NELJÄS LUKU
Matematiikkaa ja koneoppia
Tästä hetkestä lähtien elämäni kokonaan muuttui. Tai-Joon kertoili minulle yhtä ja toista tästä maailmasta, ja Rai-Sun seurasi kintereilläni kuin muinaisen maailman uskollisin koira, ollen valmis pienimmästäkin viittauksestani astumaan eteeni ja onnesta loistavin silmin täyttämään toivomukseni. He olivat opettajiani, kumpikin tavallaan, ja kuitenkin tunsin olevani heidän herransa ja päällysmiehensä.
Toisinaan tämä asiaintila minua suorastaan kiusasi. Ja välistä saattoi tapahtua, että sain palavan halun heittäytyä suojelijani jalkojen juureen ja huudahtaa: "oi Tai-Joon, sinä joka olet niin viisas, käske sinä!" Mutta tällainen huonommuuden tunne tukehtui aina alkuunsa, sillä Tai-Joonin nöyrän katseen kohdatessani ylemmyyteni tuossa tuokiossa palasi oikeuksiinsa.
Mielityönäni oli syventyvä ihmeellisessä hatussa silmäini eteen avautuvien seutujen ja näköalojen tarkasteluun. Tai-Joon silloin aina loikoi vierelläni ja kuljetti koneen neulaa pallon tiheään ruudutetulla pinnalla.
— Tämäkö on Maa? olin ensi kokeella huudahtanut. En tuntenut siinä ainoatakaan maanosaa, en ainoatakaan merta, saatikka järveä, jokea, vuoriryhmää tai kaupunkia.
— Tämä, sanoi hän. — Suuri katastroofi ja maannousu ovat karttaa jonkun verran muuttaneet. Sitäpaitsi tekee neliöjako sen sinulle vieläkin oudommaksi.
— Neliöjako?
— Niin, nuo viivat. Katsohan. Tämä pallo on jaettu kuuteen n.s.
Piiriin, jotka osapuilleen vastaavat muinaisia maanosia. Siinä on
kuitenkin se ero, että Amerikan nyt jakaa polttopiiri kahtia. Siis:
Aasia, Eurooppa, Afrikka, Austraalia, Etelä-Amerikka, Pohjois-Amerikka.
Ja sitten —
— Niin?
— Tämä on matematiikan aikakausi. Paikanmäärääjänä on pituus- ja leveysasteitten muodostama asteneliö. Katso tätä kiinteätä osoitusneulaa. Sinä pyörität palloa päästäksesi esim. Gordoniin, joka on Kolmannen Piirin hallituskaupunki. Nyt neula raksahtaa, pysähtyy — ja numerotaulun vasen silmä osoittaa "3—73". Samoin, jos tiedät hakemasi paikan piiri- ja neliönumeron, voit tätä kampea kiertämällä, kunnes "silmä" osoittaa toivotun numeron, saada neulan kulkemaan haluamaasi pisteeseen.
— Entä sitten? Onhan neliöaste paikoin aika suuri!
— Polttopiirin lähistöllä satasen neliöpenikulmaa. Mutta katso edelleen! Tässä lähinnä kättäsi näet toisen neulan ja sen alla kämmenesi suuruisen neliön.
— Ah!
— Se on tarkkausneula, poikaseni. Niin pian kuin pallon osoittaja on pysähtynyt jollekin neliölle, on saman neliön suurennuskuva livahtanut tarkkausneulan alle. Ja tämä kuva on juomutettu minuutteihin, sekunteihin —
— Ah! Mutta tämähän on —
— Kuivaa maantiedettä. On. Mutta selvää se on; ja sehän on pääasia.
Minä tunsin innostuvani.
Ja silloin Tai-Joonkin intoutui opetuksessaan.
— Paina tuota osoitusneulan hakaa, sanoi hän ohjaten kättäni. — No niin, nyt sen kanta on yhden normaaliasteen kohdalla. Normaaliaste on suunnilleen yksitoista penikulmaa. Ja se merkitsee, että jos nyt pistät pääsi tähän hattuun, näet maanpinnan yhdentoista penikulman päästä, siis jo suuripiirteisenä karttana. Mutta nyt — pinnistä silmäsi tiukasti näkölaattoihin! — on etäisyys kymmenen astetta, kaksikymmentä — viisikymmentä — sata — sataviisikymmentä —
— Ah, Tai-Joon! minä alan nähdä —
— Kaksisataa — viisikymmentä.
— Onko tämä Maa?
— On. Lähes kolmentuhannen penikulman päästä katsottuna. Mutta tutkihan tarkkaan — hyvin tarkkaan.
Siinä silmänräpäyksessä en enää ollut tietoinen Tai-Joonin läsnäolosta. Näköjään oudon, valtavan, vasemmalta reunaltaan valaistun pallon pinnalla aloin tuntea vanhan Maan ääriviivat. Ensin keksin Afrikan läntisen rannikon, sitten Tibetin tutun ylängön ja vähitellen määrittelin maanosain entiset rajat niin tarkoin, että lopulta itseänikin ihmetytti, kuinka olin antanut tuon moniliepeisen mannermaa-vaipan aluksikaan pettää silmiäni. Sisämeret, järvet ja joet olivat kadonneet, kaikki viisi maanosaa muodostivat yhtenäisen mantereen, joka pohjoisnavan ahtaasta jääpiiristä lähtien kurotti kolme kärkeään etelänapaa kohti. Eurooppa, Aasia, Afrikka ja Austraalia olivat sulaneet mahtavaksi möhkäleeksi, johon etelässä Intianmeri teki tylpän lahdelman ja idässä Tyyni meri vielä pistihe Japanin eteläiseen kärkeen. Austraalia läheisine saariryhmineen oli yhtynyt kolmeksi niemekkeeksi, joista keskimmäinen uhmaten läheni Amerikan länsipäätä. Ja Amerikka levitti mahtavana pintaansa päiväntasaajalle asti, mutta siitä se kapeana kaistaleena jatkui itään ja etelään, kosketti mutkan kohdalla Afrikan läntisintä pituusastetta, sysäsi kolmionmuotoisen päämassansa etelänavalle ja viskasi kuin vihoissaan pitkän, käärmemäisen kielekkeensä Austraalian uhmaa torjumaan. — Tässä oli laajeneva manner sodassa kutistuvaa valtamerta vastaan, jopa voitokkaassa sodassa, sillä edellisen taajentaessa rintamaansa jälkimäinen oli jo hajonnut kahtia, ja sen heikompi osa, luoteesta kaakkoon puolentoista tuhannen penikulman pituinen Tyynenmeren suikale, nykyinen Pieni vesi, uhkasi pian eristäytyä suljetuksi sisämereksi.
— Entä joet? huudahdin johonkin tunteeni purkaakseni.
— Joet! Mitäpä kuiva kuori lasku-uomilla tekisi! Mitä yö yrtteihin hikoo, sen päivä noustessaan nuolee.
— Mutta tämähän on kurjaa! huudahdin. Ei jokia, ei järviä, ei rehoittavaa kasvullisuutta, ei eloa antavaa eläinkuntaa. Surkuttelen tätä maailmaa, surkuttelen sydämestäni.
Tai-Joon naurahti.
— Ja miksi surkuttelet? Ainoa, mikä tässä maailmassa on surkuteltavaa, on se, että ihmisen täytyy kumartaa ihmistä, miehen vapista miehen edessä ja itsekunkin tuntea, että maailman ainoa eläin, ihminen, ennen Avaruuteen häipymistään on perinnöllisyydestään ollut tarpeeksi inhimillinen tehdäkseen itsessään luomakunnan kruunun ja veljestään juhdan, joka sitä kruunua tukehtuakseen taivaalle kohottaa. Herruus ja orjuus — niin, sehän on kaikkina aikoina ollut valtakuntain suuruuden pohjana.
Hän sihahti ilkeästi. Ja sillä kerralla en hänestä enää saanut opasta.
Toisen kerran valitin, etten löytänyt mitään muinaisen elämänhyörinän merkkejä. Kaipasin kaupunkeja, kansallisuuksien rajapyykkejä, vilkasliikkeisiä kulkuteitä ja nerokkaita kuljetusneuvoja. Hän ojensi minulle pallotangon ja sovitti pääni kontaktikoneen hattuun.
— Meillä on vain kaupunkeja, sanoi hän osoittaen pisteitä pallon pinnalla. Mihin lähdemme?
— Wieniin, sanoin kerkeästi. — Muuta tuttua en Euroopassa näe.
— Se on Austria, Toisen piirin hallituskaupunki. Hän antoi neulan kulkea. Se pysähtyi mainitsemalleni paikalle. Tuijotin panoraamaan, kunnes kuva vakiintui ja Tai-Joon virkahti:
— Näetkö jotakin?
— Karua maata, kukkuloita, laaksoja, auringonpaahteisen tasangon.
— Etkö muuta?
— En — ah, kyllä näen: joukon pilkkuja, mustia, huikaisevia ja säteileviä.
— Maltahan. — Tai-Joon kosketti neulaa. — Hae ryhmä, jossa on kuusi heijastavaa pilkkua kehässä. Joko näet? Pitäisi olla —
— Näen, näen.
— Siinä on piirihallituksen palatsi. Katsahtakaamme sisään.
Hän väänsi asteikkoviisaria. Silmänräpäyksessä maa ikäänkuin syöksyi vastaani, pilkut katosivat, ja eteeni aukeni laaja huone tahi oikeammin palatsi, niinkuin Tai-Joon oli sanonut. — Ei sanaakaan, kuiskasi hän tiukasti korvaani, — ennenkuin annan sinulle luvan puhua! Se voi maksaa henkemme, jos osumme kontaktiin. No, nyt!
