VIIDESTOISTA LUKU

Orjan käsi Tai-Maran kasvoilla

Tämä oli uusi maailma. Mitä minulla oikeastaan täällä oli tekemistä, sitä en voinut ymmärtää. Mutta sitä suurempi syy oli minulla ihailla See-Sean jumalaista lumousvoimaa, joka minulle tämän olinpaikan oli hankkinut. Ja hankkinut huolimatta suuren Tai-Simonin "kahdestakymmenestä tonnista".

Tämä oli taivas. Tämä oli avaruus. Tässä tunsi olevansa taivaankappalten mieltäkiinnittävässä seurassa. Tai-Suan, tuo vanha Avaruuden mestari, sulaa hyvyyttä uhkuvine kumarahartioineen ja ystävällisyyden rypistämme kasvoineen, käänsi toisinaan silmänsä putkesta ja hymähti hyvänsuovasti:

— Niin, Lao-Koo. Minua aina surettaa, ettemme päässeet yhteyteen Venuksen kanssa. Epäilemättä sikäläisillä olisi ollut yhtä ja toista mielenkiintoista, jota olisimme voineet verrata Mars-naapurin —, niin, ja omiin oloihimme. Kukaties Venuksella oli jo aikoinaan kosketusta Merkuriuksen kanssa; joka tapauksessa on varmaa, että jälkimäisen tuhosta oli heillä edeltäpäin tietoja. Miten lienee. Marsin puolelta väitetään huomatun Maan liikkeissä viime aikoina epätasaisuuksia. Ne voisivat olla samaa laatua kuin Venuksen töytäilyt ennen sen perikatoa. Miten harmillista, ettemme voi tehdä vertailuja sisäpiirin näkökannalta —

Hän tarkkasi joitakin merkkivärähdyksiä, hymähteli jälleen ja jatkoi:

— Hän väittää, etteivät epätasaisuudet voi olla yhteydessä heilläkin huomattujen aurinkomagneetin nykäysten kanssa. Ne poikkeavat siitä sekä ajassa että laadussa. Suuri Kaikkeus! Meilläkin väittää apulaiseni, Tai-Juang, kahdesti panneensa merkille kolmentoista — kuudentoista minuutin akselikaltevuuden, ja aikoina, jolloin Marsin kulku on ollut moitteeton.

— Ja kuitenkin, — Tai-Suan naurahti jollekin lisäväitteelle, — tullaksemme Venuksen tuhokehään on meillä tarkkojen laskujen mukaan vielä yli kolmetoistatuhatta kierrosta. — Tuota onnetonta. Hän saattaa minut levottomaksi, noilla huolestuneilla arveluillaan. Jos kohta olenkin jo kauan pannut merkille hänen hermostuneen herkkyytensä, en kuitenkaan saata uskoa, että hän olisi tyhmä. Suuri Kaikkeus! Toisinaan olisin taipuisa jättämään koko huolen Tai-Juangille, jos vain saisin tuon marsilaisen virkaveljeni uskomaan, että hänkin on ikäloppu. — Avaruuden nimessä, luulenpa, että hän vihdoinkin lopettaa —

Tai-Suan tarkkasi viimeisiä värähdyksiä ja huokasi helpottuneena.

— Vai niin! sanoi hän. — Että meidän laskelmamme auringon D-pilkun liikkeistä on puutteellinen! Antaako olan takaa katsoja meille huomautuksia! Hän on mahtanut unohtaa, että meillä on hallussamme kolminkertainen asteittainen sarja sen kaikista pilkuista. Ja toisekseen —

Hän maiskautti suutaan ja leikitteli mietiskellen koneen näppäimellä.
Sitten hän naurahti ja alkoi naputtaa.

— Totta totisesti — miten sanookaan Tai-Juang — ensin me suurella vaivalla opetamme pojan puhumaan, ja sitten se tuppaa oikomaan meidän kielenkäyttöämme. Suuri Kaikkeus! Eikö kestänyt neljäkolmatta kierrossataa, ennenkuin sen saimme käsittämään, että leimahduksemme olivat tarkoituksellisia. Eikö kestänyt vielä puolikymmentä kierrossataa, ennenkuin se ymmärsi, että Tshung-Kingin jättiläismäinen kuvakenttä oli rakennettu sille aapiseksi. Muistanpa, että sanottiin suuren Tai-Jacksonin tulleen mielipuoleksi, kun yhdeksänkymmenen kierroksen yhtämittaisen jankutuksen perästä sai marsilaisen tietämään, mikä merkkileimahdus vastasi kuvalaatalla varjoa: ihminen — pieni ihminen — suuri ihminen. Ja vasta kolmensadan kierroksen perästä marsilainen itse kykeni lukemaan satakunta käsitettä laatallamme —

Jokin tärkeä lause sai Tai-Suanin hetkeksi omistamaan koko tarmonsa työhön. Hän teki sen jonkinlaisella hyvänsuovalla isällisyydellä. Ja jatkoi sitten tyytyväisenä:

— Ja kuitenkin piti sen olla heille yhtä selvä kuin muinaiset elävätkuvat verraten suuressa koossa. Käsitteet! — niin, heillä tuntuu vielä olevan veressä eroittamattomina puut, ruohot ja kaikenlaiset eläimet, eivätkä he näytä jaksavan käsittää meidän ihmistemme alastomuutta. Jos ihmisen rumuuden tähden tulisi jotakin kohtaa itsestään peittää, niin pitäisi heidän totisesti kätkeä kasvonsa, ja eritoten käsiensä sormet. Mutta ne paikat he juuri näyttävätkin! — No! Ahaa! He turvautuvat aina lopuksi kuva-aapiseensa. Katsotaanpas!

Hän kiirehti muutaman naputus-sarjan ja syventyi tarkkaamaan selkä kenossa jättiläisputkeen. Tavantakaa hän päästi hyväksyvän huudahduksen, innostui, ja rupesi jälleen ravistelemaan päätään. Lopulta hän nousi, viivähti vielä pari silmänräpäystä putken juurella ja pyörähti sitten pois.

— Harjoitusta! sanoi hän. — Aina vain harjoitusta. Näyttää siltä kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia sen asukkaista opiskelisi tähtitiedettä. Ja meidän pitäisi seurata leikkiä.

— Lao-Koo! sanoi hän hymyillen. — Meidän pitäisi päästä jonnekin tuonne, Marsin ulkopuolelle. Jospa siellä saisimme pienen jalansijan voidaksemme tarkata Jupiter-jättiläistä! Kas siinä kiertotähti, jolle meidän pitäisi voida viedä nykyiset ennätyksemme! Ah! Miten suuren loikkauksen tekisimmekään tuohon pohjattomaan Avaruuteen! — Suuri Kaikkeus! Yhden ainoan vian olen järjestelmässäsi huomannut, ja se on se: mikset anna ennätyksen kulkea sisimmältä planeetalta aina ulompaan? Merkuriuksen kokemusten Venukselle, siitä Maan ja Marsin yli Jupiterille, Neptunukselle — aina Hamatalle ja Tai-Kingille saakka. Mutta Kaikkeuden tuomio on tämä: — tuhoutukoon kukin ennätyksineen; tehköön seuraaja saman työn! Merkurius meni; Venus teki samoin; parinkymmenen kierrostuhannen perästä sanotaan Marsilla ja pienillä kiertolaisilla: "Kun Maa syöksyi Aurinkoon —"

— Lao-Koo! sanoi hän hetken hermostumisen perästä jälleen tyyntyneenä.
— Opettiko Tai-Joon sinulle tähtitiedettä? Jos sinua huvittaa nuo
Marsin komediat, niin —

Hän viittasi putkeen ja paneutui itse lepoverkolle. Eikä hänen tarvinnut minua kahdesti käskeä.

Minä olin Tai-Joonilta saanut oppineen arvonimen. Myöskin tähtitieteessä. Mutta kuinka mallikelpoinen Tshung-Kingin opetuskeskuksen järjestelmä olikaan ollut, tässä ilmestyi eteeni naapuri-planeetta "ilmielävänä". Olin odottanut putken päässä näkeväni Marspallon joltisenkin suurena; sensijaan näin putken täydeltä kiertolaisen pinnasta murto-osan.

Se oli valtava, hopeakirkas pyöriö, heleänvärisen rehevyyden ympäröimä. Ei jälkeäkään "kanavista", "kasvullisuuskeitaista" ja elottomista aavikoista, vaan täydellinen muinaisajan Maa-maisema järvineen, jokineen ja töyräineen. Olinpa huomaavinani pienoisen pilkun, joka verkalleen eteni tasaista vedenpintaa putken laitaan; mutta samassa veti huomioni puoleensa varjojen leikki hopeisella jättiläislaatalla.

Se teki oudon vaikutuksen, herätti mieleen liikuttavan muiston muinaisuuden poikavuosiltani: halpahintaisen etupenkin ja repaleiksi kuluneen filmin. Yhtäältä pyrki esiin eriskummaisten olioiden joukko ketjuna toista samanlaista tavoitellen. Syntyi hetkellinen yhteentörmäys. Toisaalta tullut joukko jäi hajanaisena paikalle, ja ensintulleet hävisivät. Seisaus. Sitten erottui muista yksi ainoa olento, kasvoi, paisui, näytti tulevan vastaan kiitävää kyytiä ja pysähtyi näyttämölle huitovana jättiläisenä.

