KAHDEKSAS LUKU
Minusta on tullut orja Lao-Koo
Siipisarjan pärinän kiihtyessä äkäiseksi vonkumiseksi aatokseni yhä viipyivät äskeisessä kodissani, kunnes tunne-johdelma toi mieleeni kuvan muinaisuudesta.
Näin itseni Ruskon vetämillä kirkkorattailla pälyämässä yhä loittonevan kotiveräjän punaristikkoa niskantaittamisen uhalla ja kuumat vesikarpalot poskillani. Silloin olin ensi kerran kouluun lähdössä. Nyt olin ensi kerran —
Niin, mihin olin lähdössä?
Se kysymys sävähti salamana mieleeni. Aivastelin ankarasti ja aloin tuntea ilkeää puristusta rinnassani, kun mietteeni huhkaisivat tuon yhdeksänkymmenen vuosituhannen matkan takaisin nykyisyyteen. Missä oli Rai-Sun? Missä olin itse? Lempo soikoon, missä —!
Se tuli muinaisuudesta, tuo kirous, mutta se näytti tehoavan nytkin. Silmäys ala-ilmoihin paljasti totuuden. Huimaavan matkan päässä alhaalla häämöitti tasanko. Rai-Sunista ei jälkeäkään. Idässä pimenevä avaruus, lännessä kukkuloiden takaa hehkuva aurinko. Ja minä tässä autiudessa! Kuolema ja pimeys! Minähän ajoin pystyohjaajalla!
Heti tartuin kampeen vääntääkseni sen ylösalaisin. Ja tutisevaa kättäni saanen kiittää siitä, etten kimmahtanut avaruuteen kuin herne rokkapyssyn hihnalta. Sormeni näet tekivät työnsä lyhyin nykäisyin ja koneen vauhti hiljentyi ennenkuin pysähtyi, syöksyäkseen sitten vinhasti alaspäin. Ja sitä vaaraa minä en sillä hetkellä olisi tullut ajatelleeksikaan, sillä Tai-Joonin mielestä tällaisella siivellä ei mitenkään voinut tehdä itsemurhaa.
Vielä vähemmän tulin ajatelleeksi, että alaspäin saattoi pudota riittävää vauhtia ilman koneellista apua. Jos Rai-Sun olisi ollut yhtä hajamielinen kuin minä, olisimme tässä taivaan ja maan välillä räiskähtäneet yhteen ja jätteemme olisivat Bei-Woon suureksi pettymykseksi tomuhiukkasina laskeutuneet luolamme lähistölle. Nyt sensijaan Rai-Sun suhahti kuin aavistus ohitseni käden ulottuvilla, ja minä kerkisin jälleen tarttua kampeen juuri parahiksi välttääkseni törmäyksen Kolmannen piiriin kuivaan maaemoon.
Nyt vihdoinkin oli asema minulle selvinnyt. Ja samalla kun huomasin olevani tajuntani herra, oivalsin hajamielisyyteni maksaneen muutamia kalliita minuutteja. Siinä nyt, saatuani kammen keskiasteelle, koneeni surisi kuin sudenkorento paikallaan, ja Rai-Sun painautui taitavasti vierelleni.
— Meidän on lähdettävä, herra, läähätti hän. — Kongosta on vajaan puolen hetken matka. Eikö siipi ole kunnossa?
— Siipi! Kyllä se on kunnossa. Mutta luulenpa, että itse olen epäkunnossa.
— Se on ohimenevää levottomuutta, herra. Suokoon suuri Kaikkeus, että se pian olisi voitettu.
— Sinä siis epäilet!
— En tahtoisi, herra. Mutta tällä hetkellä "Lentävä silmä" jo suuntaa sadat siipensä tälle asteelle.
Sudenkorentoni vavahti ja teki harppauksen, joka äkisti vei minut kymmenisen syltä Rai-Sunin edelle. Mutta juuri asettaessani ohjausnuolen parin välikön nousulle lounaiseen hän jo oli taaskin rinnallani ja jatkoi puhettaan luoden levottoman silmäyksen pohjoisen hämärään.
— Pimeys meidät pelastaa, virkoin, mielihyvin tarkaten koneen vakiintuvaa vauhtia.
Rai-Sun huokasi vastaukseksi. Aloin leikitellä ohjausnuolella, jonka vähäisintäkin siirrähdystä siipi herkästi noudatti. Eikö sittenkin ollut parhain keino tuo linnun matkiminen! juolahti mieleeni ajatellessani muinaisuuden monenmoisia yksi- ja kaksitasoja. Miksei jo silloin uskottu, että yhden ainoan siipiparin laajuus voitiin korvata hyttyssiipien paljoudella, variksen harva hahinta kärpäsen lyöntien taajuudella? Miksi? Sepä kysymys! Siksi, että tavoiteltiin rekordia toisella suunnalla. Ihminenhän on aina mässännyt saavutuksensa täydellisyydessä — jota tuleva polvi sittenkin vielä täydentää. Usko kuvitelmaan, tuo jumalainen taito — siinähän ihmisparan suurin lahja.
— Lunarian sokeus! kirahti Rai-Sun katkaisten syvämietteisen filosofoimiseni. — Meidän täytyy ohjata etelään, jos mieli välttää Lunan apujoukkoa. Senhän tiesin minäkin.
Kotvaan aikaan emme vaihtaneet sanaakaan. Rai-Sun kovensi yhä vauhtia ja katsahti aina minuun ikäänkuin kysyen, tokko kykenin pysymään rinnalla. Vihdoin innoissani sysäsin vauhdinlisääjää niin kovakouraisesti, että siipien vongunta nousi huikean oktaavin ja jäi väräjämään kuin elähtäneen operettinaikkosen korkea b. Ja sitten minut saavutti Rai-Sunin ääni:
— Herra! Herra! Minä en jaksa pysyä rinnalla. Savessani on varmasti jokin vika. Ja kuitenkin — äärettömän Avaruuden nimessä — meidän pitäisi joutua.
— Mehän joudummekin, Rai-Sun! riemuitsin. — Tuolla häämöittää meri, ja Lunan linjakin on sivuutettu. Puolen hetken perästä voimme kääntää länteen, ja kun lentueet kohtaavat toisensa tuolla luolamme ympärillä, voimme rauhassa suunnata jäätiköille.
— Minä tunnen heidät, herra. Jos ohjaamme jäätiköille suoraan, saamme parikymmentä siipeä niskaamme. Täytyy kun täytyykin värjötellä tuolla puolen seitsemänkymmenen viimeiseen hetkeen, jos mieli vähänkin jäätikkösuojilla levähtää.
— Onhan meillä pillereitä tarpeeksi?
— On, herra. Mutta heillä on myöskin. Ja sitäpaitsi — heidän nahkansa on karaistu.
— Pelkäätkö omaasi?
— Omaani! — Miehen ääni töksähteli. — En omaani, herra, mutta —
— Ole huoletta. Minun rakenteeni korvaa ihon puutteet. Mutta sinä sanoit, että voimme perillä hetken levähtää. Löytävätkö piilopaikkamme? Eikö luola ole varmassa paikassa?
— On, herra. Siellä olemme turvassa päivän tai pari, korkeintaan kolme. Kauemmin ei kestä jäätikön perinpohjainen tutkiminen, kun he saavat tietää, että siellä olemme.
— Ja mistä he sen tietävät?
— Mikseivät tietäisi! Kun luolamme on tyhjä, sanoo Bei-Woo: He ovat lähteneet. Itään he eivät ole uskaltaneet, lännessä on paha meri, pohjoisessa suurin vaara. He ovat lähteneet etelään. Ja sitten: Lunan joukko ei nähnyt heitä; siis he ovat ohjanneet aukealle. Ja sieltä he kaartavat —
Terävä raksahdus tempasi huomioni tähtitaivaasta, juuri kun tarkkasin Etelän Ristin vasenta siipeä ja mittelin, miltä paikalta se muinoin oli merimiehelle tuikkinut.
— Lunarian sokeus! Minulla ei ole enää kontaktia! huudahti Rai-Sun alkaen painua alaspäin.
— Ei kontaktia! Kuinka se on voinut —?
Näin hänen tekevän rajuja liikkeitä, kuulin koneen pari kolme kertaa räiskähtävän, ja sitten kuului altani epätoivoinen huuto:
— En — löydä — tasapaino-nappulaa —!
— Pidä malttisi, Rai-Sun! vastasin tarkaten hänen tempoavaa putoamistaan. — Sehän on juuri oikean polvesi kohdalla. Lempo soikoon, olethan sinä vanha lentäjä, pidä —
Tukin suuni. Nyt vasta huomasin hätäännyksissäni katsoneeni hänen kuperkeikkojaan polvieni lomitse. Eipä ihme, etten saanut vastausta hyvään neuvooni, sillä siirtäessäni katseeni aluesuurentajasta laidan yli näin hänen pienenä mustana pilkkuna häviävän maan hämäryyteen. Seuraavassa tuokiossa olin sivuuttamaisillani merirajan.
— Tuhannen tulimmaista! kuulin omien huulieni mutisevan. Ja vauhtia hiljentämättä siirsin ohjausnuolta vasemmalle, alas, vasemmalle, enemmän alas, kunnes piirsin ahdasta korkkiruuvia juuri rantaviivan reunalla ja pääni tuntui pyörivän irtonaisena hyrränä hyvän matkaa olkapäitteni yläpuolella. — Mitähän, jos minäkin kadottaisin kontaktin!