Kahden vastakkaisen seinän punaisessa hohteessa erotin joukon kaikenmuotoisia kuvioita, esittäen silmäähivelevin värein minusta perin mielikuvituksellisia maisemia ja rakkausidyllejä, joista muinoin olisi ansaittu joko sakkoa tai vankeutta. Molemmille muille suunnille huone näytti päättömältä, mutta tarkemmin katseltuani havaitsin näiden seinien olevan kiilloitettua metallia, joka punaisen peilin tavoin toisti huoneen koneet ja laitteet loppumattomiin. Ihmisiä myöskin näin. Roteva, vielä nuorehkon näköinen mies lepäsi komealla, monivärisellä patjalla, ja pari nuorempaa hoiteli hänen yllään laitetta, joka kaikesta päättäen myöskin oli kontaktikone. Sivummalla venytteli ihmeen ihana nainen vuoteella pää käden varassa, ja toinen, ei hänkään ruma, solutti lepääjän mehevien huulien väliin hyytelömäistä ainetta, joka suun liikkeistä päättäen oli erinomaista herkkua. Ja puolipiirissä heidän edessään esitti joukko nuoria neitosia jonkinlaista tanssia, jota entisissä oloissa olisin pitänyt laiskanlaisena voimistelunäytteenä.
Selitin Tai-Joonille, mitä näin.
— Se mies on jälkeläiseni, piirin käskynhaltija Tai-Funke. Näetkö neulan hänen pallollaan? Mihin se osoittaa?
— Aasiaan — ei — niin sittenkin, keskelle Gobin erämaata.
— Se on Tshung-King. Mitä hän puhuu?
Koetin tarkata puhetta, mutta minun oli mahdoton päästä itse asian perille. Tai-Funke mainitsi jotakin tyydyttävästä sadosta, Lunariasta, joistakin kolmestakymmenestä, mutta pääasiassa oli hänen puheensa diplomaattisen kohteliasta: "juuri niin, oi suuri Tai-Morris-Jeo", "tapahtukoon korkea tahtosi, oi suuri henki" ja "viheliäinen palvelijasi, oi henkien ja ruumiitten suuri valtias".
— Hän ilmoittaa yrttisadon ja ehdottaa kolmekymmentä uutta uhria kaivoksiin. Kuuletko muuta?
Juuri Tai-Joonin puhuessa erotti roteva käskynhaltija kädenliikkeellä palvelijansa ja asteli levossaan herkuttelevan kaunottaren luo. Minua hieman oudostutti. Odotin, että naiset vetäytyisivät syrjään tai hyytelöntarjooja edes kääntäisi selkänsä. Mutta ei — neitoset jatkoivat tanssiaan äskeistä laiskemmin, ja nainen valutti herkkua vuoroin kummankin rakastavaisen hymyileville huulille ja katseli idylliä välinpitämättömän alamaisen näköisenä.
Tunsin eläväni jäljellä aikalaisistani.
Tai-Joon kuljetti neulaa edelleen.
Nyt näin huoneen — se oli luola palatsiin verraten —, jonka heti tunsin ennen näkemäkseni. Samalla näin joukon ihmisiä, joista monen tuttu ulkomuoto toi mieleeni elämäni ensimmäiset hetket. Se oli synnyinkotini. Mutta neula jatkoi kulkuaan. Näköala toisensa jälkeen vilahti silmäini ohitse, luola toisensa perään paljasti minulle sisuksensa — samoja kukkuloita, laaksoja, pilkkuryhmiä, samoja viehättäviä kiiltoihoisia ihmisiä, samoja koneita, koneita ja taas koneita. Ainoastaan karun maan väri vaihteli välivivahduksin keltaisesta ruosteenruskeaan, kerran punaiseenkin, ja asujamet, sekä vaaleammat että tummemmat, lepäsivät, rakastelivat tahi hyörivät toimissaan aina sen mukaan, paahtoiko päivä vai kätkikö yö erämaan helmaansa.
Näin taajan joukon maleksivan minulle selittämättömässä valonkajastuksessa öistä laaksoa pitkin.
— Yrtinpoimijoita, selitti Tai-Joon. — Heidän työaikansa on yön kaksi viimeistä hetkeä.
Näin yöllistä taivasta vasten siivekkäiden kiitelevän parvittain ja yksitellen, maahan laskevan tai aukoista lentoon pyrähtävän.
— Ainoa kulkuneuvomme, sanoi Tai-Joon. — Muinoin meillä oli mahtava tunneli verkko, mutta kuuluisan Lefrangin kapinahankkeesta lähtien se on ollut käyttökelvoton. Mitä nyt?
En vastannut. Näin lukuisan joukon pyrkivän laajojen maa-aukkojen partaille. Sysimustien avantojen sisästä olin silloin tällöin näkevinäni pilkahtavan päitä, käsiä ja jalkoja, kaikki parrasta tavoitellen, siinä hetken kihisten ja jälleen syvyyteen painuen. Ensin tunki korvaani kaukainen sorina, sitten erotin sadatteluja ja nyyhkytyksiä, ja kun häipyvä näköpiiri lopulta vaihtui pilkkosenpimeään, kuulin huokausten ja valitusten sydäntäsärkevän kuoron, joka lauleli tuhansien riutuvien rintojen lohdutonta tuskaa.
— Tai-Joon! huudahdin kauhistuneena. — Onko tämä helvetti? Ovatko nämä ihmisääniä?
— Miesten kiroilua, naisten nyyhkytystä, lasten parkua ja vanhusten huokailua. Helvettikö? Se oli unelma, suloinen unelma Lunarian kaivoksiin verraten.
Sitä en kestänyt. Heitin pääni taapäin, laskeuduin patjalle ja koetin karkoittaa mielestäni noita pöyristyttäviä pimeyden ääniä. Mutta Tai-Joon lienee kuitenkin lukenut kasvoistani jatkuvan kysymyksen, sillä hän viittasi itkevään Rai-Suniin.
Ja Rai-Sun kertoi.
Kymmenien peninkulmain syvyydessä, merenalaisessa pimeydessä, kylmyydessä, jota vain ankara työskentely kykeni lieventämään, raatoi tuo tuomittujen lauma. Myrkylliset kaasut kaatoivat heikoimmat vajaassa kierroksessa, vahvemmat kestivät kymmenen, ja vankimmat, semminkin jos järki onneksi pimeni, voivat kuoriaisten keruussa ja metallin louhinnassa viettää satasen, jopa toistakin sataa kierrosta. Veljellinen rakkaus oli siellä tuntematon haitta, mitan täyteen saaminen ainoa päämäärä. Taisteltiin tilasta, riideltiin ravinnosta ja murhattiin pelkän huvin vuoksi tai vahvemmuuden merkiksi. Ainoa vaihtelu riippuikin kuolemantapauksesta. Siitä tiedon ennättäissä vartijakerroksiin laskettiin alas tuliletku, ja silloin ne, jotka vielä näkivät, saivat nauttia vainajan viimeisestä leimahduksesta.
Enempää ei Rai-Sunista voinut saada. Omaisten muisto saattoi miesparan vallan mielipuolisuuden partaalle. Tänä hetkenä heräsi minussa vastustamaton viha ja yhtä vastustamaton sääli — maailma sellaisenaan ei merkinnyt minulle mitään, vaan nämä tunteeni kohdistuivat koko voimallaan toisaalta Morris-Jeoon ja toisaalta Lunarian helvetin avuttomiin uhreihin.
— Eikö ole mitään keinoa, eikö mitään? huudahdin. — Eikö
Morris-Jeoa voida kukistaa?
— Miten? Hän on herra ja suuri henki.
— Jos kansa nousee —
— Se on noussut ja — lyöty. Viimeksi Tai-Millin kapinassa kierrosluvulla 97601. Isäni sai surmansa Kolmannen piirin apujohtajana ja Renaud-Jeo, Morris-Jeon setä, kärvennytti neljäkymmentätuhatta, lähetti kaivoksiin kymmenentuhatta ja anasti kolmatta sataa kauneinta tyttölasta. Olin silloin kahdentoista ikäinen.
— Jos koettaisi uudelleen? Niin on ennenkin tehty. Eikö kansalla ole aseita? Eikö kansakin voi kärventää?
Tai-Joon naurahti surullisesti.
— Mitä aseilla, kun katkaistaan virta, riistetään voima. Oi suuri henki, sinä et tiedä, mitä se merkitsee. Siirryhän muinaisuuteen. Ajattelehan, mikä mahti siinä maailmassa olisi ollut miehellä, joka luolansa yksinäisyydessä maailman monipuolista hyörinää tarkaten tiesi vain tarvitsevansa panna sormensa pienelle, mitättömälle nappulalle, painaa ja sanoa: seis! Ja sillä hetkellä, siinä silmänräpäyksessä olisi juna juuttunut raiteilleen, laiva pysähtynyt ulapalle, lentäjä syöksynyt maahan, tehtaitten touhu tauonnut; sähkölennätin, lankapuhelin, vesijohto ja valaistus, kaikki olisi lakannut toimimasta ja — mikä kaikkein arveluttavinta — ihminen olisi samalla hetkellä havainnut jääneensä ilman hitustakaan ravintoa. Mitä olisi ihminen tehnyt, mihin ryhtynyt?