Samanaikaisesti antoi kone lyhyen sarjan leimahdusmerkkejä.

— Suuri Voittaja. Se sama, virkkoi Tai-Suan verkoltaan. — Heillä on hänelle aina nuo samat leimahduksensa. Ja he kertaavat yhä sotahistoriaansa. Kun Etelä-Mars viime kierrossadalla kerran valloitti heidän pääkaupunkinsa, saimme kotvan aikaa ihailla sen puolen voittajaa. Ja minun mielestäni etelä-marsilainen oli sekä kauniimpi että intelligentimpi.

Äskeinen ryntäys uudistui. Sitä seurasi ripeänä sarjana toinen toisensa kaltaisia yksilökuvia, joita säesti kullekin ominainen leimahdus-sähinä.

— Pohjoisvaltion nykyinen päämies, kertasi Tai-Suan takanani. — Hänen puolisonsa, vanhin poikansa, — tyttärensä (pane merkille nais-raukan suurelliset pukimet!). — Siinä on edellinen päämies, joka kaatui viime sodassa, — ja hänen puolisonsa, — — no nyt, katso tarkkaan: tämä on etelävaltion hallitsija —

— Hänellä on kookkaampi vartalo. — Niin. Ja riekaleista köyhempi.
Etkö näe eroa pään muodossa? Tämä laji on kallonsa puolesta —

— Ylöspäin laajeneva.

— Aivan. Ja sille panen totisesti suuren arvon.

Kuva oli jo kadonnut, ja äskeinen leikki alkoi uudelleen. Tai-Suan oli astunut viereeni ja sormieli putken jalkalaitetta.

— Siellä on, ainakin pohjoispuoliskolla, voimakasrakenteinen rotu vallalla; mutta sen henkisen kyvyn laita on niin ja näin. Intelligenssi on sensijaan ahdettu etelään, jossa aineellinen toimeentulo kaikesta päättäen on työlästä. Emme voi varmasti sanoa, esiintyykö pohjoinen rotu sortajana vaiko etelän sorrosta irtautujana. Kuitenkin luulemme, että viimemainittu otaksuma on oikea. Ja silloinhan on vielä toivoa uuden intelligenssin noususta, johon noiden poloisten tarmokas opinhalu kylläkin viittaa. — Tarkastetaan maisemaa! —

Muutamalla otteella hän pani putken vavahtamaan jalustallaan. Taivaankappale näytti äkisti kiitävän poispäin ja pysähtyi vasta kun koko sen pinta oli näköaukon puitteen mukainen. Näin suuren meren, joka kolmiosaisena läikkänä kaarsi pohjoiseen laajenevaa ja etelään haarautuvaa manteretta. Juuri noiden haarojen alapäässä näytti lumikenttä saavan alkunsa ja lähellä niiden tukevaa yläjuurta kaarsi hieno koukeroiva rajaviiva, joka tehden äkkimutkan pohjoiseen päättyi keskimäisen meriläikän reunaan.

— Se on näiden rotujen nykyinen rajaviiva, virkkoi Tai-Suan. — Ja minusta elämä tuon joen eteläpiiriin rajoitettuna ei ole sanottavasti mieltäylentävää. Näetkö nuo pari lyhyttä juovaa läntisellä liepeellä? Ne ovat jätteitä siitä kasvullisuusverkosta, joka peitti Marsin silloin, kun mullistukset olivat alkuasteellaan ja sen pinta sai kosteutta ainoastaan repeämiinsä. Nyt kun suuremmat mullistukset ovat synnyttäneet epätasaisen pinnan ja pohjavesi on löytänyt vakinaisen olemassaolonsa, on tuo läntinen läikkä jäänyt jonkinlaiseksi muistoksi entisiltä ajoilta, kuten Maan rehevyyden aikana Sahara. — Mars on nyt sillä asteella, missä me olimme sata kierrostuhatta sitten.

Tai-Suan kääntyi ja vaikeni tuokioksi. Melkein samalla hetkellä olin kuulevinani vieraan äänen takanani. Vielä hetken näin Marsin himmenevän kartan silmieni edessä, seuraavalla sitä ei enää ollut.

— See-Sea! sanoi ääni sisimmässäni. Ja hän se oli.

Miten viehättävästi hänen ruumiinsa notkui hänen astuessaan tässä kelmeässä valossa Tai-Suania kohti.

— Isä! sanoi hän painautuen tämän auliiseen kainaloon. — Sinun tulee puhua Tai-Simonille hänestä. Hän ei unohda noita kahtakymmentä tonnia koskaan pitemmäksi kuin puoleksi hetkeksi. Ja tämä puoli hetkeä on minun ruumiilleni rasitus ja sielulleni helvetin piina. Isä! Sinun täytyy esittää hänelle, mikä suuri hyöty koko ihmiskunnalle ja eritoten suurelle Tai-Jeolle on hänen avustaan täällä.

— Lapsi! Minun pitäisi valehdella —

— Ei, isä! Ei valehdella! Minä tiedän, että Lao-Koo on — että hän on — —. Ah! Tee hänestä se suuri apu! Hänen silmänsä sanovat, että hän voi siksi tulla. Hän ei ole orja —

— See-Sea! Minä olen orja Lao-Koo, äänsin väkinäisesti.

Tai-Suan katsahti puoleeni. Vain kerran, ensi näkemältä, olin huomannut hänen katseessaan kysynnän; sitten en enää. Ja niinpä nytkin hänen katseensa oli mitään sanomaton.

— See-Sea, sanoi hän. — Minä voin tehdä hänestä Tain, minä voin tehdä hänestä suuren Tain. Mutta Orja Lao-Koo ei voi olla valkoinen, eikä valkoinen voi olla orja. Kahden tonnin orjan voisimme orjana täällä pidättää, mutta kahdenkymmenen —, jonka suuri Tai-Simon on erityisesti tulesta pelastanut, — ei koskaan.

— Isä!

— Lapsi, minä en voi.

— Et äitini nimessä, Isä?

Tai-Suan tapasi otsaansa väsyneesti.

— Et suuren Tai-Millin tähden?

— Lapsi!

Siinä oli parkaisua, tuon vanhan miehen äänessä.

Ja silloin See-Sea oikaisihe, mateli kuin luuton liha pitkin vanhuksen luisevaa vartaloa. Paisuvat rinnat painuivat Tai-Suanin isälliseen syliin, ja rukoilevat huulet työntyivät hänen kuivahtaneen naamansa tasalle.

— Isä! Sen syleilyn vuoksi, jonka äitini sinulle salassa soi! Sen lapsen tähden, jonka Tai-Mill syliini siitti ja jonka Morris-Jeo syntymältään riisti! Isä!

— Lapsi!

Vanhuksen pää nuukahti See-Sean pehmoiselle olalle, ja laiha käsi tutatti hyllyvällä lantiolla. Sitten Tai-Suan irtautui äkkiä syleilystä, astui eteeni ja silmäsi minua toisen kerran kysyvästi.

— Lao-Koo, sanoi hän pannen kätensä olalleni, — kuka sinä olet?

Morris-Jeolle ja Tai-Maralle olisin julkeasti vastannut: "Lao-Koo,
Pao-Laon sikiö"; Tai-Suanin edessä laskin katseeni ja vaikenin.

— Lao-Koo, sinä et tahdo vastata? sanoi hän. Olin yhä vaiti.

— Katso minuun, sanoi hän.

Minä tottelin. See-Sea seisoi hänen takanaan odottavana, povi kohoillen.

— Poikani, sanoi Tai-Suan, — Tai-Joon oli sinun ystäväsi, Tai-Mill oli Tai-Joonin ystävä, ja minä — minä olin Tai-Millin ystävä. Minä teen sinusta suuren Tain, joskin se maksaisi minulle toimeni ja asemani —

— Isä!

Minä olin parkaissut sen samalla kertaa kuin See-Seakin. Ja nyt makasin maassa vanhuksen jalkojen juuressa.

See-Sea syleili hänen laihoja sääriään.

— Poikani, jatkoi Tai-Suan liikutettuna. — Minä näen sinussa uhkuvan nuoruuden tulen. Kun katselen sinua, muistuu mieleeni onneton Tai-Mill. Suokoon suuri Kaikkeus, ettei sinun kohtalosi olisi yhtä loistava — ja yhtä surullinen.

Hän kosketti olkapäätäni. See-Sean huulet höpisivät kiitollisuutta.
Silloin näin välähdyksen vaarasta ja ponnahdin seisoalleni.

Varovaisuus sulki suuni viime hetkessä. Tuijotin See-Seaan, tuijotin vanhukseen ja odotin otsa hiessä jommankumman sanaa.

Ensin se pilkahti See-Sean silmässä. Mutta ennenkuin hän oli päässyt jaloilleen, jäykistyi Tai-Suanin ilme.

— Solvaus! sanoi hän muuttuneella äänellä. — Joku on täällä. Kuka tohtii lähestyä Tieteen palatsia —!

