Kävimme eilen illalla tapaamassa Rasputinia. Siellä ei ollut ketään muita. Hän käski sanomaan, ettei ollut kotona. Meidän noustessamme portaita näin kaksi salapoliisia sisäänkäytävän luona. "Miksi salapoliisit aina vartioivat teitä?" "Sehän on välttämätöntä. Minulla on niin paljon vihollisia. Heistä minä olen kuin kaihi silmässä. He olisivat iloisia päästessään eroon minusta. Mutta se on turhaa, heidän kätensä ovat liian lyhyet siihen hommaan". "Tsarskoje rakastaa teitä hyvin suuresti ja huolehtii teistä?" "Niin, he rakastavat minua kumpikin. Keisari varsinkin rakastaa minua. Hän ei voi sille mitään, että hän rakastaa ja vartioi minua. Jos minä katoan, katoavat hekin, eikä Venäjää enää ole". Ajattelin itsekseni närkästyneenä, että tällainen itseluottamus oli vertojaan vailla. "Vai niin, olette sitä mieltä, että minä olen inhoittavan itsekylläinen? Tiedän, mitä ajattelette. Mutta, hyvä ystävä, tiedän, mitä sanon. Niinkuin olen sanonut — asia on sillä lailla." Olin ymmällä. Minua on aina kummastuttanut hänen terävänäköisyytensä. Usein hän arvaa ajatukseni ja sanoo, mitä mietin. Palvelijatar kutsui hänet puhelimeen: "Tsarskojesta kysytään". Rasputin meni puhelimeen: "Eikö Aljosha voi nukkua? Onko hänellä korvasärkyä? Tuokaa hänet puhelimeen". Sitten hän viittasi meitä olemaan hiljaa. "Aljosha, mitä tämä merkitsee? On jo keskiyö, ja sinä olet vielä valveilla? Koskeeko? Ei mihinkään koske. Paneudu heti makuulle. Korva ei ole kipeä. Sanon sinulle: korva ei ole kipeä. Nuku, nuku heti paikalla. Nuku, sanon sinulle. Kuuletko? Nuku!" Neljännestunnin kuluttua puhelin taas soi: "Aljoshan korva ei ole enää kipeä. Hän nukkuu rauhallisesti. Kuinka hän pääsi uneen?" "No miksi, ei? Minä käskin hänen ruveta nukkumaan". "Mutta hänen korvansahan oli kipeä?" "Mutta minähän sanoin hänelle, että kipu oli jo ohitse". Hän puhui tyynen, varmasti, ikäänkuin ei asia olisi voinut olla toisin.
Koettakaamme ymmärtää Aleksandraa. Jos kuolema on aivan lähettyvillämme viikkokausia, jotka venyvät kuukausiksi, ja kuukaudet vuosiksi, se on ylivoimaisen kuluttava kokemus. Tuska tuntuu sitäkin julmemmalta, kun kuolema tulee aivan näkyville koristen ja peittelemättömän kauheana ja vetäytyy sitten taas varjoon — uhaten sieltä lakkaamatta onnettomuudella. Kun kuolema vaanii tällä tavoin sitä, mikä meille on parasta ja kalleinta, elämä muuttuu marttyyriudeksi. Hermot eivät voi kestää jännitystä murtumatta. Muistelmateoksista näemme, kuinka järkkyneitä ihmiset olivat nähdessään keisarinnan hermostuneen tilan, sillä tämä ei voinut tuntematta ruumiillista tuskaa nähdä ketään, jota ei tuntenut läheisesti. Voimme vain kuvitella, mitä nainen ja äiti kärsi! Valaistusta saamme herra Gilliardin teoksesta. Hän oli kolmetoista vuotta keisariparin lasten kotiopettajana joutuen siinä ominaisuudessaan näkemään tuon tuostakin vilahdukselta perheen yksityiselämää. Kuvatessaan kauheaa verenvuotokohtausta, johon Aleksei oli nääntymäisillään eräiden Puolassa metsästyslinnassa vietettyjen päivien aikana, Gilliard sanoo [73]:
Olin käytävässä vastapäätä Aleksei Nikolajevitshin huonetta, josta korviini kuului selvästi valittelevaa ääntä. Huomasin tsaarittaren äkkiä juoksevan ohitseni kannattaen pitkää ja hankalaa laahustintaan molemmin käsin. Painauduin kiireesti seinää vasten, ja hän riensi ohitseni huomaamatta minua ollenkaan. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen ja kauhistunut ilme. Palasin sitten ruokasaliin. Siellä avautui silmiini mitä eloisin näky… Kaikki nauroivat ja laskivat leikkiä. Ilta oli hauskimmillaan. Muutamia minuutteja myöhemmin tsaaritar palasi. Hän oli ottanut jälleen naamion kasvoilleen ja pakottautui hymyilemään ystävällisesti vierailleen, joita kokoontui hänen ympärilleen. Mutta minä olin huomannut, että tsaari oli, vaikka hän keskustelikin ympärillään seisovien kanssa, asettunut sellaiselle paikalle, josta voi pitää silmällä ovea, ja huomasin sen epätoivoisen katseen, jonka tsaaritar tullessaan loi häneen. Tuntia myöhemmin palasin huoneeseeni vieläkin perin pohjin järkkyneenä kohtauksesta, joka oli äkkiä paljastanut minulle tällaisen kaksoiselämän traagillisuuden.
Onnettomat vanhemmat olivat sitä mieltä, että heidän oli valtiollisista syistä pakko teeskennellä iloisuutta, vaikka heidän poikansa makasi viereisessä huoneessa kuoleman partaalla. He pelkäsivät saattavansa hänen tulevaisuutensa vaaranalaiseksi, jos saataisiin tietää, että kauhea sairaus runteli häntä. Tällainen kaksoiselämä, jota kesti enemmän kuin kymmenen vuotta, oli kauheaa. Meitä ihmetyttää, ettei keisarinnan luonne muuttunut enemmän kuin se muuttui sekä ettei hänen terveytensä järkkynyt vieläkin pahemmin. Kun lapsi tuotiin hänelle, kaunein lapsi mitä saattoi kuvitella — hänen vaaleat kiharansa olivat ihanat, ja hänen suuria, siniharmaita silmiään varjostivat pitkät, pehmeästi taipuvat silmäripset — äiti otti hänet syliinsä mielessään tuskainen kysymys: "Oi, Herra, kuinka kauan saan pitää hänet?" Aleksei näytti kohtausten välisinä tyyninä aikoina terveeltä lapselta, jolla oli raikas punakka ihonväri ja lumoava hymy. Äiti hellitteli häntä väristen sisimmässään ajatellessaan noiden samojen kasvojen kalpeutta silloin, kun sattui kauhea verenvuotokohtaus. Naisraukka! Voimmeko olla tuntematta myötätuntoa? Oli luonnollista, että hän takertui epätoivoissaan Rasputiniin. Kun Japani voitti Venäjän ja vallankumousliike puhkesi ilmi liekkiin uhaten niellä valtaistuimen ja sen kerällä hänen rakkaan miehensä nykyisen ja hänen poikansa myöhemmän elämän, keisarinna turvautui "Jumalan miehen" neuvoon. Viimeksimainittu oli se profeetta, jonka välityksellä Jumala puhui tukeakseen hänen ja Nikolain päätöstä sen sopimuksen täyttämisestä, jonka he olivat juhlallisesti tehneet taivaan kanssa kruunajaistilaisuudessaan.
XII. MENETETTY IHANNE
Venäjän vallankumous alkoi laukauksella, joka ammuttiin tammik. 6 p:nä 1905. Koko juttu oli ja pysyi salaperäisenä. Sinä päivänä keisari tuli Tsarskojeen ollakseen läsnä jokavuotisessa Vesien siunaustilaisuudessa. Hänen seisoessaan kappelissa, joka oli avoin joka suunnalle ja nimenomaan rakennettu tähän tarkoitukseen Nevan rannalle Talvipalatsin kohdalle, ampui vastapäiselle rannalle sijoitettu tykistö tervehdyslaukauksen. Eräästä tykistä, joka ei ollutkaan ladattu tyhjällä panoksella, niinkuin olisi pitänyt, singahti shrapnelli suoraan kappeliin. Se surmasi muutamia ihmisiä, ja leskikeisarinna, joka seisoi palatsin ikkunassa juhlamenoja katselemassa, peittyi särkyneistä akkunaruuduista lennelleisiin lasinsirpaleisiin. Tapausta ei saatu koskaan selvitetyksi. Tykistöpatteri oli kaartin tykistöön kuuluva keisarin mielipatteri, ja upseereja hän piti henkilökohtaisina ystävinään. Miehet olivat valiosotilaita. Salaiset yhdistykset, jotka olivat aina valmiita vaatimaan asianomaisia vastuuseen pienimmästäkin esivaltaa vastaan suunnatusta hyökkäyksestä, pysyivät tässä tapauksessa vaiti. Ja kuitenkin olivat räjähdyksessä surmansa saaneet ja haavoittuneet sekä pirstoutuneet ikkunanruudut riittävinä todistuksina tapauksen oikeasta laadusta. Nikolai määräsi, hän kun uskoi tapansa mukaan kohtalon hoitavan asiat, että jutun tutkimukset oli keskeytettävä. Koko asia unohtui niiden kauheiden tapausten vuoksi, jotka sattuivat kolme päivää myöhemmin tammikuun yhdeksäntenä päivänä. Silloin pappi Gapon opasti joukon työmiehiä Talvipalatsiin toivoen pääsevänsä keisarin puheille, mutta sotamiesjoukot ampuivat heitä suuret joukot.