— Hän olisi ottanut toverinsa, Koko kylän väen, koko maan —
— Minä tiedän — hän olisi lähtenyt sotaretkelle tuota yhtä miestä vastaan, kulkuneuvojen puutteessa taivaltanut jalkaisin ja isoten ja janoten nääntynyt kymmenen, sadan, kenties tuhannen peninkulman päähän päämäärästään. Maailma on hirveän suuri jalkamiehelle. Ja ne, jotka olisivat tulleet perille! Tuo yksi mies olisi kohottanut aseensa, tähdännyt ja laukaissut — surmannut sen, jonka ase oli voimaton — ja odottanut seuraavaa.
— Mutta joukolla; Tai-Joon, joukolla!
— Hänen aseensa surmaisi joukonkin. Ja muutaman päivän kuluessa peittyisi maanpinta ruumiilla, jollei joka nousu niitä huventaisi höyryksi. Mitä silloin hyötyi se, joka matkaan läksi? Eikö yhtä hyvin voinut tupertua siihen, missä oli!
Olihan Tai-Joon oikeassa. Vastaan en voinut inttää. Mutta vaikenemisenikaan ei näyttänyt häntä tyydyttävän. Näyttää siltä kuin hän olisi tahtonut kiskomalla kiskoa jonkun vastalauseen, pakottamalla pakottaa minut väittelyyn.
— Hänellä on valta, suuri Kaikkeus, hänen kädessään on valta! toisteli hän omia ajatuksiaan ärsyttäen. Ja vihdoin pääsi häneltä kuin viimeisenä ponnistuksena, äärimmäisenä voimattomuuden takeena: — Ja jospa hän olisikin yksin! Mutta hänellä on koko valkoisen puolueen lauma ja puolet tutkijoista.
— Valkoinen puolue, mikä se on?
— Hänen hovinsa, koko Tshung-King ja piirien käskynhaltijat. Puolue, joka ottamalla itselleen muinaisten eurooppalaisten hymähdyttäviä nimiä tahtoo osoittaa erikoisuuttaan. Tutkijat, ne ovat osaksi häntä vastaan. Mutta toivo päästä valkoiseen kaupunkiin on niellyt joukon ja nielee yhä useampia. Oi suuri henki, moni tänään Morris-Jeoa vihaava voi huomenna Tshung-Kingin palatseissa hänen kunniakseen uhrata tieteensä. Se on nautinnon houkutus, valkoisen metallin hohde, herkun ja naisen himo, se panee unohtamaan, että on olemassa kansa ja että tämä kansa kärsii. Ihminen on itseään lähinnä, on aina ollut ja tulee aina olemaan.
Tällaiset masentavat sanat eivät kuitenkaan vastanneet Tai-Joonin varsinaista mielipidettä, ja vielä samana yönä nähdessään, että olin alakuloinen, hän näytti minulle koneen panoraamassa erään syrjäisen luolan, jossa joukko kiihtyneitä miehiä tungeskeli kiihkeästi Morris-Jeoa sadattelevan puhujan ympärille.
— Pelkkää puhettako? huomautin äskeisen tunteen vallassa.
— Mitä? kivahti Tai-Joon. Katso puhujaa. Hän on tämän piirin johtaja, ja nuo viisi lähintä ovat apulaisjohtajia, tulevan kapinan alustajia. — Ja silloin hän äkkiä elostui, innostui pidätetyn ajatuksen purkautuessa ja lausui kiihkeämmin kuin tuo tulinen kapinan johtaja: — Tuleva kapina. Sitä valmistellaan, sitä lietsotaan, sitä kaivaten odotetaan. Mutta siltä puuttuu vielä pääjohtaja, herra ja mestari, joka lyö Morris-Jeon ja antaa kansalle vapauden. Se puuttuu vielä, mutta kautta äärettömän Avaruuden, se tulee — se tulee!
— Se olet sinä, Tai-Joon. Sinä yksin —
Luulinpa, että hän olisi lyönyt minut maahan sillä hetkellä. Ajattelematon huomautukseni saattoi hänet aivan suunniltaan, ja syrjässä seisova Rai-Sun jo riiputti käsivarsiaan. Mutta Tai-Joon näytti säikähtävän kuohahtamistaan ja änkytti kohta valmiina seuraamaan Rai-Sunin esimerkkiä:
— Oi suuri henki, en minä, en minä. Sen tulee olla herra, ja Tai-Jeo, oikea Tai-Jeo — ja sellaisen Suuri Kaikkeus luo vain kerran kierrostuhannessa.
Ja hän jätti minut pohtimaan tätä uutta arvoitusta. Sillä aika oli tullut, jolloin hänen tavallinen jokapäiväinen matkansa alkoi.
VIIDES LUKU
Missä on herruutta, siinä on orjuutta
Kuinka joutuisasti aika kuluikaan! Kierroskymmenet vierivät ohitseni hämärään liukuvana liutana ja ehdin tuskin imaista letkusta, jolla uskollinen Rai-Sun ruumiillista ihmistäni aika-ajoin ruokkieli. Tähtitiede, fysiikka ja kemia olivat sokaisseet minut aavistamattomilla ennätyksillään, ja tämä kaikin puolin karu ja viheliäinen maailma kohosi silmissäni sitä mukaa kuin tietoni sen salatuista ihmeistä laajeni. En enää kaivannut kasvi- ja eläinkuntaani, en surrut kielitieteen kangistumista klassillisuuden kaavoihin enkä liioin säikähtänyt filosofian kouraantuntuvaa konkreettisuutta, vaan heittäydyin innokkaasti opin houkuttelevaan lähteeseen ja ahmin sitä hanakammin, mitä runsaammin sen suonet pursuivat ja mitä oudommalta sen sisältö minusta aluksi tuntui.
Geologiaan ja Uusimman ajan historiaan syventyessäni unohdin koko ympäristöni. Entinen piintynyt maailmankatsomukseni romahti täydelleen, ja ryhdyin uuden katsantotavan luomiseen niin kokonaan, että hylkäsin opettajani ehdottamat, ennen niin mieltäkiinnittävät kiertoleijailutkin ja vietin päiväkaudet tuon ihmeellisen kontaktikoneen ääressä, silmät näkölaattaan naulittuina, kuulematta ja näkemättä muuta kuin Kiinan valtakunnan lukemattomia vaiheita, maapallon valtaamisesta liittovaltion purkautumiseen ja Tai-Wang-Jeon perustaman "yhden-ainoan-miehen" rautahallituksen alkuun asti.
Tämän uuden Napoleonin urotöitä pakostakin ihaillessani minut muuanna päivänä keskeytti Tai-Joon.
— Joo-Kee, sanoi hän pannen kätensä olalleni. Olen huutanut sinua jo neljänneksen hetkeä. Sinä ihailet Wang-Jeoa. Hänen suuruutensa oli kerta kaikkiaan hänen kykynsä irtautua aineestaan. Silloin tuo kyky oli vielä harvinaista. Mutta sen jälkeen kuin sama kyky on kehittynyt n.s. yläluokan varsinaiseksi tunnusmerkiksi, on helppous hallita tätä kykyä ainoa erikoisuus. Mutta se myöskin velvoittaa. Muinainen filosofi Fontell sanoi, että kun ihminen on tottunut käsittelemään ruumistaan sinä, mitä se itse asiassa on, vaatetuksena, silloin on syntynyt yli-ihminen. Wang-Jeosta lähtien on siinä kehitytty ja siihen sukua kasvatettu. Nyt on Maan valtijasuku yli-ihminen; mutta sen rinnalla on myöskin toinen ihminen — ja tämä toinen — siitä, Joo-Kee, kehitetään parhaillaan Uusimman ajan eläintä. Niin, eläintä! Jos suuri Tai-Wang-Jeo, sensijaan että polki sen jalkoihinsa, olisi raastanut sitä muassaan, kehittänyt, opettanut — Ah! Joo-Kee! Silloin hän olisi ollut —
Tai-Joon sihahti kärsimättömästi ja viittasi minua kiirehtimään. Tein työtä käskettyä — pieni tahdonjännitys riitti siirtämään minut ruumiini ulkopuolelle — ja jäin ihailemaan lepäävän aineeni ihmeteltävää kokoa.
— Voimakas, myönsi Tai-Joon. — Mutta et olekaan enää lapsi, olet kolmenviidettä vanha. Niin juuri kolmenviidettä, ja se on jo miehen ikä. Mutta aika ei ole hukkaan kulunut.
Ja hämmästykseni hän karkoitti jatkaessaan samaan hieman närkästyneeseen äänilajiin:
— Olet oppinut sen, mitä minä, viheliäinen palvelijasi, olen kyennyt sinulle opettamaan. Ja sillä välin on maailma rientänyt eteenpäin, kuohu on noussut maljan partaille. Oi suuri henki, herää, nouse, pudista päältäsi levollisen velttouden kahle ja omista kansalle suuret lahjasi. Oi suuri Tai-Kee, kansa on sinua odottanut, nyt on hetki tullut.
— Tai-Kee! sopersin selittämättömän ihmettelyn ja yhtä selittämättömän ihastuksen valtaamana. En ymmärrä sinua, Tai-Joon.
— Tule! sanoi hän vaivoin riistäytyen viime sanojensa aiheuttamasta liikutuksesta. — Tule! Minä tahdon näyttää sinulle kansan, tahdon tutustaa sinut sen mielentilaan, sen toiveisiin. Ei, ei, anna aineesi levätä!
Hän istuutui lentotuoliinsa, painoi nappulaa, ja puheemme aikana tyyten mykistyneen Rai-Sunin jäädessä syvimmän kunnioituksen asentoon me kiidimme ulos pimeään yöhön.
