— Kipua, ähisi hän, — kipua — on vain siinä, missä on valitusta.
La-Li — oli nainen — eikä valittanut —
— Missä on La-Li? Missä? — Shi-Kai, sinun tulee viedä minut hänen luokseen!
Raivosta hullaantuneena olin ottanut jättiläistä niskasta ja kainaloista ja työnsin häntä edelläni aukkoa kohti. Päähäni ei pälkähtänytkään ajatus, ettei Shi-Kai sitä olisi tiennyt; hänen tuli se tietää ja kulkea sinne minun edelläni.
Kolmisen askelta aukon ulkopuolella hän tupertui maahan. Huulilta kihosi heikko korina ja suoni sykki epätasaisesti.
— La-Li? huusin hänen korvaansa. — Missä on La-Li?
Mutta korahtelu jatkui, ja valtimo kävi vaivoin tuntuvaksi.
Silloin olin kuulevinani hiivintää läheltäni. Tirkistin pimeään ja tarkkasin valitusten vaimenevaa kuoroa. Äskeinen huutoni oli sen tuokioksi melkein mykistyttänyt.
Joku kosketti jalkaani.
— Lao-Koo, kuului heikko äännähdys, — miksi huulesi huutavat minua?
Minä pidätin henkeäni. Tämä unelma oli suloinen.
— Lao-Koo, minä olen loitolta nähnyt soran sinkoilevan, valon vavahtelevan. Miksi sinun kätesi on vainonnut Shi-Kaita? Miksi äänesi ajaa nimeäni kaivoksen kaukaisimpiin sokkeloihin?
— La-Li! uskalsin henkäistä. Käteni hapuili pimeään
Armollinen Kaikkeus! Syliini painautui vapise pikku olento, poskeani haki kuumeinen, levoton käsi ja kasvoilleni leyhähti henkäys huokaavasta rinnasta.
— La-Li! sanoin nousten taakkoineni. — Miksi ääneni ajaa nimeäsi läpi kaivoksen kolkkouden! Tule! Sinun louhoksesi kodikkaassa hohteessa tahdon se korvaasi kuiskata!
— Ja myöskin sen — miksi valehdellen kannat veljeni nimeä? helisi rukoileva vaatimus.
— Myöskin sen — La-Li! —
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kun soraseinä viheltää
Hänen kertomuksensa ei ollut pitkä. Vai liekö johtunut siitä, että hänen äänensä helinää siinä korvani juuressa olisin halusta nousupasuunaan asti kuunnellut.
Olin sen jo etukäteen aavistanut: Tarkastusretkillään suuri Tai-Jeo oli keksinyt La-Lin ja ennen nousua oli hänen lähettinsä saapunut La-Lin luokse. Vastustelu ei auttanut; olihan suuren Morris-Jeon himo alhaisen orjan lihaan tälle suuri kunnia.
Mutta La-Lille tämä kunnia oli ollut käsittämätön. Kolmanneksen kierrosta hän oli Tai-Jeon palatsissa viipynyt ja turhaan oli suuren Morris-Jeon liha hänen lihansa syttymistä odotellut. Sillä välin hänen isänsä ja veljensä yhteisestä tuumasta Lao-Koo oli keinotellut itsensä naiselaan ja surmattuaan ylivartijan yrittänyt kuristaa sisarensa.
Yritys epäonnistui. Lao-Koo pääsi pakoon. Kolmen polttajaosaston takaa-ajamana hän varastamallaan koneella pääsi Ontarion jäätikölle asti, jossa Rai-Sunin polttotanko hänet saavutti.
Kiukuissaan Tai-Jeo lähetti La-Lin Kolmannen piirin kuoriaiskaivoksiin ja sieltä vihdoin tähän metallihelvettiin.
— Ja etkö kadu, La-Li? kysyin hänen äänensä helinän vaimettua.
— Mitä katuisin! Tuolla ylhäällä ei minulla enää ole ketään. Lao-Koo on kuollut, isäni Pao-Lao on poltettu. Ja täällä alhaalla, kun väsynyt pääni on soralle painunut, kun korvani ei enää mitään kuule, olen usein nähnyt Lao-Koon ja —
Hänen äänensä sointu oli äkkiä särkynyt, ja käsivarteni tunsi hänen ruumiinsa värinän.
— Jatka! sanoin hiljaa.
Hän vaikeni. Minut valtasi epämääräinen, viehkeä aavistus. Puristin hänen ruumiinsa lähemmäksi ruumistani.
— La-Li! kuiskasin. — Anna minun kuulla äänesi. Miksi tulit minun luokseni nyt, kun tähän asti ole sinua turhaan houkutellut?
Hän nyyhkytti.
— Siksi, että Lao-Koo on minulle monasti sanonut: "Lao-Koo tulee luoksesi; Lao-Koo pelastaa sinut." Ja nyt — kun piesty ruumiini hetki sitten päästi henkeni tuokioksi vapauteen — sanoi Lao-Koo minulle: "Lao-Koo on tullut" —
Minä olin unohtanut helvetin, olin unohtanut valituksen. Sylissäni oli hento, vavahteleva ruumis, joka tuntui tahtovan kätkeytyä minun lihasteni suojaan Koko sieluni oli pyrkinyt huulilleni jonkin sanottava muodossa. Ja minä sanoin:
— Lao-Koo on tullut, — La-Li! —
* * * * *
Siitä hetkestä alkaen ei Shi-Kai merkinnyt minulle mitään. Siitä hetkestä oli olemassa vain La-Li ja minä. Ja tämän huumaavan onnekkuuden taustalla kuin välttämättömänä pahana valkoinen metalli, laskupasuuna ja aika-ajoittainen ravintoletkun tarve.
Kuudessa laskussa oli La-Lin hento, sairas ruumis päässyt valopatsaalle sylissäni leväten, kuutena päivänä hän käsivarteeni nojaten oli imenyt ravintonsa minun pitelemästäni letkusta, ja kuudessa nousussa olin kiidättänyt kaksi mittaa metallia Tai-Lanen ahnaaseen viemäriin. Enkä elämässäni ollut tiennyt orjan työtä nautinnoksi.
Ja seitsemäntenä päivänä La-Lin jalat tahtoivat itse tehdä tehtävänsä.
— Minä olen väkevä, sanoin moittien.
— Ja sinun väkevyytesi on tehnyt minut väkeväksi, vastasi hän.
Valopatsaalla vaivuin ihailemaan hänen vartaloansa. Sen entinen ryhdikkyys ilahdutti minua, ja samalla tunsin sisimmässäni tyytymättömyyden pistoksen. Raskain mielin astuin esiin nimeäni huudettaessa, ja kun siitä jälleen pääsin, heitin epävarman silmäyksen louhokseen, joka oli ollut suuren onneni puitteina.
Tarvittiinko minua siellä enää? Shi-Kai oli ollut vihamieheni; hänet olin kukistanut. La-Li oli ollut rakkaimpani, häntä olin suojannut. Edellinen oli viimeksi eilen pasuunavalosta ryömittyään minusta piittaamatta kulkenut ohitseni; eikö jälkimäinen huomenna samalla tavalla sivuuttaisi —
Minä värisin. Olinko tullut tänne vain ruhjomaan ja parantamaan, iskemään maahan ja maasta nostamaan! Enkö sitten ollut —? Sitähän olin kuvitellut, määrääjän osaa tavoitellut.
Ja nyt se ei enää maistunut.
Minä värisin jälleen. Todellisuus oli todellisuus. Mutta se oli toisessa hahmossa. Sen olemiselle oli ilmennyt ehto. Ja se ehto oli — La-Li.
Olin kävellyt La-Lin louhokseen.
Sitähän olin odottanut, ja kuitenkin se teki repivän vaikutuksen:
La-Lin kädet olivat alkaneet ahertaa.
Minä näin, että hänen katseensa välähti puoleeni, ja tunsin, että hänen sielussansa jotakin liikkui.
— Louhos on antava, sanoin väkinäisesti. — Sinä et tarvitse apuani,
La-Li.
— En, Lao-Koo, tuli vitkastellen. — Mutta louhos on suuri; siinä on tilaa myöskin sinulle.
En voinut vastata. Katselin hänen käsiään; ne liikkuivat hermostuneesti.
— Vai tarvitsetko, Lao-Koo, yksinäsi tällaisen alan! helähti kuin pakosta.
— En, La-Li.
Hän hämmentyi työssään. Ja käsien haparoimisessa oli jotakin kysyvää.
Ja silloin en enää sitä pidättänyt.
— Louhos on liian suuri tonnimäärälleni, sanoin järeästi, — mutta ei edes tarpeeksi työkyvylleni. Minä tahdon päästä viiteen sadannekseen.
— Se olisi tyhmää. Tai-Lane voisi lisätä tuomiotasi. Tarvitsethan vain kolme.
— Ja sinä?
— Olen sinulle velkaa yhdeksän sadannesta, Lao-Koo. Minä tahdon maksaa sen.
— Miksi?
Olinko kuullut väärin! Vai olinko itse päästänyt nyyhkytyksen?
