NELJÄSKOLMATTA LUKU
Elämäni ihaninta aikaa
Tämä oli elämäni ihaninta aikaa. Neljä päivää vietin tässä huumaavassa yltäkylläisyydessä, kuunnellen La-Lin ääntä, katsellen hänen vartalonsa elävää suloa ja siunaten valoa, joka tuuma tuumalta loihti tunteilleni uusia jumalaisia arvoja.
La-Li! Jos hekuman hellitessä käänsinkin palaavan tarmoni vaunun ja kontaktikoneen tutkintaan, riitti silmäys hänen metallinvälkkeiseen ihoonsa lamauttamaan aikeeni, ja kun hänen katseensa syvyydessä pilkahti kaipuun aavistus, surisi korvissani kiusaajan lumoava ääni:
— Lao-Koo, sinulla on kammiosi, ravintosi, naisesi, vapaus, jota yhdelläkään tuolla ylhäällä ei ole. Sinun on paratiisi — pidä se.
Ja usein häpeissäni tunnustin, että omalle osalleni se riitti.
Mutta Masonin leveä otsa ilmestyi jälleen eteeni: eikö sen ihoa juomuttanut huolien koukeroinen vako? Ja Kara-Hunin kouristuksen jännittämä käsi viittasi tunnelissa hohtavaan metallikuorinaan.
La-Lin maatessa sormeni kerran keksi kontaktikoneen vian. Äkkiä virranpäästäjästä lähti elon kipinä. Ja silloin olin jälleen oma itseni, se, jonka Tai-Joonin puhe kerran oli minusta sorvannut.
Kara-Hunin osoittama Masonin oleskelualue oli ollut liian laaja aineettoman henkeni häilähtelevälle paikallistajulle. Oliko koneen tarkkausneula näyttäytyvä siinä pätevämmäksi?
Kuumeisella innolla määrittelin paikan lähtökohdakseni ja annoin neulan ahtaassa luovinnassa seurata Gordonin-Kongon tunnelijatketta.
Suuri Kaikkeus! Täysi-Jacksonini näköpiiri oli nyt ympyrä, jonka säde oli puolitoista normaaliastetta. Joutuisiko Mason milloinkaan sen ahtaaseen piiriin!
Kunpa tunneli olisi ollut valaistu! Mutta tuolla syvyydessä ei kertaakaan kumottanut hohde, joka olisi todennut edes sen, että tosiaankin seurasin vanhaa valtatietä.
Toivottomana hellitin neulaa nähdäkseni maanpinnan aurinkoisen autiuden — ja uusin innoin painauduin jälleen syvyyteen.
Ei valoa, ei ääntä, ei elonmerkkiä missään. Ja neula tärisi jo lähellä läntistä rantaa.
Silloin — avuttomana pintaa lähetessäni — silmiini osui epämääräinen valoaukea. Siellä täällä kumotti fosforihohde, vilahteli liikehtivä ihmisjäsen, ja korvani täyttyi kumean kalskeen kaiulla.
Siinä työskenteli Masonin kuusikymmenmiehinen joukko, murisematta, ääntä päästämättä. Haltioissani katselin sen uutteraa raadantaa.
Vihdoin korvaani osui ääni.
— Tai-Mason! huusi se. — Tai-Mason! Tämä kaari on kyllin vankka, mutta tuo itäinen tuskin kestää painoa. Neljänneksen tonnia —
— Tai-Mason on mennyt, kuului huuto toisaalta, ja senjälkeen epäselvä keskustelu, joka päättyi lyhyeen: — Mena-Loa, minä noudan hänet.
Pinnistin katsettani. Ylhäältä kaarien ja pylväiden välistä laskeutui mies; pimeikössä hän tuokioksi hävisi näkyvistäni, mutta suuren valokehän kupeella hänet jälleen äkkäsin. Kirous! Pääsikö hän puikahtamaan —!
Sormeni vavahteli herkällä neulalla. Mies oli pysähtynyt vähäisen aukon laidalle, ja syvyyteen kiisi pieni valopilkku. Hänen asiansa unohtaen tiukensin neulaa ja tunsin painuvani huimaavaan nieluun, jonka alapäässä kajaste vahveten karkasi vastaani.
— Tai-Mason! huusin itsekseni ja tavoittelin keskitysnappulaa. Mutta samassa äkkäsin laajaotsaisen ystäväni takana Tai-Ree-Kianin kookkaan vartalon. Masonin lempeän ilmeen rinnalla tämän toimenmiehen naama oli suorastaan irvistynyt.
— Tai-Kee, puhut sinä, Tai-Kee, sanoi hän työlästyneesti. — Joka päivä on huulillasi sama vaikerrus. Tai-Kee oli asiallemme jotakin niin kauan, kun toivoimme hänen saavuttavan aseman, missä oli mahdollisuuksia hankkia metallia. Jo hänen kaivokseen jouduttuaan ymmärsin, ettei Tai-Kee meille enää hiventäkään merkinnyt; ja niin ollen on hänen kuolemansa vain todistanut väitteeni, joka ennakolta oli selvä.
— Hän oli suuri henki, Ree-Kian, intti Mason.
— Suuri tahi pieni, Mason, kivahti Ree-Kian sormiellen käsissään soramurusta. — Joka tapauksessa hänen lopullinen kohtalonsa oli sama kuin tämän malmittoman kiven, kun heitän sen tuonne soran sekaan: jo ennen heittämistä se on arvoton.
Mason teki tuskallisen eleen. Käsi otsalla hän tepasteli edestakaisin ja istahti viimein laitteen ääreen, jonka moninainen sekamelska pani minut ajattelemaan kemiallista koepöytää.
— Mutta mistä saamme valkoista metallia! huoahti hän toivottomasti. — Minä uskoin varmasti tähän viimeiseen seokseen, mutta nyt huomaan, että siitä puuttuu päätekijä, voimaa imevä aines. Heliotoolia ei voi millään korvata.
— Koeta vielä kerran.
— Turhaa! Kun olen menettänyt luottamukseni siihen, en enää jaksa päivääkään; hituisella toivolla ahertaisin kymmenen kierrosta. Koneisto on valmis, pohjarakenne kohta samoin. Suuri Kaikkeus! Pintasilauksen saatuamme lennättäisimme ohuen kuoren ilmaan, ja silloin ei enää Tshung-Kingin paahdesuppilo olisi ainoa aurinkovoiman imijä tällä pallolla. —
— Sinua kutsutaan, Mason, keskeytti Ree-Kian kylmästi.
Silloin en enää malttanut itseäni hillitä. Survaisin keskitysnappulaa. Naksahtaen hupeni näköpiiri koneeni mustaksi laataksi, ja sen keskelle odotin Masonin kasvojen sukeltuvan.
Kului pitkä tuokio. Sitten napaus ilmaisi, että joku oli astunut koneeseen.
Ei hiiskahdusta kuulunut.
— Mason! sanoin järeästi. — Kuolema ja kirous! — Tuo vaivainen puoli-Jacksoninne ei salli minun nähdä kasvojasi. Tunnetko minut?
Ei vieläkään vastausta.
— Mason! Ree-Kian! latelin. — Kumpi lienetkin, ei vastauksesi voi asiaa pahentaa. Olen löytänyt rakennuksesi, olen kuunnellut puhettanne ja tahtoisin pistää sanan pari keskusteluunne.
— Kuka olet? sanoi Ree-Kianin ääni.
— No helvetti! Sama, jonka äsken kivenä nurkkaan sinkosit. Tahdon puhutella Masonia.
Huudahdus ilmaisi, että vähemmän kohtelias puheeni oli tehonnut, ja tuossa tuokiossa tuli korvaani Masonin levoton ääni.
— Kuka ystävistä uskaltaa asettaa neulan tälle pisteelle? sanoi se.
— Autiossa tunnelissa ei kukaan vakoile neulan asemaa, Mason, vastasin. — Sinä et tunne kasvojani; no niin, edessäsi on Tai-Kee, ja minulla on sinulle paljon sanottavaa.
— Tai-Kee on kuollut Lunan kaivosräjähdyksessä; vain puolet orjista siinä jäi eloon. Sano nimesi, ystävä!
— Olen sen sanonut. Kara-Hunin kanssa lähdin kaivoksesta. Hän makaa nyt Lunan-Gordonin tunnelissa ja hänen eloton aineensa vartioi vaunullista valkoista metallia.
Kuulin puhaisun Masonin keuhkoista. Kesti tuokion, ennenkuin hän kykeni mitään sanomaan, ja sillä välin olin selostanut hänelle Kara-Hunin historian.
— Mason, lopetin, — metalli on kymmenen asteen päässä Lunasta.
Ree-Kian keksinee keinon, millä noutaa sen sieltä.
Kuulin kiihkeän keskustelun. Sitten tärähti korvaani Ree-Kianin ääni:
— Tai-Kee! Tie on ummessa Gordonin kohdalta. Mutta minä avautan sen. Meillä on kaksi vaunua, jotka tottelevat virtaa. Oi suuri Tai-Kee, ennen kolmatta laskua olen luonasi, jos este vielä on minun jäljeltäni.
