisarin ja hänen rakastettavan keisarinnansa läsnäollessa, mikä tilaisuus olisi Moskovan kruunajaisjuhlallisuuksien arvokas jatko. Niinikään piti paljastettaman eräällä kaupungin aukiolla keisarin isoisän isän Nikolai I:n pronssinen kuvapatsas.
Hartain ja innokkain mielin Alix otti osaa oikeauskoisen kirkon suureen uskonnolliseen juhlaan. Hän oli syvästi liikutettu kokemuksestaan ja mieltynyt siihen. Keisari ja keisarinna kävelivät upeisiin juhla-asuihin ja päähineisiin vaatetettujen pappien jäljessä. Juhlakulkue, jossa kannettiin kunnioittavasti pyhäinkuvia ja pyhiä lippuja, kiersi rakennuksen sisään ja taas ulos voimakkaiden kuorojen laulaessa virsiä ja sinisen suitsutuksen kohotessa tyyneen ilmaan tahdissa heilutetuista suitsutusastioista. Sitten käytiin Petsherskaja lavrassa, jossa keisaripari suuteli hurskaasti pyhäinjäännöksiä. Valitettavasti synkisti juhlallisuuksia uutinen, että muuan huvilaiva oli mennyt pohjaan Dnjeprillä ja vienyt mukanaan melkein kaksisataa henkeä vedenalaiseen hautaan. Mutta keisarillinen juna kiidätti jo Nikolaita ja Alixia pois Kiovasta Schlesian rajaa kohti, josta ei ollut enää pitkä matka Breslaun teollisuuskaupunkiin. Siellä Vilhelm II odotti heitä valtavan suurten sotaväenosastojen etunenässä.
Saksan keisarin tarkoituksena oli voittaa nuoren keisarin ystävyys. Aleksanteri III oli kohdellut saksalaista virkaveljeään kylmästi, mikä pantiin hänen tanskalaisen puolisonsa, keisarinna Maria Feodorovnan syyksi. Vilhelmillä oli mielestään oikeus saada osakseen Alixin taholta kiitollisuutta, koska hän oli avustanut Alixin ja Nikolain avioliiton solmiamista. Niinikään Vilhelm odotti Alixin muistavan, että hän oli saksalainen prinsessa. Mutta Alix ajatteli mieluummin itseään Ison-Britannian kuningattaren tyttärentyttärenä. Sitäpaitsi hän oli sekä kasvatukseltaan että taipumuksiltaan täysin englantilainen. Alixista tuntui Saksan keisarin suojeleva asenne vastenmieliseltä, minkä vuoksi hän kohtelikin tätä harkitun kylmästi. Nikolai taas oli puolestaan perinyt isänsä vaistomaisen vastenmielisyyden Vilhelm II:ta kohtaan, jonka ystävälliset ehdotukset saivat Nikolain vain lyhyiksi hetkiksi unohtamaan pohjimmaisen tunteensa. Se malja, jonka Vilhelm II esitti Breslaun hovikemuissa, oli täynnä ylivuotavaa tunteellisuutta. Nikolain vastaus oli kylmä ja muodollinen. Vilhelm II ei pelästynyt tästä, vaan tarjosi huvipurtensa viemään keisarilliset vieraat Kielistä Tanskaan. Tähän ehdotukseen vastattiin kohteliaan kieltävästi sillä tekosyyllä, että Poljarnaja Svesda oli jo valmiina matkaa varten.
Kielissä käytiin vieraisilla Preussin prinssin Heinrichin luona, joka oli Saksan armeijan suuramiraali ja Vilhelm II:n veli. Hänen puolisonsa oli Irene, keisarinnan vanhempi sisar. Sitten Poljarnaja Svesda vei matkustajat Kööpenhaminaan, jossa heitä vastassa oli leskikeisarinna Maria. Hän oli nuorempien lastensa suuriruhtinas Mikaelin [64] ja suuriruhtinatar Olgan [65] kanssa iäkkäiden vanhempiensa luona Bernstorffin linnassa. Nikolai oli ylpeä voidessaan näyttää kaunista puolisoaan tanskalaisille sukulaisilleen. Vietettyään muutamia päiviä Bernstorffissa Nikolai ja Alix menivät vieraisille Kreikan kuninkaan luokse hänen huvilaansa Smidstrupiin.[66] Mutta kuningatar Viktoria odotti kärsimättömästi saadakseen lausua tervetulleeksi tyttärensä tyttären, ja keisarillinen seurue nousi uuteen Standardiin, joka lähti Poljarnaja Svesdan saattamana Pohjanmeren poikki Edinburghin satamaa Leithiä kohti. Tämä oli keisarinnan ensimmäinen matka sillä huvipurrella, josta tuli seuraavana vuonna hänen uiva kesäkotinsa. Kun sota myöhemmin teki lopun tästä retkeilemisestä, hän aina muisteli kaihomielin ja kaivaten Standardia.
Oli kuningatar Viktorian onnellisen hallituksen kuudeskymmenes vuosi, ja Iso-Britannia ja koko imperium tekivät valmistuksia juhliakseen tätä tapausta asiaankuuluvalla komeudella. Kuningattaren rakkaimman lapsenlapsen saapuminen herätti sen vuoksi erikoista huomiota yleisön keskuudessa, hän kun oli mahtavan keisarin puolisoksi jouduttuaan vielä lisännyt heidän hallitsijattarensa nimen loistoa. Hallitus, joka innokkaasti halusi päästä hyviin väleihin nuoren keisarin kanssa, suostui mielellään kuningattaren toivomukseen, että keisari ja keisarinna otettaisiin vastaan komeasti. Forth-vuonoon kokoontui rannikkolaivaston aluksia ottamaan vastaan keisarillista huvialusta sen lähestyessä Leithiä. Walesin prinssi, seurassaan pääministeri lordi Salisbury ja Venäjän lähettiläs, lähti höyrylaivalla lausumaan keisarin ja keisarinnan tervetulleiksi ja tuomaan heidät Leithin satamaan. Satamassa oli koolla ylhäisiä henkilöitä ja Leithin ja Edinburghin kaupungin viralliset edustajat. Linnan tykit ampuivat kunnialaukauksia keisarin ja keisarinnan ajaessa Walesin prinssin seurassa asemalle avonaisissa vaunuissa, joita veti neljä hevosta, selässään ratsastajat. Asemalla oli valmiina ylimääräinen juna, joka veisi heidät pohjoiseen, Ballateriin Ylämaahan, josta ajotie johtaa Balmoralin kuninkaalliseen linnaan.