— Siksi, että minä en tahdo olla velkaa kenellekään, tuli kuin väkipakolla.
Siinä äänessä oli itkua.
Hän yritti tehdä työtä, mutta kädet olivat saamattomat; ei yksikään metallimurunen ottanut osuakseen mittaan.
— Lao-Koo, sanoi hän epävarmalla äänellä, — en tahdo sinua pahoittaa.
Mutta Tai-Lane on tarjonnut minulle kevyempää työtä tuolla ylhäällä.
Shi-Kai on luvannut poimia minunkin osani täällä alhaalla. Moni muu on
samaa korvaani kuiskannut. Ja minä olen evännyt heidän ehdotuksensa.
Velassa en ole tahtonut olla ja maksaa — sitä en ole myöskään halunnut.
Myönnän, että vastaus minua katkeroitti.
— La-Li, sanoin, — enempää ei tarvitse sanoa. En aio sinulta periä saatavaani enkä edes tahdo tunnustaa sitä. Korvausta ajattelematta olin sinua auttanut; tietoisena siitä olisin sen jättänyt tekemättä. No niin, minä en ole Tai-Lane, en myöskään Shi-Kai; ostamalla en jumalaista lihaasi koskaan tahdo omistaa. Noista yhdeksästä sadanneksesta esitän sinulle aikanaan korvausvaatimuksen ja samalla myöskin suoritustavan, joka enintään riistää sinulta muutaman hetken unen. Suostutko, La-Li?
Minä tiesin, että hänen sielussaan väreili epäröinti.
— Ja jollen suostuisi? tuli hiljaa.
— Silloin jätän louhoksen sinulle.
Minä tunsin, että epäröinti taisteli. La-Li nousi kuin pakosta ja seisoi edessäni louhoksen mustaan suuhun tuijottaen.
— Lao-Koo, sanoi hän, — jos maksamistavan itse saan hyväksyä tai hyljätä, niin suostun. Päivää on jo hetki hukkaan kulunut.
Minä ymmärsin. Hillitsin voimakkaan haluni saada sulkea hänet syliini ja asetuin poimimisasentoon hänen mittansa taakse.
— Ei niin, sanoi hän äänen yrittäessä helähdellä. — Me olemme toveruksia, sinun paikkasi on minun rinnallani.
— La-Li, koetin nauraa, — Shi-Kai ei voisi olla itsepäisempi kuin sinä.
* * * * *
Tämä aika kävi minulle koettelemuksen ajaksi. Joka nousussa olin toivonut saavani täyttää La-Lin mittaa, joka laskussa hieroa hänen kangistuneita jäseniään. Mutta noususta laskuun, laskusta nousuun oli minun läsnäoloni tarpeeton, ja lepokauden ensimmäinen hetki loi aina unettomain silmieni eteen hohteessa käden ulottuvilla lepäävän naisen, jonka viettelevään olentoon käteni ei saanut koskea.
Toinen koettelemukseni oli valkoinen metalli. Monasti, kun unhoa hakien olin hanakasti iskenyt metallin kimppuun, huomasin helposti voivani päästä päivässä kuuteenkin sadannekseen. Ja silloin tulin laskeneeksi, miten vähäisessä ajassa voisin Tai-Masonin tarpeen täyttää, kun vain kykenisin toimittamaan metallin hänen saatavilleen.
Vieläköhän Mason ylimalkaan muisteli minua? Vai oliko hän jo kaiken sellaisen jättänyt laskujensa ulkopuolelle?
Jälkimäinen otaksuma tuntui uskottavammalta. Sillä epäilemättä Tai-Mason tiesi, että minä olin täällä, ja sehän merkitsi samaa kuin olemattomissa.
Mutta siitä huolimatta Masonin leveä otsa aina vilahteli silmissäni, ja hänen tyyni, voimakas äänensä alinomaa ärsytti korviani. Se tuntui väittävän mahdotonta mahdolliseksi. Ja sen lumoissa kaasin monasti määräsadannesteni ylijäämän louhoksen syrjäiseen soppeen.
— Kaiken varalta, olin selittänyt La-Lille. — Voisihan sattua, että jonakin päivänä sairastuisin.
Mutta Feo-Fanille, joka sattumalta louhoksessa käydessään oli keksinyt varastoni, ei kelvannut tämä selitys.
— Tai-Lane voi siitä saada vihiä, sanoi hän huolestuneena. — Kun räjähdyskone ensi kerran ruhjoo seinämää, voi kätkösi tulla näkyviin.
— Olet oikeassa, vastasin. — Mutta tuo seinä on silkkaa maata ja kaivaminen käy tähän suuntaan. Kerran pari olen sitä puikollani tökkinyt saamatta aavistuksen vertaa metallia. Mutta Feo-Fan kuulosti huolestuneemmalta.
— Sinun sijassasi kätkisin sen paremmin, vaikkapa tuon soraläjän taakse, sanoi hän. — Jos Tai-Lane nuuskisi seutuja, huomattaisiin heti, ettei metalli ole siinä niin eristettynä luonnostaan.
Siihen se jäi sillä kertaa. Mutta siitä lähtien ei se ajatus antanut minulle rauhaa. Laskelmani mukaan piti sopessa olla viisitoista sadannesta metallia, ja se oli minusta aarre.
Kerran, kun se ajatus minua tavallista kovemmin vaivasi, tuli ravintoletkulla viereeni uusi naapuri.
— Lao-Koo, kuiskasi hän omituisen hiljaisella äänellä, juuri kun pasuuna ilmaisi ruokailun päättyvän, — Lao-Koo, minä ja Feo-Fan olemme hyviä ystäviä.
Tirkistin äänettömänä pimeään.
— Lao-Koo, jatkoi hän, — Feo-Fan on uskonut minulle asian, joka minua miellyttää.
Minua se kaikkea muuta kuin miellytti. Mutta nyt muistin, että Feo-Fan viime päivinä oli ollut merkillisen miettivä.
— Minä olen Ka-Hara, jatkoi ääni. — Salli minun puhua kanssasi louhoksessasi.
Hänen nimensä ei minua rauhoittanut, mutta se toi mieleeni Tai-Millin kapinan.
— Minä en ymmärrä sinua, sanoin varovaisesti. — Miksi tahdot puhua minun kanssani?
Hän tarttui käsivarteeni, talutti minua muutaman askeleen ja kuiskasi huulet korvanlehdelläni:
— Ka-Hara on vanha ja tuntee tavat. Ei kukaan tiedä, että Ka-Hara on ollut luonasi. Ei edes naisesi tule kääntämään kylkeään.
Mikä mies oli tämä Ka-Hara? Kuusisataa kierrosta sivuuttanut vanhus, joka Feo-Fanin puheen mukaan oli ottanut osaa Tai-Millin kapinaan ja sen alusteluun jo ennen Tai-Millin syntyä. Nyt hän oli virunut tässä helvetissä alun viidettäkymmentä kierrosta ja oli yhä epäiltyjen kirjoissa, toisin sanoen, hänen nimensä mainittiin joka laskussa, huudettiinpa sitten kymmentä tai kymmentä sataa.
Ja totta tämä Ka-Hara oli puhunut. Vaikka olinkin valveilla, en liikettäkään aavistanut ennenkuin ääni korvani juuressa sanoi:
— Nukkuuhan naisesi, Lao-Koo?
Vastasin myöntävästi; silmäni oli tottunut sen lukemaan La-Lin jäsenten asennosta.
— No niin, sanoin, — mitä on Feo-Fan sinulle kertonut?
— Että sinulla on metallia kätkössä. Vavahdin. Feo-Fan oli siis kertonut siitä.
— Minun louhoksessani on paljon metallia kätkössä, Ka-Hara, tokaisin.
Luulin kuulleeni sisällisen naurahduksen.
— Lao-Koo, sanoi hän, — Ka-Hara ei herätä sinussa luottamusta. Entäpä herättääkö suuren Tai-Millin nimi sinussa kunnioitusta? Minulle riitti suositukseksi se, että olet lyönyt suuren Tai-Maran polttajain läsnäollessa maahan. Riittääkö sinulle se, että olen seisonut Tai-Millin vierellä neljäkolmatta kierrosta ja menettänyt molemmat poikani Gordonin kahakassa? Ja kautta suuren Kaikkeuden, ei ollut Tai-Millin vika eikä yhdenkään hänen miehensä se, että kapina paljastui ennen aikaansa ja johti hätäiltyyn rynnistykseen. Oliko, Lao-Koo? Onko joku kansasta sitä jälkeenpäin sanonut?
— Ei, Ka-Hara. Mutta mitäpä siitä enää? Mitä metallilla sen kanssa tekemistä?
Ka-Hara kosketti olkapäätäni.
— Metallilla? Tietäisinpä minä sen! Mutta muistan Tai-Millin sanoneen Tai-Taolle kolme nousua ennen loppua: olisipa meillä heidän voimansa, olisipa meillä ollut jokunen tonni valkoista metallia!
— Tai-Taolle? — Suuren Tai-Joonin isälle? äännähdin.
