language: Finnish

VIIMEINEN TSAARITAR

Venäjän keisarinnan Aleksandran tarina

Kirj.

V. POLJAKOV (Augur)

Suomennos englanninkielestä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928.

SISÄLLYS:

    I. Kuva
   II. Sammumaton rakkaus
  III. Sunny ja Nicky
   IV. Isoäidin siipien suojassa.
    V. Rakkauden kuningatar
   VI. Täyttyminen
  VII. Nuorikko
 VIII. Venäjä yhdeksänkymmenluvulla
   IX. Välikirja taivaan kanssa
    X. Vierailumatka Eurooppaan
   XI. Traagillinen muutos
  XII. Menetetty ihanne
 XIII. Rasputin
  XIV. Vielä Rasputinista
   XV. Perhe-elämää
  XVI. Keisarinna hallitsee.
 XVII. Vallankumous.
XVIII. Pääkallonpaikka.
  XIX. Uhri.

I. KUVA

Eräässä vanhassa talossa Rue de Richelieun varrella Parisissa on pieni ravintola. Paikka on tosiasiassa niitä mutkikkaita käytäviä, jotka entisaikaan veivät taempana Rue de Montpensier'n varrella olevaan Palais-Royaliin. Se on niin kapea, että tavanomainen sohva ja sen edessä oleva pikku pöytien rivi on järjestetty yhdelle seinustalle, kun taas vastapäistä seinää koristaa pitkä kuvastin. Sisäänkäytävän lähellä on ravintolapöytä ja sen takana Madame mustassa silkkipuvussaan, jonka kaula ja hihansuut on koristettu turkiksilla. Lattiassa hänen lähellään on pimeä aukko, josta tulee ruoan hajua: siitä päästään kellariin, jossa on patojen ja pannujen keskellä Monsieurin valtakunta. Koko paikka on ajan mustuttama ja patinoima ja täynnä herkullisia tuoksuja, varsinkin milloin pieni tarjoilija hoippuu aukosta ylös vateineen. Monsieur on mestari ammatissaan. Rasvaisessa nutussaan hän nousee kapeita portaita pistäytyäkseen tervehtimässä vieraitaan. He sanovat hänelle, että hänen coq au vininsä on ihanaa, parasta mitä he ovat koskaan maistaneet.

Eräänä pimeänä tammikuun iltana 1927 muuan mies poikkesi tuohon ravintolaan. Hän oli kuljeskellut kapeita katuja, ja nyt oli liian myöhäistä palata hotelliin ja pukeutua päivälliselle. Hän tahtoi syödä rauhassa tuossa pikku ravintolassa, jossa hän oli ollut ennenkin. Ravintolapöydän takana istuva Madame hymyili mielihyvästä nähdessään tämän herrasmiehen taas olevan Parisissa. Pieni tarjoilija veti esiin pöydän komealla heilahduksella ja auttoi päällystakin vieraan yltä. Tyytyväisyydestä huoahtaen muukalainen istahti viininpunaiselle sohvalle. Pian hänen edessään oli viinipikari, ja alhaalta kuului metallin kilinää, joka ilmaisi Monsieurin olevan ahkerassa puuhassa. Paikka oli oikeastaan aivan tyhjä: sen illan ainoa toinen vieras oli muuan mies, joka istui pöydän ääressä kaukana vastasaapuneen vieraan paikasta. Tuo mies oli ilmeisesti jo syönyt päivällisensä, sillä hänen edessään oli kahvikannu ja liköörilasi. Kaikki olivat ääneti. Madame istui liikahtamatta paikallaan, tarjoilija oli sukeltanut alas mustasta aukosta, eikä kadulla ollut lainkaan liikennettä. Hyvää ateriaa odotellessaan vieras nautti rauhallisesta ympäristöstä. Hän asettui mukavaan asentoon, ja hänen ajatuksensa suuntautuivat teokseen, jota hän kirjoitti: se oli suloisen naisen elämäkerta, jonka traagillinen kohtalo liittyi salaperäisellä tavalla rotusalaisuuksiin ja jonka kauniiden piirteiden takana piili pirullinen hahmo.

Mikään ei häirinnyt hiljaisuutta tuossa pienessä huoneessa; vihertävän harmaata usvaa oli tunkeutunut sisään, ja harvojen sähköpallojen valo paistoi himmeänkeltaisena sen lävitse. Toinen vieras istui hievahtamatta nojaten sohvan selustaan. Hän näytti nukkuvan, ja sumun lävitse hänen kasvonsa näyttivät vaaleanvihreältä naamarilta. Oli tuollainen kaamea hetki, jolloin ihmisolennot ovat tuntemattoman kynnyksellä. Mieli on hermostuneen virkeä, ja pelonsekainen kylmä väristys ennustaa uskomattomien asioiden lähestymistä. Sellainen tunne valtasi minut tuona outona yönä ravintolassa, sillä minä olin tuo mies.

Minut valtasi äkkiä tunne, että lähelläni oli kaksi silmää: kaksi suunnatonta silmää, jotka olivat sisältä päin valaistut. Ne katselivat minua vastapäisestä kuvastimesta; sen lasi oli liuennut harmaanvihreään usvaan, ja edessäni oli rajaton avaruus täynnä kaasumaisessa tilassa olevaa ainetta. Siitä nuo silmät lähenivät minua. Olivatko ne ihmisen silmät? Silmäterät olivat tavattoman suuret ja näyttivät laajenevan. Niitä ikäänkuin kehysti jonkinlainen valorengas. Olinko nähnyt ne ennen? Ne olivat syvät kuin vihreä meri ja läpitunkevat kuin tulikuuma piikki, ja niihin oli vaikea katsoa tuntematta kauhua. Leimuava liekki välähteli silmämunissa, ja silmien ilme oli synkkä. Kuvastimen usva oheni, saatoin erottaa kasvot: ne olivat keltaiset, vahamaiset, tylyt. Kauhuni kasvoi. Noiden liikkumattomien kasvojen silmät kääntyivät ylös päin, niin ettei näkynyt muuta kuin valkuaisten kellahtava norsunluun väri. Siinä oli kuolemaa! Käteni ojentuivat tuskaiseen puolustusasentoon. Pöydällä oleva saviruukku kaatui kyljelleen. Siitä alkoi valua viinivirta, minkä jälkeen ruukku kierähti lattialle. Tämä haihdutti kauhun. Kuvastimesta näin palavien pallojen loistavan himmeänkeltaisina sumun lävitse. Katselin ympärilleni. Madame oli kääntynyt minuun päin ja pudisti päätään kohteliaan moittivasti. Toisen pöydän ääressä istuva mies liikahti kuin syvästä unesta heräten. Katseemme osuivat yhteen. Tuijottaen häntä suoraan kasvoihin virkoin koneellisesti:

"Tunnen teidät".

Hän vastasi yksinkertaisesti:

"Niin, tietysti".

Sitten tosiaankin muistin, kuka hän oli. Hän oli taiteellinen valokuvaaja, jonka työhuone Moskovassa oli ollut kuuluisa muotokuviensa oivallisuudesta. Ajatukseni kiitivät salaman nopeasti, ja samassa käsitin, kenen silmät olin nähnyt. Eräässä tilaisuudessa ne olivat noin palavina tuijottaneet minuun, mutta olin unohtanut sen. Nyt muistini palasi voimakkaana aaltona. Ne silmät olivat Rasputinin.

Valokuvaaja ja minä rupesimme juttelemaan. En maininnut hänelle, minkä oudon näyn olin juuri nähnyt, vaan puhelin aivan tavallisista asioista. Hän kertoi minulle tarinansa: kodin tuhoutuminen, rehellisen työn hedelmät yhdellä iskulla mennyttä, taistelu sortoa, julmuutta ja nälkää vastaan, sitten pako. Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin, ja maanpakolainen oli jo alkanut jatkaa entistä ammattiaan Parisissa. Lupasin käydä hänen luonaan seuraavana aamuna. Olinkin hyvin halukas tapaamaan hänet uudelleen siinä toivossa, että saisin päivänvalossa järkevän selvityksen niihin outoihin tapauksiin, jotka olin juuri joutunut näkemään.

Löysin valokuvaajan seuraavana päivänä syrjäisestä esikaupungista, jossa hänellä oli jonkinlainen työhuone. Puhelimme taas entisistä ajoista. Hän oli ollut hyvin tunnettu, ja monet etevät miehet ja kauniit naiset, jotka tekivät Venäjän seuraelämän niin loistavaksi ja viehättäväksi, olivat olleet hänen asiakkaitaan.

"Noita entisiä aikoja ajatellessani", hän virkkoi, "muistan, että minulla on jossakin muutamia levyjä — muutoin kokoelmani jäi kaikkineen sinne".

"Näyttäkäähän ne minulle. Ne ovat varmasti mielenkiintoisia!"

"Olkoon menneeksi! En ole itse katsellut niitä kertaakaan sen jälkeen, kun pääsin pakoon, enkä tosiaankaan tiedä, miksi olen kuljettanut niitä mukanani koko tämän ajan".

Vähän aikaa etsittyään valokuvaaja löysi levyt vanhasta pahvilaatikosta ja piteli niitä varovasti yksitellen valoa vasten. Kahdessa ensimmäisessä oli kauniiden, ilmeisestikin yläluokkaan kuuluvien naisten kuvat, mutta vallankumouksen kauheat tapaukset olivat niin vieneet muistimme, ettemme — valokuvaaja enkä minä — voineet tuntea heitä.

Kolmannessa levyssä näin sitten samat silmät, jotka olivat edellisenä iltana ravintolassa ilmestyneet näkyviini. Siinä oli Rasputin, sama mies, joka oli salaperäisellä voimallaan hallinnut onnetonta keisarinna Aleksandraa ja hänen välityksellään keisari Nikolaita muuttuen siten Venäjän herraksi eräänä sen historian ratkaisevana hetkenä. "Jumalan mies", mutta todellisuudessa saatanallisten voimien välikappale.

"Nytpä muistankin", valokuvaaja sanoi, "kuinka tämä kuva otettiin. Se tapahtui toukokuussa 1916. Rasputinin toi valokuvaamooni eräs tuttavani. Hänen astuessaan huoneeseen ajattelin: 'Hänhän on vain halpa talonpoika!' Sitten näin hänen silmänsä, jotka olivat teräksenharmaat ja syvällä kuopissaan. Niissä oli jotakin raskasta. Niiden katse aiheutti aivan kuin ruumiillisen puristuksen, ja oli mahdotonta katsoa niihin kauankaan. En ole koskaan nähnyt sentapaisia silmiä. Rasputin oli hyvällä päällä, nauroi ja laski leikkiä. Hän sanoi tarvitsevansa valokuvat keisarinnaa varten, mutta vaati itsepäisesti, että hänet oli valokuvattava myöskin yhdessä sen naisen kanssa, joka oli tuonut hänet luokseni. Rouva teki minulle merkin, ja minä olin napsauttavinani sulkijaa. Kun Rasputin murhattiin, hänen valokuvansa putosi työhuoneeni seinältä, ja lasi meni rikki. Se oli tietysti vain sattuma. Siivooja tunnusti jälkeenpäin käsitelleensä sitä varomattomasti pölyä pyyhkiessään, mutta omituista se joka tapauksessa oli".