Oli ryhdytty varokeinoihin, jotta ei junaa olisi saatu räjähdytetyksi ilmaan. Kevyt veturi lähetettiin samaa raidetta etukäteen. Joukko englantilaisia poliiseja ja venäläisiä salapoliiseja matkusti itse junassa, ja raiteiden luona kierteli vartiona rautatieyhtiön toimihenkilöitä ja paikkakunnan konstaapeleita. Tällaiset toimenpiteet eivät olleet aiheettomia, sillä Scotland Yardin oli onnistunut paljastaa salahanke keisarin räjähdyttämiseksi. Saatuaan Amerikasta varoituksen Ison-Britannian poliisiupseerit olivat toimimalla nokkelasti Belgiassa ja Ranskassa saaneet selville lähellä Antverpeniä täydellisesti varustetun työpajan, jossa valmistettiin pommeja. Muutamia miehiä pidätettiin rikoksen avustajina. Huomattavin heistä oli F. Tynan, tunnettu irlantilais-salaliittolainen, jonka uskottiin neljätoista vuotta aikaisemmin olleen salaperäinen Numero Yksi sen "Voittamattoman" suunnitelman päämiehenä, joka johti lordi Frederick Hamiltonin ja herra Burken murhaan Phoenixin puistossa Dublinissä. Varokeinot, joihin ryhdyttiin Venäjän yksinvaltiaan suojelemiseksi, eivät suinkaan jättäneet herättämättä yleisössä uteliaisuutta. Ihmiset puhuivat henkeään pidättäen salaperäisistä anarkisteista ja hirveistä murhahankkeista, joilla ei usein ollut pienintäkään perustusta.
Granny oli järjestänyt rakkaan Alixinsa vastaanoton ylämaalaiseen tapaan. Asemalla Ballaterissa komppania historiallisen Mustan vartioston miehiä oli kunniavartiostona, ja Skotlannin Harmaat, jotka olivat yhtä kuuluisia ja joiden kunniaeverstiksi Nikolai oli nimitetty, saattoi avonaisia vaunuja. Niissä keisarilliset vieraat lähtivät Balmoraliin neljän harmaan hevosen vetäminä. Kuningattaren säkkipillinsoittajat ottivat vieraat vastaan kimeällä tervetuliaistoitotuksella ja soittivat sitten koko matkan saattueen jatkaessa matkaansa linnaan. Kun oli jo pimeä, niin Balmoralin ylämaalaiset marssivat taajoina riveinä juhlakulkueen kahden puolen kantaen pihkaisia soihtuja kokkotulien palaessa lyhyiden välimatkojen päässä pitkin tien vartta. Iäkäs kuningatar tuli keisaria ja keisarinnaa kunnioittaakseen ulos portaille heitä vastaan. Hän lausui liikutettuna Alixin tervetulleeksi ja otti Nikolain sydämellisesti vastaan. Balmoralin vierailu kesti viikon, jonka kuluessa Nikolailla oli tilaisuus ampua lähiseudulla metsälintuja ja ottaa osaa hirven väijyntämetsästykseen. Sillä välin kuningatar ja Alix tekivät ajelumatkoja käyden katsomassa ja ihailemassa mielinäköaloja. Kun Venäjän hallitsijapari istutettuaan pari puuta muistoksi lähti Balmoralista Portsmouthiin, he saivat osakseen samanlaisia kunnianosoituksia kuin tullessaankin. Verrattuna nykyaikaiseen matkustamiseen on huvittavaa panna merkille, ettei siinä ylimääräisessä junassa, jolla he matkustivat Skotlannista, ollut ruokailuvaunua, vaan täytyi pysähtyä, ensin Prestoniin ja sitten Oxfordiin, jotta matkustajat saattoivat nauttia aamiaisen ja lounaan rautatieravintoloissa.
Portsmouthissa oli koolla meri- ja maavoimien upseereja täydessä paraatiunivormussa ottamassa juhlallisesti vastaan keisarin. Keisarillisen seurueen siirtyessä huvialukseensa, kajahduttivat rannikkolaivaston tykit jäähyväislaukaukset. Keisarin alus liukui Kanaaliin brittiläisten laivojen seuraamana. Puolimatkaan päästyä oli vastassa Ranskan laivasto, joka nyt otti tehtäväkseen saattajan velvollisuudet. Oli kova aallokko, mutta Nikolai ja hänen puolisonsa tulivat komentosillalle katsomaan, kuinka brittiläiset sotalaivat kääntyivät moitteettomassa järjestyksessä kotiin päin ranskalaisten siirtyessä niiden tilalle keisarillisen aluksen ympärille: siinä oli enne tulevasta englantilais-ranskalais-venäläisestä liitosta.
