Vasta iltamessun jälkeen pääsi Kaarina tuskallisesta epävarmuudestaan. Kun hän Ursulan kanssa kattoi illallispöytää, uskalsi hän vihdoin noin aivankuin ohimennen kysäistä, mikä sen uuden luostaritulokkaan nimi nyt olikaan.
"Maltas nyt… eiköhän se ollut Andreas Pietarinpoika", vastasi
Ursula huolettomasti, "tunnetko sinä sen nimistä vai?"
"En, muuten vain tulin kysyneeksi", vastasi Kaarina mahdollisimman rauhallisesti.
Mutta hänen sydämensä täytti suuri riemu ja koko illallisaterian ajan liikkui hän edeskäyvän toimissaan kuin unissakävijä ja hänen silmissään oli omituinen loiste. Ja kun toiset sisaret pöydästä nousten olivat poistuneet kirkkoon päivän viimeistä hartausmenoa suorittamaan, hämmästytti hän pahanpäiväisesti sisar Ursulaa tarttumalla häneen syliksi ja hokemalla puoleksi itkien, puoleksi nauraen:
"Ursula, rakas Ursula, voi kun minun on hyvä olla!"
X
TOISTENSA KUULUVISSA, MUTTA EI NÄKYVISSÄ.
Munkkikonventin jäsenillä oli säännönmukaisten messutoimitusten väliajoilla paljon enemmän vapautta kuin sisarilla. Tosin luostarin säännöissä oli heidänkin varalleen määrätty terveellistä työskentelyä nimittäin askartelua puutarhassa, teoloogisten opintojen harjottamista sekä pyhien kirjojen kääntämistä ja kopioimista. Mutta ensinmainittu ei talvisaikana luonnollisestikaan tullut kysymykseen ja jälkimäisiä askareita olivat luostarin koko olemassaolon aikana ani harvat veljet vähänkään huomattavammassa määrin harjottaneet. Konventin hallussa olevaa vähäistä kirjastoa kyllä viljeltiin, mutta paremminkin vain ajankuluksi kuin mistään syvemmästä opintojen harrastuksesta. Lomahetket kulutettiin tavallisesti vapaisiin keskusteluihin, jotka eivät suinkaan aina olleet vakavinta laatua. Myöskään oluthaarikka ja lautapeli eivät olleet mitään halveksittuja ajanvietevälineitä. Ulkomaailman kanssa oltiin yleensä paljon lähemmässä yhteydessä kuin nunnakonventissa, sillä klausuuri oli täällä paljon höllempi, varsinkin viime aikoina, ja mitään pakollista äänettömyyttä ei ollut käytännössä.
Pari päivää sen jälkeen kuin pappisveli Andreas Pietarinpoika oli vihitty luostarin asukkaaksi, istui koko munkkikunta, veli Matiasta ja askareillaan olevia maallikkoveljiä lukuunottamatta, konventtituvassa loimottavan pesävalkean lähettyvillä ja koetti juttelemalla lyhentää päivällisaterian ja iltamessun välistä vapaa-aikaa.
Antti istui äänetönnä ja tuijotti pesään. Hänen asunaan oli nyt avara, polviin ulottuva sarkamantteli, jonka vasemmassa rintamuksessa oli pappisveljen tunnusmerkki, punainen risti ja sen keskellä siunatun leivän esikuvana valkoinen pyörylä. Parturin tehtäviä hoitavan maallikkoveljen sakset ja partaveitsi olivat peranneet hänen päälakensa paljaaksi, mistä hänen kasvonsa olivat saaneet vanhemman ja ikäänkuin kärsineen ulkomuodon. Hän seurasi hajamielisesti toisten keskustelua ja kuuli samalla koko ajan korvissaan kirkkaan naisäänen, joka hänen näinä kahtena päivänä alttaripalveluksia suorittaessaan oli lehteriltä kaikunut ja ikäänkuin häntä varten erottunut toisten nunnain äänistä. Ensi kerran tajutessaan sen eilen puolipäivämessussa oli hänet vallannut suloinen väristys ja hän oli luonut rohkeasti katseensa ylös lehterille, jonka tiheän ristikon takaa ei kuitenkaan voinut mitään erottaa. Mutta äänen kuuli hän sitä selvemmin korvissaan ja se oli kaikissa seuraavissakin messuissa synnyttänyt hänessä aina samanlaisen väristyksen ja ikäänkuin virittänyt hänet suurempaan hartauteen. Täällä konventin puolella tunsi hän ikävää ja istui nytkin kuin ujo vieras munkkitoveriensa joukossa, kuunnellen sitä ääntä korvissaan ja odottaen iltamessua.
* * * * *
Syksyllä Turkuun palattuaan ei Antti ollut ilmaissut kenellekään aikeitaan ja Naantalissa käyntiään, vaan oli entistä enemmän itseensä sulkeutuen alkanut tulisella kiihkolla lopetella lukujaan. Toisinaan oli hänet kuitenkin vallannut epäilys omiin aikeisiinsa ja tunnonsoima siitä pettymyksestä, jonka hän tulisi valmistamaan opettajalleen, mestari Paavalille. Silloin oli hän aina aikonut mennä ja ilmaista hänelle kaikki sekä pyytää neuvoja. Mutta siitä oli häntä taas pidättänyt pelko, ettei hänellä sitten enää ole mitään mahdollisuutta päästä Kaarinan yhteyteen, mikä seikka hänelle kuitenkin oli ratkaisevinta. Ja niin oli hän aikeitaan ilmaisematta päättänyt opintonsa ja saanut papillisen vihkimyksen.
Marraskuun alussa oli iäkäs Martti-piispa laskenut väsyneen päänsä lepoon ja piispanvirkaa hoiti nyt hänen apulaisensa ja koulun entinen rehtori, Mikael Agricola. Hän se oli vihkinyt papiksi Antinkin, entisen oppilaansa. Antti oli mielessään päätellyt, että hän heti vihkimisen jälkeen ilmottaa Agricolalle aikomuksensa mennä munkiksi Naantalin luostariin. Mutta sitä ei hän ollutkaan voinut tehdä paremmin kuin aiemmin mestari Paavaliinkaan nähden. Sen sijaan oli hän ilmottanut matkustavansa aluksi Jämsään isäänsä tervehtimään. Hän oli käynytkin Jämsässä, missä ainoastaan isä oli enää elossa. Tälle oli hän ilmottanut päätöksensä ja palannut sitten nopeasti Naantaliin, saadakseen mitä pikimmin kaikki peruuttamattomasti ratkaistuksi. Heti seuraavana päivänä luostariin tulonsa jälkeen oli hänet vihitty munkiksi. Vihkimisen oli toimittanut isä Henrikki jälellä olevien pappismunkkien avulla. Muu ei voinut tulla kysymykseenkään, kun Martti-piispa ei ollut enää elossa, ja Vadstenan luostarin kummaltakin konventilta oli vähää ennen tullut myöntävä vastaus Naantalin luostarin tiedusteluun, sopiko kenraalikonfessorin, kun maassa ei ollut enää katolilaista piispaa, vihkiä pappi Andreas Pietarinpoika munkiksi ja tehdä se, luostarin totiseen tarpeeseen nähden, ilman edelläkäypää koetusaikaa ja katsomatta noviisin alaikäisyyteen.
Niin oli Antista tullut ykskaks täydellinen luostarin jäsen. Korkeat muurit ja vahva portti, munkinkaapu ja tonsuuri erottivat hänet nyt muusta maailmasta, entisistä opettajistaan ja koulutovereistaan. Mutta ainoastaan kirkossa, kun lehteriltä kaikui se ääni, tunsi hän itsensä eheäksi ja rauhalliseksi, jopa suorastaan onnelliseksi. Täällä konventin huoneissa sen sijaan tunsi hän itsensä hajanaiseksi, epäileväksi ja itsesyytösten ahdistamaksi. Hän näki kuin edessään Agricolan tyynet kasvot ja avonaisen katseen, joilta hän tahtoi piiloutua, mutta onnistumatta. Miksi hän lähtikin Turusta niin epärehellisesti ja pelkurimaisesti eikä ilmottanut suoraan aikomuksiaan?
Tänään oli hänen mieleensä juolahtanut, että hän voi lähettää täältä luostarista piispalle kirjeen ja siinä avomielisesti sekä anteeksi pyytäen selittää kaikki. Tämä ajatus oli vaikuttanut häneen jonkun verran vapauttavasti ja nyt päivällisen jälkeen oli hän, munkkitoveriensa seurassa takkatulen ääressä istuessaan, koettanut mielessään sommitella tuota kirjettä. Mutta siinä esiintyikin kaikenlaisia vaikeuksia. Ollakseen pohjaa myöten rehellinen, täytyisi hänen luostariin tulonsa perimmäiseksi vaikuttimeksi ilmottaa suhteensa Kaarinaan, mutta se tuntui tuiki mahdottomalta. Siitä kimposivat hänen ajatuksensa pelästyneinä takaisin ja hajaantuivat valtoimina omille teilleen. Ja silloin istui hän hajamielisenä liekkeihin tuijottaen sekä kuunteli sitä lehteriltä tulevaa ääntä.
Mutta taas hän havahtui, kokosi ajatuksensa ja koetti sommitella sitä kirjettä. Veljet hänen ympärillään tuntuivat keskustelevan jotakin Lutherista ja kerettiläisyydestä ja kun nimi Agricolakin tarttui hänen korvaansa, jätti hän taas kirjeen, heristi korviaan ja asettui tarkkaavammin kuuntelemaan. Pappisveli Tuomas, sama joka Antin ensi kertaa luostarissa käydessä oli refektooriossa opettanut teologiaa nuorelle diakoonille, oli juuri äänessä.
"Veli Laurentius Vadstenasta kertoi minulle täällä käydessään", jutteli hän yrmyllä äänellään, "että niin Petri-veljekset Ruotsissa kuin meidän Särkilahti ja Agricola ovat Lutherilta ja Saksin vaaliruhtinaalta saaneet suuria lahjuksia ja siten myyneet itsensä väärälle asialle."
"Mutta mitä hyötyä vaaliruhtinaalle lähti tuosta lahjomisesta?" kysyi diakooni Arvid, veli Tuomaan ainainen ihailija.
"Mitäkö hyötyä? Hy! Mitäs hyötyä Kustaa Eerikinpojalle Ruotsissa ja Suomessa on siitä, että Lutherin kerettiläisyys asetetaan oikean uskon tilalle. Eikö hän saa mielinmäärin asettaa ja erottaa sekä piispoja että pappeja ja täyttää aarrekamarinsa kirkon omaisuudella?"
