Tuossa tuokiossa olin pudistanut hänet jalkeille. Ei ollut enää kaivosta, ei valitusta, ei La-Lia eikä Ka-Haran aarretta; oli vain kysymys, joka monisanaisena pulppusi Kara-Hunin korvaan.
— Kyllä, tyynnytteli hän. — Tai-Mason elää. Ree-Kian elää. Ja Masonin työ on yhä käynnissä. Mutta — metalli puuttuu.
— Eivätkö Tai-Maran vaanijat voi päästä Masonin jäljille?
— Se on vaikeata.
— Missä hän piileskelee?
— Tai-Ree-Kianin varustamassa kätkössä, Kolmannen Piirin helmassa.
— Ja Ree-Kian?
— Samassa paikassa.
— Onko heillä kontakti?
— Puoli-Jackson.
— Mistä he saavat ravintoa? — Tshung-Kingin johdosta.
— Mitä sanot? Eikö Mason valmista sitä?
— Se ei riittäisi kuudellekymmenelle miehelle. Tai-Ree-Kian oli tehnyt salajohdon jo toistakymmentä kierrosta sitten.
Minä tunsin kunnioitukseni Ree-Kiania kohtaan kasvavan.
— Ja mistä nämä miehet? Eikö Tai-Mara heitä kaipaa?
— Mahdollisesti joitakuita heistä. Mutta suurin osa on aikoinaan "Suuren Veden helmaan syösseitä", joiden numerot virallinen luettelo on leimannut veden merkillä.
Mieleeni muistui Nat-Jee, ja minä mainitsin nimen kunnioittavalla kaipuulla.
— Nat-Jee oli ensimmäisiä, sanoi Kara-Hun. — Hänen nimensä ja numeronsa olivat kuolleet jo puolitoista kierrossataa ennen häntä.
Olin vaipunut mietteisiin. Tai-Joonin aika vilisi sisäisten silmieni editse. Se oli ollut kiehuvan hankkeen, levottoman alustuksen aikaa. Ja nyt — nyt se oli purkauksen, ilmileimahtavan kapinan.
Masonin sanat pillahtivat korvassani soimaan.
— Metallia! sanoin pystyyn kavahtaen. — Mason tarvitsee metallia!
Eikö muuta puutu, Kara-Hun?
— Ei muuta.
— Ja mitä miettii Mason?
— Hän on "tehnyt" Kolmannen Piirin savesta "punaista metallia". Se on tosin harmaata, mutta se kelpaa. Valkoista hän ei voi tehdä, Lao-Koo; ja kuitenkin —
— Kuitenkin?
— Kuitenkin hän käskee minun sanoa Tai-Keelle: jos kestät kolmekymmentä kierrosta, voi Suuri Kaikkeus kenties siihen mennessä paljastaa minulle sijakkeen.
— Kolmekymmentä kierrosta! Ja sillä välin voisi kaikki muu valmistua ja — odottaa!
Kara-Hun naurahti.
— Muu on valmis tämän kierroksen lopulla, sanoi hän.
Se oli isku. Se poltteli ja hiveli. Ruumiini vapisi henkeni lumoissa.
— Kara-Hun, sanoin, — Mason tarvitsee kolmekymmentä tonnia. Meillä on jo kaksi. Me voimme raastaa lisää.
— Miten? innostui hän — ja sitten ääni sammui: — Mitä sillä tekisimme?
Masennus oli vallannut minutkin. Mutta olihan minulla suurempi toivon syy: tunneli. Sanaakaan sanomatta vedin häntä muassani sorakasan yli, irroitin kaivantoni kannen ja annoin hänen pistää kätensä aukkoon.
— Kätkö? sanoi hän hapuillen haudan reunaa.
— Kätkö, johon metallin aiomme siirtää.
Hän hymähti ilottomasti.
Silloin en voinut itseäni pidättää.
— Kara-Hun! sanoin, — kuuleeko korvasi jotakin?
— Huminaa, vastasi hän.
— Niin, huminaa, Kara-Hun. Ja jos sukellat tuohon reikään, tunnet silmissäsi outoa pakotusta. Se on vetoa.
Käsi painautui ranteelleni; se tuntui tärisevän.
— Vetoa! Mitä sanot, Lao-Koo? Nyt naurahdin minä.
— Sanon, että kaivos päättyy tällä kulmalla tähän, ja että tuon aukon toisen pään voit ruumiisi painolla puhkaista. Ja että silloin huminan sijasta tunnet kylmän puhalluksen, joka ei lähde kaivoksen tomuisesta helmasta, vaan sileäseinäisen tunnelin puitteista.
— Tunnelin! — Sanoitko: tunnelin, Lao-Koo?
— Tunnelin, joka kulkee kaakosta luoteiseen.
— Lunan — Gordonin — Kongon? —
— Saman, Kara-Hun.
Mies ravisti kättäni kuin mielipuoli.
— Sen leikkaa Gordonissa Kongon-Tshung-Kingin tunneli.
— Niin.
— Ja puolikymmentä normaaliastetta leikkauspisteestä on Tai-Masonin majapaikka.
Sydänalassani sykkäili oudosti.
— Uusi voimakeskus?
— Uusi voimakeskus, päätti Kara-Hun raueten.
Tuokion seisoimme sanattomina. Olin tahtonut yllättää Kara-Hunin, ja hän olikin yllättänyt minut. Tai-Mason tuon viivasuoran tunnelin toisessa päässä! — Metallia kaipaava voimakeskus tuon siloisen käytävän yhteydessä! — Välillä vain matka esteetöntä ilmaa! —
Suuri Kaikkeus! — Satakolmekymmentä normaaliastetta tuota esteetöntä ilmaa oli tällä hetkellä minusta leikintekoa.
— Kara-Hun! sanoin toivosta pakahtumaisillani. — Huomenna tuomme
Ka-Haran aarteen tänne ja sitten aherramme kaikin kolmen yötä päivää.
Kymmenen kierroksen kuluessa, suokoon sen suuri Kaikkeus, annamme
Masonille hänen tonninsa. Ja silloin —
— Silloin. Miksei ennen? Minä vastaan kuudestatoista miehestä, ja jos metallia on, niin he kantavat osansa kätköömme.
— Kara-Hun, sanoin liikutettuna painaen hänet syliini, — Suuri Kaikkeus on lähettänyt sinut tänne, suuri Kaikkeus on antava Masonin onnistua. —
Vasta kansilaattaa aukolle asetellessani minut valtasi jäähdyttävä epäilys: Oliko hyljätty valtatie vielä siinä kunnossa, että sitä voitiin käyttää? Mutta minä suljin sen epäilyksen sisimpääni ja päätin sen sinne tukehuttaa. Olihan jossakin tunnelin keskellä häämöttänyt vaunun haamu. —
KAHDESKOLMATTA LUKU
Rutto — ja mitä silloin kaivoksessa tapahtui
Suuri Kaikkeus näytti siunaavan työtämme. Ainoa vastoinkäymisemme oli tapahtunut Ka-Haran aarteen viimeisiä rippeitä kuljettaessamme. Ja silloinkin se oli supistunut siihen, että Kara-Hun oli kuristanut toisen vakoojan ja minun nyrkkini oli uponnut toisen kalloon. Nyt oli aika kulunut säännöllisessä työssä, ja kierroksen lopulla uskalsin arvioida aarrehautamme sisällön yhdeksäksi tonniksi.
— Vielä kaksi kierrosta! sanoin Kara-Hunille. Vielä kaksi kierrosta!
Ja silloin puhkesi rutto kaivoksessa.
Mitä se meille merkitsi, sen sain kokea kolmen ensimmäisen vuorokauden ajalla. Tai-Lanen polttotanko, joka koko työajan riippui valopatsaassa käyttö vai miina, poltti ensimmäisten uhrien joukossa seitsemän Kara-Hunin miestä. Ja Tai-Lanen päivittäin jakama pillerit olivat joko liian vähäisiä tahi tuiki voimattomia.
— Jos tätä menoa jatkuu, sanoi Kara-Hun kolmannen päivän laskussa, — niin jää aarteemme ikipäiviksi yhdeksään tonniin. Puhumatta siitä, kuka meistä lopuksi sitäkään säästyy vaalimaan.
— Meidän tulee pysyä jaloillamme, Kara-Hun, vastasin kylmästi. — Me palvelemme yhteistä asiaa, ja tämän yhteisen asian vuoksi meidän ei auta sääliä uhreja. Käy aina louhinkanki kädessä ja jos jossakin tapaat purrun, niin iske.
— Ka-Hara sanoo, että se on rumaa.
— Kaunista se ei ole. Mutta kun ajattelemme, että kaksi tuhannesta paranee siirtämättä ruttoa toiseen ja kolme kymmenestä tällä tavoin pelastaa henkensä toisen kustannuksella, niin on parasta pysyä alkuperäisessä prosenttimäärässä.
