— Kaunis Hao-Kea, orja on aina orja.
Minä kauhistuin. See-Sean ohitse oli eteeni välähtänyt aitioseinä ja sen takana seiso vain ja kulkevain ihmisten kihisevä paljous. Epätoivoisesti ponnistaen kykenin näkemään päätykaaren ja jättiläismäisen Tai-Wang-Jeon. Siitä pitelin kiinni, kunnes hämystä erottui kelluva maapallo, aitio-aukkojen sadat muut Tai-Jeot ja lopulta tämä viimeinen, lepoverkollaan loikova Tai-Morris-Jeo. Jostakin kaukaa häämöitti terävä nenä ja kappale leveätä otsaa, ja taempana seisoi kaksi vakavan näköistä olentoa, väsynyt ilme laihoilla kasvoillaan.
Huomasin voivani laajentaa näköpiiriäni. Mutta samassa terävä nenä liikahti, ja minä ummistin silmäni helpotuksen horroksiin.
— Oi suuri Tai-Morris-Jeo, piipitti ääni, — tämä mies on mitä alhaisin, sieluttomin orja tahi — tahi —
— Tahi? kysyi Morris-Jeon ääni.
— Tahi sitten — sitten —
— Tai-Leon, miksi änkytät? Olethan pannut liikkeelle koko taitosi. Vai epäiletkö kykyäsi?
— Oi suuri Tai-Morris-Jeo, minä olen taistellut oman henkeni uhalla, olen pannut liikkeelle senkin varavoiman, jota tähän asti en ole tarvinnut.
— Tai-Leon, tämä mies, sanoit, on alhaisin sieluttomin orja tahi —
— Tahi — tahi sitten — Tai-Jeo.
— Tai-Jeo?
Siinä äänessä särähti sävy, joka kiskaisi minunkin silmäni auki. Näin Morris-Jeon ryntäävän Tai-Leonin eteen, ja tämä vapisi kiireestä kantapäähän.
Ja silloin Morris-Jeo äkkiä nauroi.
— Verratonta! sanoi hän. — Suurenmoista! Bei-Woo! Tule tänne! Katsoppa tuota… Sinä olet saavuttanut erinomaisen ennätyksen. Olet vanginnut itse Tai-Jeon. Suuri Kaikkeus, sinä olet tehnyt sen, mitä yksikään vaanija ei sinua ennen ole tohtinut uneksiakaan. Miksi sinut tästä urotyöstä nimittäisinkään! Se on pulmallinen kysymys.
Ja hohottaen naurua, jonka pohjalla kumahteli pöyristävä julmuus, hän jatkoi minuun tuijottaen:
— Nouse, Lao-Koo! Mistäpä minä olisin tiennyt, että uljaan ryhtisi alla piili vertaiseni suuruus. Ylös, Tai-Jeo, sinun paikkasi ei ole halvan lattian tasalla. Haa, mitä näenkään! Eikös helmeilekin nöyryytyksen hiki ohimoillasi! Tai-Leon, kuinka tämän selität?
Hänen naurunsa oli poissa, ja tutisevaan Tai-Leoniin murjotti pari kysyvää silmää.
— Oi suuri Tai-Morris-Jeo —
— Niin, oi sinä suuri häätäjä. Nostaako hengen pakotus tuollaiset helmet halvan pink-feinkin otsalle?
— Se on — se on — pelko, oi suuri Tai-Jeo, vastasi ääni vapisten.
— Hi siis sinua voimakkaampi vastustuskyky? Morris-Jeo nauroi omalle sukkeluudelleen, mutta minä olin huomaavinani Tai-Leonin silmissä epävarman välähdyksen. Bei-Woo heittäytyi suulleen korokkeen laidalle ja ulvahti kuin nälkäinen naarassusi:
— Oi suuri Tai-Morris-Jeo, salli halvan palvelijasi riistää tuolta sieluttomalta orjalta hänen aineensa. Hän on pink-fei, mutta hän oli polttamani Tai-Joonin palvelija.
Tuon äänen kuullessani tunsin hikeni kuivuvan. Morris-Jeo silmäili häntä kuin muuta ajatellen, katsahti minuun ja pyörähti konelaitteen puoleen.
— Mitä sanoikaan Neuvosto, virkkoi hän. — Vaanija Rai-Sunin todistus: Tai-Joon oli suuri mies. Hän poisti orjan merkin samoinkuin vaalensi hänen värinsäkin. Ja merkki oli: 2-16-763. Bei-Woo!
— Oi suuri Tai-Jeo —
— Sinä tarkastit Tai-Joonin pesän?
— Tarkastin, oi suuri Tai-Jeo.
— Ja mitä näit?
— Näin kolmen koneen läikät. Ne kaikki eivät olleet kontaktikoneita, oi suuri Tai-Jeo.
Morris-Jeon silmissä välähti.
— Orja Lao-Koo, sanoi hän, — astu eteeni! Toisen kerran polveni nousivat kapinaan. Tuntui kuin olisin koskettanut polttotankoa, kun jalkani tapasi korokkeen reunan. Mutta seisoessani siinä suuren Tai-Morris-Jeon tasalla ja tuntiessani katsovani häntä äskeistä korkeammalta, vastasin itsekin ääntäni vavahtaen:
— Oi suuri Morris-Jeo, minä seison edessäsi. Hän vilkaisi minuun, vilkaisi naiseen ja nähtyään tämän peittämättömän ihailun ilmeen hän virkahti:
— Tai-Hudson!
— Suuri Tai-Jeo, mörähti toinen loitommalla törröttävistä irvikuvista.
— Tai-Hudson! Ennen ensi nousua saa orja Lao-Koo merkkinsä: 2-16-763. Sinä tarkistat sen oikeaperäisyyden. — Ja ennenkuin irvikuva kerkisi vastata, jatkoi hän naisensa leuanalustaa hyväillen: Hao-Kea, minä olen luvannut. Ensi nousussa ilmestyy orja Lao-Koo kammioosi.
Hän hymyili loukkaantuneelle ilmeelleni ja heittäytyi lepoverkkoonsa. Nuorukaisten ja neitosten kehä alkoi sulavan liikehtimisensä, jostakin pillahti soimaan tyynnyttävä sävel, ja kauniin Hao-Kean katse tuikahti läpi palaavan sinihohteen.
Tai-Hudsonin selkänikamiin tuijottaen kuljin puolihorroksissa läpi kymmenien valovivahdusten, kunnes heräsin siihen, että joku väkivallalla koukisti vasenta käsivarttani.
Kuolema ja kirous! Tunsin kirvelevän tuskan kainaloni alla.
Minä olin orja Lao-Koo — laillistettu numerolla 2-16-763.
KAHDESTOISTA LUKU
Minulle tarjotaan naisen lihaa
Unettavan hämärässä huoneessa Tai-Hudson osoitti minulle lepoverkon ja laski käteeni ravintoletkun.
— Syö, sanoi hän yksikantaan. — Tänä päivänä on aineesi kulutus suuri.
Kahdesti minua ei tarvinnut käskeä, sillä ensiksikin olin jo oppinut tietämään, että kuuliaisuus harvasanaisuuden rinnalla oli Tshung-Kingin suurimpia hyveitä, ja toiseksi olin nälkäinen kuin antiikin susi.
Mutta hetkisen kuluttua tulin lähemmin ajatelleeksi Tai-Hudsonin sanoja.
— Miksi tulee ainekulutukseni olemaan suuri, oi suuri Tai-Hudson? kysyin päästäen tuokioksi letkun.
— Miksikö! Etkö ole milloinkaan tuntenut kulutuksen hekumaa, orja? nauroi hän.
Hänen rauhallisen irvistyksensä vuoksi olin jo oppinut häntä kunnioittamaan.
— En, oi suuri Tai-Hudson, vastasin.
Hän tarkasteli minua kiireestä kantapäähän, ravisti päätään ja irvisti hyvänsuovasti. Ja hän antoi minun jälleen syventyä letkun imemiseen, ennenkuin uudestaan avasi ohuthuulisen irvisuunsa.
— Kolme annosta, sanoi hän vääntäen ravinnonpäästäjää. — Sinun ruumiisi tulee tosiaankin sen tarvitsemaan. Kautta Avaruuden, orja, kaunis Hao-Kea tyytyy sinuun! Ja kuitenkin, jos tunnen hänet oikein, imee hän värin suonistasi ja saattaa nivusesi kaipaamaan lepoverkkoa.