Näin kummallisella tavalla haltuuni joutunut valokuva on tuossa edessäni. Rasputin katselee puoleksi sulkeutuneiden silmäluomien alitse. Venäläinen musikka, jolla on pitkä tukka ja hoitamaton parta, mutta millaiset kasvot, aivan täynnä juovia ja kohoumia, pahkuroita ja kuoppia! Hän leikkii partakarvoillaan totunnaiseen tapaansa. Käsi on muhkurainen, täynnä kesytöntä voimaa, ja sormet voisivat olla petolinnun kynnet. Hänellä on yllään tavallinen talonpojan mekko, mutta hänellä se on hienoimmasta verasta ja kirjailtu runsaasti silkillä. Synkkä hahmo: hämmästyttävän kansan salaperäisenä tuotteena hän tuli rannattomasta tyhjyydestä, uursi pahan uransa ja haihtui veriseen usvaan. Hänellä ei ollut ollenkaan sivistystä, ja oppiakin hän oli saanut anivähän, mutta sittenkin hän pääsi hämmästyttävällä tavalla tunkeutumaan asioiden ytimeen terävillä henkisillä kyvyillään, joita emme voi ymmärtää. Vaikka hän olikin ruumiillisesti vastenmielisen ja hiomattoman näköinen, hänessä oli omituinen viehätysvoima, joka teki hänet rakkaaksi monelle ihmiselle ja kohotti hänet muutamien herraksi. Niin turmeltunut kuin hän olikin elämäntavoiltaan ja niin peittelemättä kuin hän viettikin irstasta elämäänsä, hänellä oli kuitenkin vaikutusvaltaa henkilöihin, joilla oli ylevät periaatteet ja herkkä omatunto. Vaikkei Rasputin osannut kunnolla kirjoittaa ja vaikkei hän ollut ikänään lukenut yhtään ainoaa kirjaa ja jutteli pelkkää hölynpölyä, hänen sanansa saattoivat välistä olla taitavia ja ilmaista niin suurta tärkeiden asioiden ymmärtämistä, ettei moni korkeasti oppinut ja kehittynyt henkilö pysty sellaiseen. Rasputin oli altis ottamaan lahjuksia ja turhamainen, mutta sittenkin hän joskus kieltäytyi tekemästä mitään oman etunsa vuoksi, ja hän saattoi käsittää kerrassaan salaperäisellä tavalla ihmisten todelliset vaikuttimet. Hän piti hyvästä ruoasta, viinistä ja naisista, ja sittenkin hänen luonteessaan oli jotakin askeettista. Jumalan mies vai saatanan välikappale? Mitä enemmän tutkimme tätä hämmästyttävää ihmisolentoa, sitä selvemmin huomaamme siinä aineksia, joiden pitäisi johdonmukaisesti ajatellen kumota toisensa, mutta jotka ovat sattuneet jotenkin pysymään voimassa rinnatusten. Jos Rasputin on kansallisten luonteenpiirteiden ainoalaatuisen yhtymisen tulos, niin voimme sanoa, että Venäjän kansan kohtaloksi tuli luoda hänessä mahtavin hävittävä voima, mitä maailma on koskaan nähnyt — Leniniä lukuunottamatta. Rasputin ja Lenin olivat kumpikin omalla alallaan tuhoojia. He saivat kumpikin toiminnallaan aikaan sen, että vallankumous muodostui Venäjällä niin erikoislaatuiseksi.

II. SAMMUMATON RAKKAUS

Jos ihmisillä olisi rohkeutta puhua aina totta, saataisiin huomata paljoa useampien valtiollisten henkilöiden menestymisen ja epäonnistumisen aiheutuvan naisten sekaantumisesta asioihin. Me varomme tekopyhästi keskustelemasta sukupuolen vaikutuksesta politiikkaan, ja kuitenkin se on hyvin voimakas tekijä elämässä. Yhteiskunnalliset olosuhteet muuttuvat, mutta sukupuolien välinen vetovoima säilyttää tehonsa varsinkin silloin, kun siihen on liittynyt sellainen sielujen sukulaisuus, joka tuo huulillemme taikasanan "rakkaus". Politiikassa ei rakkauden rakentavaa voimaa voita mikään muu kuin sen tuhoamiskyky.

Venäjän vallankumouksen täytyi tapahtua, mutta se muoto, johon se pukeutui, oli tulos erään miehen ja erään naisen rakkaudesta, nimittäin viimeisen keisarin Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandran, joka oli Alix, kuningatar Viktorian rakkain lapsenlapsi. Historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä vaikutuksesta, joka Aleksandralla oli Nikolaihin: he selittävät sen johtuneen tämän naisen suuremmasta tahdonvoimasta. Todellinen asianlaita on niin, että Nikolai oli sellaisen intohimon orja, jonka alkulähteenä oli ruumiillinen vetovoima. Tämä tunne muuttui sitten syväksi rakkaudeksi ja pysyi vireillä naisen suurenmoisen alttiuden vaikutuksesta. Aleksandran tahto auttoi häntä turvaamaan rakkaudella valloittamansa aseman. Yksinvaltiaana Nikolai saattoi olla mitätön — molemminpuolisen ja iäti nuoren rakkauden jalokiven omistajana hän oli kadehdittava.

Venäjälle oli onnettomuudeksi, että Aleksandra oli niin hämmästyttävästi tyypillinen kasvatuksen tulos. Näemme hänessä saman jäykkyyden, kankeuden, muusta maailmasta eristymisen ja perheihanteeseen kiintymisen, joihin olemme tutustuneet kuningatar Viktorian elämäkerroissa. Ennen kaikkea eli keisarinna Aleksandrassa sama sammumaton rakkaus puolisoaan kohtaan. Tämä tärkeä luonteenpiirre on, jos mahdollista, vielä huomattavampi keisarinnassa kuin kuningattaressa. Aleksandran rakkaudesta Nikolaita kohtaan tuli hänen elämänsä vallitseva intohimo. Hän oli kiihkeästi kiintynyt onnettomaan poikaansa, mikä vaikutti sen, että hän tuotti Venäjälle suuren vahingon. Mutta lopullinen murhenäytelmä todisti hänen rakastaneen Nikolaita eniten. Kun bolshevikkikomissaari tahtoi erottaa keisarin hänen pojastaan, makasi viimeksimainittu verenvuotokohtauksen vallassa. Aleksandra seurasi mieluummin miestään kuin jäi poikansa luokse. Hänen rakkautensa on oikea selitys siihen, että hänellä oli niin suuri vaikutus Nikolaihin ja puolison välityksellä valtion asioihin. Keisarinna Aleksandran — murheen morsiamen — tarina on kertomus hänen rakkaudestaan ja ennen kaikkea juuri rakkaustarina. Sen voimme todeta hänen ja hänen miehensä kirjeistä, heidän päiväkirjoistaan ja heidän perhepiirinsä kertomuksista.[1] Vallankumous on luonut peittelemättömän julkisuuden valon Nikolain ja Aleksandran kirjevaihtoon. Bolshevikit ovat julkaisseet heidän kirjeensä todistaakseen, kuinka pikkumaisia heidän viimeiset yksinvaltiaansa olivat ja kuinka suuressa vastuussa he olivat Venäjän onnettomuuksista. Mutta tämän saman aineiston avulla voimme sommitella kokoon tarinan inhimillisistä suhteista, jotka aiheutuvat ylevästä tunteesta ja todistavat, ettei kruunu voi suojella kohtalon ylivoimaiselta painolta.

Huhtikuun 8:ntena [2] 1915 keisarinna Aleksandra kirjoitti Nikolaille, joka oli rintamalla:

Tsarskoje Selo.

Oma rakkakin mieheni!

Hellät rukoukseni ja kiitolliset ajatukseni, täynnä syvintä rakkautta, viipyvät luonasi tänä rakkaana vuosipäivänä. Kuinka vuodet kuluvatkaan! Jo yksikolmatta vuotta! Tiedäthän, että olen säilyttänyt sen harmaan "prinsessapuvun", joka minulla oli ylläni tuona aamuna? Ja aion kiinnittää rintaani sinulta saamani rakkaan neulan. Hyväinen aika, kuinka paljon olemmekaan yhdessä kokeneet näinä vuosina — raskaita koettelemuksia kaikkialla, mutta kotona pesässämme kirkasta päivänpaistetta!

Oma vanha vaimosi.

Kirjoittaessaan Aleksandralle samana päivänä päämajasta Nikolai sanoo:

Verraton armaani!

Lämpimimmät, rakkaat kiitokset herttaisesta kirjeestäsi, joka oli täynnä helliä sanoja, sekä molemmista sähkösanomistasi! Minäkin ajattelen sinua tänä yhdentenäkolmatta vuosipäivänä. Toivotan sinulle terveyttä ja kaikkea, mitä voi toivottaa syvästi rakastava sydän, ja polvillani kiitän sinua rakkaudestasi, uskollisuudestasi, ystävyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi, jota olet osoittanut kaikkina näinä monina avioelämämme vuosina.

Tämän päivän ilma tuo mieleeni sen päivän Koburgissa. Kuinka surullista, ettemme ole yhdessä! Kukaan ei muistanut, että tämä on kihlauspäivämme — omituista, kuinka ihmiset unohtavat nopeasti. Mutta heillehän tämä päivä ei merkitse mitään!

Iäti miehesi Nicky.

Yksikolmatta vuotta aikaisemmin Nikolai kirjoitti päiväkirjaansa
Koburgissa [3] ollessaan:

"Ihmeellinen, unohtumaton päivä elämässäni. Tänään on minun ja rakkaan
Alixin kihlauspäivä".[4]

Venäläisten pääsiäisenä, huhtikuun 8 p:nä 1916, Nikolai oli taas poissa kotoa, ja Aleksandra kirjoitti:

Tsarskoje Selo.

Kristus on ylösnoussut!

Oma armas Nicky rakkaani!

Tänä kihlauspäivänämme kaikki hellimmät ajatukseni ovat sinun luonasi ja täyttävät sydämeni rajattomalla kiitollisuudella siitä suuresta rakkaudesta ja onnellisuudesta, jota olen saanut sinulta aina siitä muistorikkaasta päivästä lähtien kaksikolmatta vuotta sitten. Auttakoon Jumala minua korvaamaan satakertaisesti kaiken sydämellisyytesi!