Britannian väestö oli osoittanut vilkasta mielenkiintoa keisarillisten vierailua kohtaan ihaili mielellään Venäjän keisarinnana prinsessa Alixia, jonka se tunsi hyvin kuningattaren tyttärentyttärenä ja "prinsessa Alice vainajan" tyttärenä. Mutta ylhäisön seurapiireissä, joissa vallitsivat näihin aikoihin ankarat viktorialaiset hovitavat, katseltiin paheksuen keisarinnan jonkin verran kevyttä makua pukujen valitsemisessa. Täytyy pakostakin hiukan hymyillä, kun lukee kunnianarvoisesta Graphicista seuraavan jäykän uutisen:
Niin viehättävä ja suloinen kuin Venäjän keisarinna onkin, täytyy toivoa, ettei hän joudu määräämään meidän muotejamme eikä saa meikäläisiä matkustelemaan niin hienoissa vaatteissa kuin Hänen Keisarillinen Majesteettinsa matkustaa. Hän nousi maihin eräältä merimatkalta vaaleansinisessä puvussa, päässään sinivalkoinen hattu ja hartioillaan metsävuohen vasikan nahasta valmistettu viitta, jota koristi valkoisista kameelikurjen höyhenistä valmistettu kaulus. Eräälle pitkälle rautatiematkalle hän lähti vaaleanpunaisessa silkkipuvussa ja hempeässä, heliotroopin värisessä viitassa, päässään valkoinen hattu. Samalla retkellä Connaughtin herttuattarella oli yllään "todellinen englantilainen puku" — tummanruskeasta, paksusta villakankaasta tehty kapeakauluksinen kävelypuku.
Tuo hieno puku, se kun oli sopimaton sellaiselle nokiselle matkalle, jollaisiin Englannin asukkaat ovat tottuneet, näyttää tehneen melkoisen vaikutuksen, sillä tyyni Timeskin kertoi laveasti, kuinka keisarinnalla oli yllään "vaaleanpunainen, laahuksella varustettu silkkipuku, heliotroopin värinen matkatakki, johon kuului valkoisilla pitseillä koristettu viitta ja valkoinen turkiskaulus. Päässään hänellä oli viittaan sopiva pieni hattu, joka oli koristettu heliotroopeilla, valkoisilla ja vaaleansinisillä kukilla".
Ranskan matka oli tarkoitettu todistamaan maailmalle, että näitä kahta valtakuntaa yhdistivät ystävyyssiteet, ja sen se todistikin. Ranskan hallitus ja asukkaat tekivät parhaansa tervehtiäkseen Nikolaita ystävänään ja liittolaisenaan. Siitä hetkestä lähtien, jolloin Venäjän keisaripari laski jalkansa Cherbourg'issa maihin, tulvahti heitä vastaan sellainen vieraanvaraisuus, joka kohosi paljon yli sen, mitä virallisen ohjelman rajojen sisäpuolelle olisi kuulunut. Nikolai sai parisilaisilta osakseen sellaisia suosionosoituksia, joita hän ei olisi koskaan voinut odottaa omassa maassaan. Ranskalaiset osoittivat kaikin mahdollisin tavoin ylenpalttista iloaan saadessaan nähdä keskuudessaan Venäjän keisarin, jonka isä oli luvannut seisoa Ranskan rinnalla Saksan ylivoimaa vastaan. Tämä vierailu oli myöskin keisarinnalle henkilökohtainen voitto. Hän valloitti parisilaisten sydämet rynnäköllä, ei sanoillaan — hän ei ylipäänsä puhunut mitään — vaan poikkeuksellisella kauneudellaan. Hänen kauneutensa oli silloin kukkeimmillaan, ja äitiys oli lisännyt hänen kasvoilleen pehmeän pyöreyden, joka teki ne viehättäviksi. Tyytyväisyys tämän vierailun menestymisestä, hänen rakkaan miehensä menestymisestä, sai hänet katselemaan maailmaa ystävällisesti ja täytti hänen silmänsä loistolla. Hänet tunnustettiin juhlamenojen päätyttyä ehdottomasti kauneuden kuningattareksi. Juhlallisuuksien viehättävin vaihe oli sen uuden sillan vihkiminen, joka yhdistää rohkeasti toisiinsa Seinen molemmat rannat matalana kaarena ja jonka koko maailma tuntee keisari Aleksanteri III:n siltana. Valkopukuinen keisarinna oli suloinen näky. Ryhmä valkoisiin pukeutuneita tyttöjä lähestyi kantaen heille kaunista hopeasta taottua maljaa, joka oli Parisin kaupungin lahja vierailleen. Keisarinna astui askeleen lähemmäksi ottaakseen sen vastaan, ja jotka hänet silloin näkivät, eivät koskaan unohda sen hetken muistoa.
Ennen Ranskasta lähtöään keisarilliset vieraat kävivät Parisista käsin Châlons'ssa jossa Ranskan armeijalla oli seitsemänkymmenentuhannen miehen paraati Venäjän yksinvaltiaan kunniaksi samalla kentällä, jossa roomalaisgallialaiset joukot olivat voittaneet hunnit. Niinikään he kävivät Reimsin kunnianarvoisessa tuomiokirkossa, jossa enemmän kuin kahdeksansataa vuotta aikaisemmin eräs venäläinen prinsessa, Kiovan suuriruhtinaan Jaroslavin tytär Anna, oli vihitty Ranskan kuninkaan Henrik I:n kanssa. Se slaavinkielinen evankeliumien käsikirjoitus, jonka hän toi mukanaan myötäjäistensä joukossa, on vieläkin olemassa.
XI. TRAAGILLINEN MUUTOS
Lyhyenä elämänaikana ihmisen luonne muuttuu melkoisesti. Siinä onkin tunnollisen elämäkerrankirjoittajan vaikeus: hän ei saa rajoittua muotokuvan maalaamiseen. Paremminkin on hänen velvollisuutensa esittää henkilöstään vaikutelmia, joiden avulla lukija voi nähdä sankarin tai sankarittaren tarinan eri hetkinä. Jos tunnemme vain ujon ja suloisen Alixin — kotilieden ääressä istuvan naisen — johon olemme jo tutustuneet, emme voi ymmärtää ylpeää Aleksandraa — itsevaltiasta keisarinnaa — maailmansodan ajoilta. Hänestä meillä on hänen itsensä esittämä luonnekuva. Sen näkee niistä kirjeistä, jotka hän on kirjoittanut miehelleen. Vallankumous on heittänyt nämä salaiset asiapaperit maailman nähtäviksi, ja naisen sielu on paljaana silmiemme edessä. Silmäänpistävänä piirteenä on tavaton tahdonvoima. Aleksandran sanat ovat rakkauden sanoja, mutta niiden taakse kätkeytyy valloittamisen halu. Vaatien itselleen rakastavan vaimon ja uskollisen neuvonantajan oikeuksia Aleksandra asettuu valtiattaren paikalle Nikolain mieleen, jonka heikko vastarinta on helposti voitettu.
