Se oli traagillista. Keväästä 1915 lähtien venäläiset, urhoollisesti taistellen kaiken aikaa, olivat joutuneet peräytymään yhä kauemmaksi saksalaisten tykistön ylivoimaisen paremmuuden tieltä. Virallisissa tiedonannoissa puhuttiin yksitoikkoisen säännöllisesti "varustettuihin asemiin peräytymisestä". Mutta näiden uutisten lisäksi levisi yksityistietä kertomuksia ja huhuja kauhistuttavasta tykin- ja kiväärinammuksienkin puutteesta. Tuhansittain vankeja jäi joka päivä vihollisen käsiin; väliin ei ollut lainkaan kiväärejä apujoukkojen käytettävissä, joita kuljetettiin kiireesti taistelulinjoille. Kansa oli kauhun vallassa huomatessaan, että sotaministeriö ja sen alaiset virastot olivat laiminlyöneet sellaisiin toimenpiteisiin ryhtymisen, että olisi lisätty ammuksien tai raskaiden tykkien hankkimista, joita armeija olisi niin kipeästi tarvinnut. Tuli tunnetuksi, että suuriruhtinas Nikolai ja hänen esikuntansa olivat kuukausimääriä vakavasti tiedoittaneet rintaman takana oleville viranomaisille varastojen pian olevan lopussa, mutta he eivät olleet saaneet murretuksi heidän virkavaltaansa ja laiskoja tapojaan. Käsittäen nyt vihdoinkin vaaran suuruuden kansan parhaat miehet vaativat oikeutta sekaantua asioihin. Viranomaisten oli pakko tunnustaa kykenemättömyytensä, ja niin oli hallituksen tällä kerralla vedottava kansaan pyytäen apua. Tämä vetoomus herätti heti paikalla haltioitunutta vastakaikua, ja duuman ympärille kerääntyneiden valtiollisten piirien johdolla tehtiin voimakas ja menestyksellinen ponnistus armeijan aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Sama innostus, joka oli syttynyt kansassa kesällä 1914, virisi eloon uudelleen, ja sotaväenosastojen päälliköt ja heidän miehensä, joita kannusti heidän saamansa tuki, vastustivat vihollista uudella tarmolla ja päättivät nyt kostaa. Mutta duuman parantunut asema ja kansanvaltaisten piirien lisääntynyt vaikutus hallituksen asioihin ei ollut keisarinnan mieleen, vaan hän piti niitä suurena vaarana sille itsevaltiuden periaatteelle, jonka vartiaksi hän itse oli asettunut.
Kohtalokkaana vuotena 1916 Nikolai oli kotoa poissa enemmän kuin kuusi kuukautta, ja Aleksandran sanottuna kautena lähettämistä kirjeistä ja sähkösanomista saamme paljon sellaisia tietoja, jotka vahvistavat käsitystä, että keisarinna oli anastanut itselleen todellisen vaikutusvallan hallitusasioissa ja varsinkin ministerien nimittämiskysymyksissä. Nikolai itse todistaa tämän seuraavassa merkillisessä kirjeessä:
Keisarillisessa päämajassa, syysk. 23 p. 1916.
Rakkaani.
Kiitän sinua hellästi rakkaasta, pitkästä kirjeestäsi, jossa kuvailet niin hyvin keskusteluasi Protopopovin [97] kanssa. Jumalan avulla hänestä tulee se mies, jota me nyt tarvitsemme… Niin, sinun pitää tosiaankin olla siellä pääkaupungissa minun silminäni ja korvinani, sillä välin kuin minun on pakko olla täällä. Sinun velvollisuutesi on ylläpitää sopusointua ja yksimielisyyttä ministerien kesken — sillä tavoin sinusta on suunnaton apu minulle ja maalle. Oi, verraton Sunny, olen niin onnellinen siitä, että sinä olet lopulta keksinyt sopivan tehtävän. Nythän minä tietysti voin olla rauhassa, eikä minun tarvitse vähintäkään huolehtia maan sisäasioista.
Iäti sinun vanha Nickysi.
Ja kuitenkin juuri ne "sisäasiat", joista Nikolai oli lakannut huolehtimasta, joutuivat yhä hullummalle kannalle. Aleksandran nimittämillä ministereillä ei ollut kokemusta eikä luontaista älyä. Niinikään heiltä puuttuivat kaikki valtiomies ominaisuudet. He eivät edes kyenneet toteuttamaan tehokkaasti niitä taantumuksellisiin toimenpiteisiin tähtääviä määräyksiä, joita he keisarinnan vaatimuksesta julkaisivat maan kansanvaltaisia aineksia vastaan. Aseman rintamalla muovautuessa paremmaksi muuttuivat Venäjällä asiat rintaman takana yhä vaarallisemmiksi. Laajoja piirejä vedettiin mukaan aktiiviseen vastarintaan keisarinnan suunnitellessa lainsäätäjäkokouksen nujertamista ja valmistellessa täysin itsevaltaisen hallitusmuodon palauttamista. Yksinvaltiuden uskolliset kannattajat ja keisarillisen perheen jäsenetkin kauhistuivat nähdessään tapausten kulun. He varoittivat ja rukoilivat, mutta Nikolai oli kokonaan syventynyt sotilasasioihin ja näki sisäisen aseman Aleksandran silmillä, joka noudatti sokeasti suosimaansa taantumuksellista politiikkaa. Monarkistit näkivät, kuinka vaarallisen lähellä oli vallankumous, joka ei pyyhkäisisi pois ainoastaan Nikolaita, vaan itse valtaistuimenkin. He suunnittelivat — siitä ei ole pienintäkään epäilystä — palatsivallankumouksen toimeenpanemista vangitsemalla keisarinnan ja pakottamalla Nikolain joko eroamaan hänestä tai itse luopumaan kruunusta veljensä Mikaelin hyväksi. Mutta sillä välin kun tästä asiasta pidettiin paljon löyhää puhetta, päättivät muutamat huimapäät ratkaista asian tuhoamalla Rasputinin, jota he pitivät keisarinnan noudattaman turmiollisen politiikan alkusyynä. Keisarin serkku, suuriruhtinas Dmitri, ja ruhtinas Jusupov, joka oli naimisissa keisarin sisarentyttären kanssa, kuuluivat salaliittolaisiin. Rasputin houkuteltiin myöhään illalla Jusupovin taloon, jossa hänet surmattiin julmissa olosuhteissa keskellä hurjia juominkeja. Murhatyön tekijät itse ovat kertoneet, kuinka murha tapahtui. Rasputin kamppaili uskomattoman voimakkaasti kuolemaa vastaan. Kuolettava myrkky, jota oli pantu hänen viiniinsä, ei tehnyt sanottavaa vaikutusta hänen vankkaan ruumiinrakenteeseensa, jolloin säikähtyneet salaliittolaiset ampuivat häneen luoteja, jotka eivät näyttäneet pystyvän lopettamaan hänen henkeään. Maahan lyötynä ja kuolleeksi luultuna Rasputin kompuroi pystyyn ja pyrki ovea kohti päästäkseen pois. Vihdoinkin hänestä tehtiin loppu selkään ammutulla laukauksella. Hänen ruumiinsa kuljetettiin pois ja heitettiin avantoon Nevan suulle. Mutta toivottua siveellistä vaikutusta ei saavutettukaan. Ennen kaikkea tämä aiheutui siitä, että vallankumouksellinen liike oli kehittynyt liian pitkälle, jotta se enää olisi voinut muuttua Rasputinin katoamisesta, sekä sitäpaitsi salaliittolaisten siveellisestä pelkuruudesta, he kun eivät julkisesti ilmoittaneet, mitä olivat tehneet, eivätkä vastanneet seurauksista oikeusistuimen edessä, vaan kielsivät aluksi tekonsa ja käyttivät sitten hyväkseen etuoikeutettua asemaansa välttääkseen tavallisen oikeudenkulun ja lähtivät maanpakoon.
Jouluk. 14 p:nä 1916 Aleksandra oli juuri lopettanut miehelleen kirjoittamansa kirjeen, epätoivoisen kirjeen, sillä hän tunsi tavatonta väsymystä ja valitti sydäntään. Hän kaipasi miestään luokseen:
Vakuutan sinulle, että erossa oleminen tällaisena aikana on suorastaan katkeraa ja hämmentävää. Kuinka paljoa helpompi olisi ollut kestää kaikki yhdessä ja puhella tarkoin kaikesta, sen sijaan että nyt on pitänyt ilmaista ajatuksensa kirjeillä, joissa on paljoa vähemmän voimaa ja jotka valitettavasti ovat varmaankin usein tuottaneet sinulle huolia, kärsivällinen enkeli raukkani. Mutta minun täytyy koettaa olla vastamyrkkynä toisten myrkylle.
Sitten seuraa joitakin rivejä — hajanaisia sanoja — jotka on sekavasti kirjoitettu paperille lyijykynällä:
Istumme kaikki yhdessä — voit kuvitella tunteemme — ajatuksemme —. Ystävämme on kadonnut. Eilen A (Anna) tapasi Hänet, ja Hän sanoi, että Felix (Jusupov) oli pyytänyt Häntä tulemaan illalla luokseen, auton oli määrä noutaa Hänet Irinan luo (Jusupov oli luvannut esittää Rasputinin vaimolleen) — auto nouti Hänet (sotilasauto), jossa oli kaksi siviilihenkilöä, ja hän ajoi pois. Yöllä tapahtui suuri häväistysjuttu Jusupovin talossa — siellä oli paljon väkeä koolla, Dmitri (suuriruhtinas), Purishkevitsh (eräs duuman jäsen), y.m. — kaikki humalassa. Poliisi kuuli laukauksia. Purishkevitsh juoksi ulos huutaen poliisille, että Ystävämme oli surmattu. Poliisi tutkii asiaa, ja oikeudenpalvelijat menivät sitten Jusupovin taloon — eivät uskaltaneet aikaisemmin, kun Dmitri oli siellä — poliisipäällikkö on lähettänyt noutamaan Dmitriä. Felix tahtoi matkustaa tänään Krimille — pyysin Kalininia (Protopopovin lisänimi) estämään häntä — Ystävämme oli näinä päivinä hilpeällä mielellä, mutta hermostunut… Felix väittää, ettei ole koskaan käynyt hänen luonaan eikä kutsunut häntä. Näyttää kerrassaan likaiselta jutulta. Luotan vieläkin Jumalan armoon. Hänet on ehkä vain ajettu pois jonnekin. Kalinin tekee kaiken voitavansa. Otan hänet (Annan) asumaan tänne — koska he varmaankin hyökkäävät nyt hänen kimppuunsa. Tätä äärimmäistä tuskaa! En voi enkä tahdo uskoa, että Hänet on surmattu. Kiitos rakkaasta kirjeestäsi, tule nopeasti — kukaan ei uskalla koskea Annaan tai tehdä mitään sinun täällä ollessasi. Felix kävi Hänen luonaan usein viime aikoina.
Siunaan ja suutelen sinua, Sunny.