Ja sitä tapaa me seurasimme.
Neljännen päivän aamuna, kun se vähäinen työ, mihin tässä levottomassa helvetissä kykenimme, oli lopetettu, tuli Kara-Hun kiireisesti luokseni.
— Shi-Kai on polttanut Jat-Senin! läähätti hän. — Ja Jat-Sen oli terve.
Se oli jo kahdeksas.
— Oletko varma siitä, että hän oli terve? kysyin pahaa aavistaen.
— Varma, Lao-Koo. Ken-Tao sanoo, että Jat-Sen neljänneshetkeä ennen oli pirteänä lähtenyt metalliviemäriltä ja että hän vielä polttotangon edessä oli vannonut olevansa puhdas.
Seurasin Kara-Hunia louhokseen. Ken-Tao ja kaksi muuta Kara-Hunin miestä todisti sen. Pimeikössä heidän edellään oli syntynyt meteli; joku oli huutanut: rutto! — Shi-Kai! — Shi-Kai! Ja kohta sen jälkeen oli Shi-Kai saapunut tankoineen.
Minä aloin ymmärtää. Meitä ei vaaninut vain kaikkialla uhkaava hullunpurema, vaan toinen, vielä suurempi vaara: Shi-Kain tunnottoman käden käyttämä "kirkas autuus".
— Kara-Hun, sanoin jyrkästi, — meidän tulee tiivistää rintamamme.
Shi-Kai näyttää jo tietävän sen, mitä tahdoimme häneltä peittää.
Laskupasuunalta joka mies läntiseen louhokseen! Olemme turvassa vain
niin kauan kun polttotanko viipyy ylhäällä.
Poistuessani Ka-Hara yhtyi seuraamme.
— Lao-Koo, sanoi hän hiljaa, — tietääkö Shi-Kai jotakin metallistamme?
— En luule, vastasin. — Mutta en sitä kuitenkaan ihmettelisi; hänen aaveensa tuntuu olevan aina ja kaikkialla.
Ja itse mielestäni olin varma siitä, ettei hänen silmänsä ollut loitolla silloin, kun Kara-Hunin kanssa nutistimme nuo kaksi vakoilijaa.
Tänä lepohetkenä ei La-Likaan nukkunut. Laskupuolella kaivoksen helvetillinen mylvinä kävi kymmenkertaiseksi, ja äänistä päättäen olisi luullut kolmen neljäsosan väestä iskeneen ikenensä neljännen neljänneksen nahkaan. Kara-Hunin kahdeksan miestä kävi lakkaamatta kanki kädessä, ja tavantakaa Kara-Hun itse ilmestyi louhoksemme aukolle.
— Lao-Koo, sanoi hän kolmannella kerralla, — Shi-Kain apurit näyttävät olevan ruton saavuttamattomissa. Heidän kulmaltaan ei vielä ole kuulunut ainoaakaan parahdusta. Liekö Ken-Taon puheissa perää, mutta hän väittää, että heillä on pillereitä kosolta.
— Montako olette lyöneet, Kara-Hun?
— Kolmattakymmentä. Siinä on Shi-Kaille laskurupeamaksi. Meitä on nyt vain seitsemän.
— Seitsemän?
— Niin. Muuan niistä paholaisista puri Peo-Hania ja minä viimeistin poika-paran.
Kara-Hun vaikeni ja hävisi pimeään. Tunsin väriseväni kauhusta.
— Lao-Koo, kuulin La-Lin kuiskeen, — jos ne purevat sinua, niin — niin viimeistääkö Kara-Hun sinutkin?
— Kara-Hun tahi joku muu, vastasin kauhulla muistellen Hao-Kean rintoja.
— Ja jos ne purevat minua, Lao-Koo?
— Niin silloin —
Ajatukseni töksähti johonkin mahdottomaan.
— Niin silloin? kertasi La-Li pannen kätensä polvelleni.
Pimeässä kirkaisi joku muuta mylvinää terävämmin. Käsi polvellani vavahteli.
— Lao-Koo, sinäkö viimeistäisit? tuli hiljaa.
— Minä — minä pitelisin sinua käsissäni, ettei puremasi ketään ylettäisi. Sitten — Kara-Hun toisi sinulle sen, johon saisit ikenesi imeä. Kara-Hun tottelee minua.
Hän oli pannut kätensä suulleni.
— Lao-Koo, sanoi hän, — yhtä pyydän: kautta suuren Kaikkeuden, kautta äitisi sielun sen helmassa, lupaa minulle pieni hetki ja sitten — isku.
— La-Li!
— Ja pyydä itsellesi pieni hetki ennen iskua.
— Miksi?
— Kautta sen suuren Voiman, joka sinut lähetti ja johon sielusi palaa!
— La-Li, minä lupaan.
Hänen kätensä luisti polveltani. Kaamea kirahdus leikkasi jälleen kaivoksen pimeyttä.
Minä värisin lupaustani. —
* * * * *
Laskupasuunalla vaikeni kolmattakymmentä ääntä. Ja kuinka paljon oli niitä, joiden nimiä pasuuna ei huutanut? Ja viimein laskeutui polttotanko Shi-Kain nimen toistuessa hoputtavana törinänä.
— Shi-Kai, vastasi ääni, jossa soinnahti sille tavaton väsymys.
— Montako ruumista, Shi-Kai?
— Vaikea laskea, oi suuri Tai-Lane.
— Käänne havaittavissa?
— Jo sivuutettu, oi suuri Tai-Lane.
— Pilleri.
Näin selvästi, että Shi-Kain koura täyttyi putken sisällöstä. Ja silloin tunsin jotakin olevan tulossa.
— Suuri Tai-Lane, sanoi Shi-Kain muuttunut ääni.
— Orja Shi-Kai, tärähti vastaus, — puhu!
— Minä tahdon puhua jalkaisi juuressa ja hartiat suuruutesi painosta luhistuen, oi suuri Tai-Lane.
— Sinä tiedät, mitä seuraa, ellei asiasi vastaa pyyntösi julkeutta, orja.
— Poltettakoon saastainen aineeni kolmen kohtisuoran paisteen helteessä, oi suuri Tai-Lane.
— Odota, orja Shi-Kai. —
Kuulin korkeudesta tutun äänen. Shi-Kain kasvoilla liikehti ilme, jonka ilonsekainen julmuus pani käteni puristumaan nyrkkiin. Minut valtasi silmitön katumus siitä, etten noita kasvoja ollut valmistanut polttotangon kipinälle silloin, kun ne odottaen makasivat nyrkkini alla. Enkä ole ihan varma siitä, etten nyt laiminlyöntiäni olisi korvannut, ellei Kara-Hun samassa olisi koskettanut käsivarttani.
Tunsin Kara-Hunin levottoman kysymyksen ja Kara-Hun ymmärsi äänettömän vastaukseni. Siinä se oli: varjona valahti ylhäältä tumma kapine, rysähtäen piirsi sen ovi valokehän reunaa, ja kun uudelleen rysähti, oli Shi-Kain ilkkuva naama nieltynyt kapineen mustaan kitaan.
— Kara-Hun! sanoin, kun ilmiö katosi korkeuteen. — Joudu!
Yksi ainoa ajatus oli ottanut vallan tajunnassani, ja minä tunsin sen pohjalla järkeni vilkkaan juoksun. Vasta louhoksen pimeimmässä sopessa pysähdyin.
— Kara-Hun! virkahdin. — Sinä ymmärrät. Jos vaara uhkaa, niin pudistat ruumiini hereille. Minä makaan. —
Se oli Tai-Lanen ääni. Naisekkaana se leperteli, mutta pohjalla kumisi järkähtämätön raakuus.
— Orja Shi-Kai, sinä puhut! sanoi se.
Shi-Kain katse vilahti Tai-Tan-Liin ja takaisin Tai-Laneen.
— Oi suuri Tai-Lane, sanoi hän, — orja Shi-Kai on pitänyt velvollisuutenaan ylläpitää järjestystä kaivoksessa. Sitten Lao-Koon tulon se ei enää ole onnistunut. Hänessä astui kaivokseen kapinan henki. Ensin hän villitsi Feo-Fanin ja sitten kauniin La-Lin. Edellisen tapoin, jälkimäistä olen pitänyt silmällä. Lao-Koon olisin tappanut; mutta hän merkitsi sinulle kaksikymmentä tonnia.
— Asiaan, orja! keskeytti Tai-Lane. — Mitä olet huomannut?
— Oi suuri Tai-Jeo, hän lyöttäytyi yhteen vanhan Ka-Haran kanssa. Jo aikoja ennen oli Ka-Haralla ollut epäiltävää asiaa läntisiin pohjukkoihin, ja Lao-Koon tultua tämä epäiltävyys kasvoi. Minä koetin ottaa siitä selkoa, mutta he olivat ovelia eivätkä paljastaneet toimiaan. Nyt, Kara-Hunin tultua, heidät yllätin.