Kautta kaiken syntisen, hän lienee puhunut paljonkin. Mutta minä tunsin ruumiini nauttivan lepoverkon pehmeästä joustavuudesta ja näin See-Sean ihanan olennon liihoittelevan ympärilläni —
Herätessäni tajusin läheisyydessäni oudon äänen.
— Orja Lao-Koo! sanoi kolmen polttajan roteva etumies. — Kauniin
Hao-Kean kammiossa odottaa sinua smaragdin himmeä hohde.
Ponnahdin jaloilleni. Lihasteni syyhy pani minun miettimään, miltä tuntuisi lyödä nuo kolme ylimielistä polttajaa maahan. Mutta entäpä sitten? Mihin kääntyisin tässä tuntemattomassa sokkelossa? Kuinka pitkälle päästäisivät minut nuo itsestään aukenevat seinät?
Hillitsin haluni ja seurasin heitä.
Jo neljännen seinän takana avautui eteeni pieni huone, katto korkealla ja katon kuvussa hehkuva aurinkokello, jonka keskellä veristävä sydän kärjellään osoitti vuorokauden ensimmäistä hetkeä. Seinille oli kuvattu notkeavartaloisia naisia ja nuorukaisia, jotka silmät palavina sulautuivat lemmenleikkiin ja heidän asentojensa olisi pitänyt kyetä herättämään köyhinkin mielikuvitus.
— Kaunis Hao-Kea, sanoi vartijani ääni, — orja Lao-Koo on astunut kammioosi.
Vastaani liihoitteli tyynnyttävän viheriästä hämärästä parvi ihastuttavia naisolentoja. Heidän tanssivia liikkeitään säesti lirisevä soitanto. Ja kun heistä ensimmäisen sametinpehmoinen käsivarsi kahlitsi oikean käteni ja toisen siloinen poski siveli vasenta olkaani, näin kolmannen hymyilevien kasvojen työntyvän silmieni tasalle ja tunsin huulillani herkullisen, aisteja hivelevän maun.
Huumaantuneena ja tahdottomana painuin tämän viehättävän virran uomaan. Naisruumiitten viettelevässä kosketuksessa tunsin kaiken järjellisen vähitellen vaimenevan, ja sijalle tuli jotakin uutta, mikä souteli suonissa ja ajoi kuuman veren aivoihini. Kuin pitkäisenä hymninä kuului hymyileviltä huulilta:
"Suuri Kaikkeus suokoon sinun verellesi voimaa, antakoon aueta suontesi runsahan sadon, syösköhön tulena silmäisi hellimmän hehkun, ajakoon armotta aineesi lihaa ja verta hekuman helteessä hengestä henkehen toiseen."
— Miksi pakenet? pääsi huuliltani. — Miksi pakenet minua, nainen?
Ilkamoiva nauru lirisi kymmenillä huulilla, ja tavoittamani vartalo liukui kädestäni kuin aineeton varjo. Tiesin, että edessäni oli kaksi tietä ja että tämä niistä oli väärä, mutta tahdoin seurata sitä kappaleen matkaa. Noista keijukaisista ottaisin yhden ja rusentaisin hänet hurjaan syleilyyni, maksoi mitä maksoi.
— Nainen! sanoin karaten heistä viehättävimmän kimppuun. Tapasin hänet vyötäisistä, sieppasin höyhenenä syliini ja kumartuen läähättävän poven yli painoin huuleni hänen huulilleen.
Samalla hetkellä heitä oli kymmenen sylissäni. Heidän ilkamoiva temmellyksensä harhautti jokaisen otteeni, ja kymmenen nauravaa suuta sekoitti harkituimmankin liikkeeni.
— Miksi pakenet? huusin kiihtyneenä.
He olivat livahtaneet käsistäni, ja viimeistä heistä tavoitellessani äkkäsin rynnänneeni rauhallisena seisovaa, herttaisesti hymyilevää olentoa kohti.
Se oli Hao-Kea.
Hänen solakkaa vartaloaan koristi rintojen alta lanteille helisevä spektrinkirjava merihelmivyö, hänen ruumiinsa tuoksui eriskummaista, kiihoittavaa hajua, ja hänen kätensä ojentuivat minua kohti eleellä, joka puhui julkean selvää kieltä.
Myönnän sen: heittäydyin hänen syliinsä minussa äsken heränneen kiihkon vallassa. Puristin hänen notkean vartalonsa itseäni vasten niin rajusti, että hänen keuhkojensa ilma puhisi kuumana suihkuna kasvoihini. Ja hänen silmiensä syvyyteen tuijottaen imin hänen huuliltaan senkin viimeisen ilman, joka hänen rinnassansa vielä sykkäili.
— Aa-ah! sanoi hän raukeana taipuen houkuttelevan lepoverkon jousteelle. — Lao-Koo, sinä olet se, jota ruumiini riutuakseen on odottanut.
Hän ummisti silmänsä huulien autuaallisesti hymyillessä. Ja silloin minä heräsin.
— Hao-Kea! sanoin ympärilleni pälyen. — Mihin nuo naiset ovat kadonneet?
— Naiset? Ah, he ovat menneet; he ovat tehneet tehtävänsä.
— Tehtävänsä! Ah, niin — minut vietelläkseen? Hän hymyili ja supisti meheviä huuliaan.
— Lao-Koo, minun huuliltani maistunee hyytelö yhtä hyvältä. Lao-Koo, laskuun on enää vain neljä lyhyttä hetkeä.
Käden viedessä vadilta suulle herkullista hyytelöä hänen raukea katseensa pälyi aurinkokellon osoittajaan. Huoneen himmeä valo oli vaipunut herttaiseen kuutamohämyyn, ja jossakin kaukana aloitti hivelevä sävel huumaavan crescendonsa. Värisevä käsi kosketti käsivarttani —
— Hao-Kea! sanoin. — Kautta Suuren Kaikkeuden, voiko kukaan kuulla meitä?
— Lao-Koo, minun kammiossani ei meitä kuuntele ainoakaan korva.
— Eikö Tai-Jeon?
— Hänen henkensä läsnäolon olen oppinut tuntemaan. Ja sitäpaitsi — hänellä on tuhatneljäsataa vaimoa.
— Hao-Kea! Kuinka voin päästä täältä ulos?
— Laskussa sinut noutaa Hudsonin vartiosto. Lao-Koo, ruumistani polttelee —
Kiskouduin irti hänen pyörryttävästä syleilystään. Tartuin molemmin käsin hänen ojennettuihin käsivarsiinsa ja pinnistin koko tahtoni katsoessani hänen säikähtyneihin silmiinsä.
— Hao-Kea! sanoin. — Voisin kenties rakastaa sinua, toisissa oloissa. Oman kammioni kajasteessa voisin tyydyttää veresi kaipuun. Mutta tässä, toisten tuomana, toisten noutamana — en koskaan. Hao-Kea —
— Orja! keskeytti hän leimahtavin katsein. — Orja! Minä olen suuren
Tai-Morris-Jeon kuudestoista puoliso. Ja hän on antanut sinut minulle!
Äänessä värähti uhka.
Silloin kuohahti minunkin sisässäni. Koko hetkellinen hehkuni oli kuin poispyyhkäisty, ja vain työläästi pidätin totuuden purkausta.
— Hao-Kea! sanoin. — Tai-Jeo on antanut minut sinulle, se on totta. Kuitenkaan en tiedä, millä oikeudella. Mutta minä en vastustele. Ota minut.
Vain hetkisen välkkyivät hänen silmänsä. Ja sitten hän ymmärsi.
— Sinä et tahdo? läähätti hän suoristaen uhkean vartalonsa. — Sinä et tahdo!
Kuinka viettelevä olikaan tuo kiukun jännittämä olento! Äkillisellä liikkeellä hän kietaisi kätensä kaulaani ja painoi tulisen suudelman huulilleni. Tunsin hänen povensa läähätyksen ja näin hänen silmiensä hurjan hehkun.
Ja silloin hän jähmettyi, räpytti silmiään kuin katseen hypnotisoima koira ja antoi otteensa herpaantua.