Hän peräytyi lepoverkolleen ja sulki silmänsä. Samalla hetkellä tunsin helpotuksen tajunnassani. Mutta sensijaan kasvoi levottomuus.

Katsoin See-Seaan. Hänen ruumiinsa vapisi. Vaistomaisesti hän haki tukea putken arasta asetinkammesta. Sanaakaan sanomatta ojensin käteni. Hän painautui väsyneesti syliini.

Jumalani! Miten naisen vavahteleva ruumis voi häätää tajunnan tyhjäksi!

— See-Sea! äänsin levottomuuden jälki vielä äänessäni. — Joku henki on täällä —

— Hän on mennyt, Mea-Jeo! kuiski henkäys korvaani. — —

* * * * *

Tai-Suanin ääni sen unelman katkaisi. Hänen kasvoillaan väikkyi vakava ilme. Siinä oli suuttumusta ja kenties vielä enemmän pelkoa.

— Lapseni, sanoi hän, — Tieteen pyhätön alueella on ollut vieras henki. Yksi miljoonasta ei sitä tohtisi tehdä. Suurella Tai-Morris-Jeolla ei siihen ole oikeutta. On vain yksi tällä planeetalla, joka sen tohtii ja julkeaa tehdä —

— Tai-Mara! kirkaisi See-Sea.

— Tai-Mara, kertasi vanhus, — syntymäin valvoja, vaanija-valvoja.

Minä värisin.

— Ja Tai-Mara ei tee sitä ilman riittävää aihetta, päätti Tai-Suan.

— Isä! Minä luulin hänen sinun huoneessasi olevan turvassa.

— See-Sea, lapseni. Minun huoneessani hän on turvassa. Mutta se ei estä Tai-Maran mielenkiintoa kasvamasta. Ja kuka sen kerran on herättänyt —

— Ah! Hän vaani suurta Tai-Milliä seitsemänviidettä kierrosta! Ja sitten —

See-Sean ääni tyrehtyi nyyhkytykseen.

Minun sisässäni oli alkanut kuohua. Ja nyt, nähdessäni tuon jumalaisen vartalon itkun täristämänä, tunsin voimieni riittävän uhkayrityksiin. Olisipa suuri Tai-Mara nyt ollut tuossa edessäni, olisin kiertänyt hänen viheliäisen kallonsa kolmetoista kierrosta vastapäivään ja joka kierroksella muistuttanut hänelle Tai-Milliä.

Mutta Tai-Mara ei ollut siinä. Sensijaan näin See-Sean nytkyvien olkapäiden yli vanhuksen kasvot: säälin pohjalla niissä kuvastui syvä levottomuus.

— Tai-Suan, sanoin äkillisen ajatuksen keventämänä, — Tai-Maralla ei ole täällä enää mitään tekemistä: minä lähden kaivoksiin. —

Kuinka jalo tämä päätökseni olikaan, sen toimeenpanemisesta olisin tuskin voinut kerskata, ellei kohtalo Tai-Maran ja Tai-Simonin kaksoishahmossa olisi auttanut minua siinä. See-Sean katseesta luin, että olin antamaisillani kuoliniskun sille lemmenkaipuulle, mikä häntä oli tähän huolitteluun kannustanut; ja Tai-Suanin sanat vakuuttivat alinomaa, että päätökseni oli ajattelematon.

— Poikani, sanoi hän näinä lähipäivinä uudestaan ja yhä uudestaan, — sinun päätöksesi on epäitsekäs, mutta sillä ei ole autettu, että se on tyhmä. Tai-Mill vältti auringon paahteessa paistumisen hyppäämällä kuiluun. Ja sinä vältät Tai-Maran hautautumalla kaivoksiin. Suuri Kaikkeus, pitääkö minun luulla, että se on pelkuruutta?

Hänen sanoissaan tunsin See-Sean painostuksen, mutta hänen äänensä puhui toista.

Kolmantena päivänä saapui See-Sea mielentilassa, joka uhkasi kerta kaikkiaan pyyhkäistä päähänpistoni. Hän ryntäsi suoraan Tai-Suanin luo ja ravisti vanhusta kesken mielenkiintoista leimahdussanomaa.

— Isä! Isä! Tai-Mara on puhutellut Tai-Simonia. Minä olen kuullut, että —. Isä! Etkö kuule? Tai-Simon tulee kohta luoksesi. Hän tahtoo lähettää Mea-Jeon kaivoksiin. Hän lupaa hankkia sinulle toisen orjan. — Isä! Tai-Mara sanoi, että sinä olet vanha tyhmyri, — että Mea-Jeo on minun rakastettuni, — että sinä annat hullun naisen ohjata itseäsi —. Isä! Hän sanoi, että olet kuivunut, — että on valittava uusi Tieteenvalvoja — Tai-Mao-Kawa tahi —

— Mao-Kawa! Mitä sanot, lapseni? Tai-Mao-Kawa? — Vanhus oli äkkiä jättänyt työnsä: tieteensä sydämessä kykeni häntä vain tieteen solvaus tavoittamaan.

— Minä olen vanhettunut, jupisi hän See-Sean valitellessa, — minä
olen kuivettunut. Olen Tai-Juangiin verraten — kernaasti. Mutta
Mao-Kawa! — Kätyri, puoskari — Tai-Maran puhaltama nousukas! — Suuri
Kaikkeus! Miten käy silloin Maan levottomuuksien tarkkaamisen —!

Kesti runsaan neljänneksen, ennenkuin vanhuksen järkytetty tajunta oli oivaltanut epätoivoisen naisen tarkoituksen.

— Minun on keskusteltava Tai-Simonin kanssa! Minä keskustelen, lapseni; teen sen, lapseni. Tulkoon hän vain luokseni, kuulin hänen höpisevän, kun See-Sea oli jo heittäytynyt minun syliini.

Puolikin hetkeä tätä taivaista syleilyä, niin olisin kasvot maassa kerjännyt armoa Tai-Simonilta. Mutta tuskin olin ehtinyt saada ymmärrettävää sanaa See-Sean huulilta, kun jo tärähtikin ilmoittajan ääni:

— Suuri Tai-Mara suuren Tai-Simonin seurassa tahtoo astua Tieteen palatsiin!

Silmänräpäyksessä See-Sea oli noussut. Toisen silmänräpäyksen jännitti uhma hänen ylevää vartaloansa, ja hänen huulillaan väikkyi ylpeä hymy. Mutta mitä Tai-Suanin viittaus ei kyennyt tekemään, sen aikaansai hänen pari sanaansa.

— See-Sea, se tekee puolustukseni mahdottomaksi, virkahti vanhus.

See-Sea hätkähti.

— Mea-Jeo! kuiskasi hän kadoten seinien suojaan.

Ja silloin avautui toisaalta seinä tulijoille. Minun päätökseni ei enää horjunut; Tai-Maran takana seisoi kuuden polttajan ketju.

Panin merkille Tai-Suanin tervehdyksen; se kohdistui jäykkänä
Tai-Simoniin.

— Ystävillä, suuri Tai-Simon, ei ole polttotankoja takanaan, virkkoi vanhus hiljaa.

Tai-Simon hykerteli käsiään ja vilkui avuttomana Tai-Maraan.

— Suuri Tai-Suan, tieteen ja uskonnon suuri valvoja, selitti Tai-Mara nostaen pistävän katseensa, — laskussa lähtee orjalentue Lunariaan, ja laskuun on vain vajaata kaksi hetkeä.

— Silloin, suuri Tai-Mara, kehoittaisin teitä kiirehtimään, vastasi vanhus tyynesti.

— Niin olen päättänytkin tehdä, suuri Tai-Suan. — Polttajat, orja
Lao-Koo on edessänne.

Tuossa tuokiossa kaarsihe polttajain rivi etualalle. Tunsin sappeni alkavan kiehua, ei siksi, että olin odottanut pelastuvani, vaan siksi, etten sietänyt Tai-Maran julkeaa mahtipontisuutta. Mutta minä jäin paikalleni. Vanhus oli sanaakaan sanomatta asettunut polttotankojen eteen, ja miehet peräytyivät neuvottomina.

— Tai-Mara, sanoi vanhus, — Tieteen palatsissa ei sitten suuren Tai-Wang-Jeon aikojen ole käytetty väkivaltaa. Orja Lao-Koo on minun orjani.

Tai-Maran silmät välähtivät ilkeästi.

— Tieteen palatsi ei myöskään sitten suuren Tai-Wang-Jeon ole suojannut tuomion saaneita orjia. Orja Lao-Koon on suoritettava kahdenkymmenen tonnin tuomiorangaistus. — Polttajat! Tämä on suuren Tai-Jeon määräys.

Silloin vanhuksen vartalo edessäni ikäänkuin kasvoi.

— Takaisin, polttajat! sanoi hän ankarammalla äänellä. — Suuren
Tai-Jeon määräys oli siirtynyt suurelle Tai-Simonille. Kahdeksan nousua
sitten tämä luovutti määräysvallan minulle. Orja Lao-Koo pysyy luonani,
Tai-Mara. Tämä on suuren Tai-Suanin määräys.