Minä naurahdin.
— Lunan-Gordonin tie on ruoaton. Elävänä et sieltä minua löytäisi. Sadan miehenmitan vahvuinen vieremä on teljennyt minut vieraanvaraisempaan tunneliin. Katso koneesi osoittajaa! Jos minun näyttää oikein, olen Lunan—Tshung-Kingin valtatiellä.
— Hukassa! huudahti ääni. — Sen ainoa aukko on Tshung-Kingin keskustassa.
— Kiitos suuren Kaikkeuden on metalli saatavissa, Ree-Kian.
Hän ymmärsi katkeruuteni ja antoi paikkansa Masonille. Runsaan puolen hetkeä hiveli tuon kiitollisen neron ihastunut ääni kuulokalvoani, ja me erosimme ystävinä, hän odottamatonta asemaani itkien ja minä hänen suurelle työlleen menestystä toivoen.
— Ree-Kian auttaa sinua, jos hänen kykynsä suinkin siihen riittää, huokasi Mason.
— Sano Ree-Kianille, että olen hänelle siitä kiitollinen, vastasin. —
Jos aikeemme onnistuu, niin tapaamme Tai-Jeon palatsissa. —
* * * * *
Olin sulkenut virran ja mieli happamena riuhtauduin näkemäni puitteista. La-Lin pehmoinen käsivarsi kiertyi kaulalleni, ja hänen poskensa hiveli polttelevaa otsaani.
— Lao-Koo, sanoi hän hellästi, — uhkaako meitä vaara?
Katseeni tapasi hänen katseensa pohjan. Suuren yrityksen mitättömyys siinä tuokiossa saavutti huippunsa. Jos Masonin yritys onnistuisi, niin mitä se liikutti minua, kuka uuden vallan käsiinsä ottaisi!
— La-Li! sanoin, puristaen hänen päänsä käsieni väliin. — Luuletko rakkautemme saavan viehkeämmän värityksen, jos tuolla tunnelin päässä löydämme tuhathohteisen palatsin ja syleilyn lomassa imen huuliltasi makeata hyytelöä?
— Lao-Koo, sinun huulesi ovat paremmat kuin makea hyytelö, ja meidän valkea valomme sallii minun nauttia katseesi kirkkaudesta.
— La-Li! Jos kierroksen, parin perästä meille avataan tunnelin suu ja sanotaan —
— Lao-Koo! Minä rukoilisin heitä, että he loisivat sen jälleen umpeen, helähti itkunsekainen ääni. — Suutele minua, Lao-Koo!
Ja lämpöä uhkuvan ruumiin painautuessa syleilyyni imin huuleni La-Lin itkusta väriseviin huuliin. —
VIIDESKOLMATTA LUKU
Joo-Keen salahanke
Viime aikoina en enää laskenut päiviä. Sieluni oli saavuttanut teennäisen tasapainon, ja ruumiillinen hyvinvointini tuuditti minut tyytyväisyyteen, jota ei pieninkään harmi häilyttänyt.
La-Lin ihana vartalo oli tällävälin kehittynyt kukoistukseen, joka uhkui rakastavan naisen täyteläisiä suloja. Rintojen lapsellisen viehkeyden oli ylittänyt uljaasti kumpuava povi, ja lantion neitseellinen kainous oli paisunut keinuvaksi uhmaksi, joka ammoisista ajoista on miehen verta kiehuttanut.
— La-Li, sanoin monasti, — sinä olet punainen mestariveistos, joka voittaa kaikessa Tshung-Kingin kuuluisan valkoisen. Ja kuitenkin on itse Tai-Ada-Kama sen muovaillut.
— Sinun rakkautesi on suurempi mestari kuin Tai-Ada-Kama, hymyili hän. — Ja Tshung-Kingin määrätön neste on ollut kiitollisempi muovailuväline.
Ja toisinaan hänen katseensa pohjalla välähti kirkas tuli, ja hänen huulensa kuiskasivat korvalehteäni hipoen:
— Puuttuu vain se, mitä mieleni enimmin kaipaa.
— Mitä sinulta puuttuu?
— Jospa meillä olisi lapsi, oi Tai-Kee, ei sitä tunnustelisi syntymäin valvojan julma käsi, ei merkitsisi piirihallinnon polttoleima, ei seuraisi Tai-Maran vaaniva silmä. Oi, Lao-Koo!
Se oli elämäni kovin koettelemus. Siihen tahdoin aina langeta. Suuri
Kaikkeus! — Siihenhän omakin haluni alituisesti paloi.
Suljin silmäni. En kestänyt hänen katseensa pyyteistä kaihoa.
— La-Li, puolustelin, — jos meidät kohtaa Morris-Jeon koura, en tahdo nähdä sen kajoovan lapsemme vereen. Eikö ole kylliksi, jos näen sen koskevan siihen lihaan, jota sinun ruumiinasi olen oppinut pyhänä pitämään!
Ja hänen kyyneleittensä valuessa rinnalleni lupasin lämmeten:
— Rakkaani, se päivä on kuitenkin tuleva. Ja silloin lemmenliittomme vahvistetaan täydellisessä antaumuksessa, jonka kaiho nyt sielujamme polttaa. Eikä Morris-Jeon silmä enää päly sinua tavoittelemassa.
Hänen kyyneleitänsä karttaakseni karkasin aina elottomaan vaunuun, joka matkaan viekoitellen yhä riippui raiteellaan. Jo toista kierrosta sen haamu oli minulle silmää iskenyt, ja tällaisina hetkinä se aina minut tuokioksi voitti.
Ja kerran, kun en sen elonmerkkiä enää kaivannut, sen kampi äkkiä tuntui vavahtavan. Hätkähdin. Oliko hapuileva käteni vihdoinkin osannut oikeaan! Vapisevin sormin painoin lähtönappulaa —
Ja sitten, miellyttävän sinivalaistuksen puhjetessa, vaunu nytkähti ja porhalsi sähisten eteenpäin. Sen katossa piirsi asteosoittaja matelevaa viivaa luoteiseen. Silmäni äkkäsi viivan päässä pyöriön, ja tajuntaani iskihe puistattava ajatus: Tshung-King!
Siinä tuokiossa kosketin pysäyttäjää ja väsähdin asteikkoon pälyen. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin tajusin, että olin melkein puolen asteen päässä La-Lista.
Palatessani se kuume vasta alkoi aivoihini tunkea. La-Lia ajatellen yritin sen voimaa vaimentaa. Mutta tietoisuus siitä, että hallussani oli kone, jonka nopeus äkkiä oli muuttanut tämän puolentoistasadan normaaliasteen pituisen aution valtakuntani melkeinpä käteeni mahtuvaksi soikioksi, oli pannut vereni kuohuntaan, jota ei lempeni vastakuohu mitenkään jaksanut masentaa.
Naisen perinnäisellä vaistolla La-Li sen jo olikin aavistanut.
— Lao-Koo, sanoi hän, kun vaunu jälleen seisoi ulokkeemme hohteessa, — minä pelkäsin sen voiman riistäneen sinut minulta.
— Oletko sitä itkenyt? kysyin hänen kasvojensa kelmeydestä heltyen.
— Pyysin Suurta Kaikkeutta antamaan sinut minulle takaisin. Ja nyt rukoilen, että hän sallisi koneen voiman jälleen kadota.
— La-Li, elä rukoile sitä. Sen voima on kerran vievä meidät molemmat täältä. Sitten, kun lempemme vaatii uuden ympäristön puitteita.
Hän käännähti, otti pääni käsiensä väliin ja katsoi syvälle silmiini.
— Tai-Kee, sanoi hän nyyhkyttäen — milloin olet kyllästynyt tähän ympäristöön?
Se leikkasi sydäntäni.
— Sanoinhan, La-Li, että vasta uudessa ympäristössä voi kaipuusi toteutua.
— Siksikö, Lao-Koo?
— Siksi.
Mutta minä tiesin, että vastaukseni kosketti epärehellisyyden rajaa.
* * * * *
Tuskin puolen kierroksen kuluttua tästä tapahtumasta La-Li herätti minut unesta, johon hänen hyväilynsä oli minut uuvuttanut.
— Lao-Koo, sanoi hän silmissään pelästynyt ilme, — se on naksahtanut kaksi kertaa.
— Mikä?
— Kone.
Hän osoitti kontaktikonetta, ja hänen eleistään kuvastui punaisen synnynnäinen kammo sitä kohtaan.
— Näitkö kipinän?
— Toisella kerralla se oli leimahdus.
Kavahdin seisoalleni. Viime päivinä kasvanut kuume riehahti täyteen polttoonsa. Tarkkasin jännittyneenä koneen merkinantajaa ja totesin neulan seisovan neutraalissa.
Silloin se naksahti kolmannen kerran.