Ka-Hara päästi äänen, joka ei merkinnyt hyväksymistä.
— Jos Tai-Taon poika on suuri, ei hän ole käynyt isänsä jälkiä, tuli halveksivasti. — Tunnetko hänet?
— Tunsin. Hänet poltettiin Suuren Veden yllä suurena kiihoittajana.
Hän oli minun ystäväni.
Ka-Hara puristi olkapäätäni sanatonna. Liikahdukseni tuntui hänet vihdoinkin herättäneen.
— Lao-Koo, sanoi hän huoahtaen, — minun piti sanoa, etten ole unohtanut suuren Tai-Millin sanoja. Ikäänkuin hän olisi käskenyt minua sitä tekemään, olen koonnut metallia, minkä voimani ovat sallineet; minulla on lähes puoli tonnia.
— Sinulla!
— Niin. Ja minä luulin sinun tietävän, mitä sillä tekisimme.
Tunsin innostukseni nousevan. Mutta varovaisuuteni pidätti minua rajoissa.
— Näytä minulle aarteesi, Ka-Hara, sanoin.
Hän kuunteli valitusten kuoroa.
— Se ei ole kaukana, sanoi hän. — Kolmas louhos tästä letkujen suuntaan. Kunhan tuo ulvonta paisuu tarpeeksi, voimme ryömiä sinne.
Se oli totta. Kun valitusten yltyessä seurasin vanhan oppaani jäljestä monimutkaisen louhossikermän sisustaan, teki hänen muutama kädenliikkeensä suorastaan ihmeitä: silmieni eteen lumoutui valomeri, jossa karkeamöhkäleinen metalli paistoi kuin auringon hohde kasteisen töyrään harjalla.
— Louhos on tyhjä, sanoi Ka-Hara peittäen sopen soralla. — Tänne ei tulla enää. Jollei louhintavalvojan päähän pälkähtäsi täyttää louhos kokonaan.
— Ja jos pälkähtäisi —?
— Tai-Tan-Li on liian laiska sitä tehdäkseen. Hän on käynyt täällä alhaalla viimeksi kolme kierrosta sitten. Pysyttelee mieluummin ylemmillä kerrostumilla jossa hengitys on huokeampaa. Hänen edeltäjänsä, Tai-Ja-Kan, sulatteli alinomaa takaseiniä koviksi ja täytteli tarpeettomia syvänteitä; mutta hän saikin surmansa vieremässä.
Paluumatkalla emme puhuneet sanaakaan. Vasta louhoksen edustalla
Ka-Hara pidätti minut tuokioksi.
— Lao-Koo, kuiskasi hän, — sinun silmissäsi ei ole sama kiille kuin muiden. Luulin sinun tietävän, mitä metallilla tekisimme.
Minun sisässäni kumpuili. Sama ajatus riehui aivoissani nyt entistä rajumpana. Peläten puhuvani liikaa jätin vanhuksen vastausta vaille ja kiiruhdin louhokseni yksinäisyyteen. —
Viimeisen lepohetken kuluessa minun päätökseni oli kehittynyt toiminta-asteelle. Kärsimättömästi odottelin La-Lin heräämistä ja laskupasuunan töräystä. Eikä edes lepäävän La-Lin jumalaisen hurmaava ruumiinasento kyennyt tällä hetkellä ajatuksiani sanottavasti samentamaan.
Valopatsaalta kiusallisen pitkän odotuksen jälkeen vihdoin palattuamme annoin La-Lin aloittaa työnsä ja rupesin itse valikoimaan rouhintapuikkoja.
— Lao-Koo, sanoi hän, kun puikko kädessä tulin hänen luokseen, —
Shi-Kai tahtoo sinulle pahaa.
— Joko taas? naurahdin kärsimättömänä. Mutta La-Li ei nauranut.
— Vanha Mata-Rea siitä kertoi. Hänen tyttärensä Kea-Sin haltija oli puhunut siitä Shi-Kain kanssa. Heitä on yhdeksän miestä, ja he aikovat yllättää sinut louhinpuikoilla.
— La-Li, keskeytin, — kun vain tiedän Shi-Kain olevan jalkeilla, en aio kulkea aistit nukuksissa. Olen jo oppinut nukkumaankin hermot vireillä.
— Sinä et nuku lainkaan, Lao-Koo. Ja kuitenkin valvoisin sinun nukkuessasi. Milloin saankaan aloittaa velkani maksamisen?
Hänen äänessään oli lempeää moitetta, ja se minua miellytti.
— La-Li, sanoin, — kenties jo piankin tulen tarvitsemaan apuasi. Sinä tiedät, että olen säästänyt metallia. No niin, työskentele tuolla lähempänä aukkoa ja ilmaise minulle, jos joku tulee. Aion kaivaa aarteeni perimmäisen sopukan seinään.
— Seinä on kova; enkö saa auttaa sinua?
— Et, La-Li. Olet suuremmaksi hyödyksi aukon suulla.
— Mutta — jos seinä sortuu —
Hänen äänensä helinä lämmitti sydäntäni.
— Se kestää kyllä; siinä on sitkeitä mira-suonia. La-Li kääntyi ympäri ja lähti aukolle. Hillitsin haluni anoa jonkun niistä monista sanoista, joita oli pulpunnut huulilleni, ja riensin sorakasan yli louhoksen pimeimpään pohjukkaan.
Muutamien kirkkaampien metallikimpaleiden hohteessa iskin puikkoni sitkeään seinään. Kaikesta päättäen oli tunnontarkan Tai-Ja-Kanin sulatustanko tässä aikoinaan työskennellyt, sillä pintakerros oli samaa sitkeää lasia kuin kallion kuve Tai-Joonin luolan ulkopuolella. Tarkoitukseni oli ollut lohkaista kannen tapainen kappale tätä pinta-ainetta ja sen taakse kaivaa tarpeeksi syvä ontelo aarrettani varten.
Ja minä onnistuin siinä. Runsaan hetken kesti tosin kansilaatan irroittaminen, mutta seuraavan hetken kuluessa olinkin jo saanut valmiiksi ontelon, johon mahduin vyötäreitä myöten. Ja siihen olisinkin kaivamisen lopettanut, ellei ontelon perältä olisi kimaltanut pieni metallin silmä.
Se oli mitättömän pieni murunen. Tuolla louhoksessa niitä vilisi tuhansittain yhdenkään käden vaivautumatta niitä poimimaan. Mutta täällä, elottoman, pimeän soran seassa, sillä oli erityinen vetovoimansa: Kenties sen takana oli toisia, suurempia, sadanneksen kappaleita —
Sora rapisi jalkojeni välitse, ja puikkoni iski hanakasti murenevaan seinään. Silmä siellä, toinen täällä opasti haluani eteenpäin, ja hien valuessa ruumiistani olin lyövinäni aina "viimeisen iskun". — Jos kymmenes silmä vielä oli yhtä vaivainen, lopettaisin työni silmänräpäyksessä. —
Mutta jo kuudennella iski puikkoni sitkeään maahan. Sora ei enää ottanut murentuakseen.
Minä lepäsin. Jalkojeni lomitse katsoin taakseni. Suuri Kaikkeus — valomöhkäleeni hohtivat kaukana kantapäitteni takana. Olin kaivautunut hyvinkin kaksi miehenmittaa seinän sisään.
Potkin soraa aukkoa kohti ja vetäydyin taapäin. Miten kauan olin tässä ahertanut? Kenties oli jo ruokailuaika ja La-Lin ääni ei minua tavoittanut. Kuolema ja kirous!
Mutta minä pysähdyin. Pasuunan äänenhän kyllä kuulisin? Ja sitäpaitsi — oliko jo kulunut neljä hetkeä? Ei mitenkään. Minä vitkastelin. Sormiani syhytti louhinpuikon vilpoinen metalli —
Ase töyhälsi sitkeään aineeseen, peräytyi ottamaan vauhtia ja iski uudestaan. Parinkymmenen iskun jälkeen järkeni sanoi, että tällä tavoin menetin päiväsadannekseni, ja kolmenkymmenen perästä aseeni juuttui seinään.
Minä kiersin ja kampesin varresta. Viimein se irtosi. Ja siinä silmänräpäyksessä korvaani osui kaukainen viheltävä ääni.
Oliko se pasuuna! Kuuluiko se kenties vain ininänä tänne? Ei, sehän törähti lyhyeen, ja tämä ei ottanut lainkaan vaietakseen.
Jokin hipaisi hikistä päälakeani. Se oli henkäys, viiltävä veto! Kuumeisella kiireellä käteni haparoivat seinää, sormeni hipoivat louhinpuikon lukuisia jälkiä. Siinähän se oli, viheltävä reikä —! Kasvoni työntyivät sen tasalle. Suuri Kaikkeus! Silmääni vihmaisi ilkeä ilman veto. Tuolla takana oli onkalo, louhos — mikä lie —
Ja siinä tuokiossa väsähti kiihtymykseni. Sehän olikin kenties sama louhos, jossa Ka-Haran metalliaarre oli; kaartuihan se peräpohjukallaan tännepäin.