Jollakin ihmeen keinolla tapasin jälleen ohjausnuolen, ja nyt tuntui kuin olisi pääni nyhtäisty sijoiltaan. Mutta tähtiviirut saavuttivat kohta entisen pistemuotonsa, eikä aikaakaan, kun jo huomasin kiitäväni suoraa viivaa pohjoiseen.
Kesti kotvan ennenkuin erotin Rai-Sunin varovaisen merkkikipinän. Suuntasin sitä kohti ja suunnittelin tilaisuuteen sopivaa sadatusta, jonka kuitenkin unohdin, kun mies epätoivoisesti valitti:
— Oi herra, kaikki on hukassa! En voi löytää vikaa. Olen vanha lentäjä. Olen tuntenut tämän koneen jokaisen nivelen paremmin kuin oman itseni. Ja nyt se — Suuri armias Tai-Mabit! Pitääkö meidän tällaisen vian vuoksi joutua perikatoon! En saa edes valoa heijastajaan.
— Ota minun! esitin.
Hän änkytti muutaman sanan, tarttui heijastajaan ja suuntasi valon siipeensä. Miten olikaan hänen hermostunut hapuilemisensa jo herättänyt minussa epäilyjä, ja kun neljänneshetken tuloksettoman työn perästä valaisija, hänen sitä huolimattomasti käsitellessään, lennätti taivaalle huikaisevan valosuihkun toisensa perään, oli epäluuloni muuttunut varmuudeksi.
— Rai-Sun! sanoin. — Oletko pyörryksissä? Eivätkö takaa-ajajamme voi nähdä valomerkkejäsi? Ja minun nähdäkseni olet tyyten unohtanut eristäjän.
— Eristäjän!
Siinä äänessä värähti jo puolinainen tunnustus. Ja silloin minun sisimmässäni kuohahti. Tempasin heijastajan ja käänsin sen päin hänen kasvojaan.
— Suuri armias Kaikkeus! valitti hän peräytyen. — Oi suuri henki!
— Vaikene, ulkokullattu orja!
Hän päästi surkean ulvahduksen, joka soinnullaan jo ilmaisi minulle asian oikean laidan. Mutta tuntiessani eristäjässä virran vavahduksen käsitin vasta tilanteen koko merkityksen. Ja se oli kauhistava: Olin ypöyksinäni tämän kolkon mantereen kamaralla, edessäni kuollut meren aava, takanani tuhottu turvapaikka ja ylläni kylmä, sydämettömän autio taivas, jota neljän piirin vaanijat paraikaa jostakin käsin risteilivät.
Ja tuo tuossa, ainoa ystäväni tässä oudossa maailmassa, oli häpeällisesti minut pettänyt. Kenties hän olikin tätä jo kauan mielessään hautonut ja nyt aikoi —
— Rai-Sun! sanoin kiukuissani. — Tule tänne, tähän eteeni!
Hän läheni kuin koira isäntänsä ruoskaa.
— Sanoit, että olet kadottanut kontaktin. Hakekaamme! Pistä kätesi tuohon jakajalle, vähän ylemmäksi — tuohon! Ja purista!
— Herra!
— Purista!
— Oi herra — oi suuri henki —
— Rai-Sun! Miksi vapiset? Siinähän ei ole virtaa; näetkö, se on kuin kuolleen käsi.
— Oi suuri henki — sinun kätesi tuossa —
— Minä käsken, Rai-Sun! Taikka — Avaruuden nimessä — tällä kädelläni puristan hengen viheliäisestä kurkustasi — tällä samalla kädelläni.
Vaikenin. Miesparka oli lysähtänyt kokoon koneen vierelle, ja minä näin hänen ummistetuin silmin puristavan jakajan tankoa. Sain kolmasti mainita hänen nimensä, ennenkuin hän vavahtaen kohotti katseensa. Ja silloin en enää voinut pidättää rajua vastavaikutusta.
— Rai-Sun! sanoin. — Avaruuden nimessä, niin totta kuin suuri Kaikkeus on sinussa ja sinä olet suuressa Kaikkeudessa — sinä ajattelit tuolla Lunarian syvyyksissä olevaa äitiäsi —
Hän purskahti hillittömään itkuun.
— Ajattelit vaimoasi, lapsiasi —
— Oi herra —
— Tahdoit vielä kerran Joo-Keen päällä ostaa heille vapauden. Rai-Sun, äitisi nimessä —
Ravistin hänen nytkähteleviä hartioitansa ja otin hänen ruman päänsä käsieni väliin.
— Äitisi toivoman autuuden nimessä — ajattelitko sitä jo luolasta lähtiessämme?
— Oi suuri henki — en — en!
— Kiusaus tuli nyt?
— Oi herra, näin aavan meren, muistin Bei-Woon polttajan — ja näin äitini tuolla alhaalla turhaan odottavan poikansa vapaussanomaa. Oi suuri henki, vannon kautta suuren Kaikkeuden, että tämä oli viimeinen heikkouteni, vannon, että jätän omaiseni kaivoksiin ikiajoiksi, vannon sen kautta lasteni viattomain päiden, kautta vaimoni suuren rakkauden, kautta äitini paikan suuren Kaikkeuden sylissä.
— Rai-Sun! Elä vanno!
Meren kostea henkäyskö värisytti selkäpiitäni! Miehen hirvittävä vala minua ainakin kauhistutti. Ravistin hänen päätänsä, kunnes viimeinkin vannomisyrittely juuttui hänen kangistuneen kielensä taakse, ja sitten nostin hänet kuin lapsen koneen istuimelle.
— Olemme hukanneet yli puolen hetkeä. Saat mennä minne tahdot,
Rai-Sun. Minä lähden jäätikölle.
Hän kohotti katseensa.
— Niin, sanoi hän laskien sen vitkaan.
— Ja sinä?
Hän näytti vaivoin hillitsevän parahduksen, avasi virran, sulki sen, avasi jälleen — ja katsoi minuun läpi sinisen hämärän.
— Herra, sanoi hän oudolla äänellä, — tahdotko, että nyt puristan tankoa? Se ei minua enää peloita. Käske, oi suuri henki!
— Minä kiellän!
Hän tempasi kätensä jakajalta. Siinä liikkeessä oli rajaton määrä iloa.
— Oi herra, sanoi hän molemmin käsin etelän kuulakkaan hämärään viitaten, — seuraan sinua jäätikölle, pelastan sinut heidän kynsistään, tahi ainakin annan kuolintörmäyksen Bei-Woolle. Oi suuri henki, minä olen vannonut.
Hänen siipensä pyrähti lentoon, nousi kymmenen sylen korkeudelle ja liehakoi kuin uskollinen halli isäntänsä edellä. Meren mustan aavan suoltuessa alleni kuulin sen yksitoikkoisen sähinän sulautuvan oman siipeni sätkytykseen. Ja minä kovensin tahallani koneeni vauhtia.
Nyt jo tunsin sen, minkä vasta sittemmin ymmärsin: äskeinen tapahtuma oli herättänyt uinuvan omintakeisuuteni. Noustuani merisumun yläpuolelle pani tuhattuikkeinen taivaankansi rintani ylväästi paisumaan, ja katseeni haki ylpeästi näköpiirin takaa kaukaista Kuunsyöksyä. Sen laelta tahdoin tänä yönä silmäillä tätä avaraa kurjuuden pesää ja singota sille pöyhkeän taisteluvaatimukseni. Sen ja minun välilläni oli vain tähtikirkas taivaanreitti ja vajaata kolmeneljänneshetkeä.
Ja ensimmäisen neljänneksen kuluttua olin jo päämäärästäni täysin selvillä. Olinhan mies, olinhan herra, olinhan n.s. suuri henki — ja minähän panin peliin vain oman olemukseni.
— Joo-Kee! huusin tyhjään avaruuteen. — Joo-Kee! Tässä maailmassa on kymmeniä, jotka nimittävät sinua herraksi ja Tai-Jeoksi; tässä maailmassa on tuhansia, jotka mielellään tekisivät samoin. Ja sinulla olisi elämäntyö —
Eikö totta, Etelän Ristihän tuolla nyökkäsi hyväksyvästi! Ja taivaanrannan kuulakka hohde huokui kuin miljoonain hurraa-huudoista…
— Joo-Kee! Joo-Kee! Sinä olet herra, sinä olet suuri henki — suuri henki — suuri henki!
Luulin keuhkojeni pakahtuvan siitä ilmanpaineesta, jonka tarvitsin huutaakseni ihastukseni noille miljoonille haamuille. Mutta silloin juuri muuan niistä puhisi ihan korvani juurella.
— Oi herra! Oi suuri henki! Ne tulevat! Lunan joukko katkaisee tiemme!
Ja tuolla — takanamme —
— Mikä? Missä?
Huurupatsaana pakeni ilma keuhkoistani, ja ennenkuin sain uutta, näin Rai-Sunin lounaiseen osoittavan käden suunnassa vähäisen, mustan viirun, joka verkalleen siirtyi "Ojaman kolmikon" huipputähteä kohti.
— Me käännymme! virkahdin.
— Katso, oi herra!
Takanamme, melkoista lähempänä, näkyi kuin sumusta juuri eristyneenä kolme erillistä täplää.
— Se on Bei-Woo. Hän on nähtävästi viipynyt luolallamme. Muuten hän olisi jo meidät sivuuttanut.
— Me sukellamme sumuun, Rai-Sun!