Niin, epäilenpä tosiaankin, ettei ole toista niin onnellista vaimoa kuin minä. Millaista rakkautta, uskollisuutta ja kiintymystä oletkaan osoittanut minulle näinä pitkinä onnen ja surun vuosina. Kaikki tuska, epävarmuus ja kärsimys on tullut hyvin palkituksi sillä, mitä olen saanut sinulta, kallis sulhaseni ja mieheni. Nykyjään näkee harvoin tällaisia avioliittoja. Ihmeellinen kärsivällisyytesi ja anteeksiantavaisuutesi ovat sanoin kuvailemattomat — voin vain polvillani rukoilla kaikkivaltiasta Jumalaa siunaamaan ja palkitsemaan sinua kaikesta. Hän yksin sen voi. Kiitos, armaani, ja tunne kaipaukseni syleilyysi ja saada uudelleen elää meidän ihanat kihlauspäivämme, jotka toivat joka päivä uusia rakkauden ja ilon merkkejä. Sitä rakasta rintaneulaa käytän tänään! Muistan vielä harmaan pukusi ja sen suloisen tuoksun Koburgin linnan ikkunan ääressä! Kuinka elävästi muistankaan kaikki! Nuo suloiset suudelmat, joista olin uneksinut ja joita olin kaivannut niin monia vuosia ja joita en luullut koskaan saavani. Sinähän tiedät, että uskolla ja uskonnolla on nyt, samoin kuin silloinkin, suuri osuus minun elämässäni. En voi ottaa niitä keveästi, ja kun teen päätökseni, se pitää ikuisesti paikkansa. Samoin on rakkauteni ja kiintymykseni laita. Liian suuri sydän, joka kuluttaa minut loppuun…

Nämä sanat paljastavat keisarinnan luonteen. Nikolain kirje, joka tuli matkalla vastatusten tämän Aleksandran kirjeen kanssa, kuuluu seuraavasti:

Hellästi rakastettuni!

Minun täytyy aloittaa tämän päivän kirje muistuttamalla, mitä tapahtui kaksikolmatta vuotta sitten. Muistaakseni oli Koburgissa konsertti, ja baijerilainen soittokunta soitti. Alfred eno [5] parka oli uninen päivällisen jälkeen ja pudotti alinomaa keppinsä, niin että kumahteli vain. Muistatko? Viime vuonnakin me olimme tänä päivänä erossa. Se oli juuri ennen Galitsiassa käyntiä…

Aleksandran edellä mainitussa kirjeessä on lause: "Rakastan sinua, Sininen Poikani,[6] yksineljättä vuotta, ja olen sinun — kaksikolmatta vuotta".

Tämä on huomattava siitä syystä, että Nikolain päiväkirjassa näemme joulukuun 21 p:n kohdalla 1891 seuraavat lauseet:

Illalla äiti,[7] Aprak [8] ja minä keskustelimme seurapiirien nuorten avioelämästä nykypäivinä. Tämä keskustelu kosketti vastustamattomasti herkkää kieltä sielussani. Se kosketti sitä ihannetta ja toivoa, jotka eivät jätä minua hetkeksikään… Tahtoisin puolisokseni Hessenin Alicen. Olen rakastanut häntä kauan, mutta voimakkaammin ja hellemmin vuodesta 1889 lähtien, jolloin hän vietti Pietarissa kuusi viikkoa. Olen vastustanut tätä intohimoa pitkän aikaa. Koetin uskotella itselleni, että tämän toiveen toteutuminen oli mahdoton, mutta siitä pitäen kun Eddy [9] vetäytyi syrjään tai sai rukkaset, ei Alicen ja minun välillä ole mitään muuta estettä eikä kuilua kuin uskontokysymys. Mitään muuta estettä ei ole. Olen aivan varma siitä, että tunteemme ovat molemminpuoliset. Kaikki on Jumalan kädessä. Hänen armoonsa minä luotan…

Sitten löydämme Nikolain päiväkirjasta liikuttavan vahvistuksen yksineljättä vuotta kestäneestä rakkaudesta, josta Aleksandra mainitsee. Tämä vie meidät takaisin siihen aikaan, jolloin Aleksandra oli kaksitoistavuotias tyttö ja Nikolai seitsemäntoista vuoden ikäinen nuorukainen. Lähellä Pietaria olevan Pietarhovin palatsin puistossa italialaisessa huvimajassa saattoi nähdä aivan vallankumoukseen asti ikkunan, jonka ruutuun oli timantilla piirretty molempien rakastuneiden nimikirjaimet ja vuosiluku 1884. Rakkaus oli huomaamatta vallannut heidät ja sulkenut heidät tuoksuvaan syleilyynsä. Edellä esitetyt seikat todistavat, että heidän molemminpuolinen tunteensa muuttui voimakkaaksi intohimoksi, joka kesti vuosien koetusajan. Heidän kirjeissään on lisätodistuksia — lapsellisen yksinkertaisia lauseita, joita ei ole tarkoitettu vieraan silmän nähtäväksi, saati sitten vierasten keskustelun aiheeksi — jotka osoittavat, että vielä kahdenkymmenen vuoden avio-onnen jälkeen ruumiillinen vetovoima pysyi kaikkivaltiaana tekijänä heidän välillään. Tälle pohjalle voi rakentaa kertomuksen tarvitsematta turvautua monimutkaisiin johtopäätöksiin. Se ei suinkaan lisää hallitsijasuvun kunniaa, mutta se puolustaa sellaisen ylevämielisen naisen mainetta, jonka kohtaloksi tuli elää traagillisena aikana, jota hän ei voinut ymmärtää, ja sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät ymmärtäneet häntä. Venäläiset vihasivat häntä ja pitivät häntä onnettomuuksiensa alkujuurena. Tämä ei saa hämmästyttää meitä, sillä hänen omat sukulaisensakaan eivät kyenneet käsittämään hänen todellista luonnettaan.

Syysk. 6 p:nä 1915 suuriruhtinas Andrei Vladimirovitsh mainitsee päiväkirjassaan [10] eräästä vierailusta, jonka keisarinna Aleksandra teki hänen äitinsä suuriruhtinatar Maria Pavlovnan (Miechen-tädin) luokse. Hän huomauttaa, että tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Aleksandra oli tullut yksityiselle käynnille ilman miestään. Kauhuissaan siitä, miten asiat kehittyivät rintamalla ja itse Venäjällä, hän kerrankin avasi sydämensä.

Suuriruhtinas huomauttaa:

Tämä vaihe meidän sukumme elämässä on tärkeä, koska se auttoi meitä ymmärtämään Alixia. Hänen elämäänsä meidän keskuudessamme on verhonnut salaperäisyyden ilmakehä. Harson takana Alixin persoonallisuus pysyi arvoituksena. Kukaan ei todella tuntenut häntä, kukaan ei ymmärtänyt häntä, mistä syystä ihmiset arvailivat tai kuvittelivat asioita, jotka aikaa myöten sulautuivat erilaisiksi tarinoiksi. Oli vaikeaa päästä selville totuudesta… Keskustelumme Alixin kanssa ei tietystikään voi saattaa ennalleen sellaista, mikä on mennyt hukkaan kahdenkymmenen vuoden aikana… Mutta me olemme nähneet hänet uudessa valossa. Ymmärrämme, että monet tarinat eivät ole totta, ja että hän on oikealla tiellä. Ilmeisestikin hänen sielunsa oli täynnä katkeruutta, ja hän kävi äidin luona, koska hänen mielensä oli vallannut ylivoimainen halu avata sydämensä jollekulle, edes osittain.

Tästä samasta käynnistä kertoo Aleksandra Nikolaille kirjeessään syyskuun kolmantena päivänä seuraavasti:

Olga, Tatjana [11] ja minä olimme teellä Miechenin luona… Puhelimme paljon, ja he olivat asioista juuri sitä mieltä kuin pitääkin. Heitäkin suututti ihmisten pelko ja raukkamaisuus sekä se, ettei kukaan tahdo ottaa vastuuta hartioilleen.

Ujo naisraukka, harvoinpa hän saattoi sanoa kenenkään olleen samaa mieltä kanssaan! Hänen oli niin vaikeaa paljastaa ajatuksiaan kenellekään muulle kuin lähimmille ystävilleen, joita hänellä oli vähän. Hän luotti siihen, että hänen puolisonsa suojelisi häntä pahalta maailmalta. Nikolai oli hänen harhaileva ritarinsa. Kun hän oli poissa, tunsi Aleksandra olevansa hylätty, tajusi sen kylmän vihan ja tuomitsevaisuuden, jonka voittamiseen hänen voimansa eivät riittäneet. Niin laajalle on levinnyt tuomitseva arvostelu keisarinna Aleksandrasta, että harvat ovat uskaltaneet puolustaa hänen muistoaan ja pitää hänen hyveitään niin arvokkaina kuin ne ansaitsevat. Jos koskaan on historiassa kohtalo käyttänyt viatonta henkilöä tuhon välikappaleena, niin ainakin Aleksandraa. Hän oli henkisen ja ruumiillisen perinnöllisyyden uhri. Ylhäisten sukujen taipumus solmia avioliittoja keskenään vaikuttaa sen, että perinnöllisyydellä on heidän elämässään suurempi osuus kuin ylimalkaan tavallisten kuolevaisten keskuudessa. Tämä vaikutus kasvaa polvi polvelta. Perimiensä henkisten ja siveellisten piirteiden lisäksi Aleksandra oli saanut erään ruumiillisen perinnön, jonka kohtalokasta vaikutusta Venäjän asioihin ei voi arvioida liian suureksi. Tarkoitamme "verenvuototautia", sitä salaperäistä sairautta, joka vaivaa joidenkin sukujen miespuolisia jäseniä ja siirtyy seuraavaan sukupolveen naisten välityksellä, vaikka nämä itse ovatkin ulkonaisesti terveitä.

V. 1574 Ranskan kuningas Kaarle IX, joka oli vasta kahdenkymmenen ikäinen, kuoli Parisin Louvressa kauheaan tautiin: verta tihkui hänen hikihuokosistaan, eikä mikään suuren lääkärin Ambroise Parén koettamista keinoista voinut pysähdyttää kuolettavaa vuotoa. Niin kuoli viimeinen Valois, ensimmäinen kuninkaalliseen sukuun kuuluva historian tuntema hemofilian uhri. Tälle taudille on tunnusmerkillistä se ominaisuus, ettei potilaan veri kykene hyytymään. Pieni haava tai hierouma saattaa aiheuttaa kuolettavan vuodon. Sysäys voi saada aikaan sisäisen verenvuodon, jota seuraa tulehdus ja kiduttavat tuskat. Aleksandran eno Leopold [12] oli tämän sairauden uhri. Hänen kärsimyksiään kuvailee järkyttävästi kirjeissään hänen sisarensa Alice,[15] joka oli naimisissa Hessenin prinssin Ludvigin kanssa ja tulevan keisarinnan äiti. Yksi Aleksandran veljistä [14] poti samaa tautia. Ja Aleksandran ainoaa poikaa tsarevitsh Alekseita, Romanovin suvun viimeistä jälkeläistä suorassa polvessa, vaivasi sama sairaus. Se saattoi Aleksandran Rasputinin, "Jumalan miehen", turmiollisen vaikutuksen alaiseksi, sen miehen, joka "pysähdytti verenvuodon taikavoimalla" ja suuresti joudutti vallankumousta.