— La-Li! sanoin. — Sammuta valo!
Pilkkopimeässä päästin neulan neutraalista. Sormellani tunsin, että se hakeutui Kolmannen Piirin rannikolle. Helpotuksesta huoahtaen pistin pääni hattuun.
— Tai-Kee! huudahti ääni; se oli Masonin. — Olen hälyttänyt sinua puolen hetkeä. Kaikkeuden kiitos, että sinut löysin!
— Mitä on tapahtunut, Mason? Eikö Ree-Kian ole löytänyt metallia?
— Liiankin paljon, Tai-Kee. Ja kymmenen nousua sitten voimakeskuksemme valmistui.
— Ah!
— Odotan vain hetkeä, jolloin saamme räjäyttää pintakuoren ja paljastaa koneemme auringolle. Ree-Kian —
— Niin —
— Ree-Kian on alkanut jakaa uusia polttimia siipiin. Hän ei tiedä, että olen sinua hakenut.
— Ymmärrän, Mason. Puhu polttimista!
— Meidän koneemme on toista sataa milliä voimakkaampi kuin Tshung-Kingin, ja peilimme tulee kokoomaan pystysuoria säteitä. Vanhat polttimet eivät kestäisi virtaa.
— Miten saatte ne jaetuksi?
— Neliöpäälliköiden välityksellä. Eilisaamusta on neljättäkymmentä siipeä levännyt ranta-aukollamme, ja kukin niistä on vienyt viisisataa poltinta. Toinen, Kolmas ja Neljäs piiri on jo varustettu ja Ensimäinen osittain. Jollei meitä keksitä, niin yritämme huomislaskussa.
— Tietävätkö he sen — miehemme?
— Eivät. Mutta he ovat valmiina jo nyt. Ja kun uudessa polttimessa välähtää voima, tietävät he, että kone on paljastettu.
— Entä aseet, Mason?
— Niitä on meillä vain kolme, mutta uusine polttimineen ne tehoovat kolminkertaisen matkan päästä. Ja me saamme lisää —
— Mistä?
Masonin ääni katkesi, koneesta pääsi naksahdus, ja tarkistusneula värisi kuuluvasti kontaktin hellitessä. Äsken kuulemani suhisi korvissani kiihtyvänä usutuksena, ja sen taustalla takoi pahan aavistuksen jyske.
— Valoa, La-Li! virkoin hätäisesti.
Ja kuulematta hänen kysymyksiään tarkistin neulan aseman. Kaukana oikeasta se ei ollut, mutta nyt se vasta tärisi merkitsemässäni pisteessä.
Painaessani hermostuneesti neulan niskaa vilahti konekaivanto ohitseni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä äkkäsin Masonin. Ree-Kian seisoi hänen edessään kiihkeästi viittilöiden.
— Se on alettava, Mason! intoili hän. — Jo kohta laskun jälkeen minä olin näkevinäni ne taivaanrannalla. Minä luulin niitä rauhallisiksi lentäjiksi. Mutta nyt, kun Viidennen Piirin Hea-Tama lähti ilmoille, näin niiden pyrähtävän pohjoisen rannan varjosta. Niitä oli kuusi ja ne yrittivät kaartaa Hea-Taman pussiin.
— Suuri Kaikkeus! siunasi Mason.
— Ehkeivät he onnistuneet; Hea-Taman kone on voimakas. Mutta olen varma siitä, että parin hetken kuluttua Tshung-King sen tietää.
— Parin hetken? Koneemme täytyy ehtiä koota voimaa, Ree-Kian!
— Sitäpä juuri. Nousussa sen tulee paljastua auringolle, sillä laskuun mennessä on Tai-Jeon käsky kuulutettu piireihin. Äärettömän Avaruuden nimessä, meidän tulee varustaa siipemme polttimilla Viidennen ja Kuudennen Piirin varalta. Oletko varma siitä, ettei mikään kohta voi joutua epäkuntoon, Mason? Armias Kaikkeus, jollei kone toimisikaan!
— Se toimii, vastasi Mason ylpeästi. — Nousussa sen jättiläislaatta imee auringon säteitä, ja jo puolen hetken kuluttua polttimemme tuntevat sen voiman. Tule, minä tarkastan panoksien aseman!
— Suuri Kaikkeus meitä auttakoon! pääsi Ree-Kianin huulilta, ja hän kiiruhti Masonin kintereillä nostolaitteelle.
Tuijotin kuin kivettyneenä aution huoneen rosoiseen seinään. Sitten käteni hellitti neulan. Eteeni avautui Kolmannen Piirin laakea pinta, ja nousupuolella olevan auringon ensimäiset suihkeet valahtelivat sen kiiltäväksi palaneelle kuorelle.
Tuostako nousisi Tai-Masonin ylpeys, punaisten pyhä Aurinko-kone, Tai-Lanen varastamalla valkometallilla silattu jättiläismäinen imulaatta!
Annoin neulan piirtää laajassa kaaressa Kolmannen Piirin pintaa. Kongon valot loistivat rauhaista lepoa, Gordonin vilisivät hehkulamppu-jonona silmäini editse, ja Kapin kaukainen läikkä vilkutti valojaan yrtinpoimijain jonon fosforirenkaassa. Ei missään siipeä, ei missään kiirettä, ei missään ailahdusta siitä, että ensi laskussa olisi kysymys elämästä ja kuolemasta.
Ja kuitenkin — kukaties tällä hetkellä Gordonin koneitten ääni toitotti Tshung-Kingiin ensimmäisen hälytyksen, kukaties tässä tuokiossa kymmenien tuhansien vapisevat sormet sovittelivat siipiin uusia polttimia. Suuri, armias Kaikkeus, millainen voima paisuikaan tällä auringon kaarella tuon kuoren sisässä ja millä rytinällä se siitä olikaan laskussa ilmoille ryöpsähtävä!
— Lao-Koo!
Kättäni kosketti pehmeä käsi.
— La-Li! sanoin havahtuen. — Nyt se on tullut. Tai-Millin kapina kukistettiin; Tai-Masonin kapina alkaa nyt.
Ja hänen kättään kädessäni pidellen selitin hänelle, mitä oli tapahtunut.
— Entä sinä? kuiskasi hän, kun olin lopettanut.
— Minä tarkkailen täältä käsin asiain kehitystä.
— Ja jos voitamme, kuka on oleva Tai-Jeo?
— Kuka Tai-Jeo? — Ah! Mason. Ree-Kian. Kuka tahansa —
Ja silloin äkisti ikäänkuin jähmetyin. Tai-Joonin haamu kuvastui sieluni silmien eteen ja hänen kätensä kohosi moittivasti minua kohti.
— La-Li! sanoin järeästi. Mutta en päässyt pitemmälle puheessani, sillä äkillinen raksahdus koneessa pani ajatukseni sekaisin.
— Kaikki piirit — Tshung-King — Austria — Gordon — Luna — —
Kaikki piirit —
Kiroten olin sysännyt neulan neutraaliin. Mutta tuokion kuluttua uteliaisuus voitti pelon. — Miten paljon Tshung-King tiesi?
— Sammuta, La-Li! sanoin päästäen neulan valloilleen. Se juuttui
Tshung-Kingin kohdalle ja yksitoikkoinen pärinä jatkoi:
— 0,13 eteläistä, 9,50 itäistä. Rannikkoa vartioitava. Jokainen siipi pidätettävä. Tämä on suuren Tai-Morris-Jeon määräys. —
Ja samaan hengenvetoon jatkui:
— Kaikki Piirit — Tshung-King — Austria — Gordon — Luna — — kaikki Piirit — Tshung-King — Austria — Gordon — Luna — — kaikki Piirit — Austria — Austria — Austria — — Joo-Keen salahanke Kongon polttopiirissä. Suuri kapina odotettavissa. Mason, Ree-Kian kaikesta päättäen mukana. Kaikki polttajat ilmoille. Pesän aukko 0,13 eteläistä, 9,50 itäistä —
— Joo-Keen salahanke! surisi korvissani, kun kiidätin neulan neutraaliin. — Joo-Keen salahanke! Armias Kaikkeus, sehän oli Joo-Keen salahanke!
— La-Li! huusin haltioissani. — Tule! Katso tuohon. Näetkö rannikon? Näetkö auringon nuolun neljällä rinnakkaisella töyräällä? — Niin juuri. Katso siihen ja odota! Minun pitää saada liikkua.
Ja kuulematta La-Lin vastaväitteitä painoin hänet koneeseen. Minusta ulokkeemme oli tällä hetkellä liian ahdas; parilla askeleella sen seinä oli aivan vastassani. Ja minun käteni kaipasivat tilaa, keuhkoni vaativat vapaata ilmaa. Suuri armias Kaikkeus, miksen voinut kontaktikoneen kaaressa lähettää ruumistani sinne, mihin silmäni kantoi ja korvani ylti! Tämä oli Joo-Keen kapina, minun nimessäni kansalle kuulutettu — ja minä olin täällä alhaalla, syrjässä sen rytisevältä ryöpyltä.