Mutta tuo vinha vihellys —!
Vielä leimahtaneen kiihtymykseni masensi kumea mylvinä. Se oli ruokailupasuuna. Ja tuota ainoaa ajatellen luikersin nopeasti tunnelistani ja sovitin kansilaatan sen aukolle. Terävä vihellys muuttui äkkiä tukahtuneeksi pihinäksi.
— Lao-Koo! kuiski hätääntynyt ääni vastaani pimeässä, — Lao-Koo!
— Minä tulen, läähätin sorakasaa kohti hapuillen.
Sen juurella tapasin käteeni La-Lin käsivarren. Tunsin sen vapisevan.
Sanaakaan sanomatta likistin hänet rintaani vasten ja riensin eteenpäin.
— Lao-Koo! sai hän äännetyksi, kun jo olimme louhoksen aukolla, ja hänen povensa pyrki irtautumaan sylistäni.
Minä hellitin. Hän astui askeleen poispäin.
— Onnistuitko? läähätti hän kuin jotakin sanoakseen.
— Onnistuin. Ontelo on valmis.
— Ja senkö vuoksi —?
Hänen äänensä petti, ja hän pujahti äkisti aukosta ulos. Minä riensin hänen jäljestään.
Ensi kerran olin jäänyt puolelle ruoka-annokselle. Mutta nyt sekään ei tahtonut maistua.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Lunan-Kongon tunneli
Vajain vatsoin palasin "tunneliini". Mutta sitä täydempi oli pääni. Olin laskenut Ka-Haran aarresopukan aseman ja tullut siihen vakaumukseen, ettei se voinut ulottua näin pitkälle. Ja mikä oli vieläkin kiihoittavampaa, koko kaivos tuntui päättyvän tähän sokkeloon ja viheltävä reikä viittasi suoraan ulospäin.
Millä innolla ryhdyinkään reikää laajentamaan! Mutta yhtä innokas tuntui olevan seinän vastarinta. Hyvinkin puoli hetkeä ahersin puikkoineni, ennenkuin palanen jälleen lohkesi ja vihellys aleni humisevaksi puhinaksi. Saatoin nyt pistää käteni aukkoon, enkä malttanut olla sitä tekemättä.
Ääretön Avaruus!! — Käteni hapuili tyhjää tuntematonta ja vain reiän ympärillä tapasi sileän, pystysuoran pinnan.
Pitkän tuokion hellittämättömän hikoilun jälkeen sain aukkoon ahdetuksi pääni ja toisen käteni. Korviani terästäen pudotin alas nyrkinkokoisen lohkareen. Se kolahti johonkin kovaan, joka ei voinut olla miehenmittaa syvemmällä. Innostuneena sinkosin toisen möhkäleen vaakasuoraan suuntaan. Sen pudotessa kuului kolahdus — sitten toinen —
Lunarian sokeus! pääsi huuliltani kirous. Ja vajaan puolen hetken perästä olin rouhinut aukon miehenmentäväksi pyöriöksi. Takaperin siihen vielä en uskaltanut, mutta jalat aukon reunamiin jännittäen kurottauduin riipuksiin ja hapuilin louhinpuikolla pohjaa.
Siinä se oli. Ja mikäli puikon kärjellä sen tunsin, oli se kova ja sileä kuin seinäkin.
Kuumeinen jännitys oli tasoittunut jonkinlaiseksi pitkälliseksi kiihtymystilaksi. Vetäydyin takaisin tunneliin ja mietiskelin. Kaikesta päättäen tämä tuntematon luola oli autio, joten saatoin turvallisena jättää aukon tukkeamatta. Sensijaan oli ilmanveto kaivokseen visusti ehkäistävä.
Luikersin ulos tunnelista. Vedon puhina oli verraten voimakas, mutta raskas kansi tuntui sen kestävän. Pää täynnä tuumia ja hartiat vedosta kipeinä riensin louhokseen. Päivän urheilu oli vähentävä varastoani kolmella sadanneksella.
Eivätkä käteni enää sinä päivänä ryhtyneet työhön. Äänettömänä seurasin La-Lin ahertelua ja vatvoin omia ajatuksiani. Ja kun olimme vieneet saaliimme metalliviemäriin, annoin La-Lin laittautua levolle.
Mutta tyttö makasi pää kyynärvarren varassa ja leikitteli metallimurusilla. Tuolloin tällöin hohde paljasti hänen kasvoillaan epäröivän ilmeen, ja hänen ruumiinsa kääntelehti lepoa saamatta.
— Mikset nuku, La-Li? sanoin hiljaa.
Hän liikahti. Hohteessa näin välähdyksen hänen herttaisista silmistään.
— Minä olen aloittanut velkani maksamisen, vastasi hän. — Sinä olet väsynyt tänään. Salli minun valvoa pari hetkeä sinun nukkuessasi. Jos joku tulee, herätän sinut ajoissa, mikäli se ei ole Feo-Fan.
— Luotatko Feo-Faniin?
— Miksen luottaisi! Onhan hän ystäväsi.
— Tiedätkö hänestä mitään muuta?
— Tiedän vain, ettei hän täällä ole tehnyt pahaa kenellekään.
Tuo oli herättänyt minussa ajatuksen. Ottaisinko Feo-Fanin uskotukseni ja veisin hänet tunneliin? Hänen avullaan voisin laskeutua luolaan.
Ei. Miksen mieluummin käyttäisi toista keinoa? La-Li valvoisi ruumiini vieressä ja pudistaisi minut hereille. Ymmärtäisikö tyttö —?
— La-Li, sanoin kerkeästi,—minä voin nukkua sikeästi. Luuletko saavasi minut hereille silmänräpäyksessä?
— Minä ravistan sinua voimaini takaa.
— Juuri niin. Ja jollei se auta, niin huuda korvaani ja tuki suuni ja nenäni. Ei, se ei ole vaarallista. Hengenahdistus pakottaa minut heräämään. Montako sadannesta laskemme hetkeltä, La-Li?
Hänen naurunsa helähti lyhyeen.
— Montako hetkeä sadannekselta, siitä on kysymys, sanoi hän.
— Vaikkapa niin. Siitä ehdimme sopia, päätin paneutuen levolle.
— Siis hetki ja sadannes, nauroi hän kooten soraa pääni alle. —
Muuten en suostu.
— Sovittu, sanoin halaten lepoon kuumeisen kiihkeästi.
Ja seuraavassa tuokiossa en tiennyt muuta kuin että ruumiini antautui hyvin ansaittuun liikkumattomuuteen ja sieluni silmien eteen avautui ahdas tunneli, jonka toisessa päässä houkutteli salaperäinen tuntematon sileäseinäisen aution luolan hahmossa.
Vielä vilahdus La-Lin soraa kokoovasta kätösestä ja sitten — kaitainen ontelo, jonka ylälaidassa valkoinen juova viivasuorana viiletti kaukaiseen pimeyteen.
Nyt sen vasta tajusin. Tämä "sileäseinäinen luola" oli tunneli. Puolenkolmatta miehenmitan päässä kaivoksen uloimmasta pohjukasta oli sattuma minulle paljastanut yhden näistä suurista valtasuonista, joiden rakentamisen suuri Tai-Wang-Jeo oli aloittanut ja jotka vasta tuhatkunta kierrosta takaperin lopullisesti menettivät merkityksensä.
Mihin suuntaan tämä tunneli kulki? — Nyt vasta aloin käsittää, miten avuton ruumiista riippuvainen sielukin erinäisissä tilanteissa voi olla. Ei ollut ollenkaan vaikeata pulpahtaa maanpinnan yläpuolelle ja määrätä, ilmansuunta tähtitaivaan avulla. Mutta sen vertaaminen valottomaan tunneliin ja siten viimemainitun suunnan määrääminen osoittautui naurettavan monimutkaiseksi tehtäväksi. Silmänräpäyksessä saattoi tuntea olevansa ylhäällä taivaanlaella, jonne nousevan auringon läikkeet puhaltuivat, ja silmäillä karttaa, jolle kolmen Piirin rantaviivat piirtyivät; mutta kun saman silmänräpäyksen murto-osassa tajusi olevansa pimeän tunnelin puitteissa, ei enää sopinut ajatella aineettoman olennon paikallistumattomuutta, vaan alkoi tuntea, että oli rajansa senkin näköpiirillä.
Se oli kiusallisen sekoittavaa. Ja kuitenkin, pannen merkille erinäisten töyräitten ja syvennysten asennon, luulin lopulta voivani päätellä, että tunneli tuolla normaaliasteen neljänneksen syvyydessä kulki kaakosta luoteiseen. Pienen Veden tuolla puolen se kaiken todennäköisyyden mukaan sivuutti Gordonin ja päätyi Kongoon.
Silmäilin hetken aikaa kaivosalueen lukuisia maa-aukkoja ja tulin houkutelluksi niistä suurimman sisäpuolelle. Jos olin toivonut näkeväni Tai-Lanen, olin osunutkin oikeaan aikaan. Nostoviemäri purki parhaillaan sisällystään lentotuoleihin, ja muuan apureista luetteli Tai-Lanelle kunkin nimen ja määrän.