Maailmansodasta ja sitä seuranneista onnettomuuksista huolimatta ei maailma ole kokonaan unohtanut sitä päivää. Se oli viimeinen tilaisuus, jolloin ihmiset pyrkivät keisarin puheille, ei suistaakseen hänet valtaistuimelta, vaan uskomaan hänelle hätäänsä. Viranomaiset käsittivät väärin kulkueen merkityksen ja peläten vallankumouksellista mellakkaa antoivat sotaväelle sellaiset määräykset, että ampuminen tuli välttämättömäksi. Emme kirjoita Venäjän viimeisen hallituskauden historiaa, merkitsemme vain muistiin tammikuun yhdeksännen päivän sen kauden rajaksi, jolloin kansakunnan kärsivällisyys oli kiristynyt äärimmilleen. Alkoi sattua tapauksia, jotka kehittyivät julkiseksi vallankumousliikkeeksi saman vuoden syksyllä. Venäjän sotavoima oli kärsinyt häpeällisiä tappioita kamppaillessaan japanilaisia vastaan. Sen kuri oli höltynyt rauhanystävällisen propagandan vaikutuksesta. Siviilihallinnon alalla taas, jossa jouduttiin selvittelemään taloudellista ja, mikä vielä pahempi, siveellistä pulaa, ilmeni pelkuruutta ja kelvottomuutta, jota oli sitä ennen vain aavistettu. Itsevaltiuden koneisto, joka oli niin kauan pysynyt koossa jatkuvaisuuden lain voimalla, alkoi hajota kappaleiksi. Itsevaltiuden luhistumisen syynä ei ollut se, että se olisi ollut ylimalkaan pahaksi Venäjälle, vaan se, että se oli huono itsevaltius ja sellaisena Venäjälle hyödytön. Lokakuussa 1905 kansa nousi paremminkin kyllästymisen kuin vihan tunteen yllyttämänä ja pakotti keisarin taipumaan yleislakolla, jolle antoivat lisätehoa veriset kahakat ja valtiolliset murhat. Nikolai myönsi kansanvaltaisesti valitun lainsäätäjäneuvoston. Itsevaltiuden rajat tulivat hyvin epäselviksi, eikä varattu lainkaan ministeristöä, joka olisi ollut vastuunalainen kansan edustajille. Mutta osa kansaa julisti olevansa tyytyväinen ja katkaisi välinsä vallankumouksellisiin ryhmiin, jotka puolestaan lisäsivät toimintaansa saadakseen täydet kansalaisoikeudet. Portsmouthin sopimus lopetti Japanin sodan, ja Witte, etevä raha-asiain hoitaja, hankki hallitukselle suuren ulkomaisen lainan. Kun valtionrahasto oli täynnä eikä ainoakaan ulkomainen vihollinen ollut uhkaamassa, Nikolai tunsi olonsa varmaksi ja alkoi supistella niitä etuoikeuksia, joita hänen oli ollut pakko myöntää. Hänen politiikkansa aiheutti paljoa rajumman vallankumouksen puhkeamisen, mutta sillä kerralla näytti siltä, kuin keisarin hallitus olisi saanut takaisin suurimman osan valtaansa. Keisarinnalle tämä kausi merkitsi moraalista onnettomuutta, sillä hän menetti uskonsa Nikolain valtiollisen arvostelukyvyn erehtymättömyyteen. Vakuuttuneena siitä, että Venäjän itsevaltiuden oikeutti kruunajaispäivänä taivaan kanssa tehty sopimus, hän näki Nikolain väistävän myrskyä eikä ainoastaan heikentävän omaa asemaansa, vaan panevan vaaraan heidän poikansakin perinnön.
Aleksandra oli uneksinut historian suovan hänen miehelleen loistavan nimen. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1896 hän oli tuntenut suurta mielenkiintoa niitä salaisia suunnitelmia kohtaan, joita keisarillinen hallitus pohti Konstantinopolin valloittamiseksi. Aiottiin kiinnittää Nikolain kruunuun tämä ikivanha jalokivi, joka oli ollut vuosisatoja Venäjän kunnianhimoisten pyrkimysten päämääränä. Tämä hanke ei kehittynyt neuvotteluastetta pitemmälle. Sen jälkeen alettiin uneksia vallan laajentamisesta Aasiassa. Hedelmällisestä Mantshuriasta, jonka poikki oli jo annettu rakentaa venäläinen rautatie, aiottiin tehdä Venäjän valtakuntaan kuuluva maakunta. Samaa kohtaloa oli suunniteltu Mongolialle — siitä piti tulla merkkikivi Tibetiin johtavan tien varrella. Koreasta aiottiin tehdä venäläisen käskynhaltijan hoitama alusmaa, ja sotalaivaston, jonka tukikohdaksi tuli Port Arthurin linnoitus, oli määrä vallita pohjois-Kiinan meriteitä. Kaikkien venäläisten tsaari saisi lisätä arvonimiinsä Idän keisarin nimen. Tämä oli kaunis suunnitelma, ja Aleksandra uskoi, että hänen rakas Nikolainsa olisi oikea mies toteuttamaan sen. Niin ehdottomasti keisaripari uskoi Venäjän voimaan ja sen vastustajien heikkouteen, etteivät he Japanin sodan puhjetessa lainkaan epäilleet noiden "apinaihmisten" tappiolle joutumista. Tämän kirjan tekijä muistaa vielä, kuinka sodan ensimmäisinä päivinä vihollisen puuhaillessa Port Arthurin porttien edustalla, julkaistiin asetuskokoelma sen japanilaisen alueen hallinnoksi, jonka Venäjän sotavoima valtaisi.
Se haave haihtui, ja maan itsevaltainen hallituskoneisto alkoi natista ja kitistä tuhoa ennustavasti, sillä se horjui kerrassaan loppumattomalta näyttävän ajan tuhon partaalla ja pelastui sitten onnenpotkauksesta ainakin toistaiseksi. Mutta Aleksandran silmissä Nikolain arvovalta suurena hallitsijana oli auttamatta särkynyt. Hän rakasti miestään edelleenkin hellästi, ja ehkäpä enemmän rakkautensa yllyttämänä kuin mistään muusta syystä hän piti tästä lähin välttämättömänä ottaa osaa hallitustoimiin kohottaakseen hallitsijasuvun aseman jälleen ennalleen. Hänen mielilauseekseen tuli, että hänellä "oli housut jalassa". Aleksandra halusi päästä ja pääsikin vuoden 1905:n jälkeen Nikolain aktiiviseksi apulaiseksi hallitustyössä. Prinsessa Alix, joka Venäjälle tullessaan tyytyi elämään miehensä varjossa ja tietämään politiikasta vain sen verran, kuin Nikolai halusi kertoa hänelle, oli lakannut olemasta. Se vallanhimoinen nainen, joka nyt asettui hänen paikalleen, vaati itselleen osan vallasta. Leskikeisarinnan vaikutus supistui nyt olemattomiin, vaikka hän oli ollut hallituskauden ensimmäisinä vuosina uskollisena neuvonantajana poikansa rinnalla. Ministerit, jotka olivat usein kuulleet Nikolain suusta kodikkaan ja koruttoman lauseen: "Neuvottelen asiasta äitini kanssa", oppivat nyt ymmärtämään, että Aleksandra lausui joka asiassa viimeisen sanan.
Aleksandra ei valitettavasti ollut valmistunut itsevaltiaan asemaan. Hän oli kyllä vakuuttunut itsevaltiuden jumalaisesta alkuperästä. Niinikään hänellä oli voimakas tahto, mutta hänen aivonsa eivät pystyneet harkitsemaan asioita valtioviisaasti, hänellä ei ollut mitään tietoja eikä kokemuksia, ja häneltä puuttui kallisarvoinen kyky osata voittaa itselleen ystäviä ja valita palvelijoita. Nämä olivat todellisia esteitä hänen tiellään valtaa kohti. Rakastunut Nikolai oli hyvin iloinen nähdessään vaimonsa toimivan todellisen keisarinnan tavoin hänen ihailevien silmiensä edessä. Aleksandra kaipasi opastusta ja sai sitä syvästä uskonnollisesta tunteestaan, joka oli muuttunut taikauskoiseksi vimmaksi. Hän uskoi, että Jumala tunsi erikoista mielenkiintoa itsevaltiuden periaatteen suojelemista kohtaan, koska kaikki kansanvaltaiset aatteet olivat lähtöisin paholaisesta. Oli välttämätöntä tietää Jumalan tahto täsmälleen, joten Rasputin tuli aivan välttämättömäksi: eikö hän ollutkin "Jumalan mies", jonka kohtalo oli lähettänyt pelastamaan ja suojelemaan Aleksandran lasta kuolemalta? Eikö hän ollutkin vakinaisessa yhteydessä taivaaseen, joka oli hänen ajatustensa alkulähteenä ja muodosti hänen lausumansa sanat? Eikö hän ollut se "ystävä", jonka läsnäolo tuki valtaistuinta ja pelasti Venäjän tuholta?
Rasputinin vaikutus valtion asioihin oli herättänyt niin suurta pahennusta ja kasvanut siinä määrin, että tammikuussa 1912 vanhoillinen sanomalehti Novoje Vremja vihdoinkin keskeytti äänettömyyden ja syytti julkisesti "musikkaa, joka oli täynnä juonia ja rumuutta, jolla oli humalaisen kasvot ja kummalliset silmät", joka "nimitti ja pani viralta piispoja" ja "joka henkilökohtaista kostonhimoaan tyydyttääkseen käytti hyväkseen suhteitaan kaikkeinkorkeimpiin piireihin". Rasputinista tehtiin välikysymys duumassa, ja Pyhää Synodia pyydettiin "suojelemaan uskon ja valtaistuimen pyhyyttä seikkailijalta". Joksikin ajaksi Rasputin vetäytyi kotikyläänsä, mutta sieltä käsin hän yhä edelleenkin ohjasi Aleksandran ajatuksia, ja kun hänen aiheuttamansa häväistyksen hälinä oli vaimennut, hän palasi Pietariin, ja maailmansodan alkaessa hän joutui Venäjän kohtaloiden määrääjäksi.
Venäjän-Japanin sodan jälkeisinä vuosina keisarinna Aleksandra oli epäilemättä niiden taantumuksellisten toimenpiteiden innokas puoltaja, joiden tarkoituksena oli supistaa sitä kansalaisvapautta, joka Nikolain oli ollut pakko myöntää v. 1905. Niitä valtiomiehiä, ennen kaikkea suurta Witteä, jotka olivat pitäneet perustuslaillista uudistusta välttämättömänä, pidettiin henkilökohtaisina vihamiehinä. Aleksandra vainosi heitä leppymättömällä vihalla. Hänestä tuli sen häpeällisen "Venäjän kansan liiton" tukipylväs, johon liittoon oli sekaantunut muutamia harvoja monarkisteja tavallisten rikoksellisten ja poliisiviranomaisten lisäksi. Hän salli kirjoittaa omansa ja keisarin nimen tämän järjestön luetteloihin, joka — niinkuin valtakunta sai pian tietää — oli vastuussa pogromeista ja kaikenlaisista väkivaltaisuuksista. Tämä keisariparin yhtyminen "Venäjän kansan liittoon" vierotti kansan lopullisesti hallitsijaparistaan. Oli sietämätöntä nähdä tavallisten rikostentekijöiden ottavan osaa pogromeihin yhtenä päivänä, saavan seuraavana päivänä vankeustuomion oikeusistuimessa ja sen jälkeisenä päivänä pääsevän yht'äkkiä vapaaksi keisarillisen herransa vaatimuksesta. Aleksandra ei tietenkään ollut selvillä "liiton" rikollisesta puolesta ja näki vain kaikessa tässä kiihkeitä uskollisuuden ilmauksia, joihin liiton jäsenet olivat horjahtaneet ansaitakseen keisarin suosion ja peittääkseen laittoman toimintansa jäljet.