— La-Li! vaikeroin. — Mason on tehnyt työn. Ree-Kian johtaa hyökkäystä. Minä olen vain hankkinut metallin, minkä kuka hyvänsä olisi voinut tehdä! — La-Li! Minä tahdon, minun täytyy —
— Ah! Lao-Koo! päästi La-Li kimeästi. — Töyräitä ei enää ole! —
Siinä tuokiossa olin nostanut hänet koneesta.
Sydämeni hykähteli. Tomun hälvetessä näin kolmen töyrään paikalla hohtavan lammikon ja seuraavassa silmänräpäyksessä neljäs sinkosi ilmaan. Nousevan auringon säteet heijastuivat äärimmäisestä rannasta ja jostakin puhaltava ilma lakaisi laatan peilikirkkaaksi kiloksi.
Jumalani! Tshung-Kingin voimakeskus ei enää vallinnut tajuntaani: Masonin hirviö oli saattanut sen varjoon. Ja tuntuipa kuin olisi itse aurinko kiirehtinyt keskitaivaalle: niin ahnaasti se tunki tulista katsettaan tuon uuden nähtävyyden valkoiseen metalliin.
Se päivä oli minusta pitempi kuin konsanaan Lunarian yö. Sisäisten silmieni eteen parveili Tshung-Kingin, Lunan, Austrian, Kongon ja muiden Piirien polttojoukot ja niiden taustalla jännityksestä vapiseva kansa, joka sormi polttimella tuijotti tuokion arpomaan tulevaisuuteen.
Eikö Masonin kasvoilta tällä hetkellä veri paennut? Eikö hyökkäykseen valmistautuvan Ree-Kianin kättä hermoväristys puistattanut?
Laskussa riuhtauduin La-Lin hellistä kahleista. Armias Kaikkeus, eikö Mason seisonut tuossa edessäni ja eikö hänen nyökkäyksessään ollut hitunen moitetta!
— Mason! sanoin kuin humalassa hoippuen kontaktin ääreen. — Minä tahdon puhua kanssasi ennen lähtöä —
Kirous! Olinko hullu? Masonhan seisoi ilmielävänä tuossa, piteli päätään, horjahti ja kaatui pitkin pituuttaan lattialle.
— Tai-Kee! — Niin hän sanoi. — Tai-Kee! — Se tuli kumeana kuin maan alta. — Minä sitä aina aavistin: Ree-Kian on roisto.
— Roisto! kertasin kuulemaani sanaa. Ah! mitä minä höpisinkään. La-Li katsoi minuun kuin kummitukseen.
— Kuulitko jotakin? kysyin.
— En — mutta on kuin täällä olisi ollut jokia. Oliko se suuri henki?
Sanaakaan vastaamatta ryntäsin koneeseen. Tuossa tuokiossa sen neula tärisi tutussa pisteessä. Kuin salama iski katseeni maakuoren läpi Masonin pyhättöön.
Siellä tepasteli yksi ainoa mies. Se ei ollut Mason eikä Ree-Kian; se oli tummahipiäinen olento, jonka kasvoilla paloi toimeliaan kiihkon jäytävä tuli.
Annoin hätäisen merkin.
Mies hyppäsi syrjään ja vilkaisi koneeseen. Toisen merkin jälkeen hänen katseensa avuttomana pälyi pystykäytävään.
Kolmannen merkin raksahdettua hän näytti voittavan pelkonsa, ja näköalan hälvetessä tiesin hänen tarttuneen kontaktiin.
— Toveri! sanoin järeästi. — Missä on Tai-Mason?
Hän viivähti tuokion, ja sillävälin kuului kuin äänekästä epäröintiä.
— Tai-Mason — on poissa, tuli arasti.
— Entä Ree-Kian? Minä tahdon puhutella häntä. — Tai-Ree-Kian on juuri lähtenyt. Aurinko on jo laskenut.
— Hyvä. Siispä hae koneeseen Tai-Mason. Hän ei tietenkään lähde ilmoille.
Ei vastausta.
— Tai-Mason, kuuletko! Tai-Kee tahtoo tavata Tai-Masonin!
Olin kuulevinani, että sanani tekivät toivotun vaikutuksen. Vastaus tuli.
— Oi suuri Tai-Kee, etkö tiedä sitä: Tai-Mason tahtoi pettää meidät, ja suuri Tai-Ree-Kian pani polttotangon hänen ohimolleen.
Pääni oli luiskahtaa koneen hatusta. Olinko käsittänyt oikein?
— Mies, sanoin verkalleen, — kertaa sanasi ja äitisi sielun kautta puhu totta! Milloin se tapahtui?
— Vajaa hetki sitten. Niin totta kuin Mena-Loa on nimeni, tuli Tai-Ree-Kian laskutaitteessa nostolaitteelle ja huusi: Toverit, Mason tahtoi myydä meidät Morris-Teolle; Masonia ei enää ole olemassa. Mena-Loa, panen sinut kontaktikoneen vartijaksi; elä jätä sitä korvasi kuuluvilta.
— Mitä sinun on tehtävä?
— Odotettava Tai-Ree-Kianin määräyksiä ja vietävä ne koneen hoitajille.
Tunsin sydämeni kiirehtivän vielä muutaman lyöntivälin; sitten se talttui rauhalliseen sykintään. Ree-Kianko yksin oli taisteleva suuren taistelun!
— Mena-Loa! sanoin. — Sinä tunsit suuren Tai-Joonin. Ketä hän käski sinun totella?
— Oi suuri henki —
— Niin, Mena-Loa. Ja sinä tiedät, että suuri henki milloin tahansa voi häätää sielun ruumiistasi ja määrätä kätesi työn. No niin, sinä tottelet Tai-Ree-Kiania, kunnes minun määräykseni kumoaa hänen — ja siitä hetkestä tottelet vain minua.
— Minä tottelen, oi suuri henki. —
Päästin neulan valloilleen. Mena-Loan käsi oli minun, sen tiesin.
Mutta, armias Kaikkeus, milloin ja mihin sitä käyttäisin?
KUUDESKOLMATTA LUKU
Taistelu uudesta voimakeskuksesta
Niitä oli runsaasti kolmesataa siipeä. Arvattavasti ne olivat Kongon joukkoja. Olin aavistanut, että tässä uuden voimakoneen ympärillä ensimmäinen taistelu syttyisi.
Ree-Kian oli siihen varannut parhaimpansa. Siipien kaarteista saattoi nähdä, ettei niitä ohjannut mikään luola-punainen, vaan mies, joka oli siipeensä eläytynyt. Se oli Kongon joukkoa sekin, mutta sen sieluna oli Masonin valioväki.
Sääli oli nähdä sen epätoivoista kamppailua. Auringon jälkilieska vielä tavoitteli zenitiä, itäinen taivas jo uhkasi sysimustalla synkeydellään ja tuossa valon ja varjon suurenmoisessa karkelossa aseeton vartiojoukko kiiti päättömänä kouruna vihollisrintaman ylitse, alitse, editse — valossa välähtäen, varjoa varjona leikaten. Polttajaketjun rynnistäessä keskustaa kohti se äkkiä iski nuolena siipien niskaan, paiskasi painollaan pari kolme kohti maankamaraa — ja tankojen suitsutessa suistui itse samaan armottomaan maaliin.
Kymmenesti se uudistui ja kymmenesti Kolmannen Piirin kamara niitti rikkaan sadon.
— Toverit! kuului äkkiä ääni yli kaikkien muiden äänien. — Me saamme apua! Gordonin joukko on tulossa!
Se oli Ree-Kianin syvä basso. Hänen koneensa viilteli ilmaa vartioväen selkäpuolella.
— Toverit! huusi se jälleen. — Tästä ottelusta riippuu kaikki!
Muistakaa, että voitonehto hohtaa tuossa allamme! —
Sen katkaisi äkisti mieletön mylvinä. Yhtäältä se tuli riemuna, toisaalta epätoivon kirkunana. Taistelevien sikermää paloitteli huikaisevien heijastajain elävä viuhka.
— Gordon! Gordon! erottui kasvavana kuorona.
Se oli hirveätä. Valojen kadotessa piirittäjäin ketju tiheni yhtenäiseksi seinäksi. Tarvittiinko enää Austrian joukkoja — Kongon ja Gordonin polttajat jo uhkasivat tukehuttaa pienen lauman.
Silloin — näin yksinäisen siiven liitelevän hohteisen laatan pintaa, näin puolustajain joukon imeytyvän liikkumattomaksi keoksi ja oivalsin vihollisen valmistuvan ratkaisevaan hyökkäykseen.
— Toverit kuului kuin syvältä maan kamarasta. — Me olemme hukassa!
Gordonin joukko ei tule!
Ree-Kianko tuolla tavoin puhui!