— Sinä et ole orja! sanoi hän silmiini katsomatta. Pakeneva musiikki vihlaisi viimeisen intohimoisen teemansa. Kuuntelin sen kuolevaa kaikua.
— Hao-Kea! sanoin nostaen vasemman käsivarteni. — Tässä on orjan merkki. Mutta vaikka se on leimannut ruumiini toisen omaisuudeksi, on se jättänyt sieluni koskemattomaksi. Kaunis Hao-Kea, sieluni ei tahdo.
Kuin raipan sivalluksen tyrmistämänä hän hoippui verkolleen, ja hapuileva käsi löysi koneen nappulan. Oikeanpuolinen seinä aukesi, huoneeseen astui puoli tusinaa rotevia polttajia, ja kohta tunsin olevani heidän käsiensä kahlehtimana.
— Hän on uhmannut suuren Tai-Jeon tahtoa, kuulin Hao-Kean puhisevan.
Silloin minua sydännytti etumiehen häikäilemätön kouristus. Tartuin häntä kainaloihin ja pyyhkäisin kolme ärhentelijää maahan.
— Hao-Kea! sanoin pudistaen miestä kuin nukkea. — Sinä olet riistänyt minulta toivon tulevaisuudessa nähdä sinut kammiossani. Mutta kuitenkin, jos niin tahdot, voi tämä kuuliainen ystäväni heti täyttää sijani rinnallasi.
Minun täytyi keskeyttää puheeni. Muuan miehistä oli peräytyessään kohottanut polttotankonsa, ja näin jo kipinän sen kärjellä. Voimakkaalla heitolla sinkosin elävän nuijani hänen syliinsä ja jäin malttini palatessa odottamaan mielettömän leikinlaskuni seurauksia.
— Lunarian sokeus! kuulin seinämältä kirahduksen. Ja seuraavalla hetkellä singahti välähtelevä lanka olkapäilleni sitaisten silmänräpäyksessä ruumiini jäykkiin kapaloihin.
— Muistele Hao-Keaa, kun lihasi kiehuu nousevan auringon paahteessa, sähisi ihana nainen polttajain tarttuessa minuun kuin rakennushirteen.
Olin välttänyt Tshung-Kingin irstan, mutta edessäni häämöitti suuren
Tai-Morris-Jeon viha.
Mitähän Mason olisi tästä sanonut!
KOLMASTOISTA LUKU
Minua purraan — ja minä puren
Minut heitettiin eräänlaiseen pilkkopimeään, ahtaaseen kaivoon. Pitkin ruumistani kapaloivaa lankaa sävähti poltteleva virta, ja tunsin kiitäväni huimaa vauhtia alaspäin.
Vaistomaisesti tein liikkeen saadakseni jostakin kiinni. Kummastuksekseni katkeilikin kapalolanka kuin kastunut paperiköysi, ja käteeni osunut pätkä hupeni sormissani olemattomiin.
Puutunut jalkani tapasi kylmän metalliseinän.
Seuraavalla hetkellä tiesin laitteen äkkiä pysähtyneen, ja nykäisy ilmaisi minulle, että olin erehtynyt suunnasta. Yllätyksen varmensikin kohta seikka, joka sai minut kavahtamaan istualleni: tämän kummallisen kulkuneuvon katto revähti auki, ja seinämäin neliöstä paljastui tähtikirkas taivas, joka laajenemistaan laajeten hurjaa vauhtia karkasi vastaani.
Kuolema ja kirous! Juuri kun olin ihastuksissani alkanut hapuilla luulotellun lentotuolini ohjauskampea, tunsin alustani äkkiä kallistuvan, ja pyllähdin nurinniskoin kostealle maankamaralle. Vieressäni nousi jykevä metallikansi, liikuskeli ja hoippui kuin elollinen olento, lopulta painautuen maan tasalle ja heikolla kitinällä liukuen liitoksiinsa.
Kevennyksestä huokaisten ahmaisin keuhkoihini raikasta yöilmaa, mutta toista henkäystä siemaistessani salpasi jähmetyttävä pahantuntu kurkkuni. Hämärässä oli silmäni keksinyt vähän matkan päässä kaartuvan jättiläismäisen varjon, ja hajuhermojani ärsytti inhoittava poltetun lihan käry.
Heristin kuuloani. Olinko kuullut oikein? Jostakin oli korvakalvooni osunut supattava äännähdys.
Runsaan neljänneshetken tarkkasin korviani heristäen, mutta mitään en kuullut. Sensijaan tiesin nyt, että valtava kaari tuolla hämärässä oli korkea muuri ja että jossakin lähettyvillä jokin oli liikahtanut.
Polvillani ryömien hakeuduin sitä kohti. Minusta tuntui kuin olisi joka askeleella vaaninut petollinen yllätys. Maaperä osoittautui tosin ihmeteltävän sileäksi, mutta synkkä pimeys pani minut epäilemään kaikkea.
Lunarian sokeus! Eikö juuri nytkin palanen tuota paksua mustaa liikkunut! Pysähdyin paikalleni. Joku oli hiipinyt editseni ja kadonnut muurin varjoon.
Palaneen lihan käry oksetutti. Ja samalla minut valtasi vaisto, joka muinoin pani koiraa pakenevan kissan painautumaan seinävierustalle: matelin kiireimmän kautta kohti valtavaa muuria.
Salamana se iski tajuntaani ja ajoi pöyristyksen koko olemukseni läpi. Käteni oli kimmahtanut takaisin jostakin rosoisesta, niljaisesta, mutta toistamiseen koeteltuani tunsin, että palaneen lihan katku oli tästä lähtöisin. Sormeni oli solahtanut niljakkaaseen reikään, ja sen vieressä oli toinen —
Se oli ollut ihmisen silmä.
Muutamilla loikkauksilla olin muurin luona. Painoin selkäni tiiviisti sen kylmään pintaan ja pälyin ympärilleni valmiina torjumaan mahdollisen yllätyksen. Sitä kuitenkaan ei missään muodossa tullut, ja viimein, runsaan neljänneksen ajan hermojani ja lihaksiani jännitettyäni, vaivuin lopen väsyneenä muurin juurelle.
Missä olin?
Tähtitaivaalle silmäillessäni olin tullut mittailleeksi muurin laajuutta. Korkeutta sillä oli hyvinkin kymmenen miehenmittaa, ja sen aitaama ala oli suurempi kuin yksikään tähän asti näkemäni luola. Mutta minua kummastutti sen muoto, joka muurinharjanteitten kuvastuessa tummaa taivasta vasten näytti suorakulmaiselta kolmiolta.
Nousin seisomaan ja hapuilin kappaleen matkaa seinävierustaa pitkin. Oikeassapa olinkin: siinä juuri teki muuri suurimman kulmansa, ja eteläinen seinä häämöitti vaakasuorana viivana.
Toivon pilkahdus kannusti minua eteenpäin. Olisiko tässä peilisileässä maurissa aukkoa? Juoksujalkaa painalsin pitkin itäistä seinää, sitä käsilläni hipoen ja nostellen jalkojani korkealle pauloja peläten. Sylen päässä lähimmästä nurkkauksesta kompastuin, ja käteni tapasi kärventyneen raajan. Ilmeisesti se oli kuolin tuskissa koukistunut, sillä nyt se naksahtaen heltisi ruumiista ja takisteli kuin vanteenkappale jaloissani. Kirousko vai siunausko lienee päässyt huuliltani, mutta varmasti sitä seurasi jonkun toisen samantapainen äännähdys, ja juuri kun tunsin menettäneeni tasapainoni, liikahti pimeässä useampia varjoja editseni.
Olin tuiskahtanut päin eteläistä seinää iskien siihen otsani. Mutta sitä en paljoakaan ajatellut. Tuntohermoni oli sanonut minulle, että seinä tältä kohdalta oli kalteva, ja näköni totesi sen kaltevuuden hyvinkin kolmeksikymmeneksi asteeksi. Hitto soikoon! Hyvällä vauhdilla voisin kenties päästä muurin harjalle, mutta miten sieltä alas, se oli toinen kysymys.
Suuri Kaikkeus! Nyt vasta sen käsitin; kolmio oli rakennettu niin, ettei siinä ollut vähintäkään suojaa puolipäivän paahdetta vastaan. — Oliko minut siis jo tuomittu?