III. SUNNY JA NICKY

"Hessenin ja Reinin" pikku prinsessa, joka syntyi kesäk. 6 p:nä 1872, sai kuninkaallisilta ja keisarillisilta kummeiltaan nimekseen Victoria Alix Helena Louise Beatrice. Hänen englantilainen äitinsä nimitti häntä kuitenkin Sunnyksi,[15] koska hän oli niin suloinen ja iloinen, aina hymyilevä pikku olento, jolla oli tummat, mustien ripsien reunustamat silmät, hymykuoppa kummassakin poskessa ja punertavan ruskea tukka. Vaikka nenä olikin hiukan liian pitkä, ennustettiin hänestä kaunotarta. Hänen kasvaessaan täyttyivätkin nämä lupaukset edullisesta ulkomuodosta. Kahdenkymmenen ikäisenä hän oli kaunis tyttö, vaikka ujo ja umpimielinen. Hänen kasvonpiirteensä painuivat helposti mieleen, ja niitä varjosti väliin surullinen ja liikuttava ilme. Eräs henkilö, joka tuli tuntemaan hänet hyvin, kirjoitti:

Vihdoin tuli hitaasti kävellen tuuheiden vihreiden oksien lomitse pitkä solakka olento. Katselin häntä ihailu sydämessäni ja silmissäni. En ollut osannut kuvitella häntä puoleksikaan niin viehättäväksi. Enkä koskaan unohda hänen kauneuttaan, jonka näin tuona heinäkuun aamuna… Hänen kasvojensa väri oli hennon vaalea, mutta kun hän kiihtyi, kohosi hänen poskilleen viehättävä punerrus. Hänen hiuksensa olivat punertavan keltaiset, hänen silmänsä — nuo äärettömän alakuloiset silmät — olivat tummansiniset, ja hänen vartalonsa oli norja kuin pajunvitsa… Hymy oli suloinen, ja silmistä säteili rajaton ystävällisyys.[16]

Vaistosiko äiti pitäessään suloista lasta polvillaan, mikä tragedia piili noissa ihmeellisissä silmissä? Sillä prinsessa Alice,[17] kuningatar Viktorian toinen tytär, oli monessa suhteessa merkillinen nainen, eikä hänen vähäisin ominaisuutensa ollut hänen outo kykynsä nähdä tulevaisuuteen. Hän oli aina voimakkaassa vireessä ja uskoi olevansa yhteydessä näkymättömien asioiden kanssa. Hänen isänsä, prinssipuoliso, jonka muistosta leskikuningatar Viktoria piti kiinni epätoivon voimalla, oli tyttären mielestä todella läsnäoleva. Prinsessa Alice ponnisteli ruumiillisen heikkouden kahleissa ja koetti parhaan kykynsä mukaan nähdä, mitä tulevaisuudella oli huomassaan niitä varten, joita hän rakasti. Hänen kuningatar Viktorialle lähettämissään kirjeissä on profeetallisia kohtia. Merkillisin on se lause, jossa hän varoittaa saksalaisia prinsessoja siirtymästä oikeauskoisen opin helmaan. Ne rivit hän on kirjoittanut muutamia päiviä ennen sen tyttären syntymistä, josta sittemmin tuli Venäjän keisarinna ja jonka uskonnonvaihdos oli hänen onnettomuuksiensa pääsyynä!

Prinsessa Alice oli älykäs nainen, jolla oli ylevät periaatteet. Hän oli sitä mieltä, että "elämä on työntekoa eikä huvittelua varten". Hän inhosi hienostelemista ja uskalsi pysyä mielipiteessään. Hän itse ei suinkaan ollut vapaa-ajattelija, mutta kunnioitti toisten ihmisten mielipiteitä eikä hävennyt ystäviään. Niinpä hän salli tunnetun filosofin David Straussin omistaa hänelle Voltairesta kirjoittamansa teoksen. Hessen-Darmstadtin vähäisen suurherttuakunnan hoviin, sen pieneen pääkaupunkiin prinsessa Alice toi jalon ihmisen henkilöllisyyden. Ollen harvinainen johtajakyky hän asettui erään naisliikkeen etunenään, ja tämä liike loi sellaisia lääkintö- ja hyväntekeväisyyslaitoksia, joiden vertaisia ei ollut missään muualla Saksassa. Prinsessa Alicen ja hänen miehensä prinssi (myöhemmin suurherttua) Ludvigin avioelämälle oli tunnusmerkillistä perherakkaus ja yhteiset harrastukset — vaimo toi liittoon ylevän luonteen jalostavan vaikutuksen.

Sellaisen äidin suojelu olisi ollut Alixille verrattoman arvokas. Onnettomuudeksi äiti kuoli lapsen ollessa vasta kuusivuotias. Tytön kasvattajina olivat isä — hyvä mies, mutta katkeroitunut korvaamattomasta menetyksestään sekä ankaran sotilaallinen kurinpidossaan — ja isoäiti — kaikkien hyveiden täydellinen esikuva, mutta ankaran itsevaltias. Prinsessa Alix kehittyi naiseksi janoten toisten ihmisten myötätuntoa, mutta tietämättä, kuinka saisi sitä. Hänet oli opetettu hillitsemään tunteensa ja katselemaan maailmaan kuin torninhuipulta, jossa ei uskaltanut tehdä ainoaakaan vapaata liikettä. Hänelle oli synnynnäistä kiukkuisuus, joka kehittyi erittäin silmiinpistäväksi hänen kolmen vanhemman sisarensa [18] naimisiinmenon jälkeen, jolloin Alix jäi ainoaksi naiseksi veljensä Hessenin suurherttuan hoviin. Kerrotaan, että muuan venäläinen diplomaatti, joka kyseli kautta rantain suurherttuan hovimarsalkalta, millainen prinsessa Alixin luonne oli, hämmästyi nähdessään vanhan herran nousevan seisoalleen, sulkevan oven ja kuiskaavan sitten varovasti, että kaikki olisivat tyytyväisiä nähdessään Hänen Korkeutensa lähtevän Darmstadtista. Keisarinna Maria Feodorovna, Nikolain äiti, oli saanut tilaisuuden katsella prinsessaa tämän ollessa vierailulla sisarensa Elisabetin luona, joka oli v. 1884 mennyt naimisiin suuriruhtinas Sergein, Aleksanteri III:n nuorimman veljen kanssa. Hänen mielestään nuorella tytöllä oli kova luonne, eikä hänestä tuntunut mieluiselta kuvitella häntä tulevaksi miniäkseen. Maria Feodorovna olikin suunnitellut toista henkilöä poikansa, vaimoksi: prinsessa Helenaa, jonka isä oli Parisin kreivi, Ranskan kruununtavoittelija, ja jonka sukulainen keisarinna oli veljensä Tanskan prinssin Valdemarin kautta, tämä kun oli naimisissa Parisin kreivin sisaren, Orleansin prinsessan Marian kanssa.

Todellinen rakkaus on itsepintaista, ja vaikk'ei Nikolai uskaltanut asettua vanhempiensa toiveita vastustamaan, hän uneksi yhä prinsessasta, jolla oli hallussaan hänen sydämensä. Olemme kuvailleet [19] keisari Aleksanteri III:n kuolemansairauteen liittyviä seikkoja, jotka murtivat vanhempien vastarinnan avioliittoasiassa ja tekivät Nikolaista onnellisen miehen. Kuningatar Viktoria oli suunnitellut, että hänen tyttärensä tyttären oli mentävä naimisiin Eddyn, Clarencen herttuan Edvardin kanssa, joka oli Walesin prinssin vanhin poika, joten prinsessasta olisi myöhemmin tullut Yhdistyneiden kuningaskuntien hallitsijatar. Nikolai mainitsee tästä suunnitelmasta päiväkirjassaan. Mutta Clarencen herttua ei ollut asiaan innostunut, eikä Alixin sydän ollut vapaa, joten koko hanke raukesi.

Virallisena esteenä Hessen-Darmstadtin prinsessan ja Venäjän kruununperillisen välillä oli eri uskontunnustus. Alix kieltäytyi omaksumasta oikeauskoisen kirkon oppia yksinomaan valtiollisista syistä. Mutta, niinkuin Alix myöhemmin tunnusti, hän oli näihin aikoihin syvästi rakastunut Nikolaihin ja "kaipasi niitä suudelmia, joita ei luullut koskaan saavansa". Perhe käytti vaikutusvaltaansa haihduttaakseen hänen uskonnolliset ennakkoluulonsa. Kuningatar Viktoria hyväksyi avioliiton, joka oli ehdottomasti kerrassaan loistava. Mutta varsinkin keisari Wilhelm II puuhasi itsepintaisesti ja kiihkeästi tätä liittoa. Hän toivoi, että Alix saksalaisena prinsessana Venäjän valtaistuimella korvaisi ne haitat, jotka Saksan eduille oli aiheuttanut Aleksanteri III:n tanskalainen puoliso. Alixin veli — suurherttua Ernest — oli kihloissa, ja uuden suurherttuattaren asettuminen Darmstadtiin aiheuttaisi sen, että Alix joutuisi syrjään maan ensimmäisen naisen asemasta. Nämä seikat ja ennen kaikkea Alixin rakkaus Nikolaihin saivat aikaan sen, että Alix alkoi kuunnella selityksiä, joita hänelle esitettiin oikeauskoisen opin erinomaisuudesta. Hän alkoi jo horjua, ja keväällä 1894 pidettiin hetkeä sopivana Nikolain tulla itse esittämään kosintansa. Onneksi meillä on käytettävissämme ne osat hänen päiväkirjaansa, jotka käsittelevät tätä kautta. Tämän vierailun näennäisenä syynä olivat Koburgissa vietettävät suurherttua Ernestin häät "Duckyn" — Viktorian kansa, joka oli Saksi-Koburg-Gothan herttuan Alfredin [20] tytär. Nikolai lähetettiin edustamaan isäänsä keisaria näissä juhlallisuuksissa. Hänen mukanaan saapuivat eräs setä, suuriruhtinas Vladimir ja viimeksimainitun puoliso Maria Pavlovna.[21] Nikolai itse kuvaili näitä tärkeitä elämänsä päiviä seuraavalla tavalla:

Huhtik. 4 p.,[22] maanantai… puoli tuntia ennen perille saapumista pukeuduimme univormuihin, ja kello 5 olimme Koburgin asemalla. Meitä vastassa oli suuri joukko: Alfred setä, Maria täti, Alix, Ernie, Missy,[23] Ducky sekä toisia, alhaisempia henkilöitä. Kunniavartiosto 95:nnen rykmentin sikäläisestä pataljoonasta. Viimeksimainitun ohitse marssittuamme ja kun meille oli esitetty joitakin henkilöitä, nousimme vaunuihin ja ajoimme linnaan, jossa oli kaikki järjestetty suurenmoisesti. Kadulla Bürgermeister [24] lausui meidät tervetulleiksi herttaisella puheella. Ihmiset ottivat meidät vastaan hyvin, kenties siinä on jonkinlainen osuus uudella Saksan kanssa tehdyllä sopimuksella.[25] Purimme tavaramme matkalaukuista ja 7.30 menimme Alfred sedän ja Maria tädin luokse sukupäivällisille heidän viihtyisään kotiinsa. Sitten lähdimme jalkaisin teatteriin, jossa esitettiin erinomainen operetti: Vogelhändler. Istuimme sen jälkeen iltaa Maria tädin luona ja palasimme kotiin puoliyön aikaan.

