XIII
SALARIPPI.
Kaarinaa lähinnä olevat sisaret, etupäässä Ursula, olivat huomanneet sen muutoksen, joka hänessä tapahtui niihin aikoihin, kun luostariin tuli uusi pappisveli. Mutta Elinan sairauden jälkeen huomasivat he hänessä tapahtuneen uuden, kokonaan päinvastaisen muutoksen. Hän oli käynyt umpimieliseksi, surulliseksi ja tuijottelevaksi. Usein huomasivat sisaret hänen silmänsä itkettyneiksi ja kaikki jumalanpalvelusmenot toimitti hän entiseen nähden paljon suuremmalla hartaudella ja nöyryydellä. Mutta vieläkin ihmeellisempää oli toisista sisarista se, että Elina sen sijaan oli käynyt avonaisemmaksi, vaikka tosin ainoastaan Kaarinaan nähden, jonka kanssa hän puheluaikana oli ruvennut keskustelemaan ja muutenkin osottamaan hänelle hellää huomaavaisuutta.
"Luulisi melkein, että ne silloin siellä sairastuvassa joutuivat vaihdoksiin, niin että Elinasta on tullut Kaarina ja Kaarinasta Elina", sanoi kerran Ursula, joka selvästikin oli nyreissään siitä, että Kaarina oli ruvennut häntä välttelemään.
Ja todella oli Kaarinaan tullutkin jotakin entisestä Elinasta. Sisaret koettivat heristää korviaan kuullakseen heidän keskusteluaan, mutta Kaarina ja Elina asettuivat aina käsitöineen konventtituvan etäisimpään kolkkaan ja juttelivat niin hiljaa, että siitä oli mahdoton syrjäisten saada selvää. Oikeastaan olisi abbedissan tullut seurata kaikkien keskustelua ja varoa, ettei se päässyt livahtamaan luvattomiin asioihin, mutta toisten ihmeeksi antoi hän Kaarinan ja Elinan supatella kaikessa rauhassa.
"Kun Pyhä Birgitta neuvoi pakenemaan Vapahtajan ristin juurelle silloin, kun viettelijä kaikista kovimmin ahdistaa", puhui Elina Knuutinpäivän edellisenä iltana Kaarinalle, heidän istuessaan tavallisessa nurkassaan konventtituvassa, "niin sillä hän tarkotti, että rukoillessa on ummistettava silmänsä ja kuviteltava olevansa polvillaan ristin juurella sekä katsovansa ylös Vapahtajan puoleen. Eräs hurskas mies on sanonut, että Vapahtajan ristin ympärystä on niin pyhä paikka, että perkele ei uskalla sitä lähestyä. Minä olen sen monta, monta kertaa kokenut."
"Niinkö! Kerrohan siitä!" kuiskasi Kaarina.
"Voi, voi, rakas sisar, sinä et käsitä kuinka ihanaa se on, kun näkee Vapahtajan ristillä hitaasti kääntävän katseensa sinun puoleesi ja kuulee hänen julistavan sinulle rauhaa ja anteeksiantoa. Kun minä ensi kerran monta päivää paastottuani ja katumustöitä tehtyäni pakenin hänen luokseen, niin tapahtui kerrassaan ihme."
"Millainen ihme? Kerrohan!"
"Minä sain todellisuudessa, ihan ilmisiinsä olla ristin juurella. Pyhän neitsyen, Maria Magdaleenan ja opetuslapset näin itkevinä siinä ympärillä ja minä kuulin ihan selvästi niiden nyyhkytyksen ja kuiskaukset. Minä rukoilin ja nyyhkytin ja katsoin herkeämättä ylös Jeesuksen kasvoihin ja viimein — voi kuinka minä pelästyin ja samalla tunsin suurta autuutta! — viimein käänsi hän silmänsä minuun ja sanoi: 'rauha sinulle, tyttäreni!' Ja sellainen ihme on tapahtunut minulle monta kertaa."
"Kun minäkin osaisin niin rukoilla!" huokasi Kaarina. "Mutta minä pelkään, ettei Vapahtaja käännä kasvojaan minun puoleeni eikä julista minulle anteeksiantoa."
"Sinun täytyy yhä uudestaan ja yhä nöyremmin kääntyä hänen puoleensa", neuvoi Elina, "etkä saa antautua epätoivoon. Etkö muista, mitä toissa päivänä luettiin Lucidariuksesta, että epäusko on kaikista vaarallisimpia aseita, jolla perkele pyydystää sieluja. Ja muistapa myös, mitä neitsyt Maaria silloin minulle sanoi. Eihän hän puhunut sinusta niinkuin tuomitusta ja kadotetusta."
* * * * *
Kaarina oli kuluneina viikkoina huomattavasti laihtunut ja kalvistunut, sillä hän oli paastonnut ja valvonut paljon enemmän kuin mitä luostarin säännöissä sisarilta vaadittiin. Paitsi sitä pelkoa ja epätoivoa suuresta syyllisyydestään, jonka Elina silloin tainnoksista havahduttuaan oli hänessä herättänyt, kiihotti häntä tähän itsensä kurittamiseen myöskin se, että Elina muuttui hänelle sen avonaisemmaksi ja hellemmäksi, kuta suurempaa ankaruutta hän itseään kohtaan noudatti.