— No? innostui Tai-Lane ja Tai-Tan-Li astui askeleen lähemmä.
— Oi suuri Tai-Lane, jatkoi Shi-Kai, — he tappoivat kaksi apuriani, Seo-Manin ja Ira-Hain, ja minä pääsin vaivoin hengissä paikalta. Mutta minä näin, mitä he tekivät; he kantoivat raskaita mittoja —
— Metallia! kivahti Tai-Lane, ja hänen silmissään leimahti.
— Metallia, kertoi Shi-Kai tärkeänä.
Tai-Lane katsahti Tai-Tan-Liin.
— Mutta mitä he sillä? sanoi hän nähtävästi järkeään pinnistäen.
— Kenties vain tarpeen varalta, sanoi apulainen kuin muuta ajatellen.
Silloin Shi-Kai nousi.
— Oi suuri Tai-Lane, sanoi hän, — he kantoivat kolmin miehin ja ainakin yhden lepokauden. Ja Kara-Hunilla oli toistakymmentä miestä, jotka joka nousussa liikkuivat leposijoiltaan. Eiliseen mennessä olin tappanut heistä seitsemän, ja tänään kuulin jäljellä olevien puhuvan louhoksen jättämisestä. Tai-Lane nousi.
— Oletko puhunut, orja Shi-Kai? sanoi hän.
— Olen, suuri Tai-Lane. Mutta yhtä kunniaa anon sinulta, oi kaivosten viisas valvoja: jos tahtosi on, että tämä petollinen Lao-Koo kuolee polttotangon kipinästä, niin salli, oi suuri Tai-Lane, minun viheliäisen käteni ohjata liekkiä.
— Minä sallin sen, orja Shi-Kai. Sinä jäät valopatsaalle ja odotat siinä.
Shi-Kai poistui kolmen polttajan saattamana, ja Tai-Lane lausui apulaiseensa katsoen:
— Mitä arvelet, Tai-Tan-Li?
— Että on viisainta laskea alas parisataa polttajaa ja eristää itäinen pääty.
— Ja sitten?
— Shi-Kain opastamana tutkia jokainen soppi ja pidättää Lao-Koo,
Kara-Hun ja Ka-Hara.
— Vain Kara-Hun ja Ka-Hara. Entä sitten? Mitä luulet itse asiasta?
Onko se kapinan luontoista?
— Ka-Hara on Tai-Millin väkeä, Kara-Hun tämän uuden villityksen ja
Lao-Koo —
— Tai-Tan-Li, keskeytti Tai-Lane jälleen haukotellen, — Lao-Koota ei enää ole.
— Ei ole? sammalsi Tai-Tan-Li.
Ja myönnänpä, että hänen hämmästyksensä ei ollut suurempi kuin minun.
— Tyhmyri! Suuren Tai-Simonin tahdosta häntä ei enää ole, kertasi
Tai-Lane kärsimättömästi. — Mutta asia on vakava. Se sietänee hetken
levon. Mieti suunnitelma valmiiksi; nousussa laskemme polttajat alas.
Ja jos Lao-Koon tulee kuolla, niin sen tulee tapahtua rekisteröimättä.
He vaihtoivat omituisen silmäyksen, ja minä ymmärsin, että jotakin sanottavaa jäi sanomatta. Tai-Tan-Lin silmiin oli kohonnut saamaton ilme, ja hänen olkapäänsä alkoivat kuin väkipakolla luhistua.
Silmänräpäyksessä minulle selvisi tilanteen vakavuus. Lähteä nyt tunneliin oli samaa kuin antautua polttajille ja nähdä Shi-Kain osoittavan todeksi väitteensä metallista.
Kuolema ja kirous! Se, mikä minua oli arveluttanut tiedonantovälineenä Tai-Masonille, oli nyt ainoa mahdollinen tehtävä. Tai-Tan-Li näytti selvästi tuntevan vieraan hengen läsnäolon; minä jätin hänet ja seurasin Tai-Lanea.
Nähdessäni hänet naisensa sylissä ymmärsin, että minulla oli ainakin puoli hetkeä aikaa. Kiiruhdin Kara-Hunin luo kaivokseen.
— Kara-Hun! sanoin ainettani ravistaen, — Shi-Kai on paljastanut salaisuutemme. Huomenna kenties ei ole olemassa meitä eikä meidän metalliamme. Kuuntele tarkoin: Jos Tai-Lanen polttajat ajavat tähän louhokseen La-Lin, Ka-Haran ja sinut miehinesi eivätkä itse astu louhoksen sisäpuolelle, niin ole varuillasi. Eläkä ole huomaavinasi heidän puuhiaan, vaikka joku polttajista hiipien tulisikin louhoksen puolelle.
— Minä en ymmärrä, Lao-Koo, sanoi hän.
— Sinun ei tarvitsekaan ymmärtää nyt, kunhan tottelet sokeasti.
Totteletko, Kara-Hun?
— Kautta suuren Tai-Masonin. Mutta sitten?
— Sitten, jos suuri Kaikkeus sen suo, minä herään.
Jätin ruumiini ja sen ällistyneen vartijan. Louhoksen etualalla katselin La-Lia: hän oli jo aloittanut työnsä.
Minun työni oli myöskin aloitettava. —
* * * * *
Minusta se kesti iankaikkisuuden. Viimein kuitenkin Tai-Lanen ruumis osoitti väsymisen merkkejä, ja hänen kätensä herposi liikkumattomaksi. Kelmeytynyt silmä sammui, jäsenet venähtivät lepoverkon tuudintaan, ja naisen käsi silitteli uupuneen miehen veretöntä otsaa.
Nyt, Lao-Koo! sanoin itsekseni.
Mutta epäilys valtasi henkeni. Tai-Joon oli sitä aina väittänyt, itse olin sitä luulotellut ja suuren Tai-Jeon palatsissa olin sille luulolleni saanut vahvistusta. Mutta miten kävisi nyt, kun oli kysymyksessä elämä ja kuolema, kun puolustuksen sijasta piti hyökätä!
Katselin Tai-Lanen ruumista; se inhotti minua. Ja kuitenkin —
Nyt! sanoin itselleni. —
Minä tahdoin ajatella tuon otsaluun alla, tuntea kyllästystä noissa laihoissa nivusissa ja oikoa laiskalla nautinnolla noita vähän vaivautuneita raajoja. Ja minä tahdoin käännähtää, ojentaa torjuvan käteni tuon tympäisevän naisen puoleen ja sanoa: mene, nainen!
Suuri armias Kaikkeus! — Eikö tuo itsepäinen velttous ottanut karkotakseen?
Ah! Käsihän nousi, taipui — torjui.
— Mene, nainen! sanoi uninen ääni. — Minä tahdon nukkua.
Ja ikäänkuin hengenpidätyksellä estellen toista veltosti vastustavaa voimaa, työnsin Tai-Lanen kädellä pehmeän lonkan yli lepoverkon laidan. Ja naisen ruumiin notkuttua punakeltaisesta kajasteesta seinän suojaan, mutisin huulien sisäpuolella voiton varman huudahduksen:
— Minä olen Tai-Lane, kaivoksen suuri valvoja! Samassa tuokiossa seisoin lattialla. Tuntui siltä kuin olisi tonnin riippa olkapäitäni painanut, ja jaloissa vapisi outo voimattomuus.
— Tai-Tan-Li! huusin äänellä, jota olin kuullut Tai-Lanen käyttävän.
Silmänräpäyksessä Tai-Tan-Li ilmestyi eteeni, ja seinän takaa näin vilahduksen polttajain ketjusta.
— Mitä käsket, suuri Tai-Lane? sanoi hän.
— Onko suunnitelmasi valmis, Tai-Tan-Li? kysyin lievän pyörrytyksen vallassa. — Anna kuulua!
— Polttajat seisovat jo rivissä. Puolen hetken kuluttua he ovat alhaalla, ja Shi-Kai osoittaa heille epäiltävät paikat.
— Lähteekö henkesi heidän avukseen?
— Jolleivät Shi-Kain neuvot auta, Tai-Lane. Soraseinän tutkiminen käy raskaaksi irtauneimmallekin hengelle.
— Olet oikeassa, Tai-Tan-Li. Mutta siitä huolimatta kuule neuvoni: me annamme heidän itsensä ilmaista kätkönsä.
— Miten, oi suuri Tai-Lane?
Silloin pälkähti mieleeni suunnitelma selkiselvänä. Tunsin Tai-Lanen ruumiin vapisevan henkeni puistatuksessa.
— Minä näytän, Tai-Tan-Li, sanoin astuen aukkoa kohti, — Nämä kaksisataa miestä — Masonia muistellen masensin säälin tunteen sisimmässäni — saartavat Lao-Koon louhokseen La-Lin, Ka-Haran, Kara-Hunin ja tämän apurit.
