Heinäk. 14 p., lauantai. En lähtenyt aamulla ratsastusretkelle, koska olin hyvin uninen. Klo 10 menin Frogmoreen. Oli kuuma, välistä kuului ukkosen jyrähdyksiä. Némoursin herttua [59] söi lounasta meidän kanssamme. Hän on oikea vanhan ajan ranskalainen. Klo 5 lähdin Alixin kanssa ponin vetämillä vaunuilla Cumberland Lodgeen, jossa joimme teetä. Herra Wolf soitti viulua.
Ma istun mielelläin ja mietin läpi yön lähellä syvyyden, jonk' yli kulkien kuu heittää hopeisen ja hohtavaisen vyön.
(Victor Hugo.)
Säestyksestä huolehti ensin Snipe, sitten Alix. Helena täti näytti minulle yläkerran huoneensa. Lähdimme pois 6.30. Minun päätäni pakotti. Makasin Alixin huoneessa koettaen nukkua. Päivällinen oli klo 9. Vierashuoneessa oli pieni konsertti. Lauluja esittivät neiti Calvé, Plançon ja Alvarés. Kaikki kolme ovat yhtä kuuluisia. He suorittivat ohjelman ihmeteltävästi. Granny antoi lahjoja kaikille kolmelle. Menimme huoneisiimme 11.45. Istuin Alixini kanssa.
Heinäk. 15 p., sunnuntai. Päivällinen 9.15. Vain hovin virkailijoita. Pikku lordi Playfair, ylikamariherra, erehtyi luulemaan minua Windsorin kappalaiseksi ja opasti minut pöydän yläpäähän kuningattaren viereen, minkä johdosta kaikki läsnäolevat nauroivat iloisesti ja kauan. Istuin rakkaan Alixin kanssa.
Heinäk. 16 p., maanantai. Aamulla satoi klo 9 asti. En voinut lähteä ratsastamaan Beatrice tädin kanssa, vaan kirjoitin ja työskentelin omassa huoneessani. Klo 10 lähdin hänen kanssaan kävelylle. Saavuimme Frogmoreen yht'aikaa kuin Granny ja Alix vaunuilla. Lounas syötiin vähän aikaisemmin, ja 3.30 ajoimme rankkasateessa Richmondiin (Oma rakas sulhaseni, Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua ja suokoon, ettet koskaan unohda häntä, jonka hartain toivo ja rukouksen aihe on tehdä sinut onnelliseksi), jossa jouduimme julkiseen vastaanottoon. Joukoittain ihmisiä liikehti kaduilla, ja kunniavartiona oli joukkue kahdeksannesta husaarirykmentistä. Klo 5 suoritettiin White Lodgessa koko perheen läsnäollessa Yrjön ja Mayn pikku pojan ristiäistoimitus. Granny antoi hänelle seitsemän nimeä. Minäkin olin muiden mukana kummina. Sen sijaan, että olisi kastanut lapsen veteen, (Canterburyn) arkkipiispa kostutti sormensa ja kuljetti sitä kehässä hänen päänsä ympäri. Sitten nautimme teetä teltassa puutarhassa. Neljä sukupolvea valokuvattiin yhtenä ryhmänä. Paluumatkalla ei ollenkaan satanut. Muuan upseeri oli vähällä vahingoittua, sillä hänen hevosensa kompastui. Saavuimme Windsoriin 7.45 (Lausbube) Päivällinen syötiin myöhään, ja ilta päättyi klo 11. Istuin Spitzbuben kanssa pitkän aikaa.
Heinäk. 17 p., tiistai. Juotuani kahvia rakkaan Alixin kanssa menin asemalle ja lähdin Lontooseen sanomaan jäähyväiset Alix tädille. Palasin Windsoriin niin ajoissa, että ennätin lounaalle. Tuuli kovasti. Ruhtinas Shahovskoi ilmoitti sähkösanomalla Cowesista saapuneensa sinne.
On päiviä ja hetkiä, jotka voivat luoda säteitä vuosien päähän! Pääsiäisyö huhtikuun. 20 p! Unohdammeko sitä koskaan, oi armas, suloinen miekkoseni! (Tähän on piirretty sydän, jonka sisään on kirjoitettu: sinä, sinä, sinä, sinä.)
Klo 3 menimme vierashuoneeseen. Reszken veljekset lauloivat. Kaksi jalokivikauppiasta oli asettunut minun huoneeseeni. Ostin pikku korun kummaltakin. Joimme teetä Frogmoressa ja ajelimme sitten pitkän aikaa. Lopulta minua alkoi suorastaan viluttaa. Paluumatkalla pysähdyimme kappelin lähelle, jonne Eddy on haudattu, ja Granny käski Alixin laskea seppeleen hänen hautakummulleen. Päivällisen jälkeen oli taas konsertti. Laulettiin valittuja kohtia uudesta oopperasta "Signa" — se on englantilaisen Cowenin heikko sävellys. Vietin ihmeellisen illan suloisen morsiameni seurassa. Olen aivan nääntymäisilläni rakkaudesta häneen!
Heinäk. 18 p., keskiviikko. Yrjö tuli lounaalle. Hän ja Alix istuivat minun huoneistossani minun kanssani — lisäsin sanat "minun kanssani", koska lauseeni muuten tuntui niin oudolta. Ilma on parantunut, ei enää tuullut niin, ja pilvet ovat poissa. Klo 6 menimme Frogmoreen. Joimme teetä huvihuoneessa Helena tädin, Thoran ja Louisin kanssa. Ennenkuin ajoimme pois, kävimme katsomassa lehmiä ja koiria, joille Granny lausui jäähyväiset. Tulimme kotiin klo 8. Päivällinen oli hiljainen, läsnä oli vain talonväki. Soittokunta esitti soittoa. Illalla istuin Alixin seurassa.
Näin unta, että olin rakastettu. Heräsin ja huomasin sen olevan totta ja kiitin Jumalaa polvillani siitä. Todellinen rakkaus on Jumalan antama lahja — se tulee päivä päivältä voimakkaammaksi, syvemmäksi, täydellisemmäksi ja puhtaammaksi.
Heinäk. 19 p., torstai. (Hurraa!) Tuon sanan kirjoitti rakas Alixini iloissaan, kun kuuli minun jäävän vielä pariksi päiväksi. Tämä onkin hyvä, sillä alkujaan minun oli määrä lähteä lauantaina. Joimme kahvia Grannyn kanssa ja lähdimme Windsorista 10.15. Junassa me kaksi jouduimme eroon. Naiset istuivat toisessa vaunussa, Lyko ja minä toisessa, Portsmouthiin saavuimme 12.40 rankkasateessa, Siirryimme pieneen huvialukseen Albertaan, ja kun matkatavaramme oli tuotu sinne, lähdimme pitkin kaunista salmea Wightin saarta kohti. Risteilijät ampuivat tervehdyslaukauksia Spitheadin väylältä, Poljarnaja Svesda, joka kellui ankkurissa kaikessa kauneudessaan vastapäätä Cowesia, noudatti esimerkkiä. Rantaan päästyä siirryimme vaunuihin ja lähdimme suoraa päätä Osborneen. Olin täällä yksikolmatta vuotta sitten, ja on kummallista, etten voi muistaa siitä oikeastaan mitään, (Oma kultani.) Pidän hyvin paljon talosta ja sen paikasta. Näköala ikkunoista salmelle ja toiselle puolelle on tavattoman kaunis. Lounaan jälkeen asetuin mukavasti alakerran huoneisiin, Alix asuu ylemmässä kerroksessa. Katselimme talon kaikki huoneet ja uuden lisärakennuksen, jossa on intialainen huone, Sitten menimme merenrannalle, jossa kahlailin avojaloin kuin lapsi, Palasimme ponin vetämissä vaunuissa ja söimme päivällistä klo 9, mutta ilta venyi klo 11 asti. Istuin Alixin seurassa.
Heinäk. 20 p., perjantai. Grannyn oleskelu täällä on aivan täydellinen jäljennös Windsorin elämästä. Meille se on erilaista meren vuoksi.
Oma rakas poikani, joka et koskaan muutu ja olet aina uskollinen! Luota ja usko tyttö kultaasi, joka rakastaa syvemmin ja uskollisemmin kuin voi koskaan sanoa. Sanat ovat liian köyhiä ilmaisemaan rakkauttani ja ihailuani ja kunnioitustani — mikä on mennyttä, on mennyttä, eikä palaa koskaan, ja me voimme muistella sitä tyynin mielin. Joudumme kaikki kiusauksiin tässä maailmassa, ja kun olemme nuoria, emme voi aina taistella ja pitää puoliamme kiusausta vastaan, mutta niin kauan kuin kadumme ja palaamme hyvään ja oikealle tielle, Jumala antaa anteeksi meille.
"Jos tunnustamme syntimme, niin Hän on uskollinen ja oikeamielinen ja antaa anteeksi syntimme". Jumala antaa anteeksi niille, jotka tunnustavat vikansa. Anna anteeksi, että kirjoitan näin paljon, mutta tahdon, että sinä tiedät oikein varmasti minun rakastavan sinua, ja rakastavan sinua vieläkin enemmän siitä syystä, että kerroit minulle tuon pikku jutun. Luottamuksesi minua kohtaan liikutti minua, oi, niin syvästi, ja rukoilen Jumalaa, että voisin aina osoittautua sen arvoiseksi.
Jumala siunatkoon sinua, Nicky rakas.
Nautittuamme kahvin puisessa huvihuoneessa, joka on aivan samanlainen kuin Frogmoressakin, menimme katsomaan kasvihuonetta. Ilma oli pilvinen, mutta lämmin.
Heinäk. 21 p., lauantai. Aamulla satoi, ja me söimme aamiaisen ruokasalissa. Minut valokuvattiin puutarhassa. (Kello lyö tornissa ja muistuttaa meille hetkien kulumista, mutta kukaan ei välitä siitä ajasta, joka seuraa nykyhetkeä. Sillä vuodet kuluvat, mutta rakkaus säilyy. Tunnen hänen suudelmansa kuumalla otsallani. Jos meidän on erottava, oi, miksi sen täytyy tapahtua nyt? Onko tämä unta? Silloin herääminen olisi tuskallista. Oi älä herätä minua, anna minun taas nähdä unta!) Klo 1 päivällä Beatrice täti, Alix, Thora ja minä menimme höyrylautalla katsomaan kilpailun alkamista. Tuuli oli melkoinen, Lyko johti huvipurrellaan, (vain yksi sana — kirjoitin niin paljon eräälle aikaisemmalle sivulle — Rakkaus!) mutta palkinto joutui eräälle toiselle herralle. Palasimme kotiin lounaalle. Ilma parani. Ajoin Alixin kanssa hedelmätarhaan, jossa söimme hedelmiä. Sitten katselimme tarkoin Osbornen ja Albertin rakennukset. En voi muistaa mitään niiltä ajoilta, jolloin oleskelimme täällä v. 1873. Joimme teetä klo 6 ja odotimme sitten hyvin kauan Grannya — on sietämätöntä istua kädet ristissä ja odottaa hetki hetkeltä loppumattomasti. Vihdoin, klo 7.30, me kolme lähdimme saarelle Newportin kaupunkiin. (Jokaisessa kielessä on pikku sana, hyvin rakas, englannissa se on forget me not, ranskassa souvenir) Paluumatkalla tapasimme kolme upseeriamme, jotka olivat kävelyllä. Söimme päivällistä klo 9, ja sitten vietin ihmeellisen illan rakkaan Alix kultani kanssa.