— Ei käy, oi herra. Usva on liian hatara, ja Woo on jo meidät keksinyt. Mutta, herra, pakene sinä. Rai-Sun on takaa-ajajasi. Sinun ihosi on tarpeeksi punainen. Ontarion aavikolla poltin kerran Lao-Koon. Häntä ei olisi saanut polttaa.
— Rai-Sun! Me kaarramme sumussa länteen. Kenties löydämme Masonin varamajan.
— Oi herra, se olisi kuolema. Oi suuri henki, kuule palvelijasi ääntä. Suuri kaikkeus varmaankin sen toi mieleeni. Sinä olet punainen Lao-Koo, olet ollut suuren Tai-Joonin palvelijana — olet nyt minulta karannut ja minä ajan sinua — oi herra — näitkö? Bei-Woo vaihtoi sanan Lunan joukkojen kanssa. Suuri armias Kaikkeus olkoon meidän puolellamme!
Ja kipinäin yhä jatkuessa lounaisessa jo särkyneen viivan uloimmassa pisteessä Rai-Sun ajautui arveluttavan lähelle siipeäni ja höpisi hätäisesti:
— Alas! Sumuun! Karkaa, oi herra! Minä pysyn aina kintereilläsi! Ja kuuntele, mitä minä puhun!
Sillä hetkellä tein sen hautoen vielä omaa suunnitelmaani. Painauduin sumuun sellaisella vauhdilla, että hetkeksi sivuutin sen alaliepeenkin. Töin tuskin välttäen mustana lepäävän merenpinnan kiidin huimassa kaarteessa kohti synkkää pohjoista. Oikealta puolelta kuuluneen rapsahduksen johdosta silmäsin ympärilleni ja olin vähällä menettää mielenmalttini. Olin pyrähtänyt läpi puolikymmen-lukuisen vaanijajoukon ja kuullut hirvittävän parkaisun: — Lunarian sokeus!
Se oli nähtävästi Bei-Woon apujoukko, joka piti silmällä alareittiä.
Mitä oli minulla silloin enää toivomista!
Mutta minä halasin pohjoiseen. Tahdoin välttämättä pohjoiseen. Koetin vaimentaa mieleeni väkisinkin tulleet epäilyt. "Mitä minä siellä? Ja entäpä, kun olen sivuuttanut merirajan?" Merirajan! Sehän oli myöskin sumun raja! Usvaa viilsi äkkiä valkoinen juova hipaisten vasempaa siivistöäni. Pyörtäessäni länteen kuulin takanani heikon huudahduksen ja samassa näin vähän matkan päässä edessäni kirkkaasti valaistun koneen. Tehden äkkisukelluksen painauduin sen alitse luoteeseen.
Kuolema ja kirous! Edessäni vilahti ensin yksi ainoa valojuova. Se tunnusteli kuin jättiläisetanan sarvi ympäristöä, sokaisi silmäni ja asettui eteeni leveänä valoviuhkana, salvaten minulta tien.
— Oi herra! kuului heikko läähätys takaani. — Palaa ylös, oi herra!
Ne ovat piirittäneet meidät ja kiristävät rengasta.
— Ennen kuolema! tiuskasin kääntyessäni Rai-Suniin. Mutta tunsin, että oma järkeni nousi sellaista ajatusta vastaan.
— Oi herra — herra — minä en voi pysyä — kintereilläsi, kuului
Rai-Sunin haihtuva läähätys.
Seuraavalla hetkellä äkkäsin rimpuilevani huikaisevassa valomeressä. Tuon tuostakin olin törmätä takaa-ajajiini, jotka sumussa näyttivät siipihaamuilta. Puoleksi sokaistuna pulpahdin tahtomattanikin usvan yläpuolelle, ja kun silmäni vihdoinkin tottuivat tähtikuulakkaan ympäristöön, huomasin olevani keskellä vainoojiani. He muodostivat ikäänkuin sirkuksen katsomon, jonka paikat olivat täytetyt ylintä riviä myöten.
— Oi veljet! kirkui takaani tutunomainen ääni. — Varokaa! Varokaa!
Hän se on — Lao-Koo — joka tahtoi riistää sisarensa — suurelta
Tai-Morris-Teolta! Polttakaa! Polttakaa!
Tämä viimeinen sana ajoi ruumiiseeni puistatuksen. Ampaisin kohti korkeutta, ainoata avonaista paikkaa tässä elävässä tynnyrissä. Mutta suppilon yläreuna kohosi edelläni ja supistui tiehäksi hatuksi, josta oli mahdoton suoriutua.
— Alas! Alas! Alemmaksi, orja! kuului huutoja ympärilläni.
— Horna vieköön! kirosin mielessäni ja siirsin nuolen tasapainoasteelle.
Kihisevästä keosta erosi puolikymmentä siipeä välittömään läheisyyteeni, ja keilan kärjestä heitti yksinäinen heijastaja valonsa tähän ahtaaseen piiriin. Rai-Sunin murhaava katse häiritsi hetkeksi malttini, mutta huomioni kiinnitti kohta terävä ääni, joka sanoi:
— Sinä olet Rai-Sun, entinen kuudennen osaston vaanija. Mikä on tämä mies?
Se oli eilinen leveänaamainen.
— Suuri Bei-Woo, hän on Lao-Koo, orja, joka uskalsi uhmata Suuren
Mantereen herraa.
— Lao-Koo on kuollut; häntä ei ole nähty neljään kierrokseen.
— Lao-Koo elää. Hän on ollut nämä neljä kierrosta Tai-Joonin palvelijana ja kirotun Tai-Joonin kanssa kohdellut minua pahemmin kuin orjaa.
— Olet ollut Kolmannen piirin pesässä?
— Olen kitunut Kolmannen piirin pesässä ja toivonut sinun kaikkivainuavan silmäsi keksivän olinpaikkani, kunnes eilen, Tai-Joonin kadottua, minun onnistui voittaa tämä orja. Hän oli vioittanut koneeni, joten jäin hänestä jäljelle. Mutta saavutin hänet ajoissa.
— Ja minä olen nyt vanginnut hänet. Näytä kasvosi, orja!
Minä kohotin kuuliaisena kasvoni ja katsoin häntä silmiin.
— Lunarian pimeys! sanoi hän vavahtaen. - Rai-Sun! Oletko varma siitä, että tämä mies on Lao-Koo, polttamani Pao-Laon sikiö?
— Kautta molempien silmieni, Bei-Woo.
— Lunarian pimeys! Elä katso noin, orja! kivahti leveänaamainen. — Kautta Avaruuden viheliäisimmän tason, tahtoisin tuossa paikassa sulattaa silmät ruumiistasi.
Hän pyörähti Rai-Sunin vierelle, ja minä kuulin tämän kuiskaavan:
— Tai-Joon oli suuri henki. Ja hän on opettanut Lao-Koolle paljon.
— Hyvä! kivahti Bei-Woo kiertäen ahtaassa piirissä keon ympäri. —
Tähystäjät! Kolme vartijaa orjalle, kaksi Rai-Sunille! Onko Ontarion ja
Austrian väki saapuvilla?
Keon yläpäästä kuului sekavia ääniä, jotka hukkuivat siipisarjain kiihtyvään surinaan.
— On! Siispä Tshung-Kingiin! Bei-Woo on puhdistanut Kolmannen piirin pesän. Suuri Kaikkeus suojelkoon suurta Tai-Morris-Jeoa.
Keon äänekkäästi hajaantuessa katsahdin Rai-Suniin. Hänen silmänsä liekehtivät. Kolme siipeä asettui ympärilleni.
— Eteenpäin, orja! karjaisi minulle mies, joka kaikesta päättäen oli syntynyt orjaksi.
Idässä vaaleni taivaanranta, ja tuon tuostakin heitti vielä kaukainen aurinko sille heikon punajuovansa. Sumumerta oli vielä silmänkantamiin.
Olin Lao-Koo, joku, joka oli tahtonut pelastaa sisarensa Morris-Jeon kynsistä, ja jonka Rai-Sun oli polttanut Ontarion aavikolla. Ja olin matkalla Tshung-Kingiin.
YHDEKSÄS LUKU
Naisten helvetissä
Nousuauringon veripunaisten kielekkeiden jo tavoitellessa taivaankannen kolmannesta täytti Tibetin mahtava ylämaa näköpiirimme. Ja kun vajaan neljänneshetken kuluttua liekehtivä päivänpyörä pilkisti Japanin takaisen meren helmasta, paistoi jonkun matkan päästä silmiini lukemattomain valojen monihaarainen sikermä ja sen takana hyvinkin pienenpuoleista sisäjärveä muistuttava läikkä.
Kuinka tunnollisesti puoli-Jacksonimme olikaan tämän seudun minulle esittänyt, huomasin nyt kuitenkin, että Tshung-Kingin se oli kutistanut kauppalaksi ja tehnyt voimakeskuksesta kiiltävän hopeamarkan.
— Seis! huusi etumiehemme, ja samassa kohosi aitamme huimasti vinkuva raketti, jota seurasi valtavan heijastajan taivasta tavoittava valo.
Heti sikisi kuin pelkästä ilmasta tusinallinen siipiä. Kuljin entistä vauhtiani ja jouduin hetkeksi kehän ulkopuolelle, mutta silloin tärähti takanani moniääninen huuto:
— Takaisin, takaisin, takaisin!
— Riennä, onneton! kirkaisi Rai-Sun suhahtaen lähitseni, ja minä kerkisin piirin suojaan, juuri kun taitseni leikkasi ilmaa hehkuva salama.
— Oletko mieletön, orja! sähähti korvani juuressa ilkkuva ääni.