Minä ihailin vanhusta. Itse Tai-Mara hätkähti.

— Suuri Tai-Suan, sanoi hän terävästi, — Tai-Simon on antanut sinulle orjan, Tai-Simon on antava sinulle toisen orjan. Tieteen valvojalta ei pidä puuttuman orjia, mutta Työnvalvojan asia on niistä määrätä. Ja Lentäjä-valvojalle, Tai-Maralle, kuuluu orjien kuljetuksen valvominen missä ja milloin tahansa.

— Tai-Simon, virkkoi vanhus, kädellään torjuen polttajain jonon, — eikö sinun valtasi ole suuren Tai-Jeon antama? Onko se sinulta riistetty? Jos on, niin miksi kannat vielä Neljännen Piirin rengasta rinnallasi?

Tai-Simonin komean nenän ympärillä puikkelehti neuvoton makeus.

— Suuri Tai-Suan, löpisi hän käsiään hykerrellen, — nämä kahdeksan nousua maksavat suurelle Tai-Jeolle tonnin metallia. Minun velvollisuuteni on valvoa suuren Tai-Jeon sadanneksia —

— Olet sen kuullut, suuri Tai-Suan, avusti Tai-Mara kärkkäästi. —
Aika on täpärällä. — Lao-Koo, Pao-Laon sikiö, astu esiin!

— Minä jätän valituksen suurelle Tai-Jeolle! kuulin vanhuksen sanovan.

— Ja minä, Tai-Mara, vastaan sinun valitukseesi valituksella.
Tai-Maran mahti ei ole vielä vanhuuden panema. — Polttajat!

Uskon, ettei kukaan heistä sitä odottanut. Parilla loikkauksella olin vapauttanut vanhuksen kiusallisesta velvollisuudestaan, ja ennenkuin Tai-Maran myrkyllisen vihjauksen synnyttämä hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan, läimähti käteni raskaana hänen virnailevalle suulleen.

— Tai-Suan, sanoin ylpeästi, — minä en ole saanut sinua muuten kiittää, mutta minä olen ainakin maksanut sinua kohdanneen solvauksen. — Suuri, raukkamainen Tai-Simon, lähetä minut nyt kaivoksiin.

Hämmästyneiden polttajain kireässä piirissä nautin kätteni työstä. Suuri Tai-Mara, orjien hirmu, makasi siinä selällään, veristävin huulin henkeään haukkoen.

Itse Tai-Suan vapisi; ja putki-jättiläisen takaa vilahti See-Sean säikähtynyt silmäpari.

Kotvan ajan vallitsi sanaton hämminki. Sitten Tai-Mara nousi ja polttajain tangot ojentuivat valmiina minua kohti. Suljin silmäni, mutta ne avautuivat väkisin.

Tai-Mara kääntyi minuun ja hänen silmänsä pysähtyivät vaaksan päähän silmistäni. Pistävästi hän katseli minua pitkän tuokion.

— Hyvä! sanoi hän äänellä, jonka sävy oli käsittämätön. — Saakoon suuri Tai-Jeo ensin tonninsa. Tai-Mara on vain hänen palvelijansa.

Vielä kerran kapaloi polttajain lanka ruumiini liikkumattomaksi massaksi, edessäni aukeni seinä ja takanani viilsi hiljaisuutta Tai-Maran terävä ääni:

— Orjan käsi Tai-Maran kasvoilla. Tiedätkö, suuri Tai-Suan, mitä se merkitsee?

Suuri Kaikkeus! Nyt en sitä enää minäkään tiennyt. —

TOINEN OSA

JOO-KEEN KAPINA

(Vielä vähemmän on syytä luulla, että Suuri Kaikkeus odottaisi ihmiskunnan parantumista; sillä tämä parantuminen jo itsessään sotisi sen järkähtämätöntä järjestelmää vastaan.)

KUUDESTOISTA LUKU

Tonni-miehen vaihdos

Meitä oli kymmenkunta lentotuolia, alun kolmattakymmentä orjaa. Silmät liikkumattomaan avaruuteen tähdättyinä tuntui matka loputtomalta, mutta auringon lieskan heittäessä ensimmäisiä kielekkeitään taivaanlaelle, laskeuduimme Neljännen Piirin mantereelle.

Lentäjäin huudot ja koneen säännötön hypähtely olivat sen enteenä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä luisuimme aukkoon, joka supisti taivaan pienoiseksi läikäksi.

Nyt sekin oli hävinnyt.

Ruumiini ei ottanut uskoakseen, että kapalolanka oli irroitettu. Suurella vaivalla sai polttajan töytäisy jalkani vireille. Ja vielä puutunein käsin seisoin jonossa kolminkertaisten polttotankorivien välissä, loitolta katsellen Tai-Lanen, kaivoksien hirmuvaltiaan, lapsellisen riutunutta naamaa.

— Neljä tonnia, kuului juuri hänen vielä lapsellisempi äänensä sanovan jonon etunenässä seisovalle, pienelle naisparalle.

Minua puistatti. Eikö ennen muinoinkin puhuttu suurista roistoista, joilla oli enkelimäiset kasvot?

Askel askeleelta hupeni jono, ja joka tonnimäärän langettua loittoni epätoivoinen olento kolmen polttajan välissä taustalla ammottavaan mustaan käytävään.

— Kymmenen tonnia, sanoi ääni jälleen ja minun etumieheni hävisi käytävää kohti.

Tai-Lane kohotti katseensa.

— Orja Lao-Koo, 2-16-763, sanoi lentueen johtaja yksitoikkoisesti.

Tai-Lane viittasi. Muuan toinen kohotti käsivarttani.

— 2-16-763, kertasi hän.

Tai-Lanen pää katosi vielä kerran kontaktikoneen hattuun. Sitten hänen utelias katseensa silmäsi minua päästä jalkoihin.

— 2-16-763, sanoi hän kerran pari silmiään räpäyttäen. — Kaksikymmentä tonnia.

Kävi kohahdus tuossa kolkossa huoneessa. Kaksinkertainen vartiosto asettui ympärilleni ja koneellisesti astuin ammottavaa aukkoa kohti.

— Odota! sanoi Tai-Lanen ääni.

Hän astui luokseni, tunnusteli käsiäni, jalkojani ja rintalihaksiani, kasvoissansa ilme, jota hänen luisevan runkonsa nojalla en ihmetellyt. Ottipa hän perin julkealla tavalla katsoakseen silmiinikin. Mutta liekö niiden ilmeessä kuvastunut kova haluni saada havainnollisesti näyttää hänelle lihasteni kelpoisuutta, sillä hän peräytyi äkkiä ja tyytyi turvalliselta paikaltaan luomaan jälkeeni ihmettelevän silmäyksen.

Pimeä käytävä teki tukahduttavan vaikutuksen. Joka askeleella kuvitteli kompastuvansa pohjattomaan kuiluun. Käytävän toisessa päässä häämötti heikko valo, jossa liikuskeli joitakin varjoja.

Se oli tyrmä, jossa tapasin äskeiset toverini. Sinne tullessani se oli jo täpösen täynnä, mutta siitä huolimatta mahtui tuohon kahden miehen-mitan neliöön vielä kymmenkunta onnetonta, ja naisten parkuessa seinä vihdoin erotti meidät vartijoista.

Pilkkopimeä vankilamme kiisi huimaa vauhtia alaspäin.

Minut valtasi sellainen tunne, että olimme matkalla maan keskipisteeseen. Tajunnassani olimme ainakin kulkeneet runsaan neljänneksen Maan säteestä.

Ja kuitenkin tämä iankaikkinen matka päättyi. Ei keventävään valoon, kuten vastoin tahtoani olin odottanut, vaan surkeaan pimeyteen, jossa äänten surina kasvoi kymmenkertaiseksi. Joku kompastui minun jalkaani, minä astuin tielleni kompastuneen naisen pehmeälle ruumiille, ja joku takaatuleva iski kiroillen kallonsa reiteeni.

— Irti! kiljaisi ääni jostakin ja seinän paukahdusta seurasi koneen surina.

Tyhjentynyt hissilaite lähti takaisin maanpinnalle.

Helvetti! Kuinka kauan korvakalvo tällaista kestäisi! Kontaktikoneen hatussa olin kuullut tämän kiljunnan ja kiroilun; se oli ollut vain kaukainen kaiku. Muutaman röhisevän äänen äkäisestä sadattelusta ymmärsin, että oli vuorokauden hiljaisin hetki: he tahtoivat nukkua. Suuri Kaikkeus! Niinkuin tässä olisi voinut nukkumisesta haaveksiakaan!

Pimeässä erottui vähitellen siellä täällä ikäänkuin höyrymäistä valonaavistusta. Näköhermoissa se ei voinut olla; pysyttelihän se aina määrätyissä paikoissa. Parhaani mukaan vältellen onnettomain ruumiita haparoin muuatta valoläikkää kohden. Ja kompastuin.

— Lunarian sokeus! kirahti karkea ääni, ja tanakka potku tapasi polvitaivettani. — Lunarian sokeus! Makuuverkko siinä on ihan yhtä hyllyvä kuin kauempanakin. Kiitä olematonta jumalaasi ja pidä lepohetkistä vaari.