Meidän on muistettava, että kuvattavanamme oleva nainen oli sairas. Tiedämme, millaisessa kuolettavan kauhun tilassa Aleksandra eli vuosikausia. Äidiltään hän oli perinyt erittäin herkkätunteisen luonteenlaadun, ja hänen ruumiillinen terveytensä oli ollut heikko nuoruudesta pitäen. Nikolai kertoo päiväkirjassaan, että Aleksandra jo nuorena tyttönä kärsi kovia kipuja ja väsyi helposti. Aleksandran omissa kirjeissä on lääkärismiehelle tarpeeksi ainesta johtopäätökseen, että Aleksandran terveys oli vakavasti huonontunut ennen kuin hän täytti neljäkymmentä sekä että hänen hermonsa olivat sellaisessa tilassa, että tuntuisi liian heikolta sanoa niiden olleen vain jännittyneet. Presidentti Poincaré kertoo muistelmissaan todistuksen tästä seikasta. Hän kävi Venäjällä ensimmäisen kerran v. 1912 ulkoministerinä ollessaan. Herra Poincarén saapuessa perille hänet opastettiin melkein heti Pietarhovin palatsiin Suomenlahden rannalle, jossa keisariperhe vietti kesän kuumimman ajan. Vieras vietiin erääseen oleskeluhuoneeseen odottamaan keisarin ja keisarinnan paluuta, sillä nämä olivat ajelulla puistossa.[74]
Odottaessani keisarin saapumista menin katselemaan ikkunoista, joista näkee pengermälle. Katselin vesiputouksia… Olin vaipunut näköalan tarkastelemiseen, kun palatsin pääkäytävän edustalle pysähtyivät korskuvien parihevosten vetämät avonaiset vaunut. Niissä tulivat keisari ja keisarinna. He palasivat parin kilometrin päässä olevasta Villa Aleksandriasta, vaatimattomasta asunnostaan. Nikolain kasvot olivat paahtuneet pronssinvärisiksi Suomen vesillä purjehtiessa, jolloin hän oli tavannut Kaiserin… Keisarinnalla oli yllään tumma puku. Pitseillä ja suurella, mustalla kamelikurjen sulalla koristettu leveä hattu varjosti hänen jonkin verran teräviä piirteitään. Seremoniamestari tuli luokseni ja opasti minut monien huoneiden läpi yksityisasunnon puolelle, jossa Nikolai II ja keisarinna rinnakkain seisten odottivat tuloani. Keskustelu kesti noin puoli tuntia, eivätkä he koko tuona aikana pyytäneet minua istuutumaan ja pysyivät itsekin liikkumattomina seisoallaan. Kaksi vuotta myöhemmin minun saapuessani tasavallan presidenttinä vastaanotto oli aivan toisenlainen, mutta v. 1912 hovitapojen vaatimukset olivat ankarat minun suhteeni. Keisari kohteli minua kuitenkin tavattoman huomaavasti… Hänen rinnallaan seisova keisarinna pysyi liikkumattomana kuin kuvapatsas. Mutta muutamien minuuttien kuluttua hän ilmaisi mielipiteensä liikahduttamalla päätään korostaakseen keisarin huomautuksia lisäten puolestaan joitakin harkittuja omia lauseita. Tuon tuostakin hänen kasvoilleen levisi äkkiä voimakas puna, ja näytti siltä kuin hän olisi tuntenut pistoksia sydämensä kohdalla tai kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.
Kaksi vuotta myöhemmin herra Poincaré kävi taas Venäjällä muutamia viikkoja ennen maailmansodan suuren murhenäytelmän alkamista. Herra Paléologue, Ranskan Venäjän hovissa oleva lähettiläs, kertoo muistelmissaan [75] hänen käynnistään. Eräänä iltana Nikolai tuli puolisonsa ja tyttäriensä kanssa siihen sotalaivaan, jolla Poincaré oli tullut Venäjälle. Joksikin aikaa keisari ja presidentti vetäytyivät viimeksimainitun huoneisiin keskustelemaan valtioasioista. Keisarinna jäi istumaan kannelle lähettilään kanssa, joka oli kohteliaasti hänen seuranaan. Herra Paléologue hämmästyi kovasti sitä äkillistä muutosta, joka tapahtui Aleksandran piirteissä: ne jännittyivät ja ilmaisivat kiihkeää ja hermostunutta levottomuutta. Ikäänkuin ei olisi voinut puhua keisarinna osoitti eleellä, että hänen lähellään soittava torvisoittokunta vaivasi häntä. Soitto lopetettiin oitis. Aleksandran vanhin tytär, joka oli istunut jonkin matkan päässä katsellen äitiään tarkkaavasti, tuli lähemmäksi, vaihtoi muutamia sanoja äitinsä kanssa ja virkkoi sitten lähettiläälle, että häntä pyydettiin istumaan keisarinnan vieressä, joka oli hyvin kiitollinen lähettiläälle siitä, että tämä oli ystävällisesti niin pian käskenyt lopettaa soiton. Tuskallisen ja jännittyneen äänettömyyden jälkeen keisari palasi kannelle ja vei puolisonsa heti kotiin. Sodan ukkospilvet peittivät pian sen jälkeen Euroopan taivaanrannan, ja tämän naisraukan osaksi tuli hoitaa itsevaltiaana maailman suurimman valtakunnan kohtaloita!
XIII. RASPUTIN
Kirjoittamaton laki suojelee historiallisen teoksen lukijaa kirjoittajan yksityisten mielipiteiden tyrkytykseltä. Se on aivan oikein, sillä henkilökohtaisten mielipiteiden runsaus pyrkii korvaamaan järjen tunteella ja tosiasiat vaikutelmilla. Tässä luvussa kirjoittaja kuitenkin rikkoo tätä hyvää sääntöä ja paljastaa muutamin välähdyksin henkilökohtaiset tunteensa. Kertomus on silloin sujunut käännekohtaan asti, kun ei Rasputin-aihetta enää voida välttää. Luotettavan aineiston lisäksi tekijällä on hallussaan välittömän tarkkailun tuloksia, mutta kynä, joka jo on laskettu paperille, on nostettu siitä yhä uudelleen, ja sellaiset lauseet, jotka jo on muovailtu valmiiksi, onkin jätetty lausumatta julki. Niin suuri on vastenmielisyyden tunne tätä inhoittavaa aihetta ajatellessa. Rasputinia historiallisena tekijänä ja Rasputinia patologisena ilmiönä voimme käsitellä tyynesti, mutta niitä ei voi erottaa siitä Rasputinista, joka on salaperäisen henkimaailman tuote, eikä irstailevasta mässääjä Rasputinista. Jotta saataisiin tämä kuolemanjälkeinen tutkimus tosiasioihin perustuvaksi, on haavurin veitsen viillettävä märkivää lihaa, ja inhon väreet karmivat tutkijan selkäpiitä. Kuvotuksen tunne valtaa tämän kirjoittajan, kun hänen ajatuksensa, jonka on mieli suuntautua tärkeisiin seikkoihin, sotkeutuukin vastenmielisiin yksityiskohtiin. Inhon tunnetta lisää se seikka, että tässä aiheessa on samalla erikoinen sairaalloinen vetovoima: sellainen vetovoima, joka saatanan töillä on lujaluontoisimpiinkin ihmisiin. Entisaikaan sitä manattiin juhlallisilla sanoilla: vade retro, Satanas!
Rasputinin tapauksessa on vaikeaa vetää rajaviivoja niiden eri henkilöllisyyksien välille, jotka asuivat hänen näkyvässä ruumiissaan. Siitä ei ole epäilystäkään, että niitä oli monta. Helpointa on selittää, että mies oli huijari ja kerskaili yliluonnollisista voimistaan, joihin sellaiset ihmiset olivat uskovinaan, jotka tiesivät, kuinka suuressa suosiossa hän oli hovissa. Me tiedämme kuitenkin hänellä olleen kannattajia, jotka uskoivat häneen ehdottomasti jo kauan ennen, kuin hän tutustui keisarinnaan ja tämän puolisoon. Nämä uskolliset kannattajat toimittivat hänet pois hänen siperialaisesta kotikylästään, veivät hänet Pietariin ja suosittelivat häntä Nikolaille ja Aleksandralle. Olemme tunteneet epäitsekkäitä naisia ja miehiäkin, jotka Rasputinin ollessa valtansa kukkuloilla kunnioittivat häntä "Jumalan miehenä" ajattelematta lainkaan mitään henkilökohtaista hyötyä. Näistä kiihkoilijoista tuli sellaisten häikäilemättömien seikkailijoiden uhreja, jotka käyttivät heitä välikappaleina omien alhaisten suunnitelmiensa toteuttamiseen. Tämä seikka ei voi muuttaa sitä asiaa, että Rasputin näytti monien silmissä pyhimykseltä. Rasputin itse oli vakuutettu siitä, että hänellä oli yliluonnollinen voima, ja hän uskoi vilpittömästi olevansa läheisissä väleissä Jumalan kanssa. Tavattomassa häpeämättömyydessään tämä usko omaan itseensä oli niin hämmästyttävä, että siihen tuli jonkinlaista suuruuden hohdetta. Rasputin ei hetkeäkään ajatellut, että hänen alhainen moraalinsa, karkeat rikoksensa ja raa'at tekonsa voisivat riistää häneltä aseman Jumalan valittuna. Päin vastoin ne kauheat teot, joita hän suoritti, olivat hänen kierossa mielikuvituksessaan jollakin salaperäisellä tavalla kilometripylväitä hengelliseen täydellistymiseen ja vapahdukseen johtavan tien varrella.