— Siipeni horjuu, vastasin harmistuneena.
— Kautta sokean vaanijan, etkö tiedä, että Tshung-Kingin yllä lepattanut siipi ei koskaan enää lennä!
Sanat synnyttivät hilpeän naurunrähäkän, jonka kumminkin kohta katkaisi kumea ääni:
— Kuka häiritsee Tshung-Kingin rauhaa tällä suurella siipien paljoudella?
— Bei-Woo, kolmannen osaston Silmä, suuren Tai-Morris-Jeon omasta käskystä, kuului vastaus.
— Ja mihin on sinulla, Bei-Woo, käsky ilmoittautua?
— Suurten Valvojain palatsiin, oi tunnontarkka Tshung-Kingin vartija.
— Ja mikä on sanasi, Bei-Woo?
— Pesä puhdistettu.
— Monestako siivestä vastaat, Bei-Woo?
— Seitsemästä.
— Ja monelleko pyydät suojaa karanteenista?
— Kolmelle Lunasta ja kahdeksalle Ontariosta. Syntyi hetkisen vaitiolo, jolla aikaa kolme vartijoista jakoi joukkomme kahteen osaan.
— Seitsemän ja yksitoista, laski ääni sivummalta.
— Selvä on, vastasi kumea ääni. — Bei-Woo, minä vien sinut Suurten
Valvojain palatsiin.
Hän päästi kipinäsarjan kohti kaupungin tulia. Kaukaa altamme saapuivat vastauskipinät. Ja sydän kurkussa keinuin vioittuneella siipipahasellani huimaa vauhtia laskeutuvan vartijarenkaan ahtaassa silmukassa.
Voimakeskuksen kelmeä hohde välähti silmissäni veripunaiseksi, auringon loimu nieli aika ajoin tasangon heikkenevät tulet, ja kun tähystelin aukkoa, mihin meidän olisi sukellettava, kuuluikin komennus: seis! — ja valtava suppilo peitti äkkiä avaran näköpiirini.
Me olimme Suurten Valvojain palatsissa.
Kumeaääninen mies oli kadonnut viereiseen suojaan. Yllämme kaartui monin värivivahduksin välkkyvä laki valtavan aukon suojana. Muutamat miehistä tarkastelivat koneeni takasiivistöä, josta oli jäljellä vain pari sulaneen metallin puikkoa. He irvistelivät keskenänsä ja kuiskivat jotakin, mikä nähtävästi oli aiottu minulle, kunnes lopulta loin heihin paheksuvan katseen.
— Nat! sanoi silloin muuan heistä. — Hän ei ole orja.
— Hän on punainen.
— Olkoon; orja hän ei ole.
He vetäytyivät syrjemmälle ja minä huomasin taampana Rai-Sunin surullisen naaman. Hän virnisti jonkunlaisen merkin. Se oli kai varoitus.
— Entinen kuudennen osaston vaanija, Rai-Sun! kuului ääni jostakin seinien takaa.
Puolet vartijoista siirtyi Rai-Sunin mukana vasemmalle, ja tuskin he olivat kadonneet erehdyttävän kuvastinkäytävän sokkeloihin, kun jo ääni jatkoi:
— Orja Lao-Koo, poltetun Pao-Laon poika!
Tunsin sydämeni kiirehtivän lyöntejään. Kuusi vartijaa asettui ympärilleni, ja me kävelimme äsken ihailemaani tuhatvälkkeistä seinäkaistaa kohti. Se väistyi kuin näkymättömäin käsien lennättämänä. Eteemme avautui huone, äskeistä tuntuvasti pienempi, ja sen seinämillä seisoi aina määrätyn välimatkan päässä toisistaan joukko olentoja mitä kummallisimmissa asennoissa. Muuan vartijoistani osoitti tyhjää sijaa sivuseinällä.
— Numero seitsemänneljättä, sanoi hän ottaen numeron seinältä. —
Asento yksi.
Kohta seisoin selin seinään; vyötäisilleni solahti hyvin ruumiinmukainen vyö, jonkinlaiset koukut sieppasivat käsivarteni perusasentoon, ja jalkateräni tuntuivat juuttuneen alustaansa.
Purin huuleni yhteen, vaikka tunsinkin veren karkaavan kasvoilleni.
Vasta miesten poistuttua pääsi kurkustani sydämestä lähtenyt sadatus.
Helvetin tulisin kekäle! Minä siis olin vanki! Ja tässä hohtavassa huoneessa, kaikkien nähtävänä! Se minua eniten kauhistutti.
Mutta hetken perästä minua jo ihmetytti muuan seikka: tässä surullisessa kokoelmassa oli kolmattakymmentä naista ja yksi ainoa mies — minä. Ja toinen seikka: useilla heistä oli semmoinen asento, että se olisi puristanut tuskanhuudon miehevimmänkin miehen keuhkoista; ja nämä naispoloiset eivät vaikeroineet, vain heidän hengityksensä oli säännötöntä ja läähättävää.
Eniten herätti huomiotani kauimpana vasemmalla läähättävä olento. Hän kyyrötti eräänlaisessa hyökkäysasennossa, toisen käden sormenpäät maata tavoitellen ja toinen käsi tyhjää ilmaa hosuen. Olisi luullut olennon valmistautuvan kilpajuoksuun, jollei pään toivoton riippuminen olisi väittänyt vastaan. Vilaukselta näin tuskan vääntämät kasvot ja pullistuneen silmäparin. Hän oli vanha nainen.
Minua pöyristytti. Pakotin itseni katsomaan lähempänä seisovaa nuorta neitoa. Tämä oli laskenut kauniit kasvonsa häikäisevän puhtaalle rinnalleen. Polvien taipuessa oli vyövanne solunut melkein kainalon tasalle ja leikkasi raa'asti vasemman rinnan juurta. Siitä lähtenyt veripisara piirsi vasempaan reiteen koukeroista viivaa, jota hermostunut käsi pyyhkieli polven seutuvilla.
— Nainen! sanoin kuiskaten.
Hän ei väräyttänyt silmäänsäkään, mutta sensijaan liikahti joku minua lähempänä. Siellä oli nainen ja ruhtinaallinen olikin. Suorana kuin kuvapatsas hän seisoi. Ylväästi kohosi uhkea povi yli vyökahleen, joka näytti olevan liian ahdas täyteläiselle vartalolle. Juuri hänen kohdalleen lankeava sinivihreä valojuova antoi hänen silmilleen omituisen hehkun ja valoi hänen vartalolleen hohdetta, joka johdatti mieleen meren värisen soihdun ja antiikkisen Venus-patsaan. En tiedä, silmilläänkö hän sen sanoi, vaiko huultensa hurmaavalla hymyllä. Vai lienenkö tulkinnut hänen kätensä pehmeän eleen.
— Ole vaiti! tiesin hänen tarkoittavan.
— Miksi? kysyin niinikään silmilläni.
Hän hymyili ja kohautti silmäluomiaan, samalla kun käsi täydensi lauseen.
— Siksi, että pitää olla vaiti, näytti se sanovan. Hänen povensa nousi syvään henkäykseen, ja toinen polvi suoristui toista lepuuttaakseen. Vasemman reiden sisäpinnasta erotin veren ahtautumisesta paisuneet suonet. Nainen ei ollut aivan äskettäin aloittanut seisontaansa.
Vieressäni kuulin nyyhkytystä. Vastahakoisesti käänsin katseeni sinne. Se oli tyttö, vielä melkein lapsi, joka kyyneltynein, epätoivoisina palavin silmin tuijotti huoneen etäisimpään nurkkaan.
— Äiti! pääsi kuin kuiskeen aavistuksena korvaani. — Äiti! toistui kuin tuskan aineellistumisena.
Ja silloin näin hirvittävän kohtauksen: vanhan naisen pöhöttyneet kasvot vääntyivät ja pullistuneet silmät näyttivät olevan puhkeamaisillaan. Hän teki pari hillitöntä juoksuyritystä tyttöön päin — ja lysähti kasaan kuin kesken ponnistustaan kompastuen.
— Äiti! vihlaisi ilmaa tyttöraukan huuto.
Lapsiparka! Hän oli pyörtynyt kahleeseensa, joka nyt alkoi syöpyä hänen kainaloihinsa.
— Kuolema ja kirous! pääsi huulteni lomitse, ja samassa kohtasin katseen merenviheriän ruhtinattaren silmistä.
Kohta ilmestyi päätyseinän puolelta mies. Hän katsoi pitkään ja tutkivasti tyttöön, katsoi huoneen perälle ja asteli vanhan vaimon luo.
— Tänne! huusi hän.
Kaksi muuta miestä ilmestyi paikalle. Ylhäältä, kuultavasta sinestä laskeutui äänettömästi käppyräreunainen laatta; miehet tarttuivat ruumiiseen, laatta nousi yhtä äänettömästi, ja vanhan vaimon paikalla kimmelsi seinässä tyhjä rengas.
— Sanoit jotakin, orja, virkkoi ensimmäinen pysähtyen eteeni.
Vaistomaisesti katsahdin ruhtinattareen ja tajusin hätäisen varoituksen.
Miehen silmät sydännyttivät minua. Loin häneen halveksivan katseen.
— Sanoit jotakin, orja, teisti mies vilkaisten naiseen ja samalla antaen merkin apulaisilleen.
Nämä asettuivat taakseni, ja kohta tunsin ruumiini vääntyvän etunojaan alaspäin mitä kiusallisimpaan koukkuasentoon.
— Sanoit jotakin.