Seutu lepäsi harmaana ympärillämme. Vain läntisellä taivaanrannalla erottui punertava kukkulajono. Mutta nyt, kuten ennenkin, näki aineeton henkeni kuin aavistaen seudun syvimmänkin syvennyksen pohjaan.
— Tämä ei ole joutuisaa, virkkoi Tai-Joon kuin ajatukseeni vastaten, — mutta muuta en voi: kansa on aina kansa, se ei koskaan tyydy pelkkään henkiseen. Ei, sinua en voinut panna alttiiksi vaaralle. Punainen piiri on aina vahvimmin vartioitu, se kun on ainaisen kuohunnan pesäpaikka.
— Onko Morris-Jeolla tästä vihiä? kysyin äkillisen levottomuuden valtaamana.
— Epäilyksensä hänellä aina on, vastasi Tai-Joon, — mutta hän on asemastaan varma, senjälkeen kun Viidennen piirin jäätiköltä löydettiin Liau-Joon pojan ruumis ja —
— Liau-Joon pojan? Hän naurahti.
— Niin. Siitä on jo lähes kymmenen kierrosta. En ole tahtonut häiritä sinua siitä kertomalla. Näes, "Lentävä silmä" olisi viimein kuitenkin löytänyt meidät, ja siksi keksimme pienen kepposen: muuan meikäläisistä vei jää vyöhykkeen rajalle kuolleen poikasen ja jätti erääseen hylättyyn luolaan vanhan tutkimuslevystöni; no, ennen pitkää "Lentävä silmä" keksi jäätyneen ruumiin, löysi luolan, ja johtaja sai vapauden, joskin Morris-Jeo petkutti häntä palkinnon toisen puolen suorittamisessa.
— Ja sitten? Mitä sinusta arvellaan?
— He ovat olleet tarpeeksi tyhmiä uskoakseen ilmiantajan narrijuttua. Ensin kyllä epäiltiin kuolintapaani, mutta nykyään oletetaan — perin imartelevaa muuten — että olen siipivian vuoksi ensin heittänyt pojan jäätikölle ja sitten paetessani joutunut auringon kuivattavaksi. —Näetkö jo rannikon?
— Suoraan lounaassa, kyllä.
— Näetkö yhtään siipeä?
— En — kyllä, lännessä kolme matkalla pohjoiseen.
— Tarpeeksi loitolla, koska en kykene näkemään. Me emme seuraa valtareittiä. Nuo kolme ovat Austrian linjalla, ja Tshung-Kingin linja on meistä vasemmalla. Leikkaamme kohta jälkimäisen, mutta meidän tarvinnee tuskin pelätä, jollei joku Tai ole matkalla.
Nyt kiidimme hetken aikaa äänettöminä. Allamme häämöitti tummanharmaa merenselkä, jonka tyynen pinnan halkaisi kaakosta luoteiseen leveähkö vaalea vyö: valtavan merivirran välke taivaanrannan viimeisessä valonkajastuksessa; takanamme vielä kuumotti muinaisen Afrikan mantere, ja edessämme, runsaan sadan peninkulman päässä, kohosi Etelä-Amerikan mahtava vuorirannikko, jonka korkein huippu, Kuunsyöksy, nousi kahdeksan peninkulmaa merenpinnan yläpuolelle.
Tuntiessani pelkällä tahdolla voivani tuossa tuokiossa suorittaa matkan minua ikävystytti seuralaiseni vitkallinen kulku, enkä saattanut olla siitä hänelle mainitsematta.
— Totta kyllä, naurahti hän. — Minun siipeni ei ole huonoimpia, mutta matka on kohtalainen puolentoista hetken matkaksi, lähes kuusisataa peninkulmaa. Vajaa hetki sitten olimme polttopiirin kohdalla, ja nyt jo tunnen kylmän karmivan hipiääni. Ennenkuin sivuutamme eteläisen raja-asteen, saan niellä parikin pilleriä.
— Mutta sehän on tuolla puolen kuuttakymmentä.
— Jäävyöhyke, niin kyllä. Mutta me pysähdymme vasta seitsemänkymmenennen asteen kohdalle. Sinne saakka ei Morris-Jeon vakoojalauma mielellään tule, joten seutu on omansa kapinoitsijain pesäpaikaksi. — No, mitä näet?
— Siipiä suoraan lounaassa — ah! — kahdeksan — — yhdeksän siipeä!
— Tulossa?
— Tulossa. Törmäämme kohta yhteen.
— Eipä vaaraa. Se on kuljetuslentue Lunasta Tshung-Kingiin. — Tai-Joon väänsi pientä kampea, ja kone kääntyi äkkiä länteen. — Totta tosiaankin, luulenpa itsekin näkeväni sen. Mutta miehistö on pelkkää rahvasta.
Tai-Joon päästi halveksivan maiskutuksen. Lentue oli pyyhältänyt kaukaa ohitsemme ja loittoni huimaa vauhtia koillista kohti. Hän väänsi kampea, ja siipi piirsi sievän kaaren palaten reitilleen, josta poiketen olimme tehnet varmasti kymmenen peninkulman mutkan.
Sivuutimme Kuunsyöksyn hyvin läheltä. Näköpeilin avulla olin tullut sen tuntemaan jonkinlaisena teräväkärkisenä kaksoistornina ja vielä merenselältä katsoessani verrannut sitä kotikaupunkini kellotapuleihin; mutta nyt vasta käsitin sen jylhän suurenmoisuuden ja havaitsin, että huiput olivat tasankoja, matalamman, eteläisen laki hyvinkin neliöpeninkulman laajuinen.
Liian myöhään ilmaisin haluni saada pohjoisen keilan huipulta silmäillä alas yölliseen maailmaan; silloin olimme jo sivuuttaneet koko vuorijonon ja Tai-Joon virkkoi:
— Palatessamme — jollet halua jäädä hetkeksi jäljelle.
Ei, siihen ei minulla ollut halua, vaikka ymmärsinkin, että helposti saavuttaisin hänet jälleen. Sensijaan aloin tarkastella allamme vilahtelevia valopilkkuja ja vaalenevan vuoristomaiseman punaisia väri vivahduksia. Muualla oli maanpinta väliltään keltaisen ja ruosteenpunaisen sekoitusta, täällä se oli ylipäänsä punaista, selvää veren väriä, ja raja kulki rantavuori jonon ja manner-ylängön välillä.
Äkkiä lakkasi siipi suhisemasta. Valopilkut tihenivät ja sulautuivat vihdoin melkein yhtenäiseksi laajahkoksi valoaukeaksi.
— Lunassa on aina hiljaista; täällä ei edes yrtinpoimijain lauma häiritse, sanoi Tai-Joon laskien koneensa lähemmäksi maata. — Näetkö yhtään siipeä loitommalla?
— En.
— Katsohan! Tuo valorivi johtuu kaupungin huomatuimmista asumuksista. Siinä on tavallaan kaupungin valtakatu. Toisilla valoruuduilla näet numeron, siellä on väki valveilla; toisilta numero on poistettu, siellä on asukas levolla. Ja näethän nuo muutamat valottomat aukot. Siellä ei ole ketään kotona, eikä sinne, hallituksen valtuutettua lukuunottamatta, ainoallakaan ole oikeutta pistäytyä.
Tai-Joon pisti pillerin suuhunsa. Kaupungin valoviirut olivat jo jääneet kauas taaksemme, ja kone viiletti yläilmoja suoraan etelää kohti. Lounaisessa häämöitti tasaisesti kaartuva laakea rannikko, ja lähemmäksi tultuamme keksin pari kolme valoläiskää, jotka suurenemistaan suurenivat. Äkkiä älysin mitä ne olivat, ja kaamea muisto puristi rinnastani huudahduksen.
— Niin, ne ovat kaivoksia, huomautti Tai-Joon antaen koneen kohota. — Mutta oikeat kaivokset, kuoriaisten ja valkoisen metallin hankkimot, ne ovat tuolla luoteisella kielekkeellä. Nämä ovat vain peninkulman tai puolen syvyisiä, ja näissä työskennellään melkein vapaaehtoisesti.
— Melkein?
— Niin, melkein, sillä punaista metallia louhitaan mieluummin, joskin jokainen koettaa välttää kaivostöitä yleensä. Varovaisinta on pysytellä täällä ylhäällä, vartijoilla on hyvät putket.
Pysyttelimme tosiaan niin ylhäällä, että rannikkoviiva ja koko seutu näyttivät vahvasti suurennetulta kartalta. Ja tällöin minulle selvisi seikka, jota en ensin tajunnut: johonkin suuntaan kauemmin katsoessani näköala kävi ihmeellisen selväksi ja samalla ikäänkuin kadotin silmänräpäykseksi seuralaiseni. Nyt ymmärsin, että aineeton olemukseni totteli pelkkää haluani ja että paljas ajatus riitti kiidättämään henkeni paikasta toiseen niin äkkiä, etten sitä heti voinut havaita.
Tällä välin seutu oli vaihtanut väriään. Osaksi siihen oli vaikuttanut napapiirin kelmeä kajastus, mutta osaksi myöskin itse maaperän tummuus, joka johtui auringon voiman vähyydestä tällä leveysastella. Vielä kerran tai pari Tai-Joon käski minua tarkkaamaan mahdollisesti näkyviä siipiä, mutta kun valkoinen lakeus häikäisi taivaanrannan ja kohta senjälkeen oli suoraan allamme, antoi hän koneen painua ja virkkoi syvään huoahtaen:
— Tämä ei ole lapsenleikkiä. Ensin ankara hikoilu ja sitten tämä pureva viima. Katsohan!