— Ja Lao-Koon —
— Minä olen määrännyt, Tai-Tan-Li, kivahdin Tai-Lanen kiivaalla äänellä. — Siis La-Lin, Ka-Haran, Kara-Hunin ja hänen apurinsa. Pimeikön turvissa, mutta kuitenkin niin, että joku vangeista sen näkee, sijoittaa joku polttajista kolmen sadanneksen räjähdyskoneen louhoksen sisäpuolelle, ja muut pysyvät visusti aukon ulkopuolella, kunnes uusi määräys annetaan.
Tai-Tan-Lin kasvoilla välähti tyytymättömyys.
— Luuletko, Suuri Tai-Lane, että he pelosta kaivavat esiin aarteensa? sanoi hän.
— Luulenko! — Sisässäni leimahti kärsimättömyys, joka oli liiaksi omaa itseäni. — Tai-Tan-Li, tämä on Tai-Lanen määräys, ja sinä, turvallisuuden vaalijana, pidät polttajain etunenässä sen tarkoin noudattamisesta huolen.
— Tai-Tan-Li! kuulin pyörrytyskohtauksessa oudon äänen, —
Kaivosalueelle on tunkenut vieras henki!
Salamana se iski tajuntaani ja pani Tai-Lanen olemuksen otteessani värisemään. Polttajain rivit alkoivat liikehtiä ja Tai-Tan-Li tuijotti avuttomana eteensä.
Oli minun pelastukseni, että otteeni tuokioksi herpaantui. Samassa tuokiossa tunsin toisen voiman yrittävän huuliani liikuttaa. Ja silloin muistin Tai-Joonin varoituksen: on pidettävä jännitys mahdollisimman lähellä tasapainoa; muuten saattaa tapahtua, että häädetty henki oman ruumiinsa ulkopuolella kykenee toimimaan riippumattomasti.
Väkipakolla itseäni tyynnytellen virkoin veltosti:
— Se oli jo kolmas kerta. Meidän toimintaamme seuraa korkeampi henki,
Tai-Tan-Li. Mene!
Hänen viittauksestaan polttajain lauma suoltui pimeään käytävään. Kun rivin viimeinen oli kadonnut, palasi Tai-Tan-Li luokseni. Hänen kasvoillaan kuvastui tekopyhä katumus.
— Tahdoin salata polttajilta Lao-Koon jutun, sanoi hän hiljaa. — Suuri Tai-Simon ilmoitti puoli hetkeä sitten, että hän Tai-Maran vuoksi oli pakotettu peruuttamaan Lao-Koon kuoleman.
— Ja mitä — se merkitsee? epäröin hämmentyneenä.
— Suuri Tai-Lane, Tai-Simon sen itse minulle ilmaisi, niinkuin olisin asiasta ollut perillä, änkkäsi hän nähtävästi väärinkäsittäen hämminkini. — Ja sehän merkitsee siis, että on tilitettävä takaisin kuusikymmentä sadannesta ja lähetettävä ne jollakin tekosyyllä Tshung-Kingiin.
Aloin ymmärtää.
— Eikö suuri Tai-Simon ole erehtynyt ajassa? Niin kauan ei Lao-Koo ole ollut kuolleena, sanoin epävarmasti.
— Kaksikymmentä nousua on siitä, kun suuri Tai-Simon sai poltto-ilmoituksen. Täytyy keksiä veruke, tehdä henkilövaihdos. Olen jo lähettänyt Kian-Tsaon metallia noutamaan.
— No hyvä, sanoin uskaltamatta enempää haparoida, — puhun asiasta
Tai-Simonin kanssa. Mene, Tai-Tan-Li!
Yksin jäätyäni minut valtasi tilanteen koko outous. Tunsin olevani puutannaisena aavan ulapan yllä vaappuvalla yhden miehen siivellä. Kummanko meistä tämä ahdas aine ulapan poikki kantaisi?
Silmäni osui kontakti koneeseen. Sen neula seisoi Tshung-Kingin kohdalla. Mieleeni juolahti Tai-Simon, ja sormeni tavoittivat virranpäästäjää.
Silloin näin käytävän pimeiköstä valoon suoltuvan kantajain jonon. Ne pyrkivät taakkoineen lentokuormaston raitille.
— Kian-Tsao! sanoin umpimähkään.
— Suuri Tai-Lane, kuulin vastauksen, — me tuomme kuusikymmentä sadannesta Tai-Tan-Lin käskystä. Kolmekymmentä on tässä.
Katselin heidän työtään. Aivoissa tunsin kovan pinnistyksen; hiki kihosi ruumiille.
— Joutukaa! sanoin äkkiä.
Ja tuskin olivat miehet kadonneet käytävään, kun sormeni sysäsi virranpäästäjää. Tarkistusneula tärisi Tai-Simonin palatsin kohdalla.
— Pasuuna! huusin taakseni Tai-Lanen sanontatapaa matkien, —
Tai-Tan-Li ylös!
Tiesin tulleeni kuulluksi ja pistin pääni koneen hattuun.
Siinä jo vilahti Tai-Simonin tuttu naama.
— Sinäkö, Tai-Lane! sanoi hän kerkeästi.
— Minä, sanoin hätäisesti ja uskaltaen kaikki yhteen iskuun. —
Aarteemme on hukassa!
— Tai-Lane, sinä suuri, keskeytti hän, — se koskee vain kuuttakymmentä sadannesta. Se on harmillista, mutta saanemme sen korkoineen takaisin. Tai-Maralle merkitsee Lao-Koo niin paljon, että hän kerta kaikkiaan ei saa kuolla. Hänet on herätettävä henkiin. Sinun tulee se selittää jollakin —
— Kirous ja kuolema, Tai-Simon! tiuskasin. — Kysymyksessä on kaikki. Alueella liikkuu vieras, suuri henki. Jos paljastus tulee, ei metallia saa löytyä. Meidän pitäisi se siirtää, hävittää —
Näin hänen kasvojensa vääntyvän. Syrjästä äkkäsin vilahdukselta
Tai-Tan-Lin naaman.
— Armias Kaikkeus! huohotti Tai-Simon, — sanot, että paikka oli varma. Se merkitsisi — ah! — se voisi merkitä —
— Asemasi, suuri Tai-Simon, puhumattakaan kunniastasi. Ja henkesi se nuolaisee armotta.
— Minun? Ah, suuri Tai-Lane, myöskin sinun ja Tai-Tan-Lin. Hävitä se, räjähytä — ei, ei, siirrä, kätke! Sinunhan on kolmannes —
— Se on vähän, Tai-Simon. Puolet! tiuskasin, ja samassa säikähdin kiihtymystäni. — Mutta minä siirrän, minä yritän —
Sanani kuolivat Tai-Lanen hengen epätoivoiseen rynnistykseen. Hellitin virran ja lepuutin tahtoani.
Katseeni kohtasi Tai-Tan-Lin kauhistuneen naaman.
— Hukassa! sanoin. — Pian! Metalli alas kaivokseen!
— Kaivokseen?
— Suuri armias Kaikkeus! — Kaivokseen, kaivokseen! Joudu!
— Lunarian sokeus! Neljäkymmentä tonnia tuossa paikassa kaivokseen! Se veisi sadalta mieheltä kolme neljä hetkeä.
Tunsin vapisevani ilosta.
Ja samalla tunsin, etten hänen verukkeitaan pitemmältä kestäisi.
— Kuolema ja kirous! Sen täytyy tapahtua! kivahdin. — Kautta kaiken hyvän, se on ainoa pelastus! Ajamme metallin läntiseen louhokseen. Räjähdyskone on siellä. Telkeämme aukon. Vangit ja metalli samassa sopessa! — Mikä keksintö! Näetkö, Tai-Tan-Li, me odotamme, toivomme viimeiseen hetkeen, ja jos tarkastuslentue saapuu, annamme koneen räjähtää —
— Metalliin?!
— Se vie metallin ja vangit, möyrii umpeen koko läntisen louhoksen. Ja jos sorassa pengotaan, Tai-Tan-Li, niin levitämme kätemme ja sanomme levollisesti: se oli heidän työtään, kapinallisten kätköä. Joudu, Tai-Tan-Li!
Hän ei enää siekaillut. Äkillinen kirkastus oli valahtanut hänen hämmästyneille kasvoilleen.
— Oi suuri Tai-Lane, sanoi hän, — sinä olet nero!
Ja hänen äänensä kuului kohta käytävän pimeikössä.
Kolme, neljä hetkeä! kertasi tajuntani kärsimättömästi. Ja Tai-Lanen ruumista alkoi vaivata kiusallinen näläntuntu. Käännähdin vasemman seinän puoleen ja astuin askeleen. Se avautui, ja katseeni hipoi haalakassa keltahohteessa kimaltelevia maljakkoja, joiden sisällystä viehkeä kaunotar varovasti sormieli.