— Sanoin: kuolema ja kirous! tiuskasin tähdäten iskun miehen sydänalaan.
Hän väisti ja katseli ilkkuen käsivarttani, johon tunsin kahleen leikanneen haavan.
— Numero seitsemänneljättä — asento kolme, sanoi hän kääntäen minulle selkänsä.
— Kaunis See-Sea, kuulin hänen puhuvan kuin väkinäisellä äänellä. —
Minkä sanan saan antaa suurelle Tai-Simonille?
— Sano, että olet nähnyt minun seisovan kolme päivää ja että vielä hymyilen, kuului vastaus. Oi sitä ääntä!
— Kaunis See-Sea, sen sanon, vastasi vartija. Kohotin katseeni nähdäkseni naisen avaavan suunsa.
Mutta miehet olivat jo kadonneet, ja nainen hymyili ylpeästi.
Äkillisellä liikkeellä koetin kohota pystyyn, mutta siitä oli seurauksena vain se, että kahle leikkasi syvemmälle. Minun täytyi kun täytyikin tottua tähän lihasjännitykseen.
Mutta minun piti saada katsoa naiseen. Luulin näkeväni hänen varpaittensa puhuvan. Niskan taittamisen uhalla nostin katseeni. Hän näytti kohtaavan sen jo puolimatkassa.
Ah! sitä katsetta! Se oli kuin tähden tuike kalliolähteen silmästä. Ja jos koskaan naisen silmä on kyennyt pukemaan ajatuksen sanoihin, niin teki sen tuo palava pari kostean verhonsa suojasta.
— Poika-parka! sanoi se. Niin juuri — poika-parka, se sanoi; mies-paralle se olisi puhunut laajemmilla silmäterillä.
Hymyilin hänelle. Ja näyttääkseni, etten ollut vallan masentunut, tein perin rauhallisen yrityksen murtaa kahleeni.
Se epäonnistui. Mutta vaivani palkkioksi huomasin hänen koko ajan tarkanneen ponnistustani. Kun herpaannuin, laukesi jännittynyt ilme hänenkin kasvoiltaan, mutta hänen silmänsä imeytyivät silmiini voimalla, joka ilmeni koko vartalon työntymisessä eteenpäin.
Mitä hän sanoi?
— Sinä olet voimakas! luin hänen silmistään. Mutta poskilta lähtenyt väristys kulki vihurina yli uhkuvan poven ja hävisi lanteiden varjoon. Laskin katseeni.
Hetkikö vai kymmenen! Olin kuunnellut äidittömän tyttö-raukan nyyhkytystä ja laskenut loitompana seisovain huokaukset. Kolmasti olin yllättänyt katseeni ruhtinattaren kasvoille pyrkimässä. Ja sillä välin sadattelin omia tuskiani. Kuolema ja kirous! Eipä inkvisitioni turhaan ollut kuluttanut sataa vuosituhatta; edistynyt oli sekin ja yksinkertaistunut.
Ja kuin ajatusteni vahvikkeeksi alkoi kirjava valomeri äkkiä liikehtiä. Punasiniset, siniset, punakeltaiset ja räikeänpunaiset valonsäteet näyttivät eksyneen järjestyksestään ja ruvenneen hillittömään kilpajuoksuun. Silmää vihloivat toinen toistaan voimakkaammat väriaallot, jotka herkeämättä vaihtoivat paikkaa, sulautuivat äkkiä huikeaksi ukonnuoleksi ja jälleen hajaantuessaan sirottivat näköhermolle joukon pirullisesti tanssivia tulitähtiä.
Hornan kattila! Avosilmin sitä piti tarkata. Jos silmänsä sulki, tunki se tajuntaan pääkuorenkin läpi.
Sitä tuntui kestävän kokonaisen iankaikkisuuden. Ja se päättyi kuitenkin — kun sitä ei enää toivonutkaan — päättyi pimeään, jota ei voinut pitää todellisena.
Nyt ymmärsin, mikä nautinto on uni. Jos vaikka allani kadotuksen kuilu olisi ollut, johon unen helmaan vaipuessani olisin suistunut, olisin kumminkin nukkunut. Mutta pahempi kuin helvetti oli oma väkinäinen asentoni: joka nuukahduksella se ajoi lihakseni suonenvedontapaiseen jännitykseen, kunnes uni jälleen sekunniksi sai ylivallan.
Ja tätä kaikkea säesti tavantakainen tuskanhuuto, huokaus, kirkaisu. Luuli okaruoskilla ajettavan nääntyvää karjaa yli rääteisen, rannattoman aavikon.
Jälleen iankaikkisuus…
Mitä? Kuka puhui? Mistä soi tuo ihana ääni?
— Sinä olet kaunis, orja. Olet kauniimpi kuin yksikään toinen mies. Sinun silmissäsi on tulta, otsassasi viisautta, jäsenissäsi nuorekasta voimaa. Sano minulle, kuka olet!
Oi suloinen soitto! Mistä muualta voisitkaan kuulua kuin tuon herttaisen lehdon siimeksestä, auringossa lipattavan lahden laineilta, vastarannalla nousevan hongikon humusta! Missä olenkaan viipynyt seutuviitasi, mihin eksynyt ihanasta Edenistäni! Oi kotini, lapsuuteni, paratiisini! — Aah! helvetti!
Päätäni pakotti, ohimoilla jyskytti. Käsivarttani poltti kirvelevä kipu, ja vatsaani kouristi.
Mutta mitä —?
— Sano minulle, kuka olet. Sinä olet punainen, mutta orja et ole.
Silmäsi ei ole orjan silmä, otsasi ei orjan otsa. Sinä olet kaunis.
Kuka olet?
— Ja kuka olet sinä? kuiskasin.
— Minähän olen See-Sea, mahtavan Tai-Simonin kolmas puoliso. Tällä hetkellä vartijat pelaavat Rengasta, ja heidän silmänsä on sokaistunut. Mutta puhu ääneti!
— Minä olen Lao-Koo, orja — Ajatukseni oli viivähtänyt oikealla polulla.
— Lao-Koo sinä et ole. Orja et myöskään. Niin, täällä, nyt, voit olla Lao-Koo, minun silmissäni et koskaan. Miksi suljet sielusi viheliäisen orjan kuoreen? Ah, tiesinhän, että —
Säpsähdin. Ymmärsin äkkiä, että hän seurasi ajatuksiani. Ja juuri kun hänen ihastuksensa sen minulle paljasti, iskin koko sieluineni lähimpään aiheeseen.
— See-Sea! sanoin. — Tämä on hirmuinen paikka. Kuule! Kuule heidän tuskiaan. Kenelle on suuri Kaikkeus antanut yksinoikeuden tämän helvetin käyttöön ja kuinka hän on tuominnut tänne vain naisia? Ovatko he suurimmat syntiset?
— Lao-Koo, sinä, joka et ole Lao-Koo, keskeytti hän lievän närkästyksen väre äänessään, — tämä helvetti on naisten; miesten helvetiltä suuri armollinen Kaikkeus sinut säästäköön. Sinä olet varmaankin loukannut naisenomistus-oikeutta, koska Suuret Valvojat ovat sinut tähän sijoittaneet. Lao-Koo — ei, sano minulle jokin toinen nimi; tuo on orjan! — en kysy, rakastiko hän sinua paljon, sen tiedän; mutta rakastitko sinä häntä?
Minä vavahdin. Onneksi tuska vyötäisilläni jäähdytti mieltäni ja muistin Rai-Sunin.
— See-Sea, sanoin. — En ole vielä rakastanut naista omatakseni hänet.
Sanoiko hän siihen jotakin? Ainakaan en tiedä mitä hän sanoi. Mutta tunsin, että sieluani hiveli selittämättömän lämmin, onnekas väreily.
— See-Sea! huudahdin, tietämättä oikein, mitä sillä tarkoitin.
— See-Sea! kertasi kuin pehmoinen kaiku. — Sano se vielä kerran, niin opin rakastamaan omaa nimeäni. Oi jospa sinun silmäsi kammioni hohteessa katsoisivat minuun! Oi jospa kerran hymnien soidessa huulesi kuiskaisivat: See-Sea!
— Lao-Koo! Minä pelastan sinut! jatkoi ihastunut ääni huudahdukseni salvaten. — Minun täytyy! Suuri Tai-Simon jatkakoon vielä hetkisen unelmaansa.
Kuuntelin jännittyneenä jatkoa. Sitä ei tullut. Mutta tunsin, että hänen sanansa olivat uudelleen valaneet minuun rohkeutta ja toivoa.
Ja silloin pulpahti ympärilleni huikaiseva valo.
Nostin katseeni. Veri tukkeutui sydämeeni. Edessäni, lysähtänein polvin, riippuvin käsin ja täyteläinen lonkka rumasti sivulle pistäen kyyhötti See-Sea. Vyövanne oli tunkenut poven olkain tasalle ja kalpea poski lepäsi muodottomaksi paisuneella rinnalla.
Pelkkä asentoko saattoi noin turmella jumalaisen vartalon! Olisin kenties huutanut inhosta, mutta väsymys voitti. Ja pakahtumaisillaan olevan pääni retkahtaessa jälleen riipuksiin kuulin jonkun tulevan huoneeseen.
— Kaunis See-Sea, nukutko? kuiskasi ääni. Sitten kuulin epäselvää höpinää, joka pian vaimeni kokonaan.
Luulin miehen poistuneen ja kohotin vaivoin päätäni. Olin erehtynyt. Hän seisoi siinä, katse liekehtivänä ja levottomat kädet toinen toistaan pidätellen.
