XV. PERHE-ELÄMÄÄ
"Puhtaalle on kaikki puhdasta". Tähän saksalaiseen sananlaskuun sisältyvä iva ei vähennä sen totuutta. Se seikka ei siis saa hämmästyttää meitä, että Aleksandran vilpittömyys ja jalous sokaisivat hänen silmänsä näkemästä Rasputinin luonteen saastaisuutta. Hän meni ohitse huomaamatta mitään, ja hänelle tämän miehen ystävyys oli kaunis ja pyhä asia. Kunnialle käypiä huhuja, jotka liittivät Aleksandran nimen "Jumalan miehen" nimeen, oli kantautunut keisarinnan korviin. Ne suututtivat häntä, mutta eivät järkyttäneet sen pahemmin. Maailmansodan aikana Nikolaille lähettämissään kirjeissä hän mainitsee Rasputinin lakanneen käymästä palatsissa keisarin poissaollessa. Sellainen nainen, jonka omatunto on levoton, olisi selittänyt: "Tästä lähtien en suostu tapaamaan Grigoria muuten kuin todistajien läsnäollessa". Tai hän olisi julistanut: "Ihmiset ovat häijyjä, ja minun täytyy kokonaan lakata tapaamasta Grigoria". Mutta Aleksandran mieleen ei ensinkään juolahda tuosta kallisarvoisesta ystävyydestä luopuminen. Turvallisena oman hyveensä suojassa hän kertoo Nikolaille: "En voi sallia Ystävämme tulla palatsiin juorujen vuoksi". Sitten hän selostaa rauhallisesti, mitä on juuri keskustellut yksityisesti Rasputinin kanssa Anna Vyrubovan kodissa.
Vuosien kuluessa Nikolai ja hänen puolisonsa kohottivat yhä korkeammalle sen seinän, joka suojeli heidän yksityiselämäänsä ei ainoastaan yleisön, vaan sukulaistenkin silmiltä. Lukuunottamatta heidän kirjeitään ja päiväkirjojaan, jotka nyt tunnemme, on siitä syystä olemassa vain vähän luotettavia todistuskappaleita, jotka loisivat valoa tähän asiaan. Näistä on paras — suorastaan ainoalaatuinen — se kolmentoista vuoden aikaa keisarinhovissa kuvaava teos, jonka on julkaissut onnettoman Aleksei pojan sveitsiläinen kotiopettaja Pierre Gilliard. [84] Mutta Gilliardinkin, joka eli jokapäiväisessä kosketuksessa perheen kanssa, on pakko tunnustaa, ettei hän tunne oloja kovin tarkoin. Rasputinista hänellä ei ole paljoakaan kerrottavaa. Kenties hän ei halua ilmaista kaikkea mitä tietää tästä vastenmielisestä aiheesta. Hänen todistuksensa — sen verran kuin niitä on — ovat kuitenkin täysin päteviä:
Ensimmäisenä koetti hovissa paljastaa huijarin neiti Tjutshova, suuriruhtinattarien kotiopettajatar. Hänen ponnistuksensa kilpistyivät tsaarittaren sokeaa uskoa vasten. Niiden syytöksien joukossa, jotka hän esitti Rasputinia vastaan, oli muutamia, joita hän ei ollut suuttumuksessaan tarkistanut kyllin huolellisesti, minkä vuoksi niiden perättömyys oli hallitsijaparille aivan ilmeinen. Huomaten voimattomuutensa ja ajatellen, että oli nyt suorittanut velvollisuutensa, hän pyysi, ettei Rasputinin ainakaan sallittaisi tulla lasten huoneisiin. [85] Silloin tsaari puuttui asiaan, ja keisarinna taipui, ei siitä syystä, että hänen uskonsa olisi horjunut, vaan yksinomaan rauhan vuoksi… Vaikka minä olin silloin vaatimattomasti suuriruhtinattarien opettaja — tämä tapahtui talvella 1910 — niin neiti Tjutshova itse kertoi minulle tämän jutun kokonaisuudessaan ja sen eri vaiheet. Tunnustan kuitenkin, etten tuona aikana vielä lainkaan uskonut niitä merkillisiä juttuja, joita Rasputinista kerrottiin. Keisarinnan ja neiti Tjutshovan välit eivät enää koskaan päässeet samanlaisiksi kuin ne olivat olleet, ja viimeksimainittu luopuikin toimestaan keväällä 1912.
Tämä vahvistaa sen tosiasian, että Rasputin oli siksi läheinen perheenjäsen, että kotiopettajatar piti velvollisuutenaan suojella holhokkejaan joutumasta kosketuksiin hänen kanssaan. Keisarinnan uskoa ei voitu horjuttaa, mutta Rasputinin itsensä vuoksi, "jonka hän uskoi suuren innon ja uskollisuuden sokaisemaksi", keisarinna suostui siihen, että hänen vierailunsa tapahtuisivat varovaisemmassa muodossa. Todella merkitsevä asia oli se, että Rasputinin oli aina oltava lähettyvillä varjelemassa poikaa ja antamassa viisaita neuvoja. Anna Vyrubovan talosta, joka oli lähellä palatsin portteja, tuli nyt keisarinnan ja "Jumalan miehen" kohtauspaikka. Viimeksimainitulta ei kuitenkaan evätty pääsyä itse palatsiinkaan, ja Gilliardin silminnäkijän-kertomuksesta tiedämme Rasputinin käyneen joitakin kertoja Aleksein huoneissa. Gilliard kuitenkin myöntää, että häneltä pidettiin monta asiaa salassa. Vuodesta 1913 puhuessaan hän sanoo:
Niihin aikoihin en vielä tietänyt paljonkaan staretsista[86] ja etsin kaikkialta ainehistoa, jolle voisin perustaa arvosteluni, sillä hänen henkilöllisyytensä herätti mielenkiintoani suuressa määrin. Mutta se ei suinkaan ollut helppoa. Lapset eivät maininneet kertaakaan Rasputinin nimeä. Välttivätpä he minun läsnäollessani pienimmälläkään tavalla vihjaamasta hänen olemassaoloonsa. Huomasin heidän menettelevän täten äitinsä määräyksestä. Tsaaritar pelkäsi epäilemättä, etten minä ulkomaalaisena ja oikeauskoiseen kirkkoon kuulumattomana kyennyt ymmärtämään hänen perheensä ja hänen itsensä tunteita staretsia kohtaan, jotka tunteet saivat heidät kunnioittamaan häntä pyhimyksenä. Vaatimalla oppilailtani tällaista vaiteliaisuutta hän salli minun olla välittämättä Rasputinista tai ilmaisi minulle toivomuksensa, että minun oli käyttäydyttävä, ikäänkuin en tietäisi hänestä mitään. Tällä tavoin hän esti minut asettumasta vastustamaan miestä, jonka nimenkin huomasin pysyneen itselleni tuntemattomana.
Gilliard lisää: "Lapset tapasivat Rasputinia tämän käydessä heidän vanhempiensa luona". Tällä tavoin saamme selvän käsityksen "Jumalan miehen" asemasta: hän pysyy läheisissä suhteissa koko perheeseen. Keisari, tämän puoliso ja lapset "kunnioittivat häntä pyhimyksenä". Tämän pitäisi riittää kumoamaan kunniallekäyvät juorut keisarinnan siveellisestä turmeltuneisuudesta. Hysteerinen, tasapainostaan horjahtanut, kenties järjiltäänkin jossakin määrin — sellainen hän oli, mutta hänen puhtautensa on epäluulojen yläpuolella. Muuten hän ei olisi voinut pysyä loppuun asti liikuttavan perhe-elämän keskipisteenä. Hänen puolisonsa kunnioitti häntä, ja lapset kerääntyivät hänen ympärilleen niin voimakkain rakkauden tuntein, että se todistaa läheistä elämänyhteyttä. Aleksandra oli äiti — perheen pää — sillä Nikolai, joka ihaili häntä rajattomasti ja oli lujilla valtionasioita hoitaessaan, jätti ilomielin Aleksandran edustamaan vanhempien esivaltaa. Gilliard todistaa, että keisarinna suoritti äidin velvollisuutensa uskollisesti ja erikoisen tunnollisesti. Hänen terveytensä oli kuitenkin heikonpuoleinen, ja usein valtiollisista tapahtumista huolehtiminen teki hänet hajamieliseksi. Sinä historiallisena päivänä, jolloin Nikolain oli pakko kansan selvästi ilmenneestä vaatimuksesta suostua duuman — lakiasäätävän kokouksen (tämä tapahtui lokakuussa 1905) — kokoonkutsumiseen, Aleksandra oli tapansa mukaan saapuvilla Gilliardin ja molempien vanhempien suuriruhtinattarien Olgan ja Tatjanan oppitunnilla.
Huolimatta hänen kaikista ponnistuksistaan (sanoo Gilliard) hänen kasvonsa ilmaisivat sisäistä mielenkuohua. Hän koetti ilmeisestikin keskittää ajatuksensa meihin, mutta pian hän vaipui jälleen alakuloisiin mietteisiin, jotka saivat hänet lopulta kokonaan valtaansa. Hänen työnsä liukui käsistä helmaan. Ikä oli koukistanut hänen kätensä, ja hänen katseensa, joka noudatti hänen ajatuksiaan, näytti harhailevan täysin välinpitämättömänä hänen ympärillään olevista asioista. Minun oli tapana oppitunnin päätyttyä panna kirja kiinni ja odottaa, kunnes tsaaritar nousi antaen minulle merkin poistua. Tällä kerralla hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei liikahtanutkaan, vaikka huoneessa vallitsi oppitunnin päätyttyä täysi hiljaisuus. Minuutit kuluivat, ja lapset kävivät levottomiksi. Avasin taas kirjani ja aloin lukea. Vielä neljännestunninkaan kuluttua, kun toinen suuriruhtinattarista meni äitinsä luokse, tämä ei käsittänyt ajan kulumista.
Tällöin ei Gilliard tietänyt, että Aleksandra oli hyvin tuskainen ajatellessaan, kuinka hänen miehensä nyt täytyi taipua siihen hirveään pakkoon, että rikkoi sen sopimuksen, jonka oli kruunajaisissaan tehnyt taivaan kanssa ja jota keisarinna itse piti niin tavattoman tärkeänä. Gilliard keksi toisen selityksen, joka tuntui yhtä uskottavalta:
Tsaarittaren terveys, jota oli jo pahasti rasittanut levottomuus kruununperillistä alituisesti uhkaavasta vaarasta, esti häntä vähitellen yhä enemmän tarkkaamasta tyttäriensä kasvatusta. Niihin aikoihin en tietänyt, mikä hänen näennäiseen välinpitämättömyyteensä oli syynä, ja olin taipuvainen moittimaan häntä siitä, mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin kävi ilmi, että olin erehtynyt. (Tämä lause tarkoittaa sitä, että Gilliardille selvisi Aleksein traagillisen sairauden salaisuus.) Tsaaritar oli niihin aikoihin vieläkin kaunis nainen. Hän oli pitkä ja hoikka, ja hänen ryhtinsä oli oivallinen. Mutta kaikki tämä ei enää merkinnyt mitään siitä hetkestä lähtien, jolloin sai nähdä hänen silmänsä — nuo ilmehikkäät, harmaansiniset silmät, jotka kuvastivat tunteellisen sielun ailahduksia.
Samanlaiset silmät katselivat hänen onnettoman poikansa kasvoista.