— Montako polttoa tänään, Tai-Tan-Li? kysyi Tai-Lanen naisekas ääni.
— Ei yhtään, Tai-Lane, vastasi luetteleva apuri. — Mutta kolme on tiedossa: La-Mao, vanha Sera-Java ja Tse-Kin. Heiltä ei kahteen nousuun muruakaan.
— Olivat kunminkin huudossa?
— Olivat. Mutta huomenna ei ainakaan vanha Sera-Java.
Minä muistin: tuo vanha nainen oli viime huudossa lysähtänyt kokoon tuskin jaksettuaan nimensä henkäistä.
— Shi-Kai ei paranna mittaansa? jatkoi Tai-Lane
— Ei. Olenpa varma siitä, että siellä alhaalla o tapahtunut tonnimiehen vaihdos.
— Tarkoitat Lao-Koota, Tai-Tan-Li?
— Juuri häntä. Ja minä uskon, että hän kantaisi huokeasti neljänkymmenen tonnin tuomion. Hänen mittansa on säännöllisesti tarkka, liian tarkka.
— Annamme hänelle pienen kurinpito-lisäyksen. Sitäpaitsi — minä ja suuri Tai-Simon olemme keksineet — mutta se on toinen asia. Sanoppa, miten on La-Lin laita. Yhäkö hän täyttää mittansa?
— Viime aikoina yhä paremmin. Joko hän on saanut antavan louhoksen tahi joku auttaa häntä; joka tapauksessa on varmaa, että hänen suloinen ruumiinsa on löytänyt haltijan.
— Kirous! Orjan liha siis oli maukkaampi. Minulle hän tarjosi elottoman ruumiinsa jäätävää himottomuutta.
Tai-Lanen huulilla väreili julma hymy ja hänen silmänsä laski loittonevan kuormasiipijonon pituutta.
— Täysi lentue vielä tänään, sanoi hän äkkiä, — suuri Kaikkeus tietänee, miten on kierroksen lopulla Nouseeko kuolleittemme luku viiteenkymmeneen?
— Virallisesti ylikin, oi suuri Tai-Lane. Mutta oikeastaan —
— Virallisesti, keskeytti Tai-Lane kuin joka tavua purren. — Entä mahdollisuudet?
— Kuudeskahdeksatta louhos hyötää yhä kaasuaan ja imuri ei kykene sitä nielemään. Mutta louhos on liian antava suljettavaksi.
— Totta, Tai-Li. Siihen meillä ei ole varaa. Mutta jollei Tai-Simon kykene lähettämään meille enempää kuin kaksikymmentä, olemme ennen kierrosvaihdetta huutavassa hukassa. Tai-Morris-Jeo vaatii sadannesten lisäystä, ja Tshung-Kingin uusi himoittelupalatsi nielee tulevalla kierroksella satakaksikymmentä tonnia —
— Tai-Lane! keskeytti Tai-Tan-Li, tehden merkitsevän ovelan eleen ja luhistaen hartiansa. Eikö sinustakin tunnu, että suuri henki parhaillaan vaatii tilaa tajunnassamme —
Näin Tai-Lanen ilmeen jäykistyvän. Hänen hienotekoiset olkapäänsä pyöristyivät, ja käsi lerpahti kontaktikoneen kammelta.
— Ah, suuri Tai-Jeo, sanoi hän matelevasti, — Suuren Mantereen herra,
Suuren ja Pienen Veden valtias — —
Minä en kuunnellut enää. Läsnäoloni oli säikyttänyt kaivoksen pelätyn hirmun, ja omasta puolestani pelästyen halusin louhokseeni La-Lin ja oman lihani luokse. —
Mitäkö näin? Uhkasiko vaara lepäävää ainettani? Makasihan La-Li ruumiini vieressä kädet kasvojani pidellen ja silmät silmiini pälyen.
Viivähdin tuokion. Suloinen aavistus pakotti minut sen tekemään. Pieni keko hohtavaa metallisoraa valaisi liikkumattomia kasvojani ja tytön silmiä, joissa hehkui lempeä tuli.
— Lao-Koo! kuiski hyväilevä ääni. — Etkö vielä herää! — Ja jälleen painautui poski elottomalle poskelleni, jälleen siveli käsi näkemättömiä silmiäni.
La-Li liikahti. Kävi väreily läpi hänen suloisen olemuksensa, ja kaihtaen kietoutui hänen ruumiinsa elottoman ruumiini syleilyyn. Niitä silmiä! — Vilahdukselta näin niiden uupuvan hehkun: se oli hienoa, puhdasta, jumalaista pyydettä.
Voimakkaasti imeydyin aineeni kahleisiin. Mistään huolimatta tahdoin vierittää elävöitetyn ruumiini hänen pyyteiseen helmaansa, puristaa huohottavan rintani hänen kaipaavaan poveensa.
— La-Li! sanoivat huuleni silmäini auetessa, ja käteni nousivat. Mutta niiden voima oli puuduksissa, ja säikähtynyt olento livahti niiden ulottuvilta.
Minä hillitsin himoni. Häpesin, että olin tuollaista ajatellut.
— La-Li, sanoin teeskennellen, — olenko nukkunut kauan?
Tyttö läheni jälleen.
— Hetken perästä kuulemme kai pasuunan. Minä — minä luulin, että olit kuollut.
— Miksi niin, La-Li?
— Minusta tuntui kuin olisi veresi kylmennyt ja suonesi lakannut sykkimästä.
Olin vastaamaisillani jotakin sikeästä unesta, mutta hylkäsin valheen.
Tällä hetkellä valtasi minut rajaton luottavaisuuden tunne.
— La-Li, sanoin, — lepää tässä vierelläni. Tiedätkö, sinun valvoessasi olen käynyt eilisen kaivantoni tuolla puolen.
— Unessa, Lao-Koo?
— Niin, tahallisessa. Eilen oli puikkoni kahden miehenmitan päässä pinnasta solahtanut tyhjään. Siellä oli uusi kaivos. Ja nyt, La-Li, tiedän, että se ei ole kaivos, vaan tunneli — valtatie Lunariasta Kongoon.
Olin kuiskannut tuon viimeisen ja tavoitin nyt La-Lin kättä. Hän vetäytyi poispäin, ja minä kuulin hänen hapuilevan sanoja.
— Lao-Koo, tuli viimein arasti, — sinä et ole orja! Vain suuri Tai voi hengessä kulkea matkoja. — Ja sitten ääni särkyi nyyhkytykseen: — Ah, minä aavistin — — suuri armias Kaikkeus! —
KAHDESKYMMENES LUKU
Shi-Kain käsi lyö harhaan
Pasuunan ääni havahdutti minut horroksistani. Silmäni hakivat La-Lia, joka oli karttanut minua kuin ruttoa. Näin hänen jostakin tulevan ja livahtavan louhoksen aukkoon.
Minä ajoin häntä takaa. Äsken olin ollut liiaksi menehtynyt ruvetakseni karkoittamaan hänen typeriä ajatuksiaan; nyt aloin tajuta, että minun se sittenkin oli tehtävä. Toisin sanoen: minun oli korjattava oma typeryyteni; olinhan antanut tytön ymmärtää, että olin orja, joka kykeni eroittamaan sielunsa ruumista.
Ei silti, että olisin La-Lia epäillyt: olihan hänen äskeinen hellyytensä osoittanut, että hän rakasti minua. Mutta ajattelemattomalla sanalla, punnitsemattomalla eleellä hän saattaisi paljastaa erikoisuuteni ja siten pilata kaikki.
Mikä rajaton itsekkyys: minua jähmetytti pelkkä sellainen olettamus, että minut vietäisiin täältä ja eroitettaisiin La-Lin seurasta. Polttotanko eli — niinkuin sitä täällä lempinimellä mainittiin — "kirkas autuus" ei sen rinnalla johtunut edes mieleenikään.
Mutta ikävä yllätys oli vievä ajatukseni toiselle tolalle. Kohta pasuunan töräyksen kaiuttua oli kaivoskuumeessa kamppailevan naisen tuskainen valittelu ylittänyt kaikki heikommat äänet, ja nyt tullessani sen lähettyville vihlaisi sydäntäsärkevä pyytely korvaani.
— Ah, säälikää, säälikää! rukoili se, — suuren Kaikkeuden nimessä — auttakaa minut huudolle! — vain tämä kerta! — ah! —
Ääni päättyi vinkuvaan henkäisyyn, ja sitten jälleen:
— Tämä kerta — vain tämä kerta! Huomenna jo jaksan itse — ah! — poimin teille kymmenen sadannesta — sata sadannesta — ai — ai — aiiih —
Tuo viimeinen kiiri jäänä pitkin selkäpiitäni. Tai-Lanen pasuuna oli jo huudellut nimiä, ja muuan nimi oli juuri kaikunut turhaan. Valitusta ei enää kuulunut, sensijaan kieriskeli maassa jotakin, josta tulvi kaamea huohotus.