Heinäk. 22 p., sunnuntai. Merimiehemme tulivat puutarhaan. Siellä heidät esitettiin Grannylle, joka tervehti heitä. He asettuivat riviin pengermälle. Ajoin Alixin kanssa ponin vetämissä vaunuissa meren rannalle. Istuimme hiekalla ja katselimme nousuvettä. Upseerimme tulivat päivälliselle. Esitin heidät Grannylle. Vietin viimeisen (Iäti vilpitön ja iäti rakastava, uskollinen, puhdas ja voimakas kuin kuolema) illan morsiameni kanssa.
Heinäk. 23 p., maanantai. Surullinen päivä — eron päivä — vietettyäni toista kuukautta ihanaa elämää paratiisissa. Aamulla satoi, sitten nousi sumua. Saadaksemme päivän pitemmäksi Alix ja minä joimme kahvia yhdessä klo 9 ja menimme sitten aamiaiselle klo 10. Meidät valokuvattiin taas. Ensin minut seurueineni. — Dymkan ja eversti Byngin kanssa —, sitten minut rakkaan Alixini kanssa vierashuoneessa. Noin klo 12 ajoin hänen ja Snipen kanssa Cowesiin. Menimme Medina-joen poikki lautalla. (Rakkaus on saatu kiinni. Olen sitonut sen siivet, rakkaani. Se ei enää pääse karkuun eikä lentämään pois. Meidän molempien sydämessä laulaa rakkaus aina) Kävimme eräässä myymälässä, jossa valmistetaan emaljoituja lippuja rintaneuloihin. Tilasin kaksi korua Alixille. Menimme höyrylautalla ulkosatamaan ja sitten Osbornen lahdelle, jossa siirryimme veneeseen, koska höyrylautta jatkoi matkaansa hiekkasärkälle, joka on laivasillan luona. Lounas klo 2. Meidän alakuloisuutemme lisääntyi eronhetken lähestyessä. En väistynyt hetkeksikään oman kulta (Armas Nickyni) morsiameni rinnalta. Grannyn ja Alixin kanssa lähdin teen jälkeen viimeisen kerran ajelemaan Ryden kaupunkiin päin. Päivällinen syötiin vähän ennen 9, ja Portsmouthin meriväen soittokunta soitteli. Lausuin jäähyväiset naisille, herroille ja Munshylle,[60] pukeuduin meriväen univormuun, hyvästelin ystävällisen Grannyn ja ajoin Alixin ja Lykon kanssa laivarantaan. Erosin rakkaasta morsiamestani, minkä jälkeen minut vietiin soutuveneellä alukseeni. Poljarnaja Svesdassa minua odotti Alixin lähettämä pitkä ja ihmeen kaunis kirje (älä koskaan unohda omaa uskollista Spitzbubeasi, joka rakastaa sinua niin syvästi), jonka hän oli antanut Radzigille. Olin syvästi liikutettu. Lähetin hänelle vastauksen Byngin mukana. Alakuloisuus ja kaipaus ovat vaikuttaneet sen, että tunnen itseni heikoksi. Janishev ja herra Heath olivat jo laivassa. Jumala suokoon, että saamme taas tavata iloisina ja terveinä. Mutta se ei voi tapahtua pian. Vasta parin kuukauden kuluttua.
Poljarnaja Svesdan kulkiessa yhä kovempaa vauhtia Englannin kanaalia kotimaahan päin Nikolai koetti lohduttaa mieltään lukemalla niitä sanoja, jotka Alix oli kirjoittanut ennakolta hänen päiväkirjansa lehdille:
Ain' uskollisna häntä odottaa, hänt' yhä rakastaen levittää kätensä ja ne aina hälle ojentaa. Tälle valkoiselle sivulle mitä voinkaan muuta piirtää kuin ainoan sanan: onni!
V. RAKKAUDEN KUNINGATAR
Rakastavaiset olivat sopineet tapaavansa taas syyskuussa Wolfsgartenin suurherttuallisessa linnassa Darmstadtin lähellä, jonne Alixin oli määrä asettua valmistautuessaan lopullisesti omaksumaan oikeauskoisen opin. Palattuaan takaisin Venäjälle Nikolai laski päiviä, jotka erottivat hänet tuosta onnellisesta yhtymisen hetkestä. Hänen isänsä vaarallinen sairaus muutti suunnitelmat kokonaan. Taudinkohtaus sattui juuri silloin, kun Nikolai järjesteli matkatavaroitaan lähteäkseen Saksaan. Kuuluisa professori Leyden, jonka levoton keisarinna Maria Feodorovna kutsui paikalle, oli tavannut Aleksanteri III:n toivottomasti sairaana. Viimeiseksi keinoksi suositeltiin potilaalle matkustamista etelään, Krimin lauhkeaan ilmastoon.[61] Nikolai, jolle ei ilmaistu suoraan, että hänen isänsä sairaus oli kuolintautia, häilyi kahden tunteen, pojan rakkauden ja Alixin tapaamisen kiihkeän halun välillä.
Kokonaisen päivän (hän sanoo päiväkirjassaan) velvollisuuden tunne, joka pakotti minut seuraamaan vanhempiani Krimille, taisteli väkevän kaipuuni kanssa paeta Alix kullan luokse Wolfsgarteniin.
Velvollisuus sai voiton sinä päivänä: kaikki suunnitelmani ovat
muuttuneet, ja minun on täytynyt kirjoittaa kaikesta tästä Alixille.
Nikolai lähtee vanhempiensa mukana, koska se on hänen velvollisuutensa, mutta hänen sydämensä on hänen tulevan vaimonsa luona.
Alixille kirjoittaminen ja kirjeiden saaminen häneltä oli nyt Nikolain suurena ilona. Postinkulku ei Venäjällä ollut kovin täsmällinen keisariperheenkään kirjeitä perille toimitettaessa, ja kului päiviä, jolloin Darmstadtista ei tullut mitään tietoja. Silloin Nikolain mieli oli lamassa, ja hän koetti saada lohdutusta lukemalla lauseita, joita hänen rakastettunsa oli kirjoittanut hänen päiväkirjansa sivuille. Niinpä hän syyskuun kahdeksantenatoista päivänä — jolloin ei tullut mitään uutisia Alixilta — luki: "Jumala siunatkoon sinua, oma rakas sulhaseni. Monta hellää suudelmaa", ja hänen ajatuksensa palasivat iloisina Alixin luokse. Vähän myöhemmin saapui nippu kirjeitä, ja Nikolai oli suunniltaan ilosta. Näistä kirjeistä yksi tulkitsi Alixin surua eron pitenemisen johdosta. Aleksanteri III:n kamppaillessa kuoleman kanssa kalliolle rakennetussa palatsissaan korkealla etelän meren sinisten aaltojen yläpuolella, hänen poikansa käveli kauniilla tiluksilla tai istuskeli rantakivillä, vuoroin mieli täynnä levottomuutta rakkaan isän vuoksi, vuoroin kaivaten näkevänsä sydämensä lemmityn. Hänen kiihtymyksensä ei voinut pysyä salassa hänen vanhemmiltaankaan, ja Aleksanteri III päätti tavata Alixin ja siunata poikansa tulevaa vaimoa. Nikolai kertoo seuraavalla tavalla tunteista, jotka täyttivät hänen mielensä, kun häntä kehoitettiin kutsumaan morsiamensa Venäjälle:
Isä ja äiti ovat suostuneet siihen, että minä saan pyytää rakasta Alixia tulemaan tänne… Heidän harras halunsa tavata hänet tekee minut sanomattoman onnelliseksi. Kuinka hauskaa onkaan tavata taas niin odottamatta, mutta on surullista, että se aiheutuu nykyisistä, onnettomista asianhaaroista.
Sähkölennätintoimistossa oli puuhaa, ja suuriruhtinatar Elisabet, Alixin sisar, lähti Moskovasta rajalle ottamaan vastaan ja saattamaan kruununperillisen morsianta. Viiteen pitkään päivään Nikolai ei ymmärtänyt, mitä hänen oikein oli tehtävä. Hän koetti kuluttaa aikaansa huolehtimalla niiden huoneiden järjestelystä, joissa rakkaan Alixin oli määrä asua. Hänen kiihtymyksensä kasvoi aivan rajattomaksi, kun Alix sähkötti rajalta pyytäen, että hänet otettaisiin viipymättä oikeauskoisen kirkon helmaan. Vihdoin lokakuun 10 päivänä Nikolai sai Alixinsa luokseen!
Nopeimmin pääsee matkustaja Krimin niemimaan etelärannikolle poistumalla pohjoisesta päin tulevasta junasta ja jatkamalla matkaansa ajotietä, joka vie Simferopolin kaupungista vuoristoon. Pian vuorijonon korkein huippu Tshatir-Dag, joka näkyy kaukaa junan kiitäessä tasaisen lakeuden poikki, peittyy näkyvistä sen juurella kohoavien monien pikku vuorien taakse. Venäjän tasankojen yksitoikkoiseen rannattomuuteen tottunut silmä kiintyy mielellään joka taholla näkyvien vuorten ja laaksojen loputtomaan vaihtelevaisuuteen. Tie kohoaa luikerrellen ylöspäin nopeajuoksuisen joen rinnalla, joka muuttuu pian vuoristopuroksi. Rehevää kasvullisuutta kaikkialla. Suuret puut muodostavat kauniita ryhmiä harjujen rinteille. Muutamilla kukkuloilla on päähineenään tummanvihreää, tiheää metsää, kun taas toiset erottuvat kylmän valkoisina ja vaaleanpunaisina, alastomina kohokuvina. Ruohokentät peittävät laaksoja rehevänvihreinä mattoina, ja muutamin paikoin kasvaa kukkia niin tiheässä, että niityt ovat kuin emaljivärillä maalatut sinisiksi, punaisiksi ja keltaisiksi. Kristallikirkkaat purot ja pikku joet solisevat mutkitellen alas vuoren rinnettä vaalean sammalen peittämien kivilohkareiden reunoitse. Tie kiemurtelee yhä ylemmäksi. Komeat tammet ja korkeat kastanjat antavat ylväästi tilaa suurille männyille, ja ilmassa on viileyttä, sillä olemme lähellä sen solan päätä, jossa tie vie melkein kahden kilometrin pituisen matkan vaivaiskasvullisuuden peittämän tasaisen rämeen poikki. Äkkiä matkustaja tuntee kasvoillaan lämpimän, suloisen ilman lehahduksen. Se on maallisen paratiisin, Krimin etelärannikon, tervehdys.