Länsimainen käsitystapa on vetänyt selvän rajaviivan hyvän ja pahan välille ja eroittaa jyrkästi hyveen paheesta. Mutta siinä itämaisessa ilmakehässä, joka ympäröi koko Venäjän elämää, on kaikki epäselvää. Rajat ovat mutkalliset ja häviävät usein kokonaan. Venäläisen mieli on epäilyksen läpitunkema, se on sielua repivää arvostelua, jossa ei ole pontta eikä perää, se on kaikkien vakiintuneiden asioiden vihaamista. Onko hyvä pahan vastakohta? Onko hyvä Jumalasta? Mutta mikä on hyvää, mikä on pahaa? Jos kaikki on Jumalasta, niin onko pahakin silloin hänestä? Siirtyen epäilyksestä paradoksiin ja paradoksista vakiintuneiden käsitysten kumoamiseen kiusaantunut slaavilainen sielu ponnahtaa hermoja tärisyttäviin korkeuksiin tai suistuu kuiluihin. Kun tähän lisätään mielikuvituksen lahja, on näyttämö valmiina oudoille tapauksille. Mitään muuta selitystä ei tarvita bolshevismin alkuperän ymmärtämiseksi Venäjällä. Marxin opin monet pykälät ovat ulkokuorena, samalla kun kaiken alla on myrkyn myllertämän sielun anarkia. Ei ole lainkaan ihmettelemistä, jos sellaisissa olosuhteissa oikeauskoinen oppi, kansan olemassaolon tärkeä osa, peittyy kerettiläisten kasvannaisten alle. Näistä on epäilemättä oudoin Klystyn lahko, jonka kannattajat uskovat sukupuolisen irstailun uskonnollisen haltioitumisen korkeimmaksi asteeksi. On todistettu, että Rasputin oli nuoruudestaan pitäen tämän sukupuolisten dervishien lahkon jäsen.
Tobolskin piirikunnassa olevan kotikylänsä karaistuneiden siperialaisten talonpoikien keskuudessa Rasputinista ei voinut tulla vaikutusvaltaista henkilöä. He olivat nimittäin tunteneet hänet lapsuudesta pitäen ja nähneet hänen pahat tekonsa, joista ei puuttunut hevosenvarkauttakaan, mitä rikosta maalaisväestö pitää erittäin inhottavana. Mutta naapuriluostarissa, jossa hän kävi usein, oli pyhimyksenkuva, ja se veti puoleensa suuren joukon pyhiinvaeltajia. Sattui niin, että erään maaseutukaupungin rikkaan kauppiaan hurskas vaimo — muuan niitä herkkäuskoisia naisia, joista ennen vanhaan tuli uskonnon pääkannattajia — joutui Rasputinin vihertävien silmien lumousvoiman alaiseksi ja tunnusti hänet "Jumalan mieheksi". Sillä tavoin sai alkunsa se ura, joka teki Rasputinista Venäjän mahtavimman miehen. Tuo taikauskoinen nainen vei ihmeidentekijän kotikaupunkiinsa ja esitti hänet ystävilleen. Rasputinin maine kasvoi nopeasti kulkien hänen edellään. Eivät ainoastaan naiset, jotka olivat hänen luonnollista riistaansa, uskoneet hänen pyhyyteensä, vaan typerät miehet ja piispatkin. Siirtyen ihailijapiiristä toiseen Rasputin kohosi nopeasti yhteiskunnan asteikossa, kunnes muutamien vuosien kuluttua tapaamme hänet vakiintuneena oraakkelina Pietarissa, epäjumalana ja uskonnollisen haltioitumisen lähteenä ministerien puolisoiden ja hovinaisten parissa. Rasputin piti tätä kohoamistaan oman suuruutensa eikä minkään onnen sattuman aiheuttamana. Tämä tavaton itseluottamus vain lisäsi hänen kannattajiensa intoa ja luottamusta häneen.
Niiden naisten joukossa, jotka noudattivat orjamaisesti Rasputinin tahtoa, oli nuori Anna Vyrubova, keisarinnan ystävä. Hänen isänsä herra Tanejev oli palvellut uskollisesti kolmea keisaria yksityissihteeristön päällikkönä. Annan ollessa vielä lapsi tutustui häneen keisarinna, joka ihaili hänen vaaleaa, enkelimäistä kauneuttaan. Pikku tytön silmissä oli rajaton määrä viattomuutta, joka ihmisen kasvaessa muuttuu kanamaiseksi typeryydeksi. Suloinen lapsi jumaloi kaunista keisarinnaa. Kerran Annan ollessa sairaana keisarinna tuli häntä katsomaan. Tämä käynti sattui samaan aikaan kuin taudin käännekohta, jonka jälkeen potilaan terveys alkoi nopeasti palata. Anna uskoi, että tuo valkea ilmestys oli pelastanut hänen henkensä. Hänen ihaileva kunnioituksensa keisarinnaa kohtaan muuttui koiramaisen uskolliseksi palvonnaksi. Mystillisyyteen taipuvainen Aleksandra oli valmis vakuuttautumaan siitä, että taivas tahtoi hänen ottavan tytön huostaansa. Järjestääkseen hänen asemansa elämässä keisarinna naittoi hänet eräälle keisarillisen huvipurren keikarimaiselle upseerille. Anna oli luovuttanut sydämensä toiselle, mutta hän noudatti keisarinnan käskyä. Avioliitto osoittautui kauheaksi erehdykseksi, ja se purettiin pian. Keisarinna, joka syytti itseään avioliiton solmimisesta, kiintyi entistäkin lujemmin Annaan ja otti hänet ystäväkseen ja uskotukseen. Tämä nuori nainen, jonka mitätön henkilöllisyys kuvastuu hänen julkaisemissaan muistelmissa, joutui uskonnollisen liikatunteellisuuden uhriksi, joten hänestä tuli vaivaton saalis Rasputinille. Tiedämme keisarinnan kirjeistä, kuinka lähellä Anna oli keisarillista perhettä. Häntä kohdeltiin pikemminkin tyttärenä kuin hovinaisena. Aleksandra moitti häntä hänen typeryydestään ja sanoi häntä takana päin "lihavaksi lehmäksi", mutta hänen mieleensä ei koskaan juolahtanut eroaminen hänestä, ei silloinkaan, kun Annan oikut herättivät hänessä suurta suuttumusta. Sillä Anna oli uskollinen sanansaattaja "Jumalan miehen" ja keisarinnan välillä. Hänen aivoraukkojensa oli pakko säilyttää — kuinka vaikeaa se olikaan! — Rasputinin lausunnot, jotka oli toistettava palatsissa. Että Rasputinin vaikutus Annaan oli vain henkistä laatua, kävi ilmi silloin, kun tutkintokomissioni, jonka väliaikainen hallitus oli asettanut vallankumouksen jälkeen halutessaan tunkeutua asioiden ytimeen, repi rikki arkaluontoisia salaisuuksia peittävän verhon. Anna oli Rasputinin orja ja hänen välikappaleensa. Sodan aikana kerran juna, jossa Anna matkusti Pietarista Tsarskoje Seloon, suistui raiteilta ja kaatui. Hänet vedettiin esiin pirstaleiden joukosta, ja lääkärit, jotka tutkivat hänen ruhjoutunutta ruumistaan, eivät antaneet juuri lainkaan toivoa. Järkkynyt keisarinna lähetti kutsumaan Rasputinia, joka tuli, seisoi kumartuneena Annan vieressä ja huusi hänen nimeään hänen korvaansa. Anna toipui syvästä tajuttomuuden tilasta, jota oli kestänyt tuntikausia, ja hänen terveytensä palasi nopeasti. Toisen jalan lyhemmyys jäi hänelle muistoksi tapaturmasta. Kävellä kolkutellen palatsin käytäviä keppeineen Anna rupesi taas hoitamaan velvollisuuksiaan Rasputinin puhetorvena.
Keisarinna ei halunnut päästää Rasputinia kovin kauas hovista. Hänen täytyi pysyä lähettyvillä siltä varalta, että hänen läsnäoloaan tarvittiin tsarevitshin pelastamiseksi. "Jumalan miehestä" tuli Pietarin vakinainen asukas. Hänen kanssaan tulivat hänen vaimonsa, yksi poika ja kaksi tytärtä, mutta heidät mainitsemme vain ohimennen, koska heillä ei ole mitään osuutta tarinassa. Pitkiksi ajoiksi Rasputinin perhe lähetettiin takaisin kotikylään, jossa he viettivät tavallisten maalaisten yksitoikkoista elämää. Tärkeämpiä Rasputinin elämässä olivat Dunja ja Kilina nimiset naiset. Dunja oli vanhahko siperialainen maalaisnainen — keittäjätär, palvelija, kirjuri ja neuvonantaja samalla kertaa. Hän oli tuntenut Rasputinin koko ikänsä, kohteli häntä hyvin vähän kunnioittavasti ja kuljeskeli huoneistossa ujostelematta ylimystöön kuuluvia ihailijoita, joita siellä oli kaikkialla. Kilina oli nunna, jonka Rasputin oli vietellyt. Hän oli liittynyt lujasti Rasputiniin, seurasi häntä minne tahansa tämä menikin ja hoiti kirjurin ja ovenvartijan velvollisuuksia. Henkilöt, jotka halusivat päästä Rasputinin puheille, kääntyivät joko Dunjan tai Kilinan puoleen. Nämä molemmat naiset olivat niitä välittäjiä, joiden käsien kautta hän otti vastaan rahalahjat.