Näytelmä oli jokapäiväinen, mutta näyttelijä ei ollut.
— Sera-Jawa, matkin nimeä, joka viimeksi oli tunkenut korviini, ja hapuilin piehtaroivaa ruumista.
— Sera-Jawa! kuului armontörähdys, ja nainen sylissäni tuntui saavan vetokohtauksen.
Mutta sylissäni hän oli, ja minä kiidätin häntä valopatsasta kohti. Karjuen karkoitin sitä piirittävän joukon kahtia ja vapisin pelatessani uuden nimen kaikuvan.
— Lao-Koo! äännähti taakkani heikosti. — Kiitos! Ja siinä silmänräpäyksessä kohotin Sera-Jawan kasvot valoon.
Tunsin jähmettyväni. Vanhuksen huulet eivät avautuneet huutoon; kasvoilla lepäsi liikkumaton tyytyväisyys.
Tuon vihjeen niin hyvin tunsin.
— Sera-Jawa! korotin ääneni, mutta huutoni sekoitti pasuunan töräys:
— Ha-Ke-Rai!
Peräydyin vainaja sylissäni; elävillä oli paikkaan pakottava etuoikeus. —
Puoli hetkeä huudon päätyttyä laskihe valosta polttotanko. Viimeinen töräys oli määrännyt nytkin Shi-Kain sen käyttäjäksi.
— Tse-Kin! — Sera-Jawa! tärisi poltettavain kuolinmessu, ja Shi-Kai kiiruhti paikalle itkevä poika-parka kovissa kourissaan.
Sera-Jawan ruumis virui juuri valopatsaan rajalla. Sen hehkussa näin
Shi-Kain kasvot; ne kääntyivät minuun päin.
— Hiljaa, penikka! sanoi hän poikaa ravistaen. — Vanhemmalle etuoikeus.
Hän virnisti julmasti ja ryhtyi sysäämään ruumista valokehään. Ymmärsin hänen julman tarkoituksensa: pitikö poikaparan oman loppunsa valmistukseksi nähdä, miten tuli nieli vanhuksen lihan!
— Shi-Kai! sanoin astuen hänen eteensä. — Tee työsi huudon mukaan!
Hän muljautti silmiään.
— Minä teen työni, Lao-Koo, nauroi hän, — ja toivon saavani nauttia kunniasta sinunkin vuorosi tullessa.
Pitäen poikaa niskasta hän potkaisi vanhuksen ruumiin valokehään ja tarttui polttotangon kahvaan. Lapsen kirkuna oli hirvittävä kuulla. En voinut katsoa sen runneltujen raajojen sätkytystä. Nyrkkini nousi —
— Kas noin, sanoin poloisen äänen äkisti katketessa. — Ensi kerran,
Shi-Kai, se kohoo halkaistakseen sinun pääkuoresi.
Näin välähdyksen jättiläisen silmissä; käsi kohotti uhkaavasti polttotankoa. Minun nyrkkini — sen tiesin — olisi pudonnut saman silmänräpäyksen osalla.
— Tse-Kin! — Sera-Jawa! tärähti pasuunasta, ja murhaava silmäys muodosti jäähyväisemme.
Se merkitsi: näkemiin. —
Louhoksessa tapasin La-Lin jo työssä. Se ilahdutti mieltäni. Tosin hän oli siirtynyt liian kauas keskisuonesta voidakseni millään tekosyyllä hakeutua hänen läheisyyteensä; mutta kuitenkin hän oli jäänyt louhokseen, ja se oli pääasia.
Väkipakolla tein työtä pari hetkeä ja mittani oli jo täyttymäisillään, kun hermostoni alkoi työlästyä tähän kiusalliseen äänettömyyteen. Syyttä suotta nousin ja rupesin louhinpuikolla mureata seinää möyrimään.
Se ei tehonnut. Vaikka kimpale silloin tällöin vierähti melkein La-Lin käden ulottuville, ei tyttö näyttänyt sitä huomaavankaan; ja kun viimein uhalla astuin hänen mittansa ääreen, tarttui hän sen sankaan ja nousi lähteäkseen.
Silloin panin jalkani sen laidalle.
— La-Li, sanoin, — miksi kartat minua? Onko minussa huomaamasi ominaisuus sinusta niin kammottava, että katkaiset sen toveruuden, joka meitä tähän asti on sitonut?
— La-Li, jatkoin, — olithan ystäväni. Etkö tahdo olla nyt, kun yhä enemmän tunnen ystävyyttäsi tarvitsevani?
Hän pysyi yhä vaiti. Käsi vain herposi mitan sangalta.
— La-Li, sanoin lämmeten, — minä tiedän, että sielussasi väräjää sama ääni kuin minunkin, tiedän, että olennossasi elää sama polttava pyyde kuin minunkin. Elä yritä sitä tyynnyttää, elä yritä sitä jäähdyttää; se ei onnistu. La-Li, siitä emme enempää puhu. Mutta vastaa: saako tämä seikka tehdä meidät vieraiksi toisillemme?
Hän väisti lähentelyäni.
— Lao-Koo, helisi ääni, jota häiritsi pakko, — ei ole olemassa myötätuntoa Tai-hengen ja orjan sidotun sielun välillä. Heidän ruumiinsa — äitini sen sanoi — voivat toisinaan piintyä toisiinsa, mutta sielujen välillä on ero yhtä suuri kuin minun elävän käteni ja tuon avuttoman soramurusen välillä: käteni voi sen ottaa ja jälleen jättää; murunen siitä kenties nauttii; mutta omasta tahdostaan se ei voi käteeni tulla eikä siitä poistua.
— La-Li!
— Ja hyvä niin. Isäni sanoi, että oli olemassa vain yksi ainoa Tai, jota orja ymmärsi. Mutta se Tai on kuollut. Toinen, suurempi Tai sen tappoi.
Hän oli ottanut mittansa ja kääntyi.
— La-Li! sanoin. Sydämeni sykki rajusti. — Sinä saat oppia tuntemaan toisen Tain. Olet minulle velkaa vielä seitsemän sadannesta: onko sopimuksemme vielä voimassa?
Hän pysähtyi.
— Minä maksan ne, milloin vaadit, tuli heikosti.
— No hyvä, tänään työn päätyttyä vaadin yhden hetken. Palaa paikallesi, La-Li; en häiritse sinua enää.
Metalliviemäriltä palatessani yhtyi seuraani Feo-Fan. Hänen levottomasta käyttäytymisestään aavistin, että hänellä oli jotakin minulle sanottavaa.
— Oletko kätkenyt aarteesi? kuiskasi hän louhokseen tultuamme.
— En. Mutta miksi sinua aarteeni huolettaa? vastasin purevasti.
Hän oli hetkisen vaiti; siitä tuoksahti alakuloisuutta.
— Minä ajattelin, että olisit löytänyt sille varman piilopaikan, tuli nöyrästi. Ja sitten: — Voitko uhrata minulle neljänneksen lepohetkeäsi, Lao-Koo?
Tuokion viivähdin; sitten palasin La-Lin luokse. Hän oli istuutunut ja tasoitteli soraa pääni aluseksi.
— Saat nukkua, sanoin, — herätän sinut, jos unta tarvitsen.
Hän ei vastannut. Mutta minä tunsin, että hän istualtaan katseli jälkeeni. Vein Feo-Fanin louhoksen perälle ja paneuduin sorakasalle.
— No nyt, Feo-Fan, sanoin. — Mitä on sinulla puhumista?
— Ka-Hara on ollut luonasi, alkoi hän. — Ka-Hara on mies, johon voi luottaa. Ja hän tietää, kelle hän pelotta voi aarteensa paljastaa.
— Niin. Minä luotankin Ka-Haraan. — Et Feo-Faniin?
— Vilpittömyyteen, kyllä. Muuten en kuuntelisi puhettasi.
Feo-Fan tuntui nielaisevan jotakin, mikä ei ollut maukasta. Mutta hän jatkoi kuitenkin:
— Ka-Haralla on ystäviä; minulla on ystäviä. Ja nämä meidän ystävämme ovat kuulleet asioita, jotka tekevät vanhan Ka-Haran levottomaksi. Shi-Kai on huomannut, että Ka-Haralla on asiaa autioon louhokseen, ja hän on vannonut ottavansa asiasta selon. Epäilemättä he tulevat vakoilemaan Ka-Haraa —
— Häntä on varoitettava.
— Se tehdään. Mutta Ka-Haran on sinne kumminkin mentävä. Shi-Kai on ovela ja voi löytää aarteen, ellei sitä saada turvalliseen paikkaan.
— No, sitten se on saatava turvalliseen paikkaan.
— Miten? Aarteen olemassaolon tietää vain Ka-Hara ja me.
— Kuolema ja kirous! — Me teemme sen siis.
— Sitä on puolitoista tonnia, Lao-Koo.
Hänen huolestumiseensa oli syytä; se oli totta. Mittoihin mahtui viisi tai kuusi sadannesta, ja siten saisimme kumpikin kahta mittaa retuuttaen tehdä tuon vaivaloisen matkan kymmenien leposijojen ohi kuusi seitsemän kertaa.