— Oi suuri Tai-Lane, helähti ääni, — hyytelö on sinua odottanut. Olen sivellyt huuleni sen makealla hetteellä.
Kuin pakosta lähenin lepoverkon viekoittelevaa keinua. Mielihyvällä lysähdin siihen ja annoin kauniiden hymyhuulien syöttää Tai-Lanen suuta herkulla. Naisen käsi siveli ruumistani.
— Olen väsynyt, sanoin nautittuani ravinnon. — En, en halua mitään.
Tanssi minulle.
Tuo viimeinen tuli kuin vasten tahtoani. Naisen suloinen notkeus ihastutti minua, ja toisinaan sain vastustamattoman halun koskea hänen hipiäänsä.
Minun se ei ollut, tuo halu; se oli Tai-Lanen ruumiin. Ja välimmiten olin antamaisillani sen voittaa. Mutta sitten häpesin. Enkö minä, Lao-Koo, ollut nyt tuon pyyteissä mässänneen Tai-ruumiin herra?
Minä hymyilin keskellä kiusallista jännitystä.
Naisen tultua lähelleni katselin hänen kauniita jäseniään. Minua huvitti päästää tajunjännityksen avulla Tai-Lanen henki kokonaan ruumiinsa ulkopuolelle, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hellitin jännitystä, kunnes tunsin hänen tahtonsa taistelevan kielenkannasta. Mitähän, jos hänen henkensä liikapinnistyksen painosta tyyten vapautuneena olisi hälyttänyt apua Tshung-Kingistä!
Se oli ajankulua, mutta se oli kiusallisessa yksitoikkoisuudessaan hirvittävää. Minä aloin kauhistua omaa jännitystäni.
* * * * *
Aurinkokellon osoittaessa toista hetkeä työnsin naisen luotani. Melkein pakahtuneena horjuin etuhuonetta kohti.
— Tai-Tan-Li! huusin huoneen kolkossa yksinäisyydessä.
Joku tuli vastaani.
Se oli Kian-Tsao.
— Herra, sanoi hän, — suuri Tai-Tan-Li on kaivoksessa.
— Oletteko lopettaneet työnne?
— Viisitoista tonnia on vielä jäljellä, oi suuri Tai-Lane.
Enhän voinut enää odottaa.
— Silloin lopetamme, tiuskasin. — Laittakaa viiden sadanneksen räjähdyskone jäljellä olevan luo. Vie sana Tai-Tan-Lille: louhos suljetaan.
Hän kiiruhti tiehensä.
Kuin kuumeessa mittelin huoneen siloista lattiaa. Tämä käsky kaipasi kenties selitystä, mutta siihen ei minulla ollut voimaa. Minua vaivasi kova kaipuu oman aineeni kahleisiin. —
— Suuri Tai-Lane! kuului Tai-Tan-Lin hätäinen ääni. — Louhos on suljettu, kone on paikallaan. Mutta miten käy —?
— Hyvin, Tai-Tan-Li, katkaisin utelun. - Kian-Tsao saa valvoa jäljellä olevaa aarretta. Sinun paikkasi on nyt polttajain luona. Meillä on kuusi hetkeä laskuun, siitä kolme lentueen tuloon. Jollen sitä ennen anna määräystä, palaat tänne.
— Yhdeksän hetkeä! virkahti hän. — Purtujen mylvinä on helvetillinen.
Kaksi polttajaa jo olen menettänyt. He eivät pelkää tankoa.
— Teitä on monta, Tai-Tan-Li. Mene! Sinun tottelemisestasi riippuu pelastuksemme.
Kiivas viittaukseni kuoletti vastauksen hänen huulilleen. Hän totteli.
— Ja nyt, Tai-Lane, kuiskasin hänen kadottuaan käytävään, — nyt on vaikein jäljellä.
Vapisten astuin kontaktikoneen ääreen. Vielä kerran viipyi katseeni sen virranpäästäjällä.
— Suuri Kaikkeus, enkö tällä säästä Tai-Lanen hengeltä tarpeetonta riutumista viheliäisessä kuoressaan! höpisin itsekseni.
Kontakti irtosi. Kipinä sen nenässä hyppelehti kuin saalista vaanien. Tai-Lanen ruumis, hiestä märkänä, kuroittui sen yli kyynärpäihin nojaten.
Kuolema ja kirous! — Ehtisinkö irtautua ennenkuin lihasjännitys höltyisi? —
— Mene, Tai-Lane! sihahti sisimmästäni. Ruumis vavahti, kyynärvarret nytkähtivät.
— Kirous! kahahti sen huulien väänteestä.
Suuri Tai-Lane oli suhahtanut höyryksi kipinöivän puikon ympärille. —
Kara-Hun päästi ihastuksen äännähdyksen. Ympärilläni liikehti säikähtyneitä kasvoja. Hohteista taustaa vasten erotin La-Lin rakkaat piirteet.
— Hetki on tullut, kuiskasin jäseniäni verrytellen. — Tunneli odottaa. Meillä on metallia lähes kolmekymmentä tonnia. Järjestä miehesi. On tehtävä sadan miehen työ.
— Tuoko? sanoi hän hohtaviin harkkoihin viitaten.
— Kaikki, vastasin ponnahtaen jaloilleni.
Neljänneshetken kuluttua oli hiljainen työ täydessä käynnissä.
Kara-Hunin kanssa sukelsin kaivantooni.
Ensimmäisen kannoksen siroitimme tunnelin pohjalle.
— Vaunu! huudahti Kara-Hun tuijottaen hohteessa eteensä. — Mutta siinä ei voi olla virtaa.
— Me työnnämme sitä. Olen yksin koetellut sitä tyhjänä; täytenä se liikkuu kymmenen miehen voimalla.
Se antoi uutta intoa. Kara-Hun kapaisi aukolle, taakka toisensa perään vierähti sen mustasta suusta tunnelin pohjalle, ja kierrossatoja hievahtamatta seisonut vaunu nytkähteli hohtavien harkkojen painosta.
Vajaaseen kahteen hetkeen laskin päässeemme puoleen määrään. Orjan työnä se olisi vienyt yhtä monta päivää. Kuumeisella kiireellä aloin hyppelehtiä edestakaisin louhoksen ja tunnelin välillä, täällä innostaen, siellä kuiskaten kannustaen.
Räjähdyskonetta hakiessani osuin La-Lin lähettyville. Hänen työskentelynsä näytti minusta ilottomalta. Olin sanomaisillani hänelle sanan, mutta samassa äkkäsin sen, mitä hain, ja syvennyin seuraamaan sen johtolankaa.
Aukon lähellä pysähdyin kuuntelemaan. Helvetillisen mylvinän ohella olin kuulevinani hillittyä puheen sorinaa. Terävällä metallisirulla taitoin langan ja panin painavan lohkareen jäännöksen pitimeksi.
Metallitaakat kulkivat kuin aaveet ja niiden hohteessa vilahtelivat kaivannosta palaavien työteliäät kädet.
Lankaa oli kymmenkunta miehenmittaa. Voidakseni saada sen pään tunnelin puolelle täytyi minun siirtää räjähdyskone peremmäksi. Asetin sen kahden kannatinkaaren väliin ja odotin, kunnes viimeinen mies oli hävinnyt kaivantoon.
— Lao-Koo, kuulin äänen, kun kiiruhdin lanka kädessä aukolle, — mihin he menevät?
— Tunneliin, sanoin lyhyesti.
— Olen sen kuullut, intti hän hiljaa, — mutta miksi he sinne menevät?
Ja miksi sinne menee tuo metalli?
— La-Li! sanoin tarttuen häneen kiihkeästi. — Silmänräpäyskin on kallis. Elä kysy enempää, ennenkuin olemme seinän tuolla puolen. Kautta veljesi hengen, joka sinulle ennusti minun tuloni, tottele minua, La-Li.
Kenties ääneni epätoivoinen sävy sen vaikutti; hän kiipesi vastustelematta aukkoon ja ryömi edelläni eteenpäin.
— Kara-Hun! huusin hänen ohitseen. — Ojenna kätesi La-Lille!
— Miten hän on sinne päässyt? helähti La-Lilta.
— Hyppäämällä, La-Li.
— Jos siinä pohja on, voin minäkin hypätä, tuli uhmaavasti, ja La-Li katosi tunneliin.
Mutta hän viipyi yhä aukon suulla. Alas tullessani näin hänen silmäilevän näkyä. Se olikin jylhän suurenmoinen. Tomuna tunnelin pohjalla hohteleva metalli valaisi palan tuota pitkulaista suojaa, ja sen keskellä seisoi vaunun haamu liekehtivine suineen kuin satumainen jättiläishirviö puikkelehtivien ihmis-syöpäläisten kynsissä.