Sivullisesta Rasputinin huoneisto näytti mielisairaalalta. Kun vieras oli portailla sivuuttanut pari salapoliisia, jotka hallitus oli lähettänyt valvomaan keisarillisen suosikin henkilökohtaista turvallisuutta, hän joutui pimeään homeelta haisevaan eteishuoneeseen, jossa hänen päällystakkiaan ei useinkaan ollut riisumassa palvelija, vaan joku hieno ylhäinen nainen, joka piti soveliaana alhaisten velvollisuuksien suorittamista "Jumalan miehen" kodissa. Eteisen takana oleva odotushuone oli täynnä ihmisiä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Koko Venäjä näytti olevan siellä edustettuna: talonpoikia nahkanutussa ja pitkävartisissa saappaissa lemuten mullalle ja lannalle istui nurkassa katsellen hämmästyneinä koolla olevaa seuruetta työn kovettamien käsien puristaessa lujasti asiapaperikääröjä, jotka he olivat tuoneet mukanaan näyttääkseen niitä "Jumalan miehelle", "joka sai puhua tsaarin kanssa". Heidän lähellään istui loistavapukuinen kaartinupseeri odottaen nöyrästi vuoroaan. Kookkaita maalaispappeja istui kuvapatsasmaisen liikkumattomina parta levällään tukevalla rinnalla, jossa sitäpaitsi riippui suuria ristejä painavissa rengasketjuissa. Siellä oli myöskin muutamia ylioppilaita, joilla niinikään oli jokin anomus esitettävänään. Mutta useimmat huoneessa istuvat ihmiset olivat naisia, talonpoikaisia ja aatelisia. Toisilla oli yllään kotikutoinen puku, toisten vaatteet taas oli tilattu Paquin'ilta Parisista. Oli nuoria tyttöjä, joiden kasvoilla oli haltioitunut ilme, ja oli vanhahkoja naisia, jotka olivat täynnä pyhää innostusta. Eräs syvässä surupuvussa oleva hieno nainen puristi pientä lasta rintaansa vastaan tuijottaen kyyneleisillä silmillään hellittämättä oveen, joka johti sisähuoneisiin. Huone oli täynnä hälinää. Ihmiset puhelivat ääneensä. Eräässä nurkassa muuan kuuluisa kuvanveistäjä kuunteli tunnetun sanomalehtimiehen rupattelua.
Huoneeseen tulee lihava olento, jonka rumilla kasvoilla on raaka ilme. Hänellä on ilmeisesti hyvin kiire. Hän on erään suuren pankin hallintoneuvoston puheenjohtaja. Pysähdyttäen Dunjan tämän rientäessä huoneen lävitse hän painaa setelin hänen käteensä, jolloin Dunja päästää hänet sisempiin huoneisiin. Tällä välin soi puhelin vimmatusti, ulko-ovi avautuu ja sulkeutuu lakkaamatta, lähettejä saapuu tuoden vasuja, suuria kääröjä ja kukkavihkoja.
Kehnosti valaistussa huoneessa Rasputin istuu pitkän pöydän päässä, jonka liina ei ole puhtaudella pilattu. Hänen edessään on samovaari, jonka vieressä on paljon laseja ja kirkkaan värisiä teekuppeja. Keskellä pöytää on ansarikukkia halvassa lasimaljassa ja uunin reunustalla on kukkia samoin kuin yleensä kaikkialla tuossa vaatimattomasti kalustetussa huoneessa. Rasputinin ympärillä on joukko ihailijattaria. He ovat sekalaista väkeä. Kuuluisan kenraalin korkea-arvoisen puolison vieressä, joka on kokonaan silkissä, sametissa ja jalokivissä, istuu pieni vanha eukko, joka vanhanaikuisesta puvustaan päättäen on saapunut suoraan Siperian erämaista. Kilina tarjoilee teetä naisille, jotka ojentelevat lasejaan Rasputinia kohti. Likaisin sormin tämä ottaa sokeripaloja kulhosta ja pudottaa ne teehen: tällä tavoin tee saa siunauksen. Naiset suutelevat nöyrästi hänen kättään. Hän juo runsaasti mieliviiniään madeiraa. Anna Vyrubova tulee huoneeseen suoraan Tsarskoje Selosta tuoden laukullisen papereita. Hän ei suostu istuutumaan, vaan sanoo huolehtivansa ihmisistä, jotka odottavat pääsyä "isän" puheille. Viimeksimainittu ehdottaa, että seura laulaisi kuorossa. Kilina antaa äänen, ja toiset yhtyvät säveleeseen, "Jumalan mies" matalalla bassollaan. Laulu keskeytyy, kun huoneeseen ilmestyy hieno nuori mies, joka muistuttaa Rasputinille, että on aika lähteä siihen hienoon ravintolaan, jonka yksityishuoneessa joukko liikemiehiä haluaa keskustella Rasputinin kanssa eräästä hallituksen sopimuksesta. Naiset nousevat lähteäkseen. He suutelevat Rasputinin kättä, ja hän puolestaan syleilee heitä ja suutelee huulille. Hän jakaa mustia ruiskorppuja, jotka kääritään hartaasti hienoon silkkiseen nenäliinaan ja pannaan käsilaukkuun. Dunja tuo epäsiistejä ruskeita paperikääröjä, ja hienot naiset sieppaavat ne hänen käsistään. Jos ne avattaisiin, tulisi niistä näkyviin "Jumalan miehen" likaisia ihopaitoja, joiden käyttäminen tuottaa terveyttä ja onnea. "Mitä likaisempi, sitä onneatuottavampi". Rasputin jää muutamiksi minuuteiksi kahden kesken Annan kanssa, jonka keisarinna on lähettänyt kysymään neuvoa eräässä valtiollisessa asiassa. Rasputin istuu majesteetillisessa asennossa siistimätön parta levällään valkoisesta silkistä valmistetulla puhtaalla paidanrinnalla. Tällaisen paidan hän tavallisesti sitoo vyötäisiltä silkkipunoksesta tehdyllä vyöllä. Hänen pitkäkyntiset sormensa leikkivät pitkillä harmailla partakarvoilla, samalla kuin hänen silmänsä tuijottavat kauas ja hänen huuliltaan putoilee oraakkelimaisen viisaita sanoja, jotka haltioituneen tarkkaavaisena kuunteleva Anna koettaa painaa mieleensä selostaakseen ne sitten tarkoin keisarilliselle emännälleen. Dunja tulee huoneeseen tuoden armjakin, venäläisen talonpojan takin. Rasputinin armjak on valmistettu mitä hienoimmasta verasta ja reunustettu kultakudoksella, kaulus ja sisustus on kallisarvoista kiiltonäädän nahkaa. Samanlaisesta nahasta valmistettu korkea lakki täydentää Rasputinin ulkonaisen asun hänen laskeutuessaan majesteetillisesti autoon, jossa muutamia upeasti pukeutuneita miehiä on kärsivällisesti istunut odottamassa tapaamisen iloa. He ajavat yksityisravintolaan, jonka ruokasaliin on valmistettu ylelliset kemut. Rasputin pakottautuu käyttäytymään moitteettomasti. Hän juo aika paljon, mutta hänen eleensä ovat hillityt ja hän kuuntelee hyvin tarkkaavasti suunnitelmaa, jota eräs pankkiiri esittää hänelle huomaavaisten tatarilaisten tarjoilijoiden liikkuessa äänettömin askelin huoneeseen ja ulos tuoden uusia ruokalajeja ja pulloja. Rasputinin huomautukset ovat sattuvia, mutta pian hänen mielialansa muuttuu, ja hän käskee kutsumaan mustalaiset sisään. Muutamia minuutteja myöhemmin nämä ilmestyvät huoneeseen — muuan niitä kuuluisia mustalaiskuoroja, joiden itämaalaishenkiset laulut ovat ilahduttaneet venäläisiä monien sukupolvien ajan — naiset istuvat tuoleilla etualalla mieslaulajien seisoessa heidän takanaan. Heidän tummat kasvonsa ja välähtelevät silmänsä ilmaisevat etelämaista alkuperää, jota ei vuosisatoja kestänyt oleskelu kylmässä ilmanalassa ole voinut sammuttaa. Nojaten päätään käsiinsä Rasputin istuu pöydän ääressä kuunnellen laulajien sulosointuisia ääniä. Äkkiä hän ponnahtaa pystyyn ja käskee mustalaisten laulaa hänen mieluisinta tanssilauluaan. He noudattavat kehoitusta, ja Rasputin rientää huoneen keskelle ja alkaa tanssia. Poissa on hänen äskeinen välinpitämättömyytensä. Hänen silmänsä liekehtivät, ja hänen liikkeensä ovat joustavat. Hän hihkuu hurjasti ja nielaisee lasillisen toisensa perästä mielimadeiraansa. Laulu kiihtyy kimeämmäksi, ja Rasputin pyörii pyörimistään kuin suuri hyrrä, joka on pantu kiivaaseen vauhtiin hurjan musiikin voimalla. Hän sieppaa lautasen ja viskaa sen hihkaisten kiiltävään kuvastimeen, joka pirstoutuu sirottaen helähteleviä sirpaleita lattialle. Illan hetkien kuluessa huone täyttyy. Tunnettuja henkilöitä ja vento vieraita kerääntyy katsomaan, kuinka "Jumalan mies" riehuu. Poliisiupseereita seisoo vaatimattomasti oven takana käytävässä valmiina puuttumaan asiaan, jos pahennus kiihtyy liian suureksi ja varsinkin jos Rasputin tarvitsee suojelua. Viimeksimainittu käyttäytyy kuin mielipuoli: hänen kasvonsa ovat kuolonkalpeat, ja hänen tuijottavat silmänsä näyttävät oikeilta paheen hetteiltä. Hän tanssii kuin riivattu heittäytyen tuon tuostakin sohvalle siemaistakseen pikarillisen voimakasta viiniä, Pikkutunneilla tulee Kilina juoksujalkaa: on saapunut lähetti Tsarskoje Selosta, jonne "Isän" toivotaan tulevan mahdollisimman pian, Rasputin huutaa kovalla äänellä kieltävän vastauksen: "Odottakoon!" mutta vieraat ympäröivät hänet ja pakottavat hänet lähtemään levolle. Hän vastustelee, mutta muuan huoneeseen pujahtaneista kauniista naisista tarttuu hänen käteensä ja houkuttelee hänet lähtemään mukaansa. Kietoen käsivartensa naisen hartioiden ympäri hän saapastelee ovelle polkien jaloillaan tahtia mustalaisten laulun mukaan ja huutaen rienaavia herjasanoja, joita paikalla olevat ihmiset kuuntelevat ääneti. Mutta Rasputinin mieleen juolahtaa äkkiä eräs ajatus. Epävarmoin askelin hän palaa pöydän luokse, jolle on kaatunut viiniä ja joka on sekasotkun peitossa. Taskuistaan "Jumalan mies" vetää esiin pienen, tavallisen lasipullon. Epävarmalla kädellään ja kaataen paljon viiniä pöydälle hän täyttää pullon madeiralla ja viitaten kädellään ympärillä seisoville panee taas pullon taskuunsa. Tämän jälkeen hän lopultakin lähtee toverinsa puolittain kannattamana ja hoilaten täyttä kurkkua rivoa laulua voimakkaalla äänellään. Mutta muutamien tuntien perästä Rasputin, jonka toipumiskyky on kerrassaan ihmeellinen, ajaa nopealla autolla Tsarskoje Seloon niin virkeänä kuin ei hänen yölliseen ohjelmaansa olisikaan kuulunut viiniä, laulua ja naisia, vaan pitkä ja rauhallinen yön lepo.