— Luuletko, että Shi-Kai ensin koettaa vakoilla Ka-Haraa? kysyin.
— Varmastikin. Ainakaan pariin päivään hän ei ryhtyne muuhun.
Se oli otaksuma; mutta siihen täytyi toimenpiteitten nojautua. Kiiruhdin La-Lin luo. Hänen asennostaan huomasin, ettei hän ollut nukkunut.
— La-Li! kuiskasin.
— Tahdotko, että valvon? sanoi hän nousten.
— En. Tahdon vain sanoa, että lepäisit. Feo-Fan valvoo tämän kerran.
Tahtomattani olivat sanani tuoksahtaneet kyllästymältä. Tunsin hänen tahtovan vastata jotakin, mutta mieleni paloi takaisin pimeikköön.
— Feo-Fan, sanoin kiireisesti, — ensi levolla toimitamme metallin tänne. Mutta nyt tulee sinun aloitteeksi uhrata hetki unestasi. Näetkö tuon hohteen takana tuon mustan kaaren?
— Näen sen.
— No, seiso siis tässä ja katso herkeämättä aukkoon. Jos joku ilmestyy siitä hohteeseen, niin ryömit sorakasan yli tänne ja varoitat minua.
— Viheltämällä?
— Ei, vaan viskelemällä soraa sopen pohjukkaan. Feo-Fan oli tuokion vaiti.
— Minä teen sen, sanoi hän sitten alakuloisesti. Ja minä olin tuntevinani äänessä tyytymättömän sivusävyn.
Olin ahertanut otsani hiessä lähes puolitoista hetkeä, mutta niinpä olikin kaksinkertainen työntulos saavutettu. Keskelle "tunneliani" olin saanut kaivetuksi haudan, johon hyvinkin kolmekymmentä tonnia mahtui, ja siitä louhimani soran olin mättänyt suurimpien kimpaleiden varaan tunnelinpuoleisen aukon tukkeeksi.
Vain heikko ilmanhenkäys pihisi äskeisen huminan asemasta, kun tyytyväisenä nousin haudasta ja ryhdyin asettelemaan laattaa paikalleen.
— Suuri Kaikkeus! siunasin itsekseni, — olisipa Mason tuolla toisella puolella, ja minulla kymmenen Ka-Haran säästöt!
Ja mielikuvitukseni jatkaessa hurjaa lentoaan kiipesin kuin horroksissa sorakasan yli.
Feo-Fanin liikahdus palautti minut ynseään todellisuuteen.
— Joku kävi aukolla, sanoi hän kuiskaten.
— Etkä varoittanut minua! kivahdin. — Se katosi melkein yhtä pian.
— Shi-Kai?
— En tiedä. Se tuli hohteeseen, häilyi naisen leposijan kohdalla ja livahti pois, ennenkuin olin ehtinyt liikahtaa paikaltani.
Levottomana kiiruhdin La-Lin luokse. Hän nukkui.
— Feo-Fan, sanoin tyyntyneenä, — kukaan muu se ei ole voinut olla.
Luultavasti hän tarkkasi ulkoa kuuluvaa valitusta.
— Ei ole voinut, sanoi hän sitten kuin muuta ajatellen.
La-Li käännähti unessa. Selvästikin hänen leponsa oli puolinaista: levoton henki yhä taisteli uupuvan ruumiin kanssa.
— Huomenna siis, virkahti Feo-Fan. — Minä menen.
Viivähdin tuokion; sitten pälkähti mieleeni jotakin: se oli kuin väkipakolla nouseva katumus.
— Feo-Fan, sanoin, — huomenna teemme sen. Kaivantoni on kyllin suuri tarkoitukseen. — Ja sitten purkausi kuin välttämättömänä sanottavana: — Ja huomenna myöskin uskon sinulle ja Ka-Haralle suuren salaisuuden.
— Lao-Koo, tuli kuin moittien.
— Niin, Feo-Fan, minä luotan sinuun. — Naisten ulvonta yltyi yhä, ja siihen sekoittui kohta jokunen karkea sadatus: Aukon ulkopuolella jymähti pehmeästi, ja sen jälkeen kuului epäselvää äänten sorinaa.
— Feo-Fan! olin huutamaisillani pimeään, mutta miehuuteni voitti oudosti tykkivän tunteellisuuden, ja minä lohduttelin itseäni takomalla tajuntaani, että menettelyni yhä vahvensi Feo-Fanin uskollisuutta. —
* * * * *
Laskupasuunaan herätessäni ilkeä aavistus sanoi minulle, että jotakin oli epäkunnossa. La-Lin sanattomuudella tuo pahantuntu ensin olemassaoloaan pönkitti, sitten valopatsaalle mentäessä väen kuumeisella kuiskeella.
Ihan varmasti kuulin monella taholla mainittavan nimeäni ja tungoksen taakse pysähtyessäni tajusin jostakin tulevan Shi-Kain syvän keuhkoäänen. Se kuulosti naurahtelevan. Ensi tappionsa jälkeen tämä ylimielinen jättiläinen oli kerhossa visusti ollut vaiti.
— Shi-Kai! törähti vihdoin hänenkin huutonsa.
— Shi-Kai, vastasi voimakas ääni, ja miehen ryhti tuossa valopatsaassa oli sama kuin ensi kerran hänet nähdessäni.
Vimmastuneena rynnistin tungokseen. Väki väistyi muristen ja iskien. Ja sitten äkkiä alkoi suhina ympärilläni paisua. Se laajeni, loittoni, kiisteli — ja katkesi lopulta henkeäpidättäväksi äänettömyydeksi.
— Lao-Koo! törähti pasuunasta.
Joku naurahti.
— Lao-Koo, huusin valoon pulpahtaen ja äänellä, joka ylitti Shi-Kain äskeisen kopean.
Kuulinko oikein? Eikö väkijoukosta päässyt sama huuto? — Lunarian sokeus! — Sehän tuli kuin pasuunan suusta sekin. Ja katkesi lyhyeen kuin keuhkonsa halkaisseen ääni.
— Kirous! parahti joku edessäni tungoksessa. — Lunarian piina!
Väen väistyessä näin uomaan häviävän jättiläisen haamun. Se ei ollut minulle tuntematon. Jokin erityinen halu minua nyt kannusti sen jälkeen, mutta ennen kuin pääsin louhossokkeloiden rajalle, tekivät jalkani kuin väkipakolla tenän.
Miksi viivyttelin? Mitä odotin? — Varmasti oli pasuuna huutanut jonkun nimen.
— Feo-Fan! törähti toistamiseen korkeudesta.
Minun päätäni huimasi, suonet ohimoilla tykyttivät, ja rintaani paisutti pitkällinen imuhenkäys.
— Feo-Fan! kiljaisin äänellä, joka itseäni hirvitti.
Vain ilkkuva kaiku vastasi tuhannen sokkelon pohjukasta. — Feo-Fan! Muistin pehmeän jymähdyksen, äänten sorinan ja La-Lin varoitukset. Ja ymmärsin äkillisen katumukseni Feo-Fania kohtaan.
Louhoksen aukolta hänet löysin. Hohteessa näin kuolinvamman hänen takaraivollaan. Se oli louhinkangen jälki. —
YHDESKOLMATTA LUKU
Kara-Hun ylittää minun yllätykseni
Onko maailmassa mitään sen kiusallisempaa kuin odottaminen? Jo nautinnonkin odotus, mikäli se alituisesti hetken päästä kangastaen yhä karkkoaa päättömään epämääräisyyteen, on hirmuinen; mitä sitten asian, joka sinänsä on kuiva velvollisuus ja iloton pakko?
Nousu nousulta olin pälynyt tilaisuutta saada kuljettaa Ka-Haran aarteen kaivantooni, lasku laskulta olin vainunnut aihetta voidakseni maksaa Shi-Kaille kerta kaikkiaan langenneen velan ja lepo levolta olin toivonut La-Lin särkevän tämän kivikovan kuoren, joka itsepintaisesti kahlitsi hänen rajun pyyteensä.
Miten sitkeä onkaan ihmisen kärsivällisyys! Alun kolmatta kierrosta sitten oli polttotanko nuolaissut Feo-Fanin elottoman aineen — ja yhä vielä oli Ka-Haran aarre paikallaan, Shi-Kain sielu ruumiissa ja La-Lin ääni kunnioittavan töykeä.
Minua ei enää miellyttänyt Tai-Masonin olinpaikan toivoton arvaileminen, ei Tai-Lanen puuhien yksitoikkoinen tarkkaaminen, ei edes onni, joka tuokioksi kiidätti sieluni suloisen See-Sean yksinäiseen kammioon. Tahdoin toimia, ryhtyä toivottomimpaankin — saadakseni tämän helvetillisen jännityksen laukeamaan; samapa se, jos siinä mellakassa omakin ruumiini viimeisen kerran liikahtaisi.