Jos oli, niin nuo toiset hiipivät haamut olivat samassa kadotuksessa. Ensi laskussa olisimme kaikki, minäkin, paistikkaita, joiden silmäkuoppiin joku seuraajamme pimeässä satuttaisi kauhusta vapisevat sormensa.
Ei! Ennen kuolema tuolla tuntemattomassa, muurinharjan takana. Ja kenties siellä sittenkin oli pelastus!
Laskin viisitoista askelta muurista keskustaan. Tie oli sileä. Pinnistin koko voimani kipakkaan alkuvauhtiin ja kiidin nuolena kohti kaltevaa seinää. Olin varma siitä, että vauhtini riitti, ja kuitenkin — olin sivuuttanut jo puolimatkan, kun jalkani vatvoivat turhaan, tallasivat vimmatusti samaa paikkaa ja otettaan hellittämättä veivät minua takaperin. Sitä juoksua! Tunsin loikkivani vauhtipyörän hihnalla, takanani ilkeästi louskuttava rataspari, ja voimieni auttamattomasti pettävän. Helvetti! Hihna oli voittanut; minä lankesin.
— Hullu! olin kuulevinani jostakin äännähdyksen. Ratasko oli ottanut ruumiini hampaisiinsa? Ainakin sitä ruhjottiin, raadeltiin, kolhittiin.
Menetin tajuntani. —
— Oi suuri Tai-Simon, Suuren Mantereen herra sallii sinun astua eteensä, sanoi ääni lähettyviltäni.
Katsahdin mieheen. Se oli muuan valkoinen polttaja. Mutta toinen, joka häntä seurasi, oli minulle tuttu. Se oli Tai-Simon.
Revontuli-seinä sulkeutui hänen takanaan, ja hän astui makeasti tervehtien Morris-Jeon verkkoa kohti.
— Tai-Simon, sanoi Morris-Jeo laiskasti, — kun työnvalvoja tähän vuorokauden aikaan anoo päästä puheilleni, ei asia voi olla miellyttävä. Onko metallin tuotanto vähentynyt siinä määrin, ettet enää katso voivasi säätysi mukaan ylläpitää kolmeakymmentä naista? Vai oletko tullut minulle ehdottamaan, että luovuttaisin toisen sadanneksen yksityistuloistani aarrekammiosi täytteeksi. Jos niin, niin jätä tuo imelä ilmeesi ja kiiruhda kotiisi, ennenkuin olen ehtinyt katua viimeistä myönnytystäni. Tai-Simon —
— Oi suuri Tai-Jeo —
— Puhu!
— Tahdoin saada sadanneksesi kierros kierrokselta suuremmiksi, oi suuri Tai-Jeo. Tahdoin louhittaa koko läntisen kaivoksen suurimman suonen. Ja olen pannut työn alulle, oi suuri Tai-Jeo. Mutta — meren kaasu on murhaava: se on tappanut puolessa kierroksessa alun toista sataa orjaa, ja jäljellä olevat ovat nahjuksia. Oi suuri Tai-Jeo, olin aikonut anoa —
— Puhu, Tai-Simon!
— Minä puhun, oi suuri Tai-Jeo. Suuri neuvosto on tuominnut kuolemaan monta orjaa. Tshung-King tarvitsisi niiden voiman. Tänään tuotiin käskystäsi Auringon palatsiin orja Lao-Koo —
— No?
— Hänellä on paljon voimaa —
— Häntä ei huomenna enää ole, Tai-Simon.
— Eikä sinulla niitä tonneja, jotka hän olisi voinut hankkia, oi suuri henki.
— Tai-Simon, orja Lao-Koo on uhmannut minun tahtoani. Hän on häväissyt kauniin Hao-Kean kammion palaamalla sieltä voimaansa vuodattamatta.
— Siis vuodattakoon voimansa kaivoksen hiessä, oi suuri Tai-Jeo.
— Tai-Simon!
— Oi suuri Tai-Jeo —
— Minä olen hänet tuominnut.
— Ja tuomiosi täyttyy — kolmen kierroksen perästä, oi —
— Tällä nousulla, Tai-Simon.
— Se maksaa kaksikymmentä tonnia, oi suuri Tai-Jeo. Meri on voitolla; se tunkee kaivantoon jo kierroksen, kenties puolen, kuluessa.
Morris-Jeo kohotti kätensä ja Tai-Simon luhisti hartiansa. Mutta viimemainitun mahtavan nenän juurella leikitteli varma hymy.
Morris-Jeo siveli naisensa poskia ja rypisti kulmiaan. Syntyi pitkä äänettömyys.
— Tai-Simon, sanoi hän viimein silmäten ihanaa naistaan mieltynein katsein, — minun päätökseni on laki. Sinun sukusi on iankaikkinen kirous ihmiskunnalle. Mene!
Tai-Simon suoristautui.
— Minä menen, oi suuri Tai-Jeo, sanoi hän. Suuren Tai-Jeon sana on aina minun ja minun sukuni laki.
Ja seinän auetessa hänen mennäkseen palasi varma hymy hänen suupieliinsä.
Aioin seurata häntä, mutta minut pidätti Morris-Jeon ääni. — Mea-Kawa, sanoi hän, eikö sinunkin mielestäsi — Hao-Kea ole vanha?
— Hyvin vanha, oi Tai-Jeo, liritteli nainen.
— Ja ruma?
— Hänen hipiänsä on kuin yöyrtin lehti auringon noustessa, oi suuri
Tai-Jeo.
— Mutta hänessä on tulta, joka kuivattaa kymmenen miehen voiman,
Mea-Kawa.
Hän antoi naisen sivellä poskiaan hentoisella kädellään ja painautui hellästi hänen puoleensa.
— Mutta, Mea-Kawa, kuiskasi hän, — hänen tulensa polttaa, sinun juovuttaa.
Naista katsellessani tunsin olevani samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta ihailuni keskeytti Morris-Jeon äkillinen liike: hän kavahti istualleen, ummisti silmänsä, avasi ne ja ummisti jälleen.
— Tai-Leon! sanoi hän tarttuen viereisen koneen ulottuneen. —
Tai-Leon! Palatsissa on vieras henki! Tai-Leon!
Näinkö Tai-Leonin hengen vai ruumiin, en tiedä. Äkillinen kauhuntunne ajoi minut paikalta, ja samalla hetkellä tiesin, että ruumiini oli vaarassa. Olinko, onneton, jättänyt sen tuon salaperäisen kolmion ruumisläjään?
— Pois! Pois! ähisin ponnistellen raajojani toimintaan. Ja silloin palasi tajuntani; tunsin kirvelevää tuskaa niskassa ja olkapäissä.
Ponnahdin jaloilleni.
* * * * *
Edessäni hämärsi valju päivä. Ylt'ympäri virui tummia haamuja kuin raatoja taistelukentällä, ja parvi jaloillaan seisovia lehahti luotani joka haaralle hajautuen. Yritin liikkua, mutta vasen lonkkani teki tenän ja haamut loittonivat yhä kauemmaksi.
— Mitä pelkäätte! sanoin katkeroituneena. — Minun osani ei näyttäne paremmalta kuin teidänkään. Voiko teistä joku tutkia vammojani, onnettomat?
Syntyi liikettä. Muuan haamuista läheni varovasti. Hänen päänsä osui hetkeksi muurin yli valuvaan kelmeään valoon.
— Rai-Sun!
— Minä, sanoi hän kuiskaten.
Hän astui eteeni. Sanaakaan enempää virkkamatta hän tarjosi kätensä tuekseni ja nyökkäsi itäiseen nurkkaan.
— Lao-Koo, kuiskasi hän varjoon painuessamme, — sinä et ole menetellyt viisaasti.
— Ja sinä, Rai-Sun, oletko täällä vartijanani? Myönnän, että siinä oli katkeruutta.
Hän hymyili väkinäisesti.
— Täällä ei vartijoita tarvita, sanoi hän. — Huomenna olemme noiden veljiä — ja uudet tulokkaat kompastuvat kärventyneihin raajoihimme.
— Mutta sinä, kuudennen osaston vaanija?
— Bei-Woo on kolmannen osaston silmä. Ja hän ei ole koskaan voinut unohtaa, että minä kerran voitin hänet ajossa, minä, silkka orja.
Hänen sisunsa kuohui.