Aleksandran luonteessa on perusominaisuuksien sopusointu tuhoutunut. Tahdonvoima johtaa umpikujaan, koska häneltä puuttuu taito arvioida asioiden todellista arvoa. Aleksandra tahtoo olla hyvä nainen ja tehdä koko maailman hyväksi. Mutta hänen hyvyytensä on kuin huone, jonka seinät ovat kauniisti somistetut pahvipalasille kaiverretuilla ohjeilla. Se on erinomaista kirjallisuutta, mutta me kaipaamme inhimillistä leimaa. Siinä ei ole lainkaan vaistomaisuutta, ja se on kokoonpantu niin koneellisesti, että kysymykseen ei voi ollenkaan tulla mikään virkistävä erehdyksen mahdollisuus. Aleksandra tietää täsmälleen, mikä maailmassa on hyvää, mikä pahaa. Armahtamisen taito on hänelle tuntematon. Hän ei tunne ollenkaan sääliä, ani vähän myötätuntoakaan sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole hänen ihanteensa mukaisia. Hän tavoittelee kristillisen nöyryyden asennetta, joka sallii hänen puhua mieltymyksellä omista hyveistään.
Aleksandran ylpeä kylmyys ja siitä aiheutunut kykenemättömyys ymmärtää toisten ihmisten katsantokantaa tekee maailman tyhjäksi hänen ympärillään. Ja sittenkin hänen ylpeässä sydämessään säilyy halu saada osakseen inhimillistä myötätuntoa. Hän kaipaa rakkautta osakseen. Mutta hänen ponnistuksensa ihmisten ystävällisyyden saavuttamiseksi ovat kömpelöitä ja satunnaisia. Hän kaipaa ystäviä, jotka rakastaisivat häntä hänen itsensä eikä hänen arvonsa vuoksi. Kun hän on torjunut luotaan sukulaistensa lähentelyt ja pystyttänyt raja-aidan itsensä ja ylhäisön seurapiirien välille, hänen on pakko kohdistaa ystävyytensä sellaisiin ihmisiin, joiden oleskelu keisarinnan lähettyvillä hämmästyttää meitä.
Aleksandran tietomäärä on vähäinen. Hän ei tiedä paljonkaan siitä maasta, jonka hallitsija hänen miehensä on, eikä hän ole paljonkaan tavannut sen asukkaita. Niiden historia on hänelle suljettu kirja, eikä hänellä ole käsitystä niiden nykyisestä tilasta. Hänen kantansa valtiollisissa asioissa todistaa, ettei hän tunne kansanvälisen aseman uusimpia vaiheita eikä tärkeimpiä alkeita. Hän osaa vähän sieltä ja täältä, kuten runonsäkeitä, jotka ovat useimmiten liikatunteellisia aiheiltaan. Hän on hyvä vaimo ja äiti. Hänen miehen ja lapsen hyvinvointiin kohdistuva harrastuksensa on liikuttava ja jatkuva. Hän huolehtii heidän ruumiillisesta mukavuudestaan ja puuttuu pienimpiinkin yksityiskohtiin. Mutta kaikessa, mihin Aleksandra ryhtyy, näemme sairaalloisen itseensäkohdistuvan huolenpidon. Hän huolehtii tarkoin terveydestään, sillä hän on usein sairas. Häntä vaivaa hermostunut ärtyisyys, joka on masentavaa hänelle itselleen ja epämiellyttävää kaikille niille, jotka joutuvat hänen lähettyvilleen.
Aleksandran maailmansodan aikana kirjoittamat kirjeet osoittavat hänet voimakastahtoiseksi naiseksi, jonka teoreettisesta hyvyydestä vie voiton kylmä luonteenlaatu. Hän on nainen, jolla on voimakas velvollisuudentunto miestään ja lapsiaan kohtaan, mutta jonka hengen tasapainon hermosairaus on järkyttänyt. Tämäntapaisia naisia on tuhansittain maailmassa. Mutta Aleksandra on keisarin puoliso. Hän on myöskin kiihkeä mystikko. Hallitsijasuvun viimeisinä kohtalokkaina vuosina hänen voimakas tahtonsa tekee hänestä heikkotahtoisen miehensä valtiattaren. Hän on valtionasioiden todellinen ohjaaja, ja hänen töitään ja toimiaan määrää se seikka, että hän kunnioittaa hartaasti mystillisiä pyhimyksiä.
Menetettyään aivan lapsena äitinsä ja kasvettuaan sellaisissa olosuhteissa, jotka surkastuttivat hänen sielunsa ja katkeroittivat hänen mielensä, se suloinen lapsi, jota oli sanottu Päivänsäteeksi, alkoi osoittaa ärtyistä luonteenlaatua. Rakkaus, joka sulki hänet tuoksuvaan syleilyynsä, sai hänet katselemaan elämää ystävällisemmin silmin. Alix kehittyi lämminsydämiseksi naiseksi, jota vain ujous esti voittamasta maailman mieltymystä. Nikolaille hän lahjoitti ylenpalttisen runsaasti kauniin kiintymyksensä aarteita. Politiikassa hän oli valmis tunnustamaan miehensä ymmärtävän asiat paremmin. Mutta jos tämä luonteenkuva hänestä on oikea, hän oli kahdenkymmenen vuoden kuluttua suuresti muuttunut. Oli täytynyt tapahtua sellaisia asioita, jotka olivat tehneet hänestä toisen ihmisen ja kehittäneet näkyviin hänen luonteensa vähimmin miellyttävät piirteet. Askel askelelta voimme seurata sitä surullista tapaussarjaa, joka muutti herkkätunteisen Alixin itsevaltiaaksi keisarinnaksi.