See-Seaa yhä rakastin. Kun asetin mielessäni rinnatusten hänet ja La-Lin, huomasin, että tunteeni heihin molempiin yhä vahveni. Mutta siinä oli ero, joka aina saattoi ajatukseni ymmälle: rakkauteni See-Seaan oli pyyteetöntä, La-Liin se paloi rajulla himon liekillä. Ja kuitenkin — mitä oli jälkimäisen viivakaunis viehkeys edellisen juovuttavan uhkeuden rinnalla!
Tai-Simonin palatsiin olikin henkeni viime aikoina palannut vain toistaakseen See-Sealle yhden ainoan kysymyksen:
— Missä on Tai-Mason? — Missä Tai-Ree-Kian?
— Oi Mea-Jeo, Tai-Suan ei tiedä, Tai-Simon ei tiedä, ei kukaan tiedä, vastasi hän.
— Eikö Tai-Mara tiedä? olin viimeksi kysynyt.
— Jos tietää, niin hän salaa tietonsa, oi Mea-Jeo.
— Epäilläänkö heitä?
— Tai-Mara on jäätiköillä pidättänyt joukon punaisia, oi Mea-Jeo. Osa heistä on poltettu, toinen osa ajetaan kaivoksiin.
— Milloin, See-Sea?
— Kenties jo huomenna. Tai-Simon sanoo, että kaivos on menettänyt väkeä.
Levottomuus oli vallannut sieluni. Muulloin olin odottanut, kunnes vakoilevan Tai-Simonin ääni meidät yllätti; nyt en malttanut enää kuunnella enempää.
Lähettääkö Tai-Simon tänne nuo vangitut punaiset? Miksikä ei. Täällähän on metallisuoni. Ja täällähän itäisen louhoksen seinä murtuessaan viimeksi oli riistänyt alun kolmattakymmentä henkeä.
Suuri Kaikkeus! Mitä he olivat miehiään? Tai-Masoninko väkeä?
Tai-Jooninko alustaman kapinahankkeen toimitsijoita?
Kuin kuumeessa kävin päivän, toisen ja kolmannen. Joka laskussa jätin työni ja La-Lin vartioidessa ruumistani pälyin Tshung-Kingistä tulevaa lentuetta. Ja neljäntenä se ei enää ollut tyhjä kuormalentue, vaan viidenkolmatta siiven vahvuinen viuhka, jonka suoltuessa aukkoon Tai-Lanen polttaja joukko muodosti vartioketjun.
Miten mielelläni olisinkaan viipynyt Tai-Lanen luona, kun vankien jono läheni huikaisevaa valokehää! En kuitenkaan tohtinut muuta kuin hätäiseltä tarkasta noiden rotevain miesten kasvoja. Ja siinä olikin tarpeeksi. Neljäs jonon etupäästä oli pitkä, kumara punainen, jonka katseen synkkä levollisuus oli minulle kummallisen tuttu. Tai-Joon — niin, hänhän oli minulle miehen osoittanut kerran kontaktikoneen näkölaatalla.
Hänen nimensä?
Tai-Tan-Lin levoton katse näytti äkkiä käyvän jäykäksi. Seuraavassa tuokiossa hänen äänensä olisi kuuluttanut vieraan hengen läsnäolon. Kiroten huonoa onneani pakotin henkeni takaisin louhokseen.
La-Li ei ollut ruumiini ääressä. Parin miehenmitan päässä hänen kätensä liikkuivat metallin hohteessa.
— Lao-Koo, sanoi hän kääntyen minuun päin, — nyt en ole sinulle enää mitään velkaa.
En kyennyt pistosta oikein tajuamaan. Mutta hänen äänensä sävyssä oli jotakin, mikä lievensi sanojen vaikutusta.
— Lienet oikeassa, La-Li, vastasin teennäisesti. — Oletko iloinen siitä?
Hän ei vastannut mitään; enkä minä vastausta odottanut.
* * * * *
Metalliviemärillä odotin Ka-Haran vuoroa. Hänen tyhjennettyään mittansa tartuin häntä käsipuoleen.
— Ka-Hara, sanoin, — nousussa saamme joukon uutta väkeä. Sinulla on paljon ystäviä. Minä tahdon tavata miehen, jolla on pitkä, laiha ruumis ja hyvin kumarat hartiat.
— Laskussa valopatsaalla kenties hänet näet.
— Kenties. Mutta jollei häntä huudeta vielä huomenna. Minä tahdon tavata hänet jo tänään, Ka-Hara.
— Minä koetan.
— Siitä riippuu aarteesi siirtäminen. Kuulin Ka-Haran hengähtävän.
— Ole huoletta, Ka-Hara. Hän on Tai-Masonin mies, ja se on samaa kuin ennen Tai-Millin.
— Minä etsin hänet, Lao-Koo, vastasi vanhuksen innosta vapiseva ääni.
Mutta Ka-Hara ei löytänyt häntä. Pimeä kaivos oli niellyt uudet tulokkaat niinkuin se oli aina tehnyt. Puolen hetken kuluttua ei enää pelokas äännähdyskään ilmaissut, kenen sääreen viimeinen heistä oli kompastunut.
Mutta ikäänkuin kiusallisen odotuksen korvaukseksi laskupasuuna imaisi hakemani punaisen valopatsaan loimuun.
— Kara-Hun, kuulin miehekkään äänen, jota jonkun verran painosti rintakehän tavaton koveruus.
Kara-Hun! Varmasti olin Tai-Joonilta tuon nimen kuullut.
Rynnistin tungoksen läpi ja pelkäsin kadottavani miehen näkyvistäni.
Mutta hänen kookas haamunsa auttoi minut jäljille.
— Kara-Hun! sanoin tarttuen hänen käsivarteensa ja ohjaten häntä piirin ulkolaitaan.
Olin tyytyväinen. Toinen mies hänen sijassaan olisi rimpuillut vastaan ja udellut syytä; tämä totteli sanaakaan sanomatta.
Ja tungoksesta päästyämme hän pysähtyi.
— Toveri, sanoi hän hiljaa, — mitä tahdot?
— Tahdon, että tulet minun louhokseeni. Se on tuolla, tuon viidennen läikän takana. Hohteesta näet, että siellä on metallia sinullekin.
— Ja miksi juuri sinne? Minulla on kaksitoista tonnia, toveri.
— Sitä suuremmalla syyllä, Kara-Hun.
— Lao-Koo! törähti pasuunasta ja Kara-Hun riuhtautui irti.
— Minä tahdon nähdä Lao-Koon, intoili hän. — Minulle on sanottu, että Lao-Koo on kaivoksen hirmu. Sain toistamiseen otteen hänen käsivarrestaan.
— Kara-Hun! sähisin hänen korvaansa. — Joudu! Odota tuon viidennen läikän kohdalla! Kautta suuren Tai-Masonin, minä olen Lao-Koo!
Ja odottamatta hänen vastaustaan ryntäsin tungoksen läpi valopatsaalle.
Siitä päästyäni kiiruhdin paikalle, jonka olin uudelle tuttavalleni osoittanut. Hän oli siinä. Sanaakaan sanomatta otin hänen kätensä ja ohjasin hänet valitusten kuulumattomiin, louhoksen yksinäisyyteen.
Ei La-Likaan vielä ollut palannut.
— Kaivoksen hirmu, naurahdin hänen sanojaan matkien. — No, Kara-Hun, minä olin odottanut, että Shi-Kain levittämä huhu pystyisi tulokkaihin. Etkö pelkää minua, Kara-Hun?
— Lao-Koo, sanoi hän kuin kerraten muististaan. — Sinäkö olet lyönyt suuren Tai-Maran maahan?
Minä hämmästyin.
— Sitä ei Shi-Kai liene sinulle kertonut, sanoin.
— Shi-Kai? En tunne sellaista. Mutta jos sinä olet se Lao-Koo, joka sen on tehnyt, voinet kertoa, missä se tapahtui.
— Tieteen palatsissa, Kara-Hun.
— Ja jos olet se Lao-Koo, voinet myöskin sanoa, miksi nimesi herätti mielenkiintoani ja miksi se herätti mielenkiintoani jo ennenkuin tiesin sinut täällä tapaavani.
Hämmästyksessäni välähti hitunen rohkeaa aavistusta.
— Kara-Hun! sanoin lämmeten, — sinulla on minulle jotakin sanottavaa?
La-Lin haamu oli ilmestynyt aukon sisäpuolelle. Mielenkiinnosta vapisten vedin Kara-Hunin mukaani pimeikköön.
— Lao-Koo, sanoi hän verkalleen, — keneltä minulla olisi sinulle sanottavaa?
— Tai-Masonilta! Tai-Ree-Kianilta! — Puhu! Minä olen nähnyt sinun pitävän puhetta Toisen Piirin kansalle ja luotan sinuun.
— Sano siis viimeinen sana: Sinä olet Lao-Koo, mutta sinä olet myöskin —
Kara-Hunin ääni takisteli, olin tuntevinani siinä mielenliikutuksen.
— Joo-Kee, sanoin kuiskaten.
— Tai-Kee, tuli kuiskausta hiljemmin, ja minä tiesin, että Kara-Hun oli laskeutunut jalkojeni juureen.