Rasputin otettiin vastaan itse palatsissakin, mutta keisarinna tapasi hänet sentään mieluummin sen vaatimattoman talon vähäisessä vierashuoneessa, jonka hän oli lahjoittanut Anna Vyrubovalle aivan palatsin porttien vierestä. Meidän hallussamme olevat todistuskappaleet osoittavat, että "Jumalan mies" pysyi keisarillisen holhokkinsa seurassa täysin säädyllisenä. Hän hillitsi käytöstapansa ja kielenkäyttönsä varoen karkeita ja herjaavia huomautuksia. Hänen käytöksensä oli ystävällisen maalaisen käytöstä. Hän puhutteli keisarinnaa (ja keisaria) tuttavallisella "sinä" sanalla, mutta hänen tuttavallisuutensa oli läheisen ystävän tuttavallisuutta. Ja ystävänä keisarinnakin häntä ajatteli. Hänen kirjeissään toistuvat tuon tuostakin sanat "ystävä" ja "ystävämme". Heikkohermoinen Aleksandra tunsi mielenrauhaa saadessaan keskustella pitkään "ystävänsä" kanssa. Rasputin puheli niin tyynesti ja yksinkertaisesti ja niin luottavasi! Aleksandra ei ymmärtänyt kaikkia hänen salaperäisiä ja monimutkaisia lauseitaan, mutta hänestä oli lohdullista keskustella sellaisen olennon kanssa, joka oli niin lähellä Jumalaa. "Ystävä" oli pelastanut hänen poikansa, ja hänen läsnäolonsa oli turvakeinona, joka estäisi uusia vaaroja ilmestymästä uhkaamaan tuota kallista henkeä. Mutta "ystävä" olikin niin viisas. Hänen neuvonsa olivat verrattomat kaikissa tärkeissä asioissa. Aleksandra esitti kankealla venäjänkielellään "ystävälleen" ne pulmat, jotka huolestuttivat monista töistään huolehtivaa Nikolaita, ja totta on, että Rasputin välistä terveellä talonpojan elämänkatsomuksellaan ja Venäjän sisällisten asioiden tuntemuksellaan kykeni antamaan paremman neuvon kuin ministeri, joka oli viettänyt koko ikänsä virkavaltaisessa Pietarissa. Tärkeistä virkanimityksistä keskusteltiin "ystävämme" kanssa, joka suositteli toisia ehdokkaita ja varoitti toisista. Ensinmainitut olivat tavallisesti niitä, jotka olivat hänen ihailijoitaan, ja jälkimmäiset taas sellaisia, jotka kohtelivat häntä ylenkatseellisesti.
Pitäen mielessään pankkiireille antamansa lupauksen Rasputin ei unohtanut pyytää keisarinnaa huolehtimaan siitä, että hänen puolisonsa hyväksyisi Rasputinin ystävien esittämän taloudellisen suunnitelman. Kun he olivat käsitelleet juoksevat asiat, keskustelu Annan vierashuoneessa kääntyi uskonnollisiin asioihin, joka aihe herätti keisarinnan elävää harrastusta ja josta hänen "ystävänsä" puhui mieleenpainuvasti. Aleksandran kasvoille oli levinnyt suuren tyytyväisyyden valaistus, hänen tuskallisesti kiristyneiden suupieltensä jännitys laukesi, hänen silmänsä eivät enää tuijottaneet niin tiukasti, ja hänen kasvojensa ilme nuortui. Rasputin puheli yhä kuin kehtolaulua laulaen. Uskonnollisista kysymyksistä hän siirtyi kuvailemaan erakon elämän kauneutta Siperian erämaissa. Hän kertoi puista ja kukista ja lupasi näyttää Aleksandralle jonakin päivänä siperialaisen kotikylänsä, jossa elämä oli yksinkertaista, vapaata ja lähellä Jumalaa. Aleksandra kuunteli haltioissaan ja suuteli Rasputinin likaista kättä tämän mutistessa siunauksensa Aleksandran pään päälle. Anna tuli sisään muistuttamaan keisarinnalle, että tämän oli määrä ottaa palatsissa vastaan muutamia korkeasyntyisiä naisia. Tuskallinen ilme palasi Aleksandran silmiin, hän nousi vastahakoisesti, ja hänen huulensa puristuivat ohueksi viivaksi. Hänen "ystävänsä" kehoitti häntä olemaan reippaalla mielellä ja lupasi, että kaikki sujuisi hyvin. Ollessaan jo lähtemäisillään huoneesta Rasputin palasikin äkkiä, veti taskustaan esiin pienen pullon, joka oli täynnä ruskeaa nestettä, ja antoi sen keisarinnalle vakuuttaen juhlallisesti, että pullossa olevalla viinillä oli sellainen ominaisuus, että se tuotti onnea sitä nauttivalle henkilölle. Aleksandra otti kallisarvoisen pullon ojennettuihin käsiinsä ja painoi sitten huulensa siihen: kuningatar Viktorian tyttärentytär oli ruvennut uskomaan taikojen voimaan. Nikolain ollessa sodassa Aleksandra lähetti hänelle erinäisiä Rasputinin siunaamia esineitä varjellakseen häntä pahalta ja tuottaakseen hänelle onnea. Tammik. 11 p:nä 1916 Aleksandra kirjoitti:
Älä vain pidä minua mielettömänä tämän pikku pullon vuoksi, mutta ystävämme lähetti hänelle (Annalle) yhden tällaisen nimipäiväjuhlastaan, ja me otimme siitä kumpikin kulauksen, ja minä syljin tämän suustani pulloon — luultavasti se on madeiraa. Minä nielin osan hänen vuokseen — kuin lääkkeen — tee sinäkin niin, ole hyvä, vaikka se onkin sinusta vastenmielistä. Kaada se lasiin ja juo se kaikki hänen terveydekseen, niinkuin mekin joimme.
Nikolai, joka oli aivan kiinni sotatoimien johtamisessa, ennätti kuitenkin sähköttää vastaukseksi:
"Sydämelliset kiitokset kirjeistäsi ja pikku pullosta".
Sitäpaitsi hän kirjoitti:
Pikku kyyhkyni, kiitän sinua sydämestäni rakkaasta kirjeestäsi ja myöskin pullosta ja kukasta, jotka tulevat ystävältämme. Join viinin suoraan pullosta hänen terveydekseen ja menestyksekseen — join sen kaikki viimeiseen pisaraan asti.
Erään toisen kerran, kesäk. 14 p:nä 1915, keisarinna oli kirjoittanut:
Lähetän sinulle kepin — kalan, joka pitää lintua — joka on lähetetty ystävällemme uudesta Athoksesta [76] sinulle annettavaksi. Hän käytti sitä ensin ja lähettää sen nyt sinulle onnenesineeksi. Jos voit, niin käytä sitä joskus. Se olisi hauskaa. Iloitsen ajatellessani, että se joutuu sinun huoneisiisi lähelle sitä, jota herra Philippe on käyttänyt.
Aleksandra uskoo lujasti Rasputinin yliluonnollisiin kykyihin. Hän on vakuutettu siitä, että Rasputin voi vaikuttaa sääsuhteisiinkin. Niinpä hän kirjoittaa jouluk. 22 p:nä 1915:
Ystävämme rukoilee aina ja ajattelee sotaa. Hän sanoo, että meidän on ilmoitettava hänelle heti, jos jotakin erikoista tapahtuu. Anna kertoi hänelle sumusta,[77] ja hän moitti sitä, ettei hänelle ollut asiasta ilmoitettu paikalla. Hän sanoo, ettei enää tule haitaksi uutta sumua.
Vaikka Rasputin harrastikin paljon silmänkääntäjäntemppuja, koska huomasi, kuinka suuri vaikutus niillä oli hänen kannattajiinsa, olemme ehdottomasti sitä mieltä, että tuo mies ei ainoastaan uskonut horjumatta olevansa läheisessä suhteessa Jumalaan, vaan myöskin, että hänellä tosiaankin oli hallussaan sellaisia voimia, joiden täsmällistä luonnetta emme pysty käsittämään. Seuraava kuvaus, jonka on esittänyt luotettava todistaja, antaa käsityksen niistä salaperäisistä tapahtumista, joita sattui.[78]
Rouva Djanumova, moskovalainen nainen, oli tutustunut Rasputiniin sodan aikana. Hänen läheisiä omaisiaan vainosivat viranomaiset, jotka epäilivät heidän olevan yhteydessä saksalaisten kanssa, ja rouva Djanumovan ystävät sanoivat hänelle, ettei hän voinut saada apua keneltäkään muulta kuin Rasputinilta, jolla oli vaikutusvaltaa hovissa. Hän pettyi kuitenkin toiveissaan, koska hän ei suostunut maksamaan hintaa, jota Rasputin häneltä vaati avustuksestaan. Hän kävi kuitenkin Rasputinin henkilökohtaisen vaikutusvoiman lumoamana jonkin aikaa hyvin usein vieraisilla tämän asunnossa saattaen siten tarkkailla, mitä siellä tapahtui. Hänellä oli muutamia kertoja mukanaan kälynsä, joka vahvistaa hänen kertomuksensa todeksi.