Ammoisina aikoina Krimin niemimaan kaakkoisrannikkoa reunustava korkea tulivuorijono alkoi mureta sen juurella aaltoilevaan syvään mereen. Vähitellen muodostui korkeampaa kaihoa reunustava rantapenger, joka oli lähes kahdensadan kilometrin pituinen ja jonka leveys vaihteli kolmesta ja puolesta kilometristä penikulmaan asti. Uudet tulivuoren purkaukset puhkaisivat sen heitellen ilmaan kallioita ja lennättäen joka suunnalle jättiläismäisiä kivilohkareita. Lisäksi vaikutti vielä lukemattomien jokien kuluttava virtaaminen. Rantapenger muuttui sekavaksi rotkojen sokkeloksi, jossa oli laaksoja ja kummallisen muotoisia kukkuloita, kumpuja ja kielekkeitä. Ollen vuorten takana suojassa pohjoistuulilta oli tuolle paikalle ominaista poikkeuksellisen lämmin ilmasto, joka yhdessä runsaan kosteuden kanssa synnytti rehevän lämpimän vyöhykkeen kasvullisuuden. Tullessaan kalseasta pohjoisesta äsken kuvattua solaa myöten matkustaja joutuu ihmeelliseen maahan: viinitarhoja, hedelmätarhoja, viikunapuuistutuksia, granaattiomenoita ja manteleita, vaaleakukkaisia pensaita ja kukkia tulvillaan olevia puutarhoja näkyy joka taholla. Taustalla on tiheämetsäisiä kukkuloita, kun taas etualalla kaukana alhaalla on tummansininen meri, joka välkkyy voimakkaassa auringonpaisteessa. Matkustaja päättelee näkemänsä perusteella, ettei tämä seutu voi olla Venäjää, vaan Toscanaa. Eipä kumma, että Venäjän tuulisten tasankojen, jääkylmän talven ja helteisen kesän rinnalla etelä-Krimi tuntuu Jumalan omalta maalta, maalliselta paratiisilta.
Tällaisessa ihanassa paikassa Nikolai odotti Alixiaan sen solan varrella, josta tie kääntyy rantaa pitkin Livadiaan päin. Taivas, meri ja itse ilmakin näyttivät tänä ihmeellisen lämpimänä ja tyynenä päivänä jumalallisen sinisiltä. Ilma oli täynnä puutarhojen ja kasvimaiden tuoksua. Monenvärisillä kukkulanrinteillä kohoavista silmää hivelevistä valkoisista kylistä saapui paikkakunnan asukkaita tielle tuomaan leipää ja suolaa tervetuliaislahjaksi matkustajille tai ojentamaan kukkaseppeleitä ja hedelmäkoreja. Nauravat ja huutavat lapset heittivät loistavan värisiä kukkia ihan pilvinä nuoren parin päälle. Vaunut muuttuivat oikeaksi kukkamajaksi. Ajaessaan tuoksuvan maaseudun lävitse Alix rinnallaan, hänen kätensä omassaan ja hänen olkapäänsä omaansa vasten painettuna, Nikolaista tuntui kuin hän olisi ollut taivaassa.
Oi Jumalani (hän uskoi päiväkirjalleen), mikä ilo onkaan, kun Alix on tullut tänne kotiin aivan minun lähelleni — hartioitani painava surun ja huolen taakka on jo puolta keveämpi.
Valkoisessa pölypilvessä nopsajalkaiset hevoset kiidättivät vaunut Livadian palatsin portille. Kunniavartiosto teki kunniaa tulevalle keisarinnalle, ja Nikolai talutti hänet portaita Aleksanteri III:n huoneeseen. Nikolai oli tukehtumaisillaan liikutuksesta, ja Alix oli kuolonkalpea matkan rasituksista ja ujoudesta. Maria Feodorovna oli heitä vastassa kynnyksellä. Hän loi ihmeelliset, tummat silmänsä tulevaan miniäänsä. Äkillisellä eleellä hän kohotti molemmat käsivartensa, laski ne kookkaan Alixin kaulaan ja veti hänet äidillisesti syliinsä. Sitten hän tarttui kumpaakin käteen ja talutti heidät sairaan keisarin luokse, joka istui puolittain makuuasennossa lepotuolissaan. Aleksanteri oli komea vartaloltaan, mutta surkastuneet kasvot ennustivat lopun olevan lähellä. Lapset laskeutuivat polvilleen. Kohottaen suuren kätensä hän laski sen siunaten Alixin pään päälle ja teki sitten hitaasti ristinmerkin hänen kohdallaan antaen hänelle siten isällisen siunauksensa. Heikolla äänellä hän lausui tulevan miniänsä tervetulleeksi sanoen toivovansa, että hänestä tulisi hyvä vaimo hänen pojalleen. Maria Feodorovna viittasi heitä poistumaan sairaan huoneesta, koska tämä kohtaus ilmeisesti rasitti sairasta. Ennen kuin Nikolai opasti Alixin tämän omiin huoneisiin, hän vei morsiamensa palatsin kirkkoon, jossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus Alixin onnellisen saapumisen johdosta.
Nikolain päiväkirjassa osoittavat uskollisesti kerrotut pikku seikat, kuinka voimakas vaikutus Alixilla oli häneen. Hän ei suorastaan voinut elää erossa morsiamestaan. Näiden Aleksanteri III:n kuolemansairauden kauheiden päivien aikana he olivat yhtämittaa yhdessä. Niin isäänsä kiintynyt kuin Nikolai epäilemättä oli, tunsi hän tuskallisen selvästi pimennossa vaanivan kuoleman läheisyyden. Mutta rakkaus oli myöskin kieltämättä saapuvilla, niin että kyynelten takana väikkyi ehdottoman onnellisuuden hymy: sellaista tunteiden sekavuutta olisi ollut vastenmielistä katsella, ellei se olisi ollut niin ilmeisen itsetiedotonta. Valtion asioitakin hoitaessaan, jotka Aleksanteri III nyt siirsi Nikolaille, tahtoi viimeksimainittu olla Alixin lähellä ja vei paperit hänen huoneeseensa. Nikolain pohtiessa tuskallisena ja neuvottomana monilukuisia asioita Alix istui hänen vieressään kirjaillen peitettä siihen ehtoolliskalkkiin, jota käytettäisiin silloin, kun hän nauttisi pyhän ehtoollisen oikeauskoisen kirkon juhlamenojen mukaan. Välistä Nikolai pani syrjään ikävät asiapaperit ja avusti kirjailutyössä, niinkuin hän itse väitti. Hän teki pitkiä kävelyretkiä ja ajelumatkoja Alixin kanssa mielipaikoilleen merenrannalle ja vuoristoon. Saamme tietää, että jo noihin aikoihin Alixin terveys oli hieman horjuva, ja Nikolai mainitsee alituisesti pelkäävänsä, että Alix voisi väsyä liiaksi tai että hänen jalkansa tulisivat taas kipeiksi, vaikka hän oli vasta saanut ne parantumaan.
Tuon tuostakin Nikolai kutsuttiin tapaamaan isäänsä, puhuttelemaan äitiään, seurustelemaan suvun jäsenten kanssa tai pohtimaan juoksevia asioita ministerien ja hovin virkailijoiden kanssa. Takuuksi siitä, että palaisi pian ihaillun morsiamensa seuraan, Nikolai jätti päiväkirjansa Alixin pöydälle. Viimeksimainitunkin ajatukset olivat Nikolain keralla ja hänessä. Hän ei aina malttanut odottaa sulhasensa paluuta ilmaistakseen niitä, vaan kirjoitti ne, sellaisina kuin ne tulivat, Nikolain kirjaan. Nämä lauseet eivät ole mielenkiintoisia ainoastaan siitä syystä, että ne osoittavat hänen todellisen luonteensa, vaan myöskin siksi, että ne luovat valoa tuleviin tapauksiin. Lokak. 15 p. hän kirjoittaa:
Lapsi kulta, rukoile Jumalaa. Hän lohduttaa sinua. Älä ole liian alakuloinen. Hän auttaa sinua huolissasi. Sunnysi rukoilee sinun ja rakkaan potilaan puolesta.
Samana päivänä tapaamme taas erään neuvon — jossa on jo ennakolta nähty selvästi Nikolain asema itsevaltiaana:
Kulta poikani, rakastan sinua, oi, niin hellästi ja syvästi! Ole luja ja käske lääkärien, Leydenin tai toisten, tulla yksin luoksesi joka päivä kertomaan sinulle, kuinka hän voi heidän mielestään, sekä aivan täsmälleen, mitä he haluavat hänen tekevän, niin että sinä aina saat kuulla asioista ensimmäisenä. Voit olla sitten avuksi houkuttelemalla hänet tekemään, mikä on oikein. Ja jos tohtori haluaa tai tarvitsee jotakin, niin käske hänen tulla suoraa päätä sinun luoksesi. Älä salli toisten ehtiä edellesi ja itsesi jäädä syrjään. Olet isä-kullan poika, sinulle täytyy kertoa kaikki ja sinulta kysyä kaikkea. Osoita oma tahtosi, äläkä salli toisten unohtaa, mikä olet. Suo minulle anteeksi, rakkaani.
Meillä on kymmenittäin kirjeitä, jotka keisarinna Aleksandra on kirjoittanut puolisolleen yli kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin hänen vaikutusvaltansa mieheensä oli suurimmillaan valtiollisissa asioissa. Mutta edellä esitetyssä kirjeessä näkyy jo samanlaisia mielipiteitä, joita myöhemmin tapaamme hänen laajassa kirjeenvaihdossaan. Uskonnolla oli jo tärkeä sija heidän elämässään. Lokakuun kuudentenatoista päivänä Nikolai kertoo rukoilleensa yhdessä Alixin kanssa. Alix lisää:
Minulla on ollut tilaisuus rukoilla kanssasi kirkossa rakkaan isäsi puolesta. Kuinka suuri lohdutus — kun sinä olet minun lähelläni, kaikki näyttää helpommalta, ja minä tiedän, että sinä autat minua aina. Jumala olkoon kanssasi, oma sieluni!
Armahin lemmittyni, Jumala siunatkoon sinua. Hän on lähelläsi, samoin Sunny ajatuksissaan, niin ettei kultani saa koskaan tuntea itseään yksinäiseksi.
Ja seuraavana päivänä:
Kerro minulle kaikki, sieluni! Voit täysin luottaa minuun. Pidä minua itseesi kuuluvana osana. Jaa ilosi ja surusi minun kanssani, niin että voimme päästä yhä lähemmäksi toisiamme. Sydänkäpyseni, kuinka rakastankaan sinua, aarteeni, omani.
Lemmittyni, kun tunnet mielesi apeaksi ja surulliseksi, tule Sunnyn luokse; hän koettaa lohduttaa sinua ja lämmittää sinua samoin kuin kaimansakin säteillään, Jumalan avulla.
Mutta eivät vakavat ajatukset eikä kuoleman läheisyyskään estä elämäniloa kurkistamasta hilpeänä nurkan takaa. Saman sivun alareunasta luemme:
Vain sinun, aivan sinun, iki oma pikku Spitzbubesi! Pojuseni!
Päivän kuluessa toisensa perästä kävi ilmi, että Aleksanteri III:n loppu oli hyvin lähellä. Nikolai sanoo hartaasti: "Ainoa luottamuksemme ja toivomme on Jumalan armossa: tapahtukoon Hänen tahtonsa".