— Kaunis See-Sea, höpisi hän vielä kerran, ja sitten näin hänen kätensä tavoittavan naisen käsivartta.
Se vaikutti kuin sähköisku. Ruumis vavahti, pää nytkähti ja rinnan alle valahti verevämpi väri. Mies astui askeleen syrjään ja uudisti sanansa vankeihin pälyen.
Pääni väsähti jälleen. Lienen ollut hetken tiedotonna. Mutta kun siitä heräsin, kuulin See-Sean väsyneen äänen sanovan:
— Sano suurelle Tai-Simonille, että See-Sea on kärsinyt hirveästi ja halajaa hänen kammionsa lepoon. Sano, että suuren Tai-Simonin sana on minun tahtoni ja että hänen toivomuksensa on minun onneni.
— Minä sanon sen suurelle Tai-Simonille, oi kaunis See-Sea, vastasi mies.
Hänen mentyään kohotin katseeni. See-Sean silmissä helmeili kosteus, ja hänen huulensa puhuivat suoraan sieluuni. Kuin unen horroksissa tajusin liikettä ympärilläni. Sivuseinältä poistettiin orpotytön ruumis, vasempaan päätyyn tuotiin jokin uusi tulokas, ja kohta kun vartija oli sanonut: "numero kahdeksanneljättä — asento yksi", kuulin äskeisen hunajanmakean äänen:
— Kaunis See-Sea, suuri Tai-Simon odottaa sinua palatsissaan.
Kuulin kahleen loksahduksen, tunsin See-Sean kulkevan ohitseni. Mutta kun äärimmäisin voimanponnistuksin onnistuin nostamaan pääni, näin vain vilahdukselta hänen ruhtinaallisen vartalonsa, jonka lapojen alle armoton vyö oli syövyttänyt punertavan juomun.
Vielä iankaikkisuus. — Joku tempoi rajusti käsivarttani. Ja kuin unessa tajusin jonkun toitottavan:
— Numero seitsemänneljättä, orja Lao-Koo. Suuret Valvojat sallivat sinun astua eteensä.
KYMMENES LUKU
Suurten Valvojain edessä
Kulkiessamme aukeni edellämme lukematon joukko seiniä. Vaivaloisesti astelin vartijaini välissä läpi moninaisten huoneiden enkä kyennyt panemaan merkille muuta kuin niiden epämääräiset valon vaihtelut.
— Pelkää, orja! tärähti äkkiä etumieheni ääni, ja sillä hetkellä huomasin olevani laajassa suojassa, jonka seininä oli kirjava sarja mitä eriskummaisimpia valotauluja.
— Pelkää, orja! jymähti kuin kymmenestä suusta, ja silloin vasta ymmärsin, mitä minun olisi tullut pelätä. Edessäni loikoili hyllyvillä lepoverkoilla kuusi ylhäisen näköistä miestä, joista keskimäinen käsitteli herkeämättä kontaktikonetta. Äärimmäisenä oikealla piteli tavattoman pullea mies vyötäisiltä kiemailevaa naista, joka hieroskeli hänen sydänalaansa. Kaikkien muiden katseet tuijottivat minuun kuin naskalit.
— Orja Lao-Koo, aloitti jostakin ääni, ja samalla vartijan nyrkki luhisti hartiani.
Seuraavalla hetkellä olisin lyönyt hänet maahan, mutta kohtasin taempaa Rai-Sunin silmäyksen. Siinä pilkahti tuskaisa kauhistus. Ja minä laskin käteni riipuksiin.
— Orja Lao-Koo, Pao-Laon sikiö, jatkoi lukeva ääni, — sinä olet neljä kierrosta sitten yrittänyt ottaa hengiltä sisaresi La-Lin, vaikka tiesit, että suuri Tai-Morris-Jeo oli katseellaan hänet korottanut.
Seurasi hetken vaitiolo. Ilmassa vallitsi odotuksen jännitys.
— Suuri Neuvosto, orja Lao-Koo on syyllinen, opetti vartijani antaen tukevan iskun niskaani.
— Orja Lao-Koo, pitkitti ääni, — neljä kierrosta sitten sinä jätit majasi ja antauduit Avaruuteen syöstyn Tai-Joonin, esivallan vihollisen, palvelukseen, vaikka tiesit, että sinua kaipasi suuren Tai-Morris-Jeon käsi.
Epäröin hetkisen.
— Suuri Neuvosto, orja Lao-Koo on syyllinen, lausuin ikäänkuin alistuen.
— Orja Lao-Koo, Tai-Joonin mukana sinä otit osaa kapinahankkeeseen, vartioit hänen pesäänsä ja kuuntelit hänen opetuksiaan. Tai-Joonin käskystä sinä olet pidättänyt luonasi suuren Tai-Jeon käskyläisen, kuudennen osaston vaanijan, Rai-Sunin, ja vihdoin yrittänyt häntä haavoittamalla välttää suuren Tai-Morris-Jeon kaikkialle kantavaa kättä.
— Suuri Neuvosto, orja Lao-Koo on syyllinen, uudistin tunnustukseni.
— Orja Lao-Koo, Suuri Neuvosto on päättänyt ennen ensi laskua muuttaa aineesi höyryksi ja lähettää henkesi herrasi Tai-Joonin luokse. Tämä on Suuren Neuvoston —
Outo väristys oli pannut minut kohottamaan päätäni, ja samassa äkkäsin lukijan vaienneen. Ensin juuttui minuun hänen ällistynyt katseensa, sitten kyömynenäisen terävä tuijotus, ja vihoviimeiseksi nosti sydänalaansa pitkin hierottavakin uneliaat kasvonsa. Mutta ensiksi pääsi ääneen vasemmalla loikoileva laiha kummitus.
— Tai-Hudson! sanoi hän. Miksi katsoo orja noin?
— Tai-Maon, voinko minä sen tietää! inisi lukija neuvotonna.
Kyömynenäinen kohosi istualleen.
— Tai-Hudson, sanoi hän, — tämä orja ei ole orja!
— Ei, hän ei olekaan orja! säesti pari muuta.
— Mikä hän sitten on?
— Eikö hän ole Pao-Laon sikiö?
— Tai-Hudson, voimmehan sen todeta.
Näin vilahdukselta Rai-Sunin kasvot; ne olivat valjut.
— Ho-Hon! sanoi Tai-Hudson. — Suuri Neuvosto haluaa nähdä orjan merkin.
Vartijat tarttuivat käsivarsiini ja taluttivat minut pari askelta eteenpäin. Toinen heistä kohotti vasenta käsivarttani.
— Suuri Neuvosto, änkkäsi hän, tällä orjalla ei ole merkkiä.
— Ei merkkiä!?
Ja silloin juuri keskeytti ällistyksen Rai-Sunin ihmeteltävän tyyni ääni.
— Oi Suuri Neuvosto, sanoi hän, Tai-Joon oli hyvin viisas. Hän poisti Lao-Koon merkin ihmeellisillä keinoillaan, samoin kuin hän vaalensi hänen punaisen värinsäkin. Vielä kolme kierrosta sitten näin leiman hänen kainalonsa alla. Siinä oli: 2—16—763.
— Hänen värinsä on vaalea, sanoi pyylevä mies. Tai-Hudson tarttui kontaktikoneen neulaan.
— Lao-Koo, sanoi hän, — Pao-Laon poika — toinen piiri kuudestoista neliö, kierroksella seitsemänsataakuusikymmentäkolme. Se on todettu.
Hierova nainen oli kurottautunut lähemmä, ja hänen huudahduksensa näytti osuneen jokaisen korvaan.
— Se on totta, sanoi pyylevä mies mitellen ruumistani. — Kautta
Avaruuden, hän olisi erinomainen hieroja! Noilla lihaksilla —
— Noilla lihaksilla, liitti kyömynenäinen Tai-Simon silmiään siristäen, — voisi tuottaa kymmeniä tonneja valkoista metallia. Tai-Hudson, jatkoi hän, — minä ehdotan, että ensin käyttäisimme hänen työvoimaansa. Kaivoksissa on ollut kuolleisuus suuri.
— Työn valvoja on oikeassa, myönsi Tai-Hudson epäröiden.
Silloin kuulin jälleen Rai-Sunin äännähdyksen.
— Orja Lao-Koo on loukannut suurta Tai-Morris-Jeoa, puhui hän valittavalla äänellä. — Orja Lao-Koo on palvellut Tai-Joonia —
— Rai-Sun! ärähti Tai-Hudson toisten liikehtiessä. — Suuri Neuvosto ei ole käskenyt sinua puhumaan.
— Olet oikeassa, oi suuri Tai-Hudson. Suuren Neuvoston edessä minun tulisi vaieta. Mutta suuren Tai-Jeon kuudennen osaston vaanijana olisin viettänyt turhaan nämä kaksi toimettomuuden kierrosta, ellen näkisi tuon viheliäisen orjan höyrysuhahdusta tai hänen ruumistaan auringon kärventämänä. Oi suuri Neuvosto —
— Tai-Hudson! Minä en salli punaisen puhua! huusi pullea mies naisen hieroessa hänen korvallisiaan.
— Enkä minä, säesti Tai-Simon. Katsokaa! Luulisi orja Lao-Koon tahtovan tukkia hänen suunsa.