Tartuin hänen käteensä. Siinä oli osaksi mykkää anteeksipyyntöä.
— Rai-Sun, sanoin, — eikö ole mitään keinoa?
— Sinä koetit ainoata mahdollista, naurahti hän. — Jos olisit harjalle päässyt, olisit taittanut niskasi pudotessasi viidenviidettä sylen kuiluun; nyt pääsit julmalla kuperkeikalla. Sylenkin verran korkeammalta olisi juoksuhihnan kiihtyvä vauhti paiskannut ruumiisi mäsäksi. Ja tosin se olisikin ollut helpotus. Muuriharjan tapasi punainen valokieleke.
— Lao-Koo! kiirehti Rai-Sun. — Tämä kulmaus on turvallisin. Päivä nousee.
Hän nilkutti luotani ja palasi hinaten raajoista kahta ruumista.
— Odota! sanoi hän uudelleen kadoten hämyyn. Ja jälleen hän palasi kahden, ruumiin keralla.
— Mitä näillä? sanoin väristen.
— Ainoa keino, huohotti hän pois rientäen. Auringon säteiden lipuessa läntisen muurin harjaa pitkin, hän lopetti innoittavan hommansa. Ruumiita oli jo toistakymmentä, niiden joukossa sekin, jolta äsken olin jalan riistänyt. Hän latoi ne pinoon kahden puolen nurkkausta ja viittasi maahan.
— Kun aurinko nousee, vedämme ne yllemme. Niistä tosin tihkuu rasva, mutta se ei ole meidän rasvaamme. Ja jos keuhkomme kestävät helteen —
Minä ymmärsin.
— Ja jolleivät?
Rai-Sun teki eleen, jossa ei ollut väärinkäsityksen varaa.
— Ja kuitenkin — Tai-Mill eli täällä kolme nousua. Mutta hänen ihonsa oli jo ruvella, niin että kylkiluut halkeamista paistoivat.
— Ja hän kuoli tänne?
— Tai-Mill? Ei. Vartijat löysivät hänen jäännöksensä muurin ulkopuolelta. Hän oli tehnyt sen, missä sinä epäonnistuit.
Rai-Sun hymyili katkeraa hymyään ja osoitti vastapäiseen nurkkaukseen.
— Katso! sanoi hän. — Nyt se alkaa. Taistelu elämästä. Näetkö? Tuo mies antaisi tappaa itsensä — kuoleman pelosta.
Ja tosiaankin: vankka mies oli anastanut varjopaikan kahden ruumiin ja heikomman toverinsa takana; puolikymmentä muuta oli kauhun valtaamana käynyt hänen kimppuunsa, ja jokainen isku oli hirvittävä. Mutta mies piti paikkansa. Auringon paahde höyrytti heidän hikeään, ja kuuma henkäys painui meidänkin siimekseemme.
— Rai-Sun, sanoin väristen, — me tulemme näkemään heidän loppunsa.
— Hetkistä ennen omaamme, kyllä. Mutta jos tuo nurkka laskuun saakka elää, on meidän loppumme sitäkin varmempi. Laskuaurinko on helvetti. Ah! katso!
— Avaruuden nimessä! Aikoiko tuo kirottu vintiö —
— Seis! Seis! Suuren Kaikkeuden tähden — Rai-Sun oli iskeytynyt käsivarteeni ja riippui siinä epätoivon vimmalla.
— Henkesi ei maksaisi tällä hetkellä suullista ilmaa, oi Lao-Koo. Malta! Malta! Kas noin, mies on tehnyt itselleen suojan tuoreesta lihasta.
Se oli totta. Väliintuloni ei olisi asiaa vähääkään auttanut, sen näin julmurin naamasta. Kuristettuaan onnettoman toverinsa hän kylmäverisesti asetti ruumiin suojakseen ja katseli ympärilleen kuin uutta hyökkäystä toivoen.
— Tämä on veljeyttä! tunsin huulieni höpisevän.
— Sitä veljeyttä, mitä Tai-Jeo ja kaivokset meihin ovat istuttaneet, murisi Rai-Sun. — Oi suuri Lao-Koo, jatkoi hän äänen käydessä käheäksi, — vaikkapa tuo sikermä uskoisi, että huomenna kukistat Tai-Jeon ja että punaisille siitä koituu ikuinen onni, niin yhtäkaikki jos tuohon joukkoon kätesi tällä hetkellä pistät, nostaa se ruumiisi auringon käristettäväksi, jopa innostuneenakin.
— Koirat!
— Sinun äänesi sanoo pahaa. Katso! Hän on tehnyt toisen vainajan.
Kukapa voi sanoa, mikä noista yön viipeeseen kestää.
Temmellys oli hirvittävä. Aurinko paahtoi jo maan kamaraa, ja jäsenet köykistelivät kuin madot hiljaisella tulella. Mutta voihkinan ja sadatukset läpäisi Rai-Sunin katkera nauru.
— Lao-Koo! sanoi hän. — Meidän henkemme voivat säilyä vain silloin, jos nuo toiset menehtyvät aikaisemmin. Laskutaitteessa ryntäämme lihavimman ruumiin turvissa sinne ja nutistamme heistä loput. Nimittäin, jolleivät he ennen sitä — kuolema ja kirous mitä sanoinkaan! Lao-Koo! Korvan alle, tiukasti korvan alle! Ja erehtymättä!
En ehtinyt tilannetta punnita. Kuin sumussa näin sikermän laukeavan, ja meitä kohti singahti kirkuva monilonkeroinen lauma. Neljän hurjasti vääntynee naaman sukeltautuessa välittömään läheisyyteeni näin Rai-Sunin nyrkin vilahtavan nenäni editse ja tärskähtävän niistä etummaisen korvalliselle. Pää piirsi jyrkän kaaren, ja suusta pärskähti lämmin neste varpailleni Seuraavalla hetkellä jymähti oma nyrkkini keskelle palavaa silmäparia, ja sen takaa lensi harittava käsi päistikkaa kurkkuuni.
Tajusin, että oli haettava korvallista. Ja hetken perästä tajusin, että se piti myöskin löytää. Tuo ruuvipuristin kaulallani pakotti toimimaan sekunnissa. Kolmasti löi käteni tyhjää, ja joka kerta oli lyöntini haluttomampi. Silloin hapuilin pitkin kiusanhenkeni käsivartta. Mutta sen päässä en tavannut kaulaa, vaan niskan; ja siihen kohdistin viimeisen iskuni.
Oli minun onneni, että se isku riitti. Toista en enää olisi kyennyt antamaan. Kesti kotvan, ennenkuin sain pudistetuksi ruumiin päältäni.
— Rai-Sun! äännähdin. Ympärilläni näin vain ruumiita.
— Rai-Sun! huusin.
Varjossa liikahti seuralaiseni ruumis; sen alla oli elävä olento, jonka silmät kiiluen pälyivät minuun. Yhdellä loikkauksella olin ilmiön kohdalla ja upotin nyrkinselkämystäni hänen kalloonsa. Ja tunsin, että käteni alla jotakin särkyi.
Muurin heijastama auringonsäde sattui selälleen kellahtaneen Rai-Sunin kasvoille. Ne olivat mustanpuhuvat. Ja kuitenkin sanoi ruumiin epämääräinen nytkähtely, että miehessä vielä oli eloa. Yksinäisyyden puistattava tunne painoi minut mykkänä hänen viereensä, ja olemukseeni tunki suloinen välinpitämättömyys.
* * * * *
— Suuri Kaikkeus! kuului huokaus viereltäni.
— Lao-Koo! vieläkö elät? jatkoi ääni vähän ajan perästä.
— Juuri parahiksi, kuiskasin väkinäisesti.
Tajuntani souteli väylää, jossa puikkelehti hurmaava utukuva. Se oli See-Sea. Ja tavantakaa hän käänsi katseensa minuun, läpi uuvuttavan sinikelmeen.
— Lao-Koo! kuului korviini huuto. — Paitsi meitä on täällä vain tuo yksi ainoa.
Kirottu mölyapina!
— Sinä olet halkaissut tuon onnettoman otsaluun —
— Niin, niin.
— Ja katkaissut Sia-Maon niskanikamat.
— Niin, niin.
— Lao-Koo!