Ja myötätuntoaan osoittaakseen Alix kirjoittaa:
Enkelit varjelevat sinua päivät ja yöt, ja Sunny rukoilee hartaasti sinun onnesi puolesta.
Rakkaus ja rauha, siunaus runsahin, sun kukittakoon ties, oi armahain! Jos okaat haavoittais sua, usko ain', ett' toisin sulle käyvän toivoisin.
Lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä Nikolai kirjoittaa päiväkirjaansa:
Jumalani, Jumalani, millainen päivä! Kaikkivaltias on kutsunut luokseen ihaillun, armaan, syvästi rakastetun isämme. Päätäni pyörryttää… Hän kuoli kuin pyhimys. Oi Jumala, auta meitä näinä surullisina päivinä! Rakas äiti raukka! Illalla pidettiin kuolinmessu vainajan puolesta hänen makuuhuoneessaan. Minusta tuntui kuin olisin itsekin ollut kuollut. — Alixin jalkoja on taas alkanut särkeä.
Niin, Alix pysyi tällaisenakin murheen hetkenä hänen mielessään. Meidän ei pidä olla liian ankaroita nuorelle miehelle siitä, että hän salli sydämenasioittensa sekaantua kuolemansuruunsa. Alix oli ylin valtiatar, jolla oli hallussaan hänen sielunsa ja ruumiinsa. Edellisenä iltana uskonnollisen juhlatoimituksen aikana Alix oli seisonut hänen rinnallaan liikkumattomana ja marmorinkalpeana. Venäläiset katselivat hänen kuvapatsasmaista kauneuttaan kammon sekaisin tuntein, ja mies mieheltä kuiskailtiin: "Hän on hautajaismorsian". Murheelliset tapaukset kiihottivat taikauskoisia ihmisiä sanomaan, etteivät tulevaisuuden enteet olleet suopeat. Säälittävä murheen morsian, elämällä oli varattuna hänelle monta onnettomuutta, joita hän ei voinut aavistaa, ja vaikka olisi voinutkin, niin epäiltävää on, olisiko se paljoakaan muuttanut asiaa, sillä hän oli hyvin rakastunut. Ja hän uskoi lujasti, että kohtalo oli määrännyt hänen rakastettunsa suureksi, hyväksi ja loistavaksi yksinvaltiaaksi. Oikeudenmukaisuuden nimessä on Nikolain puolustukseksi mainittava, ettei hän itse ollut tällaisen harhaluulon vallassa. Alixin haltioitunut ihailu teki hänestä maailman onnellisimman miehen,mutta hän oli myöskin horjumattoman varmasti selvillä omasta kykenemättömyydestään keisarinistuimelle. Hän tiesi "mahdollisimman pahan asian tapahtuneen" itselleen, "sellaisen asian, jota hän oli pelännyt koko ikänsä", mutta "Kaikkivaltias oli antanut hänelle korvaukseksi onnen, jollaista hän ei ollut osannut uneksiakaan — Jumala oli antanut hänelle Alixin".
Aleksanteri III oli kuollut, ja Nikolai julistettiin keisariksi. Keisarillisen perheen jäsenet ja saapuvilla olevat hovihenkilöt vannoivat heti uskollisuudenvalansa uudelle hallitsijalle. Tästä emme kuitenkaan näe sanaakaan hänen päiväkirjassaan. Sillä hänen kaikki ajatuksensa olivat kohdistuneina Alixiin. Lokakuun yhdentenäkolmatta päivänä, ensimmäisenä hallituspäivänään, keisari kirjoittaa:
Syvässä surussamme Kaikkivaltias on antanut meille valoksemme syvän ilon: klo 10 rakas Alix kultani voideltiin pyhällä öljyllä koko perheen läsnäollessa, jonka toimituksen jälkeen nautimme yhdessä pyhän ehtoollisen äiti kullan ja Ellan kanssa. Alix luki vastaveisuut ja rukoukset ihmeellisen kirkkaalla ja selvällä äänellä.
Seuraavana päivänä tiedämme Maria Feodorovnan ja muun suvun neuvotelleen Nikolain kanssa hänen vihkiäistensä järjestelystä. Hänen ja hänen äitinsä yksityinen mielipide oli, että vihkiminen oli toimitettava viipymättä Aleksanteri III:n "ollessa vielä saman katon alla". Perheen muut jäsenet panivat vastalauseensa tällaista asian hiljaista järjestelyä vastaan ja vaativat itsepintaisesti, että häät oli pidettävä asiaankuuluvalla komeudella Pietarissa hautajaisten jälkeen. Tällaisessa keskustelussa on hämmästyttävää tunteettomuutta, mutta sen selittää ankaroiden hovitapojen vaatimusten lisäksi venäläisten kohtalonusko, joka vähentää kuolemalta suuressa määrin sen muissa maissa herättämää kauhua. Suku sai tahtonsa perille, ja hääjuhlallisuudet päätettiin lykätä siksi, kunnes Aleksanteri III olisi laskettu haudan lepoon esi-isiensä viereen Pietari-Paavalin linnoituksen tuomiokirkkoon. Muutamia päiviä myöhemmin alkoi surullinen matka halki koko Venäjän. Nikolai ja Alix matkustivat leskikeisarinnan kanssa ylimääräisellä junalla, joka kuljetti hitaasti Aleksanteri III:ta viimeistä leposijaa kohti. Moskovassa arkku otettiin vaunusta ja kuljetettiin juhlasaattueessa Kremliin vanhaan kirkkoon, jossa se oli kokonaisen vuorokauden kansanjoukkojen kunnianosoitusten kohteena. Maria Feodorovna oli suuressa surussaan mieluimmin rakkaan sisarensa Walesin prinsessan Aleksandran seurassa, joka oli rientänyt Englannista Krimille heti kun sai tietää Aleksanteri III:n kuoleman lähestyvän. Nikolai ja Alix tulivat olemaan hyvin paljon kahden ja viettivätkin junamatkalla yhdessä joka hetken, jonka suinkin voivat. Alixin luonteen ylevät piirteet ovat varmaankin olleet hänelle suureksi hyödyksi noina päivinä hänen vakiinnuttaessaan moraalisen ylivaltansa Nikolaihin. Lauseet, jotka hän kirjoitti Nikolain päiväkirjaan tämän merkintöjen väliin, ovat valaisevia:
Jumala kulkee sinun, lapsensa, rinnalla. Älä pelkää! Joka kohdalla, missä seisot, on suojelusenkeli. Missä olet, siellä on Jumalasi. Missä Jumalasi on, siellä on auttajasi. (Lokak. 27.)
Kaikki voi kadota — vain Jumalasi ja rakastava sydämesi eivät.
Kanna taakkasi lujin ja toivorikkain mielin. Jumala antaa sinulle voimaa kantaa sitä yhtä varmasti kuin hän laskeekin taakan hartioillesi. Jumala kruunaa kärsivällisyytesi samalla kun hän ottaa taakan hartioiltasi.
Kysy itseltäsi usein: kuinka minun pitäisi toimia, jos ymmärtäisin enkeleitä, jotka tietävät näkymättömimmätkin teot. (Lokak. 31.)
Jumala tietää salaisimmat kyyneleesi. Hän rakastaa niitä.
Tee työ iloksesi — silloin ilo on rauhasi.
Kärsi, kestä, sääli, vapahda, anna anteeksi, mutta rakasta aina.
(Marrask. 1.)
Jumala on aina lähelläsi ja vartioi sinua ja lohduttaa sinua
surussasi. Hän yksin voi sen tehdä, kun muut hylkäävät sinut.
Missä lienetkin, Jumala on sinun ja sydämesi kanssa, ja Hän kuuntelee mielellään kaikkia ääniä. Siinä juuri on rakkauden taikavoima, että se jalostaa kaiken, mihin sen hengähdys koskee.
Monenlaiset ovat ne tiet, joita myöten Jumala johtaa ihmistä. Välistä tie on tasainen, välistä jyrkkä, mutta Hän ei kuitenkaan koskaan hylkää sinua, vaan pitää ystävällisesti ohjaavan kätensä päälaellasi, ja mitä kauemmaksi hän johtaa sinua, sitä selvemmin näet, että matkamme päämäärä on: täydellisyys, autuus, vapaus. (Marrask. 3.)
Niin hiljaa kuin rakkaus puhuukin, se puhuu joka tapauksessa selvästi sydämellesi; rakkauden ääni on taivaan valkeudesta tullutta ääntä. Rakkaus on vakava ja iloinen, kärsivällinen ja voimakas. Kuolema ei voi tuhota rakkautta. Rakkauden hiljaisuus on kaunis ja usein suloisempi kuin sanat. Mitä rakkaus yhdistää, sitä ei yksikään ihmiskäsi voi erottaa. Rakkaus yhdistää jonakin päivänä kaikki rakastavat. (Marrask. 5.)
Eniten Nikolai oli haltioissaan siitä, että tämä jalo ja jumalallisen kaunis olento, joka oli täynnä hyvyyttä ja viisautta ja kohteli kaikkia ihmisiä niin kylmän pidättyvästi, virkosi eloon hänen sylissään ja muuttui hänen suudelmistaan helläksi, lemmensairaaksi tytöksi. Nikolai oli hänen orjansa. Se kiintymyksen määrä, johon ihmisolento kykenee, on rajoitettu. Tästä lähtien hänen äitinsä keisarinna Maria sai luopua siitä yksinoikeutetusta asemasta, joka hänellä oli ollut poikansa sydämessä, ja jakaa sen Alixin kanssa. Jakaminen on tässä kuitenkin optimistinen sana, sillä helppoa on arvata, kumpi noista kahdesta oli paremmalla puolella. Äiti pysyy viisaana neuvonantajana ja uskottuna, mutta Alix on Nikolain sydämen ehdoton valtias.
Rakkaudestaan huolimatta Nikolai raukalla oli vaikea aika isänsä hautajaisten edellisinä ja niitä seuraavina päivinä. Kaupunki oli täynnä kuninkaita ja prinssejä, jotka olivat saapuneet hautajaisjuhlallisuuksiin. Keisari Vilhelm II, Tanskan ja Serbian kuninkaat, Walesin prinssi ja prinsessa ja parikymmentä vähemmän huomattavaa kuninkaallista henkilöä oli vastaanotettava asemalla, saatettava palatsiin, minkä jälkeen heidän kanssaan oli keskusteltava yksityisessä vastaanotossa. Niinikään saapui lähetystöjä ulkomaisista rykmenteistä, joiden kunniajäsen Aleksanteri III oli ollut, ja edustajia sellaisten yhdyskuntien puolesta, joiden puheenjohtajana tai suojelijana hän oli ollut. Kaikkia näitä ihmisiä oli kohdeltava ankaroiden hovitapojen mukaisesti. Sitten oli valtionasioita, joista nuori keisari ei paljoakaan ymmärtänyt, mutta jotka eivät voineet jäädä odottamaan. Oli vastaanotettava suuriruhtinaita, ministereitä ja kenraaleja, oli neuvoteltava hovin seremoniamestarin ja marsalkan kanssa. Nikolailla täytyi olla aikaa ikäviin muodollisuuksiin ja velvollisuuksiin, vaikka hänen sydäntään suretti joka ainoa minuutti, joka hänen täytyi olla poissa Alixinsa, verrattoman, rakastetun, ainokaisensa luota!