En ehtinyt ajatella ajatustani loppuun. Kiljuvana kiilana pyrähti keskusjoukko kohti tummenevaa taivasta. Sen arvaamaton liike oli paljastanut polttajajoukolle voimakoneen jättiläissilmän, ja jyrisevin riemuhuudoin se laskeutui hyljätyn aseman katteeksi.
— Ree-Kian! tahdoin huutaa. — Roisto! Petturi!
Mutta kiila nousi pienenä varjona tähtitaivasta kohti, hajaantui ja painui koilliseen.
Ja silloin polttajain parvessa kävi kohahdus. Voimakoneen keskustasta oli puhaltunut jättiläismäinen lieska, joka sähisten piirsi ilmaa vaihtelevassa kaaressa. Mieletön parku pääsi piirittäjäin suista, vimmatusti ämpyillen tiheä joukko pyrki pakenemaan. Mutta siipi töksähti siipeen, vioittunut kone sulki kymmeneltä muulta pakotien ja murhaava tulenlieska karisti siipiä kuin muinaisuuden haulipanos lentäviä otuksia.
Vain pieni osa äsken riemuinneesta lentueesta pääsi pakoon. Kuin pyörryksissä töytäillen ne pyrkivät korkeuteen. Kolmisenkymmenen siiven vahvuisena joukkona tuo jäännös sitten näytti alistuvan välttämättömään ja pyyhälsi terävänä kiilana pohjoiseen.
Masonin jättiläispolttajan vetäytyessä ulkokultaiseen kuoreensa seurasin etenevää lentuetta. Koillisella taivaalla häämötti taaja, liikkuva varjo. Yhtäkkiä se piirtyi hienoksi viivaksi ja viiletti kärjellään luoteiseen.
Ah! Se ei ollut Ree-Kianin joukko; se oli huomattavasti suurempi. Ainakin tuhatkunta siipeä käsitti sen lähenevä rintama. Pohjoiseen kiitävä pieni kiila teki tylsän kaaren länteen, painautui maata kohti — ja ajoi suoraan ahdistavan vihollisen nieluun.
Kipinäsarja suuren lentueen keskustasta ilmaisi sananvaihdon syntyneen. Sitä seurasi pienen joukon keinuva laskuliike. Se oli antautumisen merkki.
— Morris-Jeon miehet! kuulin Ree-Kianin äänen. — Näette, että me olemme voitolla. Parissa silmänräpäyksessä voisin syöstä ruumiinne maahan. Mutta me emme tahdo murhata. Me tarvitsemme aseita. Äitienne sielujen kautta, polttajat, vannotteko yhtyvänne kansan yritykseen?
— Vannomme! pääsi pienestä joukosta.
— Oikein! Kun Morris-Jeoa ei enää ole, on Tai-Kian-Jeo teitä kiittävä. Kongon ja Gordonin miehet, Tshung-Kingiin! Lian-Tsao jää miehineen voimakoneelle. —
* * * * *
Neula oli luiskahtanut kädestäni. Korvissani soivat yhä Ree-Kianin ylpeät sanat:
— Kun Morris-Jeoa ei enää ole, on Tai-Kian-Jeo teitä kiittävä.
Tai-Kian-Jeo! —
Tunsin La-Lin käden kädessäni. Hänen silmissään paloi huolestunut kysyntä. Pitkän tuokion tuijotin sanattomana hänen silmiinsä.
— Olemmeko joutuneet häviölle? ymmärsin vihdoin huolestuneen äänen toistelevan.
— Häviölle? Ei, Ree-Kian on voitolla. Mutta hän on unohtanut, että Tai-Jeo olen minä. Suuri armias Kaikkeus, mies, joka on surmannut suuren Masonin!
Vavahdin. Koneessa kipinöi voimakas kontakti. — Mitä se sanoi —?
— Kaikki lentueet — Tshung-Kingin — Lunan — Austrian — Ontarion — — kaikki lentueet - Tshung-Kingin — Lunan — Austrian — Ontarion — — Kongon-Gordonin joukot tuhottu. Ree-Kian matkalla Tshung-Kingiin. Virta katkaistaan puolen hetken kuluttua. Kaikki polttajat lähimpään varjoon. Tämä on suuren Tai-Morris-Jeon määräys —
Siis se jo tiedettiin. Tällä neljänneksellä sen tiesivät jokaisen Piirin joukot. Ja tällä hetkellä lentueitten kärjet kääntyivät asemilleen.
Toitotus katkesi. Olin sysännyt neulan juoksuun Ree-Kianin joukkojen piti olla jossakin Toisen ja Kolmannen Piirin rajalla.
Pimeys oli syvimmillään. Pohjoisessa kimmelsi Otavan kaaritähti. Siitä oikealle leimahteli tavantakaa heikko valoviiva.
Ah! Se ei ollut Ree-Kian. Se painalsi etelään, häilytteli satoja valokieliään ja — pysähtyi äkkiä valottomaksi haamuksi.
Ymmärsin sen liikkeen. Sen oli tavoittanut Tshung-Kingin määräys.
Odotin sen tuossa tuokiossa porhaltavan itään. Mutta sitä se ei tehnyt.
Sen heijastajat leimahtivat yhtenäiseksi valosuihkuksi, ja suihkun
kärki suuntautui loivasti maahan.
Vasta sen seuraava liike pani eloa neulaani. Lentueen äkkiarvaamatta hyökätessä alailmoihin havaitsin valosuihkussa suuren siipisikermän. Vihollisen lähetessä se näytti tahtovan nousta sen yläpuolelle, mutta samassa silmänräpäyksessä hyökkääjä olikin painunut ahtaaseen kaareen ja käänsi nyt keulansa suoraan länteen.
Epämääräisten äänien kuuluessa helvetillisen siipisuhinan kiitävästä kaaresta leimahti sarja tulikieliä ja nouseva lentue jätti jälkeensä kipinöiviä kekäleitä, jotka tuli viivaa piirtäen syöksyivät maata kohti.
— Austria! kuului Ree-Kianin rohkaiseva ääni. — Näitte, toverit, kuinka se meitä pelkäsi. Tshung-Kingiin! Ajakaamme sitä takaa!
Se oli kiivasta lentoa. Austrian polttajajoukko lasketteli itäkaakkoon, selvästikin Gordonia tavoitellen, ja Ree-Kianin lentue kiisi pitkänä nuolena sen kintereillä.
Kerran pari näin edellisen väläyttävän heijastajillaan takaa-ajajain parvea, ja sitten jälleen sen viuhka valahti kulkusuuntaan.
Ja yhtäkkiä se sammui.
— Toverit! tärisi Ree-Kianin ääni. — Suuri Kaikkeus on antanut
Tai-Jeon polttajat käsiimme. Voitto on meidän!
Sitä ei saattanut epäillä. Austrian lentue oli väsähtänyt kesken kulkuaan ja laajaan luovien sen siivet painuivat maata kohden. Tuskin se oli maaperän tavoittanut, kun jo Ree-Kianin parvi kieppui sen yläpuolella ja uhkaavasti laskeutuen väläytti harvoja valojaan sen voimattomien koneiden yli.
Kuului riemu ilmasta, sadatusten mylvinä maasta. Valosuihkuun kohosivat sadat vääristyneet kasvot, ja lukemattomat kädet vääntelehtivät yllätyksen hämmingissä.
— Austrian miehet! jyrisi Ree-Kianin ääni. — Kaikkeus on ottanut teiltä kontaktin ja siroittanut teidät tankojemme maalitauluksi. Rukoilkaa, että ääretön Avaruus ottaisi teidän kurjat sielunne hoiviinsa, aineenne ei enää tule näkemään nousevan auringon terää.
Kotvan aikaan ei epätoivoisten valitusten lomasta voinut sanaakaan erottaa. Mutta vihdoin ulvahti kuin yhteisestä kauhusta kehittynyt huuto:
— Teillä on kontakti! — Teillä on kontakti!
— On. Ja meidän kontaktimme ei petä meitä, nauroi Ree-Kian. —
Ulos siivistänne, polttajat! Morris-Jeo ei enää voi teitä suojella.
Tai-Kian-Jeo on oikea Tai-Jeo.
— Armoa! — Armoa! rukoili uhattujen lauma. — Kaikkeuden nimessä, oi suuri Tai-Kian-Jeo, me olemme sinun henkesi orjia. Käske meitä —
Mutta äänet kiihtyivät epäselväksi ulvonnaksi. Ree-Kianin kolmisenkymmentä polttotankoa kylvi leimahduksen kuolemaa koneensa jättäneiden yli. Ja vajaan neljänneksen kuluttua vain siipien varjossa liikahteli jäsen, jonka omistajalta kauhistus oli riistänyt kyvyn totella suuren voittajan armotonta käskyä.
— Alas, toverit! kuului jälleen Ree-Kianin ääni. — Me tarvitsemme heidän tankonsa. Lyökää hengiltä ne roistot. Tai-Kian-Jeo ei tarvitse Morris-Jeon polttajia.