Näin kruununperillisen, Aleksei Nikolajevitshin, joka oli silloin kahdeksantoista kuukauden ikäinen lapsi, ensimmäisen kerran seuraavissa olosuhteissa. Tapani mukaan olin lähtenyt sinä päivänä palatsiin, jonne velvollisuuteni kutsuivat minut muutamia kertoja viikossa. Olga Nikolajevnan oppitunti oli juuri loppumaisillaan, kun keisarinna tuli huoneeseen kantaen poikaansa ja perillistään. Hän tuli minun luokseni ja tahtoi ilmeisestikin näyttää sen ainoan perheenjäsenen, jota en vielä tuntenut. Huomasin hänen mielensä olevan tulvillaan äidin rajatonta iloa hänen nähdessään vihdoinkin rakkaimman toiveensa toteutuneena. Hän oli ylpeä ja onnellinen lapsen kauneudesta. Kruununperillinen oli tosiaankin kauneimpia lapsia, mitä kuvitella saattaa. Hänen vaaleat kiharansa olivat viehättävät, ja hänen pitkien, pehmeiden silmäripsiensä alta katselivat suuret, siniharmaat silmät. Hänen kasvoillaan oli terveen lapsen raikas vaaleanpunerva väri, ja hänen hymyillessään hänen pyöreissä poskissaan näkyi kaksi pientä hymykuoppaa… Ensimmäisellä kerralla huomasin tsaarittaren puristavan pientä poikaansa rintaansa vasten sellaisen äidin kiihkeällä hellyydellä, joka näyttää aina olevan peloissaan lapsensa hengen puolesta. Hänen hyväilynsä ja sitä seurannut katse paljastivat kuitenkin niin selvän ja voimakkaan pelon, että se teki minuun heti järkyttävän vaikutuksen. Minun ei tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin sain tietää, mitä se merkitsi.
Gilliardin teos vakiinnuttaa hänet viimeisen Romanov-keisarin perhe-elämän kuvaajaksi. Tämän rehellisen tasavaltalaisen muistelmat ovat vapaita venäläisistä ennakkoluuloista ja käsityksistä, ja niitä on luettava sellaisten, jotka haluavat tutkia Aleksandran elämää.
Tarkastelkaamme Nikolain ja Aleksandran perhe-elämää v. 1914, juuri ennen maailmansodan puhkeamista. Kahdellakymmenellä avioliittovuodella on ollut tyynnyttävä vaikutus intohimoon, mutta aviorakkaus loistaa kuitenkin lämpimänä. Tsarskoje Selon palatsin yksityishuoneistojen puolella jatkuu maailmalta suojattuna se yhteys, jonka ilojen arvoa valtiolliset vastoinkäymiset ja perheonnettomuudet vain lisäävät.
"Raskaita koettelemuksia joka taholla, mutta kotona pesässämme kirkasta auringonpaistetta", keisarinna kirjoittaa, ja hänen puolisonsa, jonka mieli on samassa vireessä kuin hänenkin, sanoo samana päivänä kirjoittamassaan kirjeessä: "Syvästi rakastavin sydämin ja polvillani kiitän sinua rakkaudestasi, kiintymyksestäsi, ystävyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi, jota olet osoittanut kaikkina näinä pitkinä avioelämämme vuosina". Sanaa "pitkä" on käytetty ilmaisemaan uskollisen ja onnellisen rakastajan ylpeyttä. Kuinka olisikaan voinut olla toisin, jos kerran Aleksandra piti arvokkaimpiin kalleuksiinsa kuuluvana sitä pukua, joka hänellä oli ollut yllään kihlajaispäivänä, ja sitä vaatimatonta rintaneulaa, jonka Nikolai oli ostanut hänelle eräästä Cowesin myymälästä käydessään kuningatar Viktorian luona vieraisilla v. 1894?
"Iäti, Nicky omani, sinun oma ja syvästi rakastava vanha vaimosi Alix," ja "Hellimmät, sydämellisimmät suudelmat omalta vanhalta vaimoltasi Sunnyltä", niin päättyvät kirjeet, jotka on osoitettu "Omalle lemmitylleni" ja "Omalle rakkaalle kullalleni". Keisarinnan usko Nikolain valtiomieskykyyn on kärsinyt, mutta Sunnyn rakkaus Nickyä kohtaan on ennallaan, ja se on muuttunut vieläkin voimakkaammaksi, koska siihen on sekaantunut jonkinlaista suojelevaa äidillisyyttä. Naiset rakastavat sankareita intohimoisesti ja tavallisia miehiä uskollisesti, varsinkin jos vallitsee sopusointu molempien sukupuolten välillä.
Keisarinna on vielä kaunis nainen. Hän on pitkä ja hoikka, ja hänen ryhtinsä on oivallinen. Silmät — tunteellisen sielun kuvastin — kiinnittävät pakostakin huomion puoleensa. Vartioimattomina hetkinä niissä on ilme, joka todistaa henkistä jännitystä. Suun virheettömän kaunista muotoa haittaa huulten tiukkuus — mikä on seuraus taistelusta mielenliikutuksia vastaan, jotka uhkaavat tehdä jyrkän lopun tuskallisesti suojellusta itsehillinnästä. Yleinen terveydentila on horjuva. Sydän on laajentunut, ja ruumiilliset ponnistukset tuntuvat vaikeilta. Aleksandran on työlästä nousta yhden kerroksen portaat omista huoneistaan lasten hallussa olevaan kerrokseen. Pitkät kävelyretket Nikolain kanssa ovat lakanneet. Pyörätuolia käytetään usein, kun keisari haluaa viedä puolisonsa virkistäytymään puistoon. Muiden ruumiinvaivojen lisäksi keisarinnaa kiusaa hermosärky kasvoissa. Se aiheutuu viallisesta hampaasta, jota hän ei turhamaisuudessaan suostu vedättämään pois. Sinipunaisen huoneen leposohvasta on tullut se paikka, jossa hänet useimmiten näkee puolittain lepoasennossa käsityötä tehden tai kirjoitusalusta polvillaan. Tällaisessa asennossa hän pysyy tuntikausia yhtämittaa, usein yksinäisyyttä kaivaten ja lähettäen pois miehensä ja lapsensakin, jotka tulevat hänen seurakseen.
Mutta heikkous ja alakuloisuus katoavat kuin taikavoimalla, kun joku perheenjäsen on sairaana, varsinkin silloin, kun pojalla on verenvuotokohtaus. Keisarinna juoksee portaita ylös alas kuin nuori tyttö, hän asettuu potilaan vuoteen viereen huolehtien kaikista tarpeista valppaasti ja rakastavan tarkasti sekä viettäen yökausia nukkumatta. Kun ratkaiseva hetki on ohitse, seuraa vastavaikutus: keisarinna makaa leposohvalla kalpeana ja liikuntokyvyttömänä välittämättä juuri lainkaan ympäristöstään. Kunkin pelästyksen jälkeen häntä vaivaa rajaton väsymys, paremminkin henkinen kuin ruumiillinen. Mutta hänen voimakas tahtonsa taistelee mielenmasennusta vastaan, ja hän alkaa taas tuntea harrastusta perheensä elämään, varsinkin niihin huoliin, jotka ahdistavat lakkaamatta hänen rakasta miestään.
Kahdenkymmenen vuoden aikana keisari ei ole paljonkaan muuttunut ruumiillisesti. Hänen ryhtinsä on joustava, ja se lihasvoima, jota ei osannut aavistaa vähäisessä ruumiissa, on säilynyt. Hän on hyvä kävelijä sekä väsymätön soutaja ja tenniksenpelaaja. Hän ei ole menettänyt kykyään nauttia elämästä: keisari temmeltää lasten kanssa kuin koulupoika ja on valmis nousemaan vuoteesta kerrassaan tavattomina hetkinä lähteäkseen hiipien vaanimaan ovelaa metsoa. Mutta hänen kauniit, äidiltä perityt silmänsä kuvastavat välistä samaa jännittynyttä ilmettä, joka on niin tavallinen keisarinnan silmissä. Nikolailla oli ollut hallitusaikanaan yllin kyllin huonoa onnea. Hartioitaan kohauttaen hän tunnustaa uskovansa, että on syntynyt onnettoman tähden merkeissä. Aika ei ole lisännyt keisarin älyn lahjoja, mutta se on ainakin opettanut hänet tuntemaan teknilliseltä puolen hallitusasiat, mikä on hänelle suureksi hyödyksi itsevaltaisen hallitusmuodon totunnaisia töitä hoidellessa. Päivät pääksytysten hän uurastaa voimainsa takaa siinä työssä, jota pitää velvollisuutenaan. Hän tuntee kuilun itsensä ja kansansa välillä laajenevan, mutta hän on vakuutettu siitä, että kohtalo vartioi hänen valtaistuintaan sekä että asiat kääntyvät lopulta oikealle tolalle, jollei hänen itsensä aikana, niin sitten hänen poikansa hallitessa.
Tämä poika on vanhempiensa silmäterä. He vartioivat häntä lakkaamatta huolestuneina, sillä he tietävät, että tuhoisa sattuma voi millä hetkellä tahansa riistää heiltä heidän aarteensa. Poika on kymmenennellä vuodella ja erikoisen kaunis lapsi. Soikeat, hienopiirteiset ja suloiset kasvot sekä kastanjanruskea tukka, jossa on kuparin kimmellystä, ovat äidiltä perityt. Mutta suorastaan oudoksi muuttuu suurten harmaansinisten silmien yhdennäköisyys varsinkin niinä hetkinä, jolloin ne verenvuotokohtauksen aikana näyttävät traagillisen hämmästyneiltä. Äidin ja pojan välillä on luja henkinen side. He eivät tarvitse sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Heidän välinsä ovat ihastuttavan hellät. Maatamenon aikana Aleksandra tulee poikansa vuoteen ääreen, ja äitinsä hellässä syleilyssä pienokainen lukee rukouksensa ja sammuttaa sitten äkkiä päänsä yläpuolella olevan valon:
"Äiti, sinä olet minun valoni. Huone on pimeä sinun lähdettyäsi".
Kreivitär Kleinmichel, ylimysnainen, joka eli kolmen eri hallitsijan
aikana, on esittänyt meille muistelmissaan haikean pikku kuvan.[87]
Iloisissa lastenkutsuissa erään suuriruhtinaan palatsissa hän näki
Aleksandran:
"Keisarinna istui kruununperillinen sylissään, äänettömänä, surullisena ja välittämättä lainkaan ympäristöstään. Tuon tuostakin hän hyväili poikaansa hilliten hänen vilkkauttaan. Äkkiä hän nousi seisaalleen ja sanoi keisarille: 'Nicky, on aika lähteä'".
Aleksei liittyisi mielellään toisiin lapsiin näiden leikkiessä meluisia leikkejään, mutta hänen ei ole lupa tehdä niin, koska pelätään, että kaatuminen tai muu kolhaisu voisi aiheuttaa vaarallisen verenvuodon. Kaksi mieshoitajaa — keisarin huvipurren vankkoja merimiehiä — on hänen henkilökohtaisina palvelijoinaan, ja he vartioivat häntä yötä päivää. Gilliard, joka on juuri ryhtynyt suorittamaan kotiopettajan tehtäviä, on kauhuissaan tämän alituisen valvonnan seurauksista. Lapsi joutuu sen vuoksi kovin riippuvaiseksi toisista, mikä ehkäisee hänen itseluottamuksensa kehittymistä. Ruumiillisesti heikko lapsi muuttuu luonteettomaksi olennoksi, puhumattakaan siitä seikasta, että alituinen valvonta on nöyryyttävää ja kehittää pojassa helposti vilpillisyyttä ja viekkautta. Tällöin sattuu tapaus, joka luo valoa Aleksandran luonteeseen.