Nikolai alkoi vihata niitä ihmisiä, jotka estivät häntä omistamasta kaikkea aikaansa morsiamelleen. Serbian kuningas ja Romanian prinssi, jotka hän otti yksityisesti ystävällisesti vastaan ja joita ei ollenkaan haluttanut lopettaa hauskaa keskustelua, eivät osanneet epäilläkään, kuinka tylyjä sanoja Nikolai käytti heistä myöhemmin päiväkirjassaan. Niinikään hän "vihasi" tätiään, äitinsä rakasta sisarta, Walesin prinssin puolisoa, koska tämäkin anasti liiaksi hänen aikaansa. "Toivottavasti hän ei nyt viivy kauan!" Nikolai uskoo päiväkirjalleen. Mutta hän tyyntyi, kun Alix laski viileän kätensä hänen otsalleen puhuen ihailun ja rakkauden sanoja:
Oma enkelini, Jumala siunatkoon sinua. Rakkauteni kasvaa yhä voimakkaammaksi ja syvemmäksi sinua kohtaan, oma armas lemmittyni. En voi sanoin ilmaista, mitä tunnen sinua kohtaan, mutta, kultani, sinä tiedät minun hellän myötätuntoni. Olenhan itsekin äskettäin kokenut saman surun ja ilman äidin turvaa. Mutta emme ole menettäneet rakkaitamme. He ovat vain menneet edeltä ja odottavat meitä. On lohdullista koettaa elää ja toimia sillä tavoin, kuin he olisivat tahtoneet, ja yrittää seurata heidän askeleitaan. Olen varma siitä, että he ovat meidän lähellämme ja rakastavat meitä syvästi. Sinulla on paljon suuria velvollisuuksia. Antakoon Jumala sinulle voimaa niiden kestämiseen ja täyttämiseen — ja salli hänen, josta pian tulee — jos Jumala suo — sinun pikku vaimosi, jakaa kaikki kanssasi, ilot ja surut. (Marrask. 8.)
Tässä lausumme jäähyväiset Alixille, sillä oikeaoppiseen uskoon siirryttyään hänestä tuli Aleksandra Feodorovna, jonka nimisenä hän on siirtynyt historiaan. Vain kerran hänen vanha nimensä vielä esiintyy virallisessa asiakirjassa: hänen avioliittosopimuksessaan, joka allekirjoitettiin marrask. 11 p:nä, kolme päivää ennen vihkimistä. Ulkoministeri Giers ja hoviministeri, ruhtinas Vorontsov-Dashkov keisarin edustajina ja kenraali von Werder "Hessenin ja Reinin" prinsessan edustajana allekirjoittivat asiakirjan, joka oli ihmeellisillä, isoilla kirjaimilla piirretty pergamentille. Siinä riippuvin sinetein Nikolai tunnusti saaneensa morsiameltaan upeat myötäjäiset (tämä oli tietysti pelkkä keksitty väite,koska Hessenin suku ei voinut kerskailla maallisella omaisuudella), jotka oli säilytettävä jakamattomina morsiamen henkilökohtaisena omaisuutena, ja sen tapauksen varalta, että hän jäisi eloon keisarin kuoltua, taattiin hänelle suuri leskenperintö. Asiapaperissa oli monta muutakin kohtaa ja pykälää ja huomautusta, joita notaarit olivat pohtineet pitkän aikaa. Mutta Nikolai ja Alix eivät siitä paljoakaan välittäneet. Ainoa sopimus, joka heistä oli tärkeä, oli suudelma.
VI. TÄYTTYMINEN
Leveä puistokatu, joka on niin täynnä ihmisiä, ettei voi erottaa toisistaan jalkakäytäviä ja keskikatua, näyttää ylhäältä päin mustalta joelta, joka virtaa hitaasti kapeassa uomassaan, jonka äyräinä on palatseja ja komeita rakennuksia. Sivukaduilta tulvii uusia joukkoja, mikä aiheuttaa pyörteitä ja vastavirtauksia. Liikehtiminen lakkaa vähitellen, alhaalla näkyy päitä yhtenä merenä. Kaukaa alkaa kuulua kohinaa kuin veden pauhua koskessa. Parvekkeelta näemme mustan esineen halkovan itselleen tietä tungoksen lävitse. Huuto on korvia huumaava, ja väkijoukko kohisee ajopelien ympärillä, joita vetää kaksi suurta, harmaata hevosta komean ajajan hoidellessa ohjaksia ja kahden tulipunaiseen univormuun puetun kasakan seisoessa korkealla vaunujen takana. Vaunuissa on jotakin valkoista — suloinen näky, vaalea pää kumartelee oikealle ja vasemmalle. Vaunuissa istuva mies kohottaa kättään tervehdykseksi.
Vastapäätä olevan Anitshkovin palatsin portit lentävät auki, ja harmaat hevoset, jotka näyttävät ikäänkuin uivan mustan joukon lävitse, saapuvat perille komeassa kaaressa. Kuuluu kimeä torvenpuhallus, joka on merkkinä kunniavartiostolle asettumisesta kunnia-asentoon. Vielä toinen puhallus, kun ajopelit vierivät palatsin pihalle. Portit paukahtavat taas kiinni, ja ihmisaalto ryntää niitä vastaan ikäänkuin koettaen vielä kerran saada kiinni tuosta valkoisesta näystä. Tällaisena muistaa keisarinna Aleksandran vihkiäispäivän tämän kirjan tekijä, joka oli silloin nuori poika. Hän muistaa samalla parvekkeella seisoneiden huomautukset: "Niin pian hautajaisten jälkeen vietetyt häät eivät voi olla onneksi".
Pietari-Paavalin synkän linnoituksen graniittivalleilla lepäävät tykit ovat alkaneet jymähdellä varhain aamulla. Leskikeisarinna Maria heräsi säpsähtäen ja nousi istumaan vuoteessaan kuunnellen kumeaa pauketta. Eräänä toisena talviaamuna melkein kolmekymmentä vuotta sitten samat tykit olivat ilmoittaneet hänen oman vihkiäispäivänsä aamua… mutta parempi oli olla ajattelematta menneitä aikoja, sillä tänään hän ei ottaisi ylleen lesken surupukua, koska oli hänen vanhimman poikansa, keisari Nikolain, hääpäivä. Se oli lykätty mahdollisimman kauas hautajaisten jälkeen, mutta tänä aamuna vihkiminen oli ehdottomasti suoritettava, koska iltapäivällä alkaisi venäläisten ankara paasto, jolloin kirkko kieltäytyy suorittamasta avioliittosakramenttia. Tämä päivä sattui muutoin olemaan leskikeisarinnan syntymäpäivä. Kuinka onnellinen hän olikaan aina ollut tuon päivän koittaessa, mutta paras oli olla muistelematta niitä asioita! Nyt oli hänen rakkaan Nikolainsa syntymäpäivä, ja hän oli luvannut nousta varhain tarjoillakseen itse aamiaisen rakkaalle lapselleen! Sen jälkeen täytyi pukeutua juhlallisuuksia varten. Nikolai kulta, poikaparka, oli onnen huumauksessa. Tapa vaati, ettei hän saanut nähdä morsiantaan edellisenä iltana, mutta hän oli istunut keisarinna Marian kanssa myöhään valveilla. Hän itse kertoo päivän vaiheista seuraavasti:
Marrask. 14 p., maanantai. Vihkiäispäiväni. Aamukahvin jälkeen koko perhe meni pukeutumaan. Otin ylleni husaarinunivormun ja klo 11 ajoin Mishan kanssa Talvipalatsiin. Koko tien varsi oli täynnä ihmisiä, jotka odottivat näkevänsä, kun äiti ajaisi ohitse Alixin kanssa. Sillä aikaa kun viimeksimainittua puettiin malakiittisalissa, me kaikki odotimme arabialaisessa vierashuoneessa. Klo 12.10 juhlakulkue lähti suureen kirkkoon, josta minä palasin naineena miehenä. Minulla oli sulhaspoikina Misha, Yrjö, Kyril ja Sergei. Malakiittisalissa suku lahjoitti meille suunnattoman hopeajoutsenen. Vaihdettuaan pukua Alix asettui minun viereeni ajopeleihin, joita neljä hevosta veti, ja niin lähdimme Kasanin tuomiokirkkoon edelläratsastajan perässä. Kadut olivat niin täynnä ihmisiä, että saatoimme vain vaivoin päästä eteenpäin. Anitshkovin palatsin pihalla meidät otti kunniatervehdyksin vastaan kaartin ulaanien kunniavartiosto. Äiti odotti huoneissamme ojentaakseen meille leipää ja suolaa. Koko illan istuimme kirjoitellen vastaussähkösanomia. Söimme päivällistä klo 8 ja menimme levolle, koska Alixilla oli päänsärkyä.
Paljoa ennen puolta yhtätoista, joka oli määrätty kokoontumisajaksi, vieraita alkoi kerääntyä Talvipalatsin saleihin. Tästä palatsista Nevski Prospektin varrella olevaan Anitshkovin palatsiin, joka oli keisariperheen asuntona, ja pienen matkan päässä sen takana olevaan suuriruhtinas Sergein palatsiin, jossa keisarin morsian oli tähän asti asunut, katselijoiden laumoja alkoi kokoontua ja tunkeutua kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, joihin kadun varrella riveissä seisovat sotamiehet suinkin sallivat heidän mennä. Tämän kolmatta kilometriä pitkän kadun varrelle oli sijoitettu valiojoukkoja kaartin rykmenteistä. Kunniavartiostonaan ulaani- ja husaarijoukot keisarillinen morsian ajoi talvipalatsiin vähän yli yhdentoista eläköönhuutojen kaikuessa ja vetäytyi yksityishuoneisiin hovinaistensa kanssa. Tsaari, leskikeisarinna, Tanskan kuningas ja Walesin prinssi puolisoineen ajoivat myöskin Anitshkovin palatsista samoihin aikoihin. Talvipalatsin suuret vastaanottohuoneet, joiden vertaisia ei koon eikä upeuden puolesta ole muualla koko Euroopassa, olivat tungokseen asti täynnä väkeä, jonka kultapitsit, jalokivet ja loistavat univormut olivat kirkkaassa sähkövalaistuksessa mitä monivärisin, silmiä huikaiseva näky. Joka saliin ohjasivat yläluokan jäseniä, hovihenkilöitä, erilaisten arvonimien omistajia ja monen eri säädyn jäseniä juhlamenojen ohjaajat, joita seisoi ovien kummallakin puolen pitäen hääsaattuetta varten vapaana kapeaa käytävää huoneiden keskellä.