Kaksi päivää Aleksandra eli siinä toivossa, että "Jumalan armo" suojelisi hänen "ystäväänsä". Hän lähetti epätoivoisia sähkösanomia Nikolaille rukoillen häntä tulemaan luokseen: "Ikävöin kiihkeästi sinun läsnäoloasi, Jumala meitä auttakoon". "Toivon sinun lähtevän tänään, koska tarvitsen sinua kauheasti", ja sitten: "Milloin tulet?" Keisari siirsi tehtävänsä kiireesti pääesikunnalleen ja lähti Tsarskoje Seloon. Matkalla hän sai eräällä asemalla puolisoltaan sähkösanoman: "Löydetty vedestä. Ajatelkaamme ja rukoilkaamme yhdessä, Alix", sillä Rasputinin ruumis oli löydetty jään alta. Poliisi korjasi sen, pani kallisarvoiseen arkkuun ja kuljetti salaa Tsarskoje Seloon, jonne keisarinna oli päättänyt hautauttaa sen rakennuttamaansa uuteen kirkkoon.
Sen tappion kuvaamiseksi, jonka Rasputinin kuolema tuotti Aleksandralle ja Nikolaille, lainaamme vain muutamia sanoja eräästä kirjeestä, joka osoittaa, mikä asema "Jumalan miehellä" oli heidän elämässään. Kirjeessään marrask. 5 p:nä 1916 Aleksandra sanoo:
"Ystävämme on niin vihainen Olgan naimisiinmenosta.[98] Hänen mielestään Olga teki väärin sinua kohtaan eikä voi toivoa tästä teostaan mitään siunausta".
Tällainen Rasputinin sekaantuminen perheen sisäisiin asioihin, mikä Aleksandrasta näytti aivan luonnolliselta, on valaisevampi kuin mikään pitkä poliittinen sanatulva. Rasputinin vaikutus tuntui Aleksandran koko elämässä, ja hänen menettämisensä oli isku, joka lopullisesti järkytti keisarinnan henkisen tasapainon.
XVII. VALLANKUMOUS
Venäjän itsevaltainen hallitusmuoto oli kulunut loppuun, ja koska se ei tahtonut eikä voinut panna toimeen välttämätöntä kansanvaltaista uudistusta, ei vallankumous ollut ehkäistävissä. Saatamme kuitenkin hyvin kysyä, miksi se tapahtui keväällä 1917 ja miksi se ei muovautunut johonkin toiseen muotoon?
Neljä päivää ennen Rasputinin kauheaa kuolemaa Aleksandra kirjoitti puolisolleen:
Enkelini!
Söimme eilen päivällistä A:n (Annan) luona Ystävämme kanssa. Oli niin hauskaa, kerroimme tarkoin matkastamme (keisarinna oli juuri palannut ikivanhan Novgorodin kaupungin sairaaloihin ja kirkkoihin tekemältään matkalta), ja Hän sanoi, että meidän olisi pitänyt lähteä suoraa päätä sinun luoksesi, koska olisimme voineet tuottaa sinulle suurta iloa ja siunausta. Mutta minä pelkäsin häiritseväni sinua. Hän pyytää sinua pysymään lujana, olemaan ylimpänä käskijänä eikä aina myöntymään Trepovin [99] ehdotuksiin. Sinä tiedät kaikki paljoa paremmin kuin se mies. Ja kuitenkin sallit hänen johtaa sinua. Miksi ei sitä saisi tehdä Ystävämme, joka johtaa Jumalan välikappaleena? Muista, miksi minä olen epäsuosiossa. Hän osoittaa, että on oikein pysyä lujana ja varuillaan, ole sinä samanlainen, kun olet mies. Usko vain enemmän Ystäväämme. Hän elää sinun ja Venäjän hyväksi. Ja meidän on jätettävä voimakas maa perinnöksi pienokaiselle, emmekä me uskalla olla heikkoja hänen vuokseen, sillä muuten hänen hallituskautensa tulee vieläkin vaikeammaksi, kun hänen täytyy korjata meidän virheitämme ja kiristää lujemmalle ohjaksia, jotka sinä olet päästänyt höltymään. Sinun on kärsittävä edeltäjiesi hallituskausina tehdyistä virheistä, ja Jumala yksin tietää, mitä vastuksia sinulla vielä on edessäsi. Olkoon meidän Alekseille jättämämme perintö kevyempi. Hänellä on voimakas ja itsenäinen tahto. Älä anna asioiden luistaa sormiesi lävitse, niin että hänen on vaikeampi rakentaa jälleen. Ole luja; minä, sinun muurisi, olen takanasi enkä väisty. Minä tiedän Hänen ohjaavan meitä oikeaan, mutta sinä kuuntelet Trepovin tapaista vilpillistä miestä. Yksistään sen rakkauden vuoksi, jota tunnet minua ja pienokaista kohtaan, älä ryhdy mihinkään toimenpiteisiin ilmoittamatta niistä minulle ennakolta ja puhumatta kaikesta rauhallisesti. Kirjoittaisinko minä näin, ellen tietäisi, että sinä horjut niin helposti ja muutat mieltäsi, ja kuinka vaikea sinua on saada pysymään mielipiteessäsi. Tiedän, että nämä minun lauseeni luultavasti loukkaavat sinua — se on minun tuskani ja suruni — mutta sinä, pienokainen ja Venäjä olette minulle aivan liian rakkaita… Älä vain hyväksy vastuunalaista ministeristöä, jota kaikki niin kiihkeästi toivovat. Kaikki muuttuu rauhallisemmaksi ja paremmaksi, kun he vain saavat tuntea sinun kätesi painon. Vuosikausia ihmiset ovat sanoneet minulle: "Venäjä rakastaa solmuruoskaa". Se kuuluu heidän luonteeseensa: hellä rakkaus, sitten rautainen käsi rankaisemaan ja ohjaamaan. Kuinka soisinkaan voivani valaa sinun suoniisi tahtoani! Muista ihmettä — Ystävämme näkyä… Suo anteeksi tämä kirje, mutta en saanut tänä yönä unta huolehtiessani sinun puolestasi. Älä salaa minulta asioita, minä olen voimakas. Mutta kuuntele minua, mikä on samaa kuin Ystävämme kuunteleminen, ja luota meihin kaikessa ja ole varuillasi Trepovin suhteen… Kärsin sinun puolestasi kuin lempeän helläsydämisen lapsen puolesta, joka tarvitsee opastusta, mutta kuuntelee huonoja neuvonantajia, vaikka Jumalan mies sanoo hänelle, mitä on tehtävä. Suloisin enkelini, tule pian kotiin… Rakastan sinua rajattomasti, minkä vuoksi tuntuu tylyltä kaikki, mitä kirjoitan. Suo anteeksi, usko ja ymmärrä minua. Rakastan teitä molempia (Nikolaita ja Alekseita) liian syvästi, itken teidän virheitänne ja iloitsen jokaisesta oikeasta askeleesta. Jumala siunatkoon ja varjelkoon, suojelkoon ja opastakoon sinua. Loppumattomat suudelmat.
Uskollisin vaimosi.
Nikolai vastasi tähän vetoomukseen seuraavasti:
Rakkaani!
Hellät kiitokset vakavista nuhteistasi viime kirjeessä. Luin ne hymyillen, koska puhut minulle kuin lapselle. On vastenmielistä olla tekemisissä sellaisen miehen kuin Trepovin kanssa, josta en pidä ja johon en luota. Mutta ensin täytyy keksiä hänelle seuraaja ja sitten erottaa hänet, vasta kun hän on suorittanut likaisen tehtävänsä. Aion erottaa hänet niin pian kuin hän on lopettanut duuman. Joutukoon koko vastuunalaisuus ja kaikki vaikeudet hänen eikä sen miehen hartioille, joka tulee hänen paikalleen… Jumala siunatkoon sydänkäpyäni, Sunnyani. Suutelen sinua hellästi, samoin kuin tyttäriämmekin, ja olen edelleen sinun "pieni, heikko mies raukkasi".
Nicky.
Nämä kaksi kirjettä selittävät, miksi vallankumouksen täytyi tapahtua. Ne paljastavat niin suuren koko valtiollisen aseman väärinymmärtämisen, että meidän olisi nimitettävä sitä rikolliseksi, ellei se olisi niin ilmeisen vilpitöntä. Mutta on selvää, että sellaisten hallitsijoiden aikana — he kun olivat lapsellisia, pikkumaisia ja sokeita kaikelle, mitä heidän ympärillään oli tekeillä — itsevaltius oli tuomittu, koska ei enää ollut mitään varsinaista mainitsemisen arvoista itsevaltiutta. Rasputinin ruumiillinen katoaminen ei voinut muuttaa asiaintilaa, koska hänen henkensä yhä hallitsi Aleksandran mieltä. Kun Nikolai, joka oli rientänyt kiireimmiten kotiin kuullessaan Rasputinin kuolemasta, lähti taas rintamalle vietettyään kaksi kuukautta koettamalla lujittaa hallitusta,[100] hän löysi junasta vaununsa kirjoituspöydältä kirjeen, jonka Aleksandra oli pannut siihen hänen luettavakseen:
Tsarskoje Selo, helmik. 22 p:nä 1917.
Kallis aarteeni!
Surullisin ja erittäin levottomin mielin olen antanut sinun lähteä yksin ilman suloista ja hellää pienokaistamme. Kuinka kauheaa aikaa me nyt elämmekään! Erossa oleminen lisää vain kärsimystämme: en voi hyväillä sinua, kun näytät väsyneeltä ja rasittuneelta. Jumala on tosiaankin antanut sinulle hirveän raskaan ristin. Kiihkeästi haluaisin auttaa sinua kantamaan tätä taakkaa. Sinä olet uljas ja kärsivällinen — koko sydämestäni ja sielustani kärsin sinun kanssasi, paljoa enemmän kuin voin sanoin ilmaista. Mitä voin tehdä? Vain rukoilla. Ystävämme toisessa maailmassa rukoilee myöskin puolestasi. Sillä tavoin hän on lähempänä meitä kuin ennen. Mutta voi, kuinka mielelläni kuulisinkään hänen tyynnyttävän ja rohkaisevan äänensä! Jumala auttaa, siitä olen varma, ja antaa sinulle suuren palkkion kaikesta siitä, mitä olet kärsinyt. Mutta kuinka kauan on odotettava? Näyttää siltä kuin asiat kääntyisivät paremmalle tolalle. Mutta, rakkaani, ole vain luja ja näytä käskijän kättä. Sitä venäläiset tarvitsevat. Et ole koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta olla ystävällinen, osoittaa rakkautta ja lempeyttä — anna heidän nyt välillä tuntea nyrkkiäsikin. Kuinka monet ovatkaan sanoneet minulle: "Me tarvitsemme solmuruoskaa" — he itse pyytävät sitä. Omituista kyllä, slaavilaisen luonne on sellainen… Heidän täytyy oppia pelkäämään sinua — rakastaminen ei riitä…
Tämä kiihkeä vetoaminen lujuuteen ja toimintaan olikin tarpeellisempaa kuin keisarinna osasi kuvitellakaan. Jos mikään olisi voinut pelastaa valtaistuimen, niin juuri rohkea toiminta: joko vastuunalaisen parlamenttaarisen hallituksen myöntäminen, joka olisi voinut vielä tällä yhdennellätoista hetkellä yhdistää suurimman osan kansaa, tai sellaisiin sortotoimenpiteisiin turvautuminen, jotka olisi vielä voitu toteuttaa, jos olisi päättävästi puututtu asioihin. Mutta itsevaltainen hallitus ei tehnyt kumpaakaan, ja sen seisoessa tienhaarassa kohtalo kävikin tapahtumien kulkuun ja pyyhkäisi sen pois niin helposti, että maailma suorastaan ällistyi. Valitettavasti kansanvalta, jonka olisi pitänyt ryhtyä hoitamaan asioita, pyyhkäistiin pois samalla kuin itsevaltiuskin. Tähän tultiin seuraavalla tavalla.