Rouva Djanumovan sisarentytär oli heikko lapsi. Lääkärit sanoivat hänen tilaansa toivottomaksi, kun hän tulirokkoa sairastaessaan sattui saamaan yht'aikaa kurkkumädän, keuhkotulehduksen ja munuaishäiriöitä. Tästä peloittavasta asiaintilasta rouva Djanumova sai tiedon samalla hetkellä kun oli lähdössä hotellistaan Rasputinin asuntoon. Oudolla vaistollaan viimeksimainittu ymmärsi paikalla, että jotakin oli hullusti. Kuullessaan surullisen uutisen hän tarttui vieraansa käteen. Rouva Djanumova kertoo asiasta seuraavasti:
Tapahtui jotakin merkillistä, jota en osaa selittää. En kykene sanomaan, mitä se oli. Hän tarttui käteeni. Hänen kasvonsa muuttuivat: ne olivat kuin vainajan kasvot, keltaiset, vahamaiset ja liikkumattomat, kauheat. Silmämunat pyörähtivät ylös päin, niin että vain valkuaiset näkyivät. Hän tempoi rajusti käsiäni ja toisteli kumealla äänellä: "Hän ei kuole, hän ei kuole, hän ei kuole". Sen jälkeen hän päästi käteni irti, hänen kasvoilleen palasi entinen väri, ja hän puhui muista asioista, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut… Illalla sain sähkösanoman: "Alice parempi, kuume laskee"… Menin Rasputinin luokse ja näytin hänelle sähkösanoman. "Autoitteko te todellakin?" kysyin, vaikk'en tietystikään uskonut sitä. Hän vastasi aivan vakavasti: "Mutta minähän sanoin teille, että hän paranee taas". — "Koettakaa siis vielä uudelleen, että hän parantuisi täydellisesti".— "Pikku hupakko, kuinka minä voisin? Sehän ei ollut minun tahtoni, vaan se tuli ylhäältä. Ei sitä voi toistaa. Mutta älkää olko huolissanne: olenhan jo sanonut, että lapsi parantuu"… En unohda koskaan, millaiset hänen kasvonsa olivat hänen pitäessään kiinni käsistäni: ne olivat vainajan kasvot, ja minua värisyttää ajatellessani sitä.
XIV. VIELÄ RASPUTINISTA
Rasputinin vaikutusvaltaa keisarinnaan ei voi ymmärtää, jollei ota huomioon sitä seikkaa, ettei heillä koko heidän tuttavuutensa aikana ollut puhetta rahoista. Vallankumouksen jälkeen tutki väliaikaisen hallituksen asettama tutkimuskomissioni asioita, ja bolshevikit jatkoivat valtaan päästyään tätä tutkimusta toivoen saavansa paljastetuksi keisarillisen hallituksen synnit. Sillä tavoin saadussa todistusaineistossa ei ainoakaan kohta osoita, että keisari ja keisarinna olisivat pitäneet huolta Rasputinin raha-asioista. Päinvastoin on todettu, että "Jumalan miehen" taskuihin virtaava raha tuli aivan toisista lähteistä.
Nikolai ja Aleksandra viettivät suljettua elämää, jossa ei raha ollut tarpeen. He eivät käyneet myymälöissä, eivät ostaneet lippuja eivätkä maksaneet laskuja. Heidän ei edes ollut mahdollista lahjoittaa ropoa kerjäläiselle. Keisarilla ei ollut lompakkoa eikä keisarinnalla rahakukkaroa. Nuoruudessaan Aleksandra oli saanut tietää, mitä käyttövarojen niukkuus merkitsee, mutta hänen mentyään avioliittoon olivat ne huolet siirtyneet entisyyteen. Nikolaille kirjoittamissaan kirjeissä hän käsittelee heidän käytännöllisiä kotiasioitaan, mutta rahaa ei mainita koskaan muulloin kuin hyväntekeväisyyteen ja valtion asioihin tarvittavia suuria summia. Rasputinin vaikutusvalta oli niin suuri siitä syystä, että hän varoi suosionosoitusten pyytämistä itselleen. Kun hänen poikansa oli vaarassa joutua reserviläisenä rintamalle maailmansodan aikana, hän teki kaikkensa estääkseen sen. Silloinkaan hän ei pyytänyt suosionosoitusta. Hän asettui henkilökohtaisen omanvoitonpyytämättömyyden kannalle kehoittaen jättämään kutsumatta sen reservin ikäluokan, johon hänen poikansa kuului, sillä tekosyyllä, että sitä tarvittiin peltotöihin. Rasputin oli ovela ja ymmärsi, että oli hänen etujensa mukaista lujittaa siveellistä vaikutusvaltaa keisaripariin välttämällä aineellisten etujen pyytämistä. Sillä tavoin hän sai sitäkin enemmän ihailijoiltaan ja varsinkin niiltä ihmisiltä, jotka tarvitsivat hänen apuaan asioidessaan hallituksen eri osastojen kanssa. Silläkään tavoin Rasputin ei kerännyt suurta varallisuutta niinkuin hän olisi voinut helposti tehdä, ja on aivan varmaa, ettei raha ollut hänestä tärkein elämän aarre sekä että hän tuhlasi aina paikalla suurimman osan siitä, mitä oli saanut.
Oli vahinko, etteivät keisari ja keisarinna epämaailmallisuudessaan koskaan ajatelleet hetkeäkään "ystävänsä" aineellista hyvinvointia. Ja on tuhatkertainen vahinko, etteivät he kehoittaneet häntä ottamaan valtion rahastosta kaikkea, mitä tarvitsi. Siitä olisi noussut suuri hälinä, mutta Rasputinista ei olisi tullut niiden hämärien rahamiesten liittolaista, joiden yhteys häneen kehittyi kansalliseksi vaaraksi maailmansodan aikana. Tämä yhteys oli mahdollinen siitä syystä, ettei Venäjällä keisarillisen hallituksen aikana ollut lainpyhyyttä. Lakia saattoi rikkoa rankaisematta, jos vain keksi oikean tien suojelun hankkimiseksi. Ihmisten tahdon ja omantunnon prostituoimisesta oli seurauksena käsitys, että "lait ovat olemassa sitä varten, että niitä rikottaisiin". Koska Rasputin oli ilmeisesti paras tie henkilökohtaisten pyyteiden perilleviemiseksi, silloinkin, kun ne olivat säädöksien vastaisia tai suorastaan jyrkästi lainvastaisia, rohkeimmat lainrikkojat joutuivat hänen ystävikseen. Kun Rasputinin oma käsitys hyvästä ja pahasta oli kerrassaan nurinkurinen, hän veti puoleensa samanmielisiä ihmisiä. Sitäpaitsi hän tarvitsi rahaa, ja mistä hän olisi saanut sitä helpommin kuin rahamaailman takakujilta?
Vihatessaan myrkyllisesti Romanoveja bolshevikit eivät tyydy esittämään viimeksimainittuja vastaan sellaisia syytöksiä, jotka perustuvat ylenmäärin runsaaseen ja luotettavaan aineistoon. He haluavat todistaa, että Nikolai ja Aleksandra olivat myöskin maansa kavaltajia eivätkä ainoastaan harhaanjohdettuja ja hupsuja ihmisiä. Tätä maankavallusta on koetettu todistaa eräällä julkisen valvonnan alaisena Moskovassa [79] julkaistulla teoksella, jossa koetetaan kaikin keinoin osoittaa, että keisarinna Nikolain tieten puuhasi erikoisrauhaa Venäjän ja keskusvaltojen välille. Sen pahempaa ei ole kuitenkaan saatu ilmi, kuin että Aleksandra oli kirjeenvaihdossa veljensä Hessenin suurherttuan kanssa, joka koetti kirjeissään tasoittaa tietä parempien välien aikaansaamiseksi molempien hallitusten kesken, mutta ei ole mitään todistuksia siitä, että hänen sisarensa olisi antanut hänelle pienintäkään toivoa tämänsuuntaisten hankkeiden menestymisestä. Päinvastoin tiedämme Aleksandran kirjeistä, että hän kannatti täysin uskollisesti Nikolaita, joka oli juhlallisesti vannonut pitävänsä asiansa yhteisenä liittoutuneiden kanssa. Vaikka venäläiset sanoivat Aleksandraa Njemkaksi, ei hän itse lainkaan pitänyt itseään saksalaisena. Hän oli oman käsityksensä mukaan hyvä venäläinen. Vahinko vain, että hänen käsityksensä asioista oli väärä. Prinssi Max, Badenin suurherttuakunnan perijä ja Vilhelm II:n viimeinen kansleri, mainitsee raskaasti kirjoitetussa, mutta arvokkaassa teoksessaan [80] yrityksistä, joita Saksan taholta tehtiin suhteiden säilyttämiseksi sodan aikana niihin Venäjän keisariperheen jäseniin, jotka olivat saksalaista syntyperää. Hän ei sano kaikkea, mitä tietää, mutta selvästi käy ilmi, ettei mitään merkittävää saatu aikaan. "Saksalaiset" suuriruhtinattaret päin vastoin varoivat nostamasta sormeakaan entisen isänmaansa avustamiseksi millään tavoin, vaikkapa olisivatkin itse sitä halunneet. Eikä keisarinnan nimeäkään edes mainita!
Kun bolshevikkien "historioitsija" ei kykene todistamaan keisarinnaa itseään syylliseksi, hän koettaa saavuttaa tarkoituksensa osoittamalla, että keisarinnaa ohjaava Rasputin oli yhteydessä Pietarin saksalaismielisten kanssa. Mitä tulee Saksan sekaantumiseen Venäjän asioihin, täytyy bolshevikkeja pitää pätevinä todistajina, sillä olivathan juuri heidän läheiset suhteensa Hindenburgin pääesikuntaan helpottaneet heidän paluutaan Venäjälle 1917. Toivoessaan voivansa todistaa keisarinnan syylliseksi Rasputinin välityksellä he tekevät suuren numeron siitä, että viimeksimainitun rahamaailman piireihin kuuluvat ystävät olivat Saksan palkkaamia yllyttäjiä ja vakoilijoita. He osoittavat tosiaankin toteen, että saksalaiset saattoivat maailmansodan aikana suuressa määrin käyttää Rasputinia arvokkaiden tietojen hankkimiseen. Näyttää siltä, että muutamat niistä rahamiehistä, joiden kanssa hän oli läheisissä väleissä, olivat Saksan asiamiehiä. He tapasivat "Jumalan miehen" säännöllisesti muutamia kertoja viikossa, ja viinilasin ääressä he saivat häneltä tärkeitä tietoja, jotka keisarinna itse oli uskonut hänelle. Aleksandra ilmaisi Rasputinille erinäisiä sotauutisia, koska halusi "ystävänsä" neuvoja ja esirukouksia. Rasputin puolestaan ei näytä kertaakaan epäilleen, mihin tarkoituksiin hänen mässäysaterioilla tekemiään varomattomia huomautuksia käytettiin. Keisarinna oli viaton uhri, mikä käy ilmi siitä bolshevikkien julkaisussa paljastetusta tosiasiasta, että Saksan yleisesikunnan tietoon saatettiin yksinpä se aikataulukin, jonka mukaan keisarin juna kulki rintaman takana. Marrask. 3 p:nä 1915 Aleksandra kirjoittaa:
Hän [81] on tuonut minulle sinun salaiset [82] matkaohjeesi, enkä virka niistä sanaakaan kenellekään muulle kuin Ystävällemme, jotta hän voisi varjella sinua kaikkialla.