Vavahdin. Nyt vasta huomasin, että yhä tuijotin Rai-Suniin. Hänen äänensä, hänen kasvojensa ilme, hänen kostoa uhkuvat sanansa muistuttivat minulle, että hänen vanha äitinsä vielä virui kaivoksissa. Olisiko hän langennut kiusaukseen, vai oliko tämä teeskentelyä? Suuri armias Kaikkeus, miksei hän suonut minulle katsettakaan!
— Kautta Avaruuden, Tai-Hudson, nauroi pullea mies vartijain kiskoessa valittelevaa Rai-Sunia taemma, — antakaamme orjan ja vaanijan tässä edessämme selvittää välinsä. Se virkistäisi sielua. Meillä on tänään raskas tehtävä: Tai-Simon vaatii kaksikymmentä orjaa Lunariaan ja suuren Tai-Jeon naiselassa on neljä tyhjää verkkoa.
— Vaiti! Vaiti! leikkasi äkkiä ilmaa eriskummainen ääni.
Pullea mies keskeytti naurunsa ja loikkasi seisoalleen. Silmänräpäyksessä toiset viisi olivat seuranneet hänen esimerkkiään, ja naikkonen makasi suullaan miesten jalkojen juuressa.
Kävi omituinen, värisyttävä aavistus läpi huoneen. Näin vartijain riiputtavan käsiään ja tuijottavan maahan, ja Rai-Sunin luomakorva paistoi hänen hartiainsa tasalla.
— Vaiti! kertasi ääni. — Suuren Mantereen herra, Suuren ja Pienen
Veden valtias Tai-Morris-Jeo on astunut Neuvoston eteen.
Seurasi masentava hiljaisuus.
— Hudson! tärähti ääni kuin yhtaikaa joka suunnalta. — Tämäkö on orja
Lao-Koo?
— Oi henkiemme ja ruumiittemme herra, tämä on orja Lao-Koo, inisi
Tai-Hudson.
— Ja mitä on Neuvosto päättänyt?
— Oi suuri Tai-Jeo, Neuvosto on sinun toivomuksesi mukaan tuominnut hänet ensi nousussa kedolle jätettäväksi.
— Yksimielisesti?
Tai-Simon on ehdottanut kaivoksia ja Tai-Wang-Hang on havainnut hänen lihaksensa erinomaisiksi hierontaan.
— Oi suuri armias Tai-Morris-Jeo, värähti Rai-Sunin ääni.
— Vaiti! Vaiti! jyrähti jostakin, ja kaikki liikahtivat levottomasti.
— Kuka tahtoi puhua käskemättä? tärähti kuin ukkonen.
Rai-Sun heittäytyi suulleen maahan.
— Anna kärventää minut kolmen nousun helteessä, oi suuri Tai-Morris-Jeo, uikutti hän. — Anna polttaa viheliäinen ruumiini jäsen jäseneltä, oi henkeni ja ruumiini herra! Mutta salli orja Lao-Koon, joka on noussut sinua vastaan, kuolla ennen minua!
Minua inhotti tuo maassa kiemurteleva olento. Vartijani eivät sitä ehtineet estää. Kahdella askeleella olin Rai-Sunin kohdalla, tartuin häntä kainaloihin ja kohotin hänet korkealle pääni yläpuolelle. Kaksi vartijaa oli takaapäin hyökännyt niskaani, mutta minä sinkosin heidät toisella kädelläni toveriensa syliin. Inhon tunteesta oli kehittynyt äkillinen toimintahalu, ja siihen liittyi nyt poikamainen uhma.
— Tai-Morris-Jeo! sanoin äänellä, josta kunnioitus lienee ollut kaukana. — Suuri Tai-Wang-Hang ehdotti hetki sitten, että selvittäisin välini tämän viheliäisen olennon kanssa. Anna hänen nyt kuulla tahtosi ja anna hänen suunsa sanoa minulle sana, niin minä säästän auringon näkemästä hänen tutisevia koipiaan.
Rai-Sunin silmien välähdyskö vai oman puheeniko aikaansaama hämmennys oli syynä, mutta minä vaikenin ja odotin jännittyneenä.
— Vaiti! Vaiti! kuului myöhästynyt varoitus. Tai-Hudson oli hautautunut kontaktikoneen taakse, Tai-Simon töllisteli viekas ilme avoimen suun ympärillä, ja pullea Tai-Wang-Hang näytti olevan valmis purskahtamaan nauruun.
— Tämä orja ei ole Lao-Koo eikä tämä Lao-Koo ole orja, tärähti ääni. — Tai-Hudson, suuri neuvosto ei ole mitään päättänyt. Tämä mies tuodaan viipymättä palatsiin kolmenkymmenen polttajan vartioimana.
— Tapahtukoon sinun toivomuksesi mukaisesti, oi suuri Tai-Jeo, änkytti
Tai-Hudson koneen suojasta, ja eriskummainen ääni toitotti:
— Suuren Mantereen herra, Suuren ja Pienen Veden valtias
Tai-Morris-Jeo on lähtenyt Neuvostosta.
YHDESTOISTA LUKU
Olen alhaisin orja — tahi Tai-Jeo
Tuskin oli Tai-Hudson pistänyt päänsä kontaktikoneen hattuun, kun ympärilleni ilmestyi joukko miehiä. Kullakin heistä oli vyötäisillä olkapäihin kiinnitetty koneisto, josta puolireiteen killui ohut, valkometallinen polttotanko, ja heidän esimiehenään oli minulle tuttu leveänaamainen.
— Bei-Woo, sanoi Tai-Hudson. — Suuri Neuvosto luovuttaa orja Lao-Koon sinun vastuullesi. Suuri Tai-Morris-Jeo tahtoo viipymättä kuulustella häntä Palatsissa. Tämä on suuren Tai-Jeon määräys.
— Suuren Tai-Morris-Jeon määräys on täyttyvä, oi suuri Neuvosto.
Bei-Woo luhisti olkapäänsä, suoristihe jälleen ja antoi miehillensä merkin. Me astuimme päätyseinää kohti, jonka muinaismaailman kirjavapukuisia, parrakkaita uroita esittävät lapselliset irvikuvat väistyivät tietämme kuin harhanäky. Pysähdyimme huoneeseen, joka pienuutensa nojalla erosi kaikista muista. Bei-Woo painoi muuatta nappulaa, ja minä katselin hänen päänsä yläpuolella olevaa jäykkäviivaista piirrosta, joka jollakin selittämättömällä tavalla muistutti muinaisuuden höyryveturia. Sen vieressä kohosi räikeässä keisarinvihreässä uiskenteleva sukkula, jonka kolme törröttävää tappia toi mieleen entisajan panssarihirviön. Vastakkaisella seinällä loikkasi tulipunainen otus, hihnasta vetäen pyörälaitetta, jonka päällä tusinallinen parrakkaita äijiä riuhtoili kuin kuoleman kielissä. Juuri kun olin tuntevinani otuksen vanhan uskollisen ruskomme kirkastetuksi jälkeläiseksi, äkkäsin katossa valkoisen nastan, joka rätisten piirteli eräänlaista pohjapiirrosta. Se kulki hetkisen pitkin suoraa viivaa, hyppäsi sivulle, takisteli siellä jonkun pyöriösikermän lomitse, piirsi jälleen pitkän viivan ja pysähtyi naksahtaen muita suuremman pyöriön keskelle.
Silloin vasta ymmärsin, että olimme olleet kulussa. Eipä ihme, jos kuvat yrittivätkin esitellä raakalaisten vaillinaisia kulkuneuvoja; tämä oli Tshung-Kingin raitiovaunu.
— Kuka häiritsee suuren Tai-Morris-Jeon lepoa? Kuka uskaltaa astua Tai-Jeon Palatsin alueelle? kajahti ympärillämme, kun astuimme ahtaaseen pyöriöön.
— Bei-Woo, Kolmannen osaston Silmä, suuren Tai-Morris-Jeon käskystä, vastasi johtajamme.
Olisi luullut seinien valotaulu-uroitten taukoamatta suitsuttavan päällemme aseittensa hehkuvia suihkuja ja sen kiilusilmäisten lentäjäin joka hetki nielevän joukkomme siipiensä paljoudella. Ylhäällä päämme päällä haritti uhkaavana koko katon peittävä veripunainen käsi ja sen kämmenessä loimotti oranssilla piirrettynä:
TAI-WANG-JEO 73018—10000000…
Suuri Tai-Wang-Jeo oli varannut miljoonien perään vielä pienen pitennysmahdollisuuden. Edessämme raottui jykevä valkometallinen seinä, ja sen takaa vilahti valkoisten polttajain kehä.
— Bei-Woo, orja Lao-Koo ja kolme polttajaa astukoon Tai-Jeon
Palatsiin, sanoi valkoinen, käskevännäköinen mies.
Me täytimme käskyn.
Minut valtasi peloittava kunnioitus tässä avarassa huoneessa. Mihin katseeni käänsinkin, seisoi edessäni taaja valkoisten polttajain rivi, ja heidän päittensä yläpuolella toistivat suppeutuvain kuvastinkaarien toinen toistaan seuraavat renkaat vartioketjun loppumattomiin. Ei sentään: huimaavan korkealla kuvun keskipisteessä loimotti valtava valkoinen kellotaulu, jonka punaisena hohtavaa asteikkoa jykevä käsivarsi piirteli. Ja sen alla, kuin irrallaan ilmassa, kierteli alun kolmattakymmentä kiertotähteä huikaisevan aurinkosoihdun ympärillä.
— Pelkää, orja! kajahti ääni.