— He ovat kansaa, olin kuulevinani jonkun sanovan.
— Kansaa! vastasi Ree-Kianin terävä ääni parven laskeutuessa maahan.
— Kuka puhui kansasta?
— Minä, Sara-Kao, sanoi mies astuen ulos koneestaan. — Olen ollut kaksitoista kierrosta Morris-Jeon polttajana ja silti aina himoinnut kansan vapautta.
— Sara-Kao! tärähti Ree-Kianin ääni. — Kansa voi vapautua vasta silloin, kun Morris-Jeon viimeinen polttaja on poltettu. Sinä olet ollut yksi niistä.
Ja ennenkuin onneton oli astunut askeleen, oli Ree-Kianin tangosta lähtenyt lieska tehnyt hänen paikkansa tyhjäksi.
— Toverit! kuulin Ree-Kianin äänen. — Kenellä teistä on jotakin sanomista?
Ei hiiskahduskaan särkenyt hiljaisuutta.
Seuraavassa tuokiossa suljin silmäni. Kuin mielipuolet ryntäsivät voittajat voimattomien koneiden lomaan, ja säälitön teurastus puristi ilmoille korviasärkevän valituksen.
— Tshung-Kingiin, toverit! Näettekö pilven tuolla pohjoisessa? — Se on Austrian lentue. Saakoon se loput aseista. Eläköön kansa! — Eläköön Tai-Kian-Jeo!
Väenkö keuhkoista tuo viimeinen niin valtavana toistui? Vai verikö korvissani surisi?
— La-Li! huudahdin neulan hellittäen. — Kansa on saanut uuden Tai-Jeon. Jeon, jonka käsi on raskaampi kuin konsanaan Morrisin. Suuri armias Kaikkeus, niin ei saa käydä!
Sieppasin hänen värisevän ruumiinsa syliini, puristin sitä rintaani vasten ja hain sanoja riehuville ajatuksilleni.
Mutta ennenkuin sanoja löysin, tärisi korvakalvollani toisen sanat:
— Kaikki lentueet — Austrian — Lunan — Ontarion — — kaikki
lentueet — Austrian — Lunan — Ontarion — — kaikki lentueet —
Austrian — Austrian — Austrian — — Joo-Keen joukoilla oma virtansa.
Tshung-King vaarassa. Nostamme voimaa. Kaikki lentueet Tshung-Kingiin!
Tämä on Tai-Morris-Jeon määräys —
La-Li sylissäni sysäsin neulan neutraaliin. Tajunnassani takoi yksi ainoa jakamaton ajatus.
— La-Li! sanoin kiidättäen häntä vaunua kohti. — Suuri Kaikkeus auttakoon sinua ja minua! Täällä me emme enää viihdy.
— Mihin, Lao-Koo?
— Tshung-Kingiin! —
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Minun tahtoni Ree-Kianin ruumiissa
Vaunu pyyhälsi uudella vauhdilla. Kiskokitka päästi tuolloin tällöin parkaisun, joka vihlaisi korvaani kuin Austrian polttajain kuolinhuuto. Vaunun unettavassa valossa La-Li oli kyyristynyt polvieni väliin ja hänen silmänsä paloivat sisäisen jännityksen tulessa.
— Lao-Koo, kuiskasi hän tavantakaa. — Vieläkö kauan?
— Ei enää, toistin tarkaten matkanmittaajaa.
Ja silloin hänen huoahtava rintansa lämmitti palelevaa ruumistani.
Puolimatkan sivuutettuamme minut valtasi kouristuksentapainen levottomuus. Ja samalla jäytävä epävarmuus tunkeutui tajuntaani: Mitä olinkaan tehnyt? — Mihin olinkaan ryhtynyt? Päättyihän tunneli jossakin Tshung-Kingin seuduilla, ja luonnollisestikin sen suu oli tukossa.
Mutta jollei ollut? Se ajatus minua vielä enemmän pöyristytti.
Ja silloin vilahti jälleen tajuntani pohjalla huima ajatus. Eikö se sittenkin saattaisi onnistua! Ja jos ylimalkaan jotakin mahdollisuutta oli, oli minulla ainoastaan tämä.
Hitto vie, sellaiseenko olin pannut toivoni? Niinkö hataran ajatuksen olin antanut karkoittaa itseni turvallisesta olinpaikastani? Ja La-Lin!
Pusersin tuon rakastetun olennon lähemmäksi itseäni.
— Suutele minua, Lao-Koo! pyysi hänen silmiensä kostea kiille.
Ja minä suutelin — aatokseni kiihtyvästi yllyttäessä: Tai-Lanen osasit, suuren kaivoksen valvojan valtasit, uskalla, Tai-Kee! —
Viimeinen neljännes oli menossa, viimeinen viidennes suoltui taaksemme; kiskokitka ulisi pitkänomaista valitusvirttään. Ulokkeiden mustien suiden vilahtelu oli käynyt taajemmaksi, muinaisuuden puhelinpylväinä ne viskautuivat ohitsemme — ja kontaktin kipinä virranimijällä pihisi yhtenäisenä, vihaisena lieskana.
— Vieläkö kauan? kuiskasi La-Li.
— Kahdeksan astetta, sanoin vilkaisten osoittajaan.
— Meillä oli kammiomme, tuli väristellen, — oli lepoverkko, oli ravintoa —
— Ja rakkautemme, La-Li, lisäsin kiihkeästi. — Se on meillä vielä jäljellä. Kansalla, jos Ree-Kian voittaa tai ei, ei ole muuta kuin kuolema ja kaivokset.
— Lao-Koo! Minä pelkään. Jospa edessämme, tuolla pimeässä, on seinä —
— La-Li! Viimeisellä asteella hiljennämme vauhtia. Katsos, nyt on enää vain kuusi.
Äkillisessä hellyyden puuskassa nostin hänet kokonaan syliini, sivelin hänen kauniita olkapäitään, ja ihoni imi hänen pehmeätä lämpöään.
Silloin se tapahtui. Kontaktissa naksahti, pohjaton pimeys nielaisi katseeni, ja kitkan parkuna väsähti kuolevaan kitinään.
Vasta viimeisen äänen sammuessa tunsin La-Lin epätoivoisen kouristuksen kaulallani. Sydämemme sykähtelivät säännöttömin tempauksin.
— La-Li! sanoin epämääräisen aavistuksen vallassa. — Tshung-King on jälleen katkaissut virran.
— Ja me elämme vielä?
— Elämme, La-Li. —
* * * * *
Tuokion kuluttua se pälkähti päähäni. Pimeys tuntui huokuvan sitä joka puolelta. Olihan jo kulunut runsaasti kolme hetkeä siitä, kun jätin Ree-Kianin Toisen Piirin etelärajalle; kenties hän nyt jo oli Tshung-Kingissä — ja kenties juuri hän oli tehnyt sen, mikä äsken oli sammuttanut valon ja seisauttanut vaunumme keskelle valtatietä.
Suuri armias Kaikkeus, kenties Austrian rajalla aloitettu verilöyly jatkui tällä hetkellä Tshung-Kingissä!
See-Sean haamu ilmestyi kauhun vääntämine kasvoineen silmieni eteen.
— La-Li! sanoin äkkiä tietäen, että oli uskallettava juuri se, mitä epäilin. — Tohditko jäädä tähän pimeyteen aineeni vartijaksi? Jos jokin vaara uhkaisi, niin sinä tiedät, miten on meneteltävä.
— Lao-Koo, sanoi hän, — ethän viivy kauan?
— Voin palata piankin. Mutta jos viivyn, en viivy kauempaa kuin että ruumiisi sen ravinnotta kestää. Tahdotko?
— Oi, tahdon. Suutele minua kerran, Lao-Koo. Ja La-Lin kuuma suutelo huulillani vaivuin hänen syleilyynsä — sieluni halatessa pois aineesta, joka ei kyennyt sitä seuraamaan.
Vavistus ensin vastusti sieluni irtautumista. Sitten — hien kihotessa ruumiilleni — tunsin tahtoni pääsevän voitolle.
* * * * *
Mitä? Olinhan kuulevinani ääniä! Tämähän oli suuri Tshung-King, ja ympärillänihän oli liikettä, huminaa, huutoja. Mutta missä kaikki sen valot, sen kemut, sen kuuluisat mässäyksen riemut! Kelmeinä hohtelivat seinät, laatat; lattiat ja laajat soikiot heittivät surullisen kajasteensa aukioille, joissa joskus näki haamuina vilisevän ihmisjoukon, joskus vain kuuli sen pelästyneen huhunnan.
Ah! Sen valot oli sammuttanut sama, joka katkaisi vaunun virran! Nyt sitä valaisi vain valkoisen metallin kuutamoinen hohde.
Vaistoni avulla hain Tai-Jeon palatsia. Tahdoin nähdä suuren Morris-Jeon tässä kurjuuden kaupungissa, tahdoin kuulla hänen äänensä tämän hämmentävän sekasorron keskellä.