— Kaikki mukana, Kara-Hun? huusin innostuneena.
— Kaikki, oi suuri Tai-Kee, tuli Kara-Hunin julkea vastaus.
— Ja vaunu liikkuu? jatkoin kaihtaen La-Lin katsetta.
— Helposti.
— Siispä matkaan, Kara-Hun!
Sitten hänen käskystään kajahti vaunun lähtiessä liikkeelle sen ympäriltä valtava huuto:
— Suuri Kaikkeus auttakoon Tai-Masonia! — Suuri Kaikkeus suojelkoon
Tai-Keeta!
Sen haamu hohti jo etäisessä pimeydessä, kun hellitin La-Lin käden. Sorakimpale kipenöi metallisirulla ja sähähdys ilmaisi sen sytyttäneen johtolangan.
— Lao-Koo! helähti terävästi La-Lin ääni. — Mitä olet tehnyt?
Kaivoksessa on minun veljiäni!
— Ja minun, vastasin painokkaasti. — Mutta louhoksen suulla on vain
Tai-Lanen apuri ja kaksisataa polttajaa. Tule!
Hän kiskoutui otteestani ja ryntäsi takaisin aukolle. Onneksi hänen kätensä eivät ylettyneet sen suulle. Sanaakaan hukkaamatta sieppasin tuon rimpuilevan pikku olennon syliini ja kiiruhdin kauhistuneena pois, eteeni katsomatta, taakseni pälyämättä. — —
Suuri armias Kaikkeus! Se vyöryi kuin miljoonan kaivospanoksen voima miljoonien tonnien sortuessa. Yltympäri sen kaiku jyrisi lukemattomain pasuunain törinänä, ja ilmanpaine rutisti minut taakkoineni hirvittävään puristukseen, joka ajoi ilman keuhkoistani ja pusersi pääni viepoittavaksi massaksi.
Suuri Kaikkeus! Tunneli oli luhistunut kokoon ja minä taakkoineni olin saanut ikuisen haudan sen armottomassa sorassa.
— Oi La-Li! — La-Li! — —
KOLMASKOLMATTA LUKU
Yksiraiteinen ja kaksiraiteinen tunneli
Herätessäni tajusin hämärästi, että joku oli maininnut nimeäni. Pinnistin silmiäni, terästin kuuloani; mutta mustaa mustempi ympäristö ei häirinnyt hengityksenikään kuulemista.
Lunarian sokeus! Sanoihan tajuntani, että rutonpanemain kuolinhuudot yhä viiltelivät korvakalvoa.
— Lao-Koo! kuului kuiskaus jälleen, ja joku liikahti käsivarsillani.
— La-Li.
— Sinä elät!
— Missä olemme?
Ja jälleen hiljaisuus, jolla aikaa tajuntani riuhtoili taantumuksen kahleissa.
Ah! Siinä se oli: Kara-Hun, metalli, pimeyteen painuva hohtava pilkku —
— La-Li! sanoin puristaen ruumista, joka tahtoi luistaa sylistäni.
Vaunu on jo varmaankin kaukana. Miten kauan olemme maanneet?
— Olen viroitellut ruumistasi hyvinkin kaksi hetkeä. Minä en näe valkoista juovaa —
— Juovaa?
Äänen kalseuden tuntu hävisi äkillisen ajatuksen tieltä. Pinnistin näköäni. Ah! Oliko se viiru näkökalvolla vai tosiaanko tuolla häämötti naarmun aive!
Sanaakaan sanomatta, jäsenien kangistellessa, kalvavan levottomuuden tunkiessa tajuntaani vedin La-Lia mukanani viirua kohti. Suuri Kaikkeus! — Maaperä allamme oli täynnä kuoppia ja töyräitä, kiviä ja multaa — ja tuokion kuluttua luisuimme vierivässä sorassa kaivantoon, jossa tuokin ainoa silmää lepuuttava pilkku imeytyi pimeään.
Hengästyneinä petollisen juoksusoran poljennasta pääsimme vihdoin haudan toiselle laidalle.
— Se on juova! helähti La-Lin huulilta.
Mutta kesti tukalan neljänneksen, ennenkuin sen saavutimme. Ja tultuamme sille kohdalle, jossa terävä särkkä päättyi sileään sisäreunaan, tunsin päästäneeni hämmästyksen huudahduksen.
— Seinä on murtunut, sanoi La-Li töyrään yli hapuillen.
— Niin. Mutta juovat!
Hän ei vastannut sanaakaan, mutta minä tiesin, että hänenkin katseensa oli juuttunut hohtavaan juovapariin, joka suorana kaksoisviivana loittoni pimeyteen.
— La-Li! sanoin tuntien vastustamatonta halua kirkaista. — Tämä ei ole se tunneli; tämä on kaksiraiteinen! —
* * * * *
Tuo ajatus teki minut hulluksi. Jätin La-Lin repeämän suulle ja hapuilin seinäviertä seuraten takaisin. Runsaan hetken ryömittyäni jokaisen sopen ja sokkelon palasin vastakkaiselta suunnalta aukolle. Olin kihnannut polveni verille, piirtänyt käsin ja jaloin tämän epämuotoisen kaivoksen ääriviivat ja varmistunut siitä, että tämä repeämä oli sen ainoa ovi.
— La-Li, sanoin mietittyäni, — sytytettyäni langan juoksin enintään kymmenen miehenmittaa.
— Juoksit — toiseen suuntaan, tuli arastellen. — En tiennyt, harmittelin. Olin sokea.
Ja päästäkseni kiusallisesta ajatuksesta lähdin toistamiseen kierrokselle.
Mikä oli tapahtunut, se oli tapahtunut. Mutta miten se oli tapahtunut, sitä kykenin tuskin arvailemaan. Että räjähdys oli ollut voimakkaampi kuin mitä olin odottanut, senhän tunsin vielä luissani; mutta että se oli kyennyt liikuttelemaan maamassoja niin, että toinen tunneli tyyten hävisi ja toinen paljastui näkyviin, sitä en oikein jaksanut ymmärtää.
Miten sitten olikaan käynyt kaivoksen, miten Tai-Tan-Lin ja hänen kahdensadan miehensä! Sitä en tahtonut ajatella.
— Se on myllertänyt jonkun noista jähmeistä kaarista, selitin La-Lille, — ja painanut tunnelimme tukkeeksi valtavan maakerroksen, jonka toinen reuna nyhtäisi palan tämän tunnelin seinästä.
— Miten se säästi meidät? kysyi hän.
— Kaikkeus sen tietää. Se kai lähetti ilmanpaineen meidät tuuperruttamaan juuri siihen pisteeseen, jonka ympärillä maa lohkeili.
Kaivannon perältä olin löytänyt ulottuman, joka tuki tätä otaksumaa. Mutta että kysymyksen ratkaisu oli puutteellinen, sen me molemmat tajusimme.
Ja siihen sopimukseen tultuamme meidät yhtaikaa valtasi sama ajatus.
Minulla se pyrki esiin pakottavana tunteena.
— Mistä sitä saamme? sanoi La-Li.
— Kara-Hun sanoi, että putkissa sitä kyllä olisi. Ja jos sitä on heidän tunnelissaan, niin miksei sitten täälläkin?
— Mutta putket?
Se oli kysymys. Olin sen jättänyt Kara-Hunin huoleksi, ja nyt Kara-Hun ei ollut täällä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten putkijärjestelmä tunneleissa oli sovitettu.
— Tule, La-Li, sanoin teeskennellen rohkeutta, mitä itselläni ei ollut, — Suuri Kaikkeus ei liene säästänyt meitä maan vieremältä nälkäkuolemaan. —
* * * * *
Mutta toisen päivän laskussa aloin epäillä suuren Kaikkeuden tarkoitusta. Olimme lyhyin levähdyksin seuranneet loppumatonta kiskoparia hyvinkin puolen asteen pituudelta, ja yhä oli edessämme pimeys, yhä sivuillamme siloinen seinä, yhä yllämme hohteessa häämöttävä yksitoikkoinen katto.
— Kuolet uupumukseen, La-Li, sanoin silloin. — Anna minun kantaa sinua.
— Mitäpä se hyödyttäisi? vastasi hän väsymystään peitellen. —
Tunnelin päähän emme kuitenkaan koskaan tule.
— Mutta me voimme löytää putken.
Se oli toivon kipinä, joka vähitellen uhkasi sammua. Kolmannen päivän nousussa jätin La-Lin lepuulle saadakseni tietää, milloin se oli tapahtuva.
Kuolema ja kirous! Mikäli aineen poissa ollessa kykenin matkaa vertailemaan, oli meidän kuljettava lähimain kahden normaaliasteen mitta, ja siinä olisi meille työtä neljäksi päiväksi.