Herra Gilliardin mielestä, niinkuin olemme sanoneet, oli välttämätöntä kehittää lapsi itsenäisemmäksi. Hän selitti keisarinnalle, että olisi parempi antaa Alekseille enemmän vapautta, jotta hän tottuisi keksimään itsestään tarmoa omien liikkeittensä ohjaamiseksi, mikä olisi parhaana suojana uhkaavia tapaturmia vastaan. Tällöin ilmeni Aleksandran voimakas tahto selvästi. Hän myönsi kotiopettajan todistelut oikeiksi ja päätti rohkeasti ryhtyä siihen vaaralliseen kokeeseen, että vapautti Aleksein vartijoistaan. Hän ymmärsi mikä vaara siinä oli entisen lisäksi, mutta rakkaus antoi hänelle voimia hillitä levottomuutensa. Muutos osoittautui terveelliseksi. Poika oli iloissaan ja muuttui vähemmän oikukkaaksi ja mukautuvaisemmaksi niiden vaikutukselle, joille oli uskottu hänen kasvatuksensa. Mutta sitten sattui pieni tapaturma: Aleksei juoksi kouluhuoneeseen ja kolahdutti polvensa pöydän jalkaan. Seuraavana päivänä hän ei voinut kävellä, ja sen jälkeisenä päivänä sisällinen verenvuoto oli levinnyt polvesta alas sääreen. Lapsi kärsi tavattomia tuskia ylenmääräisen verenvuodon pusertaessa hermoja, ja verenmyrkytyksen vaara lisääntyi yhä pahemmin tunti tunnilta, Aleksandra otti heti paikalla itselleen vastuunalaisuuden. Hän ei lausunut yhtään moitteen sanaa, Päin vastoin hän antoi herra Gilliardin ymmärtää, ettei pitänyt häntä vastuunalaisena siitä, mitä oli tapahtunut, ja suorastaan liikuttavan ystävällisesti hän lohdutti Gilliardia valvoessaan hänen kanssaan pienen potilaan sairasvuoteen ääressä.
Kruununperillinen makasi vuoteessaan voihkien säälittävästi. Hän nojasi päätään äitinsä käsivarteen, ja hänen pieniä kalmankalpeita kasvojaan ei olisi voinut tuntea. Välistä valitukset lakkasivat, ja hän kuiskasi sen ainoan sanan, äiti, jolla hän ilmaisi kaikki kärsimyksensä ja tuskansa. Äiti suuteli hänen tukkaansa, otsaansa ja silmiään, ikäänkuin hänen huultensa kosketus olisi voinut huojentaa hänen tuskaansa ja palauttaa häneen hiukan elämää, joka oli jättämäisillään hänet. Ajatelkaa äidin kidutusta… Nyt ymmärsin hänen elämänsä salaisen murhenäytelmän.
Tällaisissa olosuhteissa ei pojan opetus voinut edistyä tyydyttävästi, Jokaisen kohtauksen jälkeen kului viikkoja ja kuukausia, ennenkuin taas voitiin ruveta jatkamaan säännöllistä opiskelua. Aleksei ei ollut tyhmä, mutta hänellä ei ollut ensinkään halua tietojen hankkimiseen, ja kun hän ei voinut kilpailla ikäistensä lasten kanssa, jotka olisivat voineet kannustaa hänen intoaan, hänen edistymisensä oli sekä hidasta että katkelmallista. Terveinä kausinaan hän oli hilpeä mieleltään eikä osoittanut mitään merkkejä vallanhimosta, jota tietoisuus korkeasta asemasta olisi voinut helposti synnyttää. Hän oli aina pahoillaan, kun talonpojat ikivanhan tavan mukaan polvistuivat tai koettivat suudella hänen kättään lähestyessään häntä. Aleksei tunsi kipeästi eristyneisyytensä, ja hänen kotiopettajansa olisi kovin mielellään hankkinut hänelle samanikäisten poikien seuraa. On kuvaavaa keisariperheen ja sukulaisten väleille, ettei suuriruhtinaiden lapsia kehoitettu seurustelemaan kruununperillisen kanssa. Hänellä ei myöskään ollut ystäviä aateliston poikien joukossa. Välistä hänen sallittiin leikkiä lääkärinsä kahden pojan kanssa, mutta hänen rakkain toverinsa oli Titi, muutamia vuosia häntä nuorempi pikku poika, jonka äiti oli rouva Dehn, erään meriupseerin puoliso ja keisarinnan hyvä ystävätär.
Duuman puheenjohtaja Rodsjanko on esittänyt meille mieltäkiinnittävän pikku kuvauksen pojasta. Hän kertoo muistelmissaan,[88] että kerran ennen maailmansotaa hänen ollessaan keisarin puheilla tämä lähetti noutamaan poikaansa.
Esitin itseni Venäjän suurimpana ja lihavimpana miehenä (Rodsjanko oli harvinaisen pitkä ja lihava mies), jolloin poika purskahti iloiseen nauruun. Kun kysyin häneltä, oliko edellisenä päivänä suoritettu keräys "Ohran Tähkäpään" hyväksi (hyväntekeväisyystarkoituksissa järjestetty lippupäivä) tuottanut hyvin, valaisi mielihyvä lapsen erikoisen viehättäviä kasvoja hänen vastatessaan nopeasti: "On kyllä, minä keräsin viisikymmentä ruplaa. Sehän on aika paljon"… Huoneesta lähtiessäni kuulin kruununperillisen kuiskaavan ääneensä: "Kuka tuo on?" ja tsaarin vastaavan: "Duuman puheenjohtaja". Pikku vallanperillinen juoksi jäljessäni eteishuoneeseen ja katseli minua kaiken aikaa lasioven lävitse… Hymyilevä Derevenko (kruununperillisen palveluksessa oleva merimies) ilmestyi näkyviin. Katselin tarkoin niiden lakeijoiden, sotilaiden ja kasakoiden kasvoja, jotka seisoivat vartiopalveluksessa linnassa. Kuinka hellästi he kaikki katselivatkaan kruununperillistä.
Keisari oli ylpeä pojastaan ja koetti tulevaisuutta ajatellen pitää häntä mahdollisimman paljon kansan nähtävänä. Sotilastarkastuksissa, uskonnollisissa juhlamenoissa ja muissa julkisissa toimituksissa poika esiintyi isänsä rinnalla. Valitettavasti häntä piti välistä kantaa kipeän jalan vuoksi. Kun Nikolaista tuli sodan aikana ylipäällikkö, jolloin hänen oli pakko viettää yhtämittaa kuukausimääriä kaukana kotoa, uhrasi Aleksandra omat tunteensa sen hyväksi, mitä piti parhaana Alekseille, ja salli hänen mennä asumaan isän luokse päämajaan. Keisarinna ei voinut lainkaan tottua siihen ajatukseen, että hänen poikansa ei eläisi vanhaksi tai että hänen terveytensä ei sallisi hänen ruveta hallitsijaksi. Päin vastoin hänen ajatuksensa olivat aina keskittyneet Aleksein tulevaisuuteen. Aleksandra uskoi, että poika oli perinyt häneltä voimakkaan tahdon, jota hän kaipasi Nikolaissa, ja hän toivoi sydämestään, että Aleksein sallittaisiin jonakin päivänä saada takaisin itsevaltiuden loisto, joka oli surullisesti himmentynyt Nikolain taipuessa pakosta tekemään myönnytyksiä yleisestä vaatimuksesta. Keisarinna oli sitä mieltä, että Aleksei, jonka taivas oli antanut hänelle Pyhän Serafimin avulla avioelämän suurimpana ilona ja hallitsijasuvun jatkumiselle välttämättömänä olentona, oli sellaisen jumalallisen salliman erikoisessa suojeluksessa, joka varjeli häntä kaikelta vahingolta ja ohjasi häntä kohti suurta ja loistavaa kohtaloa. Keisarinna ei sen vuoksi ollenkaan salannut sitä, että lapsista oli erikoisessa suosiossa poika, jolle sisarten odotettiin luovuttavan ensimmäisen sijan vanhempien sydämessä.
Suuriruhtinatar Olga, Nikolain ja Aleksandran vanhin tytär, oli maailmansodan syttymisen edellisenä vuotena kahdeksantoista ja hänen sisarensa Tatjana kuudentoista vanha. Erotukseksi nuoremmista sisarista Mariasta, joka oli syntynyt 1899, ja Anastasiasta, joka oli syntynyt 1901, sanottiin vanhempia sisaria perheessä "isoksi pariksi". Tyttäret eivät olleet perineet äidin erikoista kauneutta. Tatjana oli ainoa, jonka norja vartalo, hienot piirteet ja ilmehikkäät silmät herättivät huomiota. Toiset olivat ikäänkuin palautuneet isoisänsä Aleksanteri III:n leveäkasvoiseen tyyppiin. Kaikki neljä korvasivat kukoistavalla terveydellään ja mielensä eloisuudella ylen määrin sen, mitä heiltä mahdollisesti puuttui ulkomuodon edullisuudesta. Vastakohta heidän säteilevän nuoruutensa ja ainoan pojan heikon ruumiinrakenteen välillä oli sydäntäsärkevä nähdä ja muistutti Aleksandralle alituisesti hänen perhe-elämänsä traagillista salaisuutta.
Kuolema korjasi varhain nämä nuoret olennot, emmekä me voi arvata, olisivatko he täysi-ikäisiksi tultuaan olleet missään suhteessa huomattavia henkilöitä, jos olisivat eläneet. Lukuunottamatta Olgaa, joka oli lapsena erikoisen nopeaälyinen, sisaret eivät olleet mitenkään loistavia hengenlahjoiltaan. He olivat tarkkaavaisia ja uutteriakin oppilaita, mutta tietojen hankkiminen ei erikoisemmin huvittanut heitä, ja heidän kasvaessaan hidastui edistyminen tuntuvasti. Olgakin, niinkuin hänen opettajansa saattoivat panna merkille, menetti jonkin verran alkuperäistä hengen valppauttaan. Tämän voi ymmärtää johtuvan siitä poikkeuksellisen eristyneestä elämästä, jota perhe vietti. Ei ollut lainkaan tyttöystäviä, ei mitään mainitsemisen arvoista seurustelua, hyvin vähän huvituksia eikä suorastaan minkäänlaista kosketusta maailmaan hyvin rajoitetun perhepiirin ulkopuolella. Olga ja Tatjana eivät olleet sinä aikana, josta tässä on puhe, edes vielä olleet kunnollisissa tanssiaisissa. Aleksandra, joka itse karttoi maailmaa, unohti, että tällainen luostarijärjestys oli kuolettavaa lapsille. Tytöt taipuivat valittelematta siihen elämäntapaan, joka oli heille määrätty. Tämä johtui kenties siitä, että he eivät tietäneet mitään parempaa. Mutta on ihmeellistä ajatella, että nämä suuriruhtinattaret, mahtavan yksinvaltiaan tyttäret, mukautuivat sellaiseen elämään, joka olisi saattanut kenen nykyaikaisen tytön tahansa epätoivoon ja kapinalliseksi. Koko aikana Olgalla ei ollut edes sellaista huonetta, jota olisi voinut sanoa omakseen, ja äiti valvoi tarkoin kaikkia hänen liikkeitään. Aleksandra halusi epäilemättä kasvattaa tyttäriään oikealla tavalla, ja välistä häntä vaivasivat epäilykset heidän tulevaisuudestaan. Avioliittokysymys joutui varhain esiin, niinkuin kaikissa hallitsijaperheissä, ja tuon tuostakin Nikolai ja Aleksandra juttelivat siitä kahden kesken. Päin vastoin kuin saksalaiset prinsessat, joilta vaadittiin, heidän joutuessaan avioliittoon Venäjän keisariperheen jäsenten kanssa, oikeauskoiseen kirkkoon liittymistä, oli venäläisten suuriruhtinattarien uskonnon vaihdosta heidän mennessään naimisiin aina katseltu epäsuopeasti. Kun joku keisarin tytär meni naimisiin ulkomaalaisen ruhtinaan kanssa, pidätettiin hänelle oikeus pysyä vanhassa uskossaan. Näin oli asianlaita Aleksanteri II:n tyttären suuriruhtinatar Marian mennessä avioliittoon kuningatar Viktorian ja Saksi-Koburg-Gothan herttuan pojan Alfredin kanssa. Hänellä oli oma yksityiskappelinsa ja oikeaoppinen pappinsa Gothassa, niinkuin Nikolai mainitsee päiväkirjassaan. Aleksanteri III:sta tuntui niin vastenmieliseltä ajatella venäläisten suuriruhtinattarien avioliittoa ulkomaalaisten kanssa, että hänen molemmille tyttärilleen hankittiin miehet tsaarin omasta suvusta. Nikolai ja Aleksandra olivat aikoneet naittaa vanhimman tyttärensä eräälle nuorelle serkulle, suuriruhtinas Dmitrille, joka oli ollut yhteen aikaan heidän suosikkinsa. Olga oli ilmeisestikin taipuvainen hyväksymään tämän kauniin ja loistavan nuoren miehen kosinnan, mutta Aleksandra sai kuulla hänen iloisesta poikamiehenelämästään sellaisia seikkoja, joita hän ei hyväksynyt, ja niin koko hanke raukesi. Erään toisen suuriruhtinaan, jota tämän oma äiti kovin tarjosi, keisarinna hylkäsi jyrkästi hänen moraalinsa vuoksi.