Huhtik. 5 p., tiistai. Jumalani! Millainen päivä! Kahvin jälkeen noin klo 10 menimme Ella tädin [26] luokse Ernien ja Alixin huoneisiin. Viimeksimainittu on kauniimpi kuin koskaan ennen, mutta niin surullinen! Jäin hänen kanssaan kahden kesken. Silloin keskustelimme siitä asiasta, josta olin niin kauan ja kiihkeästi toivonut pääseväni puhumaan. Keskustelumme kesti klo 12 asti. mutta se ei johtanut mihinkään lopputulokseen, koska hän vastustaa uskonnon vaihdosta. Tyttöraukka! Hän itki aika paljon. Me erosimme tyynemmällä mielellä. Söin aamiaista Maria tädin luona. Sitten ajoin Ella tädin ja Sergei sedän kanssa vieraisille leskisuurherttuattaren luokse, joka on täti Olga Feodorovnan [27] sisar. Hänellä on kaunis linna aivan kaupungin laidassa. Kävimme myöskin Koburgin Filipin ja hänen puolisonsa luona.[28] Satoi kovasti kello kolmeen asti. Olin kävelyllä Vladimir sedän kanssa kukkulalla olevan vanhan linnan luona. Kuningatar Viktoria saapui 4.30 juhlallisen komeasti: puolet hänen henkivartioratsuväkeään avonaisten vaunujen edessä ja toiset puolet niiden jäljessä ja kokonainen pataljoona kunniavartiostona. Sotaväki marssi hänen ohitseen aukiolla kunniantekoasennossa Alfred sedän johtaessa. Me kaikki katselimme paraadiunivormussa hänen asuntonsa ikkunoista. Suoritettuamme kunniatervehdyksemme hajaannuimme huoneisiimme nauttimaan teetä. Oli järjestetty niin, että toinen puoli sukua söi päivällisen hänen seurassaan klo 9, toiset Maria tädin luona klo 7. Olin teatterissa, jossa esitettiin komedia "Das Stiftungsfest". Istuin biljardihuoneessa ja menin sitten asuntooni. Olen tämän päivän tapauksista henkisesti uuvuksissa.

Huhtik. 6 p., keskiviikko. Nousin varhain ja lähdin Vladimir sedän kanssa kävelylle klo 8.15 kukkulalla olevalle vanhalle linnalle päin. Sitä käytetään nyt vanhanaikaisten aseiden museona. Palasimme 9.30 ja joimme kaikki yhdessä kahvia arkihuoneessa. Alice tuli, ja me keskustelimme taas. Vältin mahdollisimman paljon sitä aihetta, josta puhelimme eilen. Olen tyytyväinen siihen, että hän suostuu tapaamaan minua ja juttelemaan kanssani. Klo 12 menimme aamiaiselle Maria tädin luokse. Muiden täytyi odottaa kuningatarta klo 2:een asti. Kulutettuamme jotenkuten aikaa lähdimme kaksilla ajopeleillä Rosenauhun, joka kuuluu Alfred sedälle… Paluumatkalla tapasimme keisarinna Fredrikin [29] ja Beatricen.[30] Kaikki astuivat ajopeleistä maahan ja alkoivat suudella keskellä tietä. Pukeuduimme preussilaisiin univormuihin ja menimme asemalle Vilhelm II:ta [31] vastaan. Hän saapui klo 6 ja on myöskin asettunut linnaan. Klo 8 sukupäivälliset, minkä jälkeen oli pieni näytäntö yläkerrassa. Esitettiin kaksi pientä näytelmää, erittäin hyvin, pienoisnäyttämöllä eräässä oleskeluhuoneessa. Teen jälkeen kaikki vetäytyivät huoneisiinsa. Vilhelm istui meidän seurassamme klo 2:teen asti.

Huhtik. 7 p., torstai. Duckyn ja Ernien hääpäivä. Jouduin ikävään tilanteeseen myöhästyessäni puoli tuntia aamiaiselta, jolle minut oli kutsuttu Maria tädin luokse. Siellä oli jo koko suku koolla. Minun oli pakko rientää aivan yksin aukion poikki juoksujalkaa. Klo 12 kokoonnuimme kaikki yläkerran saliin. Kun siviiliavioliittosopimus oli allekirjoitettu, menimme kirkkoon. Juhlamenot olivat lyhyet. Ernie ja Ducky ovat kaunis pari. Pastori piti kauniin saarnan, jonka sisällys sopi hämmästyttävän hyvin minun nykyiseen pulmaani. Sillä hetkellä tunsin hurjaa halua saada kurkistaa Alixin sieluun! Vihkiäisten jälkeen perhepäivälliset, ja 3.30 nuori pari lähti Darmstadtiin. Olin kävelyllä Vladimir sedän kanssa. Kiipesimme vihdoin linnaan ja tarkastimme museon yksityiskohtaisesti. Ennätimme juuri palata asuntoomme, kun puhkesi myrsky ja alkoi sataa illan pimeydessä. Keisarin vuoksi, joka ei käytä siviilipukua, muutimme univormut yllemme päivälliseksi, jonka söimme Maria tädin luona. Sen jälkeen menimme, toisin sanoen juoksimme, teatteriin. Siellä esitettiin Pajatson ensimmäinen osa ja hyvä kappale. Olutta ja samppanjaa tarjoiltiin biljardihuoneessa.

Huhtik. 8 p., perjantai. Ihmeellinen, unohtumaton päivä elämässäni! Kihlauspäiväni rakkaan Alix kultani kanssa. Klo 10 jälkeen hän tuli Miechen tädin luokse. Me puhelimme, ja välimme olivat aivan selvät. Jumalani! Kokonainen vuori on pudonnut hartioiltani. Mikä riemu onkaan saada ilahduttaa rakkaan isän ja äidin mieltä! Kuljeskelin koko päivän aivan huumaantuneena. En voinut uskoa, että kaikki tämä oli tapahtunut minulle. Vilhelm istui viereisessä huoneessa tätien ja setien kanssa odotellen keskustelumme lopputulosta. Alix ja minä menimme suoraapäätä kuningattaren ja sitten Maria-tädin luokse, jossa suku iloissaan rupesi suutelemaan aivan hurjasti. Puolisen jälkeen menimme Maria tädin kirkkoon, [32] jossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus. Sitten Rosenauhun, jossa oli tanssiaiset, mutta kun tanssiminen ei huvita minua, kävelin ja istuskelin morsiameni kanssa. Palasimme kotiin 6.30. Siellä oli jo joukko sähkösanomia. Söimme päivällistä klo 8, ajelimme katselemassa juhlavalaistusta ja menimme sitten yläkertaan, jossa oli juhlakonsertti. Suurenmoista musiikkia esitti Baijerin rykmentin jouhiorkesteri. Lopun iltaa vietimme arkihuoneessamme.

Huhtik. 9 p., lauantai. Aamulla kuningattaren rakuunat suorittivat soitannollisen ohjelman ikkunoitteni alla. Hyvin liikuttavaa! Klo 10 tuli armas Alixini. Menimme yhdessä kuningattaren luokse kahville. Ilma oli kylmä ja päivä harmaa, mutta minun sieluni oli tulvillaan iloa ja valoa. Klo 11.30 Bertie setä [33] vaati, että koko suku oli valokuvattava yhteisesti puutarhassa. Istuin aamiaisen jälkeen Alixin huoneessa vastaillen sähkösanomiin. Ajoimme yhdessä ponin vetämillä rattailla Rosenauhun. Minä hoidin ohjaksia. Ihmeellistä…

Huhtik. 11 p., maanantai… Alixin käytös minua kohtaan on muuttunut täydellisesti, ja olen kuin taivaassa. Tänä aamuna hän kirjoitti kaksi lausetta venäjäksi tekemättä ainoaakaan virhettä…

Huhtik. 12 p., tiistai… klo 10 menin Alixin kanssa kuningattaren luokse kahville. Minun on nyt sanottava kuningatarta — Grannyksi…[34]

Mutta kaikki loppuu kerran, ja muutamien päivien kuluttua Nikolain ja Alixin oli erottava. Kuningatar Viktoria vei prinsessan Windsoriin, kun taas Nikolai palasi Venäjälle vanhempiensa luokse, jotka odottivat kärsimättömästi kuulevansa yksityiskohtaisesti hänen ihmeellisestä rakkaustarinastaan. Eron Alixista oli määrä kestää vain muutamia viikkoja, mutta Nikolaista tuntui siltä, että ilo oli kokonaan kadonnut hänen elämästään. Käytämme tätä välivaihetta hyväksemme tarkastellaksemme sitä nuorta miestä, johon Alix oli nyt korviaan myöten rakastunut ja josta oli tuleva suuren valtakunnan yksinvaltias.

Vaikka Nikolaita pidettiin Venäjällä virallisesti Romanovina, hän oli todellisuudessa saksalaista alkujuurta, sillä keisarinna Elisabet, Pietari suuren tytär, oli ottanut perijäkseen sisarensa Annan pojan. Anna taas oli ollut naimisissa erään Holstein-Gottorpin herttuan kanssa, joka oli vähäpätöinen ruhtinas Tanskan rajalla. Tästä nuorukaisesta tuli keisari Pietari III, jonka syöksi valtaistuimelta ja murhautti hänen puolisonsa, Anhalt-Zerbstin prinsessa Sofia Fredrika, joka tunnetaan historiassa paremmin keisarinna Katariina II nimisenä. Heidän poikansa — Paavali I — on sen Romanovien suvun kantaisä, jonka jäsenet istuivat keisarin istuimella aina Venäjän vallankumoukseen asti v:een 1917. Paavalin oikeutta kruunuun puolustellaan sillä, että Romanovien suonissa voi kuitenkin olla muutamia pisaroita venäläistä verta. Mutta jos perinnöllisyys merkitsee mitään, niin Nikolai oli hesseniläinen, vieläpä suuremmassa määrin kuin itse Alix. Viimeksimainitulla oli kuningatar Viktorian tyttären, prinsessa Alicen, lapsena saksi-koburgilaista ja guelfilaista verta suonissaan. Nikolain molemmat vanhemmat olivat kuitenkin enemmän kuin puoleksi hesseniläistä alkuperää. Isä, Aleksanteri III, oli Hessenin suurherttualliseen sukuun kuuluvan prinsessan Maximiliennen (Maria Aleksandrovnan) poika. Myöskin äidin puolelta Nikolain suonissa virtasi hesseniläistä verta, sillä Tanskan prinsessa Dagmar (Maria Feodorovna), hänen äitinsä, oli Hessenin maakreivien sukuun kuuluvan Louisen tytär, ja hänen isänäitinsä oli hesseniläinen prinsessa Louise Caroline. Nikolain ja Alixin pojan Aleksein — viimeisen tsarevitshin — sukupuu osoittaa selvästi tämän sukulaisuuden. Se osoittaa myöskin, että Nikolai ja Alix olivat yhteisen isoisän (Hessenin Ludwig II:n) kautta pikkuserkkuja: he eivät ainoastaan olleet samaa verta, vaan he olivat myöskin läheistä sukua suoraan alenevassa polvessa. Edellisissä sukupolvissa solmituista suvun keskisistä avioliitoista johtuvien sairaustaipumusten vuoksi oli paljon huomauttamista tätä avioliittoa vastaan. Mutta epäiltävää on, olivatko suvunvarjeluseikat syynä siihen, että Nikolain vanhemmat eivät aluksi suosineet poikansa rakkaussuhdetta. Hänen äitiään Maria Feodorovnaa ei miellyttänyt se umpimielisyys ja sulkeutuneisuus, jonka hän aavisti olevan Alixille ominaista. On myöskin mahdollista, että hänen arvosteluunsa vaikutti hänen sisarensa Aleksandra, Walesin prinssin puoliso, joka tunsi prinsessan hyvin nähtyään hänet niin usein pitkäaikaisilla vierailuilla Englannin hovissa. Nikolai, joka oli sokeasti rakastunut, ei varmasti hetkeäkään ajatellut mitään sellaista. Hän ei olisikaan voinut ajatella niin, sillä hän oli tavallinen mies, jonka kasvatus oli keskinkertainen ja näköpiiri ahdas, joten rotuhygieeniset kysymykset kävivät yli hänen ymmärryksensä.