Kesäkuussa 1899 Nikolaille ja Alixille syntyi tytär. Tämä lapsi, Maria, oli pettymys vanhemmilleen. Hän oli kolmas tytär perheessä,[67] ja he olivat toivoneet poikaa valtaistuimen perijäksi. Muutamia viikkoja myöhemmin suuriruhtinas Yrjö, Nikolain veli ja todennäköinen kruununperillinen, kuoli Kaukaasiassa järkyttävissä olosuhteissa. Vuosikausia hän oli potenut toivottomasti sairaana keuhkotautia, eikä loppu tullut yllättävänä. Kun keisarilla ei ollut poikaa, tuli hänen nuoremmasta veljestään Mikaelista kruununperillinen.
Marraskuussa samana vuonna perheen oleskellessa linnassaan Krimillä Nikolai sairastui. Samoin kuin isänsä hän tunsi vastenmielisyyttä lääkäreitä kohtaan, ja vasta sitten, kun tila muuttui vakavaksi, lähetettiin noutamaan erikoistuntijaa. Tämä totesi sairauden lavantaudiksi. Tärkeimmät ministerit ja vanhimmat suuriruhtinaat kokoontuivat keskustelemaan asemasta, jonka teki arkaluontoiseksi se seikka, että keisarinnan tiedettiin olevan tulemassa äidiksi. Vallanperimyslaki oli kuitenkin selvä: jos Nikolai kuolisi, julistettaisiin Mikael keisariksi. Jos isänsä kuoleman jälkeen syntynyt lapsi olisi poika, uusi keisari voisi luopua kruunusta hänen hyväkseen. Kaikki olivat varmoja siitä, että Mikael suostuisi tähän, mutta niinikään he olivat yksimielisiä siitä, ettei valtaistuinta voinut hetkeksikään jättää tyhjäksi. Sitten sattuikin niin, että Nikolain sairaus kääntyi parempaan päin siitä päivästä lähtien, ja tuossa tilaisuudessa läsnäolleet unohtivat koko keskustelun. Keisarinna oli kuitenkin saanut tietoonsa neuvottelussa tehdyn päätöksen ja piti sitä harkittuna yrityksenä anastaa kruunu hänen syntymättömältä lapseltaan. Seuraavana vuonna kesällä menivät taas tyhjiin hänen toiveensa saada poika: hänelle syntyi neljäs tytär, Anastasia. Nyt muuttui perillisen saamisen toivo lakkaamatta jäytäväksi ajatukseksi. Tällä tavoin valmistui maaperä kuuluisan puoskarin lyonsilaisen "tohtorin" Philippen ilmestymiselle.
Philippen sanotaan aloittaneen elämänuransa teurastajana. Mutta mikä hänen alkuperäinen toimensa lieneekin ollut, ei hän ainakaan pitänyt siitä saamiaan tuloja riittävinä tarpeisiinsa. Hän hankki lisätuloja antamalla "henkistä" käsittelyä herkkäuskoisille ihmisille. Epäilemättä hänellä oli jonkinlaista hypnoottista voimaa ja älykkäät aivot. Rahaa alkoi karttua hänelle, ja "tohtorin" maine levisi Lyonsin ulkopuolellekin. Hermohäiriöitä potevia sekä sellaisia, jotka kuvittelivat olevansa hermostuneita, saapui parantajan luokse, ja monesta tuli hänen uskollisia kannattajiaan. Näiden joukossa oli kaksi venäläistä suuriruhtinatartakin: Stana ja Militsa, jotka tunnettiin hovissa ja ylhäisön seurapiireissä Mustien Naisten nimellä, sillä he olivat Montenegron kuninkaan Nikolain tyttäriä. Aleksanteri III:n puoliso keisarinna Maria Feodorovna oli järjestänyt niin, että tytöt kasvatettiin Venäjällä, ja naittanut heidät sitten keisariperheen jäsenille.[68] Nämä naiset olivat näihin aikoihin Aleksandran suosiossa, sillä he olivat miellyttäneet häntä kunnioittavalla käytöksellään, jollaiseen eivät suvun muut naiset suostuneet taipumaan. Kun Philippe sitten tuli Venäjälle heidän kutsumanaan, heidän oli helppoa herättää keisarinnan mielenkiinto "parantajaa" kohtaan.
Hypnoottisilla tempuilla ja taitavalla muminalla Philippe sai keisarinnan ja keisarinkin vakuutetuiksi yliluonnollisesta voimastaan. Leskikeisarinnan suureksi harmiksi Philippestä tuli vakinainen vieras hoviin, jossa hän järjesti spiritistisiä istuntoja ylhäisille suosijoilleen. Aleksandra uskoi, että Philippe kykenisi ennustamaan, milloin hän, keisarinna, saisi pojan. Philippestä tuli "ystävä" ja sitten "ystävämme", jonka odotettiin kaikkikäsittävässä viisaudessaan antavan neuvoja monissa asioissa, sellaisissakin, joilla ei ollut minkäänlaista yhteyttä hänen varsinaisen tieteensä kanssa. Koska Philippe oli usein hovissa, päätettiin, että hänelle piti antaa sopiva arvo. Hänet nimitettiin todelliseksi valtioneuvokseksi. Itse hän kaipasi julkista lääkäriksi tunnustamista. Täyttääkseen hänen toiveensa Venäjän Parisin-lähettiläälle annettiin määräys anoa Philippelle lääkärin diploomia. Vaikka tasavalta halusikin olla ystävällinen mahtavalle venäläiselle liittolaiselleen, oli sivistyneen hallituksen mahdotonta valmistaa lääkäriä näin yksinkertaisella tavalla. Siihen keksittiin keino: keisari käski sotaministerin, joka oli Pietarin sotilas-akatemian johtaja, antaa Philippelle sotilaslääkärin valtakirjan. Tätä määräystä noudatettiin, ja Philippe ilmestyi hoviin Venäjän armeijan univormussa.