Aleksandra mainitsee tämän seikan kirjeessään tammik. 28 p. 1916:
… ja kuinka hartaasti kiitänkään sinua hellistä hyväilyistäsi! Ne lämmittivät minua. Oi, voisivatpa vain lapsemme olla yhtä onnellisia avioelämässään. Boriksen ajatteleminen tuntuu kovin vastenmieliseltä, eikä lapsi — siitä olen vakuutettu — suostuisi mitenkään menemään naimisiin hänen kanssaan, ja minä ymmärtäisin hänet mainiosti. Älä vain anna Miechenin (suuriruhtinatar Maria Pavlovnan) aavistaa, että muut ajatukset ovat täyttäneet lapsen pään ja sydämen. Sellaiset asiat ovat nuoren tytön pyhiä salaisuuksia, joita ei toisten pidä saada tietää. Se loukkaisi kauheasti Olgaa, joka on herkkätuntoinen.
Ulkomaalaiset ruhtinaat tekivät joukoittain tarjouksia, mutta suuriruhtinatar oli niin venäläisen hengen täyttämä, että häntä kauhistutti ajatellakaan muualla elämistä. Valtiollisista syistä Nikolai ei ollut haluton antamaan tytärtään prinssi Carolille, Romanian valtaistuimen tulevalle perijälle.[89] Liitto Romanian kanssa olisi edistänyt Venäjän suunnitelmia alueen laajentamiseksi Mustanmeren rantamailla ja Konstantinopolin lopulliseksi valloittamiseksi. Avioliitto tuntui siitäkin syystä houkuttelevalta, että Romanian kuningasperhe oli oikeauskoinen. Järjestettiin valtiollinen vierailu, ja Nikolai ja Aleksandra tyttärineen otettiin loistavasti vastaan heidän saapuessaan Romaniaan Constantan satamaan. Vanhemmat olivat kuitenkin luvanneet Olgalle, etteivät he pakottaisi häntä avioliittoon vastoin hänen tahtoaan. Hän ei pitänyt Carolista, ja sen vuoksi ei suunnitelmasta tullut mitään. Eräässä Nikolaille lähettämässään kirjeessä Aleksandra mainitsee erään nuoren upseerin käynnistä. Tämä upseeri oli niitä harvoja, jotka keisarinna tunsi henkilökohtaisesti. Hän kirjoittaa:
Pikku M. kävi luonamme eilen illalla päivällisen jälkeen Anjan asunnossa ja viipyi tunnin verran. Emme olleet tavanneet häntä puoleentoista vuoteen. Hän näyttää kukoistavalta ja miehekkäämmältä, mutta samalla kuitenkin rakastettavalta pojalta. Hänestä saisi erinomaisen vävyn. Miksi eivät ulkomaalaiset ruhtinaat ole yhtä miellyttäviä? (Maaliskuun 17 p. 1916).
Yksi lisäsyy, jonka vuoksi Olgalla oli monta kosijaa, oli se, että hän oli suuren omaisuuden perijä. Aleksanteri III, joka toivoi sydämestään, että Nikolain ensimmäinen lapsi olisi poika, oli jälkisäädöksessään määrännyt, että hänen monien miljoonien arvoinen yksityisomaisuutensa oli joutuva vanhimmalle lapsenlapselle. Suuriruhtinatar itse ei luultavasti tietänyt lainkaan tätä. Hän sai varmasti hyvin niukalti taskurahoja. Aleksandra ei suosinut rahojen tuhlausta. Nuorena tyttönä hänellä oli ollut hyvin rajoitetut käyttövarat, ja niin hän oli tottunut säästeliääseen elintapaan, mikä sopi hyvin yhteen perityn säästäväisyystaipumuksen kanssa. Ainoa ylellisyys, josta suuriruhtinattarien sallittiin nauttia, oli meidän tietojemme mukaan se, että he saivat käyttää hajuvettä kylvyssään, kun taas heidän äitinsä pysyi uskollisena tavalliselle tuoksuttomalle saippualle. Jos joku tytöistä olisi ehdottanut käsienhoitovälineiden hankkimista, olisi häntä sanottu kevytmieliseksi. Mutta he eivät pyytäneet mitään sellaisia hienostelutarpeita.
Kummankin vanhemman tytön yksitoikkoisessa elämässä oli jännittävä ja unohtumaton päivä se, jolloin heidän isänsä nimitti heidät molemmat ratsurykmentin kunniapäälliköiksi. "Päälliköt" ottivat vastaan upseeriensa ja sotilaittensa lähetystöjä, ja heidän sallittiin, univormu ratsastuspuvun päälle vedettynä, seurata keisaria ratsain sotilastarkastuksen aikana. Sodan puhjetessa tuli sairaalatyöstä mielelle uutta virikettä ja tärkeä ajanviete. Suorittaessaan tavallisten hoitajattarien velvollisuuksia suuriruhtinattaret joutuivat kosketuksiin hyvin monien ihmisten kanssa. Myöhemmin heidän äitinsä salli heidän liittyä jäseniksi hyväntekeväisyyslaitosten johtokuntiin, joten heille tuli tilaisuus tutustua hallinnolliseen työhön. Omituista kyllä, Olga huomasi tällaisen komitean kokouksessa ensimmäisen kerran, että valtaistuimen ja ylhäisön väleissä oli jotakin kieroa. Eräässä Aleksandran Nikolaille lähettämässä kirjeessä näemme seuraavan selostuksen:
Olgalla oli eilen illalla komitean kokous, mutta se ei kestänyt kauan. Volodja Volsh,[90] jolla on aina hymyily tai pari Olgan osalle, vältti hänen katsettaan eikä hymyillyt kertaakaan. Sinähän tiedät, että tyttäremme ovat oppineet panemaan merkille ihmiset ja heidän kasvonsa. He ovat kehittyneet sisällisesti paljon kaikkien näiden kärsimysten aikana. He tietävät, että kaikki mitä me saamme kestää, on välttämätöntä ja kypsyttää heitä. Onneksi he ovat aina välistä suuria lapsia, mutta heillä on paljon viisaampien olentojen käsityskyky ja sielun tunteet. Niinkuin Ystävämme sanoo:, he ovat suorittaneet vaikean 'kurssin'.[91] (Jouluk. 16 p. 1916).
Näin joudumme taas kulkemaan Rasputinin tien poikki. Että tämä maininta siitä, mitä Rasputin arveli suuriruhtinattarista, ei ollut tilapäinen, sekä että keisarinna puheli hänen kanssaan usein perheestään, todistaa seuraava ote:
Ystävämme on hyvin tyytyväinen tyttäriimme ja sanoo, että he ovat suorittaneet vaikean kurssin ikäisikseen sekä että heidän sielunsa ovat kovin kehittyneet. He ovat tosiaankin hyvin kultaisia eivätkä nykyjään kohtele Anjaa epäluuloisesti. He ovat kokeneet meidän kerallamme kaikki mielenjärkytyksemme, ja se on opettanut heitä katselemaan ihmisiä avosilmin, joten heille on siitä suuri hyöty myöhemmin elämässä. (Jouluk. 6 p. 1916).
Tämä viittaus Anna Vyrubovaan on merkillepantava. Tytöt eivät ilmeisestikään olleet tämän Rasputinin sanansaattajan kanssa niin ystävällisissä väleissä kuin keisarinna olisi suonut. Vähitellen heidät kuitenkin saatiin suostutetuiksi. Aleksandran kirjeissä on monta kertaa mainittu hänen käynneistään Anna Vyrubovan talossa tyttäriensä seurassa. Siellä "Ystävämme" tapasi heidät, puheli heille uskonnosta, ja siellä häneltä kysyttiin kuin oraakkelilta neuvoja kaikissa mahdollisissa kysymyksissä. Rouva Dehn, jonka todistusta meillä ei ole pienintäkään syytä epäillä, koska hän ei ollut epäystävällisissä väleissä Rasputinin kanssa, kertoo muistelmissaan, että keisarillinen perhe otti hänet palatsissa vastaan vähintään kerran kuussa.
Nämä otteet osoittavat myöskin, kuinka läheiset vanhempien ja lasten välit olivat. Nikolai puheli viimeksimainittujen läsnäollessa vapaasti huolistaan ja keskusteli Aleksandran kanssa niistä toimenpiteistä, joihin aikoi ryhtyä, sekä lähiaikoina tapahtuvista virkanimityksistä. Epäilemättä he olivat hyvin sopusointuinen perhe. Aleksandra oli kasvattanut lapset kunnioittamaan, vieläpä hyvin nöyrästi, isäänsä keisaria. Äitiään he ihailivat ja rakastivat, ja hänen sanansa oli heille laki. He palvelivat häntä hellästi, ja hänen sairaana ollessaan he järjestivät niin, että joku heistä oli aina hänen lähellään. Eräs harrastus, joka oli yhteinen kaikille perheenjäsenille, oli valokuvaus. He ottivat tuon tuostakin pikakuvia toisistaan ja muista ihmisistä, ja paljon aikaa käytettiin valokuvien liimailemiseen erikoisiin lehtiöihin. Nikolai luki mielellään ääneen. Päivällisen ja maatamenon välisen ajan perhe vietti kerääntyneenä leposohvan ympärille, jossa Aleksandra istui nojallaan käsityötään ommellen Nikolain lukiessa heille jotakin mieltäkiinnittävää romaania. Hänen kirjallisuudenvalintansa ei kuitenkaan näytä olleen kovinkaan onnistunut. Päiväkirjasta, jota hän kirjoitti vankeutensa aikana, saamme hämmästykseksemme huomata, että hän luki Tolstoin romaanin Sota ja Rauha ensimmäisen kerran Tobolskissa.[92] Urheilua lapset harrastivat ani vähäsen. He soutelivat puiston suurella lammikolla ja pelasivat vähän tennistä, mutta Tsarskojessa asuessaan he pitivät enemmän talvikuukausista, koska saivat silloin isänsä avulla rakentaa itselleen uljaan lumivuoren, jonka rinnettä he laskettelivat alas pikku kelkoillaan. Niinikään heidän sallittiin pitää eläimiä. Pojalla oli apina, jonka hankkiminen oli tuottanut suuria vaikeuksia, koska Venäjä ei juuri ole sellainen maa, jossa noita eläimiä olisi paljon. Oli kaikenrotuisia koiria ja monta kissaa. Eräs näistä koirista, vähäinen pekingiläinen "Jimmy", joutui myöhemmin perheen mukana vankilaan, ja sen luut löydettiin vähän matkaa sen kuopan reunan alapuolelta, jonne murhamiehet olivat heittäneet keisariperheen poltettujen ruumiiden tuhkan.