Kuolema ja kirous! Eikö siis missään ollut lepoa! Pitikö tuon korvettavan ravistaa sisälmykseni —
— Mene helvettiin, mies! Helv —
Ah! sehän oli Rai-Sun. Ja hänen takanaan hulmusi auringonliekki aitauksen puoliväliin.
Silloin ymmärsin: neljänneshetken perästä se korventaisi meitä.
— Sinussa on tauti, Lao-Koo, kakisteli Rai-Sun. — Puriko se?
— Mikä? kysyin, mutta samaan hengenvetoon sammalsin: Tunsin sen ikenet vatsanahassani, kun taitoin sen niskan. Näinkö se alkaa?
Rai-Sun nyökkäsi.
— Se polttelee takaraivoa, panee korvat humisemaan ja polvet notkumaan. Sairas vaipuu horrokseen, herää raivoon ja — sitten se alkaa.
Minua värisytti. Huhupuheista tunsin tuon kauhean taudin. Se oli kaivoksien "rabies", johon tehosi ainoastaan polttotanko.
— Näin sen miehen silmistä, mutta samassa toinen karkasi kimppuuni.
Sia-Mao oli kaivoksissa kahdeksan kierrosta. Suuri Lao-Koo —
Rai-Sunin ääni oli rukoileva. Hän tarttui kainaloihini ja auttoi minut pystyyn. Auringon rääde tapasi korvalliseni.
— Joudu! sanoi hän. — Meidän täytyy hautautua. Neljänneshetken perästä ei ole varjon aavistusta. Lao-Koo —
— Puhu!
— Tahdoin vain sanoa: jos se tulee, niin isken nyrkkini otsaasi. Sinun kallosi on vahva.
— Tee se. Mutta minä kestän taudin.
— Ensimmäinen päivä on hirveä. Näin Lunassa miehen, joka puri kolmattakymmentä ennenkuin polttotanko kerkisi.
Vaikenin. Auringonpaahde kirveli olkapäitäni, mutta selässäni helmeili kylmä hiki. Sia-Maon purema punotti sinipunaiselta.
Rai-Sun potkaisi tuoretta ruumista. Tartuin sen sääriin ja paneuduin muurin kupeelle.
— Viisi hetkeä, mumisi Rai-Sun, sysäten toisen raadon ylitseni.
— Viisi hetkeä, toistin väristen taakkani suojasta. Minulla ei ole kuuma.
— Kaikkeus armahtakoon, kun kohtaus tulee! Muuri paloi punaisessa liekissä. Olin kuulevinani loitompaa valitusta. Kenties petti korvani —
— Lao-Koo!
— Lao-Koo!
— Lao-Koo — kaksi — kuusitoista — seitsemän kuusi kolme.
— Lao-Koo! tärähti korvani juuressa.
Kavahdin painajaisen kynsistä. Kylmä hiki ikäänkuin kiskoi minua takaisin helmaansa. Rai-Sunin käsi se minua ravisti.
— Seitsemän — kuusi — kolme, soi korvissani.
— Tai-Jeo kutsuu sinua! Katso!
Keskellä aukeaa törötti levyseinä, ja ääni toistui kuin jättiläispasuunasta. Rai-Sun oli tarttunut käteeni ja kiidätti minua ääntä kohti.
— Entä sinä? sanoin auringon terää vältellen.
— Minä? — minä elän tämän päivän, ehkä toisenkin.
— Kaksi — kuusitoista, kertasi pasuuna.
— Mene, Lao-Koo. Suuri Kaikkeus on sinua armahtanut.
Tartuin Rai-Sunin käteen. Hänen silmänsä loistivat kummasti.
— Ilman sinua en mene, sanoin raastaen hänet vankilan reunalle. — Jos
Tai-Jeo on antanut armon minulle —
Aurinko häikäisi silmäni. Pasuuna korotti vielä kerran äänensä. Ja
Rai-Sunin huulilta pääsi kuin nyyhkytys.
— Mene! tunsin hänen sanovan, ja hänen nyrkkinsä putosi raskaana pääkuoreeni.
Seinä ummistui ylleni, ja minä painuin alas syvyyteen —
* * * * *
— Hän on saanut pureman, sanoi ääni.
— Herättäkää hänet.
— Sitokaa ensin.
— Pelkäätkö orjan ikeniä? Onhan sinulla tankosi. — Ei. Häntä ei saa vielä tappaa!
Tuo viimeinen oli naisen ääni. Tuttu ääni. Niin, hänhän se oli, Hao-Kea. Ja hän lojui lasimaisen verhon takana, ympärillään nuorten tanssijain ketju.
Tunsin nilkoissani kovaa puristusta. Ympärilläni hääräsi kolme miestä, ja sivummalla hoiteli neljäs polttotankoa.
— Hän herää! virkahti viimemainittu valppain silmin.
Ponnistauduin jaloilleni, mutta omituinen raukeus kompastutti minut kahleisiini. Hao-Kean kaunis pää kurottautui lähemmäksi.
— Lao-Koo, sanoi hän, — sinä et tahtonut. Lupasin sinulle rangaistuksen ennen auringon nousua, mutta nyt olen päättänyt antaa sinulle armon hetken: sinä saat nähdä oman kätesi halaavan rintoja, jotka kammioni hohteessa pyyteeseen jätit. Oa-Jao! Irroita orjan oikea käsi!
Hao-Kean himokkaasta katseesta sen vasta oikein jaksoin käsittää. Ja apurien tarttuessa käsivarteeni tiesin, että minun piti pysyä jaloillani.
— Oa-Jao!
— Se voisi osua rintaan.
— Oa-Jao. Ei ennen kuin hän on nähnyt kätensä rinnoillani.
Mikä näky! Tuo kumpuileva povi oli tosiaankin sen arvoinen. Mutta jos siron vartalon jännittynyt syöksyasento oli lumoava, teki sen yllä liekehtivä silmäpari sitäkin jäähdyttävämmän vaikutuksen. Se oli naarasleijonan katse, silattu epämääräisen pyyteen kiilteellä.
Silloin sen tunsin ikenissäni. Tuon oudon himon. Syhyttävänä sylkenä se herahti kielelleni. Ei, naisen kasvoihin en katsonut; silmäni paloi uhkuvan rinnan kaokilla voideltuun helmeen.
— Oa-Jao! Oa-Jao! sähähti hätäinen ääni, ja keijuvat lapset hävisivät näköpiiristäni.
Nilkkaani leikkasi, mutta juuri kun Oa-Jaon tutiseva tanko hapuili nenäni tasalla, oli kahle lauennut.
— Oa-Jaa-o —! ulvahti korvassani. Se tuli polttavana henkäisynä. Ja hirvittävän metelin hivellessä pinnallista tajuntaani tunsin kaatuvani pehmeä taakka sylissäni.
Ikeneni syöpyivät kaokilta tuoksuvaan lihaan, värisevään, läähättävään.
Ja minä purin —
Hän makasi siinä, hengetönnä, veretönnä. Puna väritti vasemman rinnan juurta. Kantajain välitse vielä kerran vilahti kauniin Hao-Kean kasvot. Ja sitten Oa-Jao, kipinöivä polttotanko, toinen, kolmas — koko kehä —
Käskevännäköinen mies viittasi äänetönnä, ja kymmenen kättä kohotti ruumiini maasta. Se oli kankea; kylmä, kuin minulle vieras möhkäle.
— Oa-Jao! sanoi ääni neljännen seinän läväistyämme. — Sen tulee kestää kolme hetkeä, vähintään. Se oli kauniin Hao-Kean toivomus.
— Mutta jos hän kuolee ennen? — Se oli Oa-Jaon ääni
— Ei kuole. Muutoin jatkaa Oa-Jao hänen kamppailuaan.
— Mutta vuoto voi —
— Ei voi, katkaisi ääni Oa-Jaon huolestuneen huomautuksen. — Nat-Pao oli raajatonna kolme neljänneshetkeä. Ja täydessä tajussa. Huolellinen huuhtelu —
— Minä koetan. Suuri Kaikkeus auttakoon häntä kestämään.
Minä ymmärsin rukouksen ja värisin. Ruumiissani liikkui vain kieli. Ja sekin teki tällä hetkellä tenän.