Loin katseeni alas ja huomasin ympärillemme liittyneen joukon valkoisia polttajia. Annoin olkapäitteni luhistua ja tuijotin edelläni astuvan Bei-Woon kantapäihin.
Me kuljimme pitkin kaltevaa, valoläikkeistä pintaa huoneeseen, joka kokonsa puolesta muistutti äskeistä raitiovaunua. Sen seinissä en kuitenkaan keksinyt mitään katsomisen arvoista — jollen ota lukuun päätyseinällä kyyröttävää naista, jonka asento oli lievästi sanoen rivo — enkä myöskään tuntenut kapineen olleen liikkeessäkään, kun jo seinä jälleen avautui, ja silmääni hiveli herttainen himmeänviheriä valo.
— Sinulle, joka tähän olet astunut, avaa Suuri Kaikkeus sylinsä tahi kitansa, soi salaperäinen ääni.
Lievän horkan puistattamana silmäilin ympärilleni. Tunsin liitäneeni kauas menneisyyteen. Ylt'ympäri aukeni silmäini eteen maisema, joka upeassa väriloistossaan oli kuin satumainen seos kuuman vyöhykkeen palmulehdoista ja pohjolan kuulakoista illoista. Ja nyt vasta huomasinkin: se oli napaseudun revontulien taivas, joka säihkyvin kirjaimin toitotti tuota pöyristyttävää tervehdystään:
"Sinulle, joka tähän olet astunut, avaa Suuri Kaikkeus sylinsä tahi kitansa!"
Kitansa. Niin, se tuntui minusta tällä hetkellä joltisenkin varmalta.
Valkoinen saattueemme oli asettunut riviin. Jostakin osui korvakalvolle salaperäisen hivelevä soitto; se kiihtyi, saavutti intohimoisen kuohunta-asteen ja häipyi sitten kuin iltatuuli loputtoman lepikon syvänteihin. Toisaalta se työntyi esiin tuorein voimin, paisui satasäveliseksi kiihkeäksi myllerrykseksi, ulvoi valtavana myrskynä ja värähti vienoon yltäkylläisyyteen.
Pohjolan kuulakka taivas revähti halki, ja aukeamaan ilmestyi vielä himmeämmässä kajastuksessa kylpevä puolipyöriö, jonka seiniä koristi kuin aitioaukoista ryntääväin jättiläisten loppumaton liuta. Niiden takana, ikäänkuin alttaritauluna, seisoi avaruuden synkässä sinessä kelluvan maapallon päällä huikaisevan valkoinen mies, joka uhmaten sinkosi ylpeän katseensa rannattomaan tyhjyyteen ja osoitti kädellään jalkainsa juureen.
Vavahdin. Hänen sormensa päästä lähtevä kirjainsarja muodosti yhden ainoan sanan:
MINUN.
Niinpä niin. Jo kaksikymmentä vuosituhatta oli tämä planeetta ollut
Tai-Wang-Jeon.
— Bei-Woo, orja Lao-Koo ja kolme valkoista polttajaa, luki ääni lähettyvillämme, ja vasta sitten kun seinä takanamme oli erottanut meidät liiasta seurasta, huomasin juuri alttaritaulun alla viettävän korokkeen, jota ympäröi toiselta puolen kuusi ihanaa impeä ja toiselta yhtä monta reipasta nuorukaista. Sen keskeltä, hohtavan valkoisesta lepo verkosta, katsoi meihin pari omituisesti tuijottavaa silmää, ja hyllyvälihaksinen käsivarsi torjui kevyesti hurmaavan kaunista naista, joka huulillaan ojensi hänelle herkullisen näköistä hyytelöä.
— Vaiti! Vaiti! Hymisi nuorukaisten ja neitosten kuoro; ja he aloittivat, verkkaisan, plastillisen tanssinsa.
Tai-Morris-Jeo oli noussut puoliksi istualleen, ja Bei-Woo ja vartijani antoivat käsivarsiensa riippua. Pelonsekainen kunnioitus luhisti minunkin hartiani, mutta minä tunsin, että paino oli suurenmoisen ympäristön ja mahtavan Tai-Wang-Jeon. Suuri Tai-Morris-Jeo oli mielestäni mitättömän pikkuinen.
Mutta mielipiteeni alkoi horjua, kun hän iski minuun jäätävän katseensa. Ja hänen laskiessaan toisen jalkansa maahan heittäytyneen naisen käteen tunsin ohimoni vasarana tykyttävän. Tanssijain painuessa säteittäiseen puolikehään korokkeen reunustalle hän suoristi uhkean vartalonsa, ja äkkiä tulvineessa valkoisessa valossa näin hänen rinnallaan häikäisevän käden, jonka kämmenellä ja kussakin sormessa kimmelsi punainen rengas.
— Orja Lao-Koo! jyrähti mahtava ääni. — Ruumiisi ja henkesi herra sallii sinun astua eteensä.
Parilla ensi askeleella polveni tahtoivat pettää, mutta lähemmäksi tullessani kiristyivät jänteeni uhmasta. Ja nähdessäni hänen tumman katseensa tavallaan mielihyvin hipovan ruumistani, nostin pääni ylpeästi pystyyn ja pysähdyin korokkeen laitaan.
Morris-Jeo astui askeleen minua kohti, mitteli vartaloani kuin kaupaksi tarjottua kaakkia ja näytti hyvin miettivältä.
— Hao-Kea! sanoi hän kääntyen polvilleen nousseeseen naiseen. —
Oletko nähnyt orjan nostavan otsaansa Tai-Jeon Palatsin hohteessa?
— Iäisyyden nousujen rääde ei riittäisi sovittamaan rikosta, oi suuri
Tai-Jeo, lepersi nainen.
— Ja kuitenkin, kaunis Hao-Kea, väikkyy ihailu silmäsi pohjalla.
— Väikkyisi kenties, jollei sinun katseesi olisi sitä jo aikoja sitten herättänyt, oi suuri Tai-Jeo.
Morris-Jeo hymyili.
— Jo ennen Katastroofin päivää himoitsi raakalaisen naaras uroksen jäntereistä voimaa, sanoi hän. — Jo ennen Merkuriuksen tuhoa kuohutti naisen verta voimakkaan miehen syleily. Ja eikö suonissasi polttele jumalainen hekuma, kun katselet tuota käsivartta, joka yhdellä ainoalla otteella voi puristaa elinvoiman aineestasi! Hao-Kea, jos Suuri Kaikkeus sen suo, saat nähdä tuon orjan kammiosi hohteessa.
Hän katseli hymyillen naisen onnekasta ilmettä. Hao-Kea oli nostanut minuun kauniit silmänsä, ja hänen häikäisevä povensa kumpuili. Mutta äkkiä hänen katseensa jähmettyi. Hän työntyi askeleen verran minua lähemmäksi ja kierähti sitten parahtaen Morris-Jeon jalkojen juureen.
— Oi suuri Tai-Jeo, päästi hän valittavan nyyhkytyksen, — sinä et voi lähettää häntä kammiooni. Hän ei ole orja!
Olin näkevinäni leveämmän naurahduksen Morris-Jeon suupielissä.
— Tai-Leon! sanoi hän pyörtäen lepoverkon viereisen koneen puoleen.
Perimmäisen "aition" alta aukeni seinä, ja huoneeseen ilmestyi kolme uutta olentoa.
— Tai-Leon! Katso tätä orjaa, sanoi Morris-Jeo. — Sinun taidostasi riippuu kauniin Hao-Kean onni.
Molempien toisten jäädessä parin sylen päähän astui laiha pikkuinen olento kursailematta eteeni. Hän loi terävän katseensa erinomaisen julkeasti silmiini ja näytti sitten tarkastavan kalloni rakennetta.
— Suuri Tai-Morris-Jeo, sanoi hän piipittäen, — minä annan sinulle ensiluokkaisen hengen.
Hän laskeutui pitkäkseen korokkeen reunalle, ummisti silmänsä ja liikahteli tuokion. Morris-Jeo, yhä hymysuin, oli heittäytynyt lepoverkkoon, ja Hao-Kea loi maan tasalta katseensa minuun.
Lievä pyörtymyksen tunne hipaisi olemustani, ja samassa piipitti
Tai-Leonin ääni hänen aineensa ulkopuolella:
— Lepää! Lepää!
— Lepää, orja! täydensi Morris-Jeo.
Lysähdin korokkeen viereen. Ankara väsymyksen tunne tahtoi painaa ruumiini pitkin pituuttaan, mutta minä koukistin käteni pääni tueksi ja jäin tahalliseen jännitysasentoon. Olin väkisinkin menettää tajuntani ja koetin sen vuoksi kaikin voimin kiinnittää ajatukseni siihen, minkä tiesin niitä hanakimmin sitovan: kuvittelin olevani ihanassa koivikossa, jonka lehviä järventakainen ilta-aurinko kultasi, ja rinnallani asteli katse omaani imeytyneenä suloinen See-Sea —
Mikä helvetillinen tuska! Juuri kun olin tuosta tukehduttavasta painajaisesta hetkeksi suoriutunut, karkasi se kimppuuni äskeistä rajummin. Sen puistattavissa kourissa koko ruumiini tutisi, ja henkeni karkaili kuin uudestisyntymisen tuskissa. Aika-ajoin See-Sea hävisi kuin usvaan ja silloin kuulin kaukaisen, katkonaisen sanan, ja välillä tajusin palasen keskusteluakin.
— Tai-Leon viipyy.
— Ja kuitenkin hän on tämän kierroskauden voimakkain häätäjä.
— Orja on sittenkin orja.