Tutkimuskomissionin pöytäkirjoissa on sen todistusaineiston joukossa, joka on saatu poliisipäällikkö Beletskiltä, seuraava kohta:
"Nikolai II:n matkat tiedettiin Saksassa. Keisarin junien kulkuvuorotkin olivat siellä selvillä. Niinpä marraskuussa 1915, kun tsaari ja kruununperillinen olivat matkalla rintamalle, tiedoitettiin länsirintaman raportissa, että saksalainen lentokone heittäisi pommin radalle Bahmatshin taakse. Junan oli määrä saapua Sarnyn asemalta. Saksalaiset olivat selvillä keisarillisen junan kulkuvuoroista, jopa kulkuajoistakin, niinkuin myöhemmin sain tietää… Mutta tapahtuikin odottamatonta: kruununperillisen nenästä alkoi vuotaa verta, jolloin juna sai määräyksen lähteä paikalla päinvastaiseen suuntaan Tsarskojeen. Samanaikaisesti saksalainen lentokone pommitti määrätyllä paikalla hyvin korkealta apujunaa, joka kulki keisarin junan edellä".
Kun Beletski ilmoitti tämän tutkimuskomissionille, ei hän ollut voinut tietää, että oli olemassa sähkösanoma, jossa Nikolai ilmoitti puolisolleen suunnitelmissaan tapahtuneesta äkkimuutoksesta:
Koko päivän on Aleksein nenästä vilustumisen vuoksi vuotanut verta.
Lääkärin määräyksestä olen päättänyt palata päämajaan. Minusta olisi
hauskaa, jos tulisit viettämään jouluk. 6 päivän meidän kanssamme.
Syleilen sinua hellästi. Nikolai.
Tämä sähkösanoma, jonka bolshevikkitutkijat saivat haltuunsa paljoa myöhemmin, oli lähetetty rautatieasemalta, josta ei ollut tunninkaan matka Beletskin mainitsemaan Bahmatshiin.
Bolshevikit selittävät hyvin yksityiskohtaisesti, että Saksan vakoilujärjestelmän tukikohdat Venäjällä olivat yhteydessä Berlinistä käsin rahoitetun suuren sähköyhtiön toimistojen kanssa, joita oli Moskovassa, Pietarissa ja muissa kaupungeissa. Me voimme täydentää tätä tietoa eräällä lisäselityksellä, jota bolshevikit eivät ole päästäneet julkisuuteen. Kysymyksessäolevan yhtiön johtajana oli Krasin vainaja, Leninin oikea käsi, joka oli niihin aikoihin olevinaan kapitalismin uskollinen palvelija. Sodan aikana isänmaalliset venäläiset koettivat takavarikoida tämän liikkeen, mutta se ei onnistunut. Niinikään asetettiin erikoinen komissioni, jonka piti ryhtyä toimenpiteisiin vastustaakseen saksalaisen pääoman ylivaltaa Venäjän teollisuusyrityksissä. Mutta kun sama Krasin erään silmänkääntötempun avulla joutui sen jäseneksi, voimme ymmärtää, miksi komissionin toiminta oli alusta pitäen aivan lamassa: siinä on hyvä esimerkki Saksan ja bolshevikkien läheisestä yhteydestä, jota yhteyttä on jatkunut sodan jälkeen yhteistoiminnan muodossa saksalaisten junkkerien ja moskovalaisten kommunistien välillä.
Sama esimerkki todistaa, ettei Aleksandra voinut olla tietoinen rikostoveri. Kieroonkaan suuntautunut mielikuvitus ei voi millään ponnistuksilla myöntää hänen tahallaan edistäneen Saksan asiaa panemalla vaaraan rakkaan miehensä ja poikansa hengen. Olemme taipuvaisia uskomaan senkin, että Rasputin oli tietämättään tehokkaasti järjestetyn vakoilutoiminnan välikappale. Tätä vahvistaa eräs Hvostovin tutkintokomissionille antama lausunto. Hän oli ollut sisäministerinä ja tiesi siis kaikki, mitä oli tekeillä Rasputinin seurapiirissä. Hän kertoo:
Rasputin oli käymässä Tsarskojessa, ja R. [83] pyysi häntä ottamaan selville, oliko odotettavissa eteneminen vai ei. R. selitti tarvitsevansa tätä tietoa voidakseen ratkaista, ostaisiko hän metsiä Minskin piirikunnasta (rintaman takana). Jos nimittäin etenemistä suunniteltiin, oli puuaines hyvin kallisarvoista. Palatessaan Tsarskojesta Rasputin kertoi mitä oli keskustellut keisarin kanssa. Nikolai oli sanonut, ettei etenemistä voisi tapahtua… "Mutta milloin te sitten etenette?" Rasputin kysyi. "Saamme kiväärit vasta kahden kuukauden kuluttua. Aikaisemmin en voi…"
On helppo käsittää, mitä kaikkea hyötyä Berlinillä oli tästä arvokkaasta uutisesta.
Tämä vie meidät lordi Kitchenerin traagilliseen loppuun Hampshiren tuhoutuessa. Aleksandran toukok. 22 p:nä (joka vastaa Gregoriaanisen kalenterin kesäk. 5 päivää) kirjoittamassa kirjeessä on seuraava jälkihuomautus:
"Sanotaan Kitchenerin saapuvan tänne tai päämajaan 28 p:nä".
Värisyttää ajatellessa, että tämä "sanotaan" tarkoittaa Rasputinin löyhäsuista puhetta vihollisen asiamiesten läsnäollessa. Kitchenerin murhenäytelmä kuvaa muutoin erittäin sattuvasti Rasputinin vaikutusta Aleksandran mielipiteisiin. Saatuaan tiedon tuosta tapahtumasta hän kirjoitti miehelleen:
"Millaisen murhenäytelmän uhriksi Kitchener joutuikaan! Sehän on kuin oikeaa painajaisunta, ja mikä tappio englantilaisille!"
Tähän Nikolai vastasi:
"Eiliset tunteeni olivat laadultaan sekalaisia: iloisia meidän menestyksestämme ja samalla tuskallisia Kitcheneristä saamamme surullisen uutisen vuoksi".
Paria viikkoa myöhemmin Aleksandra kuitenkin kirjoitti:
"Ystävämme on sitä mieltä, että Kitchenerin kuolema oli meille eduksi, koska hän olisi voinut myöhemmin vahingoittaa Venäjää. Siinä ei myöskään ole mitään suremista, että hänen paperinsa tuhoutuivat hänen kerallaan. Ystävämme näet pelkää Englannin suhtautumista meihin sodan jälkeen rauhanneuvottelujen alkaessa".
Ei voi kieltää, että Rasputinilla oli selvät valtiolliset mielipiteet. Hän edusti Venäjän kansan syvää rauhanrakkautta. Sillä tarina musikan ja hänen edustajansa, venäläisen sotamiehen, taistelunhalusta on pelkkää tarua. Venäjänkieli on meidän tietääksemme ainoa, jossa käsite "mennä sotaan" ilmaistaan sotilaiden keskuudessa sanoilla: "meidät ajetaan taisteluun". Eräässä vanhassa Novoje Vremjan numerossa (1913, N:o 13266) näemme mainittuna, millaisia sanoja Rasputin käytti puhuessaan sodan kauhuista eräälle sanomalehtimiehelle:
Kristityt varustautuvat sotaan, saarnaavat sodan puolesta, kiduttavat itseään ja kiduttavat kaikkia toisia. Sota on paha asia, ja kuitenkin kristityt syöksyvät suoraa päätä siihen, sen sijaan että nöyryyttäisivät itsensä… Ylipäänsä voi sanoa, ettei sodasta ole mitään hyötyä, sillä siinähän riistetään toinen toiseltaan henki ja hyviltä asioilta henki, rikotaan Kristuksen lakia ja surmataan elämä ennen ennakolta määrättyä aikaa. Mitä hyötyä minulla on, jos tuhoan ja voitan sinut: minun on varottava ja pelättävä sinua, ja sinä olet aina minun vastustajani. Tällaista miekka aiheuttaa. Mutta minä voin aina voittaa sinut kristillisellä rakkaudella, eikä minun tarvitse pelätä mitään. Taistelkoot saksalaiset ja turkkilaiset keskenään — se on heidän onnettomuutensa ja sokeutensa. He eivät voita mitään, vaan ainoastaan jouduttavat omaa tuhoaan. Mutta me valloitamme kaikki muut rakkaudella ja rauhallisuudella.
Tässä on sellaisen filosofian runko, joka herättää ajattelevissa ihmisissä vastustusta. Olisi mieltäkiinnittävää tutkia Tolstoin ja Rasputinin yhtymäkohtia, noiden miesten, jotka kumpikin ovat kansallisen sielun, vastakohtia täynnä olevan ja varjosta nopeasti valoon vaihtuvan sielun tuotteita. Rasputin oli turmeltunut! Niin, sanomme käytettävinä olevien tosiasioiden nojalla, että hän oli turmeltunut. Mutta hänessä oleva paha oli luonnon luomaa ja oli vain kevyesti hänen ulkopinnallaan. Hän tuli syvistä rahvaan piireistä alkuperäisten, mutta voimakkaiden henkisten ainesten esille työntämänä. Hän täydensi valtion tuhoutumisen, ja kerran vielä ilmestyy varmasti sellaisia venäläisiä, jotka perinnäiseen kohtalonuskoonsa luottaen väittävät, että Rasputinilla oli suoritettavanaan historiallinen tehtävä. Mutta meitä ei nykyjään liikuta tällainen arvostelu. Meidän on vain todettava, että maailmansodan puhjetessa Venäjällä oli keisarina Nikolai II, vaimoonsa ylen määrin ihastunut, heikkotahtoinen mies. Häntä hallitsi keisarinna Aleksandra, nainen, josta oli tullut heikkohermoinen ja harhanäkyihin uskova olento. Hän oli Rasputinin kuuliainen kannattaja, josta miehestä olemme koettaneet ylempänä luoda henkilökuvan. Venäjä ei kyennyt kestämään suuren kamppailun jännitystä loppuun asti. Tietäen sen, mitä nyt tiedämme, olemme suorastaan ihmeissämme siitä, että se jaksoi pysyä hajaantumatta niinkin kauan.