Olemme jo sanoneet, että maailmansota oli alussa sopiva tilaisuus keisarin ja kansan välien uudelleen kohentamiseksi. Eloon herännyt isänmaallinen innostus oli voimakkaana selkänojana armeijan liikkeille taistelukentällä. Yksityiset tappiot, vaikka olivatkin tuskallisia, eivät voineet horjuttaa kansallista päätöstä suorittaa taistelu loppuun asti, eikä lopullista voittoa kertaakaan epäilty. Sitten seurasi vuoden 1915 suuri peräytyminen, jolloin venäläisten oli, itsevaltiuden virkavaltaisten palvelijoiden häpeällisesti pettäminä, täytynyt ammuksien puutteessa peräytyä yli kuuden kuukauden ajan voitokkaiden saksalaisten tieltä. Taaskin kansa, kun siltä pyydettiin apua, riensi muurin särkyneeseen kohtaan eikä ainoastaan pysähdyttänyt tappioiden tulvaa, vaan varustautui lopulliseen voittoon. Mutta palkinnoksi kansanvallan ponnistuksista itsevaltaista järjestystä vain tiukennettiin sokaistuneen keisarinnan yllytyksestä ja hänen vaikutuksestaan nimitettyjen tyhmien ministerien toimesta. Ylpeänä isänmaallisesta saavutuksestaan kansanvalta odotti vihdoinkin itselleen osuutta hallituksessa sellaisen ministeristön muodossa, joka olisi vastuunalainen lakiasäätävälle kokoukselle. Tämä vaatimaton ja kohtuullinen pyyntö sai valtaistuimen taholta osakseen ylenkatsetta. Sen sijaan että yksinvalta ja kansanvalta olisivat käyttäneet hyväkseen taivaan suomaa tilaisuutta erimielisyyksiensä sovittamiseksi ja voimiensa yhdistämiseksi, ne kohtelivat toinen toistaan vihollisina varustautuen tuhoamaan toisensa. Ne eivät nähneet, että kolmas voima — anarkia — oli kasvanut niin voimakkaaksi, että se oli nyt valmis tuhoamaan ne molemmat.
Sotilasviranomaisten silmämääränä oli aina ollut pitää saatavissa mahdollisimman paljon varaväkeä, jotta saataisiin täytetyksi taistelurintamalla lakkaamatta muodostuvat aukot. Tämän politiikan toteuttamiseksi oli palvelukseen kutsuttujen miesten lukumäärä alun pitäen ollut paljoa suurempi kuin ensi tarpeeseen oli välttämätöntä, ja aivan kirjaimellisesti oli ympäri maan koottu leireihin ja kasarmeihin miljoonia reserviläisiä ja alokkaita. Kun ei aseita ollut kylliksi rintamankaan tarpeiksi, oltiin rintaman takana tietysti aivan ilman niitä, eikä varajoukkoja sen vuoksi voitu harjoittaa. Tämän lisäksi oli puute hyvistä upseereista. Sen vanhan armeijan johtavat kantajoukot, joka lähti sotaan v. 1914, olivat olleet oivalliset, mutta niitä oli käytetty tuhlaten ensimmäisten kuluttavien kuukausien aikana ajattelematta ollenkaan tulevaisuutta. Saksalaisten säästäväisen menettelytavan vastakohtana venäläiset rykmentit ylpeilivät siitä, että marssivat taisteluun kaikki upseerit ensimmäisissä riveissä. Tästä oli seurauksena, että hyvin pian oli näistä jäljellä vain harvoja, ja joukko nuorukaisia kohosi vaikutusvaltaisiin asemiin lyhyen, pintapuolisen harjoitusajan jälkeen. Upseerit kuuluivat enimmäkseen Venäjän ylimystön piireihin, eivätkä heidän siveelliset ominaisuutensa tehneet heitä juuri sopiviksi johtamaan miehiä. Mutta näitäkään ei ollut riittävästi, ja kun taistelurintamalle vietiin kaikki käytettävissä oleva upseeriaines, ei sitä jäänyt lainkaan rintaman takana olevien reserviläisten varalle. Tämän kirjan tekijä itse on kerran ollut mukana sellaisessa leirissä, jossa yli neljääkymmentätuhatta yhteensullottua miestä kohti oli vain kahdeksantoista upseeria, ja näistäkin vain kaksi oli ollut sodassa. Asia oli vieläkin hullumpi aliupseerien suhteen. Niinpä sitten kävikin, että rintaman takana oli miljoonia voimakkaita, terveitä miehiä, jotka kuluttivat aikaansa toimettomina, harjoittamattomina, kurittomina ja lisäksi hyvin syötettyinä. Tämä viimeksimainittu seikka on tärkeä. Alkoholipitoisten juomien myynti oli kielletty kaikkialla maassa samana päivänä, jolloin sota julistettiin. Venäläisille talonpojille, joita armeijassa tietystikin oli yli yhdeksänkymmentä prosenttia, annettiin paljoa runsaammin ruokaa kuin mihin hän oli tottunut. Hän sai joka päivä liha-annoksen, jotavastoin hän tavallisissa oloissaan oli pystynyt hankkimaan lihaa vain ani harvat kerrat vuoden mittaan. Runsaasti syötettynä ja omiin valtoihinsa jätettynä reserviläisleirien ja -kasarmien sotilas alkoi muuttua vetelehtiväksi hylkiöksi, joka oli altis kaikille tunnottomien kiihoittajien salakavalasti tekemille ehdotuksille. Tällaisia kiihoittajia muutoin oli ylen määrin.
Kaikki sotaakäyvät maat harjoittivat kumouksellista kiihoitusta vihollisen sotajoukoissa, mutta yksikään niistä ei päässyt niin oivallisiin tuloksiin kuin saksalaiset Venäjällä. Heillä oli nimittäin käytettävissään suuri joukko kotimaista apuväkeä, pääasiassa entisten vallankumouksellisten puolueiden huonointa ainesta, sillä parhaat miehet olivat lopettaneet toimintansa sodan ajaksi. Hallitus ei ryhtynyt mihinkään tämän kiihoituksen vastustamiseksi. Uskomattomassa sokeudessaan se piti lujasti kiinni siitä uskosta, että "yksinkertainen talonpoika oli perinnäisten tottumuksiensa voimasta tsaariin kiintynyt", eikä tehnyt suorastaan mitään muuttaakseen tämän "kiintymyksen" isänmaalliseen vakaumukseen perustuvaksi eläväksi tunteeksi. Tästä asiasta tekijä voi puhua henkilökohtaisen kokemuksen nojalla. Joulukuussa 1916, toisin sanoen tuskin kahta kuukautta ennen vallankumouksen puhkeamista, hän tuli Pietariin eli Petrogradiin, niinkuin kaupungin nimi nyt oli, oltuaan muutamia vuosia rintamalla. Tavattomaksi hämmästyksekseen hän huomasi heti, että kaupungin varusväkenä oli noin satatuhatta huonosti harjoitettua kasarmeihin sullottua reserviläistä, joilla oli niukalti upseereja ja joiden keskuudessa julkisesti harjoitettiin kumouksellista kiihoitusta. Ja mikä vielä pahempaa: lähellä olevassa Tsarskoje Selossa oli kenties viisikymmentätuhatta samantapaista miestä, eikä ainoaakaan kunnon upseereilla varustettua taistelurykmenttiä. Ja se oli keisarin ja hänen perheensä asunto! Hallituksen vihollinen ei olisi voinut järjestää sen asioita pahemmin kuin mitä se itse oli ne järjestänyt. Valtiollisen poliisin kokeneet virkamiehet, jotka arvioivat kylmästi mahdollisuuksia, olivat tiedoittaneet tammikuun alussa, että asema oli "hämmästyttävästi samanlainen kuin 1905 ennen vallankumouksen puhkeamista". Mutta hallitus ei näyttänyt pystyvän ymmärtämään tilanteen vaatimuksia. Protopopov, kykenemätön sisäministeri, Rasputinin välikappale ja siitä syystä keisarinnan suosima, sai päähänsä sen mielettömän ajatuksen, ettei yrittänytkään estää rahvaan meteleitä, vaan käytti niitä hyväkseen antaakseen terveellisen opetuksen "vallankumouksellisille". Tämä rikollinen suunnitelma oli suoranaisena syynä valtaistuimen perikatoon helmikuussa.
Helmik. 24 p:nä keisarinna kirjoitti.:
… Eilen sattui mellakoita Vasilij Ostrovilla ja Nevskillä,[101] kun köyhät hyökkäsivät leipurinliikkeisiin. He särkivät Filippovin (kuuluisa leipurinliike Nevskij Prospektin varrella) säpäleiksi, ja kasakoita komennettiin pitämään heitä aisoissa. Kaiken tämän olen saanut tietää epävirallista tietä…
Keisarinna ei näytä kiinnittäneen suurta huomiota näihin mellakkoihin. Hänen kirjeensä on pääasiassa kuvaus siitä tuhkurista, jota Aleksei, molemmat vanhemmat tyttäret ja Anna Vyrubova sairastivat. Mieltäkiinnittävä lause on seuraava: "Älä unohda kirjoittaa Georgielle (H.M. kuningas Yrjö V:lle) Buchananista".[102] Protopopov oli tietänyt ennakolta tällaisten mellakoiden todennäköisestä puhkeamisesta ja harkitsi parhaaksi sallia niiden päästä vauhtiin ja kehittyä erittäin vakavan laatuisiksi — tämä olisi oikeuttanut ne sotaväenosastot ampumaan, jotka olivat koolla valmiina toimintaan. Kasakat, jotka oli komennettu pitämään rahvasta kurissa, osoittivat uppiniskaisuuden merkkejä ja kieltäytyivät muutamin paikoin toimimasta yhdessä poliisin kanssa, kun oli ajettava ihmisiä hajalle. Tekijän muistissa on säilynyt muuan pieni kuvaava yksityisseikka. Sen päivän aamuna hän oli hammaslääkärinsä luona, ja hänen olonsa siellä katkesi lyhyeen, sillä ovenvartija tuli sanomaan, että poliisi oli kiertänyt talosta taloon ja käskenyt lukitsemaan ulko-ovet, "koska pian alettaisiin ampua".