— Se on katkennut, osui korvaani. — Tai-Dana toivoo voivansa sen korvata uudella yhdistäjällä.
— Armias Kaikkeus! Ja sillä välin orjat anastavat laitoksen ja polttavat jokikisen miehemme. Tai-Hudson, ilmoita heille, että räjäytämme ilmaan ravintokeskuksen!
— Bei-Woo vei jo sanan Tai-Maralle. — Sano, että räjäytämme maa-aukot!
— He eivät sitä usko, oi suuri Tai-Jeo.
— Eivät usko! Kautta Kaikkeuden, me teemme sen, Tai-Hudson; ja silloin on nouseva aurinko mässäävä heidän aineessaan. Paljonko heitä on, Tai-Hudson?
— Satatuhatta. Ontarion joukot puuttuvat vielä. Meidän vahinkomme on kuusituhatta polttajaa.
— Ja heillä on aseita?
— Ovat riistäneet ne meidän väeltämme. Kuule, se on heidän siipiensä suhinaa! Katsahda kontaktiin, oi suuri Tai-Jeo! He parveilevat Tshung-Kingin aukkojen yllä, ja heidän siipiensä ääni sanoo, että virta on valtava. Armias Kaikkeus, sen valtavuus juuri pani Tai-Danankin jännittämään korkeimpaan. — Ah! Se palaa jälleen! — Se palaa jälleen!
— Suuri Kaikkeus! huoahti Morris-Jeo ja huikaisevassa valaistuksessa hänen vartalonsa suoristihe lepoverkon jousteelta.
Sitä riemua, mikä tässä silmänräpäyksessä ympäristön täytti! Se kumpusi kammioitten hohteesta, käytävien pohjilta ja sokkeloiden lukemattomista aukoista. Ja se paisui jylinäksi, joka seiniä uhaten vieri kaarevien valtateiden suihin ja hirvittävästi mylvien tunkihe kaukaisimmankin Tai-palatsin sisimpiin soppiin.
— Me lyömme ne takaisin! — Me lyömme orjat maahan! raikui joka puolelta huutoja, ja tuhannet silmät töytäsivät Jacksonin putkien kimppuun saadakseen olla todistajina suuren kapinan kukistamisessa.
Mutta sen kukistaminen ei ollut suurella äänellä tehty. Silmäys Tshung-Kingin aukkojen yläpuolelle ajoi kauhistuksen minunkin sieluuni. Auringon nousunuolujen jo leimutessa itäisellä taivaalla kaupungin yllä ajelehti valtava siipipilvi, joka renkaanmuotoisena jättiläishaamuna pysytteli juuri lentoonpyrähtäneen polttajaparven niskalla.
Se oli uhkaava näky. Ei yhdenkään polttotangon välähdys leikannut hämärää, eikä ainoankaan siiven kiidäntä särkenyt näennäistä lepoa. Mutta juuri tuossa ylenmääräisessä levollisuudessa saattoi tuntea tilanteen kohtalokkaan merkityksen.
Äkkiä ylhäältä kajahti voimatorven ääni.
— Tai-Mara! törisi se. — Sinä näet, että aurinko nousee. Ratkaisu on käsissä. Sinulla on kymmenentuhatta polttajaa, jotka kauhu on lyönyt kelvottomiksi; minulla on satatuhatta siipeä, ja auringon edellä näen Ontarion joukon saapuvan.
Vavahdin. Ääni oli Ree-Kianin. Ja samassa vastasi Tai-Maran torvi:
— Sinulla on satatuhatta, kurja kapinoitsija. Mutta samassa, kun teet hyökkäyksen, räjähtää ravintokeskus, ja Tshung-Kingin aukot tukkeutuvat silmäisi edessä. Edellisestä on seurauksena, että orjat yli maapallon kuolevat pikaisen kuoleman, ja jälkimäinen jättää auringon silmälle alttiiksi sinun satatuhatta siipeäsi.
— No hyvä, törähti ylhäältä. — Kaikkeus saa sen ratkaista!
Samassa tuokiossa pilvi alkoi liikehtiä. Kahtia hajautuen se laskeutui valtavina puoliympyröinä pohjoiseen ja etelään, ja huikean siipipärinän täyttäessä ilman ne hyökkäsivät kumpikin suunnaltaan kipinöivään polttajasikermään.
Se oli puistattavaa. Sateena valahti sadoittain siipiä maata kohti. Oli vaikea sanoa, mikä niistä keikkosi töytäykseen, mikä kipinän lieskasta paikkansa jätti.
Yläilmoihin kaartuneet ketjut käännähtivät ja töytäsivät uuteen hyökkäykseen. Nyt ne tekivät sen tarkoin lasketun välimatkan päästä. Perätysten ne leikkasivat täsmälleen saman ilmatason, ja kahdesti karisi puolustajain parvesta liekehtivä siipisade.
— Virtaa! huusivat päälliköt, — enemmän virtaa! Meidän tulemme ei heitä tavoita!
Mutta vielä neljä kertaa syyti hyökkääjäin lieska kuolemaa heidän parveensa, ennenkuin puolustajain kipinä ylettyi tarpeeksi korkealle. Silloin Ree-Kian porhalsi syrjään, ja minä näin hänen tuokion keinuvan samassa pisteessä.
Arvasin oikein. Hän oli keskustellut Mena-Loan kanssa. Sillä juuri kun jälleen parisataa siipeä syöksyi maata kohti, huusi hänen torvensa:
— Toverit! Elkää pelätkö! Tai-Mara maksaa sen kohta kymmenkertaisesti.
Ja uhkaavan pilven vetäytyessä yhä ylemmäksi sen reunasta tuiskahti äkkiä vihainen tuli, joka leveänä viuhkana tapasi Tai-Maran lauman ja syöksi kolmanneksen sen siivistä kekäleinä pimeälle tantereelle.
Silloin Tai-Maran joukko alkoi liikehtiä. Saattoi nähdä, että se halasi maa-aukkojen suojaan. Tuokion ajan sen hirvittävä huutelu ylitti ylhäältä tulevan riemun, mutta sitten se katkesi Tai-Maran ääneen:
— Polttajat! Tai-Dana lisää voimaa! Suuren Morris-Jeon silmä seuraa teitä palatsin näköputkesta. Me ajamme ne yläilmoihin ja auringon noustessa livahdamme aukkoihin.
Vielä kerran yritti kauhu muuttua riemuksi. Mutta tekemällä tehty mieliala ei jaksanut innostaa toimintaan. Silloin Tai-Maran siipi suhahti joukkojen yläpuolelle.
— Morris-Jeon miehet! kuului jälleen. — Jos häädämme orjat, odottaa teitä kaikkia elinkautinen lepo ja Tai-luokan edut. Tshung-Kingin kammiot ovat teidän käytettävissänne, ja sen pehmeäihoiset naiset valuttavat hyytelöä teidän huulillenne. Suuri Tai-Jeo on kuullut lupaukseni; seuratkaa minua, miehet!
Se teki vaikutuksensa. Kuin yhtenä siipenä pyrähti parvi liikkeelle, ja äänekkään ilomylvinän huumatessa mielet valtava joukko taajeni korkeuteen. Ree-Kianin yhtyneiden rintamain itäistä kuvetta valeli nousunuolujen puna, ja tuokion kuluttua koko mahtava armeija kylpi auringon leimuavassa kilossa.
— Se pakenee! — Se pakenee! jyrisi Tai-Maran joukkojen riemu. —
Meidän tulemme voittaa sen! - Tai-Dana! — Tai-Dana!
Ja tosiaankin tuo viimeinen oli paikallaan. Tai-Dana oli tehnyt ihmeitä. Siipien surinasta sen kuuli, kipinän pitkästä kaaresta sen ymmärsi. Ja silmäys Tshung-Kingin huikaiseviin valoihin totesi, että voimakoneessa oli hirvittävä ylipaine.
Armias Kaikkeus! Onnistuisiko Tai-Maran juoni? Tuokion ajattelin
Morris-Jeon ainetta, ja se ajatus minua huikaisi.
Entä Ree-Kian? Voisihan hän paeta auringon edellä!
Silmänräpäyksen ajan minua lohdutti se ajatus. Sitten sen kauhistuen hylkäsin. Miten kävisi silloin suuren yrityksen? Laskuun mennessä Morris-Jeo riistäisi kansalta ravinnon, sulkisi Tshung-Kingin aukot ja laittaisi siivettömän polttotangoston syytämään lieskaa ryntääjiin. Nyt hän sen tekisi, kun tajusi kapinahankkeen laajuuden.
Vavahdin. Sieluani puristi merkillinen tunne. Mitä oli tämä jyrinä? —
Eikö se ollut valtavan paukahduksen kaikua?