NELJÄSTOISTA LUKU
See-Sea on pelastanut minut
Ruumiini vierähti eräänlaiseen laatikkoon. Seuralaiseni jäivät sen seinien ulkopuolelle. Pieni sysäys alta päin, töytäys puutuvaan kapaloruumiiseeni — ja sitten revähti ylläni katto, josta tuhannen tulisuihkua tulvahti vastaani.
Kuolema ja kirous! Se oli yksi ainoa, huikaiseva, kirvelevä, hirvittävä rovio. Se paistoi silmäluomienikin lävitse hehkuvana punametallilevynä —
Suuri armias Kaikkeus! Se oli murhaava hirviö, ahnas puolipäivän aurinko.
Kolme hetkeä! nauroin sisimmässäni. — Kolme hetkeä — tätä! Minä tukehdun!
Se tuli jostakin. Valahti kasvoilleni vilpoisena vetenä, huuhteli rintaani, vatsaani —. Höyrynä se sumensi auringon terän. — Ah, miksei se jaloilleni! — miksei se käsilleni! — Suuri armias Kaikkeus, jalkani! — jalkani — jalkani — —
— Tai-Mason! — See-Sea! — Rai-Sun! — ja sinä, Tai-Joon! — tämähän on nyt sitä, mitä aavistin. — Nauroinko! — Nauroin. — Miksen? Olihan tämä naurua. Kun ruumiini sätkätti, kieleni löpisi, huuleni —
Aa-aah! Tuo suloinen huijaus! — Jaloillani! — jaloillani!… Oliko minulla jalkoja —? Oliko minulla —?
Hlmp! — Kaikkeus! — Nielin suihkusta tukehtuakseni. Se valui virtana yli ruumiini, kirveli käsissäni, jaloissani —
Höyrykö oli niellyt auringon —?
Suuri armias Kaikkeus! Missä oli aurinko? Mitä tämä pimeys? — tämä liike? — Kuolemako —?
Silloinhan en kestänyt kolmea hetkeä, en kahtakaan —
— En puolta hetkeä! räkätti kieleni. Ja sydämeni nauroi yllätykselle: siinä lähelläni murjotti Oa-Jaon naama — —
— Hän on hengissä, oi suuri Tai-Simon, sanoi se.
— Mutta poltetuin jaloin.
— Suuri Tai Simon —
— Entä kädet! — kädet? Suuri Kaikkeus, se maksaisi kaksikymmentä tonnia!
Viliseviä kasvoja. Haparoivia käsiä ylt'ympäri ruumistani. Ja
Tai-Simonin kyömynenä joka taholta puikkien.
— Voitele, Oa-Jao! Voitele, Oa-Jao! Kautta suuren Kaikkeuden, se maksaa kaksikymmentä tonnia —
Jotakin solahti huulieni väliin, jotakin herpautui ruumiini ympärillä; ja sitten kipu jaloissani, kirvelevä tuska sormieni välissä. Ah! — saatana! —
Tuon viimeisen sinkosin Tai-Simonin nenälle. Hänen kätensä oli ravistanut vasenta jalkaani. Eikö se katkennut polvitaipeesta —!
— Orja Lao-Koo! — Lao-Koo! Kaksikymmentä tonnia —
Hän hieroi käsiään, kiilutti silmiään ja kaasi itse voidetta jaloilleni. Se helpotti kummasti, tyynnytti, uuvutti. Ja minä siunasin Tai-Simonin hirvittävää nenää ja hänen makoista suutaan, joka ehtimiseen läpätti:
— Oa-Jao, — kaksikymmentä tonnia. Oa-Jao, — lihakset ovat ehyet.
Oa-Jao, — kymmenen nousua ja orja on aarre! — Sen-Pat! vie orja
Tai-Simonin palatsiin. Tämä on suuren, ylen viisaan Tai-Morris-Jeon
määräys.
Ja minä olin näkevinäni hänen huulillansa hunajaa tuon vahvennetun laatusanan kohdalla. —
* * * * *
Auringon paahteessa olin muistellut Tai-Joonia kateudella, Rai-Sunia jonkinlaisen säälittelyn tunteella. Nyt oli edellinen mielestäni profeetta ja jälkimäinen marttyyri, joka nyrkiniskulla oli pelastanut minut omasta kovasta kohtalostaan.
Rai-Sun parka. Kukaties jo joku uusi uhri oli työntänyt sormensa hänen silmäkuoppiinsa. Ja minä elin.
Miksi? Kaksi kertaa olin katsonut suurta, hehkuvaa maailmanvaltiasta silmästä silmään — ja nyt lepäsin vilpoisen luolan mukavalla verkolla ja verrytin jalkojani, joiden kärventyneen ihon jumalainen palsami oli pehmittänyt.
Miksi? Saadakseniko katsoa ihanan See-Sean kasteisia silmiä ja tunteakseni hänen läsnäolonsa hetkien yksinäisyydessä? Lukeakseniko hänen sormiensa hellävaraisesta hivelystä jatkoa ihmeelliseen satuun.
Suuri Kaikkeus! Siksikö?
Minä häpesin Tai-Joonin haamun edessä. Häpesin Rai-Sunin silmäkuoppien tuijotuksessa. Eikö tuo kärventynyt luomakin hänen korvanlehdellään kalvennut pelkästä pettymyksestä! Ja Tai Mason! — Ree-Kiang! —
— "Meillä ei ole metallia." — "Kansa katsoo sinuun." — "Lunarian helvetti huutaa isän kirousta, äitien vaikerrusta, lasten itkua —"
Nat-jee! Sinunko siinä väräjävä äänesi, tutiseva kätesi, — valoton silmäsi! — Nat-Jee! Kuolema ja kirous! Minä — minä —
Suuri armias Kaikkeus! Minä tulen, tulen — tulen! —
Ja Nat-Jee hymyili. Ruumiini värisi hiessä. Se oli helpotuksen hikeä. —
See-Sean käsi hyväili kosteata ihoani. Minä suljin silmäni, kiipesin tajuntani. Hän, tuo ihana olento, oli aikojen takana, taistelun takana, suurten tekojen takana. Tahi — suurten pettymysten —
— Lao-Koo. Minä pidin sanani. Sinä olet täällä.
Minä värisin.
— Lao-Loo. He tahtovat lähettää sinut täältä kaivoksiin. Mutta he eivät saa —
Käteni nousi vastarintaan. Mutta se nousi raskaasti.
— Sinä olet pelastanut henkeni, See-Sea. Elä tee enää muuta.
Hän hymyili. Hänen poskensa hipoi poskeani, rintansa kosketti käsivarttani.
— Sinä et tunne kaivoksia, kuiskasi hän.
— Mutta minä tahdon nähdä ne.
— Sitten et näe enää muuta, Lao-Koo —
Hän säpsähti, suoristihe, tuijotti silmiini yllättyneenä.
— Lao-Koo! sanoi hän. — Sinä, joka et ole Lao-Koo— Hänen selittämätön ihastuksensa höperrytti minut.
— Sinä, sanoi hän äänellä, joka hypäytti sydäntäni. — Lao-Koo oli nähnyt kaivokset.
Ummistin silmäni. Paljastuksen pelko oli vähäisempi sitä riemua, mikä rintaani pulppusi. Ja kuitenkin tunsin, että minun piti vaieta.
— Sinä, sanoi hän jälleen, ja silloin minä paljastin orjanmerkkini.
Hän viivähti.
— Sinä, sanoi hän. — He voisivat polttaa minun kainalooni saman.
Olisinko silloin orja? Mea-Jeo, he voisivat painaa leimansa otsaasi,
he voisivat painaa leimansa rintaasi, he voisivat sokaista silmäsi
Lunarian pimeydellä. Mutta sielusi, Mea-Jeo —
Minä vapisin. Hänen kuiskeensa oli käheä; se oli kasvavaa huutoa huulien sisäpuolella. — Mea-Jeo — Rai-Sunin rukouksessa se merkitsi: Minun Herrani!
— Eikö ollut sen nimen solvaamista?
Hän pelästyi. Minä avasin silmäni. Vielä hänen katseensa pohjalla välähti, sitten siveli hän kipeätä nilkkaani.
Huoneeseen astui irvikuva mieheksi Tai-Simonin suuren nenän saattamana.
— Eikö totta, Tai-Mara? Näetkö sen lihakset? Irvikuva vilkaisi ohitseni See-Seaan ja hymyili pistävillä silmillään.