Hän pyyhkäisi kiiltävää rintaansa ja näytti kämmentään; se oli verinen kuin teurastajan koura. Ja nyt vasta huomasin, että koko ruumis oli isojen verikarpaloiden peittämä ja että nenästä yhä vielä tippui verta koneen ristikkopohjalle.
— Nyt olemme perillä, sanoi hän vilusta väristen ja antaen siipien levätä.
Sillä välin kun kone kierteissä laskevan haukan tavoin läheni jäälakeuden valkoista pintaa, hain vaistomaisesti valoaukkoa. Sitä en löytänyt, mutta sensijaan olin näkevinäni kuin harson läpi suuren huoneen ja joukon ihmisiä. Samassa kone siipiä räpytellen pysähtyi ja me soluimme meitä varten avatusta luukusta keskelle kiihkeästi keskustelevaa ihmisjoukkoa.
Olin odottanut jonkinlaista juhlallista vastaanottoa, mutta petyin. Läsnäolijat, noin parisataa henkeä, seisoivat silmänräpäyksen ajan katseet maahan luotuina ja käsivarret riippuen; sitten muuan jokseenkin vaaleaihoinen ja pienenläntä mies muitta mutkitta osoitti keskellä lattiaa sijaitsevaa lepopaikkaa ja lausui:
— Tai-Joon, sinun ehdotuksesi on hyväksytty. Ainoastaan Tai-Mason haluaa tehdä pienen muistutuksen.
— No, Mason, annahan kuulua, vastasi Tai-Joon huomattavan tyytyväisenä paneutuen pitkäkseen ja antaen koneen käpälämäisten ulottiminen sivellä veristä ruumistaan.
— Minun mielestäni yritykseen ei sovellu Viidennen piirin kannas eikä liioin Kuudes, sanoi nuorehko, erittäin palavasilmäinen mies, jonka otsa oli melkein luonnottoman laaja. — Edellinen kuuluu tähän epäiltyyn piiriin, jos kohta kannas on autio, ja jälkimäinen on liian lähellä Tshung-Kingiä.
— Ja sinä siis ehdotat Kolmatta piiriä? lausui Tai-Joon kääntäen toisen kylkensä pyyhittäväksi.
— Niin teen. Ja tarkemmin määritellen länsirannikon aluetta. Se on syrjässä suurilta linjoilta, eikä meren läheisyys viekoittele ketään sille suunnalle. Ilmasto voi niellä väkeä, sille en mitään mahda; mutta olen laskenut saavani työn valmiiksi kuudenkymmenen kierroksen kuluessa.
Syntyi hetken vaitiolo. Kaikkien katseet suuntautuivat Tai-Jooniin.
— Olet kenties oikeassa, Mason, sanoi hän puoleksi nousten ja vääntäen koneiston lepoon. — Mitä sanoo kansa viivytyksestä?
Suostumuksen mumina oli seurauksena, ja sen tauottua astui taustalta esiin hyvin tumma-ihoinen mies, jonka liikkeet ja äänensävy ilmaisivat tavattoman korkeaa ikää.
— Oi Tai-Joon, sanoi hän piipittäen. Kansa on odottanut tuhansia kierroksia, se odottaa mielellään kuusikymmentä. Minulle siitä tuskin enää on hyötyä, mutta jos jälkeentulevat säästyvät, on toivoni täyttynyt, ja minä unohdan kernaasti pimeyden ja omieni kärsimykset. Näin Tai-Joonin nousevan ja pyyhkäisevän kyyneleen silmäkulmastaan.
— Nat-Jee, sinä olet sankari, sanoi hän laskien kätensä vanhuksen olkapäille.
Vanhus vastasi hyväilyyn samalla tavalla ja änkytti liikutettuna:
— Olisin sankari, jos saisin olla mukana kirotun Tai-Jeon surmaamisessa, ja kuolisin sankarina, jos saisin sitä ennen kuulla uuden Tai-Jeon äänen.
Ja sillä hetkellä havaitsin, että mies oli sokea. Hän irtautui Tai-Joonin hyväilystä, katsoi elottomilla silmillään suoraan minuun, alkoi vapista ja hymyillen ojennella käsiään minua kohti.
— Minä näen — minähän näenkin hänet — näen hänet — suuren, hyvän
Tai-Jeon, sammalsi hän.
Kansan seassa alkoi syntyä liikettä, ja heti olivat Tai-Mason ja toinen vaalea-ihoinen laskeutuneet maahan. Ja vanhuksen yhä toistaessa sanojaan näin Tai-Joonin tekevän rauhoittavia eleitä.
— Nat-Jee on oikeassa, sanoi hän. — Olen luvannut tuoda uuden
Tai-Jeon teidän keskellenne. Hän on nyt täällä.
Mieletön ilohuuto seurasi näitä sanoja. Ja joukon seistessä syvimmän kunnioituksen asennossa ilmaantui eteeni molempain valkoisten henget. Hetken aikaan en kuullut muuta kuin hivelevän riemuhymnin huminaa, mutta vähitellen se vaimeni, ja kun joukko jälleen rauhoittui, kuulin Tai-Joonin sanovan:
— Veljet, minä en ole tohtinut tuoda tänne hänen ruumistaan, mutta suuri henki itse on täällä ja te saatte kuulla hänen äänensä. Puhu kansalle, oi suuri Joo-Kee!
Mitäpä minä olisin tehnyt! Näin joukon odottavan katseen, näin molempain valkoisten henget edessäni ja näin Nat-Jeen maahan vaipuneena ojentavan laihoja vapisevia käsiään minua kohden. Tai-Masonin aine lepäsi kuin käyttäjäänsä odottaen, ja minä ryhdyin sitä käyttämään.
— Oi veljet, sanoin ja hetkisen oudoksuin Masonin syvän äänen kaikua,
— minä vapautan teidät orjuudesta, kukistan julman Morris-Jeon. Minä,
Joo-Kee, teen sen, jos suuri Kaikkeus suo minulle voimaa ja viisautta.
Nat-Jee, minä syleilen sinussa koko orjuutettua, kärsivää kansaa.
— Se on Tai-Mason — ei, se ei ole Tai-Mason! huudahti Nat-Jee. Ja hänen värähtelevä äänensä häipyi joukon valtavaan riemumylvinään.
Sen vaimettua heräsin kuin huumeesta. Nat-Jee makasi suullaan maassa, eivätkä laihat käsivarret enää vapisseet. Tai-Joon kumartui ruumiin puoleen ja käänsi sen kasvot ylöspäin. Ne hymyilivät — onnekasta, autuasta hymyä.
Eräs puna-ihoinen tarttui koneen kampeen, muuan toinen ojensi Tai-Joonille letkun kipenöivän pään. Mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa puikon kärki kosketti vainajan ohimoa. Leimahdus, suhahdus — Nat-Jeen ruumis häipyi ohenevana höyrypilvenä luolan kattoaukkoa kohti ja kansan seisoessa käsivarret riipuksissa Tai-Joon lausui lyhyesti:
— Ääretön avaruus ottakoon sinut helmaansa, suuri Kaikkeus olkoon sinulle armollinen.
Seurasi painostava hiljaisuus, jonka viimein katkaisi aineeseensa palanneen Tai-Masonin ääni.
— Päivä on nousupuolella, veljet, sanoi hän hiljaa. — Kohtaamme toisemme jälleen tasan kymmenen vuorokauden kuluttua. Siihen mennessä johtajat tiedustelkoot, kuinka suuren määrän metallia kukin piiri voi hankkia. Tai-Kee, minä ja minun mukanani kansa kiittää sinua aineelleni osoittamastasi kunniasta.
KUUDES LUKU
Taistelu Suuren Veden yllä
Tai-Mason, toinen vaaleaihoinen, ja me läksimme viimeksi. Erottuamme katselin kauan pohjoista kohti pyrkivää, lukuisien lentäjäin muodostamaa, hajautuvaa viuhkaa.
— Eikö tuo voi herättää epäluuloja? kysyin levottomana.
— Kaikki voi herättää epäluuloja, vastasi Tai-Joon alakuloisesti. — Mutta ennenkuin he ehtivät asutuille seuduille, on rivi harvennut tarpeeksi. Sinua miellytti Mason, eikö niin?
— Erinomaisesti. Oikeastaan ihailin hänen itseluottamustaan ja laajaa otsaansa. Ja tunsinpa, että siinä ruumiissa oli väljyyttä ja kodikkuutta.
— Ja tyhjältä tuntuva kohta aivokopassa, naurahti Tai-Joon.
— Useampiakin. Mitä hän aikoo yrittää?
— Suurta. Suurempaa kuin yksikään muu on tohtinut haaveilla. Oi Joo-Kee, Mason aikoo ryhtyä jättiläistyöhön, joka tulee kysymään aikaa, työvoimaa ja ainetta. Ja aikaa meillä on, työvoimaakin voimme jotenkuten saada haalituksi, mutta aine — siinä on pulma. Me tarvitsemme paljon metallia, hirveän paljon, sekä punaista että valkoista. Mistä sen saamme? Kaikki metalli on tarkoin laskettua, ja raaka-aine kulkee hallituksen toisesta kädestä toiseen, joten hitustakaan ei voida varastaa.
— Mutta onhan kansalla omissa huoneissaan metallia.
Tai-Joon naurahti.
— Huoneissaan! Olenpa tosiaankin unohtanut käytännöllisen kasvatuksesi. Kansallahan ei ole mitään huoneita. Niin, minä tiedän, että teidän aikanne kansa omisti jotakin; nyt se ei omista mitään, ei edes omaa ruumistaan. Huoneet, koneet, siivet, ravintoaine — kaikki on hallituksen ja kukin saa työtänsä vastaan välttämättömät elinehdot. Tämä on yhtä vanha ihanne kuin koko Uusin aikakausi, ja jo sitä ennen tunnettiin sama aate — maltahan —
— Kommunismin nimellä!