"Mutta minkähänlaisen tuomion sellaiset papit saanevatkaan, jotka rahasta myyvät itsensä oikean uskon hävittäjille?" huokasi toinen, vanhan näköinen ja ryppyotsainen diakooni.
"Samanlaisen kuin jumalaton Magdeburgin piispa Udo", vastasi veli
Tuomas varmasti ja näpisti huulensa tiukasti yhteen.
"Kuinka hänen kävi?" uteli veli Arvid.
"Kun hän ei lakannut kerettiläisestä elämästään, kuultiin eräänä yönä ääni kuin ukkosen jyrinä, joka huusi piispalle: 'Fac finem ludo, quia lusisti satis, Udo!' Se on niin paljon kuin: lopeta jo leikkisi, Udo, sillä tarpeeksi asti olet sinä jo leikitellyt! Mutta kun tuo jumalaton ei tätä varotusta totellut, näki eräs hurskas kaniikki, joka vietti rukoillen ja valvoen yötä tuomiokirkossa, seuraavan näyn: Kirkkoon ilmestyivät yhtäkkiä pyhä neitsyt, apostolit ja taivaallinen sotajoukko. Ja kun piispa oli vuoteeltaan temmattu kirkkoon, istuivat apostolit häntä tuomitsemaan ja tuomitsivat hänet paikalla kuolemaan sekä syvimpään helvetin nieluun heitettäväksi. Silloin astui taivaallinen pyöveli edes ja komensi piispaa ojentamaan päänsä. Mutta ääni tuomarien joukosta huusi pyöveliä pysähtymään niin kauaksi, että piispan sisältä otettaisiin ne pyhät öylätit, joita hän elinaikanaan oli väärin nauttinut. Hänen suunsa eteen asetettiin kalkki ja pyöveli iski häntä miekanhamaralla niskaan, niin että joka iskulta putosi kalkkiin verinen öylätti. Kun neitsyt Maaria oli ottanut kalkin, puhdistanut kyynelillään öylätit ja asettanut kalkin alttarille, löi pyöveli piispalta pään, niin että hänen saastainen verensä peitti kirkon lattian. Kun taivaallinen vallasväki oli kirkosta kadonnut, näki hurskas kaniikki vielä toisenkin näyn, jonka hän seuraavana päivänä ynnä edellisen kanssa julisti peljästyneelle Magdeburgin kaupungille. Esiin karkasi nimittäin summaton joukko perkeleitä aseinaan tulisia rautoja, haaruja ja pihtejä ja kävivät kiljuen ruumiistaan erotetun sielun kimppuun, raahaten hänet syvyyden kaivolle. Siinä oli kansi tuulikuumasta raudasta ja kun se oli nostettu paikoiltaan, kävi sieltä ylös sellainen kuumuus, etteivät ainoastaan puut ja ruohot, vaan kivet ja kalliotkin sulasivat kuin vaha ja vedet merissä ja virroissa rupesivat kuohumaan. Kun Udon sielu tämän näki, rupesi se suurella äänellä kiroamaan itseään, Jumalaa ja koko luomakuntaa, mutta silloin karkasivat perkeleet suurella naurun rähäkällä ja kiljunnalla häneen käsiksi ja heittivät hänet alas, niin että maan perustukset vapisivat ja vuoret jyskyen halkeilivat."
Veli Tuomaan karmea ääni oli nousemistaan noussut, kunnes hän tässä yhtäkkiä vaikeni ja vasta hetken päästä lisäsi:
"Sellainen tuomio kohtaa kerettiläisiä pappeja ja piispoja."
Jokaisen valtasi kaamea mieliala, jota vielä lisäsi se, että puut pesässä olivat luhistuneet alas ja pimeys nurkista hiipinyt keskemmäs tupaa. Veli Arvid pälyili ympärilleen pelästynein, pöllöttävin silmin, vanha diakooni yskähteli katkonaisesti ja veli Tuomas tuhahteli äkäisesti sieramiinsa. Vasta kun lähinnä pesää istuva maallikkoveli oli viskannut hiilokseen uusia puita ja huoneessa jälleen tuli valoisaa, huoahtivat kaikki helpotuksesta.
"Meilläkin siis on nyt Martti-piispan tilalla sellainen mies, joka on myynyt itsensä kerettiläisille", virkkoi pesän edessä oleva maallikkoveli, saadakseen keskustelun jälleen käyntiin.
"Niin on", sanoi veli Tuomas lyhyesti.
"Kun on nähnyt Agricolan ja puhellut hänen kanssaan, kuten minä toista vuotta sitten käydessäni Turussa luostarimme asioilla sain tehdä, niin ei hänestä juuri mielellään voi sellaista uskoa", lausui isä Henrikki välittävällä ja hiukan arkailevalla tavallaan.
"Niin, sen voin vakuuttaa minäkin, joka olen ollut hänen oppilaanaan", lausui yhtäkkiä Antti kiihkeästi ja veti kaikkien huomion puoleensa. "Sellaiset puheet ovat sulaa panettelua, ainakin mitä Agricolaan tulee."
Veli Tuomas katsahti häneen vinosti, samallakuin hänen huulilleen asettui myrkyllinen hymy.
"Niinkuin sitä ei kyllin monesta esimerkistä tiedettäisi, että pahuuden ruhtinas täällä maan päällä toimiessaan pukee aina palvelijansa rehellisyyden ja viattomuuden hahmoon", sanoi hän ja äkäisellä, vinolla tavallaan silmäili Anttia päästä jalkoihin.
Vanha diakooni alkoi taas yskiä ja veli Arvid siirrähti ulommas Antista. Viimemainittu varustausi juuri antamaan kiivaan vastauksen, kun portinvartiana toimiva maallikkoveli astui samassa huoneeseen ja toi abbedissalta ilmotuksen, että kaksi luostarisisarta oli yhtäkkiä ankarasti sairastunut ja että yhden pappisveljistä oli tultava heitä ripittämään.
Kaarina! välähti Antin aivoissa ja mielenliikutus sai hänet vapisemaan. Ja kun isä Henrikki nousi paikaltaan ja silmäili ympärilleen, katsoi hän tätä pyytävin ilmein, sillä hänen mieleensä iski samalla mahdollisuus päästä näkemään Kaarinaa. Mutta isä Henrikki ilmottikin lyhyesti, että hän menee itse ripittämään ja lähti samalla huoneesta. Antti kiiruhti hänen jälkeensä käytävään ja pyysi päästä konventin kapitulihuoneeseen, kirjottaakseen siellä erään kirjeen. Isä Henrikki vei hänet mainittuun suojaan, antoi hänelle paperia ja kirjotusvehkeet ja kun maallikkoveli oli lyhdystään sytyttänyt pöydällä olevan kynttilän, lähti konfessori saattajansa kera huoneesta.
Antista oli tuntunut vastenmieliseltä isä Henrikin lähdettyä jäädä konventtitupaan, sillä veli Tuomaan ja nuoren diakoonin osottama vastenmielisyys kiusasi häntä kovin. Hän oli eilispäivän kuluessa tehnyt pari yritystä lähestyäkseen Tuomasta, mutta ilman tuloksia ja nyt alkoi hänessä itsessäänkin saada vastenmielisyys sijaa. Veli Matiaasta, jolle hän oli saanut hankituksi hiukan väriaineita ja joka sen johdosta ei suinkaan salannut kiitollisuuttaan ja ihastustaan, hän sen sijaan piti paljon, samoinkuin isä Henrikistäkin. Mutta veli Matias, jota yhä enemmän oli alkanut vaivata sydämenahdistus, meni aina päivällisaterian jälkeen omaan selliinsä lepäämään.
Hän oli tullut tänne kapitulihuoneeseen aikeessa nyt heti kirjottaa piispalle kirjeen. Mutta ajatukset pyörivät valtoimina hänen päässään eikä hän voinut saada sanaakaan paperille. Kenties sittenkin Kaarina on toinen niistä sairastuneista sisarista? Ehkä juuri tällä hetkellä kamppailee siellä kuoleman kanssa ja hänen täytyy turjottaa täällä rajamuurin toisella puolen saamatta häntä nähdä tai edes jäähyväisiä heittää. Hänen mieleensä kohosi pikkupiirteitä myöten Kaarinan kuva sellaisena kuin hän oli hänet viimeksi nähnyt Turun koulutuvassa silloin kun Kaarina turhaan koetti tavottaa hänen katsettaan. Mutta nyt näki hän saman Kaarinan paljon kalpeampana makaavan kapealla nunnanvuoteella ja isä Henrikin kuuli hän lukevan synninpäästösanoja: "Misereatur tui omnipotens Deus et dimissis omnibus peccatis tuis liberet te ab omni malo… et perducat te in vitam eternam, amen! — Armahtakoon sinua kaikkivaltias Jumala ja syntisi poisotettuaan vapahtakoon sinut kaikesta pahasta… ja johdattakoon sinut iankaikkiseen elämään, amen!"
Antin kurkkua kaihersi ja hän pureskeli palasiksi kädessään olevan hanhenkynän pään. Huoneessa oli niin hiljaista, että kuuli selvästi lumihiutaleiden rapinan ikkunaluukkuihin ja avonaisessa uuninpiipussa vihelsi välistä niin haikeasti. Kylmäkin oli huoneessa, niin että hengitys muuttui kynttilän valossa valkoiseksi höyryksi. Saadakseen ajatuksensa toisaalle, koetti hän raapustaa jotakin paperille. Siitä ei kuitenkaan syntynyt mitään tolkullista ja hän nousi ylös sekä alkoi kävellä edestakaisin, kunnes pysähtyi seinäsyvennykseen tehdyn kaapin eteen, jossa konventin pientä kirjastoa säilytettiin. Hän otti sieltä yhden pergamenttilehtisen käsikirjotuksen, kantoi sen pöydälle ja päätti lukemalla kuluttaa sen lyhyen ajan, mikä vielä oli jälellä iltamessuun.
Kirja oli "Pyhän Bernhardin tutkistelemukset" ja ensimäisestä silmään osuneesta kohdasta luki hän: "Mitä luulet sinä, kurja ihminen, olevasi? Saccus stercorum et cibus vermium, likasäkki ja matojen ruoka, kuten eräs versus sanoo:
"Post hominem vermis, post vermem fetor et horror.
Sic in non hominem vertitur amnis homo!"