Perhe odotti aina hartaasti sitä aikaa, jolloin he siirtyivät pohjolan kesän kuumimmiksi viikoiksi kauniiseen Standard nimiseen huvialukseen risteilläkseen Suomenlahden kallioluotojen välillä. Tuhannet saaret, pikku luodot ja kalliot, jotka muodostavat vyön pitkin Suomen rannikkoa, jättävät välistä avotilaa, joten muodostuu järven tapainen, avomeren mainingeilta suojattu ulappa. Jossakin sellaisessa turvapaikassa Standard laski ankkurinsa torpeedoalusten vartioidessa joka puolella salmissa estääkseen kutsumattoman vieraan tunkeutumasta keisarin rauhaa häiritsemään. Nikolain suurin nautinto oli soutaa puolisoaan pikku veneellä, tutkia luotojen sokkeloita laivaveneellä, nousta maihin johonkin saareen päiväkaudeksi pyssyineen tai tehdä perheen kanssa huviretki jonkin suojaisen poukaman hiekkarannikolle. Nikolai ja Aleksandra kohtelivat huvialuksen upseereita ja sotilaita henkilökohtaisina ystävinään. Standardin miehistönä oli kaartin meriväkeä, joka oli valiomiehiä, ja heidän luultiin kiintyneen keisariperheeseen horjumattoman uskollisesti. Vallankumouksen aikana Aleksandralle tuotti kaikkein katkerimman pettymyksen se, että hän näki meriväen karkaavan palatsista. Toverit kadehtivat Standardin upseereita, koska näiden oli mahdollista seurustella keisarin kanssa joka päivä sellaisissa olosuhteissa, jotka lisäsivät tuttavallisuutta. Muutamille heistä tämä oli loistavan uran alku, ja useimmille se merkitsi muodossa tai toisessa suosionosoitusten tulvaa. Heihin kuului myös "N.P.", jota Nikolai ja Aleksandra kohtelivat rakkaana ystävänä. Niissä Aleksandran kirjeissä, jotka meillä on hallussamme, hänet mainitaan satayhdeksänkymmentäkaksi kertaa. Mikäli me tiedämme, oli hän ainoa ihminen, joka uskalsi sanoa "Jumalan miestä" "Rasputiniksi" keisarinnan läsnäollessa saamatta mitään muuta rangaistusta kuin ystävälliset nuhteet. Jos "N.P:n" muistelmat julkaistaisiin, olisi niillä historiallinen arvo, ja ne olisivat verrattoman arvokkaat kovasti panetellun keisarinnan nimen puhdistamiseksi.
Keväisin keisari ja hänen perheensä tavallisesti matkustivat joksikin ajaksi Krimille nauttiakseen sen lämpimästä ja tasaisesta ilmastosta Tsarskoje Selon tuntuessa epämiellyttävältä sateen ja sumun vuoksi. Heidän asuttavakseen oli rakennettu uusi palatsi Nikolain ja Aleksandran ylivalvonnan alaisena laaditun suunnitelman mukaan. Siellä oli kaikki mahdolliset nykyajan mukavuudet, mutta sen varustelusta ja kalustuksesta kävi myöskin ilmi taiteellisen maun puute. Se olikin perinnöllinen vika Romanovien suvussa. Heidän maunpuutteensa, varsinkin huoneiden koristelukysymyksissä, oli tullut suorastaan sananlaskuksi.
XVI. KEISARINNA HALLITSEE
Vuosikausia Eurooppa oli lisännyt sotavarustuksiaan. Allekirjoittaessaan rauhansopimuksen saksalaiset myönsivät sen onnettomuuden, johon koko Eurooppa oli vajonnut, "aiheutuneen Itävalta-Unkarin sodanjulistuksesta Serbiaa ja Saksan sodanjulistuksesta Venäjää ja Ranskaa vastaan sekä Belgiaan hyökkäämisestä".[93] Tällä tavoin vahvistettiin muodollisesti Saksan syyllisyys. Sodan pääaiheeksi sovittiinkin pieneen puolueettomaan Belgiaan tehty hyökkäys. Mutta todellisuudessa täytyy koko Eurooppaa pitää vastuunalaisena siitä yhteentörmäyksestä, jonka kaikki selvästi tiesivät tulevan, johon kaikki kuumeisesti varustautuivat ja jota ei kukaan uskaltanut julkisesti vastustaa. Ammattisotilaat varustautuivat velvollisuutensa mukaisesti yhteentörmäykseen politiikkojen ja diplomaattien menettäessä kallista aikaa salajuonien punomiseen. Jos hallitukset olisivat ymmärtäneet, että sota on liian vakava asia militaristien hoitoon jätettäväksi, ei sotaa luultavasti olisi syttynytkään, sillä yleistä mielipidettä olisi varoitettu, ja kansanvallan kuolaimet — parhaat rauhan välikappaleet — olisi voitu ottaa käytäntöön. Mutta niitä, jotka tiesivät asian, lamautti se tieto, ettei sota ollut vältettävissä. He varustautuivat siihen eivätkä sitä vastaan. Rikollinen asiain salaaminen oli mennyt niin pitkälle, että kaikissa, maissa ihmiset hämmästyivät.
Nikolai oli omasta puolestaan rauhan kannattaja. Hän oli polttanut sormensa Japania vastaan käydyssä sodassa, jonka oli aiheuttanut hänen halunsa laajentaa valtakunnan aluetta. Vallankumousliike, joka seurasi sitä ja pakotti hänet tekemään myönnytyksiä kansan vaatimukselle perustuslain saamiseksi, oli osoittanut hänelle, kuinka suureksi vaaraksi hallitsijasuvulle oli ryhtyminen uuteen sotilaalliseen seikkailuun. Käytettävänämme oleva historiallinen aineisto todistaa, että Nikolai horjui ja vitkasteli ratkaisevalla hetkellä sekä että häneltä saatiin kiristetyksi määräys yleisestä liikekannallepanosta ulkoministerin ja yleisesikunnan päällikön yhteisillä ponnistuksilla, jotka vaativat ratkaisevaa määräystä, koska tiesivät, kuinka vaarallista oli sallia saksalaisten ehättää edelle. Vihdoinkin ulkoministeri Sasonov sai tuon kohtalokkaan määräyksen ja toimitti sen paikalla perille kenraali Janushkevitshille kehoittaen häntä "katkaisemaan puhelinjohdon" ilmeisestikin peläten, että Nikolai sittenkin muuttaisi mielensä. Gilliard kertoo meille keisarin epäröimisen todellisen syyn:
Myrskyn lähetessä ja valtiomiesten pannessa koko kansliakoneistonsa käyntiin lähetettiin sydäntävihlovia sähkösanomia kaukaiseen Siperiaan, jossa Rasputin hiljalleen alkoi toipua haavastaan Tjumenissa. Ne olivat melkein kaikki samanlaisia sisällöltään: "Olemme kauhuissamme ajatellessamme, että sota voi syttyä. Luuletteko te sitä mahdolliseksi? Rukoilkaa puolestamme. Auttakaa meitä neuvollanne". Rasputin vastasi, että sotaa oli kaikin mokomin vältettävä, jollei tahdottu jättää hallitsijaperhettä ja valtakuntaa kaikkein kauheimpien onnettomuuksien uhriksi. (Talvella 1918 Tjumenissa ollessani näin jäljennökset juuri näistä sähkösanomista. Myöhemmin huomasin mahdottomaksi päästä enää käsiksi niihin papereihin.) Tämä neuvo oli sopusoinnussa tsaarin hartaimpien toiveiden kanssa, eikä hänen rauhanystävällisiä tarkoituksiaan voinut hetkeäkään epäillä. Ei tarvinnut muuta kuin nähdä hänet tuolla kauhealla viimeisellä viikolla ymmärtääkseen, millaista henkistä ja siveellistä kidutusta hän oli saanut kestää.
Rasputin, joka oli, niinkuin olemme nähneet, vakaumukseltaan pasifisti ja tarkkanäköisenä epäili sodan saattavan hallitsijahuoneen vaaraan, oli kannattanut rauhaa ehdolla millä hyvänsä. Balkanin pulman aikana 1912 hän oli neuvonut karttamaan kaikkia mahdollisia sotilaallisia seikkailuja. Jos hän olisi ollut Pietarissa noina kohtalokkaina viikkoina, niin kuka tietää, eikö hän olisi tehnyt Nikolaille vieläkin vaikeammaksi Saksan haasteen vastaanottamisen? Mutta Rasputin oli poissa. Hän oli matkustanut kotikyläänsä järjestämään yksityisasioitaan, ja häntä oli haavoittanut tikarilla vaarallisesti vatsaan eräs nuori nainen, jonka hän oli vietellyt. Hänen henkeään oli pelätty, ja hänet oli kiireesti kuljetettu läheiseen Tjumenin kaupungin sairaalaan, jossa ylimääräisellä junalla Pietarista lähetetty kirurgi oli leikannut hänet. Rasputin toipui nopeasti, mutta hän oli vielä sairaalassa sodan puhjetessa. Aleksandrasta, joka oli tottunut neuvottelemaan ystävänsä kanssa kaikista tärkeistä asioista, hänen poissaolonsa kesän 1914 kohtalokkaina päivinä tuntui taivaan lähettämältä koettelemukselta.
Silloin Nikolaissa tapahtui huomattava muutos. Vaikka Venäjän kansa hämmästyikin saadessaan tiedon sodan syttymisestä, se otti sen vastaan isänmaallisella innostuksella epäilemättä hetkeäkään, että Saksa, joka oli hyökännyt avuttoman Belgian kimppuun, ja Itävalta-Unkari, joka oli loukannut paljoa pienempää Serbiaa, olivat Euroopan rauhan rikollisia häiritsijöitä. Äkkiä Nikolai, joka oli vuosikausia nähnyt kuilun levenevän itsensä ja alamaistensa välillä, huomasi kansansuosion ja innostuksen aallon nostavan häntä ylös päin. Sisäiset valtiolliset kahnaukset unohdettiin toistaiseksi, ja kansa julisti keisarin johtajakseen suuressa ja oikeassa asiassa osoittaen hänelle suosiotaan.