Oikeus esitetään sokeana, mutta Cupidon pitäisi kävellä teiskaroida toisessa silmässä suurennuslasi ja toinen peitettynä. Sillä rakastuneiden hämmästyttävä kyky liioitella ihailunsa kohteen miellyttäviä ominaisuuksia ja olla näkemättä hänen puutteitaan on kerrassaan rajaton. Sekä miehet että naiset ovat epäluotettavia todistajia, kun on kysymyksessä jokin selvä asia, mutta rakastuneet ihmiset ovat väärine arvosteluineen oikea julkinen vaara. Tässä suhteessa rakastava on vieläkin vaarallisempi kuin historioitsija, jolla on piilu hiottavanaan. Alixin kirjeissä Nikolai ei esiinny sellaisena, jollainen hän todellisuudessa oli, vaan sellaisena kuin Alix näki hänet mielikuvituksessaan: kauniina miehenä, jolla oli kunnioitusta herättävä käytös, jalo luonne ja sydän kultaa, suurena ruhtinaana — ihailevan kansan johtajana, ylenmääräisten hyveiden täyttämänä viisauden lähteenä. Nikolai oli hänestä sellainen ja vielä enemmänkin! Jos joku olisi uskaltanut vihjaistakaan, että hänen sulhasensa oli tavallinen nuori mies, sanoja olisi ikipäiviksi joutunut rakastuneen Alixin epäsuosioon.

Ja kuitenkin Nikolai oli aivan tavallinen nuori mies. Hän ei ollut kaunis, vaikka hänen silmissään välähtikin toisinaan sama viehättävä ilme, josta hänen äitinsä oli kuuluisa. Keskimittaista lyhyempänä, hentovartaloisena ja asennoltaan paremminkin nöyränä kuin majesteetillisena ei Nikolai näyttänyt ihanteelliselta ruhtinaalta. Hänen luonteensa ei ollut paha, ja hän oli ystävällisissä väleissä maailman kanssa, mutta erikoisen laajoja tunteita ei hänellä ollut lainkaan. Jos toiset joskus ajattelivat häntä suureksi hallitsijaksi, ei hän itse sitä koskaan kuvitellut: valtaa kohtaan hän tunsi sellaisen miehen vaistomaista pelkoa, joka vihaa vastuunalaisuutta ja joka ei halua käskeä. Hän ei ollut tyhmä, mutta hän ei myöskään ilmaissut halua eikä hänellä ollut kykyä tietojen hankkimiseen. Hän oli viettänyt lapsuutensa siinä synkässä palatsissa, jonka hänen isänsä oli valinnut etsiäkseen turvaa salamurhaajilta. Englantilaisen kotiopettajan herra Heathin ansiosta hänen alkujaan heikko ruumiinrakenteensa oli vahvistunut ruumiinharjoituksissa, ja opettajat olivat takoneet hänen päähänsä keskinkertaisen koulukurssin alkeet. Hän oppi puhumaan englantia ja ranskaa sujuvasti ja tunsi hyvän käytöksen vaatimukset. Kaikki tämä ei kuitenkaan ollut mitään todellista harjoitusta hallitsemisen ankaraan tehtävään. Kun hän tuli nuorena upseerina itsenäisemmäksi, rajoittui hänen seurapiirinsä muutamiin harvoihin vastuunalaisuutta tuntemattomiin ja iloisiin suuriruhtinaisiin ja "hyvien" sukujen nuorukaisiin. Ne vakavat velvollisuudet, jotka isä oli määrännyt hänen suoritettavikseen, kiusasivat häntä kovasti, ja hän koetti välttää niitä milloin suinkin mahdollista. Lukemattomat pikku kohdat hänen senaikaisessa päiväkirjassaan todistavat, ettei hän tehnyt mitään erikoisen pahaa, mutta ei myöskään mitään älykästä tai hyödyllistä. Hän vietti kaartinupseerin joutilasta elämää, ja näemme hänen päiväkirjassaan usein mainittavan maljojen suomia iloja, mutta emme suorastaan kertaakaan mitään mieltäkiinnittävää kirjaa tai opettavaa keskustelua. Rakkaus Alixia kohtaan heräsi varhain, millä seikalla oli epäilemättä suuri vaikutus. Se ei estänyt häntä tavallisista seikkailuista keisarillisen baletin naisten kanssa. Hän oli kaiken kaikkiaan hyvin mitätön nuori mies. Muuan Venäjän tuntija [35] sanoi hänestä:

Kuka hän oli? Mikä hän oli? Hän oli hyvin tavallinen nuori mies, ei kovin tyhmä, ei kovin taitavakaan, ei pahantuulinen, ei vailla huumorintajua, eikä suinkaan ilman viehätyskykyä. Hänestä olisi voinut tulla hyvin kunnollinen kaartin upseeri, tai hänet olisi voinut kuvitella yksityiselämää viettäväksi maalaisherraksi, jonka päivät kuluvat verraten onnellisesti tilusten hoidossa, maalaispolitiikan alalla puuhailemisessa ja ulkomaanmatkoilla pitkän kesäloman aikana. Hänellä oli miellyttävä käytös, ystävät olisivat pitäneet hänestä, eivätkä hänen luonteensa puutteet olisi herättäneet suurtakaan huomiota… Mutta hän oli Romanovien jälkeläinen, ja sietämätön taakka painoi hänen hartioitaan. Tämä pieni mies, jolla ei ollut mielikuvituksen hiventäkään, oli saanut tai luuli saaneensa osakseen rajattoman hallitusvallan. Hän piti kiinni tästä vanhasta jutusta horjumattoman ja itsepäisen lujasti eikä sallinut lainkaan väiteltävän sitä vastaan… Hänellä oli hyvin kehittymätön käsitys velvollisuudesta, ja hän halusi säilyttää itsevaltiuden perinnön koskemattomana.

Ei ollut Nikolain oma syy, että hän oli sellainen. Hän sopi täsmälleen Venäjän historian selkärangattomaan aikakauteen, jolloin hänen isänsä Aleksanteri III:n hallituksen lamauttava vaikutus painoi kansalliseen elämään keskinkertaisuuden leiman. Se oli sellaisten mitättömien miesten aikaa, joiden sekä hyveet että paheet olivat vähäisiä ja jotka itse olivat typerän halpamaisia, koska heidän aivonsa olivat kasvussaan keskeytyneet ja sydämensä tiukasti suljetut. Se oli sellaista aikaa, jolloin roistotkin osoittautuivat vain pikku varkaiksi. Venäjä oli vajonnut sieluttomaan mitättömyyteen, ja kun vallankumous puhkesi Nikolai II:n aikana, kävi ilmi, ettei ollut ensinkään valtiomiehiä jäljellä, ei ollut edes järkeviä vallankumouksellisia. Oli vain suo, jonka läpi bolshevismin kauhistuttava uhka kaivoi liejuista tietään.

Mikäli voimme arvostella nykyjään tunnettujen asioiden valossa ihmisiä, joita ei enää ole, ja aikakautta, joka jo on lopussa, niin tulevaisuus pysyi Nikolaille suljettuna kirjana. Hän ei tosin ajatellut sitä hetkeäkään palatessaan rakkautensa lumoissa Koburgista Venäjälle vanhempiensa luokse. Hänen sydämensä oli täynnä rakkauden ylistystä ja kiihkeää halua nähdä kihlausaikansa supistuvan niin lyhyeksi kuin hovitavat suinkin sallivat, jotta hän ja Alix voisivat yhtyä mahdollisimman pian ja ikipäiviksi. Mutta korkean henkilön — kaikkien venäläisten keisarillisen valtaistuimen perijän — häät olivat valtion asia, johon tarvittiin huolellista ja pitkäaikaista valmistusta. Kun kärsimätön sulhanen lähti kuukauden kuluttua Englantiin tavatakseen morsiamensa Windsorissa, ei mitään lopullista vielä oltu päätetty.

IV. ISOÄIDIN SIIPIEN SUOJASSA

Nikolaille ei tuottanut mitään iloa se ajatus, että hän saisi viettää kuukauden päivät Windsorissa peloittavan Grannyn kotkansilmien vartioimana, mutta hän iloitsi rajattomasti tietäessään saavansa nähdä Alixin. Hän lähti Englantiin Poljarnaja Svesdalla, hienolla keisarillisella huvipurrella, suuren valtakunnan perijälle sopivalla komeudella. Hän on kertonut päiväkirjassaan tämän käyntinsä vaiheet; niissä on runsaasti mieltäkiinnittäviä yksityiskohtia Englannin hovin sisäisestä elämästä.

Rakkaussuhteen tasaista kehittymistä voi seurata jokapäiväisten muistiinmerkintöjen avulla. Huomaamme tuttavallisuuden lisääntyvän rakastuneiden kesken. Prinsessa Alix tuntee mielenkiintoa rakkaan Nickynsä päiväkirjaa kohtaan, ottaa sen välistä omaan haltuunsa ja kirjoittaa siihen peräti tunteellisia säkeitä hyväksyttyyn Viktorian aikaiseen tyyliin. Joinakin hetkinä Alix on vain teennäinen ja tyhmä pikku neiti. Voimakas tunne kuvastuu kaikista hänen huomautuksistaan. Voimme lukea viisaita lauseita, jotka ennustavat, millainen vaikutusvoima hänellä on myöhemmin avioelämässä. Äidillisyys ja jonkinlainen henkisen ylemmyyden tunne ovat huomattavissa ja luovat valoa tuleviin suhteisiin. Tässä kohdin ovat Alixin heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä kirjoittamat sanat erittäin huomattavat. Ilmeisestikin Nikolai oli tunnustanut muutamia nuoruusvuosiensa pikku syntejä, muiden muassa seikkailunsa erään nuoren balettitanssijattaren kansa. Alixin huomautukset ovat korkealla siveellisellä tasolla ja uskonnollisen tunteen värittämät. Mutta nuoruus ei anna kieltää itseään, ja usein näemme rakastavat hilpeällä mielellä. Lempinimet Spitzbube ja Lausbube [36] eivät ole voineet esiintyä vakavassa keskustelussa. Rivien välistä luemme Grannyn selän takana siepatuista suudelmista ja tuntikausia kestäneestä autuaasta toistensa ajattelemisesta.