V. 1902 Philippe oli vakuuttanut keisarinnalle hypnoottisilla keinoillaan, että tämä odotti lasta. Hermosairaat naiset ovat alttiita sellaisille kuvitteluille, varsinkin jos vielä huomaavat tätä käsitystä tukevia ruumiillisia oireita. Muutamia kuukausia hovi ja ylhäisöpiirit uskoivat onnellisen tapauksen olevan odotettavissa. Lopulta kutsuttiin oikeita lääkäreitä, jotka oitis käsittivät keisarinnan erehtyneen. Tämä naurettava juttu ei tehnyt loppua Philippen vaikutuksesta. Yleiseksi hämmästykseksi hän sai edelleenkin nauttia Aleksandran ja Nikolain luottamusta. Hän vakuutti heille, että hänen hoitotapansa vaikutus oli mennyt hukkaan pahansuopien voimien vaikutuksesta. Hän sanoi, että saadakseen pojan keisarinnan oli pakko uida keskiyön aikaan Pyhän Serafimin pyhässä lammikossa Sarovissa. Se piti tosin paikkansa, että sen niminen munkki oli elänyt eräässä Sarovin luostarissa ja kuollut pyhän savun suitsutukseen, mutta kirkko ei ollut julistanut häntä pyhimykseksi. Käsittämätöntä on, kuinka Philippe sai tietää tästä "pyhimyksestä", mutta tämän lyhyen maininnan perusteella keisarinna heti ryhtyi toimenpiteisiin tuon ehdotuksen toteuttamiseksi. Keisari kutsutti luokseen Pobedonostsevin, Pyhän Synodin prokuraattorin. Tämä "suuri-inkvisiittori", joka oli palvellut Venäjän itsevaltiaita kolmen sukupolven ajan ja ollut välikappaleena heidän rajattoman valtansa teoriaa vakiinnutettaessa, pani nyt kuitenkin vastalauseensa, kun häntä vaadittiin julistamaan Serafim oikeauskoisen kirkon pyhimykseksi. Hän korosti erikoisesti sitä, että tällainen asia kuului hengelliselle säädylle, sekä että Pyhä Synodi yksin voisi päättää asian tarkan harkinnan ja hartaiden rukousten jälkeen. Nikolai ei vastustanut vanhaa neuvonantajaansa, ja viimeksimainittu lähti pois varmana siitä, että hänen oli onnistunut ehkäistä mieletön hanke. Mutta samana päivänä Pobedonostsev sai herraltaan kirjallisen määräyksen järjestää uuden pyhimyksen julistaminen vuoden kuluessa, "jotta Pyhällä Synodilla olisi tarpeeksi aikaa asian harkitsemiseen ja rukoilemiseen". Niin tehtiin ranskalaisen puoskarin vaatimuksesta Serafimista Venäjän kirkkokalenteriin merkitty pyhimys. Loppukesällä 1903 Nikolai ja Aleksandra lähtivät pyhiinvaellusmatkalle Saroviin, jossa Serafim suuren kansanpaljouden läsnäollessa juhlallisesti julistettiin pyhimykseksi kaikella ikivanhan kirkkokäsikirjan säätämällä loistolla ja komeudella. Keskiyön aikaan keisarinna laskeutui lammikkoon ja ui siinä Philippen ohjeiden mukaan. On myöskin totta, että keisariparille syntyi poika seuraavan vuoden kesäkuussa. Ihmekö? Yhteensattumako? Tärkeintä on se, että Nikolain ja Aleksandran silmissä heidän poikansa oli pyhän Serafimin lahja. Suuren riemun vallitessa lapselle annettiin nimeksi Aleksei, "Jumalan mies". Mikä riemuvoitto hänen syntymisensä olikaan Philippelle!
Mutta Philippe ei saanut elää kauan nauttiakseen tästä korkeasta asemastaan. V. 1905 hän äkkiä kuoli ollessaan käymässä synnyinkaupungissaan, jonne oli matkustanut huolehtiakseen hyvän porvarin tavoin rahojensa sijoituksesta. Kuoleman totesi luonnolliseksi eräs lääkärintoimen harjoittaja, mutta keisarinna uskoi, että taivas oli puuttunut asioiden kulkuun ja ottanut Philippen pois maailmasta, sekä ettei tämä ollut kuollut. Hän säilytti Philippen muiston kalliina ja piti aina lähettyvillään erästä Philippen antamaa pyhäinkuvaa. Tähän kuvaan oli kiinnitetty hopeakello, ja Philippe oli luvannut, että se soisi samalla hetkellä, jolloin vihollinen lähestyisi keisarinnaa tai hänen puolisoaan. Aleksandra uskoi tähän lupaukseen lujasti, niinkuin voimme nähdä hänen kirjeistään. Samasta lähteestä saamme tietää, että Nikolailla oli sodan aikana mukanaan onnea tuottava keppi, joka oli kuulunut Philippelle.[69]
Philippen suurta vaikutusta keisarinnaan todistaa eräs merkintä, jonka Aleksandra oli tehnyt Nikolain päiväkirjaan helmikuun 13 p:nä 1904, vähän sen jälkeen kuin onneton Japanin sota oli alkanut:
Oma rakkaani, ennenkuin vaimosi nauttii pyhän ehtoollisen, hän pyytää sinua antamaan anteeksi hänelle kaikki sellaiset sanat tai teot, jotka ovat voineet loukata sinua. Oi armaani, millainen lohdutus onkaan tänä koettelemusten aikana nauttia yhdessä herran ehtoollista. Antakoon se sinulle voimaa ja tarmoa siinä raskaassa tehtävässä, jonka Jumala on laskenut hartioillesi — jospa vain voisin auttaa sinua. En voi muuta kuin rukoilla sydämelläni ja sielullani sinun ja rakkaan maamme puolesta. Jumala ja rakas ystävämme auttavat meitä. Sen tiedän. Suutelen sinua hellästi.