Mutta — minua ihastutti yllätys — tämän taipaleen päässä aukenisi eteemme yksi noita valtatien vartioulokkeita, joita olin toivonut löytäväni, ja sen kohdalla oikeanpuolisella kiskolla riippuva vaunu.
— La-Li! huudahdin hullaantuneena. — Minä kannan sinua väkisin!
— Minä jaksan, sanoi hän väsymyksensä lannistaen.
Ja hän kuunteli toivehikasta selostustani pidätellen läähätystään ja silloin tällöin vastaten vähemmän kalseasti.
Puolimatkaan päästyämme kävivät levähdyshetkemme tiheämmiksi, mutta kuitenkin La-Li aina nousi. Viidennen päivän nousussa, kun minun täytyi myöntää, että olin matkan väärin arvioinut, hän ei enää noussut.
— La-Li, sanoin, — minä kannan sinua.
— Minä jaksan kohta, tuli väsyneesti.
— La-Li, sanoin taas hetken mentyä, — sinä olet kevyt taakaksi. Tule syliini.
Mutta hän työnsi käteni pois.
— Odota, tuli hiljaa. — Lepään vielä tuokion.
Sisässäni kouristeli ilkeästi, ruumiini hikosi levätessänikin, ja uni olisi ollut suloisempaa kuin maukkain ravintoneste. Suuri Kaikkeus! Kahdeksaan päivään ei pisaraakaan ollut valahtanut kielellemme.
— La-Li! sanoin ruumiini vaatimuksia peläten. — Minä en siedä vastaväitteitä; tahdon kantaa sinua!
Hän ei vastannut.
Silloin sieppasin tuon hennon olennon syliini, horjuin muutaman askeleen, saavutin tasapainoni ja kiisin enemmän kaatuen kuin juosten eteenpäin. Hyvä Jumala! mutisivat huuleni; hänen rintojensa pehmeä kosketus tuntui huokuvan voimaa rintaani ja hänen käsiensä hervoton heilahdus ajavan ripeyttä reisiini.
— La-Li, kuiskasin, kun kymmenennellä levähdyksellä en enää tahtonut havaita hänen huountaansa, — sinä et saa kuolla; sillä jos sinä kuolet, on sinun ruumiisi painava Lao-Koota, kunnes hänenkin henkensä on paennut.
Minä ryömin eteenpäin — ja toisin ajoin tiesin, että menetin neljänneshetken kahden miehenmitan matkalla. —
* * * * *
Monentenako päivänä, sitä en enää voinut laskea, tunsin taakkani saavan aavistuksen eloa. Lepäsin sen kanssa taipaleella ja päättelin itsekseni, että vielä hetken se eläisi. Käden vähäinen liikahdus vasta minulle totesi, että sisimmässäni olin jo jättänyt kaiken toivon, sillä nyt oli tajuntaani pulpahtanut jotakin uskomatonta uutta.
— La-Li! riemuitsin, — La-Li! Minä juoksen jälleen, minä juoksen!
Mutta polveni vavahtivat.
— Ei, Lao-Koo, tuli heikosti, mutta siinä helähti kuin kerran ennen, — elä juokse. Kuuntele. Sinä olet Tai-Kee — suuri Tai-Kee —
— Olen Lao-Koo, La-Li!
— Niin, mikä olet — minulle olet sama. Kuule! Minä jätän ruumiini, minäkin. Ja silloin olemme yhdenvertaisia. Lao-Koo — syleile minua silloin —. Sitä tahdoin sanoa, — kun pyysin odottamaan — ennen viimeistystä —
Suuri armias Kaikkeus! Mitä lienen huutanut, mitä vastannut! Tiesin vain sen, että La-Li oli sylissäni, että hän rakasti minua, että minä puristin häntä rintaani vasten — ja että hän tahtoi kuolla.
Jos tässä tunnelissa oli ravintoa, jos tuo näkemäni vartiouloke oli lainkaan olemassa, niin minä löytäisin sen paikan, raastaisin ravinnon — tekisin sen vaikkapa kuolevan ruumiini kylmällä kädellä ja valuttaisin nesteen lemmittyni kuivuneille huulille!
— Kaikkeus! huusin, tuntien siinä oman voimani veljen, — jos sinä olet minussa ja minä olen palanen sinua, niin minä voitan sinut, jos tahtoani vastaan nouset!
La-Lin kädet olivat kiertyneet kaulaani, hervottomina ne olivat jälleen siitä hellinneet — ja minun turtuneet jalkani kävivät kuin kone, jota jostakin loitolta pakotin polkemaan eteenpäin.
Vihdoin silmääni häiritsi katkeama toisessa kiskoviivassa.
— Voitto! korahti kurkustani, kun kompuroin varhomaisen vaunun kupeelle; ja taakka sylissäni tuuperruin vartioulokkeen lasimaiselle lattialle.
Kuolettava uupumus oli vallannut ruumiini. Kun nyt kerran olin tässä, niin saatoinhan levätä pienen hetken, intti ääni himmeässä tajunnassani.
— Houkkio! Jos lepäät, hetken, lepäät iankaikkisuuden! Ja La-Li —!
Se riisti jäseneni levosta. Rasituksesta vapisten haparoin komeron seiniä; väsymyksestä vaikeroiden hinasin itseäni eteenpäin. Ja käteni kosketti laitetta, jonka pinnalla tunsin nappulan —
Ruokaa!
Silmäni sokenivat. Niihin oli osunut huikaiseva valo. Se pisteli kirvelien luomienkin läpi.
Kiroten painoin kädet silmilleni.
— Aurinko! kuiskasi ääni lähelläni, ja sormieni välitse näin La-Lin ihanan olennon kääntelehtivän menehdyksen horroksessa.
Armias Kaikkeus! — Kuinka suloinen hän oli siinä valkoisessa valossa! — Ja kuinka viehkeästi hänen huulensa hymyilivät onnekkaan unelman lumoissa!
Ja sitten — sydäntäni viilteli — nuo samat huulet maiskuttivat olematonta letkua imien.
Vihavoittavia silmiäni varjostaen hain seinän hohteesta tuota kaivattua ravinnonpäästäjää. Kontaktikoneen takana oli lepoverkko, sen yllä vähäinen pahka, mutta letkua siinä ei ollut — eikä muuallakaan.
Arvelematta tempasin koneen kupeella viruvan metallikammen, säkenöiden se iski seinässä ilkkuvaan pahkaan, iski toisen kerran, kolmannen. Ja silloin ruiskahti valkoinen neste tuoksuvana ryntäilleni.
Armias Jumala! Se tosiaankin tuoksui. Koskaan ennen en ollut tuntenut niin herttaista tuoksua.
— La-Li! huusin ilosta hullaantuneena tavoitellen tuota elämännestettä käsiini. Ja ryvettäen kasvoni suihkussa olin läkähtyä sen ahnaaseen ahmintaan.
Mutta samassa tuokiossa iski hävyntunne juopuneeseen tajuuni. Väistin kasvoni suihkusta, täytin kahmaloni nesteellä ja hoipertelin La-Lin luo.
— Herää! — Herää! huusin.
Ja tukehduttamisen uhalla valutin ravintoa hänen kuivuneille huulilleen. Ah! Kuinka nautin nähdessäni hänen nielevän, kuinka iloitsin hänen hipiänsä palaavasta lämmöstä!
— Lao-Koo! sopersi hän, kun kiidätin hänelle kolmannen kourallisen. —
On niin hyvä — olla —
Ja pilkahdus hänen raukeasta silmästään sanoi minulle enemmän kuin siinä tuokiossa jaksoin uneksia.
Suurta Kaikkeutta kiittäen ja kirvelevät silmäni ummistaen ojensin suuni tuoksuvalle nesteelle. —
* * * * *
Kuinka kauan siinä lienenkin levännyt, herätessäni minua hymähdytti tilanteen naurettavuus: ylt'ympäri lattialla koukerteli nesteniemekkeitä, ja ruumiini mässäsi sen limaisessa kylvyssä.
La-Li ei kuullut huudahdustani. Unen laupiaassa helmassa hänen ruumiinsa ei tuntenut kivikovan alustan painoa; selkiselällään hän siinä lepäsi, toinen käsi niskaa tavoitellen, toinen rentona lattiaa hipoen.
Tuokion katselin valon leikkiä hänen nousevilla rinnoillaan; sitten otin hänet syliini ja laskin lepoverkon joustavalle pohjalle.
Hän kuiskasi jotakin, hymyili ja veti polvensa koukkuun.
Vasta silloin tajusin ravinnon tunnottoman haaskauksen. Riensin suihkulle, ahmin unen tyhjentämän vatsani kylläiseksi ja sovitin kivensirun tulpaksi vuodolle. Ja tyytyväisenä tilapäisen kotini mukavuuteen tunsin lempeää myötätuntoa koko ihmiskuntaa kohtaan, La-Lista, joka tuossa verkon jousteella uinui, Shi-Kaihin asti, joka, jos vielä eli, yhä kipinöitti armotonta tankoaan ruttoisten mylvinässä.