— En tahtonut loukata ruumistasi, toveri, sanoin sovinnollisesti. —
Mutta minä en näe täällä mitään. Voinko tässä levätä?

— Se on sinun yksinkertaisesti tehtävä, jollet tahdo tulla huomiseksi pehmitetyksi. Tuonnempana voit tavata Shi-Kain, ja hän ei tottavie tyydy tavalliseen potkaisuun, vaan pudistaa henkirievun nivusistasi puolen kierroksen ajaksi.

Osaksi teki sen omituinen painostus, joka täällä alhaalla oli yllättänyt ruumiini, osaksi myöskin tämän raa'an miehen suorasukainen puhetapa: minä paneuduin pitkälleni soraiselle maalle ja koetin olla kuulematta rähinää.

Mutta se jatkui yhä.

Tuokion silmät kiinni loiottuani avasin ne jälleen Jossakin lähettyvillä oli syntynyt hirvittävä mellakka joka ylitti kaikki muut äänet.

— Minä en nähnyt! — En nähnyt! kirkui epätoivoinen ääni.

— Sinä opit pitämään silmät varpaittesi nenässä, karjui toinen ääni, joka kuulosti tulevan tilavista keuhkoista. — Helvetin piina! Jos joskus vielä viheliäisille atuloillesi astut, niin loikkaa tällä kohdalla, loikkaa! — Noin!

Seurasi mieletön parkaisu. Jossakin kauempana mätkähti onnettoman ruumis toisten tiloille, ja kiljunta toistui äskeistä saatanallisempana. Sitä säesti sankarin tyytyväinen röhönauru.

— Shi-Kai, sanoi naapurini yksikantaan. — Mitä sanoin äsken!

— Hän on voimakas, vastasin puistatellen.

— Viidentoista tonnin mies, päätti ääni.

— Mutta hän on hirmu.

— Kolmen kierroksen ajalla tehnyt neljäkolmatta ruumista.

— Eikö Tai-Lane häntä rankaise?

— Miksi? Hän ruhjoo vain luut, ja "kirkas autuus" tekee loput. Toisinaan saa hän muutaman sadanneksen kurinpitorangaistuksen, ja hän suorittaa sen. Katsos, se on Tai-Lanen hyöty.

Viimeinen lause tuli kuiskeena, ja naapurini tuntui jälleen tahtovan levätä.

Kuuntelin vihlovaa valitusta ja tarkkasin mustaakin mustempia haamuja, joita toisinaan erottui fosforinkiiltoisia läikkiä vasten. Kaukana, muita valoisamman läikän kohdalla, liikkui solakka vartalo säännöllisessä tahdissa, häipyi ja liikkui jälleen.

— Tekeekö tuo tuolla työtä?, kysyin.

— Tekee. Hän on jäänyt takapajulle.

— Jääkö moni?

— Heikot, joiden ei onnistu pysytellä antavalla maalla. Huomenna sen tunnet. Jollet pidä puoliasi, saat kierroksen, pari tonkia toisten jälkiä. Shi-Kai, hän nokkii aina siinä, missä metallia on, ja siksi hän ei edes rasitu.

— Tuo on nainen, sanoin pinnistäen näköäni.

— Varmaankin La-Li, vastasi naapurini vaivautumatta katsomaan, ketä tarkoitin. — Hänellä on niin paljon lisätuomioita, ettei hän kykene niitä koskaan täyttämään.

— Naisella?

— Niin. Tai-Lane on ihastunut hänen lihaansa ja kostaa kurinpidolla, kuiskasi ääni. — Ja Shi-Kai olisi hänet jo raiskannut, jollei pelkäisi Tai-Lanea. Olisinpa minä La-Li, eläisin kuin suuren Tai-Jeon ensimmäinen puoliso; antaisin Shi-Kain ahertaa tonnini ja Tai-Lanen keventää kuormaani.

Ääni naurahti, ja minun muistini heräsi: La-Li! Sehän oli Lao-Koon sisar, jota suuri Tai-Jeo oli himoinnut ja jonka vuoksi Lao-Koo sai ensimmäisen tuomionsa. Suuri Kaikkeus! La-Li tietenkin tunsi veljensä — —

Rähinä alkoi vaimeta. Vain eri suunnilta pimeästä kuuluva väsynyt valitus piti tunnelmaa vireillä.

— Toveri, sanoin hiljaa.

Hän oli nukkunut.

Minut valtasi outo yksinäisyyden tunne. Tuolla liikkui La-Lin haamu himmenevän läikän puitteissa. Mutta välillä jossakin nukkui "viidentoista tonnin" mies.

Suljin silmäni, painoin sormet korviini ja tahdoin nukkua. — —

* * * * *

Olinko nukkunut? Missä olin? Mitä tämä hirvittävä meteli? —

— Ylös! — Ylös! Kaivosten valvoja, suuri Tai-Lane, tahtoo laskea orjansa! — Ylös! — Ylös!

Se viilteli selkäpiitä.

Naapurini oli noussut, ylt'ympäri kuului kuhinaa, kiroilua, itkua ja ulvontaa. Tänne tullessani olin arvioinut joukon viideksisadaksi; nyt tunsin, että niitä oli kymmenentuhatta.

— Ylös! — Ylös! jyrähti ääni toistamiseen, ja jonkun matkan päässä syöksähti maahan huikaiseva valopatsas.

— Toveri! sanoin, ojentaen käteni pimeään.

— Varo tallautumasta, kun vyöry tulee, tokaisi ääni.

Samassa tunsin kohinan ja läähätyksen lähenevän. Se tuli yhtaikaa joka suunnalta, suhahti ohitsemme tuhatsuisena hirviönä ja antoi minun käsittää, että joka suuta vastasi neljä hillittömästi huitovaa raajaa.

Ilman varoitusta olisin jo maannut maassa, sensijaan että nyt säästyin siitä parilla kuperkeikalla. Valopatsasta vasten kuvastui hurjasti vitveltävä orjaparvi, ja jälkijoukko sadatteli maassa vaikeroivia poloisia.

— Kao-Jama! tärähti kuin ukkosena valopatsaan yläpäästä.

— Kao-Jama, piipitti ääni äkkiä syntyneen hiljaisuuden vallitessa, ja patsaan loimussa kohosi tumma naama vasten valoa.

— Je-Sai! tärähti jälleen.

— Je-Sai. — Ja toiset kasvot tuijottivat kirkkauteen.

Kompastuin itkevään olentoon.

— Toveri! sanoin pidätellen. — Tämä on nainen.

— Anna olla!

— Mutta jos —

— Tolvana! Tai-Lane voi huutaa sinun nimesi. Väristen seurasin hänen kintereillään.

— Entä jos huudetaan tuota naista? sopersin joukkoon tunkeutuessamme.

— Joka on elossa, se tulee, ja joka ei tule, se ei ole huomenna elossa.

Pasuuna törähteli yhä tiheämpään, ja minulla oli täysi työ pysytellä toverini lähettyvillä tässä joka huudon perästä hurjasti elävässä lihamassassa.

— Shi-Kai!

Minä kohotin päätäni.

— Shi-Kai, vastasi voimakas ääni, ja karkeatekoinen jättiläinen seisoi ylpeänä loimussa.

Toverini töykkäsi kylkeeni.

— Jättiläinen, sanoin, arvaten hänen tarkoituksensa. — Mutta minusta liian vanha.

— Elä sano sitä hänelle, varoitti Neo-Hoo eikä sen koommin virkkanut mitään.

Tuokioksi kiivas liikehtiminen katkaisi keskustelun, ja juuri kun jälleen yritin sitä jatkaa, törähti korkeudesta:

— La-Li!

Minä en unohda sitä silmänräpäystä. Salamana iski tajuntaani, että kenties juuri La-Li virui tuolla kaivoksen soralla — ja samassa hento naisvartalo solahti valoon.

— La-Li, helähti ääni, jota en tahdo kuvata. Ja siron kaulaviivan kannattamat vielä sirommat kasvot syöpyivät syvälle tajuntaani.

Vasta parin, kolmen uuden nimen kaiuttua huomasin, ettei La-Li enää ollut siinä. Hän oli jonakin tämän hirvittävästi nytkähtelevän lihamöhkäleen jäsenenä, kenties jossakin aivan lähelläni. Ja minä keinuin tässä möhkäleessä kuin painajaisunen helmassa.

— Kian-Sai? — — Kian-Sai. —

— Pa-Hea! — — Pa-Hea. —

— Neo-Kun! — — Neo-Kun. —

— Lao-Koo! — —

No? — Vasta tahdin keskeytyminen minut herätti. Pasuunan ääni leikkasi vielä korvakalvoani.

— Pois tieltä! sanoin ravistaen möhkälettä.

— Sinä et pääse, kuulin naapurini äänen.

— Enkö!

Tunsin, että möhkäle tutisi ympärilläni. Puoleen ja toiseen painoin sen kiinteätä lihaa; sain iskuja ja annoin iskuja, kunnes hillittyjen sadatusten paisuessa luiskahdin piirin keskelle.

— Lao-Koo, sanoin sulkien silmäni huikaisevassa hohteessa.