Sen päivän vartioivat pääkatuja ja siltoja joukko-osastot, jotka eivät näyttäneet innostuneilta, ja asestettuja vankkureita ajeli sinne tänne ikäänkuin päämäärättä. Poliisilaitos oli kovassa touhussa, mutta sotilasviranomaiset näyttivät välinpitämättömiltä ja hyvin haluttomilta yhteenottoon. Seuraavana päivänä keisarinna taas kirjoitti:
… lakot ja mellakat ovat kaupungissa ylen määrin julkeita… Se on huligaaniliikettä, poikia ja tyttöjä juoksee sinne tänne huutaen, ettei heillä ole leipää — saadakseen vain kiihtymystä aikaan — ja työmiehiä, jotka estävät toisia tekemästä työtä. Jos ilma olisi kylmä, he pysyisivät kaikki luultavasti kotona. Kaikki menee ohitse ja tyyntyy, jos duuma tekee, niinkuin on oikein…
Kirjeen suuri osa koskee taas lasten sairautta. Niinikään mainitaan, että keisarinnan on ollut pakko ottaa vastaan epämiellyttäviä ihmisiä. Heitä olivat "eräs kiinalainen, muuan portugalilainen kahden tyttärensä kanssa, eräs kreikkalainen ja eräs argentiinalainen vaimoineen". Nämä diplomaattikunnan jäsenet olivat viimeiset, jotka pääsivät keisarinnan puheille, sillä asema oli äkkiä huonontunut kovasti. Helmik. 26 p:n kirjeestä luemme:
… Hän kertoi minulle paljon kaupungin mellakoista — luullakseni niitä on yli 200,000 miestä… on välttämätöntä ottaa käytäntöön leipäkorttijärjestelmä, niinkuin jo on otettu kaikissa maissa. Niin on menetelty sokerinkin jakelussa, ja kaikki ovat rauhallisia ja saavat riittävästi. Ihmiset ovat täällä tomppeleita… Rahvas surmasi erään santarmiupseeri raukan ja muutamia muita. Kaikkien näiden hankaluuksien aiheuttajina ovat töllistelevä rahvas, hyvinpukeutuneet ihmiset, haavoittuneet sotilaat j.n.e., naisylioppilaat j.n.e., jotka yllyttävät toisia… Olin juuri Marian kanssa Snamenjassa [103] viemässä kynttilöitä (pyhäinkuvien eteen) ja kävimme Ystävämme haudalla. Kirkon seinät ovat nyt niin korkeat, että voin polvistua ja rukoilla teidän kaikkien puolesta vahtisotilaan näkemättä minua… Otin sinua varten tämän pienen puupalasen Hänen haudaltaan, jossa rukoilin polvillani. Kaupungissa ei tila eilen ollut hyvä. Noin satakaksikymmentä tai satakolmekymmentä henkilöä on pidätetty… Ministerit ja muutamat duuman oikeiston jäsenet ovat eilen illalla neuvotelleet niistä ankaroista toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä, ja kaikki toivovat, että kaupunki on jo huomenna rauhallinen… Minusta näyttää siltä, että kaikki järjestyy hyvin. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, ja minä tunsin mieleni niin rauhalliseksi ja tyyneksi Hänen rakkaalla hautakummullaan. Hän kuoli pelastaakseen meidät…
Keisari oli sähkösanomalla ilmoittanut olevansa tulossa Pietariin, ja keisarinna lakkasi ilmeisestikin siitä syystä kirjoittamasta, sillä meillä ei ole käytettävissämme mitään hänen kirjeitään muutamilta seuraavilta päiviltä. Pääkaupungissa alkoivat tapaukset kehittyä salamantapaisella nopeudella. Rahvas kävi hetki hetkeltä yhä hyökkäävämmäksi, ja yhä useampia merkkejä sotajoukkojen vihamielisyydestä ilmeni. Ministerit olivat pelon lamauttamia eivätkä kyenneet mihinkään johdonmukaiseen tai järkevään toimintaan. Ainoa toivo oli, että duuma ottaisi tilanteen selvittääkseen. Sitä varten oli välttämätöntä, että keisari suostuisi sellaisen ministeristön muodostamiseen, joka olisi toiminnastaan vastuunalainen lakiasäätävälle kokoukselle. Sen sijaan ruhtinas Galitsin, pääministeri, jätti duuman puheenjohtajalle Rodsjankolle keisarin ukaasin, jossa määrättiin istunnot keskeytettäviksi. Mutta yksi rykmentti oli jo noussut kapinaan ja marssi duuman kokouspaikkaa kohti. Hetkeäkään ei saanut menettää, ja välittämättä hajoitusmääräyksestään duuma muodosti toimeenpanevan komitean, jonka tehtäväksi tuli järjestyksen palauttaminen. Varusväen kapina laajeni yleiseksi, sotilaat ja työmiehet hyökkäsivät asevarastoon ja anastivat suuren joukon aseita. Ryöstöjä tapahtui toisin paikoin, upseereita ja viranomaisia joutui väkivallan uhreiksi, ja sosialistiryhmät perustivat sotilaiden ja työläisten edustajien neuvoston, joka sai julkisesti tehtäväkseen tasavallan julistamisen. Tilanteen pelastamiseksi Rodsjanko, joka itse oli kiihkeä monarkisti, suostui siihen, että duuma asetti väliaikaisen hallituksen. Luottamusmiehet ottivat haltuunsa eri ministeriöt, jotka ministerit luovuttivat heille vastarinnatta.
Maalisk. 2 p:nä Aleksandra, joka ei ollut saanut tietoja puolisostaan ja oli aivan suunniltaan tapausten kulusta, lähetti kaksi nuorta upseeria etsimään keisaria ja antoi kummallekin kirjeen, joka oli kirjoitettu pienelle paperipalalle ja suljettu vähäiseen kirjekuoreen. On kuvaavaa hänelle, että hän tuskastaan huolimatta muisti numeroida nämä kirjeet tapansa mukaan. Niiden teksti on säilynyt historiaan.
Maalisk. 2 p:nä 1917.
Rakas kallis enkelini, elämäni valo.
Sydämeni on murtumaisillaan, kun ajattelen, että olet aivan yksin kärsien tätä kidutusta ja levottomuutta, ja että me emme tiedä sinusta mitään etkä sinä meistä mitään. Lähetän nyt sinun luoksesi sekä Solovjevin että Gramotinin. Annan kirjeen kummallekin ja toivon, että edes jompikumpi pääsee luoksesi. Aioin lähettää lentokoneen, mutta kaikki miehet ovat kadoksissa. Nämä nuoret miehet kertovat sinulle kaikki, joten minun ei tarvitse kuvailla asemaa. Kaikki on kauheaa, ja tapaukset kehittyvät suunnattoman nopeasti. Mutta olen vakuutettu siitä — eikä mikään voi tätä uskoani horjuttaa — että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Varsinkin siitä lähtien, kun sain tänä aamuna sähkösanomasi,[104] näytti ensimmäinen päivänsäde tunkeutuvan tähän rämeeseen. Kun en tietänyt, missä olit, ryhdyin toimeen päämajan välityksellä, koska Rodsjanko koetti uskotella minulle, ettei hän tietänyt, miksi sinut oli pidätetty. Ilmeisestikään he eivät halua päästää sinua tapaamaan minua, ellet allekirjoita jotakin paperia, perustuslakia tai muuta yhtä kauheaa. Ja sinä, ypö yksin, ilman armeijan tukea, kuin hiiri loukkuun pyydystettynä, mitä sinä voit tehdä? Tämä on häpeällisintä ja halpamaisinta, mitä historia on koskaan tietänyt: itsevaltias on pidätetty. P. (?) ei voi nyt päästä luoksesi, koska Luga [105] on vallankumouksellisten hallussa. He ovat pysähdyttäneet, ylivoimalla voittaneet ja riisuneet aseista (?) rykmentin ja rikkoneet radan. Kenties sinä näyttäydyt joukoille Pihkovassa ja muissa paikoissa ja keräät ne ympärillesi. Jos sinun on pakko tehdä myönnytyksiä, niin ei sinun ole missään tapauksessa pakko toteuttaa niitä, koska ne on kiristetty sinulta häpeällisellä tavalla… Olemme kaikki reippaalla mielellä emmekä olosuhteista murtuneina. Sinun vuoksesi vain olemme huolissamme, ja mielemme on sanomattomasti loukkaantunut sinun tähtesi, pyhä marttyyrini. Jumala kaikkivaltias auttakoon sinua.
Viime yönä yhden ja puoli kahden välillä tapasin Ivanovin, joka on nyt täällä junineen.[106] Ajattelin hänen voivan tunkeutua luoksesi Dnon kautta (muuan rautatiesolmu), mutta voikohan hän murtautua lävitse? Hän toivoi voivansa kuljettaa sinun junasi omansa jäljessä. Frederiksin (hoviministerin) talo on poltettu, ja hänen perheensä on hevoskaartin sairaalassa. On kaksi eri mahtia: duuma ja vallankumoukselliset — kaksi käärmettä, jotka toivoakseni repivät toinen toisensa pään rikki — se pelastaisi tilanteen. Minusta tuntuu siltä, että Jumala tekee jotakin. Kuinka ihana auringonpaiste tänään! Jospa vain sinä olisit täällä. Se on paha juttu, että merimiehemmekin [107] ovat tänä iltana jättäneet meidät, He eivät ymmärrä mitään, heissä on jotakin itämässä. Kun joukot kuulevat, että sinua pidetään vankina, ne raivostuvat ja nousevat kaikkia vastaan. Ne uskovat vielä, että duuma tahtoo olla sinun kannallasi ja puolustaa sinua. Anna nyt niiden (duuman jäsenten) palauttaa järjestys ja osoittaa voivansa tehdä jotakin. Mutta se tuli, jonka he ovat sytyttäneet, on liian voimakas. Kuinka he voivat nyt sammuttaa sen?… Lähden nyt ulos puhumaan sotilaille, jotka seisovat palatsin edustalla. En tiedä, mitä kirjoittaisin. On liian monia vaikutelmia ja liian paljon sanottavaa. Sydämeni on hyvin kipeä — en välitä siitä nyt lainkaan — mieleni on reipas ja valmis taisteluun. Pelkään vain sinun puolestasi. Nyt minun täytyy päättää tämä ja aloittaa toinen kirje siltä varalta, ettet saa tätä. Se on kirjoitettava pienelle paperille, jotta he voivat kätkeä sen saappaaseensa tai polttaa, jos tarvis vaatii… Me kaikki suutelemme, suutelemme sinua loputtomasti. Jumala auttaa, auttaa, ja sinun kunniasi palaa. Nyt ovat onnettomuudet kaikkein suurimmassa mitassaan. Kuinka kauheaa tämä onkaan liittoutuneille ja mikä ilo viholliselle! En osaa neuvoa mitään, rakkaani, ole vain oma itsesi. Jos on välttämätöntä taipua olosuhteiden pakosta, niin Jumala auttaa jälleen vapauteen. Oi, pyhä marttyyrini. Aina sinun luonasi ja aina oma
Vaimosi
Tämä kirje on todistus siitä ylevästä rohkeudesta, joka täytti keisarinnan mielen. Hänen henkensä oli aina korkeassa vireessä, mikä kannusti häntä lähtemään sinne, jossa vaara oli suurin. "Lähden nyt ulos puhumaan sotilaille, jotka seisovat palatsin edustalla". Tällä lyhyellä lauseella vain Aleksandra mainitsee erikoisen draamallisesta tapauksesta. Tsarskoje Selon varusväki oli päättänyt noudattaa pietarilaisten tovereittensa esimerkkiä. Joukko asestettuja miehiä lähti palatsia kohti. Vahtisotilas, joka koetti pysähdyttää heidät, pistettiin kuoliaaksi. Kaksi kaartin komppaniaa sekä muutamat merimiehet ja kasakat olivat vielä uskollisia ja asettuivat palatsin edustalle suojellakseen sitä kapinallisia vastaan. Gilliard kertoo silminnäkijänä, että keisarinna oli kauhun valtaama ajatellessaan ovensa edessä mahdollisesti tapahtuvaa verenvuodatusta. Hän tarttui nuorimman tyttärensä Marian käteen ja käveli hänen kanssaan uskollisten joukkojen keskitse kehoittaen heitä pysymään rauhallisina viimeiseen asti, jotta saataisiin taistelu vältetyksi, jos se suinkin oli mahdollista. Onneksi harvojen uskollisten lujuus teki niin voimakkaan vaikutuksen rahvaan laumaan, että se vetäytyi pois. Keisarinna palasi lastensa luokse, jotka makasivat himmennetyissä huoneissa alkaen vähitellen toipua ankarasta tuhkurista. Gilliard, joka tunsi keisarinnaa kohtaat voimakasta myötätuntoa, huomauttaa: "Tsaarittaren epätoivo oli niin suuri, että sitä voi tuskin kuvitellakaan, mutta hänen suuri rohkeutensa ei pettänyt häntä. Hänen kasvonsa olivat kauheat nähdä, mutta sellaisella tahdonvoimalla, joka oli melkein yli-inhimillinen, hän oli pakottautunut tulemaan lasten huoneisiin niinkuin tavallisesti, jotta nuoret potilaat eivät epäilisi mitään. Ei kukaan voi aavistaakaan, mitä keisarinna kärsi noina päivinä, jolloin hän oli epätoivosta pakahtumaisillaan poikansa vuoteen ääressä eikä saanut mitään tietoja tsaarista. Inhimillinen vastustuskyky kiristyi äärimmäiseen rajaansa tässä viimeisessä koettelemuksessa, josta sai alkunsa se ihmeellinen ja säteilevä kirkkaus, joka ylläpiti häntä ja hänen perhettään hänen kuolinpäiväänsä asti".