Suuri Kaikkeus! Olinko unohtanut Kara-Hunin, Ka-Haran! Kukaties he tällä hetkellä tuolla toisessa tunnelissa surivat minua kuolleeksi. Tai kukaties oli heillä kyllin huolta omassa kohtalossaan.
Paha aavistus alkoi jälleen painaa mieltäni. Täällähän ei tarvinnut pelätä, tässä autiossa tunneli-äärettömyydessä uskalsin toki ruumiini tuokioksi jättää.
En viivytellyt. Kuuntelin La-Lin tasaista hengitystä, painoin poskeni hänen poskelleen ja laittauduin lepoon. Mieleni palasi yhä uudestaan läpi äskeisen taipaleen, yli räjähdyksen aikaansaaman kaivannon, siihen tunneliin, jonka kattoa pitkin yksi ainoa kiskojuomu viiletti. —
* * * * *
Siinähän se oli. Ja kattojuomun kohdalla maassa hohti kaksi riviä hienon hienoa metallitomua.
Vaunu oli siis edelläni.
Matkan arvioiminen ei edes mieleenikään juolahtanut; sen päämäärä vain kiirehti minua eteenpäin. Ja kuitenkin tiesin äkkiä, että oli syytä seisahtua.
Mitä se oli? Tunnelin pohjalla lepäsi hohteessa mies; se oli hengetön ruumis.
Hyvä Jumala! vavahti sielussani. Tämäkö oli ollut aavistukseni!
Viiletin pelon vallassa eteenpäin. Vähän matkan päässä makasi toinen ruumis, sitten kolme lähetysten; niistä kaksi vielä päästeli heikkoja äännähdyksiä. Pinnistin henkeni toiseen.
— Ka-Hara! sanoin kauhistuen. — Ovatko he joutuneet riitaan?
— Nälkä, höpisi miehen sammuva ääni.
— Ettekö ole saaneet ravintoa, Ka-Hara? Eikö Kara-Hun ole löytänyt putkea?
— Nälkä, kertasi vanhuksen kiteytynyt ajatus; siinä ei enää ollut sijaa muulle.
— Ka-Hara! sanoin tuskaillen voimattomuuttani. — Minä en voi sinua auttaa. —
Ja säälistä siirsin henkeni hänen raihnaisen ruumiinsa puitteisiin. Ah! sitä kalvavaa kouristusta, jonka ympärilläni tunsin: se ei voinut olla muuksi kuin kuolemaksi.
— Ka-Hara! yritin sanoa, mutta kuolevan sydämen ahdistus ajoi minut hänen ruumiinsa ulkopuolelle, ja minä en ehtinyt saavuttaa vapautunutta sielua lennossa.
Kara-Hun! Minun oli saavutettava Kara-Hun! Vielä kahden ruumiin yli viiletin eteenpäin — ja sitten tapasin hänet.
Hän virui pitkänään vaunun takana.
— Ken-Tao! hoki hän nykien vieressään makaavaa ja nojaten toisella kädellään vaunuun. — Ken-Tao! Etkö jo nouse? Tai-Mason odottaa metallia. Olemme ajaneet vasta yksitoista normaaliastetta, ja Kongoon on yli sadan —
Vaunusta karissut metallitomu valaisi hänen kaameita kasvojaan; niillä paloi mielipuolisuuden rohkea tuli. Ryhdyin puhumaan Ken-Taon suulla.
— Kara-Hun, toveri, sanoin lämpimästi, — lepää sinä ja anna Ken-Taon levätä; minä, Lao-Koo, pidän huolen loppumatkasta.
— Tai-Kee! virkahti hän kuin unta nähden. — Niin, Tai-Kee. Tiesinhän, että se hautasi sinut, tiesin, tiesin. Mutta minä olisin vienyt metallisi Masonille, olisin vienyt, kun vain olisin löytänyt ravintoa.
Hän itki ja hapuili kouristuksen kynsissä tukea kädelleen.
— Kara-Hun, sanoin. — Sinä olet sankari. Tai-Mason saa tietää, että olet tehnyt tehtäväsi, ja — Tai-Kee kiittää sinua. —
Oli surkeata nähdä hänen kamppailuansa, vielä surkeampaa kuulla hänen ääntänsä.
— Minä en löytänyt ravintoa, toisteli hän, — löysin vain putken,
paljon putkea, tyhjää putkea. Mistä minä tiesin, että neste kulki
Lunaan toista tietä! Ah, ei pisaraakaan, ei pisaraakaan — suuri armias
Kaikkeus, ei pisaraakaan! —
Se leikkasi sisimpääni. En raaskinut hänelle sanoa, että olin pelastunut ja että minun tunnelissani oli ravintoa. Suuri Jumala, äsken sitä oli siellä lattia lainehtinut!
— Kara-Hun, sanoin, — suuri Kaikkeus on sinulle armollinen.
Ja koko myötätuntoni voimalla ajauduin hänen uupuneeseen aineeseensa, kärsin sen tuskia, kamppailin sen verenseisauksessa ja tunsin sen aivokopasta jotakin irtautuvan.
— Tai-Kee! olin kuulevinani. — Tai-Kee! — Ja enempää ei jälleen vapautunut sieluni kyennyt tajuamaan. Kara-Hunin ruumis makasi tuossa hohteisessa sorassa, ja hänen henkensä oli liian keveä seurattavaksi.
* * * * *
Kuin pahasta unesta palauduin oman tunnelini puitteisiin. Viehkeässä valossa silmiäni hiveli vielä viehkeämpi näky: pääni pohjissa istui La-Li, molemmin käsin otsaani hyväillen, ja hänen silmäinsä pohjalla kimmelsi ilme, joka tuokioksi karkoitti kaikki ikävät ajatukset.
— Lao-Koo! sanoi hän siirtäen sinikatseensa lähemmäksi silmiäni. — Minä olen odottanut heräämistäsi. Sinun henkesi oli kaukana täältä, koska se ei tuntenut huulieni hyväilyä ihollasi.
— La-Li, vastasin, mutta hänen ilmeessään oli jotakin, mikä uudestaan karkoitti eletyn pahan; ja minä vaikenin.
— Tule! sanoi hän rattoisalla touhulla. — Minun on nälkä.
Me seisoimme käsitysten keskilattialla. Katseemme imeytyivät toisiinsa, ja niistä kuvastui voima, jonka äsken saavutettu valo oli esiin lietsonut. Äkillisen kuumeen valtaamana puristin tuon suloisen olennon syliini ja painoin kiihkeästi huuleni hänen huulilleen, unohtaen sovinnaiset lemmentavat.
— Lao-Koo! sanoi hän irtautuen. — Anna minun syödä. Minä tahdon, että ruumiini kyllästyy voidakseen olla kokonainen.
Hän kumartui imemään nestettä, jonka kivenmurusen lomasta päästin hänen huulilleen suihkuamaan. Runsaan neljänneshetken annoin katseeni hyväillä hänen kumartunutta vartaloaan, ja mitä enemmän hänen muotojaan silmäilin, sitä paremmin ymmärsin Tai-Jeon pyyteen: suuren Morris-Jeonkin kammiossa olisi tämä jumalainen vartalo kaikessa hentoudessaan ollut koristus.
— La-Li, kuiskasin hänen syötyään, — miten Tai-Jeo saattoi sinut kaivokseen lähettää! Silloinhan jo suloutesi oli nupussaan.
La-Lin silmässä paloi äskeistä lumoavampi kiille.
— Lao-Koo, sanoi hän uuden sävyn helähtäessä hänen äänessään, — suuri Kaikkeus varmaan oli päättänyt, että saisin sen koskemattomana ojentaa sinulle. Minä olen maksanut sinulle sadannekseni, en ole sinulle enää mitään velkaa. Tule, Lao-Koo, ruumiini palaa saadakseen sulautua sinun ruumiisi tuleen.
— La-Li!
Hän seisoi edessäni nousevin rinnoin, levitetyin käsin, harsoutunein katsein. Ja hänen ihonsa väreili pintaveren hehkuessa sen hennoimmilla kohdilla.
— Sinä olet heikko, La-Li, sanoin vältellen lepoverkon viettelevää joustetta.
— Minä saan uutta voimaa sinun väkevyydestäsi, oi Lao-Koo!
Siinä tuokiossa näin vain kutsuvan katseen, pakottavan pyynnön, milloinkaan ennen palamattoman neitseellisen rakkauden —
Ja tunsin sen lämmön — —
Tunnelin valkoinen valo himmeni siinä tulessa, jota se ei tähän asti ollut nähnyt. —