— Aivan niin, kommunismin.
— Mutta silloinhan on kaikki yhteisomaisuutta.
— Totta kyllä. Ensin sitä nimitettiin kansan yhteisomaisuudeksi, sitten hallituksen omaisuudeksi, ja nyt se on Tai-Jeon yksityisomaisuutta. Minä tiedän, että kansa on itse allekirjoittanut orjuussopimuksensa, vieläpä vaatinutkin sitä, pitänyt aatetta ihanteena.
Tai-Joon vaikeni ja katsahti taakseen.
— Näetkö yhtään siipeä? kysyi hän huomattavan levottomana.
Olimme saavuttaneet jäärajan. Idässä aurinko jo aika-ajoin sinkoili punaisia kielekkeitä yli taivaanrannan ja edessä häämöitti punainen maa kelmeässä aamukajastuksessa.
— Kolme siipeä etelässä, vastasin, — mutta hyvin kaukana.
Tai-Joon antoi siipien hurista vimmatusti.
Seuraavatko ne meitä?
— Ei siltä näytä. Ne suuntaavat huomattavasti koilliseen. Mitä aioitkaan sanoa, Tai-Joon? Onko kansa siis auttamattomasti —
— Maltahan! virkkoi hän turhaan taakseen pälyen ja antaen koneen kohota. — Minä en näe heitä vieläkään, mutta kummastelen — huu, kuinka kylmyys on raakaa!
Hän nieli pillerin, epäröi hetken ja palasi sitten puheeseensa.
— Ei auttamattomasti. Silloinhan ei olisi mitään toivoakaan jäljellä. Mutta metallia ei ole helppo saada. Huoneet tarkastetaan visusti kerran kierroksessa, ja vähäisinkin vajaus vie kaivoksiin. Kuitenkin on meillä toivoa saada "punaista" metallia: Mason väittää sitä löytyvän meidän piiristämme, joskohta niukalti ja verraten syvältä. Ja juuri sitkeimmäksi paahtuneen maan alta. Mutta me tarvitsemme myöskin valkoista metallia, tarvitsemme välttämättä, ja sitä on ainoastaan punaisen kielekkeen kohdalla — toisin sanoen: saavuttamattomissa.
Hän pälyi jälleen taakseen.
— Eikö siis ole mitään keinoa? kysyin yhä tämän aiheen valtaamana.
— Ei mitään, mitä voisi keinoksi sanoa. Kaivosväki ei koskaan pääse maan pinnalle, kaikki metalli kulkee vahvan vartioston turvissa, eikä Tshung-Kingiin kukaan pääse kutsumatta. Ja kuitenkin — hän kiihtyi äkkiä ja jatkoi rajusti — kuitenkin meidän täytyy sitä saada! Ennenkuin Masonin työ on loppuunsuoritettu, tulee meillä olla vähintäin kolmekymmentä tonnia valkoista metallia, muuten olemme tehneet turhaa työtä.
— Mutta millainen sitten on itse —
— Joo-Kee! Näetkö siipiä?
Hänen levoton äänensä pakotti minut jättämään keskustelun juuri tärkeimmillään. Mutta mitä näinkään, kun katsahdin jo sivuuttamallemme merenselälle!
— Tai-Joon! huudahdin. — Ne ovat aivan lähellä meitä — etkö näe?
— En vielä. Pidä silmällä!
Koneemme käännähti suoraan pohjoiseen, vaikka Kolmannen piirin rannikko siten jäi meistä itään. Tarkkasin visusti takaa-ajajiemme liikkeitä ja sainkin kohta omaksi hämmästyksekseni ja Tai-Joonin kauhuksi ilmoittaa:
— Ne kääntyvät myöskin.
Tai-Joon murahti. Kone teki äkkiä tuiman käänteen suoraan itään, ja siipien suhina kiihtyi vihlovaksi vinkumiseksi. Silmänräpäyksessä taivalsimme merenselän, ja vanhan Afrikan manner oli jälleen allamme, kun nyt jo omaksi säikähdyksekseni havaitsin takaa-ajajien hajaantuneen ja kunkin suunnaltaan pyrkivän suoraan meitä kohti.
— Kuolema ja pimeys! läähätti Tai-Joon. — Vain "Lentävän silmän" koneet voivat pysyä tämän rinnalla. Joo-Kee, me ehtisimme hyvin perille, mutta silloin olisimmekin hukassa. Minä eksytän heidät. Mene ja kuuntele, mitä he puhuvat, mutta kautta Kaikkeuden elä sano sanaakaan!
Ymmärsin, ettei minulla ollut mitään pelättävää. Ja tuskin olin heihin katsahtanut, kun jo huomasin olevani heistä erään rinnalla. Kotvaan aikaan ei tämä vainoojamme tullut niin lähelle tovereitaan, että sananvaihtaminen olisi voinut tapahtua, mutta vihdoin, kun Tai-Joonin siipi oli tehnyt kolmannen äkkikäänteen, tällä kertaa länteen, yhtyi kaarteessa toinen vainoojistamme meihin.
— Se on hän, virkkoi minun mieheni innostuneena. — Ainoastaan Tain siipi voi tehdä tuollaista.
— Se tyhmyri paljasti itsensä. Luuletko, että sen pesä on täällä päin?
— Tottapahan nähdään. — Mies nauroi karkeasti. — Ajamme sen kyllä pesäänsä ennen nousua. Mo-Man!
Ohi suhahtava kolmas vastasi huutoon, ja minun mieheni pitkitti:
— Jos se kirottu uskaltaa liian kauas ulapalle, niin painamme päivän noustessa Kongoon. Mikset polttanut, kun kiiti juuri editsesi?
— En ehtinyt tähdätä.
Koneet olivat jälleen loitonneet toisistaan. Kaukana lännessä kaarteli Tai-Joonin siipi, kaksi vainoojista seurasi sitä lakkaamatta, ja minun mieheni näytti pitävän jonkinlaista vartiota.
Kuinka mieleni tekikään tarttua tuohon voitonriemusta puhisevaan punaiseen paholaiseen! Olisin halusta iskenyt häntä keskelle leveätä, kiilusilmäistä naamaa ja suistanut hänet koneineen päivineen syvällä allamme vaalenevan valtameren syliin. Mutta mitäpä voin? Aineeton käteni, jos niin voin sanoa, oli voimaton. Säikähdin, kun hän äkkiä vilkaisi ympärilleen ja hetkeksi näytti menettäneen rattoisan mielensä. Varmaankin hän oli ikäänkuin aavistanut jonkun sivullisen läsnäolon. Seuraavalla hetkellä olin jälleen Tai-Joonin rinnalla ja selitin hänelle kuulemani.
— Joo-Kee, sanoi hän vakavasti, — minä luulen, että olen hukassa ja että tällä auringonnousulla puhelemme viimeisen kerran. Jos palaan mantereelle, seuraavat he kintereilläni mihin laskeudunkin; jos taasen pysyttelen täällä, lähtevät he pakosalle vasta viime hetkellä, ja silloin on myöhäistä ohjata luolaan. Näes, heillä on lyhyempi matka varjoon, mihin tahansa menen. Vain oman luolamme lähistöllä voin heitä viivyttää, kunnes päivä ajaa heidät pakoon. Mutta silloin olemme kaikki hukassa: yön ensi hämyssä he pyrähtävät ilmoille tähystämään, ennenkuin ehdimme paeta.
Hän antoi koneen kohota yhä, vaikka sieraimista tippuvia verikarpaloita vieri pitkin hänen läähättävää rintaansa. Itäinen taivaanranta leimusi jo tulipunaisena, ja uhkaavan auringon kielekkeet levittivät kaukaisen manteren yli salamamaisia välähdyksiään. Juuri rannikon uloimman niemekkeen kohdalla vartiokoneen metalli kimalteli ruskon hohteessa, ja suoraan allamme sen molemmat toverit pysyttelivät arveluttavan lähellä meitä.
— Joo-Kee, jatkoi Tai-Joon, — minä aavistin jotakin tämäntapaista. Mutta minua se ei sureta, sillä ennemmin tai myöhemmin sen kumminkin täytyi tapahtua. Miksei sitten nyt: olenhan tehnyt tehtäväni ja osoittanut kansalle uuden Tai-Jeon. Älä keskeytä minua, Joo-Kee, vaan anna minun puhua. Kun olen osani suorittanut, lähdet sinä luolaan, varustaudut Rai-Sunin avulla matkaan ja pakenet heti auringon laskettua. Elä viivyttele, sillä "Lentävä silmä" on jo aavistanut asuinseutumme.
Vainoojiemme äkillinen lähentely pani hänen kiinnittämään kaiken huomionsa koneen kohottamiseen, ja silloin sain sanotuksi:
— Tai-Joon, eikö mitään voida tehdä? Enkö voi hakea apua? Rai-Sun tulisi koneellaan ja minä toisella.
— Ei. Se olisi meidän kaikkien yhteinen perikato. Ei, Rai-Sun on hyvä palvelija, luota häneen.
Veri syöksähti hänen suustaan ja sieraimistaan, ja hän jatkoi hätäisesti:
— Heillä on aseita, meillä ei. Näetkö kipinät? He keskustelevat vartijan kanssa. Ah! olisipa minulla ase ja puoli hetkeä aikaa! Kuolema ja kirous!