Sanat tekivät häneen tuskallisen ja masentavan vaikutuksen ja pitemmälle lukematta painoi hän kirjan kiinni sekä vei sen takaisin kaappiin. Hänestä tuntui kuin hän täällä kylmässä ja ummehtuneessa kapitulihuoneessa olisi ollut jo omassa hautakammiossaan. Post hominem vermis — ihmisen jälkeen mato! Hänen teki mieli palata takaisin lämpimään konventtitupaan ja ihmisten seuraan, mutta siellä olivat taas vastassa veli Tuomaan harvaripsiset kalansilmät, jotka katselivat häntä vinosti ja salavihaisesti. Vetäen kädet manttelin hihoihin käveli hän edestakaisin lattialla ja säpsähti ankarasti, kun ulkoa kumahti kellon ääni. Ilmottiko se Kaarinan kuolemaa? Hänen sydämensä löi rajusti ja vasta hetken päästä tajusi hän, että se oli vain tavallinen vesperasoitto.
Käytävästä kuului iltamessuun kiiruhtavien munkkien askelia. Antti sammutti kynttilän ja riensi heidän jälkeensä. Ulkona tuiskusi lunta ja tuuli tohahteli kapeissa solissa ja muurien nurkissa. Kellokastarin harjalla oleva tuuliviiri raakkui kuin hätääntynyt varis, lisäten omalla tavallaan talvisen illan kolkkoutta. Vetäen manttelinsa tiukalle paarusti hän lumessa kahlaten pihan yli ja pujahti toisten jälestä kirkkoon.
Kynttilät tuikuttivat vaisusti, saaden häthätää tungetuksi pimeyden ylös kattoholveihin ja aittatien kulmauksiin. Nunnat olivat jo asettuneet lehterille ja sieltä kuului taukoamaton, vuorotteleva yskintä. Kun pappisveljet sakaristossa olivat pukeneet päälleen messukasukat, asettuivat he kukin alttarinsa ääreen ja alottivat messun. Utuisena höyrynä tuprahteli heidän hengityksensä, aivankuin he joka sanan päälle olisivat puhaltaneet suustaan suitsutussavua.
Kun papit vaikenivat ja nunnat alottivat vuorolaulun, herkistyi Antti pelkäksi korvaksi. Mutta sitä joukosta eriävää ääntä ei hän nyt kuullutkaan. Hän tuskin hengitti jännittäessään kuuloaan, mutta ikävöimäänsä ääntä ei hän vain kuullut. Ja kun hänen vuoronsa tuli jälleen jatkaa toimitusta, ei hän huomannut kääntyä keskilaivaan päin, vaan seisoi alallaan tuijottaen alttarilla olevaa, kylmästi kiiluvaa krusifiksia. Sitä hän ei kuitenkaan nähnyt, vaan ainoastaan kuolemankalpean ja kiivaasti hengittävän Kaarinan, joka makasi kapealla nunnanvuoteella ja puoleksi sulettujen silmäluomiensa alta katsoi herkeämättä häneen. Toisten pappien ääni, kun he lukivat psalmeja, tuli hänen korviinsa etäisenä ja käsittämättömänä pajatuksena.
Kun nunnain kuoro uudelleen korotti äänensä, havahtui Antti ja jännittyi jälleen kuuntelemaan. Mutta yhtä turhaan etsi hänen korvansa nytkin sitä erikoista ääntä. "Hän on sairaana ja kuolemaisillaan", laskeutui raskaana varmuutena hänen mieleensä, "ja se on Jumalan rangaistus minun vilpillisyydestäni!" Hänen rintaansa kuristi ja kun laulu lehteriltä vaikeni, alkoi hän messujärjestyksestä poiketen katkonaisella äänellä lukea psalmia: "Domine, ne in furore tuo arguas me! — Herra, älä rankaise minua vihassas…" Kun iltamessu oli päättynyt ja pappismunkit sakaristossa riisuivat kasukoitaan, silmäili veli Tuomas Anttia pilkallisesti ja pahanilkisesti. Mutta tätä ei Antti huomannut yhtä vähän kuin hän kuuli, mitä Tuomas mutisi "Agricolan oppilaista". Kun toiset olivat lähteneet sakaristosta, tuli isä Henrikki, joka messun loppuajan oli ollut kirkossa, Antin luo ja lausui:
"Kuinka sinä, poikani, niin hairahduit alttaritoimessasi?"
Antti katsoi häntä hetken silmiin mitään puhumatta ja vastasi sitten kysymyksellä:
"Onko sisar Kaarina toinen niistä sairaista?"
Nyt oli isä Henrikin vuoro katsoa häntä ääneti ja suurin silmin, samalla kuin Antti jatkoi pyytävästi:
"Sanokaahan, isä!"
"Mutta minähän kysyin sinulta kokonaan toista asiaa", sanoi isä
Henrikki, koettaen saada ankaruutta ääneensä.
"Niin, mutta sanokaahan, onko sisar Kaarina sairaana", tinki Antti itsepintaisesti aivankuin hän ei olisi kuullut tai tajunnut esimiehensä sanoja.
"Ei, vaan sisaret Agnes ja Elina", vastasi konfessori vihdoin neuvotonna.
Antti hengähti syvään aivankuin raskas paino olisi hänen päältään pudonnut. Samalla hymyili hän niin onnellisen ja kiitollisen näköisenä, että isä Henrikin oli, ainakin tällä kertaa, mahdoton panna toimeen ajattelemaansa nuhdesaarnaa. He lähtivät ääneti sakaristosta ja kulkiessaan kirkon läpi, jossa maallikkoveli juuri sammutteli kynttilöitä, silmäili isä Henrikki syrjästä Anttia ja pudisti arvelevasti päätään.
"Mutta miksikä hän kuitenkaan ei tällä kertaa antanut ääntään kuulua?" ajatteli Antti pihan yli kulkiessaan. Vaan siitä huolimatta tunsi hän olonsa paljon keveämmäksi kuin äsken kirkkoon tullessaan.
XI
SAIRASTUVASSA.
Edellä kerrottuna iltana luettiin sisarten päivällisaterian kestäessä kirjasta "Tundalus, hänen näkynsä ja ilmestyksensä", seuraavat kappaleet:
"Kun Tundaluksen sielu enkelin seurassa oli kulkenut jonkun matkaa tuossa pimeässä rotkossa, sai hän yhtäkkiä nähdä pimeyden ruhtinaan ja helvetin pohjimmaisen syvyyden sekä nielun. Ja vaikka hänellä olisi ollut sata suuta ja jokaisessa suussa sata kieltä, ei hän olisi kyennyt luettelemaan tai kuvaamaan niitä äärettömiä tuskia ja sitä ääretöntä piinaa, jota kadotetut sielut siellä saivat kestää.
"Täällä näki hän siis helvetin ruhtinaan Luciferuksen, jonka koko ja suuruus kävi ylitse kaikkien niiden suurimpain ja kauheimpien petojen, joita hän milloinkaan oli nähnyt, ja hänestä tuntui kuin kaikki maailma olisi ollut niinkuin ei mitään hänen hirveän kokonsa rinnalla. Hän oli mustempi mustinta korppia ja hänellä oli ihmisen muoto ja haamu päästä niin jalkoihin, paitsi että hänellä oli lukemattomia käsiä kummallakin sivullaan ja niistä taas erkani tuhansia pienempiä käsiä. Ja hänen pesänsä oli kauhean suuri, nimittäin sata kyynärää pituudeltaan ja kymmenen kyynärää leveydeltään ja paksuudeltaan. Jokaisessa hänen kädessään oli kaksikymmentä sormea ja ne olivat pituudeltaan sata kyynärää sekä paksuudeltaan kymmenen kyynärää ympäri mitaten. Ja hänen jalkojensa luku oli yhtä suuri kuin käsien. Mutta kussakin jalassa oli sata kynttä tulisesta raudasta. Hänen nenänsä oli sangen törkeä ja pituudeltaan kymmenen kyynärää. Pyrstön pituus oli niinikään kymmenen kyynärää ja se oli täynnä sangen teräviä rautapiikkejä ja koukkuja, joilla hän raastoi luoksensa tuomittuja sieluja.
"Tämä hirmuinen kummitus makasi tulikuumalla rautahalsterilla, jonka alla lukematon joukko perkeleitä lietsoi palkeita ja piti vireillä iankaikkista tulta. Ja hänen ympärillään halsterilla oli kärventymässä niin suunnaton paljous perkeleitä ja kadotettuja sieluja, että on vaikeata uskoa, kuinka maailmassa aina hamasta sen alusta asti on voinut si'itä sellainen joukko henkiä."
Kun sisaret aterian päätyttyä tavallisessa kulkuejärjestyksessään lähtivät kirkkoon, lausui Ursula puoliääneen:
"Kylläpä se on koko mörkö. Hyi olkoon!"
"Mikä niin?" kysyi hänen rinnallaan asteleva sisar.
"No se helvetin pääriesa, josta luettiin. Mutta mahtanevatko ne olla tosia kaikki tuommoiset asiat? Hyi olkoon vieläkin kerran!" ja hän sylkäsi sivulleen.
Mutta Elina kohotti kuin säikähtyneenä päätään ja Kaarinasta näytti kuin aikoisi hän sanoa jotakin. Mitään hän ei kuitenkaan lausunut, vaan painoi päänsä jälleen alas ja sai entisen unissakävijä-ilmeensä.
Kirkosta tultua asettui Elina konventtituvassa tavalliseen paikkaansa uunin pielustassa ja alkoi ääneti jatkaa ompelustaan siitä, mihin hän sen eilen oli keskeyttänyt.
Kaarina oli tällä kertaa asettunut toiseen uunin pielustaan Elinaa vastapäätä. Hänkin työskenteli ääneti ja katsahti välistä Elinaan, saamatta häneltä kuitenkaan vastaan yhtään silmäystä. Itse oli hän siitä saakka kuin uutinen Antin tulosta luostariin levisi sisarten keskuuteen, elänyt kuin uutta elämää. Luostarin synkät suojat olivat muuttuneet valoisammiksi ja hänen oma ahdas sellinsä, jota hän aina oli niin kammoksunut, oli ikäänkuin avartunut. Hänen halutti yhtenään helähtää laulamaan kuten ennen kotona, mutta sitä ei sentään uskaltanut tehdä, vaikka abbedissakaan ei hänestä enää näyttänyt niin ankaralta ja tylyltä kuin ennen, jopa hän toisinaan saattoi ihan pitääkin hänestä. Mutta kun hänen riemuisa mielensä ei ollut päässyt lauluna purkautumaan, näkyi se sitä selvemmin hänen kasvojensa onnellisessa hohteessa. Sen oli Ursula piankin huomannut ja monesti oli hän jo nyhjässyt häntä ihmetellen, että "mikä sinuun, tyttö, on mennyt, kun noin juhannusjuustolta paistat?" Hän oli alituiseen pelännyt, että Ursula hoksaa syyn hänen iloonsa ja sitä hän ei olisi tahtonut. Elinalle hän olisi voinut salaisuutensa uskoa, mutta Elina ei sellaisista asioista välittänyt.
Silloin kun Antti ensi kertaa esiintyi alttaripalveluksessa, oli hän kaikista enimmän pelännyt, ettei ainoastaan Ursula, vaan muutkin sisaret huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Jo lehterille kuljettaessa oli hänen sydämensä lyönyt niin rajusti, että sen olisi luullut muidenkin kuulevan. Ja kun hän oli alhaalta kirkosta kuullut sanat: "Gloria Deo in excelsis — kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!" sekä tuntenut Antin äänen, oli hän alkanut kautta ruumiinsa vapista.
"Sisaret älkööt lehteriaidan läpi kurkistelko kirkkoon enempää kuin mitä tarvitsevat pyhiä esineitä nähdäkseen ja pidättykööt kaikesta luvattomasta ja kevytmielisestä uteliaisuudesta, koska sen kautta herää sielun puhtautta vahingoittavia himoja", sanottiin luostarin säännöissä ja nykyinen abbedissa oli kyllä pitänyt huolen niiden tarkasta noudattamisesta tässäkin suhteessa. Mutta siitä huolimatta ei Kaarina kuullessaan Antin äänen alhaalta kirkosta, ollut voinut pidättyä astumasta ristikkoaidan luo ja tirkistämästä sen läpi. Ja hän olikin nähnyt Antin, joka seisoi juuri lehteriä vastapäätä olevan Pyhän Joakimin alttarin ääressä. Hänen kasvonsa olivat lehahtaneet hehkuvan kuumiksi ja nähdessään tonsuurin Antin päälaella, oli hän sydämessään tuntenut ihanan ja samalla tuskallisen pistoksen, sillä tuon kaiken oli Antti hänen tähtensä tehnyt. Kun abbedissa sitten oli kovakätisesti vetänyt hänet takaisin paikalleen, oli hän sitä tuskin huomannutkaan, yhtä vähän kuin Ursulan ilakoivia elkeitäkään, vaan yhtynyt niin täysin rinnoin nunnain kuorolauluun, että hän oli tuntenut varmasti Antin erottavan hänen äänensä toisten joukosta. Ja kun heidän vaiettuaan alhaalta jälleen kuului Antin ääni, oli siinäkin uusi sointu ja se tuli vastauksena juuri hänen laululleen.
Hän oli kyllä luullut huomanneensa, että useat sisarista, eikä ainoastaan Ursula, olivat alkaneet katsella häntä uteliaasti ja tutkistellen, mutta siihen ei hän ollut pannut sen suurempaa merkitystä. Hän eli kuin kokonaan toisessa maailmassa eikä hänen kasvoiltaan ollut näinä päivinä väistynyt onnellinen hymy. Pääsisikö hän koskaan sen kummemmin Anttia lähestymään tai kuinka heidän suhteensa ylimalkaan tulisi muodostumaan, siitä hän ei ollenkaan huolehtinut. Hän tunsi vain rajatonta riemastusta siitä, että Antti oli seurannut häntä ja oli nyt samojen muurien sisällä kuin hänkin. Että hän kuolettavan ikävän ja epätoivon jälkeen sai nyt joka päivä, vieläpä monta kertaa päivässä kuulla hänen äänensä, siinä oli hänelle kyllin toistaiseksi. Ja kirkko, jonka yhtämittaiset veisaamiset, rukousten lukemiset ja polvennotkistukset olivat tehneet hänelle kuten monelle muullekin sisarelle, vaikeaksi kidutuspaikaksi, oli nyt yhtäkkiä muuttunut pienen luostariyhteiskunnan viehättävimmäksi suojaksi.
* * * * *
Keskustelu konventtituvassa kävi väkinäisesti, sillä abbedissa oli itse saapuvilla ja hänen kylmät, vaanivat silmänsä hillitsivät tuokiossa jokaisen kielevämmän haasteluyrityksen. Yksi ja toinen silmäsi vähänväliä Ursulaa ikäänkuin hoputtaen häntä tavallisiin yhteentörmäyksiinsä abbedissan kanssa. Mutta Ursula oli tänä iltana jostakin syystä hyvin haluton kujeilemaan. Hän istui hiljaa työhönsä syventyneenä ja näytti tavallista miettiväisemmältä. Tuon tuostakin syntyi pitempi vaitiolo, jolloin kuului selvästi, kuinka tuuli kohahteli ikkunaluukkujen takana ja ilmanveto humisi uuninpiipussa.
"Kuuletteko — ruumisarkkua naulataan!" keskeytti joku sisarista äänettömyyden.
Kaikki säpsähtivät ja heristivät korviaan. Kuului selvästi seinäraution salamyhkäinen raksutus.
"Mitä se on?" tiedusteli sisar Agnes, joka oli huomannut toisten sisarten kuuntelevat asennot. Mutta kukaan ei vastannut hänelle ja priorissa lausui:
"Ja kynttiläkin tekee höylänlastuja."
Kaikki katsahtivat katosta riippuvassa puuristikossa palavia kynttilöitä. Yksi niistä oli palanut toiselta laidaltaan sekä ruvennut vuotamaan, kasvattaen "höylänlastua" pitkin toista kylkeään. Se ennusti kuolemaa kuten seinärautiokin. Jokainen tunsi mielialansa kaameaksi ja useimmat tekivät hiljaa ristinmerkkejä sekä supisivat rukouksia. Kun kaikki taas vaikenivat, kuului seinäraution tikitys äskeistä selvemmin.
"Silloin kun rutto tappoi luostarin porvaripihassa viisikymmentä henkeä, olivat viikkoja ennen kaikki kynttilät tehneet höylänlastua ja seinärautiot olivat takoneet kaikissa luostarin huoneissa", lausui priorissa. "Ja vuorokautta ennen kuin ensimäinen sairastui ruttoon, oli kirkontornin huipussa huutanut huuhkaja koko yön."
Syntyi vieläkin kaameampi vaitiolo ja yhä äänekkäämmältä tuntui sisarista seinäraution metallinen raksutus. Saadakseen painostavan äänettömyyden katkaistuksi kysyi Kaarina:
"Kuinkahan kauan siitä mahtaa olla?"
"Se oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta ennen minun luostariin tuloani, joten siitä on siis kulunut yli viisikymmentä vuotta", vastasi priorissa.
"Porvarikartanossako vain rutto riehuikin?" kysyi joku.
"Niin. Oli suorastaan Jumalan ihme, ettei yksikään sisarista tai veljistä sairastunut. Mutta silloin olikin pidetty messuja joka hetki ja vigilioita joka yö. Luostarissa oli silloin vielä elänyt hyvin vanha ja hyvin hurskas sisar, nimeltä Helena. Hän oli aikoinaan muuttanut tänne Vadstenasta ja hänen sanottiin olleen Pyhän Birgittan sukua. Jo puoli vuotta ennen ruton ilmestymistä oli hän ennustanut luostarille tulevan suuren vitsauksen, sillä hän oli näyssä nähnyt kuoleman enkelin liitelevän luostarin päällä ja kylvävän tuhkaa alas. Siitä lähtien oli hän yhtä mittaa paastonnut ja rukoillut ja sinä yönä, jolloin huuhkaja huusi kirkontornissa, oli hänelle ilmestynyt Pyhä Birgitta ja ilmottanut, että juuri sillä hetkellä on saapunut rutto porvarikartanoon, mutta sisarten ja erittäinkin sisar Helenan hurskauden ja rukousten tähden se ei ole pääsevä luostarin muurien yli. Ja koko seuraavan viikon ajan oli sisar Helena nähnyt kuoleman enkelin porvarikartanon päällä ja öisin oli taivaalla kuumottanut sillä kohtaa kuin suuri tulipalo. Mutta luostarin muurilla oli sisar Helena nähnyt toisia enkeleitä torjumassa ruton hyökkäyksiä. Toiset sisaret eivät kuitenkaan olleet niitä nähneet, sillä he eivät olleet niin hurskaita kuin sisar Helena."
Nyyhkytyksen tapainen ääni keskeytti tässä priorissan kertomuksen ja kaikki katsahtivat säikähtyneinä sinnepäin, josta se kuului ja kohtasivat sisar Elinan suuret ja pelästyneet silmät. Mutta Elina, jonka rinnasta tuo omituinen ääni oli lähtenyt, painoi päänsä alas ja ryhtyi jälleen työhönsä. Priorissa jatkoi kertomustaan:
"Kokonaisen viikon ajan oli sitten porvarikartanosta yötä päivää kuulunut valitus ja tuskanhuuto. Kolmantena päivänä oli sisar Helena päättänyt mennä sinne lääkkeitä viemään ja rukoilemaan kuolevien puolesta, mutta portilla oli hänelle taas ilmestynyt Pyhä Birgitta ja kieltänyt menemästä, ennenkuin kaikki äänet porvarikartanosta vaikenivat. Sillä rutto oli Jumalan rangaistus siitä, että porvarikartanoon oli asettunut asumaan eräs äitinsä murhaaja, joka ei oikealla tavalla ollut syntejään sovittanut. 'Mutta eikö siellä kuole monta viatontakin?' oli sisar Helena kysynyt, mihin Pyhä Birgitta oli vastannut: 'He ovat kaikki tienneet hänen syntinsä, mutta ovat kuitenkin sallineet hänen asua keskellään. Vaan luostarisisaret eivät ole siitä tienneet ja kun he muutenkin ovat osottaneet suurta hurskautta niin heidät säästetään. Mutta kun luostarikin on nauttinut tuon äitinsämurhaajan lahjoja, niin kohtaa sitäkin rangaistus, vaikka myöhemmin eikä niin ankara.' Niin oli Pyhä Birgitta ilmottanut ja vasta viikon päästä olivat tuskanhuudot porvarikartanossa vaienneet, öinen kuumotus taivaalta hävinnyt ja enkelit kadonneet muurilta. Silloin oli sisar Helena abbedissan kanssa mennyt porvarikartanoon, jonka oli täyttänyt hirmuinen löyhkä, sillä siellä oli ollut viisikymmentä kauheasti turvonnutta ruumista. Mutta niiden keskeltä oli kuulunut hiljaista itkua ja eräästä huoneesta olivat abbedissa ja sisar Helena löytäneet kymmenen kuolleen joukosta pienen tytön ja kaksi poikaa, jotka olivat rutolta säästyneet. Ne jäivät henkiin ja asuivat vielä minun luostariin tullessani porvarikartanossa."
"Mutta mikäs se vitsaus oli, joka sitten sisaria ja veljiä kohtasi?" kysyi hetken kuluttua joku sisarista.
"Seuraava talvi oli ollut niin kauhean kylmä, ettei sellaista ole koskaan ollut Suomessa. Yhtämittaa oli täytynyt huoneissa pitää tulta ja sittenkin olivat kaikki värisseet vilusta ja öisin oli yhtä päätä kuulunut pauketta ja jyrinää, kun kivet muureissa olivat halkeilleet. Mutta ei siinä kyllin, vaan sisarten ja veljien oli täytynyt nälkääkin nähdä. Sillä vihovenäläinen oli taas käynyt hävitysretkillä Suomessa ja sen tähden ei luostari sinä talvena ollut saanut elatussaataviaan kuin muutamia kymmeniä tynnyreitä jyviä. Niitä oli sitten sisarten ja veljien täytynyt käsikivillä jauhaa ja elää koko talvi pelkällä jauhopuurolla ja vesivellillä. Sisar Helenan ei ollut kuitenkaan tarvinnut ottaa osaa näihin kärsimyksiin, sillä hän oli jo Tuomaan päivänä nukahtanut viimeiseen uneensa."
Priorissan viimeisen kertomuksen aikana oli Kaarinan huomio kokonaan kiintynyt Elinaan, joka oli laskenut neulomuksen polvilleen ja tuijotti eteensä suurin silmin ja näyttämättä enää ollenkaan kuulevan kertomusta. Kun priorissa oli lopettanut kertomuksensa ja huoneessa alkoi taas kuulua seinäraution nakutus sekä lumiryöppyjen sihinä ikkunaluukkujen takana, tuijotti Elina yhä eteensä. Mutta yhtäkkiä tapasi hän molemmin käsin rintaansa ja päästi vihlovan huudon, jota ikäänkuin kaikuna seurasivat säikähtyneiden sisarten uihkaukset.
"Lusifeerus, Lusifeerus! Varjele Pyhä Jumalan Äiti!" huusi hän läpitunkevasti ja vaipui samalla kouristusten vallassa jakkaralta lattialle.
Hätääntyneinä, voivotellen ja sydänalaansa pidellen karkasivat sisaret paikoiltaan ja pyörivät neuvottomina Elinan ympärillä. Kaarina koetti auttaa häntä ylös maasta, mutta Elina jäykistyi pitkin pituuttaan lattialle ja yhä huutaen neitsyt Maariaa avukseen Lusifeerusta vastaan sujutti hän itsensä kammottavaksi luokaksi, niin että ainoastaan pää ja kantapäät koskivat lattiaan. Tuskaisina ja neuvottomina seisoivat sisaret ympärillä ja Kaarina oli polvillaan lattialla, koettaen hillitä Elinaa, hokien hätäisesti: "Elina, rakas Elina…"
Mutta samalla vierähti sisar Agnes kiljahtaen lattialle ja veti hetkiseksi kaikkien huomion puoleensa. Siitä saakka kun Elina ensi kerran kiljasi, oli hän, hämärät silmänsä kauhusta laajentuneina ja eteenpäin kivertynyt leuka vapisten tuijottanut Elinaan. Hän hihkui käsittämättömiä sanoja, vääntelehti lattialla ja jännitti yhtäkkiä kaikkien kauhuksi koukkuisen vartalonsa samanlaiseksi luokaksi kuin Elinakin. Sisarista toiset nyyhkyttivät ja tekivät ristinmerkkejä, supisten katkonaisia rukouksia, toiset voihkailivat ja itkivät ääneensä. Kaikkia värisytti sama kauhu, aivankuin he jokainen olisivat olleet tuomittuja toinen toisensa jälkeen vaipumaan lattialle tuohon luonnottomaan asentoon.
Mutta Elina vaikeni vihdoin ja ojentui suoraksi. Silmät ummistettuina karskutti hän kiivaasti hampaitaan. Kaarina työnsi vasemman kätensä hänen niskansa alle ja koetti auttaa häntä istualleen. Kun sisar Agneskin vähitellen alkoi asettua, tointui abbedissa säikäyksestä, joka oli hänetkin saanut hetkeksi valtaansa, ja määräsi pari sisarta virittämään tulta sairastupaan. Toisten tuli kantaa sisaret Agnes ja Elina sinne, samalla kuin hän itse meni tutkimaan luostarin lääkevarastoa.
Nunnakonventin sairastupa, infirmitorium, oli heti konventtituvan vieressä. Kun sen uuniin oli saatu kunnollinen tuli, kannettiin sairaat sisään ja asetettiin eri seinustoilla oleville vuoteille. Kumpikin he olivat tajuttomassa tilassa, hengittäen epätasaisesti ja puuskuttamalla. Kun abbedissa tuli huoneeseen, käsissään muutamia rasioita ja koteloita, määräsi hän sisaret Annan ja Kaarinan sairaita valvomaan. Toisten tuli priorissan johdolla mennä kirkkoon rukoilemaan heidän puolestaan.
Hätäilevien sisarten poistuttua sairastuvasta ruvettiin abbedissan johdolla hoitamaan sairaita. Savipullossa oli juniperusöljyä, katajan marjoista keitettyä väkinestettä, jota oli kuumaan veteen sekotettuna annettava sairaille. Mutta kun nämä olivat suonenvetoisesti purreet hampaansa yhteen, ei lääkkeen antaminen käynyt päinsä. Sen sijaan päätettiin turvautua kaikissa sairauskohtauksissa tehokkaaseen suonen lyöntiin. Sisar Anna lähetettiin hakemaan isä Paavalia, jolla monien toimiensa ohella oli myöskin luostarin suonirauta hallussaan. Hetken kuluttua saapuikin isä Paavali, joka lämmitetyn oluthaarikan ääressä oli juuri tarkastellut luostarin tilejä eikä näyttänyt olevan lainkaan hyvillään tästä keskeytyksestä. Silmättyään tuikeasti sairaita alkoi hän kuivasti yskähdellen ja alahuuli pitkällä kaivaa pienestä nahkakotelosta suonirautaa.
Anna ja Kaarina väänsivät sisar Agneksen istualleen ja paljastivat hänen vasemman käsivartensa sekä sitoivat sen ympäri nauhan lähelle olkapäätä. Korkeina, sinisinä viiruina näkyivät laskimot kuihtuneessa käsivarressa. Kaarina piti sitä vaakasuorassa asennossa, Anna työnsi kipon varalle ja isä Paavali asetti vireeseen vedetyn pienen terän lähelle korkeimpana pullottavaa suonta. Hän painoi liipasinta, kuului napsaus ja terä iski pienen haavan. Mutta veri ei suihkunnutkaan ulos pitkänä kaarena, kuten tavallista, vaan haavasta tirskahti käsivarrelle ainoastaan muutama sinertävä pisara. Isä Paavali rypisti tyytymättömästi kulmiaan ja lausui hetken mietittyään:
"Mitäs, nythän onkin alakuun aika! Olisihan se pitänyt jo alkaessa tietää, ettei silloin verta lähde. Toista ei kannata yrittääkään", ja hän alkoi sovitella suonirautaa takaisin koteloon.
Täytyi koettaa muita keinoja. Abbedissa avasi yhden rasioistaan, jossa oli jauhetusta sinapista sekä yhdeksästi kantaneen lehmän tuumenkuusta tehtyä salvaa. Sairasten vuoteet nostettiin lähemmäs pesää ja tulen hohteessa alkoivat Anna ja Kaarina hieroa salvalla kummankin jalkapohjia. Sillä aikaa asetti abbedissa kummankin paljaalle rinnalle auringon noustessa poimittuja kuolemankouria, joissa oli yhdeksän parilehteä ja joita kuivattuina säilytettiin yhdessä koteloista. Keskiyön hetkenä poimituilla kuolemankourilla oli kuolettava vaikutus, mutta auringon noustessa poimitut päinvastoin herättivät tainoksissa olevan eloon. Kun sairasten tila näistä toimenpiteistä huolimatta pysyi muuttumatonna, otti abbedissa edelleen pienestä puurasiasta esille kaarneenkiven ja asetti sen sisar Agneksen vasempaan kainalokuoppaan. Se oli pikimusta, peukalon pään kokoinen kivi, löydetty korpin pesästä. Niitä tavattiin aniharvoin ja niillä oli erinomainen vaikutus kaikenlaisissa sairauksissa. Myöskin oli kaarneenkivellä sellainen ominaisuus, että se teki näkymättömäksi sen, joka piti sitä suussaan. Mutta sellainen itsensä näkymättömäksi tekeminen oli jumalatonta, sillä se tapahtui pahanhengen vaikutuksesta. Sellaisesta kaarneenkiven väärin käyttämisestä oli olemassa varottava esimerkkikin. Muutaman jo kuolleen luostarisisaren oli nimittäin kerran vallannut syntinen halu päästä näkemään, millaista veljien puolella luostaria oli. Niinpä oli hän ottanut salaa kiven ja pistänyt suuhunsa, kiivennyt välimuurin yli ja näkymättömänä liikkunut munkkiluostarin puolella sekä kuunnellut veljien keskusteluja. Mutta hänen kiivetessään takaisin muurin yli oli juuri alettu soittaa tertiamessuun ja kun sisar sen johdosta oli ruvennut lausumaan enkelitervehdystä, oli kivi pudonnut hänen suustaan. Siitä säikähtyneenä oli hän horjahtanut sekä pudonnut itsekin alas munkkien pihalle ja taittanut jalkansa.
Milloin tavalliset lääkkeet, voiteet, salvat ja suonenlyönnit eivät auttaneet, turvauduttiin ihmeitätekeviin pyhäinjäännöksiin, joita säilytettiin kirkossa olevassa reliikkikaapissa. Siellä oli Pyhän Henrikin kaulanikama, jonka Maunu Tavast oli toimittanut luostarin haltuun; veli Matiaksen pyhiinvaellusmatkaltaan tuoma Pyhän Fransiskuksen hammas; Vadstenan luostarin lahjottama Pyhän Birgittan hiuskihara sekä hänen pyhän tyttärensä, Katariina-rouvan sukkanauha, joka varsinkin verenvuotoja ehkäistäessä näyttäysi hyvin tehokkaaksi, sekä vielä monta muuta vähemmän arvoista esinettä. Mutta tällä kertaa ei niihin tarvinnut turvautua, sillä abbedissan harkitsemat apukeinot osottausivat riittäviksi. Sisar Agnes avasi silmänsä ja palasi vähitellen tuntoihinsa. Silloin muutettiin kaarneenkivi sisar Elinan kainalokuoppaan, sillä hän oli vielä tajutonna, vaikka hengittikin jo tasaisemmin.
Sisar Agnes oli hyvin heikko ja puhekykynsä oli hän puolittain kadottanut. Vaivoin saatiin hänen kankeasta soperruksestaan sen verran selvää, että hän halusi ripitystä ja viimeistä voitelua. Abbedissa lähetti Annan toimittamaan sanaa munkkiluostarin puolelle, että sieltä tulisi joku pappisveli suorittamaan näitä viimeisiä toimituksia.
Kaarina säpsähti kuullessaan, että tänne tulisi pappisveli. Entäpä se olisi Antti! Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti ja häntä melkein pelotti mahdollisuus, että hän yhtäkkiä joutuisi silmäkkäin Antin kanssa. Ettei abbedissa huomaisi hänen mielenliikutustaan, painui hän Elinan jalkoja hieroessaan mahdollisimman kumaraan. Ja kun käytävästä kuului askelia, oli häneltä vähällä hengitys salpautua ja hän toivoi kiihkeästi, ettei se olisi Antti. Mutta siitä huolimatta tunsi hän pettymystä kun ovelta kuului isä Henrikin äänellä:
"Pax huic domo! — Rauha tälle huoneelle!"
Isä Henrikki asetti pöydälle öylättiastian, kalkin ja ampullan, jossa oli pyhää öljyä viimeiseen voiteluun, sekä alkoi lukea rukouksia sairaan puolesta. Anna sytytti hiljaa vahakynttilän, joka asetettiin sisar Agneksen käteen. Toimituksen kuluessa alkoivat kellot soida iltamessuun. Kaarina seisoi kädet ristissä Elinan vuoteen ääressä ja hänen korvissaan kaikuivat ripittäjän sanat, joita hän ei kuitenkaan tajunnut, sillä ajatuksissaan seurasi hän toisia sisaria lehterille ja odotti Pyhän Joakimin alttarin ääreltä kuulevansa Antin äänen.
* * * * *
Annan ja Kaarinan oli jäätävä sairastupaan koko yöksi. Elina oli yhä tiedotonna, mutta hän ei purrut enää hampaitaan niin lujasti yhteen, joten hänelle oli saatu annetuksi muutama tilkka juniperusöljyä. Hän makasi suorana ja hengitti tasaisesti, Kaarinan istuessa matalalla jakkaralla vuoteen vieressä. Sisar Agnes, jonka vuoteen äärellä Anna istui, voihki hiljalleen. Pesässä paloi yhä tuli, ilma huoneessa oli lämmin ja raskas ja siinä tuntui vahva voiteiden haju.
Puoliyö oli jo käsissä ja Kaarina tunsi ankaraa painostusta silmäluomissaan. Hän katsahti vielä kerran Elinaa ja antoi sitten päänsä vaipua vuoteen reunalle. Hetken hän vielä kuuli korvissaan Elinan hengityksen, Agneksen voihkinan ja puiden risahtelun pesässä, mutta ykskaks siirtyi hän kokonaan toiseen ympäristöön. Hän oli kotona ja istui iltahämyssä ikkunan ääressä, tuijottaen kadulle ja odottaen vaaleatukkaista teiniä. Hän oli yksin huoneessa ja hänen ympärillään oli melkein luonnoton hiljaisuus. Taivaanranteella kumotti suurena ja liikkumatonna heleää punainen täysikuu, jonka pinnalla vaari ja muori tervakippoineen näkyivät niin selvästi, että luuli niiden melkein liikkuvan. Yhtäkkiä alkoi seinärautio nakuttaa tavattoman selvästi ja heleästi ja silloin kuu alkoi muistuttaa suunnattoman suuria ihmiskasvoja, jotka värähtelivät äänettömästä naurusta. Seinäraution nakutus paisui paisumistaan, kunnes se muistutti vasaran kalketta heleästi soipaa alasinta vasten. Häntä alkoi kammottaa, mutta silloin näki hän odottamansa teinin munkin puvussa kulkevan ohi ja viittaavan hänelle. Hän lähti kiiruusti ulos ja hänen ihmeekseen eivät porstuan lattiapalkit kolanneet kuten tavallisesti, vaan antoivat pehmeästi perään kuin vieterit. Kun hän tuli kadulle, kulki munkki jo taampana edellä ja näytti kuin sen jalat eivät kävellessä koskisi katuun. Häntä rupesi yhä raskaammin kammottamaan, mutta siitä huolimatta veti häntä vastustamaton pakko munkin jälkeen. Muita eläviä olentoja ei näkynyt missään eikä kuulunut muuta kuin seinäraution metallinen kalkutus, joka tuntui kaikuvan yli kaupungin. He tulivat Olavin luostarin raunioille, jonka sortuneet muurit ja tulipalossa mustuneet, tyhjät oviaukot näkyivät selvästi kuun valossa. Takakäteen hänelle viitaten liukui munkki ovesta sisälle ja hävisi näkyvistä. Samalla lakkasi seinärautio takomasta, mutta raunioista alkoi kuulua pitkäveteinen ja äänekäs kissannau'unta, jolloin kuu alkoi taas nauraa niin että se tärähteli ylös ja alas taivaanrannalla. Hän seurasi munkin jälkiä raunioihin, kulkien keveästi kuin liitämällä soraläjien yli huoneesta toiseen. Häijysti loikuva naukuminen kuului yhä lähempää, kunnes hänen olkapäilleen pimeydestä hypätä loiskautti tavattoman suuri kissa. Hän vavahti, parkasi ja heräsi samalla.
Elina oli noussut vuoteessa istualleen ja asettanut kätensä hänen olkapäilleen. Puut pesässä olivat luhistuneet alas ja hiilos valaisi ainoastaan huoneen keskiosaa. Anna oli nukahtanut myöskin jakkaralleen ja sisar Agnes tuntui myöskin päässeen uneen, sillä hän oli laannut voihkimasta.
Pitäen käsiään yhä Kaarinan olkapäillä katsoi Elina ääneti Kaarinaan ja hänen silmissään oli kuumeinen ilme.
"Mistä syystä sinä, sisar, tulit luostariin?" kysyi hän yhtäkkiä.
Kaarina säpsähti eikä tiennyt mitä vastata. Häntä alkoi pelottaa, että Elina on nähnyt hänen sisälleen ja tietää kaikki. Hätääntyneenä loi hän silmänsä alas, sillä Elinan kuumeinen katse ikäänkuin kaivautui hänen aivoihinsa.
"Ahdistiko sinua kissa äsken unessa?" kysyi Elina jälleen yhtä odottamatta.
Kaarina pelästyi vielä enemmän, katsoi kammoksuen Elinaa ja kuiskasi vapisevin huulin:
"Kuinka sinä sen tiedät?"
"Koska perkele usein unissa ahdistaa kissan muodossa vilpillisiä luostarisisaria", vastasi Elina totisesti. "Olethan sinä kuullut siitä luettavan ja minä olen sen saanut itse kokea."
"Oletko sinäkin sitten ollut vilpillinen?" kysyi Kaarina melkein huomaamattaan ja tuntien samalla jonkunlaista huojennusta.
"Olen", vastasi Elina avonaisesti, "mutta nyt minä olen pyhän neitsyen ja hänen poikansa avulla voittanut. Eilen illalla kävi perkele viimeisen kerran ja kaikista kovimmin minun kimppuuni. Mutta näyssä ilmestyi minulle äsken neitsyt Maaria ja sanoi, että minä tästä lähin saan rauhassa palvella Jumalaa."
Hän vaikeni ja katsoi miettivänä Kaarinan ohi, joka salaa toivoi, että hän olisi lähemmin selvittänyt, millä tavoin hän oli ollut vilpillinen luostarisisar. Mutta Elina jatkoikin vastoin hänen odotustaan:
"Ja samalla puhui pyhä neitsyt sinustakin, sisar Kaarina."
"Minusta! Mitä hän minusta puhui?" huudahti Kaarina pelästyneenä.
"Kehotti minua rukoilemaan sinun puolestasi, että sinä pääsisit syntisestä rakkaudestasi."
"Mistä syntisestä rakkaudesta?" sopersi Kaarina hätääntyneenä.
"Se äsken tullut pappisveli!" sanoi Elina lyhyesti ja hänen silmissään välähti jonkunlaista voitonriemua.
Kaarinan valtasi melkein ylenluonnollinen pelko ja kunnioitus Elinaa kohtaan. Hän ei epäillyt hituistakaan, etteikö Elina ollut saanut tietojaan suoraan Jumalan äidiltä eikä hänen mieleensäkään juolahtanut, että Elina olisi saattanut jotakin huomata sinä iltana konventtituvassa, jolloin hän ensi kerran kuuli Antin tulosta luostariin. Rajun mielenliikutuksen vallassa painoi hän päänsä vuoteen reunalle ja tarttui kuin apua etsien Elinan käteen. Kun hän viimein uskalsi nostaa päänsä ja kuivasi kyyneleensä, huomasi hän, että Elina oli laskeutunut pitkälleen. Hän oli ummistanut silmänsä, mutta hänen huulensa liikkuivat kuten äänettömässä rukouksessa. Kaarina tunsi olonsa tavattoman raskaaksi ja hän sekä pelkäsi että toivoi Elinan alkavan uudestaan keskustelun. Itse ei hän uskaltanut tehdä alotetta ja siten häiritä Elinaa hänen rukouksessaan. Vihdoin lakkasivat kuitenkin Elinan huulet liikkumasta, mutta silmiään hän ei avannut, vaan näytti vaipuneen jonkunlaiseen kuumeiseen horrostilaan.
Kaarina nousi hiljaa paikoiltaan ja pani pesään uusia puita. Kun ne hulmahtivat palamaan, läheni hän sisar Annaa, joka yhä nukkui istuallaan, ja aikoi herättää hänet. Mutta vuoteen luo tultuaan kiintyi hänen katseensa sisar Agnekseen, joka näytti kokonaan laanneen hengittämästä. Hän tyrkkäsi Annaa hätäisesti kylkeen ja koetti sitten arasti Agneksen kättä. Se tuntui kylmältä.
"Jeesus Maaria! Hän on kuollut!" kuiskasi hän vapisevalla äänellä sisar Annalle, joka säikähtyneenä karkasi jakkaraltaan ylös.
He tutkivat nyt tarkemmin ja huomasivat sisar Agneksen todellakin jättäneen tämän elämän. Hätäisesti tekivät he ristinmerkin, sytyttivät kynttilän ja asettivat sen Agneksen vuoteen viereen sekä koettivat sopertaa rukouksia. Sitten istuivat he rinnatusten pesän eteen ja alkoivat kuiskailemalla neuvotella, pitikö heidän mennä ilmottamaan asiasta abbedissalle. Mutta kumpikaan ei olisi uskaltanut yksin lähteä hapuilemaan pitkin pimeitä käytäviä ja yhtä vähän olisi kumpikaan uskaltanut siksi aikaa jäädä yksin sairastupaan. Niin jäivät he lopultakin paikoilleen ja kädet toistensa ympäri kiedottuina koettivat he kuiskailevalla keskustelulla lyhentää hitaita yön hetkiä. Mutta joka kerta kuin Elina unissaan äännähti, säpsähtivät he kovin ja kummankin mieleen tuli väkisinkin legenda "Guidon sielun ilmestyksestä", jota äskettäin oli päivällisaterialla luettu. Vasta kun kellot alkoivat soida, kutsuen luostariasukkaita matutina-messuun, tunsivat he vapautuvansa kammon vallasta ja tekivät huojentunein mielin ristinmerkin.
* * * * *
Päiväsydämen vietti Kaarina omassa sellissään houreen tapaisessa unessa. Kun hän nona-messuun soitettaessa laskeutui alakertaan, kantoi juuri neljä äänetöntä maallikko veljeä mustaa ruumiskirstua sairastuvasta kirkkoon, jossa seuraavina öinä oli määrä viettää vigilioita sisar Agneksen ruumiin äärellä. Vasta sitten kätkettäisiin se temppeliin lattian alle, minne jo kokonaisen vuosisadan ajan oli luostarisisar toisensa jälkeen siirtynyt.
XII
LÄHENTYMISTÄ.
Kun vaisu sydäntalven aurinko Tapaninpäivänä pisti päänsä porvarikartanon palvelijapirttiin, lausui Greeta-muori:
"Hohhoi, päiväkin se on taas tullut yhtä kananaskelta pitemmäksi."
Tuomas, joka näinä lumisina ja pimeinä päivinä oli visusti pysytellyt neljän seinän sisällä sekä syönyt kyllältään joulukinkkua, kaalikeitosta ja vehnäjauhoihin keitettyä ohrapuuroa, makasi pitkin pituuttaan penkillä, alustanaan kekrin tienoissa saalistamansa hirven talja. Hän raotti hieman unisia silmiään, mutta kuitenkaan vastaamatta mitään äitinsä huomautukseen.
"Se Jämsän kuratuksen poika jakoi tänään sakramentin meille maallisille", jatkoi äiti.
"No muistitkos ottaa sen?" kysyi nyt Tuomas, avaten silmänsä kokonaan ja sylkästen unenmaun suustaan.
"Niin öylätinkö?" sanoi äiti alentaen äänensä kuiskaukseksi. "Senpä sen."
"Sainhan minä sen otettua, vaikka se olikin vähällä sulaa suussani, kun en ilennyt sitä muiden nähden korjata talteen. Viimein toki sain sen pyökläytetyksi kouraani ja kätketyksi huivin kulmaan."
"No onko se sulia nyt hyvässä tallessa?"
"Johan toki. Kätkin sen tuohisessa tuonne ruokakömmänään."
"Sielläpähän sitten olkoon, kunnes tässä päivät pitenevät että pääsee uudelleen metsille. Sitten minä otan ja sivelen sillä kaikki uudet jänisansani. Ja silloinkos minä kannan niitä töpöhäntiä riipittäin kotiin, kuten ennen se Haukka-Simuna, josta isä-vainaja aina puhui ja joka sekin oli ansansa öylätillä pyyhkinyt. Mutta eikös se vaari-vainaja kertonut myöskin, että Simuna oli varkain kätkenyt yhden jänisansan kirkon kynnyksen alle ja toisen alttarin taakse?"
"Josko lie, mutta varohan tuhrimasta sitä kaikkea niihin ansoihisi, sillä jousi sinun myöskin on saatava ennalleen enkä minä sitä varten rupea enää toista öylättiä koplottelemaan", varotteli äiti.
Kuten sanottu, oli Tuomas kekrin aikaan onnistunut kaatamaan hirven. Mutta sen jälkeen oli hänellä metsällä ollut tuiki huono onni. Vihdoin he olivat äidin kanssa huomanneet syyn siihen. Samaa hirveä, jonka Tuomaan nuoli kaasi, oli vainonnut myöskin Tuulensuun torpan mies. Tuomaan ampuessa oli tämä juuri ehtinyt muutamalta kallionnyppylältä parahiksi näkemään, kuinka hänen varma saaliinsa luiskahtikin toiselle. Oli selvää, että hän kiukuissaan oli pahentanut Tuomaan jousen tuolla kateellisen metsämiehen tavallisella tempulla, nimittäin astumalla Tuomaan ampuessa kolme askelta taaksepäin sekä lausumalla: "Liemi kotia, liha metsään!"
Äiti oli silloin luvannut hankkia öylätin poikansa metsäonnen parantamiseksi, ja nyt tiedusteli Tuomas:
"Mitenkäs sillä jousi oikein lumoista päästetään? Sivelläänkö samalla tavoin kuin ansojakin? Siitä minä en muista isä-vainajan koskaan puhuneen."
"Eihän toki sivellä", sanoi äiti vieläkin enemmän ääntään alentaen. "Siihen ammutaan vain nuolella ja se on toimitettava näin: öylätti kiinnitetään kirkkomaanaidasta otetulla tikulla pyöreällä kankaalla ylinnä kasvavan hongan kylkeen, sitten käännytään siihen selin, jousi asetetaan vasemmalle olkapäälle ja ammutaan nuoli keskelle öylättiä. Se jätetään siihen ja astellaan hetikohta taakseen katsomatta kotiin."
"Yhyy, mutta entäpä jos katsoisi taakseen, niin mitähän siitä muka seuraisi?" uteli Tuomas laiskasti.
"Elä hyvä ihminen mene sitä tekemään!" varotti äiti säikähtyneenä. "Muuankaan metsämies ei ollut malttanut sen vertaa itseään pidättää, vaan oli pois lähtiessään kurkistanut taakseen ja nähnyt silloin hongan kylkeen naulittuna Vapahtajan, jonka haavoista oli vuotanut veri. Ja siitä hetkestä oli mies tullut mielipuoleksi. Niin että varo, hyvä ihminen, tekemästä sitä, vaan muistakin tulla suoraa ja sivuilles kurkistelematta kotiin!"
"No, no, kylläpähän minä pääni pärjään, sillä on tämä poika pahemmissakin ollut", virkkoi Tuomas rentoillen, asettui mukavampaan asentoon ja ummisti jälleen silmänsä.
* * * * *
Päästiin siitä vähitellen joulurauhan loppuun. Tuomas oli uskollisesti päivästä toiseen säilyttänyt paikkansa hirventaljallaan ja loppiaisena oli porvarikartanon pirtissä asema aivan sama kuin tapanina, se vain eroa, että äiti olisi nyt saattanut huomauttaa päivän olevan kokonaista kymmentä kananaskelta pitemmän kuin vanhan vuoden lopussa. Mutta siitä ei hän nyt alottanut keskustelua, vaan virkkoi liedelle istuutuen ainoastaan:
"No kyllä maar sillä piisaa tuota unta. Ihanhan tuohon nukkumisen paljouteen luulisi jo kuolevankin."
"Viime kesänä en siellä merillä saanut viikkokausiin silmiäni ummistaa, niin nukunpa häntä nyt senkin edestä", vastaili Tuomas laiskasti. "Ja ainahan isäkin sydäntalven nukkui kuin karhu, mutta oli sitten valoisana aikana virkku kuin kukko aamuhämärässä."
"Etkä käy edes messussakaan, pakana!" torui äiti.
"Mitäpä minä siellä viisastuisin, kun niitä nunniakin pidetään siellä pimeässä katonrajassa, niin ettei niistä näe vilahustakaan."
"Kaikkiapa tässä kuulee! Mitä sinulla on nunnain kanssa tekemistä?"
Tuomas ei vastannut tähän mitään. Itse asiassa olivat hänen ajatuksensa koko joulunajan pyörineet Ursulassa, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin syksyllä nunnain puutarhassa. Kun hän Kuparimäen juurella ensi kerran Antin kohdatessaan oli puhunut Ursulasta, oli se oikeastaan ollut vain poikamaista kerskailua. Mutta sitten syksyn kuluessa oli hän yhä enemmän alkanut tuntea outoa kaipiota ja vetoa Ursulaa kohtaan. "Turkanen sentään!" oli hän nyt joulunaikana monta kertaa äsähtänyt ja kavahtanut ylös penkiltä sekä alkanut tirkistellä luostarinmuureja kohti. Mutta lumisina lepäsivät ne paksujen kinosten keskellä ja niiden takana näytti kaikki elämä keskittyneen luostarin sisimpiin osiin. Lehdettöminä ja huuruisina ojentuivat muurin takana pihlajain ja vaahterain oksat harmaata taivasta kohti ja uuninpiipuista tuprusi yhtämittaa savu. "Mutta annahan olla, kun siitä taas kesä tulee, niin silloin tuo muuri ei merkitse minulle mitään!" oli Tuomas aina tarkastelujensa lopuksi itseään lohduttanut ja kallistunut uudestaan penkille uinailemaan.
Greeta-muorilla oli kyllä vihiä tuosta poikansa heräävästä lemmen vietistä ja olipa hän jo selvillä sen esineestäkin. Tuomas oli nimittäin tavallista useammin tullut maininneeksi Ursula-nimen ja Ursula taas oli, hänen ollessaan luostarin keittiössä ottamassa porvarikartanoon tulevia ruokia, jonkun kerran kysellyt Tuomaasta ja aivan kursailematta paljastanut taipumuksensa. Vähemmänkin kokenut ihminen, saati sitten Greeta-muori, saattoi näistä seikoista jo päästä asian jälille.
Huomioistaan oli hän varsin hyvillään, sillä tiesihän hän, että Ursulan perintönä on luostarille tullut varakas talo ja että toiselta puolen ei nykyään estä mikään Ursulaa lähtemästä luostarista ja ottamasta perintöään takaisin. Hän olikin kaikessa hiljaisuudessa päättänyt vointinsa mukaan edesauttaa nuorten pyrkimyksiä, sillä mikäpä olisi hänelle sen otollisempaa kuin päästä varakkaaseen taloon oman poikansa luokse vanhuutensa päiviä viettämään.
"Sinun pitäisi ruveta vähän paremmin omaa etuasikin katsomaan", puheli hän pojalleen. "Mikä pakko sinun on kaikkia saaliitasi luostarille antaa, ei ainakaan ilman maksua."
"Mitä minä sitten niillä maksuilla? Tässähän minä elän kuin herran kukkarossa ja sinä samaten."
"Mutta pitää sitä ihmisen ajatella vähän huomistakin pitemmälle. Tuleehan se toki sekin aika, jolloin sinä menet naimisiin ja silloin sitä pitää olla jotakin omasta takaakin."
Tuomas raotti silmiään ja katsoi urkkivasti äitiään, mutta ei puhunut mitään.
* * * * *
Tuomas jatkoi makailuaan ja niin päästiin Hiiva-Knuutiin, johon joulukausi loppui ja josta härkäviikot alkoivat. Kun Greeta-muori mainittuna päivänä kantoi luostarin puolelta aamiaisen tähteet pirttiin, virkkoi hän ruuat pöydälle asetettuaan:
"Eikö se uni nyt viimeinkin ala jo pohjata? Nousisit nyt siitä murkinoimaan ja menisit ulos vähän jäseniäsi verryttelemään."
Kun Tuomas ei vastannut mitään eikä muutoinkaan osottanut mitään liikkeellelähdön oireita, virkkoi äiti kokonaan toisenlaiseen äänilajiin:
"Minulla on sinulle tuomisiakin luostarin puolelta."
"Mitä niin?" kysyi Tuomas siekailematta ja rävähytti silmänsä selkosen selälleen.
Äiti kaivoi povestaan pienen pussin, joka oli kudottu punaisista ja vihreistä langoista ja jonka suu vedettiin kiinni pitkillä, kirjavilla nauhoilla. Hän ojensi sen pojalleen, joka yhä selällään loikoen otti sen vastaan ja alkoi sitä tarkastella.
"Korea pussi, mutta mikä kissannikama täällä sisällä on?" kysyi hän ja veti pussista esiin pienen, kaulanikamaa muistuttavan luun.
"Älä puhu sillä tavoin!" varotti äiti. "Se on pyhän jäännös ja se varjelee kaikenlaisilta onnettomuuksilta, vaaroilta ja taudeilta. Pussi on sinun ripustettava noista nauhoista kaulaasi ja pidettävä rinnallasi mekon alla."
"Mutta kuka tämän sinulle antoi?"
"Yksi sisarista. Hän sanoi sen salaa ottaneensa kirkosta siitä pyhäinjäännöskaapista — mutta siitä et saa puhua kellekään niin halaistua sanaa! — ja kun hän tänään oli portinvartiana, niin pisti hän sen minulle."
"Sinulle? Sinulleko hän sen vain antoi eikä puhunut kenestäkään muusta?"
"No entäpä nyt, jos puhuikin?" sanoi äiti hyvillään.
"Siinäpä se, mutta sanohan, mikä sen nunnan nimi oli?"
"Mikä he kaikki muistaa", oli äiti olevinaan. "Se on sellainen vanttera ja reilu tyttö."
"Ur-, Ur-", auttoi Tuomas jännittyneenä.
"Ka niin, Ursula, nythän minä muistankin, Ursula jo, olenhan minä häntä monesti ennenkin puhutellut."
Tuomas sujahti kuin nuoli lattialle, oikoi rivakasti jäseniään ja haukotteli voimakkaasti aivankuin yhdellä tempaisulla karkottaen itsestään unen jäännökset. Sitten pujotti hän pussin kaulaansa, kätkien sen nuttunsa alle, ja lausui pöydän luo astuessaan:
"Haehan se öylätti, minä lähden tässä metsälle."
Suu täynnä ruokaa kysyi hän hetken päästä:
"Onko se Ursula koko päivän portinvartiana?"
"Totta kai, mutta varokin menemästä häntä puhuttelemaan!"
"Mutta pitäähän kristityn ihmisen toki kiittää lahjasta, ja kristittyhän sitä kai minäkin olen, vaikka se toimitus silloin siellä Jämsän kirkossa täisikin käydä hieman vastanakaan."
Hetkistä myöhemmin sujahti Tuomas, jousi ja nuolikotelo selässään sekä öylätti kukkarossaan, suksilla alas Tuulensuun jäälle ja lähti hiihtämään Luonnonmaata kohti.
* * * * *
Kun hän iltahämärässä palasi takaisin, vyössään kolme teertä, kohtasi hän luostarin edustalla Antin, joka oli ollut kaupungissa antamassa viimeistä voitelua ja sakramenttia eräälle porvarin vaimolle. Sen jälkeen kun Antti oli munkiksi vihitty, oli Tuomas tavannut hänet yhden ainoan kerran, ollessaan joulun edellä auttamassa maallikko veljiä käytäväin aukomisessa munkkien pihalla.
He pysähtyivät ja tervehtivät toisiaan. Tuomas, joka oli yltäpäätä huurussa, nojasi suksikeppeihinsä ja tarkasteli Anttia kiireestä kantapäähän. Kun hänen mieleensä juolahti, että hän tänään oli hongankylkeen naulinnut öylätin, jonka Antti loppiaisena oli pistänyt hänen äitinsä suuhun, rupesi häntä naurattamaan.
"Mitä sinä naurat?" kysyi Antti hämillään.
Mutta Tuomas ei huolinut ruveta selittämään, vaan virkkoi sen sijaan:
"Ei taida munkin elämä sinulle oikein soveltua, koska näytät laihtuneenkin, vaikka juuri on ollut jouluviikot. Miksi sinä oikeastaan tulitkaan luostariin?"
Antti loi hämillään katseensa alas ja mutisi jotakin epäselvää. Hän tunsi kuin syyllisyyttä tuon havuilta, pihkalta ja vereltä tuoksahtavan metsäläisen edessä.
"Minusta ainakaan ei olisi munkiksi", jatkoi Tuomas, "kykkimään vuodesta toiseen samojen seinien sisällä. Ihanhan siinä kuivettuisi kuin vanha tuohiskäppyrä. Eikä naimisiinkaan saisi mennä!"
Kun Anttia näyttivät nämä sanat vaivaavan, jatkoi Tuomas lohduttavasti:
"Mutta eihän siellä ole sinunkaan pakko ikääsi olla. Saahan nykyään kuulema munkinkaapun jättää milloin hyvänsä. Lähtisit Jämsään papiksi, niin kukaties minäkin palaisin sinne takaisin. Siellä ne sentään ovat oikeat riistamaatkin."
Kun kumpikin oli jo menossa omalle taholleen, pysähtyi Tuomas äkkiä ja sanoi:
"Jos sinä lähtisit vielä luostarista, niin —"
Hän astui suksilta ja käveli Antin eteen, jatkaen:
"— niin ota sinä tuolta nunnain puolelta joku mukaasi!"
"Sinä puhut kovin kevytmielisesti!" sammalsi Antti.
"Minä tarkotan puhtainta totta!" vakuutti Tuomas. "Ja kuulehan, minä olin kerran syksyllä nunnain puutarhassa ja siellä minä näin erään nuoren nunnan, joka oli vähää ennen tullut luostariin ja joka minusta on aivan kuin sinua varten luotu. Äiti sanoi sen olevan Turusta kotoisin ja nimeltään se on Kaarina Tuomaantytär. Jos lienet hyvinkin tuntenut hänet, kun olet niin kauan Turussa ollut."
Antti punehtui korviaan myöten, mutta sitä ei Tuomas hämärän takia huomannut. Hän jatkoi vain innostuneesti:
"Enkä minäkään yksin täältä Naantalista lähde, saadaanpa vain nähdä!"
Hän iski merkitsevästi silmäänsä ja palasi suksiensa luo sekä ryhtyi sauvankärellä jystämään jäätä jalantiestä. Sitä teki hän niin kauan kunnes Antti katosi munkkiluostarin portin taakse. Silloin sujahutti hän menemään nunnaluostarin portille, nousi siinä suksilta ja ympärilleen silmättyään astui aivan portin luo sekä koputti hiljaa puheluluukulle. Kuului askelten narinaa porttiholvista, luukku aukeni hiljaa ja aukkoon ilmestyivät Ursulan kasvot. Kumpikin heistä joutui hämilleen ja neuvotonna kopeloi Tuomas poveaan, josta hän veti pussin esiin ja lausui:
"Minä sain aamulla tämän äidiltä. Sinäkö sen hänelle annoit?"
"Niin, ja minä olen sen omassa sellissäni aivan pimeän päässä kutonut."
Tämän jälkeen eivät he tienneet mitä edelleen sanoa ja seisoivat äänettöminä sekä kiivaasti hengittäen vastapäätä toisiaan. Vihdoin lausui Tuomas:
"Kyllä minäkin toimitan sinulle sitten jonkun lahjan, jahka ehdin tuumia minkä."
Tämän jälkeen katkasi äänettömyyden Ursula, lausumalla:
"Minä en ole näiden muurien takana kauemmin kuin kesään, en vaikka mikä olisi."
"Minnekä sinä sitten menet?" kysyi Tuomas jo koko joukon rohkeampana.
"Sittenpähän nähdään!" vastasi Ursula.
"Silloin minäkin täältä katoan!" vakuutti Tuomas.
Seuraavan äänettömyyden aikana alkoi muurin takaa kuulua lähenevien askelten narinaa.
"Joku tulee! Varmaankin abbedissa", kuiskasi Ursula ja painoi samalla puheluluukun nopeasti, mutta hiljaa kiinni.
"Senkin ämmä!" mutisi Tuomas itsekseen, nosti sukset kainaloonsa ja lähti muurinnurkan ympäri hiipimään porvaripihaan.