— Lao-Koo! olin kuulevinani hiljaisen helähdyksen. Ja sitten uusi törähdys sai minut jättämään paikkani nyyhkyttävälle vanhalle naiselle.

— Siinä oli lihaksia! tajusin jonkun sanoneen.

— Hän on tulokas, vastasi toinen.

— Hän tuli meidän mukanamme, liitti kolmas.

— Montako tonnia hänellä on?

— Mitä sanoit? Shi-Kailla on vain viisitoista —

— Tuliko hän tännepäin?

Kumma kyllä. Möhkäleen surina oli kiihtynyt, mutta se hajautui kuin huuru. Pasuunan törinä nieli kiistelyn tonnimäärästä, ja tuossa tuokiossa huomasin olevani pahimman tungoksen ulkopuolella.

Tunsin, että joku seurasi minua kintereilläni.

— La-Li! olisin mielelläni huutanut, mutta en tohtinut korottaa ääntäni. Loitolta olin tuntevinani paikan, missä hän eilen oli työskennellyt. Sinne suuntasin haparoivat askeleeni.

Mutta siellä ei ollut sieluakaan.

Potkaisin löyhää maata jalallani. Sorasta lähti fosforimainen valo kuin tuhansista kissansilmistä. Töyhälsin uudelleen ja tavoittelin suurinta niistä kädelläni.

Nyt ymmärsin. Se oli sormenpään kokoinen kova kappale: se oli valkoista metallia.

Siis juuri tätä suuri Tai-Jeo tarvitsi. Tätä tarvitsivat Tshung-Kingin asukkaat. Ja — minä vapisin innosta — tätä tarvitsi myöskin Tai-Mason.

Nyt käsitin, miksi sitä pimeässä louhittiin: valossa sitä epäilemättä oli vaikea löytää.

Lähelläni liikahti varjo. Kohotin katseeni, mutta hohde oli heikentänyt näköni.

— Lao-Koo! sanoi voimakas ääni. — Sinäkö olet Lao-Koo?

Äänestä en voinut erehtyä.

— Minä, sanoin lyhyesti.

— Ja aiotko kaivaa tässä?

— Miksen kaivaisi.

Kuului röyhähdys, josta ei puuttunut uhkaa. Vieras jalka töyhälsi soraa, ja fosforihohde valaisi tukevan reiden ääriviivaa.

— Tiedätkö, kuka on Shi-Kai?

Minua suututti.

— Kaikesta päättäen se olet sinä, sanoin, muistaen äskeisen naapurini varoituksen, — mutta en käsitä sen tiedon tärkeyttä. Onko tämä paikka kenties sinun?

— Lao-Koo! röhelsi ääni. — Jokainen tässä kaivoksessa tietää, kuka on Shi-Kai. Ja jokainen tietää myöskin, että hän saa kaivaa siinä ja siinä, jos Shi-Kai sen suvaitsee.

— Onko se Tai-Lanen määräys?

— Se on Shi-Kain määräys.

— Vi niin, ja salliiko Shi-Kai minun kaivaa tässä?

— Ei.

Minä punnitsin hetken aikaa. Silmäni alkoi jo eroittaa miehen ääriviivat. Ymmärsin, että tilanne oli liian kireä voidakseen jäädä puolinaiseksi.

— Shi-Kai, sanoin, — minä kaivan tässä, kunnes joku toinen sanoo, että tämä on hänen paikkansa.

— Lunarian piina! röhisi ääni. — Etkö ymmärtänyt, että minä, Shi-Kai, en salli sinun kaivaa tästä? Kuolema ja "kirkas autuus"!

Minä peräydyin askeleen. Joka lihakseni jännittyi. Lähettyviltämme oli alkanut kuulua ääniä ja pasuunan törinä oli tauonnut.

— Shi-Kai! sanoin ääntäni hilliten. — Onko sinua täällä toteltu?

— Nurisematta! Sillä se, joka ei ole totellut, on oppinut sen tekemään. Lunarian sokeus!

— Shi-Kai, tästälähin sinua ei totella.

Kuulin kuhauksen näkymättömästä joukosta, kuulin mielettömän karjaisun Shi-Kain huulilta, ja samassa silmänräpäyksessä pöllähti hohtava sora ympärillämme ilmaan.

— Shi-Kai! — Shi-Kai! huuteli näkymätön joukko äänellä, joka ennusti pelätyn tyrannin voittoa. Ja jykevä nyrkki oli horjahduttanut minut soravallia vasten.

Minä tiesin, että nuo nyrkit oli kahlehdittava. Yksi ainoa isku tuosta soran kovettamasta moukarista riitti kellistämään millaisen miehen tahansa. Koetin pakottaa häntä kiinteämpään otteluun, mutta sitä tuo vimmastunut jättiläinen tuntui ymmärtävän välttää.

— Kirkas autuus? sähisi hän tähdätessään tämän tästä uuden iskun, ja silloin aina vastasi näkymättömäin "katsojain" hyvä-huuto.

Minusta se kuulosti teennäiseltä ja päätin sen vaimentaa. Runsaan neljänneshetken kesti tämä tulinen ottelu, ennenkuin sain hänen oikean ranteensa vasempaan käteeni. Hänen viimeisen iskunsa vielä soidessa korvakalvollani putosi kämmensyrjäni raskaasti hänen tukevalle niskalleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasi Shi-Kai allani molemmat moukarit kierteisessä puristuksessa.

— Shi-Kai! sanoin vapaalla kädelläni puuduttaen hänen reitensä. — Täällä näyttää olevan tonnimäärä arvonmittana. Se on paikallaan. Sinä olet viidentoista tonnin, minä kahdenkymmenen. Julista kansalle, ettet sinä tästä hetkestä alkaen mitään määrää.

Kiukkuinen röhinä pääsi miehen suusta, mutta joukon äänekäs hämminki nieli sen. Shi-Kain ruumis vääntelehti epätoivoisessa rynnistyksessä.

— Julista! sanoin asettaen nyrkkini hänen korvalliselleen. Shi-Kai tuntui rauhoittuvan.

— Sinä et uskalla! röhötti hän. — Minä olen viidentoista tonnin arvoinen, ja Tai-Lane tietää sen.

Väen kuhina lakkasi.

— Shi-Kai! sanoin kiristäen otettani. — Tiedätkö, mikä mies on suuri
Tai-Mara?

Minä tunsin, että hän tiesi sen, ja väen syvä äänettömyys sanoi samaa.

— No niin, Shi-Kai. Puolitoista hetkeä ennen viime laskua tämä sama käsi iski suuren Tai-Maran verisin suin maahan.

Seurasi kohahdus kansassa, korviasärkevä meteli ja hillitön sanakiista.
Shi-Kai makasi allani kuin polttotangon tapaamana.

— Se on totta! erottui vihdoin ääni joukosta. — Vartijat puhelivat siitä matkalla. Sanoivat sen tapahtuneen Tieteen palatsissa —

Enempää en kuullut. Kovaääninen väittely ylitti puhujan äänen, ja silmänräpäyksen varomattomuus salli Shi-Kain tempautua otteestani. Hyvin tähdätty isku sydänalaani pani minut hetkeksi haukkoilemaan henkeäni, mutta silmänräpäystä myöhemmin keskitin voimani ruhjovaan lyöntiin, jonka päällisenä pontena oli vihdoinkin puhjennut kiukku.

En tiennyt, mihin se osui; mutta Shi-Kai kaatui. Ja sen tiesin, ettei tarvinnut hänen käsiään kahlita.

— Toverit! huusin hillittömän kohinan läpi. - Shi-Kai ei enää määrää mitään. Poimikaa sieltä, mistä parhaiten metallia löydätte.

— Onko hän kuollut? kuului huutoja. Tunnustelin jättiläisen sydäntä.

— Shi-Kai elää, huusin, — mutta hän ei elä tarpeeksi häiritäkseen työtänne.

Astuin askeleen väkijoukkoa kohti. Se päästi äänekkään ihastuksen mylvinän. Ja itserakkauttani hiveli sen sydämellinen sävy.

Holvin kynnyställä hipaisi käsivarttani äänetön olento. Hämärästi luulin näkeväni sen ääriviivat. Käteeni osui hentoinen vyötärö.

— La-Li! sanoin hiljaa.

Hän kiersihe vapaaksi, mutta onnistuin saamaan otteen hänen ranteestaan.

— Tämä oli minun paikkani, helähti ääni uhmaten.

— La-Li! Paikka on sinun, sanoin verkalleen. — Mutta siinä makaa
Shi-Kai tajutonna. Minä kannan hänet ensin pois.

Päästin hänen kätensä ja aloin virotella kaatunutta. Olin ottamaisillani hänet syliini, kun käsi äkkiä kosketti olkapäätäni.

— Minä — minä näin sinut valopatsaassa, sanoi ääni kuiskaten. — Sinä et ole Lao-Koo, veljeni —

— La-Li!

— Niin. Sinä olet varastanut hänen nimensä. Lao-Koo on kuollut. Miksi valehtelet?

— La-Li! sanoin tarttuen hänen käteensä. — Hiljaa! He ovat tehneet minusta Lao-Koon.