Kappelin ovella olivat metropoliitta ja papit koolla upeissa kaavuissaan ja messupäähineissään. Asesaliin, jonka seiniä koristivat kulta- ja hopealevyt, olivat asettuneet Venäjän seurapiirien naiset hovipuvuissaan ja päässään helmillä kirjaillut samettikorut ja pitkät, valkoiset harsot. Sitäpaitsi siellä oli ylhäisöä ja neljän ylimmän luokan virkamiehiä. Viereisessä kenttämarsalkkojen salissa, jossa oli viimeksimainittujen luonnollisen kokoiset muotokuvat seinillä, sekä Pietari suuren valtaistuinsalissa oli koolla kunnallishallinnon edustajia ja pormestareja, Venäjän ja ulkomaan kaupan, koti- ja ulkomaisen sanomalehdistön edustajia. Brittiläistä kauppiassäätyä edustivat tunnettujen Hubbardin, Clarken ja Millerin toiminimien päämiehet. Niinikään oli saapuvilla tatarilaisia ja muhamettilaisia kauppiaita, joiden monenkirjavat pitkät silkkitakit antoivat väriä näytelmälle. Nikolai I:n eteishuoneessa ja salissa, joista jälkimmäinen oli palatsin suurin huone, olivat koolla tsaarin sotilasesikunnan jäsenet, suuriruhtinaiden ja ulkomaisten hallitsijoiden palveluksessa olevat upseerit sekä vakinaisessa palveluksessa olevia meri- ja maaväenupseereja. Seuraavassa huoneessa, konserttisalissa, odottivat hovin ylimmät virkamiehet sekä keisarinnojen ja suuriruhtinattarien hovirouvat ja -neidot. Konserttisalin takana oli yksityisiä huoneistoja, m.m. Malakiittisali, josta keisarillinen saattue lähti noin 12.30. Kun suuret ovet avattiin sen edessä, kuului taas linnoituksen tykkien tervehdyslaukauksia. Ensin tuli kaksitellen tulipunaisiin puettuja palvelijoita ja sitten ainakin sataviisikymmentä eri arvoista kamari- ja hoviherraa sekä seremoniamestaria. Hovimarsalkka ja muutamat hänen apulaisensa astelivat kultaisine virkasauvoineen hääseurueen edellä.
Leskikeisarinna ilmestyi näkyviin isänsä, Tanskan kuninkaan taluttamana. Hänellä oli yllään upea valkoinen hovipuku ja päässään helmistä ja timanteista valmistettu pikku kruunu. Heidän perässään tuli nuori tsaari punaisessa husaariunivormussaan taluttaen morsiantaan, jolla oli yllään hopeabrokaadista valmistettu puku. Sen tavattoman pitkää laahustinta kantoi neljä kamariherraa. Päässään hänellä oli timanttikruunu, jonka yläpuolelle kohosi oranssinkukista punottu seppele. Kukat oli tuotu Puolasta Varsovan keisarillisesta kasvihuoneesta. Hänen hartioillaan riippui raskaissa laskoksissa kärpännahkalla reunustettu, kultakudoksinen viitta, jota sitäkin kannattivat hänen laahustintaan kantavat arvohenkilöt.
Walesin prinssi oli pukeutunut venäläiseen rakuunaunivormuunsa, ja Walesin prinsessalla oli yllään upea hovipukunsa, jota koristivat hovisulat ja Englannin naisten hänelle lahjoittamat jalokivet. Yorkin herttualla oli yllään brittiläinen meriväenunivormu. Hessenin ritarikunnan merkki oli tsaarilla ja useimmilla suuriruhtinailla ja prinsseillä. Kaikki muut keisarillisen perheen jäsenet kävelivät saattueessa, ja upseerit ja naiset ulkomaisten kuninkaallisten henkilöiden seurueiden keralla. Venäläiset hovineidot, jotka kävelivät heidän jäljessään, olivat puettuina tulipunaisilla samettilaahuksilla koristettuihin valkoisiin silkkipukuihin päässään pukuihin sopivat valkoiset harsot. Hääsaattueen liikkuessa hitaasti suurten salien läpi kirkkoon joka saliin sijoitetut kunniavartiostot tekivät kunniaa paljastetuin miekoin, ja kummallakin puolella tungoksessa seisova vierasjoukko kumarsi syvään. Kun ei kirkko ollut tarpeeksi suuri edes viidennekselle neljättätuhatta henkeä käsittävästä hääseurueelta, pääsivät vain harvat sisään keisariperheen jäljessä, m.m. diplomaattikunta, joka oli kokoontunut Pyhän Yrjön valtaistuinsaliin.
Venäjän kirkon säätämä vihkimismuoto on kaikille samanlainen, ja siihen kuuluu kolme osaa, joista ennen vanhaan useimmiten kukin suoritettiin erikseen. Ensimmäisenä tapahtui kihlaaminen eli sormusten paneminen ja vaihtaminen, sitten "avioliittoon kruunaaminen", joka on avioliiton varsinainen sakramentti ja johon sisältyy Vapahtajan ja Neitsyt Marian kuvilla koristettujen kullattujen tai kultaisten kruunujen pitäminen, sekä lopuksi "kruunujen syrjäänpaneminen". Toimitus aloitettiin tavanomaisella litanialla, johon kuoro otti osaa, sekä kahdella lyhyellä rukouksella. Sitten annettiin sytytetyt kynttilät morsiusparin käsiin, ja toimitusta suorittava pappi heilutti suitsutusastiaa. Tätä ennen alttarille asetetut kihlasormukset toi sitten kultaisella tarjottimella pappi, joka teki niillä ristinmerkin vihittävän parin edessä lausuen ensin sulhaselle: "Jumalan palvelija Nikolai ottaa aviokseen Jumalan palvelijan Aleksandran". Samaa kaavaa noudatettiin, kun tehtiin ristinmerkki morsiamen edessä. Sitten morsian ja sulhanen vaihtoivat sormuksia kolme kertaa. Sen jälkeen seurasi rukous, jossa anottiin Kaikkivaltiaan siunausta vihityille, minkä jälkeen viritettiin liturgia keisarillisen perheen kunniaksi. Sitten laulettiin seitsemäskahdeksatta psalmi kuoron esittäessä oman osansa kaikkien säkeistöjen välissä. Niiden kysymysten lisäksi, jotka kuuluvat asiaan englantilaisen kirkkokäsikirjan mukaan, pappi kysyi morsiamelta ja sulhaselta kummaltakin erikseen: "Oletko koskaan luvannut itseäsi toiselle?" Sitten taas seurasi litania ja pitkiä rukouksia. Sen jälkeen tuotiin kaksi kruunua, joilla kummallakin pappi teki ristinmerkin. Tämän jälkeen hän ojensi ne sulhaspojille, jotka saivat pitää niitä sulhasen ja morsiamen pään yläpuolella jälkimmäisen kävellessä ensiksimainitun jäljessä kirkon keskelle asetetun pienen rukousalttarin ympäri. Pappi liitti heidän kätensä yhteen kaapunsa alla ja talutti heitä juhlamenojen tässä vaiheessa. Kruunuja pitelivät keisarillisen morsiusparin päiden yläpuolella muutamat naimattomat suuriruhtinaat vuorotellen. Juhlatoimituksen viimeisenä osana oli lyhyt rukous, jonka jälkeen morsiuspari suuteli jumalankuvia ja otti vastaan suvun onnittelut.
Hääsaattue palasi palatsin salien läpi yksityishuoneisiin samassa järjestyksessä kuin edellä on mainittu vain se erotuksena, että keisari ja hänen morsiamensa, joka nyt oli keisarinna Aleksandra Feodorovna, kävelivät leskikeisarinnan ja Tanskan kuninkaan edellä. Pian tämän jälkeen keisarilliset palasivat Anitshkovin palatsiin kansan tervehtiessä heitä haltioissaan. Leskikeisarinnan sekä tsaarin ja tsaarittaren keveitä hovivaunuja veti kumpiakin neljä harmaata hevosta edelläratsastajien jäljessä, ja heidän edellään ratsasti kaksi kasakkaa raivaamassa tietä. Kenties tahallisena vastakohtana äskettäin hautajaisissa noudatetulle mielettömälle tavalle ei poliisi lainkaan estellyt kansanjoukkoja, jotka tunkeutuivat aivan kiinni keisarillisiin ajopeleihin ja tervehtivät niissä istuvia mitä hurjimman haltioitumisen vallassa. Nevski Prospektilla, jossa keisari ja keisarinna pysähtyivät suutelemaan Kasanin Jumalan äidin kuvaa, oli ajopelien muutamia kertoja aivan mahdotonta päästä eteenpäin taajojen väkijoukkojen lävitse, jotka heiluttivat lakkejaan ja nenäliinojaan ja huusivat tsaarille.
Edelläesitettyjen seikkojen avulla lukija voi sommitella täydellisen kuvan päivän tapauksista. Kirjoittaja muistaa vielä erään kuvaavan piirteen. Hänen isoisänsä oli palannut palatsista, jossa hän oli nähnyt hääsaattueen kirkkomatkalla sekä mennen että tullen. Kultakirjaillussa univormussaan vanhus istui perheensä ympäröimänä korkeaselkäisessä nojatuolissa maistellen venäläisten tapaan lasistaan sitruunalla maustettua teetä ja kuvaillen vilkkaasti palatsissa näkemiään. Hän kertoi pitkään nuoren keisarinnan kuninkaallisesta kauneudesta. "Ehdottomasti ihanin morsian, jonka olen koskaan nähnyt", hän virkkoi. Äkkiä hän lisäsi katsellen terävillä silmillään tarkkaavia kuulijoitaan: "Aleksandra Feodorovna on nyt Venäjän kaunein nainen, mutta hänen silmissään on jotakin, mikä saa kylmät väreet karmimaan selkäpiitäni". Tätä seuranneen hiljaisuuden keskeytti isoisän iloinen nauru: "Mutta leskikeisarinna, rakkaani, on yhtä nuori ja viehättävä kuin ennen konsanaan. Jumala suokoon monta elinvuotta äiti kullallemme, Maria Feodorovnalle!"
VII. NUORIKKO
Itsevaltiaan asema on kerrassaan vaativa ja ankara. Sen Nikolai käsitti hyvin häittensä jälkeen, jolloin hänelle ei suotu sitä mitä hän olisi eniten kaivannut, todellista kuherruskuukautta. Oli otettava huomioon valtioasiat ja ankaran hovin vaatimukset. Yksinvaltaisen hallitusmuodon puitteissa ei ole vastuunalaista ministeristöä, eikä päätöksiä voitu tehdä missään tärkeässä asiassa ilman keisarin suostumusta, joten Nikolaille ei suotu yhtään ainoaa lomapäivää. Hovitavat vaativat, että hänen ja Alixin oli käytävä vastavierailuilla suvun jäsenten luona, seurusteltava pääkaupungissa olevien ulkomaisten kuninkaallisten henkilöiden kanssa ja näyttäydyttävä kansalle. Sitäpaitsi olivat vielä sähkösanomat! Koko maailma oli lähettänyt onnittelunsa, ja näiden tervehdysten joukossa oli monta kruunupäiltä ja sukulaisilta, joihin Nikolain ja Alixin oli pakko vastata henkilökohtaisesti. Avioelämänsä ensimmäisen aamun he omistivat sähkösanomavastausten kirjoittamiseen, samalla kun sähkölennätinlaitoksen lähettejä saapui virtanaan, mikä vaellus alkoi vähentyä vasta kolmantena päivänä.