Gilliard, joka kuuli nämä asiat eräältä keisarin tyttäreltä, sanoo, että sodan julistamisen iltana perhe odotti kauan Nikolaita päivälliselle. Keisarinna oli juuri käskenyt erästä suuriruhtinatarta kutsumaan isää, kun tämä ilmestyikin näyttäen hyvin kalpealta ja kertoi heille, mitä oli tapahtunut, koettaen säilyttää äänensä rauhallisena. Kuullessaan uutisen Aleksandra alkoi itkeä, ja tyttäretkin vuodattivat kyyneliä nähdessään äitinsä surun. Perhe oli ollut iltamessussa palatsin kirkossa, ja saattoi panna merkille, että Nikolai oli uupuneen näköinen. Pussit, jotka ilmestyivät hänen silmiensä alle hänen ollessaan levoton, olivat näkyvissä. Hän rukoili luonteensa koko innolla. Hänen rinnallaan oli Aleksandra, jonka surun kalvamilla kasvoilla oli "sama kärsimyksen ilme, jonka olin niin usein nähnyt hänen poikansa vuoteen vieressä". Hän rukoili palavasti ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa pahan unen…
Seuraavana päivänä keisari lähti Pietariin. Kadut olivat täynnä innostuneita väkijoukkoja, jotka osoittivat hänelle suosiotaan heiluttaen lippuja ja laulaen kansallishymniä. Talvipalatsin edessä oleva suuri aukio oli mustanaan tiheään sulloutuneita ihmisiä. Keisari oli palatsissa puhuen armeijan päälliköille ja ottaen vastaan diplomaattikuntaa. Valtaistuinsalissa hän luki juhlallisessa mielenvireessä olevalle kuulijakunnalle manifestin, jossa hän ilmoitti Venäjälle päätöksensä vastustaa Saksan kohtuuttomia vaatimuksia asevoimalla, koska kaikki yritykset rauhan säilyttämiseksi olivat menneet myttyyn. Sitten hän tuli parvekkeelle, josta näkyy avaralle aukiolle. Hän seisoi siinä aivan yksin, vähäisen vartalon erottuessa kuin varjokuvana punertavaa seinää vasten. Kansanjoukko polvistui yhtenä miehenä ja lauloi keisarihymnin haltioituneena ilmoittaen täten tsaarille sen vakuutuksen, että kansa seisoi kokonaisena hänen rinnallaan tässä elämän ja kuoleman kysymyksessä. Tämän kirjan tekijä, joka oli saanut määräyksen lähteä rintamalle seuraavana aamuna, oli tällöin aukiolla ja saattaa vakuuttaa, että mieliala oli erittäin haltioitunut, samalla kuin myötätunnon virta näytti muodostuneen noiden tuhansien ihmisten ja tuon ylhäällä parvekkeella olevan pienen olennon välille. Juhlakulkueita, jotka kantoivat lippuja ja lauloivat isänmaallisia lauluja, liikkui myöhemmin pääkaupungin kaduilla, kokouksia pidettiin liittoutuneiden lähetystöjen edustalla ja Ison-Britannian, Ranskan, Belgian ja Serbian edustajia tervehdittiin hurjin eläköönhuudoin heidän ilmestyessään. Valitettavasti eräs metelöitsijäjoukko pääsi pujahtamaan poliisisulun lävitse ja tunkeutui Saksan lähetystöön, joka oli rakennettu Vilhelm II:n omien suunnitelmien mukaisesti ja josta diplomaattiasukkaat nyt olivat poissa. Kiihkomieliset miehet kiipesivät katolle ja sysäsivät sieltä alas ne kaksi pronssijättiläistä, jotka olivat niin kauan loukanneet venäläisten makua karkealla alastomuudellaan. Ne putosivat kumeasti tömähtäen lähettilään vuodepatjoille, jotka oli juuri vähän ennen heitetty kadulle.
Ne tapaukset, joita Nikolai ja Aleksandra saivat kokea, murtivat heidän tavallisen pidättyväisyytensä. Gilliard, joka tunsi niin läheisesti heidän perhehuolensa ja ahdistuksensa, tunnustaa päiväkirjassaan, ettei keisaripari koskaan puhellut valtiollisista eikä yksityisistä asioistaan hänen kanssaan. Mutta nyt hovitapojen edellyttämät sovinnaiset rajat olivat hävinneet. Nikolai puhui tutunomaisesti ja avomielisesti ehdottomasta luottamuksestaan tulevaisuuteen:
Omasta puolestani voin sanoa tehneeni kaiken, mitä vallassani on välttääkseni tätä sotaa, ja olen valmis tekemään myönnytyksiä, jotka eivät ole ristiriidassa arvomme eivätkä kansallisen kunniamme kanssa. Ette voi kuvitella, kuinka iloinen olen siitä, että tämä epävarmuus on ohitse, sillä en ole koskaan kokenut niin kauheaa aikaa kuin sodan puhkeamisen edelliset päivät. Olen varma siitä, että nyt tapahtuu Venäjällä kansallinen nousu…
Aleksandra oli kauan aikaa suutuksissaan kuullessaan, että Vilhelm II oli kieltänyt leskikeisarinnaa jatkamasta matkaansa Venäjälle ja lähettänyt hänet Tanskaan sen jälkeen kuin hän oli ollut pidätettynä arvolleen sopimattomalla tavalla. Aleksandra valitteli:
Ajatelkaahan, että monarkki on pidättänyt keisarinnan! Kuinka hän saattoi alentua sellaiseen? Hän on ehdottomasti muuttunut siitä lähtien, kun Venäjää vihaava sotilaspuolue on saanut hänet valtaansa. Mutta olen varma siitä, että hänet on taivutettu sodan puolelle vastoin tahtoaan… En ole koskaan pitänyt keisari Vilhelmistä jo yksistään siitä syystä, ettei hän ole luotettava. Hän on turhamainen ja on aina näytellyt. Lakkaamatta hän moitti minua siitä, etten tehnyt mitään Saksan hyväksi, ja hän on aina tehnyt kaiken voitavansa erottaakseen Venäjän ja Ranskan toisistaan, vaikk'en minäkään ole uskonut sen (Venäjän ja Ranskan liiton) olevan hyväksi Venäjälle. Hän ei anna minulle koskaan anteeksi tätä sotaa… En ole muutoin kuullut mitään veljestäni (Hessenin suurherttuasta). Missä hän on? Belgiassa vai Ranskan rintamalla? Minua värisyttää ajatellessani, että keisari Vilhelm voi kostaa minulle lähettämällä hänet Venäjän rintamalle… Miten Saksan käy? Millainen nöyryytys, millainen luhistuminen sillä onkaan edessään? Ja kaikki aiheutuu Hohenzollernien synneistä… Mitä onkaan tapahtunut lapsuudenaikani Saksalle? Minulla on niin onnellisia ja runollisia muistoja ensimmäisiltä vuosiltani Darmstadtista ja sikäläisistä hyvistä ystävistäni. Mutta käydessäni myöhemmin siellä Saksa näytti muuttuneelta maalta… Minulla ei ollut mitään ajatusten eikä tunteiden yhteyttä muiden kuin entisten aikojen hyvien ystävien kanssa. Preussi on merkinnyt Saksan tuhoa… siitä tulee kauhea, hirvittävä kamppailu, ja ihmiskunta saa lähiaikoina kestää kaameita kärsimyksiä…
Muutamia päiviä myöhemmin keisari puolisoineen ja lapsineen matkusti Moskovaan, jossa asukkaat ottivat heidät haltioituneesti vastaan. Nikolai ja Aleksandra tunsivat voimakasta iloa ajatellessaan, että he olivat jälleen valloittaneet alamaistensa rakkauden. He uskoivat, että Venäjän itsevaltiuden historiassa oli kääntynyt uusi lehti: taivas oli pitänyt loukkaamattomana tsaarin kanssa tekemänsä sopimuksen, ja tästä lähtien asiat luistaisivat Venäjällä aina hyvin. Heidän iloaan himmensi vain se, että Aleksei, joka oli ollut muutamia kuukausia poikkeuksellisen terveessä kunnossa, sai polveensa uuden sisäisen verenvuodon, minkä vuoksi hän ei kyennyt kävelemään, vaan erään henkivartiostoon kuuluvan kookkaan kasakan piti kantaa häntä. Mutta Rasputin oli taas terve, ja Aleksandra luotti siihen, että tämän läsnäolo varjelisi perintöruhtinasta kaikilta uusilta vaaroilta.
Venäjän sotajoukot lähtivät sotaan loistavan vauhdikkaasti. Ne, jotka ovat eläneet myöhemmät kauheat vuodet, muistavat ylpeinä sodan ensimmäisen kauden, jolloin odottamattoman nopean liikekannallepanon jälkeen venäläiset marssivat taisteluun joutuen välistä vakavasti tappiolle, mutta ryhtyen aina uudelleen hyökkäykseen kantaen lippujaan verrattoman rohkeasti eteenpäin voitosta voittoon. Se oli "höyryjyrän" aikaa, joka auttoi huojentamaan puristusta liittoutuneiden länsirintamalla, kukisti itävaltalaiset ja valoi pelkoa saksalaisiin. Missä ovat ne legioonat? Missä ovat ne uljaat miehet? Kuoleman viikate, joka jätti paikalleen jotkut harvat meistä, niitti heidät, ja he lepäävät nimettömissä haudoissa, jonne he kaatuivat vihollista vastaan kamppaillessaan, tai — mikä vielä pahempi — vankileirien tai vallankumouksen teurastamoiden hautausmaissa. Toisten kansojen sotilailla on sankarihautansa, mutta venäläisten sankarien ainoa muistomerkki on niiden aseveikkojen mielessä, jotka näkivät heidän taistelevan ja kuolevan. Parhaat, urhoollisimmat — Venäjän kansan kukan — korjasi kuolema sodan ensimmäisenä sankarillisena kautena. He säästyivät näkemästä sitä häpeää, joka seurasi jälkeen päin ja jota heidän läsnäolonsa olisi voinut auttaa torjumaan. Sillä se ajattelemattomuus, jolla armeija heitti parhaat aineksensa taisteluun, on suureksi osaksi syynä siihen kauhistuttavaan rappeutumiseen, joka pääsi vallalle myöhemmin ja joka lopulta muutti miljoonat siivot sotilaat murhanhimoiseksi roskajoukoksi.
Armeijan ylipäällikkönä rintamalla oli suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh. Hänellä oli monta ominaisuutta, jotka luovat sotilasjohtajan: yleisten periaatteiden käsityskyky ja taito arvostella tilannetta kokonaisuutena, sekä päättäväisyyttä ja henkilökohtaista rohkeutta. Hänen suurin vikansa oli se, ettei hän osannut arvostella alaistensa sotilaallisia ominaisuuksia ja valita heitä riippumatta ystävyysseikoista ja suosituksista. Kenraaleita, jotka olisi pitänyt armotta erottaa ensimmäisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen, jätettiin vastuunalaisille paikoilleen, eikä korkeassa asemassa olevia rikoksellisia asetettu viipymättä syytteeseen. Kaikki seikat huomioonottaen soveltui tämä suuriruhtinas sittenkin paremmin kuin kukaan muu keisarillisen perheen jäsen ylipäällikön paikalle, johon hän oli valmistautunut monien vuosien huolellisella opiskelulla. Nikolai olisi mielellään itse astunut sille paikalle, mutta tätä suunnitelmaa vastustivat hänen uskollisimmat neuvonantajansa, jotka todistivat, että hallitussuvulle olisi suureksi vaaraksi sallia itsevaltiaan ottaa vastuulleen mahdollinen tappio. Nikolain oli tyydyttävä siihen, että hän kävi usein taistelurintamilla. Näitä käyntejä ylipäällikkö ei suinkaan katsellut suopein silmin, koska hänen täytyi silloin jättää tärkeät velvollisuutensa ja olla keisarin seurana. Sodan jatkuessa joutuivat maan koko elämässä sen vaatimukset yhä tärkeämmälle sijalle, ja päämaja alkoi monella tavalla sekaantua siviilihallinnon toimintaan. Suuriruhtinas Nikolaista tuli olosuhteiden pakosta julkisen elämän huomattavin henkilö, joten hän näytti, itse sitä vähimmässäkään määrin haluamatta, saattavan varjoon itse keisarin.