Hän kiskoutui irti. Joku läheni pimeässä.

— Lao-Koo! sanoi tuttu ääni. — Minä täällä olen Feo-Fan. Miten on
Shi-Kain laita?

— Huonosti, pelkään. Kantakaamme hänet pois, toveri.

— Shi-Kai parka! Kuule, miten väki riemuitsee! Minä kuulin sen. Mutta minä tunsin vain La-Lin läsnäolon. Valkoinen metalli säihkyi hänen käsiensä ympärillä.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

La-Li

Shi-Kai oli maannut kahdeksan nousua. Kolmannen päivän laskussa hän oli töintuskin jaksanut vetäytyä valopatsaalle, vaikka hänen paikkansa olikin juuri sen vieressä. Ja tajutonna hänet silloin laahattiin paikalleen takaisin.

Miesparka! Minä ymmärsin hänen pehmeytensä, sillä olihan oma ruumiini vielä neljännessä nousussa kuin nuijalla hakattu.

Mutta paljon en häntä ajatellut. Vaikka orjalauma säästi jokaisen tuoreen louhoksen antavimman sopen minulle, tunsin saavani ahertaa voimaini takaa, ennenkuin pääsin päivässä kolmeen sadannekseen. Ja sitäkin menoa kestäisi rangaistukseni yli kahdenkymmenen kierroksen!

Minä ajattelin La-Lia. Kolme kertaa olin turhaan lähennellyt häntä hänen louhoksensa kehnouden varjolla. Hän teki työtä kahdeksan hetkeä vuorokaudessa ja lepäsi kolme eikä vastannut minulle sanaakaan. Usein kulutin kalliin neljänneshetken loitolta katsellen hänen hohteessa askaroivia käsiään ja vaanien leimahdusta, joka silmänräpäyksen ajan antoi minun nähdä hänen kasvonsa. Ja yökaudet arvailin, missä kaivoksen sopessa hänen ihastuttava päänsä soraa lämmitti.

Sitä ei voinut auttaa. Tämän kuhisevan epävarmuuden keskellä ei koskaan tohtinut poistua ruumiistaan. Ja piti olla tosiystävä, jolle sellaisen asian saattoi paljastaa.

Feo-Fan! En epäillyt tämän suorasukaisen miehen ystävyyttä, mutta olinhan ollut täällä vasta muutaman nousun. Ja kukapa tiesi, oliko Shi-Kai jo voitettu vaiko vain masennettu.

Yhdeksännen päivän laskussa sai jälkimäinen otaksumani jonkun verran tukea. Shi-Kai ilmaantui valopatsaaseen entistä ehompana eikä enää palannutkaan suoraa päätä lepopaikalleen. Omalle huudolleni mennessäni näin hänen seisovan piirin sisälaidassa, ja vaikken sitten silmäini soettua enää häntä nähnytkään, aavistin silti hänen läsnäolonsa.

Tuokioksi unohdin hänet, kun La-Lin huuto salli minun ihailla tuota suloista olentoa. Tämä hetki oli nautinto, jonka vuoksi saattoi nousun kerrallaan tässä helvetissä elää. Ja itsekkyydessäni minä kiitin suurta Kaikkeutta siitä, että La-Li oli yksi niistä harvoista, joita pasuuna joka laskussa muisti. Shi-Kai, minä ja muuan vanhus, Ka-Hara, olimme siinä hänen vertaisiaan.

Pasuunan vielä raikuessa erosin kerhosta ja tein tavanmukaisen kierrokseni sen ympäri. Itse mielestäni tein sen aina saadakseni hitusen liikuntoa, mutta todellisuudessa toivoin kohtaavani La-Lin.

Häntä en nytkään kohdannut. Sensijaan, tullessani louhokselle, jonka räjähdyskone eilen oli pöyhinyt antavaksi, näin etupäähän päästämieni naisten ja vanhusten saamattomina vetäytyneen tukihäkin nurkkaukseen.

— Nartut! kuulin tutun äänen karjuvan. — Kuka on antanut teille luvan poimia nyrkinmöhkäleitä! Luuletteko minun penkovan soraa teidän hikenne hajussa! Ulos! Lunarian piina! — Kolme miehenmittaa minun kantapäistäni on teidän paikkanne! —

— Se oli Lao-Koo! änkytti joku. — Emme me!— Se oli Lao-Koo —

— Se on Lao-Koo! katkaisin kiivaasti. — Onko sinulla, Shi-Kai, jotakin muistuttamista?

Sora leimahti jättiläisen jalkain juuressa. Olin varma siitä, ettei hän odottanut minun tulevan.

Muutaman silmänräpäyksen vallitsi syvä hiljaisuus. Olin pysähtynyt askeleen päähän hänestä.

— Shi-Kai, sanoin teeskennellen tyyneyttä, — sinun louhoksesi on jossakin muualla. Eilen Tai-Lanen kone avasi parisenkymmentä.

— Minä osaan itse valita louhokseni! puhisi hän levottomasti soraa potkien. — Sinä ja naarakset menkööt sinne. Minua tämä murennos miellyttää.

Hänen uhkaava äänensä teki vaikutuksen. Huomasin naisten pyrkivän aukolle. Olin jo kuulevinani Shi-Kain pilkallisen naurun.

Silloin luontoni kuohahti.

— Naiset! sanoin, — takaisin työhönne! Ja sinä, Shi-Kai, luulin antaneeni sinulle opetuksen. No hyväpä niin, minä annan sinulle vielä toisen —

Hän ei ehtinyt nousta vastarintaan. Sain tukevan otteen hänen haaroistaan ja niskastaan ja lähetin hänet siihen suuntaan, missä louhoksen aukon piti olla.

Kuului kirahdus ja ulvonta, joka todisti hänen läpäisseen aukon. Se oli hänen onnensa: puoli miehenmittaa sivummalla hän olisi murskannut päänsä metallinkovaan pieleen.

Kuuntelin tuokion. Hän alkoi ähkiä. Ja vaivaloinen ärinä ilmaisi hänen tunteensa lähelläseisovia kohtaan.

Takaisin hän ei tullut. —

* * * * *

Ruokailuneljänneksellä tuli Feo-Fan samalle letkustolle. Kaivoksen väki, joka oli ottanut tavakseen tiedoittaa toisilleen, missä milloinkin oli, oli äskeisen tapahtuman vuoksi vieläkin suurisuisempi; ja niin ollen oli ystäväni helppo tehdä se, mikä minulle olisi ollut tuiki mahdotonta.

— Lao-Koo, sanoi hän ruokahalun tyyntyessä, — kuulin, että Shi-Kai oli jälleen saanut selkäänsä.

— Entäpä sitten, vastasin vastahakoisesti.

— Ka-Hara näki hänen pitelevän nivusiaan. Hymähdin jotakin. Tämä kaivoksen neste ei ollut maukasta, mutta se oli ravitsevaa, ja minä olin päättänyt aina käyttää hyväkseni koko neljänneksen. Mutta Feo-Fan vetäytyi lähemmäksi.

— Lao-Koo! kuiskasi hän. — Se ei merkitse hyvää. Shi-Kain tapaista ei ole lähteä taistelupaikalta hävinneenä ja silti omin jaloin.

— Hän on huomannut sen parhaaksi, tokaisin.

— Niin kai. Ja silloin se merkitsee, että hänellä on jotakin mielessä.

— Uusi selkäsauna.

— Elä naura, Lao-Koo. Sinä olet viisas ja väkevä. Mutta hän on viekas.

Minä imin ahkeraan.

— Ja Ka-Hara sanoi —, aloitti Feo-Fan. Mutta minä en kuunnellut häntä enää. Hänessä istui vielä Shi-Kain mahti, ja sen karkoittamiseksi ei kannattanut uhrata suullistakaan ravintoa.

Pasuunan ääni törähti, ja ruokaletkut luisuivat käsistämme.

— Kas niin, sanoin kylläisenä, — nyt jäit varmaankin liian vähälle.
Mitä sanoi Ka-Hara?

— Hän sanoi kuulleensa Shi-Kain murisseen —

— Sen kuulin minäkin.

— Murinan, niin. — Feo-Fanin äänessä oli paheksumista. — Mutta mitä hän murisi, sitä sinä et kuullut.

— Sano se sitten.

Tavanmukainen mylvinä oli taasen kohonnut korviasärkeväksi, sillä ravinnosta osattomiksi jääneiden luku oli joka päivä suuri. Feo-Fan kurottautui korvaani ja kuiskasi keuhkojensa koko voimalla:

— Shi-Kai oli sanonut: "Lunarian piina! Sinä lähetät minut muuanne. No hyvä, sinä narttujen hien haistaja, minä luulen löytäneeni sinussa hermokeskiön, joka on tarpeeksi arka —"

— Ja sitten?

— Muuta ei Ka-Hara kuullut, päätti ystäväni äänellä, joka merkitsi samaa kuin: eikö siinä ollut tarpeeksi?