Silloin oli keisarinnalla loiston ja riemun päivä, kun hänen poikansa syntyi. Kaksitoista vuotta hän oli odottanut ja rukoillut. Vihdoinkin oli ihme tapahtunut Jumalan tahdosta, "ystävämme" neuvosta ja pyhän Serafimin avulla. Aleksei Nikolajevitsh, terve poikalapsi, makasi pikku vuoteessaan viereisessä huoneessa pätevän englantilaisen hoitajattaren valvonnan alaisena. Kaikki oli hyvin, ja Alixista saattoi taas tulla terve nuori nainen, joka katseli asioita järkevästi. Elämä oli tosiaankin hyvä: hänellä oli luonaan rakas Nickynsä ja neljä kultaista tytärtä. Ja nyt oli olemassa myöskin Päivänpaiste, pikku poika, hänen palavien rukoustensa täyttymys, joka tekisi äitinsä jälleen terveeksi ja Venäjän rakastetuimmaksi naiseksi. Elämä oli paratiisia!
Mutta kun poika oli vasta kuukauden vanha, sekaantui kohtalo taas hänen asioihinsa. Nikolain päiväkirjassa luemme syysk. 8 p:nä 1905:
Keskiviikkona. Klo 11 ajoimme kirkkoon tyttöjen kanssa. Alix ja minä olimme levottomia siitä, että pikku Aleksein navasta vuoti verta, mitä kesti lyhyin väliajoin iltaan asti. Oli pakko lähettää noutamaan Korovinia [70] ja Feodorovia, haavuria. He panivat pienokaiselle siteen noin klo 7. Lapsi oli ilmeisesti tyytyväinen ja iloinen. Kuinka kauheaa onkaan elää tuollaisia tuskan hetkiä…
Kohtaus oli onneksi lievä, ja kaksi päivää myöhemmin Nikolai voi sanoa, että "levottomuus, joka oli ahdistanut hänen sydäntään", oli poissa, sekä että hänen "sielunsa oli täynnä valoa". Tämä oli ensimmäinen verenvuotokohtaus, jollaisista poika sai kärsiä koko lyhyen elämänsä ajan ja jotka saattoivat hänen vanhempansa joka kerran sydäntä ahdistavan tuskan valtaan. Poika oli nimittäin sellaisen perinnöllisen sairauden uhri, jolle tiede ei ole vielä keksinyt parannuskeinoa: hemofilian, joka periytyy muutamissa suvuissa naisten välityksellä, näiden itsensä pysyessä siitä vapaina, miespuolisille jäsenille, jotka ovat tuomitut tuhoutumaan. Heidän vereltään puuttuu hyytymisen kyky, ja pieninkin ulkonainen haava tai vähäisinkin sisäinen verenvuoto voi saada aikaan kohtalokkaita seurauksia. Aleksein vanhempien suonissa oli vaarallisen paljon hesseniläistä verta. Veriheimolaisten yhtymisestä on paljon varoittavia esimerkkejä, jotka olisi pitänyt ottaa huomioon, kun avioliittoa suunniteltiin. Pitkäaikaisilla kärsimyksillään sai poika maksaa esi-isiensä harhaan menneen avioliittopolitiikan.
Keisarinnan kirjeistä käy selvästi ilmi, ettei hän käsittänyt, millainen merkitys hänen poikansa sairaudella oli. On varmaa, ettei Aleksandra pitänyt asiaa toivottomana. Hän puhuu Alekseista tulevana keisarina, joka hallitsee kauan vielä sen jälkeen, kuin hänen vanhempansa jo ovat muuttuneet mullaksi. Hänen tuskansa oli joka kohtauksen sattuessa aina entistä suurempi, sillä hän toivoi aina, että "tämä" kohtaus olisi viimeinen sekä että pojan terveys vakiintuisi täydellisesti. Kiduttava epätoivon ja toivon vaihtelu, mikä toivo oli tuomittu yhä uudelleen murskautumaan, jäyti Aleksandraa henkisesti ja ruumiillisesti. Hän etsi turvaa uskonnollisesta tunteesta, joka oli suorastaan kiihkon rajoilla ja piti häntä täysin vallassaan. Hän rukoili Jumalalta apua ja uskoi rukouksensa tulleen kuulluksi, kun hän tapasi Rasputinin.
Saksalaiset prinsessat, jotka haluavat kiihkeästi vaihtaa vaatimattoman asemansa keisarillisen hovin loistoon, kääntyvät oikeaoppiseen uskoon, koska olosuhteet sitä vaativat. Niin ei ollut Aleksandran laita: hän omaksui oikeaoppisen uskon vasta sitten, kun oli päässyt sisimmässään vakuutetuksi siitä, että se oli uskontona parempi kuin se uskonto, johon hän oli syntynyt. Luonnollista oli, että hän oli taipuvainen antamaan suuremman arvon sille suunnalle uudessa uskossaan, joka eniten erosi järkevästä protestanttisuudesta. Tästä johtui, että hän joutui helposti sellaisten itämaisten vaikutusten uhriksi, jotka luovat Venäjän kirkkoon juhlallisesti valaistun mystillisyyden ilmakehän. Se on tulvillaan yliluonnollisen ja ihmeiden uskoa. Venäläisiä, jotka ovat syntymästä asti vajonneet tähän uskoon, tottuneet sen mystilliseen ilmakehään, sen kuvainpalvelukseen, sen henkimaailmaan turvautumiseen ja sen logiikan uhmailuun, ei se vahingoita, vaan usein vaikuttaa innoittavasti. Nuorelle protestanttiselle naiselle, joka on äkkiä joutunut tähän outoon ilmakehään, siinä piilee suuri vaara: hän huumautuu tästä uudesta henkimaailman viinistä. Näin kävi Aleksandran: luovuttuaan länsimaisesta uskonnostaan oikein vakaumuksesta eikä vain hovisääntöjen vaatimuksesta hänestä tuli oikeauskoisuuden harras palvoja sen itämaisessa merkityksessä. Jos hänellä oli nuoruudessaan ollut ainoana koristuksena vuoteensa yläpuolella raamatun säkeistö, hän nyt suoritti hartaudenharjoituksiaan seinän edessä, joka oli täynnä pyhäinkuvia ja josta pyhimysten kasvot tuijottivat häneen jalokivillä kaunistettujen kulta- ja hopeakoristeiden keskeltä lamppujen palaessa niiden edessä yötä päivää. Aleksandralle nämä pyhimykset muuttuivat eläväksi todellisuudeksi!