Päiväkirjassaan Nikolai ei esiinny suurena miehenä, ei edes älykkäänä miehenä, mutta hänen rakkautensa Alixia kohtaan oli ehdottomasti vilpitön. Tuonnempana lainatuissa otteissa on Alixin kirjoittamat lauseet painettu kursiivilla. Jos laskettaisiin, mitä nimiä Nikolai on useimmin maininnut, niin saataisiin huomata, että luettelossa on ensimmäisellä sijalla Frogmore. Sen yhtämittainen toistuminen osoittaa, millainen sija prinssipuolison muistolla oli kuningatar Viktorian sydämessä. Frogmoren kuninkaallinen hautakammio oli se keskus, jonka ympärille kuninkaallisen lesken elämä keskittyi.

Kesäk. 20 p., keskiviikko.[37] Klo 6.30 saimme näkyviimme Galloperin majakan ja käännyimme Thamesin suuhun. Kylmä viima puhalsi Englannin rannoilta, ja oli harmaa aamu. Klo 10.30 jouduimme Thamesin suulle ja aloimme nousta jokea ylös ilman luotsia. Thunderer — panssarilaiva — ja Sheernessin linnoitus tervehtivät kunnialaukauksilla nostaen meidän merilippumme… Ylimääräinen juna kiidätti minut Lontooseen. Waterloon yhdysasemalla tapasin Staalin.[38] Ludvig [39] tuli salonkivaunuun, ja minä erosin Dymkasta.[40] Viisikolmatta minuuttia myöhemmin saavuin Waltoniin ja klo 3 tapasin rakkaan Alixini. Tunnen taas sitä iloa, jota ilman olen ollut aina Koburgin ajoista lähtien. Meidän neljän on hauska elää Viktorian ja Ludvigin pienessä talossa. Satoi kaatamalla, ja me vietimme lopun päivän sisällä. Söimme ilman vieraita päivällisen klo 8.

Kesäk. 21 p. torstai. Nukuin erinomaisesti mukavassa pikku huoneessani. Kuinka onnellinen olinkaan herätessäni aamulla ja muistaessani asuvani saman katon alla rakkaan Alixini kanssa…

Kesäk. 22 p., perjantai. Taas ihmeellinen ja rauhallinen päivä. Samanlainen kuin eilinenkin. Tämä on tosiaankin kuin paratiisin elämää!… Koko aamun vietin puutarhassa Alixini kanssa istuen kastanjoiden varjostaman pikku polun varrella. Hän teki käsityötä, ja minä luin hänelle Lotin "Matelor'ta".

Kesäk. 23 p., lauantai. Mielipahakseni meidän oli pakko pakata matkatavaramme ja luopua tästä Elm Groven (Waltonin) huolettomasta elämästä. Koko aamun lounaaseen asti istuin rakkaan Alixini seurassa lukien hänelle. Klo 4 Victoria, Alix, Ludvig ja minä ajoimme kuninkaallisissa vaunuissa Windsoriin, jonne saavuimme tunnin kuluttua… Päivällinen syötiin klo 9. Meitä oli pöydässä neljätoista henkeä. Olimme pukeutuneina polvihousuihin. Kenkäni olivat kauhean ahtaat. Rakas Alix ja minä vietimme ihmeellisen illan yhdessä.

 Kesäk. 24 p., sunnuntai. Nousin vuoteesta 8.30. Ilma oli suurenmoinen.
 Join kahvia huoneessani, ja klo 10 ajoin Grannyn ja Alixin kanssa
 Frogmoreen aamiaiselle. Klo 11 — hautakammiossa — jumalanpalvelus,
 josta pidin hyvin paljon… Eilen klo 10 illalla syntyi poika [41]
 Yrjölle [42] ja Maylle. Yleistä iloa ja riemua.

Kesäk. 25 p., maanantai. Aamulla ajoimme Grannyn ja Alixin kanssa Frogmoreen aamiaiselle. Sitten istuin morsiameni kanssa puutarhassa nauttien kesäilmasta täysin siemauksin. Olimme yhdessä ajelulla ja palasimme kotiin noin klo 1. Söimme lounasta klo 2 ja ajoimme avonaisissa vaunuissa kaikkein juhlallisimpien hovitapojen mukaisesti noutamaan Grannya Bagshotista, jossa asuvat Arthur setä [43] ja hänen puolisonsa. Nautimme teen teltassa. Katselin kaikki paikat hänen kauniissa talossaan ja näin intialaisen huoneen. Palasimme Grannyn kanssa. Suuret alppiruusupensaat hämmästyttivät minua. Söimme päivällistä 9.30. Ensimmäisen kerran pukeuduin Windsorin takkiin, jossa on punainen kaulus ja kalvosimet. Sitten istuin rakkaan Alixini huoneessa.

Kesäk. 26 p., tiistai. Ilma oli raskas. Klo 10 menimme tapamme mukaan Frogmoreen aamiaiselle. Kävelin vähän Alixin kanssa lammikon rannalla. Klo 4.45 matkustimme junalla Richmondiin ja sieltä vaunuilla White Lodgeen, jossa Yrjö ja Mary nykyjään asuvat. Olin hyvin iloinen tavatessani heidät. Yrjö näytti meille vastasyntyneen poikansa. Täti Alix, Victoria ja Maud tulivat myöskin. Lähdimme klo 7. Ilma oli tavattoman raskas ja pimeä, vaikka ei satanutkaan. Päivällisellä oli vain pieni seurue koolla. Illalla istuin rakkaan Alixini seurassa.

Kesäk. 28 p., torstai. Nousin vuoteesta varhain, join kahvia rakkaan Alixini kanssa ja lausuin hänelle jäähyväiset puoleksitoista päiväksi. Klo 8 matkustin Sandringhamiin ylimääräisellä junalla Dymka G:n ja eversti Byngin [44] seurassa. Saavuimme perille 11.15 auringon paistaessa ihmeellisen kirkkaasti. Siellä olivat meitä vastassa täti Alix, Victoria ja Maud. Ajoimme kaunista tietä nuorten kuusi-istutusten välitse heidän taloonsa ja tapasimme siellä Bertie sedän. Klo 12.30 lähdimme suurena seurueena Kings Lynniin ollaksemme läsnä, kun Bertie sedän hevossiittolasta myötiin hevosia huutokaupalla. Ensin menimme tavattoman suureen kesärakennukseen, jossa istui noin 200 maanviljelijää perheineen syöden lounasta, johon mekin otimme osaa istuen erityisen pöydän ääressä korokkeella, joka oli kuin näyttämö. Viidenkymmenen hevosen myöminen kesti hirveän pitkän ajan. Alussa asiat sujuivat vauhdikkaammin. Minä ostin kaksi tammaa varsoineen. Tämä aiheutti "kuvaamattoman ihastuksen". Sitten ilma muuttui kylmäksi, ja minä aloin tuntea vetoa. Kotiin palattua nautimme teetä ja menimme puutarhaan. Tuuli kuljetti sumua mereltä. Me tarkastimme tallit, koirankopit ja muut rakennukset. Rakennuksen huoneet ovat erittäin hyvin kalustetut. Söimme päivällistä klo 9, sitten olimme keilasilla ja tupakoimme alakerrassa. Kaipasin Alixia kovasti. Olin peräti alakuloinen.

Kesäk. 29 p. perjantai. Aamu oli ihana, kun heräsin. Kylvyn jälkeen join kahvia Bertie sedän kanssa hänen huoneessaan alakerrassa. Hän lähti klo 10 Lontooseen. Minä jäin Alix tädin ja serkkujen luokse. Menimme yhdessä kävelylle, ja katselimme mitä emme olleet eilen nähneet. Kävin pastorin luona heidän vanhassa kirkossaan, poikkesin tervehtimässä Probyniä,[45] käväisin puhdasrotuisten hevosten siittolassa ja kasvihuoneessa. Katselin Eddy paran huonetta. Söimme lounasta 11.30. Istutin puun puutarhaan, ja klo 3 lähdimme asemalle. Junan kuumuus ja pölyisyys oli sanoin kuvaamaton. Sydämeni oli täynnä iloa ajatellessani, että saisin tavata Alixin. Niinkin lyhyt ero hänestä tuntuu liian pitkältä. Arkkiherttua Frans Ferdinand [46] saapui illalla. Hänen kunniakseen oli suuret päivälliset musiikin ja univormujen kera. Ankaraa hikoilua!

Kesäk. 30 p., lauantai. Aamulla kävin tervehtimässä arkkiherttuaa, joka oli jätetty aivan yksin palatsiin klo 12 asti. Granny, Alix ja minä ajoimme Frogmoreen kahville. Sitten me kaksi lähdimme Cumberland Lodgeen tervehtimään Snipea [47] ja hänen sisartaan. Oli sanomattoman kuuma. Ennen lounasta luin ja kirjoitin. Lykon [48] ja Beatrice tädin lapset olivat mahdottomia ruokapöydässä, niin että Grannykin suuttui. Klo 4 saapuivat Victoria ja Ludvig. Alix istui minun huoneessani. Me nautimme kaikki teemme Frogmoressa ja ajoimme sitten pois eri ryhmissä. Päivällisillä oli läsnä vain pieni seurue, ja soittokunta soitti eteishuoneessa.

Heinäk. 2 p., maanantai. Klo 1 koko Windsorissa asuva suku, Grannya lukuunottamatta, lähti Lontooseen päämääränään Marlborough House, jossa oli suuri sukulounas. Jäin yläkertaan klo 5:een asti Victorian ja Maudin huoneisiin. Heidän huoneensa palauttivat mieleeni viime vuoden. Klo 5 ajoin Victorian ja Ludwigin kanssa Clarence Houseen Maria tädin puutarhajuhlaan. Onneksi ilma viileni illemmällä. Tapasin J.I. Shahovskoin [49] ja Poljarnaja Svesdan upseerit. Klo 6.30 lähdin Windsoriin Alixin, Albanyn herttuattaren [50] ja hänen tyttärensä kanssa. Olin iloinen ajatellessani, että saisin jäädä taas kahden kesken rakkaan morsiameni kanssa. Sandra [51] on saapunut kahdeksi päiväksi. Söimme päivällistä 9.15 ja sitten kuuntelimme musiikkia alakerrassa.

Hiljaa, armas, uinuos sa, taivaan siunaus suloinen kattakoon sen vuoteen, jossa lepäät suojass enkelten. Päiväs olkoot parhaat ain'.