Minä kävelytin Feo-Fania sinne tänne kaivoksen keskustassa. Naisten ruokailukerhon seutuvilla harhailimme pitkän tuokion, lasten sopukassa toisen; eikä edellisten valittelut ja jälkimäisten itkunsekainen torailu olleet tajunnalleni muuta kuin soran rapina metallia vaanivalle silmälle. Tuon helvetillisen pauhun seasta tarkkasin vain yhden ainoan äänen helähdystä.

Mutta sitä ei tullut.

Paluumatkalla louhokseeni tirkistin La-Lin sopukkaa kohti. Jotakin siellä liikehti. Mutta hohde oli liian heikko: suuri Kaikkeus ei tänään sallinut minun nähdä hänen käsivarsiensakaan ääriviivoja. —

Sinä päivänä en saanut lepoa. Feo-Fanin pahoine aavistuksineen vihdoinkin nukuttua tuijotin hetken vielä La-Lin louhokseen. Siellä kuumotti heikko hohde, mutta ei myöskään mitään muuta.

Miksei hän tänään ahertanut ylityötä? Oliko louhos lopulta osoittautunut niin antavaksi, ettei hänen tarvinnut siihen turvautua? Vai oliko hän kenties liian väsynyt!

Pieni raukka! Olihan Feo-Fan sanonut, ettei hän koskaan jaksaisi täyttää tonnimääräänsä. Ja jos niin, niin —

— Feo-Fan! kuiskasin ilkeän aavistuksen ajamana.

Mies kuorsasi. Olinhan käskenyt häntä vaikenemaan; nyt hän vaikeni.

Viimeinen hetki ennen laskua oli hirvittävä. Eilinen tavallista raskaampi ilma oli käynyt monenkin terveydelle, ja nyt, kahden lepohetken kuluttua, valitus ja sadattelu oli kiihtynyt katkeamattomaksi kuoroksi. Toisinaan, toisten levätessä, olin käynyt ympäri tyynny telien pahimmin kärsiviä; nyt ryömin jälleen liikkeelle. Mutta — minä aloin ymmärtää, miksi ihminen täällä voi kehittyä — minä jätin vihlovasti valittavan naisen oman onnensa nojaan niin pian kun olin varmistunut siitä, ettei äänen taustana ollut La-Lin hentoinen ruumis.

Pasuunan törähdys yllätti minut hänen louhoksensa suulla. Miten kauan lienen siinä soraan tuijottanut ja La-Lin kätten jälkiä hakenut! Pääni oli raskas ja ruumiini veltto, kun odotusta täynnä valopatsaalle kiiruhdin.

Nythän kumminkin saisin nähdä hänet!

Mutta tänään oli Tai-Lanekin kiusallisen vitkasteleva. Shi-Kai oli jo ollut patsaassa, Ka-Hara, Feo-Fankin — ja satojen muiden perästä ei koskaan näyttänyt tulevan hänen vuoronsa.

— La-Li!

Minä hypähdin. Katseeni paloi ahnaana valojuovaan. Suuri Kaikkeus!

— La-Li!

Tuo oli jo armontörähdys. Ja La-Li viipyi. Ruumiini vapisi ja käteni tahtoivat ryhtyä johonkin.

Kuolema ja kirous! Patsaaseen oli kierinyt vaivainen olento, toinen käsi maassa, toinen tyhjää haraten. Oliko tuo onneton kuullut väärin!

— La-Li, helisi kuin hento kieli särkyneessä soittimessa. Ja valoon kääntyivät pienet, kärsivät kasvot — La-Lin kasvot.

Suuri armias Kaikkeus!

Sillä hetkellä tiesin vain, että piiri hajosi tieltäni, pakoon ehättävä olento osui käsieni ulottuville, ja vaikeroiva ääni sai säikähtyneen värähdyksen.

— La-Li! kuiskasin lämpimästi. — La-Li! —

— Lao-Koo! kuului jostakin vastaus.

Käteni herpaantui. Korvani tarkkasi kuolevaa kaikua. Hento ruumis tahtoi luisua käsistäni. Tunsin joukon kuumeisen hälinän, tajusin sen jännittyneen levottomuuden.

— Lao-Koo!

Pasuunahan se oli. Suuri, säälimätön Kaikkeus!

Nuolena olin kiitänyt valopatsaaseen, käheänä olin puhaissut nimeni ylös korkeuteen ja tuskin toinen huuto pasuunasta oli alkanut, kun jo rynnistin läpi tiheän piirin siihen suuntaan, mihin La-Lin olin jättänyt.

Minä en löytänyt häntä enää.

— La-Li! huhuilin.

— La-Li! huusin.

— La-Li! — La-Li! jyrisin keuhkojeni koko voimalla. Ei kukaan vastannut. Ei kukaan antanut auttavaa vihjausta. Jostakin läheltäni kuului naurun hohotusta.

Minä tunsin sen naurun. Suuri Kaikkeus! — Miksi olikaan Shi-Kai välttänyt aukon pihtipielen!

Työ! Päivän mitta! — Ne eivät merkinneet minulle mitään. Huomenna ahertaisin kahden nousun edestä. Nyt minussa vallitsi yksi ainoa ajatus: La-Li. — Hänet minun oli löydettävä, maksoi mitä maksoi. Ja jos hänet kerran löytäisin, olisi minussa miestä häntä vaalimaan ja hänen eteensä ahertamaan.

Kirous! Miksi olinkaan hänet käsistäni päästänyt! Jos kohta sitä oli vaatinut pasuunan ääni.

Minä sadattelin tyhmyyttäni, toin esiin järkisyitä, puolustin niitä ja kumosin ne jälleen. Runsaasti kaksi hetkeä olin kaivosta maleksinut, jokaista ääntä tarkaten, jokaista soppea nuuskien. Ja sitten, jo kolmannen kerran, istuuduin La-Lin louhoksen elotonta hohdetta silmäämään.

Minusta se oli kuin vainajan autio koti. Tuo fosforiliekki oli hänen kättensä työstä leimahdellut, tuo antava sora hänen sormiensa kosketuksesta elänyt. Ja nyt oli sora levossa, liekki sammumassa. Tomu oli verhonnut metallisilmien säihkyn —

Oliko? — Kaikkeus! Eikö tuolla välähtänyt? —

Eikö metallin silmä iskenyt tulta? — Eikö olento häilynyt tomun ja valon usvassa?

Käsivarsi! —

Jälleen kuulin kaivoksen valituksen, jälleen olin todellisuudessa.
Matka minun ja louhoksen välillä oli kymmenkunta loikkausta.

Minä olin louhoksen suulla. Käsivarsi, toinen, työssäkyyröttävä vartalo, soraa sotkevat jalat — hohde ne eteeni lumosi.

Se oli Shi-Kai.

Miten se oli tapahtunut! Että hän oli noussut seisoalleen, että hän oli jännittynyt hyökkäykseen, että hän oli nauraa hohottanut, sen kaiken tiesin. Nyt tajusin vain, että hän makasi allani, käsivarret toisen käteni puristimessa, kurkku toisen sormien kuristuksessa. Ja että hänen silmissään kiilsi usvahohteessa nurinkurinen ilme.

— Sinä olet anastanut La-Lin louhoksen, sanoin kymmenennen kerran. — Missä on La-Li? Sielusi mitättömän pidättimen nimessä, Shi-Kai, mitä olet tehnyt hänelle?

Vasta silmien sammuessa käsitin, että hänen oli vaikea vastata.

Hellitin puristusta.

— Sinä ajoit minut muuanne, kakisteli ilkkuva ääni. — Minä tottelin.
Tämä louhos on aina ollut antavaa lajia —

— Ja mitä olet tehnyt La-Lille? kähisin.

— En mitään erityistä. Louhosta — louhosta otettaessa on vain tapana, että ottaja kukistaa edellisen haltijan —

— Shi-Kai! Sinä olet lyönyt häntä! Kuolema ja kirous!

Vastaukseksi tuli pari kolme nikotusta.

— Konna! sanoin hellittäen jälleen. — Sinä olet lyönyt La-Lin sairaaksi! Missä hän on? Kautta suuren Kaikkeuden, taon pääsi sohjoksi, ellet sano, missä hän on! —

— Lao-Koo! Lao-Koo! — Minä en — en ole lyönyt — enempää kuin hän sieti. Hän tappeli kuin naaras vain voi tapella, eikä tyytynyt ennenkuin — ennenkuin —

— Ennenkuin? kiirehdin kohottaen nyrkkini hirvittävään iskuun.

— Ennenkuin — makasi.

Nyrkkini putosi. Shi-Kain huulilta pääsi outo korahdus. Tartuin häntä olkapäihin ja ravistin voimaini takaa. Tunsin hänen kaulavaltimonsa sykkivän.

Hän siis eli. Iskuni oli jollakin tavalla luiskahtanut.

— Shi-Kai! sanoin päästäen hänet irti. — Shi-Kai! Minä olen pakotettu halkaisemaan kallosi. Mutta sitä ennen: sano minulle, missä on La-Lin leposija?

Hän hengitti raskaasti.

— Sinä et valita, Shi-Kai. Sinussa on miestä. Sano minulle, mistä hänet voin löytää, niin lupaan halkaista pääluusi yhdellä ainoalla kivuttomalla iskulla.

Hän hengitti epätasaisesti. Hänen sisässään aherteli jotakin.