Taivaanrannalta lennähti häikäisevä valonsäde: se oli auringon ensimmäinen varoitus. Allamme leijailevat siivet tekivät vielä kerran äkillisen yllätys-yrityksen, ja Tai-Joon antoi siipemme jälleen kohota.
— Oh, suuri Kaikkeus! läähätti hän vereen sokaistumaisillaan. — Heillä on hyvät keuhkot. Täällä on vain aavistus ilmaa. Joo-Kee, loppu on käsissä. Kuule — kansa on järjestymässä, kapina nousemassa — ota sen kohtalo käsiisi — tue sitä — innostuta — vapauta se! Tai-Mason — Tai-Ree-Kian — siinä miehesi. Sinulla on kyky — sinulla on taito — voima. Ja vaikkapa sinulla ei sitä olisikaan, niin kansa kuitenkin uskoo niin. Ja sehän on pääasia. Kiihokkeekseen kansa tarvitsi hengen. Minä valitsin sinut. Ja sinussa on enemmän kuin mitä ensin uskalsin toivoakaan. Niin, nyt sinä olet se, sinun tulee se olla — herra — herra ja — Tai-Jeo!
— Tai-Joon! Anna minulle neuvo! Salli minun pelastaa sinut! huudahdin epätoivoisena. — Tai-Joon! Isäni! Ilman sinun apuasi olen muukalainen tässä maailmassa.
Sanat kuolivat — vartijakoneen kiitäessä rannikolta meitä kohti ja molempain toisten selvästi laittautuessa pakosalle. Tai-Joon päästi käheän sadatuksen ja tarttui koneen kumpaankin kampeen. —
— Sinun vuoksesi — minun täytyy, änkytti hän. — Säälin noita kurjia — mutta säälin enemmän kansaa.
Ja vainoojien kääntyessä itään Tai-Joonin kone sähisten porhalsi niiden ohitse, kieppuen hetken niiden yläpuolella ja sitten äkkiä kuin saalista väijynyt kotka syöksyi luotisuoraan niiden kimppuun.
— Ainakin pari — ainakin yksi! Jää hyvästi, oi suuri henki!
Ympärilläni kuulin huutoja, siipien suhinaa ja terävän räiskähdyksen. Sitten välähti tuli, sähähti höyrypilvi ja kolme yhteen sotkeutunutta siipeä syöksyi ilman halki rasvatyynenä kiillottavan meren syliin.
— Tai-Joon! Tai-Joon! huusin tuskissani.
Ja jostakin loitolta, kuin jälleen asettuneen vedenpinnan alta olin kuulevinani vaimenevan äänen:
— Kiiruhda, Joo-Kee — pelasta kansa — sinä olet herra ja mestari.
Luulin nähneeni vilahdukselta muutaman usvapilkun, mutta niitä hakiessani äkkäsin koilliseen kiireesti pyrkivän siiven, viimeisen.
Tai-Joon oli vienyt molemmat toiset muassaan perikatoon.
SEITSEMÄS LUKU
Tshung-King hälyttää
Kun avasin silmäni, valtasi minut sietämätön tyhjyydentunne. Rai-Sun käänsi epätoivoisen katseensa kattoaukosta ja pälyi minuun nyyhkyttäen.
— Meidän tulee paeta, Rai-Sun, paeta ennen auringon nousua, sanoin kiihkeästi. — Mutta minne pakenemme?
Hänen jäykkä katseensa ilmaisi jäytävää surua.
— Lunarian jäätikölle, herra, sanoi hän, — minä tiedän, että se oli suuren Tai-Joonin tahto.
— Mistä sen tiedät? Sanoiko hän?
— Ennenkuin silmäsi aukesivat. Seisoin tuossa, näin nousun kajastuksen ja aavistin onnettomuuden tapahtuneen. Kuulin Tai-Joonin äänen: "Rai-Sun, vie herrasi Lunarian jäätikölle!" Oi, herra, kerro, kuinka hän kuoli!
Selitin hänelle sen muutamin sanoin.
— Ah! Mo-Man oli etevä polttaja, virkkoi hän kesken suruaan ilostuen, — ja Jan-Sing osaston terävin vaaniskelija. Minä tiedän, he ja Bei-Woo ovat aina yhdessä, ja leveänaamainen Woo on kolmikon johtaja.
— Hän juuri pääsi pakoon.
— Hän pääsee aina pakoon.
— Luuletko, että hän löytää meidät?
— Varmasti, jos saa apua Kongosta. Mutta jollei saa, täytyy hänen pyytää Gordonista tai vieläkin kauempaa, ja silloin kenties voimme livahtaa. Puoleen hetkeen ehdimme mantereen laitaan ja sitten — auttakoon meitä Suuri Kaikkeus, jos "Lentävä silmä" on hälytetty ilmoille Neljännenkin piirin alueella.
Rai-Sunin toivoton ääni teki minut levottomaksi jopa siinä määrin, että unohdin hetkeksi Tai-Joonin surullisen kohtalon ja aloin vaivata päätäni uhkaavan vaaran torjumiseksi.
— Emmekö voi lentää niin korkealle, etteivät he meitä näe?
— He valaisevat koko taivaan, oi herra. He näkevät ylemmäksi kuin siipemme kantavat. Ja jolleivät he sattuisi näkemään, niin he kuulevat.
— Mutta jäätikkö on autio. Jos pysyttelisimme korkeudessa, kunnes auringon nousu pakottaa heidät suojaa hakemaan, ja sitten laskeutuisimme —
— Ei, ei, hymyili Rai-Sun huolestuneesti. — Jos sen vielä voisimmekin, palaisivat he laskussa sadoin siivin ja nuuskisivat jokaisen peninkulman alan jonkun tai-hengen avulla, nuuskisivat kunnes löytäisivät luolan.
— Olet oikeassa, keskeytin toivottomana oivaltaen ehdotusteni typeryyden. — Meillä ei siis ole muuta neuvoa kuin kuolema tai kaivosten pimeys.
— Jos meidät keksitään, niin ei ole. Mutta kaivokset ovat vain punaisia varten.
— Punaisia! — Ja silloin ymmärsin. — Tarkoitatko, että Morris-Jeo käskisi kärventää minut?
— Morris-Jeo tekee niin, elleivät jo vaanijat. Kenet suuri autuas Tai-Joon on suureksi hengeksi leimannut, sillä ei ole odotettavissa muuta. Mutta, oi suuri Tai-Kee, jos "silmä" meidät keksii, niin salli minun kuolla kanssasi! Kaivoksiin en enää astu. Olisipa minulla vain aseeni!
— Aseesi! — Muistin, että hänen koneessaan oli ollut sellainen. —
Missä se sitten on?
— Sen otti Morris-Jeo antaessaan minulle vapauden. Mutta olisinpa aavistanut hänen petollisuutensa, olisin pitänyt sekä aseeni että vapauteni. Luulin saavani omaiseni, tai-luokan edut — mikä houkkio! Suuri Kaikkeus kenties rankaisikin minua, kun liian paljon haaveilin. Kenties en olisi saanut pettää Morris-Jeoakaan.
Kontaktikone päästi omituisen sähähdyksen. Rai-Sun vaikeni ja loi siihen huolestuneen silmäyksen. Mutta hänen viime sanansa olivat herättäneet minussa erään ajatuksen.
— Sinäkö hänet petit? Sinäkö veit tuon ruumiin —
Vastauksettakin tiesin osanneeni oikeaan. Rai-Sunin kasvot punehtuivat niin, että luoma hetkeksi melkein häipyi, ja kun kiitollisuuden puuskassa laskin käteni hänen olkapäilleen, sopersi hän kuin puolustellen:
— Oi herra, jospa he edes uskoisivat sinun kuolleen! Mutta Tai-Joonin löydettyään he pitävät minua petturina, ja kukaties jo tällä hetkellä jaetaan määräyksiä koko "Lentävän silmän" ilmoille laskemisesta.
Jälleen kuului sähähdys kontaktikoneen laatalta. Rai-Sunin sanojen johdosta ja äkkiä muistaen Tai-Joonin joskus lausuman varoituksen kiiruhdin koneen luo. Osoitusneula oli vielä siinä asennossa, johon sen olin jättänyt Tshung-Kingin historiallista kokoelmaa tutkiessani. Säikähtyneenä sysäsin neulan Suuren veden neutraaliin, mutta ennenkuin kerkisin sulkea virran, sähähti korvaani tutunomainen ääni.
Säpsähdin. Seisoin runsaan minuutin käsi sulkunappulalla ja koetin pinnistää kuuloani. Ei, sanoja en kuullut; ääniaalto oli ollut liian lyhyt.
— Rai-Sun, sanoin, — onko Bei-Woo voinut ehtiä Kongoon?
— Ei, herra, ei ainakaan kontaktiin.
Silloin tein päätökseni. Vapisevin sormin päästin neulan vallalleen. Se teki harppauksen yli entisen Atlantin ja pysähtyi väristen Floridaan. Tarkkausneulan vielä haparoidessa pistin pääni kalottiin ja samalla kuulin hätäisen äänen:
— Tai-Joon — Ah!
Päästin ilonhuudahduksen. Se oli Tai-Mason. Tunsinhan hänen laajan otsansa näköpeilin puitteissa.
— Mason! Tehän se olette! sanoin riemuiten. Hänen ilmeensä kävi rauhallisemmaksi.
— Siis Tai-Joon on — sitä aavistinkin. Joutukaa, Tai-Kee! Päivän laskiessa jäätikölle! Sulkekaa virta! Peittäkää jäljet! Antautukaa, jos tarvitaan; taistella ei saa.