Silloin sen ymmärsin. Allani häämöitti valoton maa, ja ylhäältä painui vimmatusti kihisevä siipisikermä sitä kohti. Sadatusten helvetillinen kuoro voitti kaiken ennen kuulemani ja sen sieluna ja lähteenä olivat siitä aika-ajoin eroittuvat sanat:
— Aukoille! — Aukoille! — Voimakone on räjähtänyt! — Aukoille! —
Aukoille! —
Ja siinä tuokiossa tajusin, ettei tuo järjettömästi ämpyilevä lauma koskaan aukkoihin ehtisi. Ylhäältä, auringon kilosta, oli Ree-Kianin armeija kahtena uhkaavana pilvenä alkanut painua sen kimppuun.
Minun hetkeni oli tullut.
Ree-Kianin läntisen sivustan hipaistessa maan pintaa oli hänen siipensä jättäytynyt joukon jälkeen.
— Polttakaa! tärisi hänen huutonsa. — Polttakaa kaikki!
Siilon ei minua enää huolettanut hänen putoamisensa vaara. Silmänräpäyksen ajan sitä toivoinkin. Mutta sitten tajusin, ettei ruumiiton henkeni olisi kyennyt hallitsemaan hurjistunutta joukkoa.
— Ree-Kian! sanoin äkkiä. — Tshung-King on jo voitettu. Peruuta polttokäsky!
Hänen kätensä vavahti, ja siipi menetti tuokioksi tasapainonsa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, parin miehenmitan päässä maasta, hän oli jälleen koneensa herra ja kiroten hän pakotti sen nousuun.
— Kuka käskee minua? murisi hän ikeniensä lomasta. — Jos se olet sinä, Masonin irtautunut henki, niin tiedä, että elämä kerta kaikkiaan on sellainen. Sinä olit nero ja sinä voit olla levollinen tietäessäsi tehneesi tehtäväsi; mutta sinä tiedät myöskin, ettei sinusta koskaan olisi voinut tulla hallitsijaa. Siihen olit liian pehmeä —
— Vaikene, Ree-Kian! katkaisin järeästi. — Minä olen Tai-Kee, ja ennen laskua olen ainoa käskijä. Käske takaisin väkesi! Tshung-King on voitettu! Voittaja ei murhaa!
— Lunarian sokeus! — Enkö minä ole Tai-Jeo! kirosi Ree-Kian. —
Toverit! Tai-Kian-Jeo on käskenyt —
— Ree-Kian! Pysyttele alhaalla! tiuskasin hänen yrittäessään joukkojensa perään. — Kautta Kaikkeuden, muuten voi koneesi pudotessaan murskata sinut! Sinä et tahdo minua totella; no niin, totelkoon siis aineesi henkeni pakotusta.
Kuulinko kirahduksen? Keskitin koko voimani määrättömään kiukkuun. Tuolla jännitetyllä kädellä tahdoin pidellä pystyohjaajaa, noilla raakuutta säihkyvillä silmillä seurata joukkojen etenemistä.
Ah! Eikö kone leiskahtanut nurinniskoin! Eikö nuolujen punaama taivas tuolla uhaten syöksynyt vastaani!. Tuon uppiniskaisen puudunnan noissa voimakkaissa käsivarsissa täytyi laueta.
Ja se laukesi, ikäänkuin sen seisahtunut veri olisi jälleen alkanut kiertää. Ja sekunnin pimeyden jälkeen, silmäni näkivät taivaan helakan värin.
— Ree-Kian! kangisteli sanani Ree-Kianin omalla kielenkannalla. — Kunnia sinun aineellesi. Nyt on kansa sinun saastaisesta suustasi kuuleva oikean Tai-Jeon tahdon.
Hirvittävällä voimanponnistuksella olin saanut tasapaino-ohjaajan käteeni. Seuraavassa tuokiossa siipi teki äkkileiskahduksen, taivas pakeni silmistäni, ja hämärä maa karkasi vastaani äkisti selvenevänä temmellyskenttänä.
— Helvetti! sähähti huuliltani, ja samassa oli korvani kuulevinaan vahingoniloisen naurun.
Se kirous oli pelastukseni. Sama tahdonponnistus, joka siinä silmänräpäyksessä oli tunkenut Ree-Kianin hengen kokonaan aineestaan, salli myöskin käden sysätä pystyohjaajan kampea. Ja siipi tärähti voimakkaaseen jarrutukseen, muutaman miehenmitan päässä aukoilla taistelevasta polttajasikermästä.
— Kansa! huusin hien kylmetessä värisevällä ihollani. — Taistelu on päättynyt! Sallikaa Tshung-Kingin polttajain aseettomina vetäytyä aukkoihin. Kongon ja Gordonin miehet, te, joiden nouseva aurinko ei salli palata piireihinne, seuraatte heitä. Austrian ja Lunan joukot yhtyvät saapuvaan Ontarion väkeen ja kiitävät auringon edellä naistensa ja lastensa pariin.
Kuhaus kävi läpi valtavan lauman. Ei ainoakaan käsi estänyt aukkoihin suoltuvia polttajia. Mutta kuhauksen palatessa liikkumattoman armeijan liepeiltä eroittui siinä kuumeinen kysyntä, joka äkisti paisui jyriseväksi huudoksi.
— Sinä olet Tai-Kian-Jeo! — Ja kuitenkaan sinä et puhu niinkuin hän! oli sen ajatus.
— Oikein! huusin. — Tai-Kian-Jeo ei puhu näin. Ja siksipä juuri Tai-Kian-Jeoa ei enää ole. Kansa! Kymmenen kierrosta sitten suuri Kaikkeus antoi teille Tai-Joonin, Tai-Masonin ja Tai-Ree-Kianin; kymmenen kierrosta sitten te suuressa ahdistuksessanne Tai-Joonin neuvosta huusitte Joo-Keen, Liau-Joon pojan, uudeksi Tai-Jeoksi. Nyt — Tai-Joon on kuollut, Tai-Masonin on kaatanut Ree-Kianin kunnianhimoinen käsi; mutta Joo-Kee, Liau-Joon poika, elää ja hänen henkensä, samoin kuin se pakotti kaivoksen Tai-Lanelta valkoisen metallin, on nyt häätänyt Ree-Kianin hengen aineestaan ja puhuu teille hänen keuhkojensa voimalla. Toverit! Kaikkien Piirien kansa! Teitä ei hallitse Tai-Kian-Jeo, teitä ei hallitse Morris-Jeo, teitä hallitsee Tai-Kee-Jeo, missä aineessa hän eteenne ilmenneekin.
Minä tunsin sen. Helpotuksena se valahti valtavan joukon sydämeen ja riemuna se siitä ilmoille kumpusi.
— Tai-Kee-Jeo on meidän Tai-Jeomme! tärisi se, kuin valtavana laineena lauman yli vyöryen, ja joukkuepäälliköiden äkkiä pyrähtäessä ilmaan hiveli korvaani huuto: — Sinua tahdomme totella, oi suuri Tai-Kee-Jeo!
Auringon lieska tavoitteli jo keskitaivasta, itäinen taivaanranta paloi liekehtivänä oranssina ja aika-ajoin valahti lukemattomien siipien liudalle kimmellys, joka hohteli kuin Lunan sora uuden louhoksen vieremässä.
— Toverit! sanoin taivaanpaloa osoittaen. — Näen tuolla Ontarion joukkojen haamun. Ilmoille, Lunan ja Austrian miehet! Kun virta heikkenee, on teidän tyytyminen vanhoihin pohtimiin. Sanokaa kansalle kaikkialla, mitä olette kuulleet ja tehneet. Kongon ja Gordonin väellä valloitan Tshung-Kingin, ja Kaikkeus sallikoon sen onnistua ilman polttotangon lieskaa! — Aukoille, toverit!
Siipien surina oli suurenmoinen. Mutta kohta sen ylitti aukoilla yltyvä meteli. Tuossa tuokiossa Ree-Kianin puoli-Jacksonin neula värisi voimakeskuksen pisteessä. Ja lentäjäparven kohdatessa Ontarion veljet korkealla auringon nuolussa katseeni tapasi Masonin pyhätön ja kontaktikoneen takana vaanivan Mena-Loan jännittyneet kasvot.
Nuolena hän syöksähti koneen hattuun.
— Mena-Loa! sanoin. — Sinä kuulet Ree-Kianin äänen.
— Minä kuulen, herra.
— Mutta hänen äänensä takana tunnet Tai-Keen tahdon.
— Ah, suuri henki —
— Niin. Samoin kuin Ree-Kianin polttotanko tuhosi Tai-Masonin ruumiin, on Tai-Keen henki tehnyt Ree-Kianin ruumiin tahdottomaksi orjakseen. — Monessako millissä on voima, Mena-Loa?
— Neljässäsadassa, oi suuri henki.
— Laske se kahteensataan.
— Tshung-Kingin tasalle?
— Tshung-Kingin tasalle, Mena-Loa.
— Minä teen sen, oi suuri henki, tuli viipyen.
— Ja minä tiedän, että sinä teet sen heti, sanoin katkaisten kontaktin.