Koettaessaan tavoitella mystillisyyttä virallisen kirkon kaavamaisen ulkokuoren takaa Venäjän kansan sielu on aina ollut altis sellaisille vaikutteille, jotka pulpahtavat kuin itsestään jumalaisesta innoituksesta. Tämä selittää sen kauhunsekaisen kunnioituksen, jota osoitetaan "Jumalan miehille", erakoille ja uskonnollisille hurmanhengille, joiden usko ei perustu dogmeihin, vaan tunteeseen ja sisäiseen vakaumukseen. Niin korkea on näiden olentojen asema, ettei heihin voi soveltaa tavallista oikean ja väärän mittapuuta. He voivat tehdä rikoksia menettämättä varsinaista pyhyyttään. Tämä selittää Rasputinin, irstailijan ja alhaisen rikoksellisen, joka salaperäisen henkivoimansa turvin pysyi ihailijoittensa silmissä pyhänä henkilönä. Hän oli siperialainen talonpoika, jonka nimi oli Grigori Novih, mutta kyläläiset sanoivat häntä Rasputiniksi [71] hänen siveettömyytensä vuoksi. Ylhäiset hermostuneet naiset olivat hänen magneettisen hengenvoimansa lumoissa. "Mustat" suuriruhtinattaret kuuluivat niihin. He juuri toivat hänet palatsiin Philippe vainajan tilalle. Marraskuun 1 p:nä 1904 Nikolai mainitsee lyhyesti päiväkirjassaan:
Tänään tutustuimme Grigoriin, Jumalan mieheen, joka on kotoisin
Tobolskin kuvernementistä.
Rasputinista tuli keisarin ja keisarinnan suosikki, ja hän puhutteli heitä talonpoikaisen tuttavallisesti, melkein raa'asti, mutta keisaripari piti sitä todellisena Venäjän kansan äänenä ja korvalle mieluisena, he kun olivat väsyneet siloteltujen hovilaisten mielisteleviin korupuheisiin. Kavala talonpoika varoi näyttämästä aistillisuuttaan keisarillisen parin läsnäollessa. Hänen heihin tekemänsä vaikutus perustui hänen uskonnollisten vakuuttelujensa voimaan. He kuvittelivat saaneensa "Jumalan miehestä" ystävänsä Philippen seuraajan. Rasputin oli vielä häntä parempi, koska hän oli venäläinen ja edusti kotimaan henkeä. Hänen keisarinnaan tekemänsä vaikutus perustui siihen viimeksimainitun käsitykseen, että Rasputin kykeni pelastamaan hänen poikansa kuolemasta verenvuotoon. Rasputin väitti osaavansa ehkäistä mistä haavasta tahansa vuotavan veren. Venäjällä tällainen on nimeltään sagavarivatj krov — veren lumoaminen. Rahvas uskoo, että joillakin valituilla henkilöillä on tällainen taito. Jätämme tiedemiesten pohdittavaksi, kuuluuko sellainen tämän maailman mahdollisuuksien piiriin. Sanomme vain, että tuo usko on hyvin levinnyt Venäjällä, ja on ihmisiä, jotka väittävät nähneensä tapauksia, jolloin sellaista on sattunut. Kerran Alekseita oli kohdannut sellainen tapaturma, että pieni verisuoni oli ratkennut. Verta vuoti kovasti, ja lääkärit tunnustivat olevansa kykenemättömiä auttamaan. Vanhemmat, jotka olivat aivan suunniltaan, näkivät poikansa raukenevan silmiensä edessä. Rasputin tarjoutui auttamaan. Hän rukoili pojan ylitse kumartuneena ja katseli häntä tiukasti vihreänharmailla silmillään. Verenvuoto lakkasi kuin taikavoimalla. Aleksei oli pelastettu, mutta hänen äitinsä oli joutunut juonittelijan valtaan. Grigori, "Jumalan mies", oli tästä lähtien Aleksandran silmissä yliluonnollinen olento. Joka ainoa hänen sanansa, karkea typeryyskin, oli keisarinnasta jumalallinen ilmestys. Grigori selitti, että Aleksei oli turvassa, niin kauan kuin hän itse oli lähettyvillä valvomassa poikaa. Tässä on Rasputinin vallan alkujuuri. Hänen taitamattomat sanansa julistivat muka Jumalan tahtoa. Venäjä oli vajoamaisillaan Antikristuksen valtaan!
On olemassa paljon todistuksia, jotka osoittavat, että Rasputinin vaikutus ainakin osittain perustui hypnotismin sukuiseen vaikutusvoimaan. Henkilökohtaisesta kokemuksesta tiedämme, että hänen vihreänharmaissa silmissään oli outo voima. Seuraava ote erään naisen päiväkirjasta on mieltäkiinnittävä Rasputinia ja Aleksei poikaa yhdistävän hypnoottisen siteen kuvauksena.[72] Sanottu nainen saapui kälyineen Moskovasta tehdäkseen epätoivoisen yrityksen erään sukulaisensa pelastamiseksi, jonka valtiollinen poliisi oli vanginnut. Heidän onnistui päästä Rasputinin puheille, jonka suunnattomasta vaikutusvallasta he olivat kuulleet. Muutamia kertoja he kävivät hänen kotonaan. Marrask. 29 p:nä 1915 nainen on kirjoittanut: