"Elä sillä lailla niitä revi!" sanoi Ursula ja lyödä räpsäytti
Tuomasta käsiselälle.
"Taidatpa sinä olla koko kiukkupussi!" vastasi Tuomas ja heitti irtonaisen varsilonkeron Ursulan kaulaan.
Kaarina katseli heitä ääneti hymyillen, Elina oli punastuen ja loukkaantuneena kääntynyt selin ja kaihisilmäinen sisar ryki sekä vilkuili levottomasti korkeille portaille, jotka konventtituvasta suuren holvikellarin yli laskeutuivat puutarhaan.
"Kohta sinut kynitään, jollet korjaa siitä itseäsi", varotti Ursula
Tuomasta.
"Katsotaanhan nyt, kuka se tässä kynitään."
"Elä kerskaile! Mutta kuule, mitä sinä nyt rupeat tekemään? Vai menetkö jälleen merelle?"
"Sanoinhan minä jo, että minut ajoi ikävä tänne, joten minä en suinkaan halua takaisin merelle. Minä rupean täällä metsästelemään ja hankin sisarille lintupaistia."
"Ai kun saiskin lintupaistia!" sanoi Ursula ja maiskautti kieltään.
"Mitä tämä on?" kuului samalla läpitunkeva ääni, joka sai kaikki säpsähtämään. "Kuka sinä olet, joka olet uskaltanut tänne tunkeutua!"
Portaalla seisoi abbedissa ja katsoi vihaisesti Tuomaaseen.
"Minä olen sen karjakko-Greetan poika ja tulin joutessani auttamaan näitä sisaria", vastasi Tuomas ja jatkoi palkojen poimimista.
Abbedissa palasi kiiruusti sisälle.
"Lennä nyt nopeasti tiehesi tai muuten pöllyävät kohta höyhenesi", sanoi Ursula. "Se meni hakemaan isä Paavalia."
"Etkö sinä, sisar kulta, kätkisi minua tuon kaapusi sisään?"
"Häpeä!" ja taas läiskähti Tuomaan käsiselkä.
Samassa saapui ulkoportin kautta tullen isä Paavali. Hän oli entinen maallikkoveli ja kartanomestari, joka vähitellen oli omaan persoonaansa yhdistänyt paitsi mainittua virkaa myöskin luostarin kantomiehen ja voudin toimet. Luostarille kuuluvat maatilat, kaikki luostarin tulot ja yleensä koko sen ulkonainen talous olivat isä Paavalin hoidossa. Hän laati menoarviot kullekin vuodelle, esitti kahdesti vuodessa tarkat tilit kaikista talousseikoista, tinki ja kinasteli laivurien ja porvarein kanssa sekä valvoi ankarasti maallikkoveljien ynnä palvelijain työtä. Abbedissan kanssa sopi hän mainiosti yhteen ja hän se olikin munkkikonventissa vaalin aikana vaikuttanut Birgitta Flemingin eduksi. Hän oli laiha, kellertäväihoinen ukko, jonka harmaissa silmissä oli aina terävä ja vaaniva ilme. Sormien välissä oli hänellä muutamia numeroilla täytettyjä paperiliuskoja, kun hän tuimasti käyden läheni hernemaata.
"Sinäpäs koko junkkari olet, joka et yhdellä kertaa uskokaan!" tiuskasi hän Tuomaalle. "Paikalla ulos täältä!"
"Elkäähän nyt, isä kulta, minä vahingossa putosin tuolta muurilta ja kun en päässyt takaisin, niin rupesin tätä sisarta auttelemaan."
"Elä lavertele, vaan astu ulos! Tuolla on portti!" vastasi vouti ja tarttui Tuomasta käsipuolesta.
He lähtivät rinnan porttia kohti. Mennessään nyökäytti Tuomas iloisesti Ursulalle, joka hymyillen vilkutti hänelle huntunsa suojasta silmiään ja painui sitten työnsä ääreen.
Kun porttia vartioiva sisar oli avannut heille ja he olivat tulleet muurien ulkopuolelle kirkon eteen, tiuskasi isä Paavali:
"Senkö paholainen sinut taas lähetti tänne kiusaksemme!"
"Oikeastaan minä en ole tullut tänne kiusaksenne, vaan tarjoamaan teille ja Pyhän Birgittan sisarkunnalle palvelustani", vastasi Tuomas juhlallisesti.
"Vielä viisastelet siinä, mokomakin hunsvotti!" karjui isä Paavali.
"No no, elkää pöyhistelkö elikkä minäkin alan muistella sitä silloista ansaitsematonta selkäsaunaa. Huomaatteko, että käsivarteni ovat siitä ajasta julmasti vahvistuneet?"
"Mitä sinä sitten tahdot, senkin junkkari?" kysyi vouti hiukan hillitymmin.
"Se Kailonsaaren kalaukko kuuluu kuolleen", alotti Tuomas.
"No entä sitten?"
"Niin vain, että jos te antaisitte hänen veneensä, verkkonsa ja muut vehkeensä minulle, niin pitäisin minä luostarin aina tuoreessa kalassa. Ja toisin vuoroin linnustaisin."
"Olisikohan sinusta siihen?" arveli vouti koko joukon leppeämmällä äänellä, sillä Tuomaan ehdotus oli koskettanut hänen taloudellisia vaistojaan.
"Viikoksi saatte sulkea minut tyrmään vettä ja leipää syömään, jollen kunnialla tee tehtävääni. Minä, joka jo tupen korkuisesta seurasin isä-vainajaani metsä- ja kalaretkillä!"
"No, saammepahan tuumia asiaa. Menehän nyt sinne porvaripihaan, mutta varo toiste enää muurin yli kilhuilemasta."
* * * * *
Oli kulunut pari päivää edellisestä. Kuiva ja selkeä sää kevensi askel askeleelta Antin mieltä, kun hän käveli Turusta Naantaliin johtavaa tietä. Puolenpäivän aikaan oli hän sivuuttanut Raision kirkon. Kuta lähemmäs päämääräänsä hän tuli, sitä metsäisemmiksi ja hiljaisemmiksi kävivät seudut. Tie vuoroin painui sankkaa kuusikkoa kasvavaan notkoon, jossa oli hämärää ja koleata, vuoroin nousi valoisalle kunnaalle, jossa kellastuneet lehtipuut hohtivat päivänsäteistä. Raisiosta lähdettyään ei hän ollut kohdannut yhtään kulkijaa ja hiljaisuutta keskeyttivät vain linnut sekä tuolloin tällöin korvaan sattuva louhien, juurten ja sammalen keskeen piiloutuneen puron lirinä.
Joka askeleella oli hän muistanut, että Kaarina on kulkenut tätä samaa tietä, kiivennyt samoille kunnaille ja painunut samoihin notkoihin, ja siksi tuntui taival hänestä ikäänkuin tutulta. Mutta kun hän samalla ajatteli, että Kaarina oli kulkenut tätä tietä ei koskaan palatakseen, silloin kaihersi hänen sydäntään omituinen orpouden tunne.
Tie kaartui yhä enemmän lounaaseen päin ja yhtäkkiä aukeni vasemmalta petäjistön keskeltä hänen eteensä kirkas Luolalanjärvi, jonka tyyneen veteen Viluluoto kuvasteli tuuheita rantaleppiään. Ihastuneena pysähtyi hän hetkeksi ja antoi silmäinsä kulkea yli seutujen, joilla oli täydellinen erämaan ja ikuisen rauhan leima. Samalla alkoi edestäpäin metsän takaa kuulua kellonsoittoa, joka sai hänet värähtämään. "Luostarissa soittavat jälkeen puolismessun", ajatteli hän ja heti kuvastui hänen mieleensä pitkä jono valkeapukuisia nunnia (hän oli aina kuvitellut nunnat valkeapukuisiksi), joiden joukossa hän erikoisesti näki ainoastaan Kaarinan. "Hän ei tiedä, että tuo sama kellonääni kuuluu minunkin korviini", ajatteli hän ja lähti jatkamaan matkaansa.
Pian kohosi edestäpäin näkyviin metsäinen Kuparimäki ja kohta sen jälkeen vilahti oikealta parin kunnaan välitse suippo kirkontorni. Antti vavahti kuten se, joka pitkän etsinnän jälkeen yhtäkkiä tulee pahki etsittäväänsä. "Tuon juurella hän siis elää ja liikkuu", ajatteli hän.
Hetken vielä astuttua tuli näkyviin myöskin kirkko sekä nunnaluostarin päärakennuksen tumma lautakatto. Ikäänkuin tuntien arkuutta lähestyä tuota paikkaa sekä samalla tarvetta lopullisesti varmistaa päätöksiään, istahti hän puunjuurelle kukkulan rinteelle.
Hän oli kolme vuorokautta maannut vuoteessa ja miettinyt. "Jollei Kaarina anna minulle anteeksi, on minun sovitettava rikokseni häntä ja itseäni kohtaan siten, että menen munkiksi samaan luostariin", oli hän lopuksi päättänyt. "Ja jos Kaarina antaisikin anteeksi, niin tahtoisi hän ehkä kuitenkin pitää nunnalupauksensa pyhänä ja jäisi luostariin enkä minä näkisi häntä koskaan enää. Mutta jos minä rupean munkiksi, on se minulla lohdutuksena, että saan elää samojen muurien sisällä kuin hänkin." Mutta näiden päätösten alla tunsi hän itsessään kytevän salaisen tietoisuuden siitä, ettei hän paremmin kuin Kaarinakaan tule iäkseen luostariin jäämään, vaan joko he, saatuaan välinsä selviksi, jättävät yhdessä luostarin tai sitten kuningas ryhtyy taas jatkamaan kirkollista reduktsioonia, jolloin luostarielämän täytyy lakata. Tämä salainen tietoisuus häntä olikin rohkaissut päätöksen teossa. Mutta vaikka hän nyt olikin lähtenyt aamulla Turusta siinä mielessä, että hän pyrkii munkiksi Naantalin luostariin, oli hän kuitenkin koko matkan tuntenut itsessään epävarmuutta. Ilmottaako hän luostarin portilla haluavansa päästä veljeskunnan jäseneksi vai pyytääkö vain puhutella sisar Kaarina Tuomaantytärtä? oli hän pitkin matkaa kysellyt salaa itseltään. Eikä hän siinä luostarikirkon näkyvissä istuessaankaan tuntenut kykenevänsä sitä vielä ratkaisemaan, vaan jätti sen riippumaan jostakin ulkonaisesta ja odottamattomasta seikasta.
Kun hän oli aikeissa nousta jatkaakseen matkaa, alkoi ylhäältä kukkulan laelta kuulua koiran haukuntaa. Kohta sen jälkeen hypätä kuukki aivan hänen vieritseen rinnettä alas jänis, jonka turkki kesän jäleltä ei ollut vielä ehtinyt vaalentua. Se katosi tien toiselle puolen metsään, jonne perässä kirmaseva koira sitä hetken perästä seurasi. Mutta heti koiran kadottua kuului ylhäältä puiden välistä kopinaa, oksien ritinää ja pienten mukulakivien vierintää ja ykskaks tuli puiden takaa näkyviin metsästäjä, joka hurjassa juoksussaan kompastui rinteen alimmalla jyrkänteellä ja syöksähti nurinniskoin alas tielle. Jousi ja vyön alle pistetty koppelo singahtivat syrjään. Samassa kimposi metsästäjä kuitenkin seisaalleen, huomasi Antin ja sanoi äkäisesti, ikäänkuin syyttäen tätä tapaturmastaan:
"Kuka sinä olet ja mitä sinä siinä teet?" Antti hymyili ja mutisten jotakin epäselvää katsoi metsästäjään, jossa oli jotakin tutunomaista, vaikkei hän jaksanut heti muistaa, missä hän oli hänet ennen nähnyt. "Häh!" tiuskasi metsästäjä ja katsoi häneen kiinteästi.
"Ei minulla ole tässä mitään erikoista tehtävää, mutta onko väsynyttä matkamiestä sitten kielletty tähän istumasta?" lausui nyt Antti.
"No niin, mitäs sitte…" mutisi metsästäjä joutuen hieman hämilleen ja ryhtyen keräämään hajalleen lentäneitä kapineitaan.
Kun hän oli ottanut jousen käteensä, välähti Antin mieleen yhtäkkiä kuva Jämsän kirkkotarhasta ja hän huudahti:
"Mutta kuulehan, etkö sinä ole Jämsästä kotoisin… Tuomas?"
Metsästäjä katsoi häntä pyöristynein silmin ja virkkoi:
"Ka, Anttiko se onkin?"
He pistivät kättä toisilleen, hymyilivät eivätkä oikein tienneet mistä alkaa. Vihdoin kysyi Tuomas, silmäillen Antin pukua:
"Taidat olla pappi vai?"
"En ihan, mutta papinkoulua minä olen nämä viime vuodet käynyt. Isä toi minut samana syksynä Turkuun, kun sinä olit äitinesi meillä heinätyössä."
"Entä minne sinä nyt olet menossa, tuonne luostariinko?" kysyi Tuomas, viitaten päällään kirkkoa kohti, samalla kuin hänen silmässään välähti halveksiva ilme.
"Niin", vastasi Antti arkeutuen ja loi silmänsä alas.
"Ethän vain munkiksi aikone?" jatkoi Tuomas. "No niin, mitäpäs siinä! Luostarilainenhan minäkin olen ja olisivat minun mielellään munkiksikin ottaneet, mutta minä…"
Hän teki jalallaan halveksivan potkaisuliikkeen luostaria kohti ja jatkoi sitten:
"Mukavampi on kierrellä metsässä ja vesillä pyydystelemässä luostariveljille paastoruokaa. Jahka rupeat munkiksi, niin ei sinun tarvitse paastonaikanakaan laihtua."
Hän heilutti Antin edessä ammuttua koppeloa ja nauroi.
"Mutta kuinka sinä oikein olet tänne joutunut?" kysyi nyt Antti.
"Aivan niinkuin sinäkin, pitkin teitä vaan!" vastasi Tuomas ja kertoi sitten laajemmin vaiheistaan sekä lopetti: "Aion nyt täällä metsästellä ja kalastella ainakin niin kauan kuin muori elää. Ja samapa tuo on missä häntä elää, kun ei vakinaista kotia kuitenkaan ole. Sitäpaitsi siellä luostarissa on eräs nunna, joka näinä viime päivinä on ruvennut mielessäni pyörimään."
Viimeisen lauseen sanoi hän nuorukaisen kerskailevalla sävyllä ja remahti nauramaan. Mutta Antti sai epämieluisan tunteen ja vilkasi häneen urkkivasti.
"Tänään sain äidiltä tietooni sen nimenkin", jatkoi Tuomas, mutta Antti ei tuntenut uskaltavansa sitä tiedustella, kunnes Tuomas itsestään mainitsi nimen Ursula, jolloin Antti heti vapautui epämieluisasta tunteestaan.
"Mene tiedä, vaikka vielä kolmannestikin leiskautan itseni muurin yli", sanoi Tuomas ja rupesi sitten seuraamaan kaukaa kuuluvaa koiranhaukuntaa, jolloin hän Antista näytti yhtäkkiä herkistyvän pelkäksi korvaksi sekä kerrassaan unhottaneen nunnat ja muut asiat.
"Tuolla se pakana viilettää jo Karvetin metsissä, mutta olkoon, ei siitä jäneksestäkään ole vielä paljon mihinkään. Syököön suuhunsa, jos saa kiinni. Se on luostarin koira ja vouti on luvannut sen minulle metsätoveriksi."
He lähtivät rinnatusten ja vilkkaasti jutellen astelemaan tietä eteenpäin. Kun he saapuivat Tuulensuun perukkaan, pysähtyi Tuomas ja lausui, viitaten lahden suulle:
"Näetkö tuolla tuota pikku saarta ja tupaa sen keskellä. Se on Kailonsaari, jossa minä tästälähin yksinäni asun. Abbedissa ei ollut luvannut minun jäädä äidin luo porvaripihaan, se kun on minulle vielä niin turkasen kiukussaan siitä, että minä kiipesin sinne nunnain puutarhaan. Mutta samapa se, tuolla saarellahan minä saan olla ja elää, miten itse tahdon. Eikä tämä poika pelkää! Ja nyt minä lähden verkkojani kokemaan. Kylläpähän me sitten tavataan, jahka sinä saat kauhtanan niskaasi. Tuo tuossa kirkonovesta vasempaan on munkkiluostarin portti. Koputa vain siihen, niin kyllä tulevat aukasemaan."
Hän hyvästeli Antin ja lähti laskeutumaan ruuhensa luo. Kuin komentoa totellen lähti Antti sekavin tuntein kävelemään porttia kohti. Hän tunsi ratkaisun olevan ihan edessään ja hänen sydämensä alkoi lyödä yhä kiivaammin. Mutta samalla tunsi hän, ettei hänellä ollut enää valitsemisen varaa ja että edessä oli vain yksi menettelymahdollisuus. Kuta lähemmäs hän tuli sitä enemmän jäykistyi hänen ryhtinsä, aivan kuin hän olisi tuntenut nuoren nunnan jostain muurinkolosta odottavin katsein tähystävän itseään.
Kun hän pysähtyi portin eteen, kuului rantaäyrään alta airojen kolahtelua, Tuomaan lähtiessä soutamaan saarelleen. Samassa kuuli hän Tuomaan huutavan veneestään:
"Siinä portissa riippuu sellainen vasara. Lyö vain sillä siihen rautalaattaan, niin kyllä tulevat aukasemaan."
Konemaisesti tarttui Antti vasaraan ja löi kahdesti rautaan. Kun iskut kumahtivat hänen korvissaan, säpsähti hän ja tunsi, ettei hän enää voinut peräytyä.
VIII
LUOSTARI SAA TIETOONSA UUDEN PAPPISMUNKIN.
Munkkiluostarin viisikolmatta syltä pitkän päärakennuksen koilliskulmasta päästiin matalan oven kautta pienehköön, puoliympyrän muotoiseen huoneeseen, jolla oli nimenä locutorium generale. Huone nojautui ainoastaan puolelta etuseinältään munkkirakennuksen päätyyn, toinen puoli oli nunnaluostarin alueella, sillä sen pyöreän takaseinän keskeltä lähti munkkien ja nunnain puutarhoja erottava rajamuuri. Paitsi mainittua tietä päästiin huoneeseen toisenkin kautta, nimittäin ovesta, joka aukeni nunnain puutarhaan. Valo huoneeseen tuli kahdesta korkealla olevasta ja pienestä ikkunasta ja kummankin oven väliin asetettu pitkä pöytä jakoi sen kahteen osaan. Pöydän kummallakin puolen oli muutamia tuoleja. Täällä kokoontuivat kummankin konventin edustajat, tavallisimmin abbedissa ja kenraalikonfessori, neuvotellakseen luostarin yhteisistä asioista. Kun piispa Konrad Bitz seitsemisenkymmentä vuotta sitten oli luostarissa ilmenneiden vallattomuuksien johdosta pitänyt täällä tarkastusta ja määrännyt munkkien ja nunnain pihoja erottavan muurin korotettavaksi, oli hän samalla ankarasti terottanut, että abbedissan ja kenraalikonfessorin oli pidettävä neuvotteluhuoneeseen johtavat ovet väliajoilla tarkasti sulettuina. Viime aikoina oli isä Paavali ottanut munkkiluostarin puoleisen oven avaimet yksinomaiseen huostaansa, sillä hän sulkeutui usein rauhalliseen neuvotteluhuoneeseen laskujensa ja tiliensä ääreen. Matkoille lähtiessään jätti hän sentään avaimet kenraalikonfessorille.
Tällä kertaa istui neuvotteluhuoneessa isä Paavalia vastapäätä myöskin abbedissa.
"Ennen pyhäinmiesten päivää täytyy välttämättä panna olutta, mutta mallasvarasto on melkein lopussa", sanoi abbedissa.
"Minä olen käskenyt Viialan lampuotien suorittaa tämänvuotiset ulostekonsa suoraan maltaina, niin ei tarvitse luostarissa mallassaunaa laittaa", vastasi vouti narisevalla äänellä. "Saavat toimittaa mallasveronsa niinpiankun saavat ohransa riihitetyiksi."
"Jauhoja ei myöskään ole enää moneen leipomukseen."
Jälleen alkoi isä Paavali narista:
"On kestänyt niin pitkään seisovia ilmoja, etteivät myllytkään pyöri ja Kyrsänojan vesimyllystä halkesi toinen kivi jo viime kuussa. Huittisten Siivikkalan lampuoti saapi heti ensi rekikelillä toimittaa Säkylästä uuden kiven. Sillä kuitataan hänen tämän vuotinen taksvärkkipenninkinsä sekä jyväveronsa. Voin ja villat saa hän erikseen toimittaa."
Hän katsoi kysyvästi abbedissaan, joka hyväksymisensä merkiksi nyökäytti päätään.
"Ja jollei tuulimyllyjä saada ensi tilassa pyörimään", jatkoi vouti, "niin voipihan Turusta tuottaa jauhoja. Koska luostarilla siellä on vielä kaksi taloa, niin sopiihan hyyryn tällä kertaa vaatia jauhoissa."
"Siitä niiden kerettiläisrecessistä meille muutoin riittää alituista kiusaa ja harmia. Tässä taas yksi korppi", siirtyi abbedissa toiseen asiaan ja ojensi voudille kirjeen.
Siinä muuan Hämeenlinnassa palveleva huovi, joka nimitti itseään
Hannu Kaukolanpojaksi, vaati Vesteråsin recessin nojalla itselleen
Rantamäen pitäjässä olevaa Kärsämäen tilaa, jonka hänen isoisänsä
isä, Matti Kaukolanpoika, oli aikoinaan luostarille lahjottanut.
"Tila on ollut jo hiukan yli sata vuotta luostarin omana", jatkoi abbedissa, kun vouti oli silmäillyt kirjeen loppuun, "ja vielä nytkin pidetään kerran kuussa sielumessu Matti Kaukolanpojan puolesta. Sitäpaitsi on hän kuolinpäiväänsä saakka elänyt porvaripihassa luostarin hoidossa. Ja sitten kehtaavat kaikenlaiset maankiertäjät tulla hävittömine vaatimuksineen… Tietysti me emme ole siitä tietääksemmekään!"
"Ei tietystikään", vahvisti vouti, "ja jos hän saisikin toteennäytetyksi olevansa Matti Kaukolanpojan rintaperillinen, niin ei sillä vielä ole sanottu, että hän saisi kuninkaan vahvistusta peruutukselle, ei ainakaan ilman korvausta. Ja siinä tapauksessa me vaadimme ainakin viisikolmatta markkaa tangon alalta, sillä Kärsämäessä on hyvät pellot ja hyvä niitty. Mutta asiassa on monta mutkaa eikä meidän tarvitse siitä vielä olla millämmekään."
"Kirjotan kuitenkin varoiksi kuninkaalle", sanoi abbedissa, "ja selitän hänelle, kuinka kauan ja millä ehdoilla Kärsämäki on ollut luostarin omaisuutena. Ja muutoin en luulisi olevan asialle haitaksi, jos kirjeen mukaan liittäisimme kuninkaalle pienen lahjan, kuten tehtiin minun ensi vuosia luostarissa ollessani. Seurasihan siitä silloin suojeluskirje luostarille. Ehkä antaisimme tällä kertaa hopeisen juomakannun?"
"Hm, eihän vara venettä kaada", myönnytti isä Paavali viekkaasti hymyillen.
Hopeakannusta johtuivat abbedissan ajatukset toiseen asiaan, hän mietti hetkisen ja sanoi sitten ääntään alentaen:
"Luostarin hopeat ja muut kalleudet minua aina huolestuttavat. Eihän voi koskaan olla varma, milloin kuningas iskee niihin silmänsä ja riistää ne meiltä, kuten hän on kaikilta kirkoilta riistänyt. Meidän on viisainta ajoissa huolehtia siitä, että saisimme ne tämän pahimman ajan yli säilytetyksi. Mitä jos kaiken varalta piilottaisimme osan kalleuksistamme tai ainakin ajoissa varustaisimme varman kätköpaikan, jonne vaaran uhatessa voisi ne nopeasti siirtää?"
"Konventtituvan porrasten alla olevaan holvikellariin voi helposti laittaa sellaisen kätkön, josta teräväkuonoisinkaan kerettiläisnuuskija ei niitä löydä", sanoi isä Paavali, joka heti oivalsi tuuman tärkeyden. "Minä panen jo tänään pari maallikkoveljeä työhön."
"Mutta heitä on kivenkovaan varotettava hiiskumasta asiasta kellekään."
"Tietysti."
Tällöin narahti munkkikonventin puoleinen ovi ja sisään astui kenraalikonfessori, isä Henricus Matthaei. Hän oli noin kuudenkymmenen vuotias, lihavahko mies, jolla oli kaksi leukaa ja hyvänsävyiset silmät. Abbedissa syytti isä Henrikkiä salaisesta kerettiläisyydestä, koska hänen konfessorina ollessaan oli joukko pappismunkkeja lähtenyt luostarista ja yhtynyt uskonpuhdistusliikkeeseen. Eikä isä Henrikki abbedissan mielestä yleensäkään osottanut sitä lujuutta ja tarmoa, jota tämä vaikea aika luostarin esimieheltä olisi vaatinut. Siksi osottikin abbedissa luostarin hallinnossa luottavansa paljon enemmän isä Paavaliin sekä suvaitsevansa isä Henrikkiä ainoastaan luostarin yliripittäjänä. Abbedissan vastenmielisyyteen saattoi osaltaan vaikuttaa myöskin se, että hän tiesi kenraalikonfessorin vaalissa Birgitta Kurjen vaikuttaneen isä Henrikin eduksi.
Epäröivästä luonteestaan huolimatta oli isä Henrikki kuitenkin täysverinen katolilainen ja lisäksi luostarin oppinein teoloogi. Se seikka, että pappisveljien luku oli hänen aikanaan supistunut neljään, vaivasi häntä itseään kaikista enimmän. Mutta hän oli tuntenut itsensä kokonaan voimattomaksi ajan virtauksia vastaan.
Sekä abbedissa että vouti näkivät heti, että isä Henrikillä on tuotavana joku hyvä uutinen, sillä hänen kasvoillaan oli tavallista iloisempi ilme. Tervehdittyään kunnioittavasti abbedissaa lausui hän:
"Tänne on saapunut eräs nuori mies, joka pyrkii jäseneksi veljeskuntaamme."
"Maallikko?" kysyi abbedissa kylmästi, vaikka uutinen nähtävästi miellyttikin häntä.
"Hän on Turun koulussa kuoriosastolla ja valmis pappi kuukauden tai parin perästä."
"Provianttia hänellä ei tietysti ole", murisi isä Paavali, joka tahtoi säilyttää tinkivän kantansa varsinkin kaikkiin konfessorin ehdotuksiin nähden.
"Siitä me kyllä selviämme, pääasia on, että saamme lisää pappisveljiä", keskeytti hänet abbedissa. "Jollei luostariin tule uusia pappismunkkeja, jäävät pian kaikki alttarimme jumalanpalveluksissa tyhjinä seisomaan ja kansa kääntää meille selkänsä. Ja kuka huolisi piitata sellaisesta luostarista, jossa ei kyetä sakramenttia jakamaan eikä sielumessuja toimittamaan. Jälellä olevat neljä klerkkiä ehtivät tuskin tavallisia messuja suorittaa ja sisaria ripittää."
"Niin on!" huokasi isä Henrikki ja loi syyllisen näköisenä silmänsä alas. "Tämä näyttää sangen miellyttävältä ja hurskaalta nuorukaiselta, mutta…"
Abbedissa ja isä Paavali katsoivat häneen kysyvästi.
"Mutta hän ei ole vielä laillisessa iässä, päästäkseen veljeskuntaamme. Hän on vasta kahdeksantoista vuotias." [Birgittalaismunkiksi päästäkseen tuli olla 25 vuotta täyttänyt.]
Syntyi hetken kestävä vaitiolo, jonka jälkeen abbedissa kääntyi konfessorin puoleen ja kysyi:
"Eivätkö veljeskunnan säännöt myönnä missään tapauksessa poikkeusta iän suhteen?"
"Hm, muistaakseni ei säännöissä ole siitä suoranaisesti puhetta, mutta eihän Pyhä Birgittamme ole voinutkaan aavistaa tällaista aikaa tulevaksi", vastasi isä Henrikki epäröivään tapaansa.
"Saamme sitten itse tehdä poikkeuksen, sillä siihen pakottaa meitä totinen tarve", sanoi abbedissa päättävästi. "Elämmehän me kuin myrskyssä ajelehtiva laivaväki, jonka pelastuakseen ei auta keinoista kursailla. Roomasta saakka meidän on mahdotonta nykyisissä oloissa hankkia lupaa ja emäluostari taas antaa varmasti suostumuksensa, sillä siellä kyllä tunnetaan meidän tilamme."
"Ei ole emäluostaristakaan meille nykyään mitään turvaa", sanoi isä
Henrikki, "sillä on nykyään vieläkin tukalammat ajat kuin meillä".
Kun toiset katsoivat häneen kysyvästi, jatkoi hän:
"Siitähän minun piti myöskin ilmottaa, että Vadstenassa on äskettäin yritetty väkivalloin hajottaa munkkikonventtia. Uolevi oli äsken luonani ja hän oli sen kuullut eilen Turussa käydessään. Pappisveli Johannes Pauli ei ollut suostunut luostaria jättämään ja hänet oli kuninkaankäskystä vangittu. [Mainittu Vadstenan munkki eli m.m. jonkun vuoden vankina Hämeenlinnassa, missä hän kirjotti latinankielisiä evankeliumiselityksiä.] Kai me näistä tapauksista saamme abbedissalta pian kirjallisen ilmotuksen."
Tieto vaikutti kaikkiin painostavasti. Vihdoin katkasi abbedissa äänettömyyden ja lausui katkeralla päättäväisyydellä:
"Elettävä meidän kuitenkin on tämän antikristillisen ja kerettiläisen ajan yli Mitä siihen nuorukaiseen tulee, niin menköön hän ja suorittakoon papintutkinnon sekä tulkoon sitten takaisin tänne. Tavallista koetusaikaa on meidän turhaa, jopa vaarallistakin häneltä vaatia, sillä sen kuluessa voivat agricolalaiset kääntää hänen mielensä. Teemme siis asiain pakosta siinäkin suhteessa poikkeuksen säännöistä. Ja muutoin… mistä hän on kotoisin ja mitä ihmisiä hänen vanhempansa ovat?"
"Muistaakseni hän mainitsi olevansa Jämsästä, mutta vanhemmista ei ollut kysymystä."
"Niin, tarkotin vain sanoa, että hankkikoon myöskin vanhempainsa suostumuksen luostariin tulolleen, ettei asiasta sitten seuraa mitään jälkirettelöitä. Ja jos hän heiltä voi saada jotakin elatuksen apua, niin se ei tietysti pahenna asiaa."
Sen sanottuaan nousi abbedissa, tervehti ja jätti huoneen.
* * * * *
Antti istui latvitsalla munkkikonventin retektooriossa, jonne isä Henrikki abbedissan puheille lähtiessään oli hänet jättänyt. Vinokaiteen muotoinen avara ruokasali valkeiksi rapattuine seinineen teki häneen hauskan vaikutuksen. Eteläseinän kolme sarvilevyakkunaa oli auki ja huoneen täyttivät päiväpaiste ja raikas meri-ilma, sillä refektoorio oli luostarimäen korkeimmalla ja avonaisimmalla paikalla, lähellä rantaa. Huoneessa tuntui vielä kalakeiton tuoksu, sillä päivällinen oli juuri lopetettu ja äänetön maallikkoveli korjasi parhaillaan pöydältä ruuan tähteitä, heitellen salavihkaisia ja uteliaita silmäyksiä Anttiin. Muista konventin jäsenistä oli huoneessa jälellä enää ainoastaan keski-ikäinen, pönäkkä ja yrmeän näköinen pappisveli ja nuori diakooni, jotka istuivat vastapäätä pöydän yläpäässä, lähellä ikkunaa. Antti odotti, että he olisivat häntä puhutelleet, mutta kun arvokkain joukosta, mainittu pappisveli, ei näyttänyt siihen halukkaalta, eivät toisetkaan tehneet alotetta. Antti tarkasteli syrjäsilmin pappisveljeä, joka raukeana runsaan aterian jäleltä nojasi tuolinselustaan ja silmät puoli ummessa hiveli oluthaarikkoa, jonka hän palvelevan maallikkoveljen kynsistä oli pelastanut eteensä pöydälle. Tavan takaa rävähytti hän silmänsä selki selälleen ja läppäsi kämmenellään kaljua päälakeaan, jonka kellertävä kuumotus yhä uudelleen houkutteli lähelleen huoneessa surisevia kärpäsiä. Hän näytti Antista sangen vähän puoleensa vetävältä ja hänen mielessään vilahteli epäileviä kysymyksiä, tulisiko hän tässä ympäristössä lainkaan kotiutumaan.
Papin ja diakoonin kesken oli nähtävästi ollut käymässä teolooginen keskustelu, sillä kun Antin huoneeseen tulosta aiheutunutta äänettömyyttä oli muutaman tovin kestänyt, kysyi jälkimäinen arastellen: "Mutta miksikä ei koko ihmiskuntaa luotu heti kerralla kuten Aatami ja Eevakin sekä samalla tehty enkelien vertaisiksi?"
Pappisveli raotti silmiään, mytisti tyytymättömän näköisenä huuliaan ja alkoi sitten hitaasti myristä:
"Vastahan meillä oli puhe siitä, että Jumala loi Aatamin omaksi kuvakseen. Koska hän siis oli Jumalan kaltainen, niin tuli hänen luonnollisesti kyetä itsekin luomaan ihmisiä, kuten Jumalakin. Siksi ihmiskuntaa ei luotu kerralla, vaan sen tuli vähitellen jatkua Aatamista."
Diakooni nyökäytti tyytyväisenä päätään, samalla kuin hänen oppinut luostaritoverinsa otti haarikasta hyvän siemauksen. Lyhyen vaitiolon jälkeen purkautui edellisen tiedonhalu seuraavaan kysymykseen:
"Mutta miksikä ei Jumala luonut ihmisiä heti niin täydellisiksi, että he eivät olisi voineet langeta ja syntiä tehdä?"
"Hm!" myrähti pappisveli ja hänen huulensa kiertyivät hymyn tapaiseen. "Mihinkäs silloin lunastustyö ja kirkko olisivat joutuneet? Mitä niillä olisi silloin ollut tehtävää?"
Diakooni loi syyllisen näköisenä silmänsä alas. Hetken kuluttua jatkoi hän kuitenkin, vilkaisten arasti pappisveljeen ja Anttiin:
"Kuinkahan ihmiset siinä tapauksessa olisivat siittäneet ja synnyttäneet lapsia, jolleivät he olisi langenneet syntiin, vaan saaneet eteenkinpäin asua paratiisissa?"
Pappisveli asetti kyynärpäänsä pöydälle, liitti kätensä ristiin ja lausui:
"Aivan samoin kuin minä nyt liitän molemmat käteni yhteen, samoin olisivat mies ja vaimo silloin yhtyneet ilman syntiä ja lihan himoa."
Sen sanottuaan haukotteli hän kämmentensä suojassa, aivankuin sillä osottaakseen, kuinka ilman mitään kiihkoa hän oli kätensä yhteen liittänyt.
"Olisivatkohan lapset silloin olleet yhtä vähäisiä ja kaikkeen kykenemättömiä kuin vastasyntyneet syntiinlankeemuksen jälkeen?"
"Ei suinkaan! Presbyteeri Honorius sanoo, että he heti maailmaan tultuaan olisivat voineet kävellä ja puhua sekä itse syödä paratiisin puista."
Diakooni kuvitteli nähtävästi mielessään paratiisin elämää, sillä hänen kasvonsa loistivat, kun hän kysyi edelleen:
"Mitenkähän kauan ihmiset olisivat saaneet olla paratiisissa?"
"Hm, tuota, siihen saakka kuin heidän joukostaan olisi saatu täytetyksi se vajaus, joka perkeleen ja hänen joukkonsa lankeamisen kautta oli syntynyt enkelien keskuudessa."
Diakooni olisi arvatenkin tämän jälkeen tiedustellut, mitä tuon enkelien lukumäärän täytyttyä olisi seurannut, mutta samassa saapui huoneeseen isä Henrikki. Hänen ilmestymisensä ei nähtävästi ollut varsin mieluinen pappisveljelle, joka nousi paikaltaan, haukotteli äskeistä syvemmin ja unhottaen tyhjentää haarikkaa lähti huoneesta. Diakooni seurasi hänen perässään.
"Poikani", lausui isä Henrikki laskien kätensä Antin olalle, "minä olen nyt neuvotellut asiasta abbedissan kanssa ja me päätimme hyväksyä sinut alaikäisyydestäsi huolimatta veljeskuntamme jäseneksi. Mutta ensin on sinun palattava takaisin Turkuun ja suoritettava papintutkinto. Maallikkoveljiä ja diakoonia meillä, Jumalan kiitos, on vielä tarpeeksi, mutta papeista on suuri puute."
"Minä toivoin nyt heti saavani jäädä tänne luostariin", lausui Antti hiljaa. "Turkuun minä en mielelläni enää palaisi."
Koko tulomatkan oli hän mielessään tuntenut jonkunlaista syyllisyyttä opettajaansa, mestari Paavalia kohtaan ja pelkkä ajatuskin palata hänen yhteyteensä tuntui hänestä vaikealta.
"Hm, niin… niinpä niin", hymähteli isä Henrikki neuvottoman näköisenä, "kyllä minä ymmärrän, sillä Turku ja sen vanha piispankoulu ei nykyään ole mikään otollinen olinpaikka meikäläisille."
Sana "meikäläinen" sai Antin hieman säpsähtämään. Mutta ollenkaan sitä huomaamatta jatkoi isä Henrikki:
"Emme kuitenkaan voi tehdä enempiä poikkeuksia veljeskuntamme säännöistä enkä usko abbedissan peräyttävän päätöstään, että sinun on ensinnä saatava piispalta papillinen vihkimys. Eikähän se sinulle, poikani, niin voittamaton asia liene, jos sinulla kerran on totinen halu päästä veljeskuntamme jäseneksi."
Antin mielessä liikkuivat ristiriitaiset tunteet ja hän loi vaieten katseensa alas. Konfessori piti nähtävästikin hänen äänettömyyttään myöntymyksenä, taputti häntä olalle ja virkkoi:
"Mutta olemmehan kokonaan unhottaneet vierasvaraisuuden kultaisen säännön ja jättäneet sinun ilman virvotusta matkasi jälkeen."
Sen sanottuaan jätti hän huoneen, johon kohta ilmestyi äskeinen maallikkoveli, asettaen pöydälle leipää, jäähtynyttä kalakeittoa ja olutta. Kehotettuaan Anttia ryhtymään aterialle poistui hän jälleen.
"Näinköhän tämä on muuttuva minun kodikseni", ajatteli Antti ryhtyessään apeamielisten tunteiden vallassa syömään. "Mutta miksi ei minun niinkuin Kaarinankin. Joko minun on voitettava Kaarina takaisin tai kuoltava yksinäisenä munkkina näiden muurien sisällä. Muuta minulla ei ole valittavana."
Mutta vakuutteluistaan huolimatta tunsi hän mielensä epävarmaksi ja hajanaiseksi. Syötyään ilman ruokahalua muutaman palan nousi hän pöydästä. Kääntyessään säpsähti hän hiukan, sillä ovensuuhun oli äänettömästi ilmestynyt lyhyeen kuluneeseen tunikkaan puettu iäkäs pappismunkki, jolla oli lempeät lapsenomaiset silmät ja lumivalkoinen tukka.
"Herran rauha, veljeni!" tervehti munkki pehmeällä äänellä ja astui Anttia lähemmäs. "Kuulin juuri isä konfessorilta, että täällä on nuori papinkokelas, joka pyrkii veljeskuntamme jäseneksi, niin en malttanut olla pistäytymättä tervehtimään."
Hän palasi ovelle, kurkisti käytävään ja puhui jollekin siellä olevalle:
"Jäitkö sinä sinne, Uolevi? Tule vain sisälle sinäkin, niin veli
Eerikki saa tuoda sinulle tilkan olutta."
Sisään astui vanha tuttavamme Säämiskän Uolevi, otti päästään leveän baretin ja tervehti arvokkaasti Anttia.
"Isä Henrikki kertoi äsken tuolla (hän viittasi päällään käytävää kohti), että luostarimme saa teistä, nuori mies, uuden papin. Siitä ei kukaan iloitse enemmän kuin minä, joka olen tämän pienen luostarikylämme vanhimpia porvareita, nimeltä Olavi Pietarinpoika ja ammatiltani hansikkaantekijä."
Täten itsensä esitettyään istui Uolevi lavitsalle munkki-ystävänsä rinnalle ja otti hyvän siemauksen olutta.
"Me olemme Uolevin kanssa vanhoja ystävyksiä ja käyneet nuoruudessamme yhdessä pyhiinvaellusmatkallakin", kertoi munkki.
"Silloin oli nuorissa miehissäkin vielä innostusta", tarttui Uolevi ystävänsä sanoihin, "mutta siitä asti ovat ajat suuresti muuttuneet. On kuitenkin lohduttavaa nähdä vielä nykyajan nuorissakin edes yhden tuhannen joukosta, jolla on rakkautta oikeaan uskoon ja puhtaaseen luostarielämään. Sanon vieläkin, ettei kenenkään sydän iloitse enemmän kuin vanhan Olavi Pietarinpojan, että luostarimme saa uusia jäseniä ja siten vahvistuu tämän kerettiläisen ajan hyökkäyksiä vastaan. Minä juon teidän terveydeksenne."
Juhlallisesti kohotti Uolevi haarikan huulilleen, katsoen kiinteästi Anttia silmiin. Viimemainittu oli käynyt varsin hämilleen tästä molempain vanhusten hänelle osottamasta huomiosta. Mutta samalla tunsi hän mielensä lämpenevän sekä pääsevän ikäänkuin lähemmäs luostarielämää.
"Sinä palaat vielä joksikin aikaa Turkuun, veljeni?" kysyi munkki, joka edellisestä keskustelusta päättäen ei ollut kukaan muu kuin Matias Olavinpoika, jota kaupunkilaiset jokapäiväisessä puheessaan kutsuivat nimellä Lippi.
Kun Antti oli vastannut myöntävästi, katsahti veli Matias Uoleviin ja yritti sanomaan jotakin, mutta jälkimäinen ennätti ennen, lausuen:
"Tämä veli Matias valmistelee munkkikonventille suurta kuvaa pyhästä Birgitta-äidistä ja tämän luostarin rakentamisesta, mutta nyt häneltä kuuluu pahaksi onneksi puuttuvan joitakin pigmenttejä — mitä ne nyt taas olivatkaan?"
"Raymondin siniä ja ultramariinia", ehätti veli Matias innokkaasti selittämään, "niitä ynnä tärkkijauhoa sekottamalla saan minä syntymään sellaista läpikuultavan sinistä pigmenttiä, jolla pyhän Birgittan silkkinen esiliina on maalattava. Tiedäthän, veli, että Birgitta-äitimme oli mukana tätä luostarin kirkkoa rakennettaessa ja kantoi läpikuultavassa silkkisessä esiliinassa kiviä rakennukselle. Olen sekottanut jos mitä pigmenttejä ja yhä uudelleen maalannut sen esiliinan, mutta sellaista vain ei ole syntynyt kuin millaisena se mielessäni kangastaa."
"Ja nämä pigmentit — mitä ne nyt taas olivatkaan? — olisin minä
kukaties voinut ystävälleni hankkia, ollessani kaksi päivää sitten
Turussa, mutta sidoin en vielä tiennyt asiasta mitään", selitti
Uolevi.
Antti käsitti nyt heidän tarkotuksensa ja virkkoi ujosti:
"Jos minä kykenisin niitä Turussa hankkimaan, niin tekisin sen mielelläni."
Veli Matias ilostui silmin nähtävästi, hykersi hentoja käsiään ja lausui:
"Kuinka hyvä sydän sinulla, veljeni, on! Vanha Matias-veli tulee sinulle aina olemaan tästä kiitollinen. Niin, niin…"
Hän silmäsi neuvotonna Uoleviin, joka jatkoi:
"Kustannuksista pidän minä huolen ja sen teen mielihyvällä. Mennessänne poikkeatte vain Olavi Pietarinpojan matalaan majaan, niin siellä saamme tehdä selväksi sen puolen asiasta."
* * * * *
Ehtoopäivällä suoriusi Antti matkalle takaisin Turkuun. Kuparimäen juurelle tienkäänteeseen tultuaan pysähtyi hän hetkiseksi ja silmäili luostaria, jonka harmaita muureja ja lautakattoja ilta-aurinko kultasi. Hänen lähtiessään Säämiskän Uolevin luota olivat kellot soineet vespera-messuun ja nyt oli hän korvissaan kuulevinaan heikon hyminän kirkossa kaikuvista iltamessun sävelistä. "Siihen on yhtynyt Kaarinankin ääni", ajatteli hän, samalla kuin hänen sydäntään kaihersi apeamielisyys.
Kun hän kääntyi matkaansa jatkamaan, varmistui hänessä askel askeleelta päätös valmistua mitä pikimmin palaamaan takaisin Naantaliin.
IX
SISAR KAARINA SAA KUULLA ERÄÄN UUTISEN.
Alkoi jo hämärtää eräänä torstaina marraskuun lopulla. Nona-messu oli juuri päättynyt ja sisaret palasivat tavallisessa järjestyksessä kirkosta ja hajaantuivat abbedissan viittauksesta omiin selleihinsä odottamaan pian alkavaa päivällistä. Ainoastaan sisaret Kaarina ja Ursula jäivät konventtitupaan, sillä heidän vuoronsa oli tällä viikolla ollut toimia edeskäypinä sisarkunnan aterioilla. Oikeastaan olisi sisar Elinan tullut olla Kaarinalla toverina ja Ursulan sen sijaan toimia esilukijattarena, mutta kun viimemainittu ei ollut tunnettu minään kirjantaitajana, oli abbedissa muuttanut järjestystä siten, että sisar Elina sai osalleen esilukijattaren tehtävät. Ja tähän järjestykseen oli sisar Ursula varsin tyytyväinen, sillä paljon mieluisampaa oli hänestä käsitellä ruumiin kuin sielun ravinnoksi aiottuja tavaroita.
Ennen sisarten aterialle rupeamista oli abbedissa aina mukana jaettaessa munkkikonventille meneviä ruoka-annoksia. Tällä kertaa viittasi hän kuitenkin Kaarinaa ja Ursulaa suorittamaan omin päinsä ruuan jakamisen sekä istuutui itse uunin eteen tiukasti yhteen puristetuin huulin, kalpeana ja synkkänä.
"Ei taida olla terve, kun on niin myrryisen näköinen", kuiskasi Ursula heidän pihalle astuessaan, "kutti parahiksi! Joutaisi minun puolestani vaikka iäksi sairastupaan, niin saisivat ihmiset edes rauhassa hengittää."
He laskeutuivat ahtaalle nunnain pihalle, jossa oli nilkkaa myöten märkää lumisohjoa. Tuuli vinkui solissa ja räystäissä ja riuhtasi levälleen Ursulan kaapun.
"Onpas tämäkin nyt säätä keskellä talvea!" sanoi tämä ärtyisesti, kiskasi hameenhelmustansa lähelle polvia ja harppasi sohjoisen pihan halki keittiörakennukseen.
Se oli laaja ja matala huone, jonka lattiana oli kosteita kivilaattoja ja josta kolmannen osan täytti suunnattoman suuri uunilaitos. Avarassa keitinpesässä oli tulella kaksi suurta petaa, joita hämmenteli kokonaan höyryyn ja savuun kääriytyneenä tämän huoneen haltiatar, iäkäs, puolikuuro Valpuri-muori, joka oli jo kolmisenkymmentä vuotta palvellut luostarin fokaariana eli maallikkovaimona. Apurina keittiötoimissa oli hänellä nykyään nuori poikansa tytär.
"No muori, joko vanhan Helunan kontat ovat kypsyneet?" huusi Ursula kimeällä äänellään Valpurin korvaan.
"Tottahan nyt, kun ovat päivämessusta asti olleet tulella."
Muori nosti kauhalla esiin muutamia lihapaloja, jotka saivat Ursulan herkät sieramet laajenemaan.
"Antakaas ne tänne, että saan tunnustella", huusi Ursula, sieppasi pöydältä puumaljan ja tyhjensi siihen kauhan sisällön, tiedustellen samalla, oliko Valpuri muistanut panna tarpeeksi pippuria pataan.
"Hi, hi, hi, taitaapa se keitos maistua", nauroi Valpuri hieroen kuhmuisia käsiään ulkoneviin lonkkiinsa.
"Etteikö maistuisi, kun on ensi kukon laulamasta saakka saanut kykkiä tuolla kylmässä kirkossa, veisata ja hymistä, kääntyä ja niiata ja tehdä ristinmerkkejä! Vähemmälläkin tuon uskoisi enkä minä hänestä ainakaan sen hurskaammaksi tule."
"Hi, hi, hii, kun se on leikkisä, tuo sisar Ursula. Mutta kunhan tässä taas paastopäivät alkavat…"
"Siltipä tässä täytyykin ajoissa varustaa itsensä vahvemmalla muonalla", keskeytti Ursula ja ahmi maljasta tuoksuvia lihapaloja. "Maista pois sinäkin, tyttö kulta", kääntyi hän samalla Kaarinaan, "ei se sinullekaan pahaa tee eikä sinusta kuitenkaan tule niin hurskasta kuin sisar Elinasta, vaikka kuinka paastoaisit."
Kun malja oli tyhjentynyt, huusi hän täyteläisiä huuliaan pyyhkien
Valpurille:
"Kystä se on ja hyvää, ammentakaa nyt vain kiiruusti pyttyihin, että ne kaljupäätkin tuolla muurin takana saavat osansa."
Jälleen päästi Valpuri iloisen vanhan muorin hihityksen ja rupesi sitten täyttämään kannellisia puupyttyjä, joissa päivälliskeitto kuletettiin munkkiluostarin puolelle. Ursula ja Kaarina ynnä muori apureineen kantoivat munkkien ruoka-annokset pihalle, jätettäväksi asianomaisten omaan haltuun. Keittiörakennuksen ja nunnain konventtituvan välisessä solassa oli korkea muuri, jonka takana oli munkkien sisäpiha. Muurissa ei ollut mitään porttia, mutta sen sijaan noin miehen rinnan korkuisella neliskulmainen aukko, jonka visusti sulki omituinen pyörälaitos, mikä luostarin säännöissä oli merkitty nimellä rota sororum, sisarten ratas. Se muistutti suuresti tuulimyllyn lyhtyratasta, sillä se kääntyi pystysuoran akselin ympäri ja siinä oli kaksi pohjaa, joiden väliin oli sovitettu useita akselista kehälle kulkevia väliseiniä. Täten syntyneihin lokeroihin asetettiin munkeille menevät ruoka-annokset ja kun ratasta käännettiin siirtyivät ne vastakkaiselle puolelle, josta odottavan maallikkoveljen kädet ne kohta korjasivat. Ratas väliseinineen täytti ympäri kääntyessäänkin joka hetki niin visusti aukon, että eri puolella muuria olevien veljien ja sisarten oli mahdoton edes vilaukselta nähdä toisiaan.
Ursula tarttui rattaan laitaan ja kolistaen sitä kaikin voiminsa huusi:
"Onko siellä takana yhtään kaljupäätä ruokaa vartomassa?"
"Tuota, mitä tämä tahtoo sanoa?" kuului muurin takaa pimeästä käheä ääni.
"Kantelevat vielä abbedissalle ja saat taas ensi viikolla syödä ruoka-osuutesi lattialla", kuiskasi Kaarina, jonka oli vaikea pidättää nauruansa. Mutta kiinnittämättä mitään huomiota nunnasisarensa huomautukseen ja yltyneenä muorin ja apuritytön hihityksestä huusi Ursula vastaan:
"Sitä se tahtoo sanoa, että pitäkää säkkinne siellä auki, täältä tulee vanhan Helunan lapa pippurilla höystettynä. Vai kelpaako se?"
Muurin takaa kuului ainoastaan rykimistä ja Ursula alkoi latoa ruoka-astioita rattaan lokeroihin. Sitten kitisi akseli ja astiat siirtyivät muurin toiselle puolen.
"Lisää saatte vasta iltamessun jälkeen", lausui Ursula vielä ja lähti sitten räntää kaapustaan pudistellen sytyttämään Kaarinan kanssa tulia refektoorioon.
Kuten ennen on mainittu, oli nunnain refektoorio luostarirakennuksen äärimmäisessä päässä. Se oli avara suorakaiteen muotoinen sali, jonka kalustona oli kaksi pitkää honkapöytää lavitsoineen sekä niiden välissä peräseinällä pienoinen alttari, jolla näkyi tuntemattoman lyypekkiläismestarin tekemä neitsyt Maarian kuva. Pöytien keskivälillä, alttarin kohdalla, oli korkea lukupulpetti, jonka ääressä esilukijatar ateriain aikana istui. Pulpetilla oli levällään pergamenttifolio, jonka ruskeat goottilaiskirjaimet ja suuret, moniväriset initsiaalit kimmelsivät kynttiläin valossa. Pulpetin ja alttarin välillä riippui katosta nahkainen siima, joka johti ylös huoneen harjalla olevaan ruokakellon kampiin.
Kun Ursula ja Kaarina olivat saaneet kaikki kynttilät palamaan sekä asettaneet pöydälle veitset, lusikat ja puulautaset, poistuivat he ääneti konventtitupaan. Kohta heidän mentyään ilmestyi refektoorioon priorissa, lihava sisar Birgitta Kurki, jonka kasvot täyteläisyydestään huolimatta olivat harmaan kalpeat ja ikäänkuin jauholla hierotut. Silmättyään että kaikki oli kunnossa, asteli hän lyllyvin liikkein alttarin eteen, teki ristinmerkin ja tarttui sitten kellonsiimaan, alkaen soittaa sekä samalla lukea rukousta Salve, regina! Pam-pam-pim! Pam-pam-pim! kuului pimeydestä kellon heleä ääni. Katse terotettuna pyhän neitsyen kuvaan nykki priorissa siimaa tasaisessa trokee-tahdissa ja teki sitä niin kauan kuin rukousta kesti. Soiton vaiettua astuivat nunnat tavallisessa kulkuejärjestyksessään sisälle, seisahtuen neljänä rivinä pöytien ääreen kasvot alttariin päin. Abbedissa asettui oikeanpuolisen pöydän yläpäähän ja priorissa vasemmanpuolisen.
Nykäistyään pari kertaa kellonsiimasta lausui abbedissa kuuluvasti:
"Benedicite — siunatkaa!"
Sisar Elina alkoi samalla kirkkain äänin lukea siunausta "Benedice,
Domine, cibum nostrum sicut benedixisti quinque panes in deserto…
— Siunaa, Herra, ruokamme kuten siunasit viisi leipää erämaassa."
Rukouksen loputtua lausuivat kaikki sisaret yhteen ääneen: "amen!" jonka jälkeen abbedissa nykäsi jälleen kelloa ja kaikki istuutuivat ankaran äänettömyyden vallitessa paikoilleen. Ursula ja Kaarina ottivat nyt ovelle ilmestyneiltä keittäjiltä vastaan ruuat ja jakoivat, pöytien yläpäästä lähtien, kullekin sisarelle osansa. Sisar Elina istui korkean ja kapean pulpetin ääressä ja kädet ristissä odotti abbedissan merkinantoa. Kuluneen viikon aterioilla oli luettu kertomuksia Pyhän Katariina rouvan, Birgittan tyttären, ihmetöistä. Kun abbedissa oli sormellaan tehnyt mykän viittauksen, alkoi Elina hennolla, mutta kirkkaalla äänellä hitaasti ja tarkkaavasti lukea, seuraten oikean kätensä etusormella goottilaiskirjainten tiheitä rivejä.
"Kun se Pyhä Katariina rouva oli kerran Neapelin kaupungissa, tuli hänen luoksensa eräs korkea-arvoinen rouva, valittaen että hänen nuori ja ainoa tyttärensä öillä hirmuisesti vaivataan hekuman perkeleeltä. Eivätkä he olleet tätä hätäänsä rohjenneet valittaa kenellekään ystävistään, vaan kuultuaan Pyhän Katariina rouvan saapuneen heidän kaupunkiinsa, olivat he uskaltaneet tulla hänelle hätäänsä valittamaan ja pyytämään, että hän pyhillä esirukouksillaan vapahtaisi tyttären vihollisen kahleista.
"Kun tuo jalo rouva oli kuullut heidän valituksensa, tuli hän sydämensä pohjasta liikutetuksi, lankesi polvilleen ja luki hiljaa itsekseen yhden Ave Marian, kuten hän oli pyhältä äidiltään oppinut tekemään aina silloin kun häneltä pyydettiin jotakin apua. Lopetettuaan rukouksen antoi hän heille monta otollista neuvoa ja varotti erittäinkin tytärtä visusti ja ilman vilppiä ripittämään itsensä kaikista synneistä, sillä ripittämättömien syntien tähden antaa Jumala usein meidät perkeleen kiusattavaksi. Sen jälkeen antoi hän tyttärelle muutamia tilkkusia pyhän äitinsä puvusta, kehottaen häntä kantamaan niitä ruumiillaan. Ja vielä kehotti hän sekä äitiä että tytärtä menemään kahdeksana päivänä ilman kenkiä ja ilman liinavaatteita pyhän ristin kirkkoon ja siellä muistelemaan Kristuksen piinaa ja kuolemaa sekä lukemaan kumpikin eriksensä seitsemän Pater nosteria ja seitsemän Ave Mariaa. Ja itse sanoi hän tahtovansa mielellään rukoilla heidän puolestaan, vaikka hän tunsikin itsensä vähäiseksi ja arvottomaksi."
Tällöin kopisti abbedissa veitsensä päällä kolmasti pöytään. Elina lakkasi lukemasta ja kaikki sisaret keskeyttivät syönnin, siirtäen syrjään lusikat ja veitset. Kaikki kohottivat kätensä ylös ja hymisivät yhteen ääneen enkelitervehdyksen. Kun se oli päättynyt, laski jokainen kätensä helmaan, päät taipuivat eteenpäin ja seurasi liikkumaton äänettömyys, jonka kestäessä sisarten tuli muistella Kristuksen katkerata piinaa ja kuolemaa. Pitkin pöytiä asetetut talikynttilät tuikuttivat avarassa salissa kuin etäiset tähdet, keittovadeista nousi ohuita höyrypatsaita hälveten kattoa kohti, ja nuo harmaisiin kaapuihin ja mustiin huntuihin verhotut luostarisisaret näyttivät kuin paikoilleen jähmettyneiltä. Ja tätä heidän säännönmukaista hartauttaan katsoi alttarilta taivaallinen neitsyt suurilla ja kylmillä silmillään.
Mutta abbedissa kohotti jälleen päänsä, koputti veitsenpäällä pöytään ja nuo monet harmajat kuvapatsaat alkoivat osottaa elonmerkkejä. Kädet kohosivat jälleen pöydälle ja sarvilusikat alkoivat liikehtiä vatien ja tiukkaan hunnutettujen päiden välillä. Samalla alkoi myöskin Elinan sormi liikkua pitkin kirjan rivejä, kun hän ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä lukua.
"Sekä äiti että tytär tekivät niinkuin heitä oli neuvottu ja koska kahdeksas päivä oli kulumassa, tulivat he jälleen pyhän rouvan luokse, iloiten ja kiittäen Jumalaa ja hänen palvelijatartaan, Pyhää Katariina rouvaa. Ja he kertoivat, että edesmenneenä yönä, joka oli kahdeksatta päivää vasten, ilmestyi tyttärelle perkele kaikista kauneimmassa ja rumimmassa hahmossaan ja sanoi hampaitaan kiristellen ja hirmuisesti uhkaillen: Kirottu olkoon se Birgittan tytär Ruotsista, joka sinut vapahti minun vallastani, niin etten minä koskaan enää saa palata sinun luoksesi! Niin sanoen poistui perkele tulenliekissä. Mutta siunattu olkoon hän, jolle Jumala oli antanut sellaisen vallan pahojen henkien yli!"
Vähitellen lakkasi yksi ja toinen syömästä, pyyhkien suunsa pellavaisen pöytäliinan reunaan, ja kun kaikki olivat ehtineet laskea lusikat käsistään, kuului jälleen abbedissan koputus. Ja nyt seurasi samanlainen rukoustoimitus sekä Kristuksen piinan äänetön muisteleminen kuin äskenkin. Sen tuli luostarisääntöjen mukaan tapahtua kokonaista kolme kertaa päivällisen kestäessä. Tämän toisen hartausmuistelun jälkeen nousi abbedissan viittauksesta pöydän äärestä yksi vanhemmista sisarista, jolla kuluneella viikolla oli ollut cellarian toimi, ja kokosi pöydiltä suureen koriin kaikki tähteet ja kantoi abbedissan eteen. Tämä mursi ja pienenteli suurimmat palat ja teki sitten ristinmerkin korin yli, minkä jälkeen se oli valmis jaettavaksi köyhille.
Kun varsinainen ateria siihen kuuluvine menoineen oli saatettu loppuun, lausui abbedissa esilukijattarelle:
"Tu autem —"
"Tu autem, Domine, miserere nostri — mutta sinä, Herra, armahda meitä", täydensi sisar Elina lauseen, mihin koko konventti yhteen ääneen vastasi:
"Deo gratias — Jumalalle kiitos!"
Tämän jälkeen nousi priorissa paikaltaan, tarttui kellonsiimaan ja soitti niin kauan kuin tarvittiin yhden Ave Marian lukemiseen. Soiton aikana nousivat sisaret pöydästä ja asettuivat seisomaan alttaria kohti, kuten aterialle ruvetessaankin. Kun kellon ääni vaikeni, lausui taas esilukijatar:
"Deus pacis et dilectionis maneat semper nobiscum — rauhan ja rakkauden Jumala olkoon aina meidän kanssamme!"
"Deo gratias!" vastasi jälleen konventti, samalla kuin esilukijatar astui alttarin eteen ja notkistaen polviaan pyhän neitsyen kuvalle lausui:
"Agimus tibi gratias, omnipotens Deus — me kiitämme sinua, kaikkivaltias Jumala!"
"Amen!" vastasi konventti ja kaikki notkistivat polviaan, minkä jälkeen he pari parilta lähtivät pitkin käytäviä vaeltamaan kirkkoon, jossa sisaret edelleen saivat suorittaa kiitoksia taivaalliselle haltiaväelle sekä heidän maalliselle edustajalleen, abbedissalle.
Mutta sisaret Ursula, Kaarina ja Elina jäivät refektoorioon ja kävivät nyt vuorostaan päivälliseen käsiksi. Kaarina ja Ursula istuivat rinnan ja Elina toisella puolen pöytää heistä hiukan erillään. Kun he olivat hetkisen ääneti aterioineet, nykäsi Ursula Kaarinaa hihasta ja viittasi nauraen Elinaan, joka oli työntänyt lihakeiton syrjään ja söi paljasta leipää.
"Nythän on tuorstai, Elina, eikä siis lihan syöminen ole ollenkaan synniksi", sanoi Ursula, "Etkö sinä nähnyt, kuinka abbedissa ja priorissakin popsivat lihaa?"
Elina katsahti tovereihinsa suurilla, uneksivilla silmillään kuin joihinkin hyvin kaukaisiin ja vieraisiin olentoihin ja jatkoi sitten mitään vastaamatta syöntiään.
"Elä kiusaa häntä!" kuiskasi Kaarina, "näethän kuinka totiselta ja surumieliseltä hän näyttää. Ehkä hän lapsuudessaan on saanut kokea sellaista, josta meillä ei ole aavistustakaan."
"Mutta eipä hänen silti tarvitsisi aina olla niin olevinaan", vastasi
Ursula nyrpeästi.
Kun oli hetken aikaa ääneti jatkettu syöntiä, kohotti Elina kätensä Ave Maria -rukoukseen. Kaarina seurasi hänen esimerkkiään, vilkastuaan ensinnä Ursulaan, joka vilkuili syrjäsilmin kumpaankin nunnatoveriinsa ja nosti sitten kätensä suun eteen sekä nauraa hihitti pahanilkisesti. Punastuen laski Kaarina kätensä alas ja sanoi vakavasti:
"Miksi sinä olet aina niin häijy, Ursula!"
"Näytitte niin hullunkurisilta, etten voinut pidättää nauruani", vastasi Ursula viattomasti. "Söisit sinäkin ilman konstailematta tuota lihalientä, sillä huomenna on perjantai ja silloin saamme taas tyytyä ohrapuuroon."
Kursailematta veti hän sitten Elinan koskematta jääneen lihakeiton eteensä sekä jakoi sen itsensä ja Kaarinan välillä, huomauttaen jälkimmäisen vastaväitteisiin ainoastaan:
"Jos tahdot enemmän olutta, niin minä käyn hakemassa, ennenkuin ne kirkosta palaavat."
Elina oli koko ajan istunut kuin yksinään refektooriossa ja syömästä lakattuaan suoritti hän kaikki säännönmukaiset kiitosmenot ja polvennotkistukset. Kaarina lausui niinikään tavalliset kiitossanat sekä niiasi neitsyt Maarian kuvalle, mutta Ursula ryhtyi heti syönnin lopetettuaan korjaamaan ruoka-astioita pöydiltä.
* * * * *
Kirkosta palasivat sisaret asianmukaisessa järjestyksessä konventtitupaan, jossa he pysähtyivät kahteen riviin.
"Benedicite — siunatkaa!" lausui abbedissa ja sisaret hymisivät lyhyen rukouksen.
Vasta nyt saivat sisaret ryhtyä vapaasti keskenään juttelemaan, oltuaan aamuvarhaisesta yhtämittaisissa hartaudenharjotuksissa. Kukin haki suurista seinäkaapeista esille käsityönsä, keskeneräiset ompeluksensa, sukankutimensa ja virkkausvehkeensä ja pian näkyi takkatulen sekä muutamain talikynttiläin valaisemassa tuvassa vapaasti sijottuneita ryhmäkuntia, joissa kehiteltiin auki kokoon käärittyjä käsitöitä ja alotettiin puoliääneen ja ikäänkuin arkaillen jutella maallisista asioista. Määrättyjen rajojen ulkopuolelle ei kukaan kuitenkaan uskaltanut antaa juttelunsa luiskahtaa, sillä jokainen tunsi painajaisena päällään abbedissan vaanivan katseen. Ainoastaan sisar Ursulan kieli pyrki tavan takaa monen sisaren salaiseksi iloksi anastamaan itselleen suurempia vapauksia kuin mitä abbedissa katsoi luostarisääntöjen siinä suhteessa sallivan. Mutta niinpä saikin sisar Ursula olla yhtä mittaa muistutusten ja rangaistusten esineenä.
Refektoorio jäi pimeäksi illallisateriaan saakka ja sisaret Ursula, Kaarina ja Elina asettuivat hekin käsitöineen toisten sisarten joukkoon. Kaarina istahti ompeluksineen Elinan kanssa samalle lavitsalle pesän pielustaan.
"Oletko sinä tänään oikein terve, kun näytät niin kalpealta?" kysyi hän Elinalta päästäkseen hänen kanssaan keskustelun alkuun.
"En minä, Jumalan kiitos, mitään kipuakaan tunne itsessäni", vastasi
Elina, nostamatta katsettaan työstä.
Kaarina teki vielä pari yritystä, mutta kummallakin kertaa vastasi Elina lyhyesti ja raukeasti, joten keskustelu heidän välillään tyrehtyi alkuunsa. Hän oli alunpitäin tuntenut jonkunlaista vetovoimaa Elinaa kohtaan, mutta mitenkään lähemmäs häntä ei hänen ollut onnistunut päästä. Elina oli aina yhtä umpimielinen ja uneksuva. Kaikilla sisarilla oli omat lähimmät ystävättärensä ja puhelukumppaninsa näinä jälkeenpuolistunteina, jolloin kielen siteet vähäksi aikaa saivat laueta, mutta Elina liikkui ja puuhasi aina yksinään kuin unissakävijä. Häntä pidettiin abbedissan erikoisena suosikkina, sillä hän oli kaikista ankarin sääntöjen noudattaja, jonka abbedissa mielellään otti esikuvaksi antaessaan nuhteita huolimattomille sisarille.
Keskustelu sisarten välillä ei ruvennut oikein luistamaan, sillä jokainen, jolla oli kielellään jotakin ulospyrkivää, katsahti ensin vaanien abbedissaa, jonka tylyt ja liikkumattomat kasvot saivat jutteluhaluiselta sisarelta kielen kangistumaan. Mutta kun oli hetkinen istuttu käsitöiden ääressä, nousi abbedissa paikaltaan ja ilmotti matalalla äänellä priorissalle, että hän ei ole tänään oikein terve, minkä vuoksi hän menee hiukan lepäämään. Priorissan tuli pitää silmällä sisarten käytöstä.
Omituinen vapautuksen humaus kävi läpi konventtituvan, kun abbedissa oli hävinnyt oven taakse. Toiset nousivat paikoiltaan, toiset siirtelivät jakkaroitaan ja ottivat vapaampia asentoja sekä päästelivät aluksi kaikenlaisia huudahduksia ikäänkuin ääntämiskykyään koetellakseen. Päätään heilutellen ja levottomasti silmäili priorissa ympäri huonetta, mutta hänen huulillaan näkyvä avuton hymy ei ollut suinkaan omiaan hillitsemään sisarten levottomuutta.
Ursula istui rehevänä ja äänekkäänä pesän edustalla.
"Huh-huh, kuinka se kuumentaa!" lausui hän, avasi kaapunsa ja antoi sen solahtaa alas jakkaralle, minkä jälkeen hän ryhtyi rauhallisesti irrottamaan huntua päästään, huolimatta ollenkaan priorissan varottavista eleistä. Sitten tarttui hän puolitekoiseen lapsenpeitteeseen, joka ompeluksen alaisena oli hänen helmassaan, leyhäytti sen levälleen ja huiskuttaen sitä kuin lippua käsissään huudahti vallattomasti:
"Kukahan miekkonen tälläkin saa omaa pulululuaan peitellä!"
"Hst, hst!" sissitti priorissa sormi pystyssä, mutta Ursula jatkoi mistään piittaamatta:
"Jos olisi omassa vallassani, niin minä antaisin tämän sisar Elinalle myötäjäisiksi, sitten kun hänet täältä miehelään viedään."
"Voi, voi, tuota Ursulaa, Louhisaaren linnaanhan se peite tulee", päivitteli priorissa neuvotonna.
Mutta huonokuuloinen, ryppykasvoinen ja kiveräleukainen sisar Agnes, joka istui lähellä Ursulaa ja joka tarkkaavasti oli seurannut tämän elkiä, kysyi nyt lähelle kumartuen ja kädellä korvaansa varjoten:
"Mitä sisar sanoi, kun en oikein kuullut?"
"Niin että eikös tästä tule kaunis peite?" huusi Ursula sisar
Agneksen korvaan.
"Niinpä näkyy, mutta kenelle sitä valmistetaan?"
"Sille joka tästä joukosta ensiksi naimisiin joutuu."
"Hi, hi, hi, eihän nyt toki!" nauroi vanha nunna hampaatonta naurua ja vilhuili ympärilleen hämärtyneillä silmillään. Useimmat sisarista purskahtivat myöskin nauruun, johon priorissan sissitykset kokonaan hukkuivat.
Sisar Agnes oli jo lähempänä kuuttakymmentä. Hän oli syntyjään Ruotsista, missä hän oli ollut priorissana Vadstenan luostarissa, mutta jo kolmattakymmentä vuotta sitten lähetetty rangaistukseksi jostakin rikkomuksesta nunnaksi tänne Naantaliin. Mitä laatua tuo hänen rikkomuksensa oli ollut, siitä ei Naantalin luostarissa edellisen abbedissan kuoltua ollut kenelläkään varmaa tietoa. Mutta siitä huolimatta oli jo aikoja sitten syntynyt nuorempain sisarten kesken tarina Agneksen rakkausseikkailusta, jonka ilmitulo oli saattanut hänet maanpakoon. Se oli pääasiassa kudottu kokoon Pyhän Justiinan ja Kyprianus-noidan tarinasta, joka monien luostarissa tunnettujen pyhimyskertomusten joukossa oli useimmille sisarille mieluisin. Tässä muunnostarinassa oli vain Justiinan sijaan pistetty nuori ja kaunis Vadstenan nunna, Agnes, sekä Agladiuksen sijalle uljas Stuure-suvun ritari. Luonnollisesti — tuli kertomuksen erota myöskin siinä, että Agnes ei Justiinan tavalla voinutkaan vastustaa niitä Kyprianuksen noitakeinoja, joiden avulla ritari koetti voittaa hänen rakkauttaan. Abbedissa oli kerran tavannut ritarin ja Agneksen luostarin puutarhassa syleilemässä toisiaan ja silloin hänen oli täytynyt, priorissan arvon menetettyään ja erinäisiä katumustöitä suoritettuaan muuttaa tänne meren taakse.
"Mutta Agnes muori tätä tuskin enää tarvinnee", jatkoi Ursula pilantekoaan.
"Niin mitenkä, kun en oikein kuullut?" kumartui Agnes taas Ursulan puoleen.
Ursula yritti jälleen huutamaan hänen korvaansa, mutta silloin katsahti häneen Kaarina moittivasti ja virkkoi:
"Ursula, kuinka sinä viitsitkin!"
"Kas Pyhää Katariinaakin, kun on totisena", lausui Ursula hiukan hämillään ja jätti rauhaan sisar Agneksen, joka vähäkuuloisen epäluuloisuudella pälyili ympärilleen.
Yritettyään turhaan päästä Elinan kanssa keskusteluun, oli Kaarina istunut äänetönnä käsityötään nypläten ja antaen ajatusten harhailla omilla teillään. Ja samain asiain ympärillä ne aina kiertelivät: mahtoiko Antti tuntea mielensä hyvinkin katkeraksi saatuaan kuulla hänen luostariinmenostaan ja saisiko hän enää koskaan nähdä Anttia. Kaikista kipeintä oli hänelle kuvitella, ettei hänen tekonsa olisikaan Anttiin mitään vaikuttanut. Kun sellainen mahdollisuus tuli mieleen, niin silloin häntä aina aivankuin vilusti ja koko luostariin tulo tuntui kauhealta erehdykseltä sekä eläminen tässä hyödyttömässä vankeudessa turhalta ja tarkotuksettomalta. Siksipä karkottikin hän aina kiiruusti mielestään sellaiset kuvittelut ja koetti kivenkovaan uskotella itselleen, että Antti on hänen tekonsa johdosta vaipunut mitä mustimpaan epätoivoon ja miettii yötä päivää keinoja, mitenkä hän saisi kaikki ennalleen. Ja kun Kaarina tällaisilla kuvitteluilla oli kiihottanut itsensä kyyneliin, päätteli hän heltyneenä, ettei hän, kuten luostariin tuloa hautoessaan oli ajatellut, otakaan Anttia kylmästi vastaan, kun tämä katuvaisena tulee häntä luostarin porttiin puhuttelemaan. Oli hän myöskin joskus koettanut vakuuttaa itselleen, ettei hän enää välitä yhtään, yhtään mitään Antista ja ettei hän oikeastaan ole hänen tähtensä luostariin tullutkaan, vaan ainoastaan viettääkseen siellä Jumalalle otollista elämää, kuten niin monet hurskaat sisaret ennen häntä. Mutta montakaan hetkeä hän ei ollut voinut viettää ilman, että ajatukset olisivat palautuneet Anttiin ja heidän rikkoutuneeseen suhteeseensa.
Muutamia viikkoja sitten oli Kaarinan äiti pistäytynyt Naantalissa ja Kaarina oli häntä puhutellut nunnaluostarin portissa. Koko keskustelun ajan oli hän miettinyt, kuinka äidiltä olisi saanut ongituksi joitakin tietoja Antista, mutta portinvartiasisaren läsnäolo oli estänyt häntä siitä. Ja niin oli hän jäänyt entiseen epävarmuuteen siitä, mitä hänen tekonsa oli Anttiin vaikuttanut. Tuota viatonta lemmensuhdettaan ja luostariintulonsa syytä ei hän ollut ilmaissut Ursulallekaan, sillä päästäkseen osalliseksi hänen salaisuudestaan oli Ursula hänen mielestään liian vallaton ja karkea. Elinalle olisi hän sen paremminkin saattanut uskoa, sillä hän aavisti Elinankin kätkevän sydämessään samanlaista ja kenties vieläkin raskaampaa salaisuutta. Tämä se olikin pääasiallisimpana kiihottimena, joka veti häntä Elinan puoleen.
* * * * *
Samassa ryhmässä kuin Ursula istui myöskin sisar Anna, sama, joka Tuomaan ilmestyessä puutarhaan oli ollut yhdessä Kaarinan, Ursulan ja Elinan kanssa herneitä riipimässä ja jolla oli kaihi vasemmassa silmässä. Heti kun abbedissa oli lähtenyt huoneesta, oli sisar Anna alkanut levottomasti rykien ja tervettä silmäänsä vilkuttaen hokea: "Minäpä tiedän uusia, minäpä tiedän uusia", mutta kaikki olivat kiinnittäneet huomionsa Ursulaan eikä kukaan ehtinyt kallistaa hänelle korvaansa. Mutta kun Ursula Kaarinan moitteen johdosta hetkeksi vaikeni, ehätti sisar Anna uudelleen kuuluttamaan, että hänellä on tiedossaan uusia.
"Mitä niin, mitä niin?" kuului useammalta taholta ja uteliaina kurottivat sisaret päätään Annaa kohti.
"Niin mitä sinä sanoit, kun en oikein kuullut?" oli sisar Agneskin taas mukana käsi korvan takana.
Mutta nyt ei sisar Anna pitänytkään kiirettä, vaan nautti ensin hetkisen siitä, että melkein kaikkien huomio oli häneen kohdistunut.
"No annahan nyt jo kuulua!" hoputti Ursula kärsimättömästi, "vai siihenkö ne sinun uutesi loppuivatkin".
"Minä olin ennen päivällistä portissa vanhan tätini puheilla, jota en ole nähnyt moneen herran vuoteen, vaikkei hän asukaan sen kauempana kuin Mynämäellä."
"Sekö se nyt oli sinun uutesi?"
"Ja täti tiesi — hän oli nimittäin kaupungissa kuullut sen Säämiskän
Uolevilta…"
Anna vaikeni hetkiseksi ja vilkuili ympärilleen nauttien toisten kiihtyvästä uteliaisuudesta.
"Mitä kuullut?" tikasi Ursula melkein vihaisesti.
"Että munkkiluostariin vihitään ensi viikolla uusi pappisveli, joka kuuluu vasta päässeen Turun koulusta."
"Vähät kai niitä kaljupäitä nyt enää sinne tulee. Olet tainnut itsestäsi rustata koko jutun", sanoi Ursula hiukan pettyneenä.
"Kysypä sisar Birgittalta", kivahti Anna loukkautuneena.
"Kyllä se on totta", myönsi priorissa vakaisesti.
"Yhyy!" virkahti siihen Ursula. "Mikähän sitäkin nyt tänne vetää?
Saitko kuulla, mistä hän on kotoisin ja mikä nimeltään?"
"En minä hänen kotipaikkaansa tullut tietämään, mutta Andreas Pietarinpoika hän on nimeltään", ilmotti Anna tyytyväisenä ja katsahti priorissaan, joka asian vahvistukseksi nyökäytti päätään.
Kaarina oli välinpitämättömästi ja hajamielisesti seurannut juttua. Mutta kuullessaan puolella korvallaan, että tuleva pappisveli on vasta päässyt Turun koulusta, oli hän säpsähtänyt, kohottanut katseensa työstä ja korvat herkistyneenä sekä kiivaasti hengittäen seurannut Annan ja Ursulan välistä sananvaihtoa. Kun Anna sitten mainitsi nuoren luostaritulokkaan nimen, lehahti hän tulipunaiseksi ja painoi äkkiä päänsä alas ja käänteli tolkuttomasti ompelusta polvillaan. Hänen korvissaan suhisi, sydän löi aivan haljetakseen ja hämmennyksissään luuli hän, että kaikki ovat kiinnittäneet katseensa häneen ja että Ursula tuossa tuokiossa alkaa tapansa mukaan tehdä hänelle kiusaa. Mutta onneksi ei Ursula ollut huomannut hänen mielenliikutustaan, vaan huusi parasta aikaa sisar Agneksen korvaan Annan kertomaa uutista, jota hän parhaansa mukaan koetti omilla lisäyksillään höystää. Kaarina rauhottui hieman ja koetti koota ajatuksiaan. Oliko se mahdollista, mitä hän oli kuullut? Vai oliko hän kuullut väärin? Ehkä Anna sanoikin jonkun vallan toisen nimen, jonka hän Anttia ajatellessaan kuuli omalla tavallaan. Tämä mahdollisuus alkoi häntä vaivata yhä enemmän ja enemmän ja hänen teki jo mielensä kysäistä Annalta sitä nimeä uudelleen, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan jännitti hän kuuloaan ja koetti tarkkaan seurata sisarten juttelua, saadakseen mahdollisesti kuulla toistamiseen sen nimen. Mutta kukaan ei maininnut sitä enää, sisaret juttelivat vain kaikenlaista tulevista munkin vihkiäisistä, Ursulan aina väliin huutaessa jotakin sisar Agneksen korvaan.