Keisarinna Maria tuli heidän luokseen vieraisille muutamiksi minuuteiksi seuraavana aamuna, ja lounaan jälkeen Nikolai ajoi Alixin kanssa avonaisissa vaunuissa linnoitukseen rukoilemaan rakkaan ja unohtumattoman isänsä haudalla. Kaduilla kansanjoukot tervehtivät vastanaineita, mutta sellaiset ihmiset, jotka muistivat, kuinka Maria Feodorovna oli ajanut Pietarin läpi hääpäivänsä jälkeisenä päivänä, olivat sitä mieltä, ettei keisarinna Aleksandran kuvapatsasmainen kauneus herättänyt sellaista rajatonta ihastusta kuin prinsessa Dagmarin inhimillinen herttaisuus oli synnyttänyt melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Teeaikana perhe "tunkeutui sisään" tuoden lahjoja Alixille ja viipyi sietämättömän kauan. Päivällispöydässä nuorella parilla oli seuranaan Alixin veli, Hessenin suurherttua Ernest, ja sitten heidän oli pakko lähteä asemalle lausumaan hänelle ja muille matkustaville kuninkaallisille henkilöille jäähyväiset. Kotiin palattuaan Nikolai ja hänen nuori vaimonsa näkivät uuden kimpun onnittelusähkösanomia, joiden vuoksi he saivat olla toimessa keskiyöhön asti. Heillä oli ollut puuhakas päivä, mikä ei vastaa meidän käsitystämme täydellisen kuherruskuukauden ihanteesta. Seuraavana aamuna asianomaiset hovipalvelijat eivät herättäneetkään heitä klo kahdeksan, niinkuin määrä oli, vaan tuntia myöhemmin. Nikolain oli pakko pukeutua nopeasti, koska ministerit odottivat puheillepääsyä. Nuori aviomies näki vaimoaan "koko aamuna vain lyhyen hetken ajan". Lounaan jälkeen Nikolai anasti hetkisen viedäkseen Alixin ajelulle; sitten hänen oli mentävä kävelylle äidinisänsä, vanhan Tanskan kuninkaan Kristianin kanssa. Se aika, joka vielä jäi jäljelle ennen päivällistä, käytettiin sähkösanomien kirjoittamiseen, ja illalla "koko suku tuli katsomaan häälahjoja". Viikko kului tällaisella suututtavalla tavalla. Vihdoin nuori pari pakeni maalle. He lähtivät Tsarskoje Selon palatsiin viettämään todellista kuherruskuukautta — neljäksi kokonaiseksi päiväksi! "En voi kuvailla, millainen ilo onkaan elää rauhassa näkemättä ketään — koko päivä ja yö yhdessä". Nikolain riemu on liikuttava, kun hän saattaa merkitä päiväkirjaansa: "Söimme lounasta kahden kesken ja päivällistäkin kahden kesken…" Ja Alix? Hänen sydämensä oli tulvillaan. Ottaen päiväkirjan mieheltään hän kirjoitti sirolla käsialallaan:
Yhä selvemmin, yhä voimakkaammin ja syvemmin rakkauteni ja alttiuteni palkitsivat sinua kohtaan tuntemani kaipuun. En voi koskaan kiittää Jumalaa tarpeeksi siitä aarteesta, jonka hän on antanut minulle ikiomakseni. Mikä onni voi olla suurempi, kuin että minua sanotaan sinun omaksesi, lemmittyni? En koskaan unohda tätä paikkaa, joka on nyt jo minulle rakas vuoden 89 muistojen vuoksi ja — näiden päivien tähden, jotka ovat meidän ensimmäinen rauhallinen aikamme kahden kesken. Jumala siunatkoon sinua, rakas pikku mieheni. Peitän sinun armaat kasvosi suudelmilla.
En koskaan luullut tässä maailmassa voivan olla niin täydellistä
onnea, sellaista yhteyden tunnetta kahden kuolevaisen olennon välillä.
RAKASTAN SINUA — näihin kahteen sanaan sisältyy koko elämäni.
Ei enää lainkaan eroa! Vihdoinkin yhdistyneet, liittyneet toisiimme elinajaksi, ja kun tämä elämä on lopussa, tapaamme jälleen toisessa maailmassa pysyäksemme yhdessä ikuisesti. Sinun, sinun!
Silloinkaan kun rakkaus oli siirtänyt Alixin kaikkien dogmaattisten mietelmien yläpuolelle, ei hän voinut unohtaa niitä periaatteita, jotka olivat vallitsevina hänen elämässään: uskontoaan, kiintymystään entisyyteen ja varmaa asennettaan tulevaisuuden suhteen, mitkä kaikki piirteet olivat hänessä niin selvästi vakiintuneet, ettei hän voinut kuherruskuukauden kiihkeässä hurmiossakaan vapautua niiden vallasta. Hän oli kuitenkin nainen, jonka suonissa virtasi verta; niinpä hän kykenikin käsittämään huvittavia piirteitä pikku seikoissa. Esimerkkinä siitä voi mainita seuraavan lauseen (se on kirjoitettu venäjäksi, jota kieltä hän alkoi oppia puhumaan oikein): "Ei ole hyvä pureskella hampaita yöllä: tätisi ei voi nukkua".
Kun nuori pari palasi Pietariin, asiat sujuivat paremmin, koska ulkomaalaiset kuninkaalliset henkilöt olivat matkustaneet pois lukuunottamatta Alix tätiä (Walesin prinssin puolisoa). Viimeksimainittu ja keisarinna Maria, jotka nauttivat toistensa seurasta, pysyttelivät hyvin paljon yksissä. Pian suku ymmärsi, että nuori keisarinna tahtoi pitää miehensä itse eikä hyväksynyt kaikkiin mahdollisiin vuorokauden aikoihin tehtyjä vierailuja. Aleksanteri III:n kuoleman aiheuttama hovisuru vaikutti sen, ettei ollut paljon virallisia kutsuja suoritettavana, eikä lainkaan huvituksia. Tämä soi Nikolaille ja Alixille aikaa nauttia toistensa seurasta, mistä seikasta he olivat hyvinkin iloisia. He asuivat edelleenkin keisarinna Marian Anitshkovin palatsissa, sillä välin kuin heidän huoneitaan suuressa Talvipalatsissa pantiin uudelleen kuntoon ja sisustettiin heidän henkilökohtaisesti valvoessa töitä. Uudenvuoden iltana Nikolai huomauttaa:
Oli kauheaa seisoa kirkossa ja ajatella sitä hirveää muutosta, joka on tapahtunut tänä vuonna. Mutta minä panen kokonaan luottamukseni Kaikkivaltiaaseen ja otan uuden vuoden vastaan pelottomin mielin… Menetykseni on korvaamaton, mutta Jumala on antanut minulle sellaisen onnen, josta en uskaltanut uneksiakaan. Hän on antanut minulle Alixin.
Niin kuluivat päivät ja kuukaudet yhtämittaisessa ilossa toinen toisensa omistamisesta. Toukok. 14 p. 1895 Alix huomauttaa tavanomaisen täsmälliseen tapaansa.
Nyt olemme olleet naimisissa puoli vuotta. Et voi käsittääkään, kuinka tavattoman onnelliseksi olet tehnyt vaimosi. Jumala siunatkoon sinua, oma uskollinen rakas mieheni — tunteeni muuttuu päivä päivältä puhtaammaksi, voimakkaammaksi, syvemmäksi.
Kesäkuun kolmantena päivänä puolisot tekevät pyhiinvaellusmatkan Pietarhovin palatsin (se on lähellä Pietaria Suomenlahden rannalla) puistossa olevalle huvihuoneelle katsomaan lapsuusajan rakkautensa muistoa, yhteen piirrettyjä nimikirjaimiaan, jotka Nikolai oli kaivertanut kymmenen vuotta aikaisemmin ikkunan pieleen. Heidän välillään on nyt side, joka on voimakkain avioliiton siteistä. Alix kuiskaa eräänä päivänä salaisuuden Nikolain korvaan; siitä pitäen heidän ajatuksensa lakkaamatta palasivat siihen.
Armas kelpo mieheni, vaimosi rakastaa sinua syvästi ja voimakkaasti, olet ainoani ja kaikkeni. Muutamia kuukausia vielä, ja sitten… oi enkelini, mikä suunnaton onni… meidän… meidän ikiomamme… mikä onni voi olla suurempi? Vaimon täytyy nyt vain koettaa olla mahdollisimman hyvä ja kiltti, sillä muuten eräs pikku olento voi joutua kärsimään… suuri suutelo.
Koko Venäjä tiesi, mitä oli odotettavissa, ja toivoi kruununperillistä. Marraskuun kolmantena päivänä keisarinna Aleksandra synnytti esikoisensa: suuriruhtinatar Olgan. Maa oli pettynyt, mutta Nikolai, joka iloitsi tietäessään rakkaan Alixinsa selviytyneen vaarasta, riemuitsi tyttärestä.
Tätä päivää en ikinä unohda. Olen kärsinyt hyvin, hyvin paljon tänään. Jo klo 1 ap. alkoivat tuskat, jotka estivät Alix kullan saamasta unta. Hän makasi koko päivän vuoteessaan hirveissä tuskissa, lemmitty raukkani. En voinut katsoakaan häneen. Äiti tuli noin klo 2 ip. Pysyimme koko ajan Alixin läheisyydessä. Kellon lyödessä yhdeksän hengähdimme helpotuksesta kuullessamme lapsen kirkumista. Iltarukouksen aikana Jumalan meille antama tytär kastettiin Olgaksi. Kun kauhu oli haihtunut ja kiihtymys lakannut, tuntui minusta tuon tapauksen vuoksi aivan kuin olisin ollut taivaassa. Jumala olkoon kiitetty: Alix kesti koettelemuksen hyvin, ja illalla hän oli reippaalla mielellä.
Alix oli pettynyt. Hän oli toivonut saavansa pitää sylissään poikalasta ilahduttaakseen Nikolaita ja tyydyttääkseen kansaa. Mutta hänen ensimmäinen tunteensa ei kestänyt kauan, kun lapsi oli laskettu hänen rinnalleen. Hiipiessään huoneeseen Nikolai näki vaimonsa uinuvan tyytyväinen hymy huulillaan ja pikku tytär hellästi sylissään.