— Entä te, Mason?
— Minä —
Ääni katkesi äkilliseen sähähdykseen. Näköpeilin pinta välähteli rajusti ja ennenkuin kerkisin mitään ajatella, näin vilahdukselta leveän punanaaman ja vaanivat silmät. Vielä kerran sähähdys lumosi esiin Tai-Masonin kasvot ja — en tiedä, kuulinko sanat vai luinko ne hänen kasvoistaan — sain varoituksen: "Kuolema ja pimeys, sulkekaa virta!"
Koneellisesti tein niin. Säikähtyneenä tuijotin vielä näköpeilin elottomaan pintaan, kun heräsin Rai-Sunin kosketukseen.
— Oliko se hän — Bei-Woo?
— Oli.
Rai-Sunin silmistä näin, mitä se merkitsi. Meidät oli keksitty… Tosin meidän koneemme oli n.s. puoli-Jackson, joka pelkästään koveropeilillä varustettuna tyyten ehkäisi kaiken nuuskimisen ulkoapäin, mutta siitä huolimatta — Bei-Woon utelias neula oli joutunut Masonin vanaveteen, ja epäilemättä hän tällä hetkellä pani merkille neulan osoittaman paikan.
— Päivän painuessa hän on täällä, murisi Rai-Sun huuliensa lomasta. — Minä tunnen hänet. Hänen nahkansa on karaistu. Hän lähtee aina neljänneshetkeä ennen muita.
— Mutta jollei hän saa apua Kongosta?
— Jollei. — Rai-Sunin silmissä välähti eloa. — Jollei hän saa, niin — Herra! sanoi hän äkkiä innostuneena läheten konetta. — Herra! Minä en ole Bei-Woo. Minulle ei koskaan ole uskottu tuon koneen käyttöä. Mutta jos osaisin, niin tietäisin — Herra! Hän on jo keksinyt meidät. Meillä ei ole enää mitään pelättävää.
Hetkeksi minut valtasi kauhu, mutta samassa ymmärsin. Siirsin neulan Kongoon ja tartuin vapisevin sormin tarkkausneulaan. Ja lienenpä ollut tuntuvasti kiihdyksissäni. Siirtelin neulaa sinne tänne ja tirkistelin näköpeilin elottomaan pintaan kärsimättömänä odotellen valoläikähdyksiä, kunnes Rai-Sunin äännähdys palautti tajuntani. — Virta! Niin, sen olin unohtanut. Ja samalla sysäsin sulkunappulaa, en enää voinut panna Kongon valoihin mitään huomiota. Kun painajaisen kynsissä tajusin neulan värisevän yleistasolla, n.s. vaarallisella tasolla, ja kuin painajaisen kynsissä muistin Tai-Joonin sanat: "Siitä saa tietoja, mutta se tieto voi kerta kaikkiaan vaatia uhrin." Mutta kuin painajaisessa ainakin, käteni teki tenän, sillä sähähdysten lomassa toitotti yksitoikkoinen ääni kuin kuulutuksen lukija aisakellolla kilahdutettuaan:
— Kaikki piirit Gordon — Austria — Luna — Ontario — kaikki piirit Gordon — Austria — Luna — Ontario — kaikki piirit Gordon — Gordon — Gordon — Gordon. — Tai-Joonin salahanke Lunarian jäätiköllä. Tai-Joon tuhottu. Pesäpaikka Kolmannen piirin kaksi pohjoista kolmetoista itäistä. Bei-Woo paikalla. Suuri lentue. Kymmenen kierrosta kaivoksissa. Kaksi Tshung-Kingissä ja Tai-luokan edut. Tämä on Tai-Morris-Jeon määräys.
Seurasi sähinä, jolla aikaa sormeni jälleen tavoitteli neulaa. Mutta painajainen voitti, ja taas alkoi ääni:
— Kaikki piirit Gordon — Austria — Luna — Ontario — kaikki piirit — Gordon — Austria — Luna — Ontario — Kaikki piirit Austria — Austria — Austria — Austria. — Tai-Joonin salahanke Lunarian jäätiköllä. Tai-Joon tuhottu. Pesäpaikka Kolmannen piilin kaksi pohjoista kolmetoista itäistä — ksirrt!
Huoahdin helpotuksesta. Rai-Sun oli seurannut voimattoman katseeni suuntaa ja katkaissut virran.
— Kaksi pohjoista, kolmetoista itäistä — se on tässä, virkoin veltosti.
— Bei-Woo on tarkka.
— Ja apua neljästä piiristä.
— Se on kuolema meille, herra.
— Ja heille Tshung-Kingin riemut.
— Ennen ensi nousua Bei-Woo on Tai-Woo. Suuri Kaikkeus meitä varjelkoon, herra. Meillä on vain kaksi hetkeä laskuun.
Kaksi hetkeä! Sehän oli totta. Riuhtauduin aatoksista, joihin Tai-Joonin muisto oli mieleni jälleen vienyt. Mutta nähdessäni Rai-Sunin lähestyvän Tai-Millin voimakonetta vajosin niihin jälleen. Pitikö tämän kaiken nyt tuhoutua? Pitikö noiden rakkaiden "omaisteni" nyt joutua polttotangon uhriksi, noiden, jotka Tai-Joon jo kierroskymmeniä ennen syntymistäni suurin vaivoin oli tänne sijoittanut. Kuinka monasti olinkaan tuota letkua imenyt, kuinka usein tuolla hyllyvällä patjalla uniani uneksinut ja kuinka monesti tuon kipinäkotelon puitteissa henkeni uudestisyntymis-tuskissa vapissut. Nyt — niin, nyt tuo kaikki oli mennyttä. Nyt sen ymmärsin: Tai-Joonin mukana oli menneisyyteni hukkunut; edessäni oli tulevaisuus. Ja millainen tulevaisuus? Kenties jo parin hetken kuluttua höyrysuhahdus "Lentävän silmän" poltto-aseesta.
— Mitä teet, Rai-Sun?
— Minä — herra, minä vain — aika on täpärällä —
— Niin, olet oikeassa. Ovathan siivet kunnossa? — Kyllä, herra.
Miespoloinen näytti kovin epäröivältä. Kokemuksesta tiesin sen johtuvan osaksi suuresta kunnioituksesta vähänkin käskevää puhetapaani kohtaan ja osaksi — kenties suurimmaksi — jonkinlaisesta hävyntunteesta, joka hänet valtasi aina, kun hän Tai-Millin koneeseen kajosi. Selvästikin hän muisti Tshing-Tunin autuaan suhahduksen.
— Joudu! sanoin yksikantaan ja käännyin silmäilemään katto-aukkoa.
Muutamassa minuutissa oli kaikki valmista. Äkäinen sähähtely ja hehkuvan metallin kuumuus sen minulle ilmaisivat.
— Joudu! kertasin vielä samalla kun tarkastelin hammaskiskoja ja siiven vauhtihihnaa.
— Minä ajattelin, herra —
— Mitä sinä ajattelit? Meillä on kiire.
Käänsin päätäni ja huomasin Rai-Sunin, polttotanko yhä kädessään, innostuneena tarkastelevan voimakoneen jalustaliitosta. Muista koneista oli jäljellä hehkuvat laavaläikkeet, joiden liepeillä kuiva maa savusi.
— Ajattelin, herra, sijoittaa tämän siipeeni. Tämä tosin polttaa vain kosketuksesta, mutta onhan sekin parempi kuin ilman.
— Ja Bei-Woo polttaa sinut ennenkuin pääset äänenkantamalle.
Hän vaikeni huuliaan purren.
— Ja Tai-Masonin määräys on, että emme saa tehdä vastarintaa.
Myönnänpä, että mielelläni olisin kuunnellut hänen vastaväitteitään, mutta Masonin nimi oli lannistanut hänen sisunsa.
— Suokoon suuri Kaikkeus anteeksi, mutisi hän, — mutta minä olisin halusta nähnyt Bei-Woon naaman höyrynä.
Ja äkillisellä liikkeellä hän vei tangon koneen rungon äärimmäiseen päähän. Vihaisin sähähdyksin punainen metalli lohkeili kuin tina sulattimessa ja valui hehkuvana verenä pitkin kivijalustaa, josta sirpaleet vingahtaen suoltuivat sen tasaiseen vuoluun. Siihen hupeni kotelo joustavine seinineen, siihen valahtivat pystytangot kuin vesisuihku paineen loppuessa, ja siihen valui myöskin tasaajakeila, joka aina oli johtanut mieleeni likööripuolikkaan. Ja lopulta oli jäljellä vain tuo tunnontarkka asteikkomittari, toinen silmä pelkkänä valkuaisena ja toisessa silmäteränä numero 186. Se oli kuin kissa, joka käpälällään on raadellut koko ruumiinsa ja tuskasta hurjistuneena mulkoilee silmiään. Se sylkäisi vielä kerran, kirahti, ja pää retkahti lattialle toisenkin silmäterän nurjahtaessa luomen varjoon. Käpälä oli kynsäissyt poikki hennon kaulan, ja nyt oli käpäläkin hervoton. Sykkivin sydämin asetuin siipeen, mutta Rai-Sun lykkäsi omansa kiskoille.
— Salli minun, oi herra, sanoi hän äänen värähtäessä. Hänen siipensä pimitti sekunniksi luolan, sitten aukko jälleen kumotti kelmeänä.
— Jää hyvästi, Tai-Joon. Suuri Kaikkeus sinua palkitkoon! huoahdin painaessani virranaukaisijaa.
Ja siinä huokauksessa oli aimo annos omiakin huoliani.