Aleksandra oli sodan ensimmäisestä päivästä lähtien ottanut omakseen haavoittuneiden asian. Kahden vanhimman tyttärensä, suuriruhtinatarten Olgan ja Tatjanan kanssa hän kävi sairaanhoitokurssin. Tsarskoje Seloon, Elisabetin historialliseen palatsiin, järjestettiin sairaala. Ne salit ja vierashuoneet, jotka olivat nähneet Katariina II:n hovin loiston, muuttuivat sairassaleiksi, joissa haavoittuneita upseereita ja sotilaita hoidettiin keisarinnan välittömän valvonnan alaisina. Mikään palvelus ei hänestä näyttänyt liian halpa-arvoiselta, ja hermostuneen tarmon puuskassa hän kulutti heikkoja voimiaan olemalla joka päivä mukana leikkauksissa ja hoitamalla vaikeimpia tapauksia. Aleksandralle eivät edes riittäneet nämä henkilökohtaiset ponnistukset, vaan hänestä tuli vielä sellaisen järjestön puheenjohtaja, jonka tehtävänä oli valvoa monia sairasjunia ja kenttäsairaaloita sekä monin tavoin täydentää sotilassairaaloiden ja Punaisen ristin toimintaa. Keisarinnalle karttui niin ylenpalttisesti työtä, että hän luopui niistä harvoista seurusteluvelvollisuuksista, joita hän oli suostunut hoitelemaan siihen asti. Hovi ja seurapiirit eivät häntä enää nähneet. "Sisaren" puvussa, valkoinen huntu tukkansa peitteenä hän suoritti jokapäiväisiä tehtäviään sairaalassa ja vietti sitten tuntikausia kirkossa rukoillen menestystä rakkaalle Nikolailleen ja Venäjän aseille. Ihmiset eivät katselleet suopein silmin hänen harrasta käytöstään. He olisivat mieluummin suoneet keisarinnan esiintyvän julkisesti ja tarkastavan toisten työtä sekä viettävän aikansa innostamalla keisarillisella läsnäolollaan tavallisten työntekijäin tarmoa. Ne valokuvat, jotka esittivät keisarinnaa ja hänen tyttäriään suorittamassa tavallisten hoitajattarien tehtäviä, istumassa vaarallisesti haavoittuneiden vuoteiden ääressä ja juttelemassa heidän kanssaan, herättivät sekavia tunteita ja aiheuttivat yhä lisääntyviä moitteita. Mutta keisarinna oli onnellinen suorittaessaan niitä velvollisuuksia, jotka oli itse itselleen määrännyt. Ja hänellä oli Rasputin neuvonantajanaan ja rohkaisijanaan.
Vuodesta 1911 alkaen, jolloin yleinen huomio oli ensin kiintynyt Rasputinin henkilöllisyyteen ja hänen salaperäiseen vaikutukseensa hovipiireissä, oli aina levitetty väitettä, että keisarinna piti "Jumalan miestä" loitompana. Tämäntapaisia huhuja oli alituiseen liikkeellä, ja Anna Vyrubova sekä muut keisarinnan puolustajat ovat koettaneet omasta aloitteestaan toistella näitä väitteitä muistelmissaan. Niinpä rouva Vyrubova koettaa selittää, että "vuodesta 1911 lähtien hän (Rasputin) oli lakannut ottamasta osaa heidän (nimittäin Nikolain ja Aleksandran) elämään". Meidän ei tarvitse muuta kuin lukea keisarinnan puolisolleen lähettämät kirjeet päästäksemme selville todellisesta asiaintilasta: Rasputin pysyi lähimpänä ystävänä ja uskottuna.
"Ystävämme aikoo matkustaa kotiinsa viidentenä päivänä" (marraskuuta), Aleksandra kirjoitti Nikolaille lokak. 24 p:nä, "ja aikoo tulla tänään luokseni". Hän lisää seuraavana päivänä: "Ystävämme viipyi illalla tunnin verran. Hän on päättänyt odottaa paluutasi ja lähtee vasta sen jälkeen kotiinsa joksikin ajaksi". Jouluk. 16 p:nä Aleksandra kirjoittaa: "Juttelin Grigorin kanssa hetkisen puhelimessa. Hän lähettää seuraavat terveiset: 'Mielen lujuutta — muutamien päivien kuluttua olen luonasi, ja saamme puhella kaikesta.'" Lopettaakseen rumat juorut Aleksandra tapasi Rasputinia mieluimmin Anna Vyrubovan talossa kaikessa rauhassa. Keisarinnan kirjeissä mainitaan tuhka tiheään näistä tapaamisista: "Pistäydyin Annan luokse hetkiseksi. Ystävämme tuli sinne, koska halusi tavata minua". (Tammik. 29 p:nä 1915): "Toivon tapaavani ystävämme Annan luona pikimmältään — se virkistää minua" (Kesäk. 12). Ylempänä mainittu Rasputinia tarkoittava lause, jonka tapaisia on sadoittain keisarinnan kirjeissä, sisältyy kirjeeseen, joka alkaa sanoilla: "Oma rakkaani", ja päättyy: "Peitän sinut hellillä suudelmilla. Iäti sinun oma, vanha vaimosi". Aleksandra kirjoittaa Nikolaille: "Tahtoisin puristaa sinut lujasti syliini ja painaa rakkaan pääsi lepäämään olkaani vasten. Silloin voisin peittää lemmittyni kasvot ja silmät suudelmilla ja kuiskailla helliä rakkauden sanoja. Suutelen pielustasi öisin — muutahan minulla ei ole — ja siunaan sitä. Nyt minun täytyy mennä nukkumaan. Lepää hyvin, aarteeni, siunaan ja suutelen sinua hellästi ja sivelen hiljaa rakasta otsaasi". Muutamia rivejä myöhemmin löydämme lauseen: "Suo anteeksi, mutta minua ei miellytä sotaministerin vaalisi… kuinka soisinkaan voivani olla luonasi ja kuulla ne syyt, joiden vuoksi hänet valitsit… onhan hän Ystävämme vihamies, ja se tuottaa onnettomuutta… Rakkaani, käske heidän (ministerien) päämajasta palattuaan pyrkiä minun puheilleni toisen toisensa perästä. Minä rukoilen kovasti ja koetan voimani mukaan olla sinulle todelliseksi hyödyksi". Tämä on ensimmäisiä merkkejä siitä, että keisarinna alkoi ottaa aktiivisesti osaa politiikkaan ja ilmaisi olevansa levoton siitä, ettei mitään nimityksiä tapahtuisi vastoin Rasputinin toiveita.
Alkoi olla lähellä se aika, jolloin Aleksandran mielenkiinto Nikolain asioihin muuttui voimakkaammaksi, sillä syksyllä 1915 keisari vihdoinkin toteutti toiveensa ja itse rupesi ylipäälliköksi. Olemme maininneet suuriruhtinas Nikolain nauttimasta kansansuosiosta sekä hänen lisääntyvästä vaikutuksestaan hallitusasioihin. Keisarista tuntui siltä, että jos tällaisen asiaintilan annettiin jatkua, tulisi suuriruhtinaasta Venäjän diktaattori. Sotajoukot olivat sitäpaitsi pitkin kesää yhtä mittaa perääntyneet saksalaisten voimakkaan hyökkäyksen tieltä. Suuria tappioita oli kärsitty, suunnattomia alueita uhrattu, satojatuhansia vankeja oli jäänyt vihollisen käsiin, eikä kukaan voinut aavistaa, milloin tämä onneton peräytyminen, jonka aseiden ja muonavarojen puute teki vieläkin traagillisemmaksi, pysähtyisi. Nikolain kunniaksi — ja jonakin päivänä tyynet historiankirjoittajat antavat siitä hänelle tunnustuksen — on sanottava, ettei hän halunnut astua joukkojen etunenään nauttiakseen huolellisesti valmistellun voiton hedelmistä, vaan ottaakseen osaa heidän kohtaloonsa vaarallisella hetkellä. Ministerit ja muut uskotut henkilöt olivat yksimielisesti neuvoneet luopumaan tällaisen muutoksen ajattelemisesta. Mutta Rasputinin ohjaama keisarinna kannatti sitä ja puuhasi kovasti saadakseen sen toteutetuksi. "Jumalan miehestä" oli tullut suuriruhtinaan verivihollinen siitä hetkestä lähtien, jolloin viimeksimainittu alkoi kohdella häntä eri tavalla kuin ennen ja koetti saada hänet häädetyksi hovista. Kuukausimääriä Rasputin oli varoittanut Aleksandraa kunnianhimoisesta suuriruhtinaasta, ja keisarinna toimitti hänen myrkylliset huomautuksensa perille puolisolleen. Niinpä näemme jo niin varhain kuin syysk. 20 p:nä 1914, siis aikana, jolloin sodan käynti ei suinkaan sujunut huonosti, eräässä kirjeessä seuraavat lauseet:
Ystävämme iloitsee puolestasi siitä, että olet lähtenyt (rintamalle), ja oli niin onnellinen, kun sai tavata sinut eilen. Hän pelkää aina Bonheuriä,[94] otaksuen nimittäin, että varikset [95] toivovat hänen pyrkivän Puolan tai Galitsian valtaistuimelle, sillä se on heidän päämääränsä, mutta minä sanoin, että hänen (Anna Vyrubovan) piti rauhoittaa Ystäväämme. Ethän sinä kiitollisuudestakaan antautuisi sellaiseen vaaraan. Grigori rakastaa sinua mustasukkaisesti eikä voi sietää Nikolain esittävän mitään tärkeää osaa.
Vihdoin elokuussa 1915 tuo tärkeä päätös tehtiin, ja tsaari rupesi ylipäälliköksi. Elok. 25 p:nä päivätyssä kirjeessä hän kertoo kohtauksestaan suuriruhtinas Nikolain kanssa, jolloin vallan siirto toimitettiin, lisäten:
Rakas vaimoni, harkitsepas eikö sinun sopisi tulla auttamaan pikku miestäsi hänen ollessaan poissa. Vahinko, ettet ruvennut suorittamaan tätä tehtävää jo kauan sitten tai ainakin sodan aikana. En tiedä mitään sen mieluisempaa kuin olla ylpeä sinusta, niinkuin olen ollut ylpeä sinusta näinä kuukausina, jolloin olet yhtä mittaa kehoittanut minua pysymään lujana luopumatta kannastani.
Nämä sanat ovat ilmeisestikin vastauksena Aleksandran kirjeeseen, joka on päivätty elok. 22 p:nä ja joka oli juuri saapunut keisarille. Aleksandra kirjoitti heti Nikolain lähdettyä rintamalle, jossa tämän oli astuttava suuriruhtinaan paikalle. Joitakin päiviä aikaisemmin muutamat ministerit, jotka olivat vastustaneet suunnitelmaa kaikin voimin, olivat saaneet eron. Aleksandran sydän oli tulvillaan riemukasta ylpeyttä:
Tsarskoje Selo, elok. 22 p. 1915.
Oma rakkaimpani.