Heinäk. 3 p., tiistai. Klo 8 lähdin ratsastamaan Sandran, neiti Hoodin [52] ja Dymkan kanssa. Kuinka valitettavaa onkaan, ettei Alix kulta voi vielä ratsastaa meidän mukanamme, koska hän on vasta toipunut eikä hänen jalkojensa kipu ole vielä lakannut. Karkuutimme peltojen poikki kuin mielettömät. Palasimme kotiin 9.30. Klo 10.15 ajoimme Frogmoreen. Sitten istuin Alixin kanssa raunioiden lähellä ja luin sanomalehtiä hänen ommellessaan. Palasimme kotiin klo 12 tapaamaan Janysheffia.[53] Lounaalla oli läsnä Albanyn herttuatar, joka matkusti pois sen jälkeen. Maria täti saapui klo 5. Lähdin Alixin ja Sandran kanssa vaunuilla Grannya vastaan Eastern Terracelle, jossa 1,000 poikaa, tulevia merimiehiä, suoritti voimisteluharjoituksia soiton säestyksellä. Sitten he suorittivat ohimarssin. He ovat Greenwichin koulusta. Joimme teetä Frogmoressa ja ajelimme kolmisin. Nauroimme aika lailla kertoessamme toisillemme hupaisia juttuja. Ilta oli ihmeellinen ja paljoa viileämpi kuin edelliset illat. Söimme päivällistä 9.15 muutamien harvojen vieraiden kanssa. Sitten esitettiin alakerrassa soittoa. Alfred setä tuli minun huoneeseeni tupakoimaan ja joi pari kolme lasia pilsneriä. Niin minulta meni ylimääräinen puolituntinen, jonka olisin voinut viettää rakkaan Alixini seurassa. Seuraavat sanat ovat morsiameni kädestä. Olen syvästi liikutettu — hän kirjoitti ne minun huoneessani.

Rajattoman uskollisella rakkaudella, joka on paljoa suurempi kuin osaan sanoakaan.[54]

Heinäk. 5 p., torstai. Klo 8 ratsastin Beatrice tädin kanssa kuningatar Annan ajotien päähän. Palasimme hiestä likomärkinä 9.30. Join Grannyn kanssa teetä Frogmoressa ja sitten palasin Alixin kanssa nopeasti linnaan matkustaakseni vuorokaudeksi Lontooseen. Klo 1 lähdimme Windsorista ja menimme suoraa päätä Marlborough Houseen. Oli hauskaa ja samalla suloista istua rakkaan Alixini kanssa junassa ja ajaa, (Monta hellää suudelmaa) niinkuin itse halusimme, läpi kaupungin, vaikka Gretchen [55] ja Byng olivat mukanamme vaunuissa. Oli tavattoman kuuma. Klo 2 söimme päivällistä Alix tädin, Victorian ja Maudin kanssa. Minusta oli hauskaa olla heidän seurassaan edes lyhyen aikaa. Klo 5 ajoimme Louisan [56] ja McDuffin luokse, jossa joimme teetä. Näimme heidän lapsensa — kaksi pikku tytärtä. Söimme päivällistä 7.45 ja lähdimme sitten Gaiety teatteriin katsomaan kuuluisaa kappaletta "Rouva Suorasuu". Ranskalaiset näyttelijät olivat jumalallisia. Palasimme 11.30 ja söimme illallista Alix tädin kanssa. Istuin rakkaan morsiameni seurassa klo 1:een asti.

Heinäk. 6 p., perjantai. Heräsin 9.30 ja otin kylvyn samassa nurkkakylpyhuoneessa yläkerrassa kuin ennenkin. Meitä oli neljä kahvilla: Alix, Victoria, Maud ja minä. Aamiaisen jälkeen menimme Alix tädin luokse, jossa Victoria sai syntymäpäivälahjansa. On omituinen yhteensattuma, että olen kahtena vuonna peräkkäin joutunut olemaan heidän seurassaan näihin aikoihin. Istuin Alixini seurassa ja kirjottelin kirjeitä kotiin. Lounaalle tuli Bertie setä, Georgie, Louisa ja McDuff. Kuumuus — yliluonnollinen! Lounaan jälkeen molemmat tytöt esiintyivät jonkin verran (Jumala sinua siunatkoon, enkelini!) toinen soitti viulua ja toinen tanssi — espanjalaisen tanssin tamburiini kädessään. Maria täti tuli lausumaan jäähyväiset: hän lähtee Rosenauhun. Olimme nääntymäisillämme kuumuuteen ja odotimme tapamme mukaan väsyneinä lähtöhetkeä. Klo 5:n junalla palasimme Windsoriin. Matka yhdessä rakkaan Alixini kansa on minulle rajaton ilo. Asemalta ajoimme suoraa päätä Frogmoreen teelle. Granny tuli vähän sen jälkeen. Kuumuus oli tukahduttava, ja vihuri ajoi kaikki sisään huoneisiin. Palasimme linnaan juuri kun alkoi sataa virtanaan. Klo 8.45 oli päivällinen. Se oli perhetilaisuus, jossa oli saapuvilla lihavia tätejä ja heidän miehiään. Klo 10 menimme Waterloo Halliin, jossa kuuntelimme kolme tuntia musiikkia. Siellä esitettiin "Philemon ja Baucis" ja "Navarratar", joka on aivan uusi Massenet'n ooppera. Sen jälkeen oli seisomapöytä-illalliset, mutta ensin oli jokaisen mies- ja naisvieraan käytävä suutelemassa (kuningattaren) kättä. Istuin Alixin seurassa ja menin nukkumaan päivän koittaessa.

Heinäkö 8 p., sunnuntai. Olen muuttunut tavattoman laiskaksi enkä tule kirjoittaneeksi kotiin, vaikka minun pitäisikin lähettää tietoja itsestäni. Jokainen tunti Alixin seurassa on minulle kallis, ja minusta tuntuisi ikävältä luopua niistä hetkistä. Ilma on muuttunut pilviseksi, ja sataa. Klo 5 tuli keisarinna Eugénie [57] nuoren sukulaisensa Napoleonin kanssa, joka oli viime vuonna Pietarissa. Granny otti heidät vastaan "kuningattaren työhuoneessa", samassa huoneessa, jossa minulle viime vuonna annettiin Sukkanauharitarikunnan merkki. Juotuani teetä Alixin kanssa lähdin hänen seurassaan Cumberland Lodgeen tervehtimään vanhan Christianin [58] perhettä. Puhelimme aika paljon, ja paluumatkalla meidät yllätti sade. Söimme päivällistä klo 9. Istuin keisarinnan vieressä. Keskustelimme klo 11:een asti. Se pakotti pysymään seisoallaan ja esti tupakoimasta. Tunsin olevani perin pohjin väsynyt.

Heinäk. 10 p., tiistai. Ilma on viileämpi. Satoi väliin. Klo 10 Frogmoreen. Kävelin Grannyn ponin vetämien vaunujen rinnalla. Sitten istuin (ikuisesti oman) Alixini seurassa ja palasin hänen kanssaan linnaan klo 1. Lounaalle tulivat Beatrice täti ja Lyko. Sain sähkösanoman rakkaalta äidiltäni Turusta. Klo 5.30 lähdimme sateesta huolimatta Frogmoreen ja nautimme teetä sisällä, minkä jälkeen ajoimme Etonin ja Sloughin kautta: Alix ja minä kahden umpivaunuissa. Klo 9 istuuduimme päivällispöytään muutamien erittäin ylhäisten lordien ja ladyjen kanssa. Soittokunta soitti. Aterian jälkeen keskusteltiin loppumattomasti seisoallaan. Vietin ihanan, pitkän illan Alixini seurassa.

Heinäkö 11 p., keskiviikko. Lounaan jälkeen pukeuduin husaarinunivormuuni ja 4.15 lähdimme junalla Aldershotiin. Arthur setä ja hänen seurueensa olivat meitä vastassa Farnboroughin asemalla, ja suojelussaattue Inniskillingin rakuunoista seurasi kuninkaallisia ajopelejä leirin läpi ajettaessa. Joukot on majoitettu täällä kasarmeihin, majoihin ja telttoihin. Noin klo 6 saavuimme yksikerroksisen puurakennuksen luokse, joka oli kuin intialainen kesämaja. Minun huoneeseeni päästään samasta käytävästä kuin kaikkien tätien ja Alixin huoneeseen. Pelkäsimme kovasti

Niin ihmeellist' ei mikään muu kuin missä lempi palaa, kaks sielua kun sulautuu ja sanaakaan ei salaa!

Ei riemua, ei tuskaakaan, jok' ei ois kevyt kantaa, ens' suudelmasta kuolemaan ne toisilleen kaikk' antaa!

että meidät eroitettaisiin. Joimme teetä Grannyn kanssa, juttelimme puutarhassa ja ihailimme näköalaa. Alix ja minä istuimme yhdessä ennen päivällistä. Pukeuduin keisarillisen kyrassierijoukon univormuun. Varusväen kenraalit oli kutsuttu päivälliselle. Klo 10 lähdimme jalkaisin kuuntelemaan iltasoittoa. Granny tuli tätien ja Alixin kanssa. Pimeänä iltana soihtujen valossa marssi ohitsemme neljä eri soittokuntaa kunniavartioineen edustaen Yhdistyneiden kuningaskuntien neljää eri kansallisuutta; sitten ne yhtyivät. Soitannollinen ohjelma suoritettiin erinomaisesti. Me palasimme puoliyön tienoissa, ilma oli kylmä ja kostea. Istuin jonkin aikaa rakkaan Alixini seurassa, vaikka täällä voikin kuulla melkein kaikki väliseinien lävitse.

Heinäk. 12 p., torstai. Nukuin erittäin hyvin. Heräsin vasta klo 9, kun Alix huusi minulle ikkunasta puutarhasta ja kutsui aamiaiselle Grannyn kanssa. Ilma oli keskulainen, pilvinen, mutta aurinko tuli välistä näkyviin. Pukeuduin täyteen husaarinunivormuun, ja klo 10.45 seurasimme ratsain kuninkaallisia ajopelejä paraatikentälle. Saapuvilla oli kaikkiaan noin 10,000 sotamiestä. Kuninkaallisten tervehtimisen jälkeen alkoi ohimarssi; ensin ratsastava tykistö, sitten ratsuväki, jalkaisin kulkeva tykistö ja jalkaväki. Viimeksimainitut marssivat ohitse toisenkin kerran prikaatikolonnina. Ratsuväki — ensin ravia, sitten neliä. Ihailin hevosia ja hevosten vetämän tykistön nopealiikkeisyyttä. Skotlantilainen jalkaväki oli kaunista lyhyissä mekoissaan. Sotaväen tarkastus päättyi yleiseen ohimarssiin ja ylistysvirteen. Ratsastimme asemalle. Alkoi sataa kovasti. Klo 5.30 menimme Frogmoreen teelle, josta ajoin Alixin kansa ponin vetämissä rattaissa. Ilta oli kirkas ja lämmin. Klo 8 ajoin univormussa ratsukaartin upseerien kerhoon päivälliselle (loppu hyvä, kaikki hyvä). Kaikki oli yksinkertaista ja luontevaa. Juttelin niin kauan, että kello tuli 11.30. Palattuani menin rakkaan Alixin luokse, jonka kanssa vietin ihmeellisen hetken.

Rakkautta anon sekä rauhaa suomaan sulle, kun näin sanon: armas, Luojan huomaan!