Avioliittonsa alkuaikoina keisarinna Aleksandra ei näytä välittäneen politiikasta. Hän jätti sen anoppinsa huoleksi, jonka kanssa keisari neuvotteli joka päivä, koska leskikeisarinna oli ollut myöskin Aleksanteri III:n uskottu ja tunsi hänen mielipiteensä ihmisistä ja asioista. Miksi nuori tsaaritar olisikaan vaivannut mieltään tyhmillä valtiollisilla asioilla, kun hän oli rakkauden kuningatar? Perhe-elämään mieltyneenä hän vapaaehtoisesti luovutti leskikeisarinnalle ensimmäisen sijan hovin asioissa, koska ne vaivasivat häntä. Omasta puolestaan hän oli läsnä virallisissa juhlamenoissa velvollisuudesta eikä omaksi ilokseen. Hänen suhteensa keisarillisen perheen jäseniin olivat myöskin viileät. Hän muisti ylpeiden suuriruhtinattarien alentuvan käytöksen niiltä ajoilta, jolloin hän itse oli vain köyhä saksalainen prinsessa. Hän halusi saada heiltä osakseen korkean asemansa edellyttämän kunnioituksen hivenenkään vertaa vähentymättömänä. Kun suvun naiset riitaantuvat, miehetkin joutuvat mukaan kiistoihin. Oli niin ollen luonnollista, että Nikolai omaksui vaimonsa käsityskannan. Miehensä sukulaisista Aleksandra tapasi useimmin Nikolain sisarta Xeniaa, joka oli mennyt, samana vuonna kuin hänkin, naimisiin erään serkun, suuriruhtinas Aleksanteri Mihailovitshin kanssa. Xeniallakin oli pikku tytär, ja nuorilla äideillä oli lastenhuoneissaan yhteinen harrastusten kohde ystävällisten suhteiden solmimiseksi. Mutta jos jo Aleksanteri III oli pitänyt sukunsa jäsenet loitolla, Nikolai II meni vielä pitemmälle tähän suuntaan, niin että hänen seurustelunsa useimpien heidän kanssaan oli luonteeltaan tilapäistä ja vailla välitöntä vilpittömyyttä. Näin muodostui kuilu, joka pysyi muuttumattomana kaksikymmentä vuotta. Kun vallankumouksen aikana tehtiin yritys sen täyttämiseksi, oli jo liian myöhäistä.
Seurapiirejä suututti keisarinnan eristyneisyys ja hänen asenteensa, joka esti heitä näyttelemästä pukujensa ja jalokiviensä upeutta. Pian taikauskoinen kansa alkoi kuiskailla keisarinnan nimen kuullessaan: "Niin, hän on kaunis, mutta kylmä! Hän tuli morsiameksi kuolinvuoteen ääressä. Olivathan häntä vihittäessä työmiehet vielä olleet täydessä touhussa laittaessaan Aleksanteri III:n hautaa lopulliseen kuntoon! Se on paha enne!" Sitten hänelle annettiin liikanimi: Njemka — saksatar. Prinsessa Alix, kuningatar Viktorian tyttärentytär, saksalainen! Kuusivuotiaasta asti hän oli kasvanut Englannissa isoäitinsä hoidossa, ja englannin kieli tuntui hänestä tutummalta kuin saksa: hänen elintapansa olivat läpeensä englantilaiset. Ujo, onneton morsianraukka — häntä sanottiin Njemkaksi, ja Njemkana hän pysyi. Hän ei päässyt koskaan kansan suosioon, vaikka hän koettikin myöhemmin parhaansa mukaan haihduttaa ennakkoluuloja, jotka olivat muodostuneet hänestä. Epävarmaa on, aavistiko hän ensimmäisinä onnellisina vuosina, millainen alhaisten vihjausten musta pilvi oli kokoontunut hänen ylleen, niin kokonaan hän oli vajonnut omaan onneensa. Sitäpaitsi hänen oli järjestettävä tärkeitä asioita. Hänen pikku tyttärelleen Englannista lähetetty imettäjä osoittautui pahaluontoiseksi, joten oli välttämättä päästävä hänestä eroon. Tämän vaikean pulman mainitsee päiväkirjassaan erikoisesti Nikolai, joka näyttää osoittaneen enkelimäistä kärsivällisyyttä kaikissa Alixia koskevissa asioissa. Palkinnoksi hän sai Alixin rakkauden.
Armas Nickyni, mitkään sanat eivät voi ilmaista, kuinka syvästi rakastan sinua, päivä päivältä yhä enemmän, syvemmin, vilpittömämmin. Armas mieheni, uskotko sen, tunnetko, kuinka sydämeni lyö nopeasti ja ainoastaan sinulle, mieheni? (Maalisk. 29 p. 1895.)
Nikolain ja Alixin poikkeuksellinen rakkaussuhde ei estänyt heitä kokemasta perheikävyyksiä. Ne aiheutuivat jälkimmäisen pikaisesta luonteenlaadusta, eivätkä sanat, joita hän lausui, aina olleet miellyttäviä. Hän katui nopeasti ja riensi rakkaan Nickynsä luokse.
Suo minulle anteeksi kaikki tylyt sanat, jotka olen sinulle lausunut. Ollessani hyvin väsynyt olen vastannut sinulle töykeästi! Anna minulle anteeksi, oma kultani! Kaduin sitä heti sydämeni pohjasta. Jumala siunatkoon sinua ja antakoon sinulle voimaa, rohkeutta ja tarmoa kaikissa yrityksissäsi rakastetun maamme hyväksi. Suutelen sinua hellästi. Vaimosi.
Nikolai oli lapsuudesta asti kasvatettu siihen horjumattomaan vakaumukseen, että itsevaltias on jumalallista alkuperää. Alixin luonteen taipuvaisuus mystillisyyteen vaikutti, että hänen oli helppo omaksua täysin sydämin sama mielipide. Molemmat puolisot olivat vakuutetut siitä, että Venäjän oli Jumala uskonut keisarille sekä että hallitseminen oli peritty velvollisuus, jota ei voinut jakaa toisten ihmisten kanssa. Nikolailla ei ollut suurtakaan iloa vallan omistamisesta, jota hän pelkäsi ja jonka hän otti vastaan välttämättömyyden pakottamana taakkana, sillä häntä ei oltu koskaan tutustutettu kansanvallan alkeellisimpiinkaan periaatteisiin, vaan hän piti sitä yksinomaan vallankumouksena. Alixin vallitsevin luonteenpiirre oli ujous, joka aiheutti hänelle sietämätöntä kärsimystä sellaisten ihmisten seurassa, joita hän ei tuntenut hyvin. Nämä seikat yhdessä saivat perhe-elämän sydämellisyyden tuntumaan heistä molemmista paratiisilta.
Aivoihin kertyneet vaikutelmat virkoavat äkkiä eloon valaisten entisyyttä. Tekijä muistaa nyt käyneensä poikasena ystävällisen palatsinpäällikön opastuksella katsomassa keisarillisten huoneistoa heidän poissaollessaan. Majesteetilliset, tyhjät salit ja upeasti koristetut huoneet, joissa heidän elämänsä virallinen puoli paljastui kaikessa kaavamaisessa komeudessaan hämmästyneen katsojan nähtäväksi, eivät herättäneet mitään täsmällistä mielikuvaa. Sitä elävämpi on yksityiseen käytäntöön määrättyjen huoneiden muisto. Niitä ei ollut monta. Ensinnäkin kirjastohuone, jossa oli kirjoituspöytä. Viimeksimainittu näytti kerrassaan suhteettoman pieneltä verrattuna suunnattoman suuriin kaksirivisiin kirjakaappeihin, jotka taas puolestaan näyttivät kääpiömäisiltä tavattoman kookkaassa huoneessa. Sitten oli keisarinnan arkihuone, joka oli peitetty tomuverhoilla ja näytti sen vuoksi hyvin persoonattomalta, sekä makuuhuone. Viimeksimainittu oli suuri huone palatsin nurkassa, ja sinne tuli valoa kahdelta suunnalta suurista kaari-ikkunoista. Siellä oli kaksi seikkaa, joihin huomio kohdistui: jostakin vaaleasta puusta tehty suuri vuode ja kokoelma pyhäinkuvia, jotka peittivät vuoteen toisella puolella olevan seinän katosta melkein lattiaan asti. Tarkka muistikuva luo valoa taaksepäin entisyyteen, niin että tekijä näkee nyt silmiensä edessä tuon kaiken: suuren vuoteen, joka on yhteiselämän vertauskuva, ja seinällä vieri vieressä jumalankuvat, joissa kimmelsi kultaa, hopeaa ja jalokiviä, sekä niiden edessä kalliissa metalliketjuissa riippuvat vähäiset valaistuslaitteet.
Pojan uteliaisuus houkutteli vielä tutkimusmatkalle kahteen pieneen pukeutumis- ja suureen kylpyhuoneeseen, johon päästiin seinälaudoitukseen sovitetusta salaovesta. Siinä kaikki. Suuri vuode ja jumalankuvat olivat keskuksena keitaassa, jonne yksityiselämä oli paennut ulompana olevien, kaavamaisen juhlallisten huoneiden kylmyyttä. Nikolai ja Alix painautuivat toisiinsa pienessä turvapaikassaan koettaen olla ajattelematta sitä kalseaa yksinäisyyttä, joka ympäröi heitä joka taholla. Sellaista oli Pietarin Talvipalatsin upeudessa. Seuraavan kuvauksen on esittänyt muuan keisarinnan läheinen ystävä [62] hänen Tsarskoje Selossa olevasta yksityisasunnostaan; Tsarskoje Selo oli keisarillisen perheen maaseutuasunto, jonne oli pääkaupungista matkaa neljättä kilometriä.
Keisariparin makuuhuone oli suuri kaksi-ikkunainen huone, josta oli näköala puistoon… Vaaleasta puusta tehty iso kaksoisvuode oli lähellä ikkunoita, joiden välissä oli keisarinnan pukupöytä. Vuoteen oikealla puolella oli seinässä pieni ovi, joka vei pieneen ja pimeään, riippuvien lamppujen valaisemaan rukouskammioon. Siellä keisarinnan oli tapana rukoilla. Kammiossa oli pöytä ja rukousalttari, jolla oli raamattu ja Vapahtajan kuva… Keisarillisen palatsin huonekalut oli verhottu paksulla kukallisella kankaalla, ja lattialla oli hyvin tavallisen näköinen värikäs, pehmeä, kukikas matto. Keisarin pukeutumishuoneen erotti makuuhuoneesta käytävä; toisella puolella oli keisarinnan pukuhuone ja kylpyhuone — mutta voi, miltä se näyttikään, kun ajatteli huhuja, joita oli liikkeellä hänen ylellisyydestään ja "omituisista" mieliteoistaan! Kylpyhuone ei ollut lainkaan ylellinen hopea- ja marmorihuone, vaan pimeä komero, johon oli sijoitettu vanhanaikainen amme, ja keisarinna, joka rakasti viktorialaista siisteyttä, vaati, että kylpyamme oli päivän ajaksi peitettävä irtonaisella kretonkiverholla…
Rajattomilla käyttövaroillaan keisaripari olisi voinut järjestää elämänsä sellaisella ylellisellä ja mukavalla tavalla, joka on yleistä ylpeiden miljoonamiesten keskuudessa. Mutta heidän makunsa ja tarpeensa olivat peräti yksinkertaiset, ja ainoa seikka, jota he todella kaipasivat, oli saada olla yhdessä ja viettää elämänsä täysin eristettyinä maailmasta nauttien vain toistensa seurasta. Nikolai noudatti isänsä Aleksanteri III:n esimerkkiä, sillä hänkin oli ollut koti-ihminen ennen kaikkea. Mutta ajat muuttuivat nopeasti, ja jos itsevaltius aikoi pysyä pystyssä, sen täytyi näytellä osaansa elävänä kansallisena laitoksena, jokapäiväisten yksityisihmisten elämää paljoa korkeammalla tasolla.