Seuraavana päivänä Aleksandran onnistui lähettää uusi kirje:
Rakkaani, sieluni sielu, oma pikkuiseni!
Oi, kuinka sydämeni vuotaakaan verta sinun vuoksesi! Joudun suorastaan suunniltani, kun en saa mitään uutisia, lukuunottamatta inhoittavia huhuja, jotka voivat tehdä ihmisen hulluksi. Haluaisin mielelläni kuulla, pääsivätkö ne molemmat nuorukaiset perille, jotka lähetin sinun luoksesi tuomaan kirjeitä. Tämän kirjeen tuo erään upseerin rouva. Oi, Jumalan tähden, edes yksi rivi. En tiedä sinusta mitään muuta kuin sydäntävihlovia huhuja. Sinä kuulet epäilemättä samanlaisia meistä… Rakkaani, oma rakkaani. Kaikki tulee vielä hyväksi. En horju uskossani. Kallein enkelini, rakastan sinua niin, olen aina luonasi, yöllä ja päivällä. Ymmärrän, mitä sinun sydän parkasi on kärsittävä. Jumala armahtakoon ja antakoon sinulle voimaa ja viisautta. Hän ei jätä sinua. Hän auttaa ja palkitsee nämä hurjat kärsimykset ja erossaolon tällaisena aikana, jolloin on niin välttämätöntä olla yhdessä… Milloin me pääsemme yhteen? Nyt olemme täysin erossa ja riistetyt kauaksi toisistamme… Sunny siunaa, rukoilee, pysyy uskossaan ja elää marttyyrinsä hyväksi. Hän ei enää sekaannu mihinkään asioihin. Hän ei ole nähnyt ketään "niitä" eikä ole edes kysynytkään sitä. Älä usko, jos he kertovat sinulle mitään. Nyt hän on vain äiti, jonka lapset ovat sairaina. Hän ei voi tehdä mitään, koska hän pelkää saavansa aikaan vahinkoa, kun hän ei ole saanut mitään tietoja rakkaaltaan. Nyt on muutoin niin aurinkoinen ilma: ei ainoaakaan pilveä. Se merkitsee: usko ja toivo. Kaikki on mustaa ympärillä kuin yöllä, mutta Jumala on kaiken yläpuolella. Me emme tunne hänen teitään tai millä tavoin hän voi auttaa, mutta hän kuulee kaikki rukoukset. En tiedä mitään sodasta. Olen aivan eristetty maailmasta. Lakkaamatta tulee uusia kiihdyttäviä tietoja. Viimeinen on seuraava: että isä (nimittäin Nikolai) on kieltäytynyt olemasta enää sillä paikalla, jossa hän on ollut 23 vuotta. Ihminenhän voi menettää järkensä, mutta me emme menetä sitä. Vaimosi uskoo vielä maan päälläkin meille koittavan valoisan tulevaisuuden. Muista että
Keisarinnan kirjoittaessa näitä sanoja ilmoitettiin keisarin setä suuriruhtinas Paavali. Hän oli tullut ilmoittamaan Nikolain kruunustaluopumisesta. Keisarin juna oli pidätetty Pihkovassa, jossa duuman edustajat olivat olleet vastassa. Jonkin verran epäröityään Nikolai oli omassa ja poikansa nimessä luovuttanut oikeutensa nuoremmalle veljelleen Mikaelille. Aleksandra lisäsi kyynelsilmin seuraavat sanat kirjeeseensä:
Paavali oli juuri täällä ja kertoi kaikki. Ymmärrän täydellisesti menettelysi, sankarini. Tiesin, ettet voinut allekirjoittaa mitään, jolla olisit rikkonut kruunajaisissa vannomasi valan.[108] Tunnemme toinen toisemme täydellisesti, emme tarvitse sanoja, ja vannon sinulle elämäni kautta, että saamme vielä nähdä sinut valtaistuimella jälleen kansasi ja sotajoukkosi jumaloimana hallituksesi kunnian tähden. Olet pelastanut kruunun pojallesi ja koko maan, ja sinun pyhä puhtautesi ja Jumala itse kruunaavat sinut vielä maan päällä omassa valtakunnassasi. Syleilen sinua voimakkaasti enkä päästä heitä koskaan sinun valoisan sielusi lähelle. Suutelen, suutelen, suutelen sinua, siunaan sinua ja ymmärrän sinut aina.
Vallastaluopumisen tapahduttua Nikolain sallittiin lähettää sähköteitse muutamia sanoja puolisolleen ja keskustella hänen kanssaan kaukopuhelimella. Tämän näemme Aleksandran kirjeestä maalisk. 4 p:nä.
Rakkaani, armas aarteeni!
Tämä rouva lähteekin vasta tänään. Hän ei matkustanutkaan eilen. Sen vuoksi voin kirjoittaa vähän lisää. Mikä mielenhuojennus ja mikä ilo olikaan kuulla rakas äänesi! Erotin vain sanat niin huonosti, ja kaikki keskusteluthan nyt kuivuvat. Ja rakas sähkösanomasi tänä aamuna… Pienokainen kumartuu vuoteen reunan yli ja pyytää minua lähettämään sinulle hänen suudelmansa. Kaikki neljä makaavat vihreässä huoneessa, joka on pimeänä. Rakkaani, kallis enkelini, minua peloittaa ajatella, mitä kärsitkään nykyjään. Se saa minut aivan suunniltani. Oi, Jumalani! Hän varmasti palkitsee satakertaisesti kärsimyksesi. Minä en saa enää kirjoittaa tästä pitemmälti. Mahdotonta. Kuinka he ovatkaan loukanneet sinua lähettämällä nuo kaksi raakalaista.[109] En tietänyt, keitä he olivat, ennen kuin sinä itse kerroit minulle. Minusta tuntuu, että armeija varmasti nousee…
Mutta kukaan ei nostanut sormeaankaan. On merkillinen seikka, että Nikolain sallittiin palata omalla junallaan rintamalle yhdenkään väliaikaisen hallituksen edustajan saattamatta häntä ja täysin vapaana liikkeissään. Jos Nikolai olisi halunnut tai jos se muuten olisi ollut mahdollisuuksien rajoissa, hän olisi voinut asettua sotaväenosaston etunenään ja marssia Pietaria vastaan, josta vallankumouksellinen liike ei ollut vielä ennättänyt kunnollisesti levitä muualle maahan. Mutta päämajassa kaikki näyttivät hyväksyvän kruunustaluopumisen. Hallitusmuoto oli niin lopen kulunut, että sen loppu näytti luonnolliselta. Mutta se on myöskin totta, että väliaikaisella hallituksella oli Tsarskoje Selossa panttivankeina Nikolain puoliso ja lapset, mikä oli takeena hänen käytöksestään. Vietettyään muutamia päiviä päämajassa selvittääkseen asiat ylimmälle johdolle Nikolai matkusti vartioituna Tsarskoje Selon palatsiin. Kun se auto, jolla hän saapui perille, pysähtyi portille, huusi vahtisotilas: "Avatkaa eversti Romanoville".
XVIII. PÄÄKALLONPAIKKA
Leninin hallitsijasuvun tsaarit, jotka hallitsevat Kremlistä käsin orjuutettua maata, säilyttävät salaisissa arkistoissaan erästä päiväkirjaa. Se on sidottu mustiin vahakansiin ja pantu vaalean sinipunervalla kankaalla päällystettyyn laatikkoon, jonka kanteen on käsin kirjailtu jokin ulkomaan kukka. Ensimmäisellä sivulla ovat seuraavat alkujaan englanninkieliset sanat:
Rakkaalle äiti kullalleni parhaimmat onnellisen uuden vuoden toivotukset. Pysyköön Jumalan siunaus sinun ylläsi aina ja varjelkoon sinua iäti. Rakastavalta tyttäreltäsi
Tatjanalta
Tobolskissa, 1918
Sivun alareunaan on lisätty venäjäksi "Gubernatorski Dom" — Kuvernöörin talo. Tässä rakennuksessa Nikolai ja hänen perheensä asuivat pidätysaikansa Siperiassa. Päiväkirja oli suuriruhtinattaren lahja äidilleen, joka käytti sitä muistiinpanojensa kirjoittamiseen. Viimeinen merkintä on tehty heinäk. 16 p:nä klo 10 a p., siis vain muutamia tunteja ennen kuin murhamiehet ampuivat onnettomat vangit kellarissa. Luemme siitä:
"Pienokainen on vähän vilustunut, Tatjana lukee raamattua. Hän on lukenut minulle profeetta Amoksen kirjan. Joka aamu päällikkö käy meidän huoneessamme. Hän toi minulle muutamia munia pienokaista varten. Söimme illallista klo 8, ja minä pelasin béziqueä [110] Nikolain kanssa".
Suuriruhtinatar lukee sointuvalla äänellään:
"Sinä päivänä minä rakennan Daavidin kaatuneen majan, korjaan sen halkeamat ja kohennan sen rauniot ja rakennan sen sellaiseksi kuin se oli entisinä päivinä". (Amos 9:11).