— Kaunis See-Sea ymmärtää niiden arvon, sanoi hän. — Orja on kohta voimissaan.
— Se on See-Sean ansio, Tai-Mara. Hänen tulisi saada osuus tuotannosta. Uuden vatsavyön olen hänelle luvannut. Onko orja ollut valveilla, kaunis See-Sea?
— Vähän, Tai-Simon. Hänen kuumeensa ei vielä ole kaikonnut.
— Mikä nautinto sinulle, kaunis See-Sea, olisi tuo ruumis, köhisi
Tai-Mara.
— Voimakkaampaa en ole nähnyt kahteenkymmeneen kierrokseen, suuri
Tai-Mara.
— Kaunis See-Sea, ehätti Tai-Simon omituisen hermostuneesti. Mutta
Tai-Mara katkaisi terävästi:
— Ja kuka silloin oli niin voimakas?
Näin See-Sean silmissä hillityn uhman. Ilmassa tuoksahti epämääräinen jännitys.
— Sama, jonka voitti Tai-Maran viekkaus: Suuri Tai-Mill, mieheni —
— Kaunis See-Sea —
Ei ollut enää epäilemistä: Tässä silmieni edessä oli lausuttu solvaus: sana, joka olisi riittänyt viemään miehisen miehen kaivoksiin. Näin, miten Tai-Maran sisässä kuohui, ja näin silmäyksen, jonka hän loi Tai-Simoniin. Ja tämän kasvoista, tai pikemminkin käsien hykerryksestä, ymmärsin, että solvaus oli hyvitettävä.
— Kaunis See-Sea, hymyili Tai-Mara, — voima on aina lopulta voittanut aineen. Vain sinun ihanat lantiosi säästävät sinut kielesi pahuuden seurauksilta.
Hän luhisti hartiansa kuin ivaten. Ja See-Sea poistui vartalo uhkeana kuin jumalattaren.
— Miten kauniisti helmivyö valelee hänen vyötäröään, Tai Mara! — Ah! kautta Avaruuden suurimman nautinnon, tuo nainen saattaa minut perikatoon —
— Totisesti, Tai-Simon. Olisipa hän minun, tietäisin kyllä, miten miehen kunnia on säilytettävä. Ja kautta toimeni lahjomattoman tarkkuuden, Tai-Simon, on hyvä sinulle, että poliisivalvoja on Tai-Mara eikä kukaan muu. Tai-Juang-Ho oli suuren Morris-Jeon suosikki, ja mitä on hän nyt —
— Kun suuri Tai-Mara paljasti hänen petturuutensa. — Ah, Tai-Mara, sinä olet Morris-Jeon vankin tukipylväs, ja sinun terävä silmäsi näkee minun uskollisen sydämeni pohjaan. Tai-Mara, hän on vain nainen, minun lihani tyynnyttäjä, silmäini ruoka lepohetken lohduttomuudessa —
— Tai-Simon!
Se oli ylemmän anteeksiantava äännähdys. Ja Tai-Simonin kädet hykersivät kiitollisuudesta.
Tai-Mara astui luokseni, kosketteli ruumistani tuntijan kädellä ja kopeloi pureman arpea vatsallani.
— Hao-Kea parka, köhisi hän. Sanotaan, että hän kuoli melkein heti.
— Kolme neljännestä pureman jälkeen. Viisi kylkiluuta poikki ja raivosylki juuri sydämen kohdalla. Orja teki työnsä tarmokkaasti.
— Ja omaksi onnekseen. Jos Hao-Kea eläisi, ei orja enää lepäisi tuossa.
— Mutta suuri Morris-Jeo ymmärsi —
— Suuri Morris-Jeo on itse viisaus, ainakin kun Tai-Simonin järki on hänen järkensä jatkona: orjan kuolema ei olisi korvannut kaunista Hao-Keaa, mutta parikymmentä tonnia —
— Korvaa sen yllinkyllin. Morris-Jeo tunsi jo kylläkseen Hao-Kean viehätyksen, sanotaan.
— Ylen hyvin! Kauniskin aine sitkistyy. — Orja!
Tahtomattanikin avasin silmäni.
Tai-Mara kurkisti niihin ja teki väkinäisen eleen.
— Orja! Katso minuun!
— Suuri Tai-Mara —, änkytin. Tunsin lentäjävalvojan maineen.
— Silmiini, orja!
Minä katsoin häneen ja onnistuin saamaan katseeseeni sellaisen pelon, että se hiveli hänen turhamaisuuttaan.
— Tai-Simon, sanoi hän. — Tuo ruumis on kuin luotu kolmellekymmenelle tonnille. Mutta kumma, miten raa'assa aineessa toisinaan voi pilkahtaa sielun hitunen. Minusta hänen katseessaan on jotakin tuttua.
— Niin minustakin, Tai-Mara. Mutta se on Tai-Joonin ansio.
— Sen petturin.
Tai-Mara sihahti halveksivasti ja käänsi minulle selkänsä. Väljä helmivyö oli valahtanut luiseville lonkille, hän kohotti sitä ärtyisellä nykäisyllä ja sihahti vielä kerran.
— Orja hän oli, vaikka valkoinen. Siksi en häntä koskaan todenteolla vaanittanut. Toista on, jos Tai-Mason olisi ruvennut —
— Hän on nero.
— Hän on pää ilman ruumista. Ja päälliseksi pelkuri. Sokea teorian ennätys, sitä hän on. Jollei hän uneksisi luolassaan kolmea kierrosta kerrallaan, kävisi hän vaarallisemmaksi kuin aikanaan Tai-Mill. Sillä kemian mies on jättiläinen parhaimmankin mekaanikon rinnalla. Sitäpaitsi Masonilla voi olla viekkautta, jota Tai-Millillä ei —
Ääni vaimeni seinän taakse. Ensi uteliaisuudessani tahdoin irtautua aineestani saadakseni edelleen kuunnella heidän keskusteluaan. Mutta olin oppinut varovaiseksi: Tai-Mara ainakin olisi haistanut vieraan hengen läsnäolon ja vaiennut. Ja kukaties olisi se herättänyt hänen vaanijavaistonsa.
Tai-Mara! Niin, kuinka usein olinkaan kuullut tuon nimen Tai-Joonin huulilta! Ja millaisella värähdyksellä! Hän oli kansan kauhu ja hän oli myöskin lentäjäin kauhu. Tuskinpa hänestä piti itse Tai-Jeokaan muutoin kuin aseena. Ja hänen naisensa, ne kävivät hänelle varmaankin kalleiksi —
Seinässä raksahti. Se oli ruokailun merkki. Kuinka usein se toikaan mieleeni muinaisuuden vellikellon.
Minä imin kaksinkertaisen annokseni ja nukahdin. —
* * * * *
Se oli See-Sea.
Hänestä juuri olin uneksinut rohkean unen. Ja kun raotin silmäni, häämötti hänen yläruumiinsa siinä verkkoni laidalla. Hänen vasen kätensä leikitteli vyön helmillä, ja oikea lepäsi kevyesti otsallani. Katsoin viehkeätä kainaloviivaa ja ojensin käteni kuin jatkuvassa unessa hänen vyötäreilleen.
— Mea-Jeo! sanoi hän hiljemmin kuin kuiskaten. — Huomenna pääset suuren, hyvän Tai-Suanin luokse.
— See-Sea!
Mikä kumma minun otteeni herpaisi. Siinä silmänräpäyksessä hän olisi vaipunut tuliseen syleilyyni. Ja kesken kaiken — oma käteni nousi vastarintaan.
Tai-Mason! Tai-Joon! — Ne tulivat vasta nyt. Ja See-Sean antautuva, uhkea vartalo pysyi saavuttamattomissa.
— Tai-Suan, tieteen ja uskonnon valvoja? sanoin kylmästi.
— Niin.
Hän kumartui vielä, silmät kosteina, ruumis väristen. Sitten hän nousi, astui poispäin — ja käännähti.
— Mea-Jeo, kuiski hän. — Minun sylini voi vielä juovuttaa
Tai-Simonin. Ja juopukoon hän siitä kymmenesti, jos antaa sinut
Tai-Suanille orjaksi.
Hän kiiruhti pois. Kauniit olkapäät vavahtelivat. — Olinko kuullut nyyhkytyksen?