En voi löytää sanoja ilmaistakseni kaiken, mitä haluaisin. Sydämeni on aivan liian täynnä. Ikävöin vain luoksesi saadakseni pitää sinua lujasti sylissäni ja kuiskata korvaasi sydämellisen rakkauden, rohkeuden, voiman ja loppumattoman siunauksen sanoja. Tuntui tavattoman kovalta sallia sinun lähteä yksin, niin täydellisesti yksin. Mutta Jumala on hyvin lähellä sinua, lähempänä kuin koskaan ennen. Olet yksin taistellut tämän suuren taistelun maasi ja valtaistuimesi puolesta uljaasti ja päättävästi. Ei ole koskaan ennen nähty sinussa sellaista lujuutta, eikä se voi jäädä hedelmää kantamatta. Älä pelkää sitä, mitä jää jälkeen. Täytyy olla luja ja pysähdyttää kaikki heti. Rakkaani, minä olen täällä. Älä naura vanhalle tyhmälle vaimollesi, mutta hänellä on "housut", vaikkei sitä näy, ja minä voin käskeä ukon (pääministerin) tulemaan ja yllyttää häntä pysymään tarmokkaana. Milloin minusta vain voi olla vähänkään hyötyä, sano minulle, mitä on tehtävä. Käytä minua, ja sellaisena aikana Jumala antaa minulle voimaa auttaa sinua, koska taistelemme koko sielullamme oikean asian puolesta pahaa vastaan. Kaikki johtuu paljoa syvemmältä kuin silmä saattaa nähdä. Me, joita on opetettu katselemaan kaikkea toiselta puolen, näemme, mitä tämä kamppailu oikein on ja mihin se tähtää. Sinä näytät herruutesi ja osoitat olevasi se itsevaltias, jota ilman Venäjä ei voi tulla toimeen. Jos nyt olisit taipunut näissä eri asioissa, niin he olisivat kiristäneet sinulta vieläkin enemmän. Lujanapysymisessä vain on pelastus. Minä tiedän, mitä se maksaa sinulle, ja olen kärsinyt ja kärsin yhä kauheasti puolestasi. Anna minulle anteeksi, rukoilen sinulta, enkelini, etten antanut sinulle vähintäkään rauhaa ja kiusasin sinua niin kovin, mutta tunnen liian hyvin sinun lempeän luonteesi; sinun oli karistettava se pois tällä kerralla ja voitettava taistelusi yksin kaikkia vastaan. Näistä viikoista ja päivistä tulee loistava sivu sinun hallituskautesi ja Venäjän historiaan, ja Jumala, joka on oikeamielinen ja lähellä sinua, pelastaa maasi ja valtaistuimesi sinun lujuutesi avulla. Ankarampaa taistelua kuin sinun kamppailusi on harvoin taisteltu, ja menestys kruunaa sen vielä, se on varmaa. Sinun uskoasi on koeteltu — ja sinun luottamustasi — ja sinä pysyit lujana kuin kallio, ja siitä sinua vielä siunataan. Jumala voiteli sinut kruunajaisissasi. Hän asetti sinut siihen, missä nyt olet, ja sinä olet tehnyt velvollisuutesi, ole varma siitä, aivan varma, eikä hän hylkää voideltuaan. Ystävämme rukoukset kohoavat sinun puolestasi yötä päivää taivaaseen, ja Jumala kuulee ne. Ne, jotka pelkäävät eivätkä voi ymmärtää sinun toimintaasi, saavat tositapaukset nähdessään uskoa sinun suureen viisauteesi! Nyt on sinun hallituksesi loistokauden alku. Hän (Rasputin) sanoi niin, ja minä luotan siihen ehdottomasti. Sinun aurinkosi nousee, ja tänään se paistaa kirkkaasti. Ja niin sinä ihastutat tänä aamuna kaikkia noita suuria houkkioita, pelkureita, harhaan johdettuja, suunsoittajia, sokeita, ahdasmielisiä ja vilpillisiä olentoja. Ja sinun Päivänsäteesi (Aleksei) auttaa sinua, sinun oma lapsesi. Eikö se liikuta noita sydämiä ja saata heitä ymmärtämään, mitä sinä teet ja mitä he uskalsivat toivoa tekevänsä, horjuttaa valtaistuintasi, peloittaa sinua rintaman takana synkillä ennustuksilla. Vain hiukan menestystä siellä rintamalla, niin he muuttuvat. He lähtevät kotiin puhtaaseen ilmapiiriin, heidän mielensä puhdistuu, ja he vievät sydämessään sinun ja sinun poikasi kuvan… Kaikki on hyväksi, niinkuin Ystävämme sanoo, pahin on ohitse… Kun lähdet, sähkötä Ystävällemme Anjan välityksellä, niin hän ajattelee sinua erikoisesti… Ilmoita minulle, jos voit, minkä vaikutuksen se tekee. Pysy lujana loppuun asti, lupaa se minulle varmasti. Muuten tulen aivan sairaaksi levottomuudesta. Tuntuu katkerantuskalliselta olla loitolla sinusta. Tiedän, miltä sinusta tuntuu, eikä N:n (suuriruhtinas Nikolain) kohtaaminen varmaankaan ole hauskaa. Sinä luotit häneen, mutta tiedät, mitä Ystävämme sanoi jo kuukausia sitten, nimittäin että Nikolai menetteli väärin sinua ja maatasi ja vaimoasi kohtaan… Rakkaani, jos kuulet, etten ole oikein terve, niin älä ole levoton. Olen kärsinyt niin kauheasti ja rasittanut itseäni ruumiillisesti näinä kahtena päivänä ja henkisesti kiusaantunut (ja kiusaannun vieläkin, kunnes kaikki on selvillä päämajassa, ja Nikolasha lähtenyt). Silloin vasta tunnen mieleni rauhalliseksi… He näes pelkäävät minua ja tulevat sen vuoksi sinun luoksesi silloin, kun olet yksin. He tietävät, että minulla on oma tahtoni, kun tunnen olevani oikeassa, ja sinä olet nyt oikeassa — sen me tiedämme — niin että pane heidät vapisemaan rohkeuttasi ja tahdonlujuuttasi. Jumala on kanssasi ja Ystävämme on sinun puolellasi — kaikki on hyvin — ja tulevaisuudessa kaikki kiittävät sinua siitä, että olet pelastanut maan. Älä epäile, usko vain, niin kaikki käy hyvin… Vasemmisto on raivoissaan, kun kaikki luisuu heidän käsistään; ja heidän korttinsa ovat meidän tiedossamme sekä se peli, johon he halusivat käyttää Nikolashaa… Hyvää yötä, rakkaani, mene suoraa päätä nukkumaan juomatta teetä toisten kanssa ja näkemättä heidän nolostuneita kasvojaan. Nuku pitkään ja hyvin, sillä tarvitset lepoa tämän ponnistuksen jälkeen, ja sydämellesi on tarpeen monta rauhallista tuntia. Jumala kaikkivaltias siunatkoon yrityksesi, Hänen pyhät enkelinsä suojelkoot ja varjelkoot sinua ja siunatkoot kättesi työn… Asetan aina Snamenjessa (kirkossa) kynttilän Pyhän Nikolain eteen sinun puolestasi ja teen niin taas huomenna klo 3, sekä Pyhän Neitsyen eteen. Tunnet silloin sieluni lähelläsi. Painan sinua hellästi sydäntäni vasten, suutelen ja hyväilen sinua loppumattomasti. Tahtoisin osoittaa sinulle koko sen voimakkaan rakkauden, jota tunnen sinua kohtaan, tahtoisin lämmittää, reipastuttaa, tyynnyttää ja vahvistaa sinua ja tehdä sinut varmaksi itsestäsi. Nuku hyvin, päivänpaisteeni, Venäjän pelastaja. Muista viime yötä, kuinka hellästi syleilimme toisiamme. Ikävöin sinun hyväilyjäsi. En koskaan saa niistä kyllikseni. Minulla on kuitenkin lapset, mutta sinä olet aivan yksin. Toisella kerralla minun täytyy antaa mukaasi pienokainen (Aleksei) virkistämään vähän mieltäsi. Suutelen sinua loputtomasti ja siunaan sinua. Pyhät enkelit varjelkoot untasi. Olen lähellä ja sinun luonasi iäti, eikä kukaan saa erottaa meitä.
Ikioma vaimosi Sunny.
Vietettyään yli kaksikymmentä vuotta Venäjällä kuningatar Viktorian tyttärentytär oli hylännyt länsimaiset ihanteensa ja eli itämaisen mystisismin lumoissa. Hänen luottamuksensa Jumalaan oli tosin hyvin vakava, mutta se sekaantui omituisesti "Ystäväämme" kohtaan tunnettuun kunnioitukseen ja moniin kansallisiin taikauskoisiin käsityksiin. Itsevaltiuden taivaan kanssa tekemä sopimus näytti nyt niin lujalta kuin konsanaan ennen, kun Nikolai oli jälleen karaissut mielensä ja oli valmis toimimaan sellaisena herrana, jota hänen alamaistensa oli vapistava. Ujon Alixin muuttuminen vallanhimoiseksi Aleksandraksi oli täydellinen: hän tiesi itsellään olevan rajattomasti sitä rohkeutta ja päättäväisyyttä, jota hänen mieheltään puuttui, ja hän oli nyt valmis käyttämään sitä. Hän ei puhunut turhaan "näkymättömistä housuistaan". Taivas oli antanut Nikolain suoritettavaksi tärkeän tehtävän, ja Aleksandra tahtoi pitää huolta siitä, että Nikolai pysyi lujana päätöksessään suorittaa velvollisuutensa. Keisarin ollessa päämajassa sotaliikkeitä johtamassa keisarinna piti silmällä ministereitä ja huolehti siitä, etteivät he avustaneet vihattua vasemmistoa eivätkä tehneet mitään sellaista, joka olisi ollut vastoin "Ystävämme" toivomuksia.
Rasputinin vaikutusvalta oli korkeimmillaan. Ei kulunut päivääkään, ettei keisarinna olisi neuvotellut hänen kanssaan jostakin kysymyksestä. Nikolain poissaollessa "Jumalan mies" kävi palatsissa hyvin harvoin, mutta hän oli alituinen vieras Anna Vyrubovan talossa tai keskusteli keisarinnan kanssa puhelimessa. Aleksandran kirjeistä käy ilmi, että Rasputin harrasti mitä erilaisimpia asioita, piispojen nimittämistä, ruokavarastojen hankintaa, rautatielainoja, sotilasviranomaisten pidättämän keinottelijan vapauttamista ja sodan johtoa. Viimeksimainittu seikka kiinnitti ilmeisesti hyvin voimakkaasti hänen mieltään. Hän ei ainoastaan halunnut hyvin kiihkeästi tietää, millainen tilanne oli, vaan hän antoi myöskin tärkeitä neuvoja, missä oli hyökättävä ja milloin.
Ennen kuin unohdan, minun täytyy toimittaa sinulle perille Ystävämme terveiset, sillä hän näki merkillisen unen viime yönä. Hän pyytää sinua määräämään, että joukkojen on edettävä Riian tienoilla. Hän sanoo, että se on välttämätöntä, sillä muuten saksalaiset varustautuvat niin lujasti talvella, että tarvitaan tavattomasti verenvuodatusta ja vaivaa heidän liikkeelle saamisekseen. Nyt tehty hyökkäys panee heidät niin ymmälle, että meidän onnistuu saada heidät peräytymään. Hän sanoo, että tämä on nyt kaikkein tärkeintä, ja pyytää sinua vakavasti määräämään meikäläiset hyökkäämään. Hän sanoo, että me voimme ja että meidän täytyy, ja minun oli kirjoitettava sinulle siitä heti.
Päivä päivältä keisarinnan valta kasvoi. Rasputinin yllytyksestä hän vastusti kaikkia yrityksiä sellaisten ministerien nimittämiseksi, joilla olisi ollut duuman, valitun lainsäätäjäelimen, kannatus. Sen sijaan nimitettiin ministereiksi arvottomia ja kykenemättömiä miehiä, eikä heiltä vaadittu mitään muita pätevyystodistuksia, kuin että he olivat vakuutettuja itsevaltiuden periaatteen pyhyydestä ja ystävällisissä väleissä Rasputinin kanssa. Tyytymättömyys maassa kasvoi nopeasti, ja mitä hirveimpiä huhuja oli liikkeellä keisarinnasta. Viimeksimainittu oli alituisessa suuttumuksen tilassa:
Yksityinen henkilö ei sietäisi hetkeäkään tällaisia vaimoonsa suunnattuja hyökkäyksiä. Minä puolestani en välitä niistä rahtuakaan. Nuorena ollessani kärsin kauheasti näistä minuun kohdistuneista vääryyksistä. Oi, kuinka usein sitä sattuikaan! Mutta nyt eivät tämän maailman asiat koske minuun syvästi, nimittäin saastaisuudet. Ihmiset tulevat vielä kerran järkiinsä, mutta sinun pitäisi minun miehenäni kerran oikein puolustaa minua, koska monet luulevat, että sinä et välitä asiasta mitään, vaan piiloudut minun selkäni taakse.[96]