Näemme keisarinnan panevan syrjään koruompelutyönsä, joka hänellä on lakkaamatta käsissään. Ottaen pois silmälasinsa — hänen silmänsä ovat rasittuneet salaa vuodatetuista kuumista kyynelistä — hän vaipuu haaveisiinsa. Profeetan sanat pyhäköstä, joka piti uudestaan rakennettaman, merkitsevät hänelle erikoisen paljon. Taivaan kanssa tehty sopimus, jonka hänen miehensä kruunajaisissaan vannoi pitävänsä pyhänä, ei ole voinut tyhjiin raueta. Jumala antaa ihmeen tapahtua lupauksensa mukaan, ja vanha kunnia ja loisto palaavat. Aleksandran usko Sallimukseen on yhtä luja kuin ennen konsanaan. Eräässä vankilasta salaa kuljetetussa kirjeessä [111] hän sanoo:
"Niin, ero on kauhea asia, mutta Jumala antaa voimaa senkin kestämiseen, ja minä tunnen Isän (Rasputinin) olevan lähelläni, ja ihmeellinen, tyyni ilo värisyttää minua ja täyttää sieluni, eikä sen syytä voi ymmärtää, koska kaikki on niin sanomattoman surullista, mutta tämä tulee Ylhäältä eikä johdu meistä itsestämme, ja mehän tiedämme, ettei Hän hylkää omiaan, vaan vahvistaa ja suojelee heitä".
Sinä päivänä, jolloin Nikolai tuotiin vartioituna takaisin Tsarskoje Seloon, ei enää yksinvaltiaana, vaan tavallisena eversti Romanovina, tapahtui Aleksandrassa suuri muutos. Hän ei voinut mukautua vallankumoukseen, niinkuin hänen miehensä mukautui; hän katseli sitä hellittämättömän vihaisin ja ylenkatseellisin tuntein, mutta ne valtiolliset harrastukset, jotka olivat olleet muutamia vuosia hänen mielessään etualalla, vajosivat nyt äkkiä vähempiarvoiselle sijalle. Ulkonaisesti tyynenä, mikä hämmästytti kaikkia keisarinnan läheisyyteen joutuneita, hän keskitti ajatuksensa vain perheeseensä jättäen tulevaisuuden Jumalan haltuun, jonka hyvyyttä hän ei kertaakaan epäillyt. Ne koettelemukset, joita hän oli saanut kestää, ja ne loukkaukset, joille hän oli alttiina, oli Jumala määrännyt tutkimattomassa viisaudessaan. Joka kuukausi toi mukanaan raskaamman onnettomuuksien taakan — hän otti sen vastaan luottaen lannistumatta parempaan tulevaisuuteen. Vastoinkäymisissä Aleksandra osoittautui jaloksi luonteeksi, kun taas hänen puolisonsa pysyi samanlaisena kuin oli ennenkin ollut — hyvin tavallisena miehenä.
Aleksander Kerenski, duuman sosialistivallankumouksellinen jäsen, josta oli tullut väliaikaisen hallituksen jäsen heti sen alussa ja myöhemmin pääministeri (jonka pääministerin bolshevikit niin helposti sysäsivät syrjään syksyllä), lähti Tsarskoje Seloon tapaamaan entistä keisaria ja hänen perhettään. Oikeusministerinä ja senaatin yliprokuraattorina Kerenski oli vastuussa hallituksen valtiollisten vankien vartioinnista ja samalla turvallisuudesta. Herra Gilliard on kertonut meille, mitä tietää tästä tapauksesta.
Keskiviikkona, huhtik. 4 p:nä. Aleksei Nikolajevitsh kertoi minulle,
mitä Kerenski oli eilen keskustellut tsaarin ja tsaarittaren kanssa.
Koko perhe oli koolla suuriruhtinattarien huoneissa. Kerenski tuli
sisään ja esitti itsensä sanoen:
"Olen yliprokuraattori Kerenski".
Sitten hän kätteli kaikkia. Tsaarittaren puoleen kääntyen hän virkkoi:
"Englannin kuningatar on pyytänyt kysymään, kuinka entinen keisarinna voi".
Hänen Majesteettinsa punastui kovasti. Ensimmäisen kerran häntä oli puhuteltu entiseksi keisarinnaksi. Hän vastasi voivansa muuten aivan hyvin paitsi että hänen sydämessään tuntui häiriöitä niinkuin ennenkin. Kerenski jatkoi:
"Mihin tahansa ryhdyn, sen suoritan aina viimeiseen vaikeaan loppuun asti kaikella tarmollani. Halusin itse nähdä kaikki todetakseni, millä kannalla asiat ovat ja voidakseni ilmoittaa siitä Petrogradiin, ja se on teille parempi".
Sitten hän pyysi tsaaria siirtymään hänen kanssaan viereiseen huoneeseen, koska halusi puhella hänen kanssaan kahden kesken. Hän meni edellä, ja tsaari seurasi häntä. Hänen poistuttuaan tsaari kertoi meille, että tuskin he olivat kahden kesken, kun Kerenski sanoi hänelle:
"Tiedätte kai, että minun on onnistunut saada kuolemanrangaistus kumotuksi?… Olen tehnyt sen, vaikka suuri joukko tovereitani on kuollut vakaumuksensa marttyyreinä".
Koettiko hän näytellä jalomielisyyttä ja viitata siihen, että hän
pelasti tsaarin hengen, vaikk'ei tämä ollut tehnyt mitään ansaitakseen
sen?
Sitten hän puhui meidän lähdöstämme, jonka hän vielä toivoo voivansa järjestää. Milloin? Minne? Kuinka? Hän ei tietänyt itsekään ja pyysi, ettei asiasta puhuttaisi.
Mainita sopii, että Kerenski saapui palatsiin eräällä tsaarin yksityisautolla, jota ajoi muuan keisarillisen autovajan kuljettaja…
Sunnuntaina, huhtik. 8 p:nä. Messun jälkeen Kerenski ilmoitti tsaarille, että hänen oli pakko erottaa hänet keisarinnasta — että hänen on elettävä yksin ja tavattava keisarinnaa vain aterioiden aikana ja vain sillä ehdolla, että silloin puhutaan venäjää… Vähän myöhemmin tsaaritar tuli minun luokseni hyvin kiihtyneenä ja sanoi: "Kuinka he voivatkaan kohdella tällä tavoin tsaaria ja tehdä hänelle näin alhaisen tempun, vaikka hän on uhrannut itsensä ja luopunut kruunusta välttääkseen kansalaissotaa. Kuinka halpamaista, kuinka halveksittavaa…" Hetken kulutta hän jatkoi: "Niin, tämä hirveän katkera pala on myöskin nieltävä".
Olen saanut kuulla, että Kerenski oli ensin aikonut eristää tsaarittaren, mutta hänelle osoitettiin, että olisi epäinhimillistä eroittaa äiti sairaista lapsistaan. Silloin hän päätti eristää tsaarin.
Osoittaakseen valtaansa Kerenski vangitutti sitten Anna Vyrubovan ja määräsi hänet vietäväksi Pietariin, mutta tosiasiassa hänen haukuntansa oli peloittavampaa kuin hänen puraisunsa. Hänen luontainen ystävällisyytensä teki hänet sopimattomaksi vanginvartijan toimeen, ja jo huhtik. 25 p:nä Gilliard huomauttaa päiväkirjassaan: "Kerenski ei enää kohtele tsaaria samalla tavoin kuin alussa, hän on luopunut laillisia muotoja noudattavasta menettelytavasta… Kerenski on pyytänyt papereita saattaakseen loppuun heidän oikeudenkäyntinsä tsaaria ja varsinkin tsaaritarta vastaan… Hän tuntee vastuunalaisuutensa vankeja kohtaan. Mutta emme ole kuulleet sanaakaan ulkomaille pääsystämme".
Väliaikainen hallitus ei olisi halunnut mitään sen hartaammin kuin päästä eroon Tsarskoje Selon kiusallisista vangeista sallimalla heidän lähteä Englantiin, jossa he olisivat joutuneet kuninkaallisten sukulaistensa suojelun alaisiksi. Nikolain oleskelu niin lähellä pääkaupunkia oli alituisena levottomuuden aiheena, ja äärimmäisen vasemmiston taholta oli jo tehty yrityksiä entisen keisarin poisviemiseksi, minkä jälkeen hänet aiottiin kuljettaa Kronstadtin saarilinnoitukseen, joka jo oli bolshevikkien varustuksena. Palatsia vartioivat sotilaat eivät myöskään olleet kovinkaan luotettavia. Mutta vallankumouksen ensimmäisenä päivänä perustettu sotilaiden ja työläisten edustajien neuvosto kävi päivä päivältä yhä voimakkaammaksi. Olikin oikeastaan olemassa kaksi eri hallitusta, eikä niistä virallinen uskaltanut tehdä mitään, mikä olisi loukannut sen vaarallista tarkastajaa, neuvostoa. Niinpä ei voitu toteuttaa Nikolain, Aleksandran ja heidän lapsiensa matkustamissuunnitelmaa. Sen sijaan heidät elokuun puolivälissä siirrettiin kauas sisämaahan, Siperiaan Tobolskin kaupunkiin.
Nikolain päiväkirja tältä vankeusajalta on, tai on ainakin ollut, Kremlin arkistoissa.[112] Mitä me tiedämme siitä, sopii täydellisesti yhteen herra Gilliardin vankien elämästä esittämään kuvaukseen, joka elämä Tsarskoje Selossa oli siedettävää.[113] Vähitellen vakiintui sellainen järjestys, että lukuunottamatta komendantin käyntejä, joka ei ollut heille epäystävällinen, he saivat vapaasti tehdä mitä halusivat yksityishuoneissaan, ja heillä oli puistossa oma alueensa, jossa saivat kävellä ja nauttia puutarhanhoidon iloista. Heitä vartioivat sotilaat eivät enää noudattaneet entistä kuria, mutta eivät olleet vielä muuttuneet sellaisiksi hillittömiksi raakalaisiksi, jollaisia he olivat vuoden kuluttua. He olivat sivistymättömiä puheissaan ja välistä tunkeilevia — he ottivat pois Alekseilta leikkitykin, jolla poika leikki puutarhassa — mutta he eivät tarkoittaneet mitään todella pahaa, ja heidät saattoi helposti tehdä vaarattomaksi pienellä leikkipuheella tai hymyllä. Heidän päällikköinään olevat upseerit olivat enimmäkseen siivoa väkeä. Tosin he pelkäsivät omia miehiään, mutta kun suinkin voivat, he tekivät kaiken voitavansa auttaakseen vankeja. Joukko palatsin palvelijoita pysyi uskollisena entiselle isäntäväelleen ja suoritti velvollisuutensa mahdollisimman hyvin. Hallitus myönsi riittävät käyttövarat vankien elatukseen, ja vaikk'ei ulkopuolelta heidän luokseen päästettykään vieraita, oli heidän mahdollista jokseenkin vaivattomasti lähettää ja saada kirjeitä. Sanomalehtiä ja kirjoja oli vapaasti heidän käytettävissään, ja kun Kerenski tottui tehtäviinsä, helpotettiin valvontaa; vain sen verran pidettiin varaa, ettei sotilaiden ja työläisten edustajien neuvoston epäluuloja herätetty.
Nikolain päiväkirjasta näemme, että hän Tsarskoje Seloon palattuaan vallastaluopumisensa jälkeen poltti suuren joukon kirjeitä ja asiapapereita. Tämä ei todista sitä, että valvonta olisi ollut ankaraa sinä kautena. Jälkeenpäin, kun asiat olivat vähän vakiintuneet, Nikolai ja Aleksandra kohdistivat huomionsa poikansa kasvatukseen. Keisarin osalle tulivat historia ja maantiede, kun taas keisarinna, kuvaavaa kyllä, otti hoitaakseen uskonnon opetuksen. Suurimpana nautintona oli puutarhassa käveleminen, puiden kaataminen ja koko perheen yhteisillä ponnistuksilla muokatun kasvitarhamaan hoitaminen. Keisarinnan, jonka terveys ei ollut hyvä, vei hänen puolisonsa tavallisesti ulos puutarhaan pyörätuolissa ja sijoitti hänet johonkin aurinkoiseen paikkaan nurmikolle, jossa hänen poikansa leikki hänen lähettyvillään. Eräänä sellaisena kertana kaksi sotilasta tuli ottamaan Alekseilta pois leikkitykin, jolla lapsi onnellisena puuhaili. Ylpeä keisarinna hillitsi mielensä eikä puhunut miehille mitään, vaan pyysi lähellä olevaa Gilliardia tulemaan avuksi hänen tyynnytellessään nyyhkyttelevää lasta… Kesäk. 5 p:nä päivätyssä ja salaa lähetetyssä kirjeessä Aleksandra kirjoittaa:
… Muistelen entisiä aikoja. On välttämätöntä katsella kaikkea rauhallisemmin. Mitä on tehtävä? Koska Hän on lähettänyt meille tällaiset koettelemukset, on Hän ilmeisesti sitä mieltä, että olemme valmistautuneet siihen. Se on jonkinlainen tutkinto — meidän on välttämättä osoitettava, ettemme ole turhaan suorittaneet sitä. Kaikesta voi löytää jotakin hyvää ja hyödyllistä — mitä kärsimyksiä sitten saanemmekin kokea — siihen on mukauduttava. Hän antaa meille voimia ja kärsivällisyyttä eikä hylkää meitä. Hän on armelias. On vain välttämätöntä taipua Hänen tahtoonsa napisematta ja odotettava — siellä toisella puolella Hän valmistaa kaikille niille, jotka häntä rakastavat, kuvaamattoman ilon… Uskon vahvasti siihen, että paha menee ohitse ja taivas kirkastuu pilvettömäksi… Täytyy olla vähän kärsivällinen — ja onko se tosiaankaan niin vaikeaa? Jokaisesta päivästä, joka kuluu rauhallisesti, kiitän Jumalaa… Kolme kuukautta on nyt mennyt. Ihmisille luvattiin, että he saisivat lisää ruokaa ja ja polttopuita, mutta kaikki on muuttunut huonommaksi ja kalliimmaksi. He ovat pettäneet kaikkia — olen niin pahoillani heidän vuokseen. Kuinka monia me olemme auttaneet, mutta nyt on kaikki lopussa…
Keisarinnalla oli varmasti kauhea päivä, kun hän näki sanomalehdistä, joita palatsiin toimitettiin vapaasti, että sotilasjoukko oli avannut Rasputinin haudan ja kuljettanut arkun pois tietymättömiin kohtaloihin. Myöhemmin kävi ilmi, että "Jumalan miehen" ruumis oli poltettu suuressa kokkotulessa muutamien kilometrien päässä Tsarskoje Selosta olevassa metsässä sekä että tuhka oli hajoitettu tuuleen. Keisarinnan ja hänen tyttäriensä haudalle asettamat pyhimyksenkuvat olivat sotamiehet ottaneet ja myöneet muutamasta ruplasta kokoilijoille.
Toinen murheen päivä oli toukokuun ensimmäinen, jolloin metelöitsevä kulkue, joka kantoi kapinallisia lauseita sisältäviä punaisia lippuja, marssi puutarhan läpi ja valmisti aivan palatsin lähistölle haudan, jossa rahvaan mielenylennykseksi poltettiin muutamia vallankumouksen "uhreja" monien pitkien puheiden jatkaessa vielä ohjelmaa.
Viisi kuukautta kestäneen pidätysajan jälkeen Nikolai päätettiin siirtää loitommalle pääkaupungista. Väliaikainen hallitus ilmoitti sotilaiden ja työläisten edustajien neuvostolle, että se oli välttämätöntä, jotta kaikki vapauttamisyritykset kävisivät vaikeammiksi, mutta varsinaisesti tätä muutosta haluttiin vankina olevan perheen suojelemiseksi, sillä sen asema tuli päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Elokuun kahdentenatoista päivänä — Aleksein syntymäpäivänä, hänen täyttäessään nyt kolmetoista vuotta — Nikolaita kehoitettiin olemaan puoliyön aikana valmis lähtemään tuntematonta päämäärää kohti. Määrähetkellä vangit, joita äkkilähtö piti jännityksessä, olivat valmiiksi pukeutuneina matkan varalta, ja heidän matkatavaransa olivat järjestyksessä pois siirrettäviksi. Tunteja kului, eikä mitään tapahtunut. Kerenski saapui tuoden mukanaan suuriruhtinas Mikaelin, jonka sallittiin lausua jäähyväiset veljelleen. Mutta sittenkään ei mitään junaa ollut paikalla. Kävi ilmi, että rautatieläisten liitto oli alkanut epäillä ja kieltäytynyt päästämästä junaa lähtemään. Voimattomuudessaan hallitus rupesi hieromaan sopimusta, ja vihdoinkin, kello viiden jälkeen aamulla rautatieläisten liiton vastarinta saatiin murretuksi. Entisen keisarin perheen vei auto pienelle naapuriasemalle, jossa matkustajat nousivat odottavaan junaan, ja se lähti erikoisen sotaväenosaston vartioimana liikkeelle itää kohti: sen oli määrä kuljettaa vangit Siperiaan. Tuntikausien odotuksen näännyttäminä he olivat liian unisia kiinnittääkseen mitään huomiota Kerenskiin, joka oli tullut saattamaan heitä ja koetti ystävällisin sanoin rauhoittaa heitä heidän kohtalonsa suhteen. Aavistiko hän, ettei hänen oma asemansa muutamien viikkojen kuluttua olisi sen kadehdittavampi kuin Nikolain? Että hän itse joutuisi pian pois viralta?
Harvoin käy niin — ja se onkin hyvä — että ihmisolento, jolle on ennakolta määrätty julma loppu, voi nähdä tien lähimmän mutkan taakse. Nikolaille ja hänen perheelleen olivat mukavassa makuuvaunussa vietetyt päivät heidän Siperiaan matkustaessaan hauska välivaihe yksitoikkoisessa vankielämässä. Mutta tasaisesti etenevän junan hyrisevässä laulussa me kuulemme uhrejaan mestauspaikalle kuljettavien kaksipyöräisten vankkurien räminää ja kolinaa.
Kun Aleksandra kuuli, että heidän matkansa päämääränä oli Tobolskin kaupunki, joka ei ole kaukana Pokrovskojesta, hänen ystävänsä kotikylästä, hän tunsi varmaankin voimakasta mielenliikutusta, Entisinä aikoina, niinä tuttavallisina puheluhetkinä, joista hän oli niin nauttinut, Rasputin oli kertonut hänelle kotiseudustaan: sen suurista virroista, neitseellisistä metsistä, kauniista kukista ja suloisen pehmeästä ilmasta. Hän oli luvannut, että Aleksandra saisi jonakin päivänä nähdä kaiken sen, ja nyt se pian tapahtuisi. "Jumalan mies" oli sanonut, että hallitsijasuvun kohtalo oli erottamattomasti liittynyt hänen omaansa. Oliko hänen synnyinpaikkansa läheneminen enne? Ja jos niin oli, niin oliko se hyvä vai paha? Juna kiiti kaiken aikaa itää kohti, ja kolmannen päivän iltana päästiin Tjumenin kaupunkiin. Se on Uralin takana, Aasiassa, leveän Irtish-joen varrella. Kuudennellatoista vuosisadalla kasakat tulivat tuota jokea alas pienillä veneillään valloittamaan Siperiaa Moskovan tsaareille. Tässä oli veräjä, josta seikkailijalaumoja vyöryi Idän erämaihin etsimään valloitettavia maita ja sellaisia heimoja, joilta voisi vaatia lunnaita. He ryntäsivät yhä edemmäksi ja saapuivat vähemmässä kuin kahdeksassakymmenessä vuodessa Tyynen valtameren rannoille, jotka ovat satojen penikulmien päässä. Ei kaukana tästä, Irtishin rannalla, oli Iskor, suuren tataarivaltion pääkaupunki, jonka tarujen ympäröimä Jermak — moskovalainen Cortez — valloitti ja hävitti muutamien satojen seuralaistensa kanssa.
Siperiasta tuli se maa, josta tsaarit saivat satumaisia rikkauksia ja jonne he karkoittivat uhrejaan. Venäjän kansaa tulvi sinne tuhansittain muuttaen maan keisarikunnan jyväaitaksi ja karjan säilytyspaikaksi sekä kuljettaen sieltä pois sen luonnonrikkauksia. Vuosi vuodelta, loppumattomasti, Siperia oli lähettänyt Venäjän yksinvaltiaiden hoviin veroina verrattomia aarteitaan, mutta Aleksandralle sieltä tuli turmiollinen lahja — Rasputin. Tjumenissa keisarillinen perhe siirrettiin laivaan, joka lähti kuljettamaan matkalaisia jokea alas. Pian he näkivät joen äyräällä sen kylän puurakennuksia, jossa "Jumalan mies" oli syntynyt ja jossa hänen rakennuttamansa suuri kivitalo eroittui muiden joukosta kuin maamerkkinä. Aleksandra oli laivan kannella ja katseli kiihkeästi sinne päin. Gilliard huomauttaa päiväkirjassaan, ettei keisarinnaa hämmästyttänyt mikään tässä kokemuksessa, josta Rasputin oli jo ennakolta puhunut, vaan tuntui tämä matka päin vastoin vahvistavan hänen profeetallisia sanojaan. Kaksi päivää myöhemmin, kun laiva kääntyi joen mutkassa, näkyi Tobolskin linnoitettu kaupunki korkealla kukkulalla. Samoin kuin monet muutkin venäläiset kaupungit tekee Tobolsk mahtavan vaikutuksen kauempaa nähtynä, mutta on itsessään kurja ja mitätön eikä voi suoda muukalaisille mitään mukavuuksia. Keisarillisen seurueen täytyi odottaa laivassa muutamia päiviä, kunnes kuvernöörin talo, ainoa kelvollinen rakennus, saatiin kuntoon heidän varalleen. Tämä oli ensimmäinen todellinen muutos Tsarskoje Selossa vallinneisiin olosuhteisiin. Mukavan asuntonsa sijasta perhe sai käytettäväkseen vain muutamia huoneita, jotka olivat aika huonossa kunnossa ja kehnosti kalustetut, samalla kun terveydellinen puoli oli niin kurja, että tuntui lakkaamatta vastenmielistä hajua viemäreistä. Ei ollut mitään puistoa, jossa olisi voinut kävellä, ei edes puutarhaa, vaan ainoastaan ahdas piha, jota ympäröi korkea aita. Pihalle voitiin nähdä niistä kasarmeista, jonne oli majoitettu vankeja vartioivat sotilaat. Muuten vankeussuhteet olivat samanlaiset kuin ennenkin. Vartioston päällikkö, vanhan armeijan eversti, oli erikoisen ystävällinen eikä sekaantunut sisäisiin järjestelyihin. Mutta muutamien viikkojen kuluttua saapui kaksi Kerenskin lähettämää valtuutettua, jotta sotilas- ja työläisvaltuutettujen neuvosto ei pääsisi syyttämään hallitusta heikkoudesta. Nämä miehet olivat vanhoja vallankumouksellisia, jotka olivat saaneet keisarillisen hallituksen aikana kestää pitkäaikaisen vankeuden ja olivat sitten olleet karkoitettuina kaukaiseen siperialaiseen maakuntaan. Toinen heistä oli hyvin siivo mies ja kiintyi vähän ajan kuluttua suuresti lapsiin, mutta toinen oli ahdasmielinen ja opinkappaleisiinsa kangistunut, kärsimiensä onnettomuuksien katkeroittama ja täynnä leppymätöntä vihaa. Hän teki kaikkensa saadakseen vankien elämän saman tapaiseksi kuin hänen omansa oli ollut. "Nyt on heidän vuoronsa", hän toisteli lakkaamatta, jos häntä moitittiin jostakin hänen keksimästään uudesta alhaisesta kiusanteosta.
Nikolain ja varsinkin Aleksandran mielestä oli tärkein kysymys jumalanpalvelusmenoissa läsnäoleminen. He eivät tyytyneet siihen, että papin ja hänen mukanaan diakonin sallittiin käydä suorittamassa jumalanpalvelusta heidän asunnossaan. Kun siellä ei ollut vihittyä alttaria, ei pyhää messua voitu toimittaa. Pitkien neuvottelujen jälkeen, joihin Pietarin viranomaisten oli puututtava, vankien sallittiin joka päivä käydä kirkossa, jonka erotti maaherran talosta yleinen puutarha. Tobolskin asukkaat, joihin ei vielä ollut tarttunut vallankumouksen henki, osoittivat niin ilmeistä kunnioitusta entiselle keisarille, että huomattiin välttämättömäksi sulkea kirkko yleisöltä. Hallituksen valtuutetut seisoivat vartioina estääkseen kaiken keskustelemisen, kielsivätpä asukkaita seisoskelemasta missään talon lähettyvilläkään. Vartioita käskettiin pitämään ihmiset niin loitolla, etteivät voineet seisoa ikkunoiden näkyvissä eivätkä osoittaa kunnioitustaan kukistuneelle yksinvaltiaalle ristinmerkkejä tekemällä.
Vankeja vartioiva sotaväenosasto oli kokoonpantu Tsarskoje Selon sotilaista. Heidän joukossaan oli monta siivoa miestä, mutta enimpiin oli salainen kiihoitus jo tehnyt vaikutuksensa. Aikaa myöten heidän käytöksensä vankeja kohtaan muuttui raaemmaksi. Niinpä he suorastaan ilkeyttään hajoittivat eräänä päivänä pihalta lumikukkulan, joka oli kyhätty lasten huviksi. Tekosyynä oli se, että Nikolai ja Aleksandra olivat muka nousseet sen huipulle katsellakseen aitauksen ylitse. Paljoa järkyttävämpi tapaus sattui joulupäivänä. Vankien oli sallittu mennä kirkkoon, jossa vanha diakoni messun jälkeen koko elämänsä aikaisesta tottumuksesta oli lukenut rukouksen anoen keisariperheelle pitkää ikää. Saapuvilla olevat sotamiehet keskeyttivät jumalanpalveluksen ja uhkasivat surmata papin ja diakonin siinä paikassa. Sekin oli tuskallinen tapaus, kun sotamiehet käskivät entisen keisarin ottaa olkalaput pois univormustaan. Gilliard kertoo, että "aluksi näytti siltä kuin tsaari olisi aikonut kieltäytyä, mutta vaihdettuaan katseen ja joitakin sanoja tsaarittaren kanssa hän sai jälleen hillityksi mielensä ja taipui perheensä vuoksi".
Aleksandra säilytti ihmeellisen tyyneytensä koko tämän raskaan ajan. Hän kirjoitti maalisk. 2 p:nä kirjeen, joka pääsi tulemaan sensorin huomaamatta:
… Toivomme, että pääsemme kirkkoon rukoilemaan ensi viikolla, ellei sitä kielletä meiltä. Odotan noita kauniita jumalanpalveluksia — kaipaan niin kovasti kirkkoon rukoilemaan. Uneksin omasta kirkostamme ja pienestä kaapintapaisesta nurkkauksestani, joka oli alttarin lähellä. Luonto on kaunis, kaikki on säteilevää ja loistavaa… Elän mielessäni uudelleen päivä päivältä kuluneen vuoden ja ajattelen niitä, jotka näin viimeisen kerran… Emme voi valittaa, meillä on kaikkea, elämme hyvin ihmisten liikuttavan ystävällisyyden turvin, sillä he lähettävät meille salaa leipää, kalaa, piirakoita y.m.
Älkää huolehtiko meistä, rakas ystävä. Teille kaikille se on kovaa, ja varsinkin maallemme…[114]
Kaikki tunteensa on saanut täällä nähdä jalkojen alle tallattuina, mutta niin täytyy käydä, sielun täytyy kasvaa ja kohota kaiken muun yläpuolelle. Sitä, mikä meissä on rakkainta ja hellintä, on haavoitettu, eikö niin? Niinpä on meidänkin siitä kaikesta opittava, että Jumala on suurempi kuin mikään muu ja että hän tahtoo vetää meidät kärsimyksiemme kautta lähemmäksi itseään. Rakasta häntä yhä enemmän ja voimakkaammin, hän on kaikki ja kaikissa… apu tulee Ylhäältä, ihmiset eivät enää voi tehdä mitään, mutta Jumalan avulla kaikki asiat ovat mahdollisia, ja Hän näyttää voimansa, viisautensa ja koko anteeksiantonsa ja rakkautensa…
Yksi asia kuitenkin kuohutti Aleksandran mieltä, nimittäin sanomalehdissä näkyvät uutiset, joissa kerrottiin saksalaisten uusista etenemisistä tai hallituksen heille tekemistä lisämyönnytyksistä. Aleksandra ei ollut koskaan ollut myötämielinen viralliselle Saksalle, mutta nyt hän vihasi sitä, koska ei voinut antaa Vilhelm II:lle anteeksi sitä, että tämä oli hyväksynyt yleisesikuntansa ja bolshevikkien tekemän luonnottoman liiton. Brest-Litovskin sopimus täytti hänen mielensä suurella inholla sellaista kansaa kohtaan, joka saattoi aineellisten etujen vuoksi suostua sovitteluihin sivistyksen vihollisten kanssa. Ei ole mahdotonta, että tämä voimakas vastenmielisyys Saksaa kohtaan oli haittana pakosuunnitelmista neuvoteltaessa. Vartiosotamiehet olivat kurittomia ja huolimattomia, niinkuin kävi ilmi siitä, että kirjeitä ja ruokakääröjä kuljetettiin vakinaisesti taloon ja talosta pois. Rohkeat keisarihuoneen kannattajat olivat monta eri kertaa suunnitelleet Nikolain ja koko perheenkin pakoa, eikä ole suurtakaan syytä epäillä, että Saksan taholta tarjottiin helpotuksia rajan ylitse pääsemisessä. Mutta Nikolai ja Aleksandra kieltäytyivät kahdesta syystä, jotka tekivät asiat monimutkaisiksi: he eivät suostuneet eroamaan toisistaan eivätkä tahtoneet lähteä pois Venäjältä. Gilliard kertoo keisarinnan sanoneen hänelle, kun pakomahdollisuuksista keskusteltiin:
"En lähtisi Venäjältä millään ehdolla, sillä minusta näyttää siltä, että ulkomaille paetessamme katkaisisimme viimeisen siteemme entisyyteen, joka olisi sitten ikipäiviksi mennyttä".
Erään toisen kerran Aleksandra virkkoi matalalla äänellä, jossa väreili pidätetty tunne:
"Sen jälkeen, mitä he ovat tehneet tsaarille, kuolisin mieluummin
Venäjällä kuin antaisin saksalaisten pelastaa itseni".
Talvella 1918, kun bolshevikit eivät vielä olleet vakiinnuttaneet asemaansa maassa, olisi ollut mahdollista järjestää pako. Mutta mikäli sen suuntaisia vakavia yrityksiä lainkaan tehtiinkään — omasta puolestamme emme tiedä mitään sellaista varmasti yritetynkään — niin menetettiin korvaamattoman kallista aikaa neuvotteluihin ja epäröimiseen, kunnes jo oli liian myöhäistä. Gilliard sanoo päiväkirjassaan maalisk. 23 p:nä:
"Viimeinen pakomahdollisuus on viety meiltä".
Sinä päivänä saapui osasto punakaartilaisia Tobolskin varusväeksi. Niin pahoja kuin entiset vahtisotilaat olivatkin, eivät he hyväksyneet uusien tulokkaiden saapumista eivätkä tahtoneet sallia heidän päällikkönään olevan komissaarin mennä kuvernöörin taloon vankeja katsomaan. Mutta entisen vartioston päällikkö sai neuvostohallitukselta jyrkän käskyn taipua ja ruveta vartioimaan vankeja paljoa ankarammin. Näihin asti muutamien henkilöiden, jotka olivat seuranneet keisarillista perhettä Tobolskiin, oli sallittu asua kaupungissa, mutta nyt heidät tuotiin kuvernöörin taloon, jossa heitäkin alettiin kohdella vankeina. Muutamia päiviä myöhemmin tapahtui kerrassaan suuri onnettomuus. Aleksei, jonka terveys oli ollut kaiken aikaa erittäin hyvä, sairastui nyt äkkiä pahasti: hänen verenvuototautinsa ilmeni uutena kohtauksena. Joitakin päiviä tämän jälkeen saapui keskushallituksen lähettämä erikoisilla valtuuksilla varustettu komissaari. Mikäli saattaa päätellä oli Leninin aikomuksena silloin tuottaa Nikolai Moskovaan joko vastaamaan oikeudessa maankavallussyytöksistä tai Saksalle luovutettavaksi. Mutta asiat eivät sujuneetkaan aivan niinkuin oli suunniteltu. Huhtik. 25 p:nä komissaari ilmoitti Nikolaille, että hänen oli määrä viedä entinen keisari paikalla pois Tobolskista. Jos jotkut perheen jäsenet halusivat seurata mukana, se oli sallittua. Mutta Aleksei makasi vuoteen omana kovissa tuskissa, eikä häntä voitu liikuttaa. Gilliard, uskollinen historioitsija, kertoo, että Aleksandra lähetti kutsumaan häntä ja puhellen kuin perheen ystävän kanssa salli Gilliardin nähdä, mitä hänen mielessään liikkui. Hän oli hyvin kuohuksissaan, tällä kertaa hänen tyyneytensä oli poissa, ja hän käveli edes takaisin huoneessa puhellen paremminkin itsekseen kuin Gilliardille. Eniten häntä peloitti päästää Nikolai lähtemään ilman häntä. Hän nimittäin epäili hallituksen aikovan kiristää Nikolailta väkipakolla jonkin kamalan tunnustuksen.
"… En voi sallia tsaarin lähteä yksin. He tahtovat erottaa hänet hänen perheestään, niinkuin he tekivät ennenkin … he koettavat pakottaa hänet allekirjoittamaan jotakin… Tsaari on välttämätön heille, he vaistoavat sen, että hän yksin edustaa Venäjää… yhdessä me voimme paremmin vastustaa heitä… mutta poika on vielä niin sairas… ensimmäisen kerran elämässäni en tiedä, mitä on tehtävä…"