Vaikka tänään ei ollut mikään paastopäivä, oli hän päivällispöydässä tyytynyt pelkkään leipään ja illallista hän ei, hiukasevasta nälästä huolimatta, maistanut ollenkaan. Siksi tunsikin hän pyörrytystä päässään, kun hän ehtoomessun jälkeen, sisarten hajaantuessa yölevolleen, astui omaan selliinsä, josta tuoksahti vastaan tuttu, ummehtunut lämmin ja nokisen lämmitysjohdon haju. Hän hapuili pimeässä huoneen perälle, sulki lämpöaukon ja työnsi sen sijaan ikkunaluukun syrjään, saadakseen hengittää hitusen raitista ulkoilmaa. Mutta kun hän tuosta mitättömästä aukosta näki tutun kappaleen kuun valaisemaa talvista maisemaa ja kuuli kaupungista koirain haukuntaa, siirtyivät hänen ajatuksensa tuokiossa Turkuun, entiseen vapauteen ja Anttiin. Hän säpsähti ja paiskaten luukun kiinni kuiskasi hän itselleen: "Minun täytyy kärsiä ja voittaa kruunu itselleni!"
Niin väsyneeksi ja heikoksi kuin hän itsensä tunsikin, ei hän ruvennut levolle, vaan polvistui pimeässä rukoustuoliin, risti kätensä ja alkoi kiihkeästi rukoilla. Hän koetti nähdä Vapahtajan ristinpuussa sekä pyhät naiset ja opetuslapset ristin juurella hänen itsensä ympärillä, mutta mielikuvat pyörivät hänen päässään villinä sekamelskana. Joka kerta kun risti ilmestyi hänen eteensä, alkoi se suurenemistaan suureta. Sen rinnalle ilmestyi toisia, sienen kokoisia ristejä, jotka nopeasti kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi, kadoten toinen toisensa jälkeen korkeuteen.
Kaarina hengähti syvään, painoi sitten lujasti kädet silmilleen ja alkoi hyvin harvaan ja joka sanaa ajatellen lukea isämeitää. Hän uudisti sen vielä kaksi kertaa ja nyt sai hän yhden ainoan ristin pysymään edessään ja ristillä näki hän häämöttävän Vapahtajan, näkipä veriset naulanhaavatkin jaloissa. Silloin alkoi hän hätäisin, kiihkein sanoin rukoilla anteeksiantoa siitä, että hän oli luostarissa ollessaan kantanut sydämessään maallista rakkautta. Siten rukoillessaan kohotti hän hiljalleen katsettaan, kunnes sai Vapahtajan alaspainuneet kasvot näkyviinsä. Mutta kun hän tuijotti niihin ja puhui syntisestä rakkaudestaan, vaihtuivat ne yhtäkkiä Antin kasvoiksi.
Kaarina voihkasi, painoi kädellä sydäntään ja hapuili sitten itsensä vuoteelle, johon hän heittäysi täysissä pukimissa. Sekavassa horrostilassa vietti hän koko yön, kunnes matutinan sävelet kutsuivat sisaria päivännousumessuun.
* * * * *
Kun Kaarina seuraavana päivänä Nona-messusta tultaessa kertoi Elinalle, kuinka hänen rukouksensa illalla päättyi, hämmästyi Elina kovin. Hänen näytti olevan vaikea käsittää, kuinka viettelijä on voinut lähestyä pyhän ristin piiriä ja hän oli ikäänkuin nyreissään siitä, että sillä tavalla oli voinut tapahtua vastoin hänen eilisiä sanojaan. Hetken mietittyään kysäsi hän äkkiä Kaarinalta:
"Mutta tunnustitko sinä kaikki syntisi silloin, kun isä Henrikki sinua viimeksi ripitti?"
"En minä sitä uskaltanut enkä kehdannut tunnustaa", ilmotti Kaarina hämillään.
"Kas siinäpä se juuri onkin!" huudahti Elina. "Voi, voi, rakas sisar, etkö sinä vielä tiedä, kuinka suuri synti on salata jotakin rippi-isältään. Sen takia juuri salli Jumala viettelijän karata sinun kimppuusi vielä ristin juurellakin."
Kun Kaarina onnettoman ja syyllisen näköisenä katsoi alas, jatkoi
Elina:
"Sinun on nyt heti paikalla ripitettävä itsesi ja tunnustettava kaikki, ihan kaikki syntisi. Et mitään saa salata!"
* * * * *
Korkeakuorin pohjoisen seinän vierestä johtivat kapeat kiviportaat lattian alle, jossa oli puolipimeä, ahdas ja matala käytävä pitkin seinustaa. Seinässä oli rinnatusten viisi eri suuruista aukkoa. Aukot johtivat seinän takana oleviin viiteen pieneen holviin, joista taas pitkä ja ahdas käytävä vei pitkin kirkon seinämää nunnaluostarin auditoorioon.
Tätä käytävää pitkin johti päivällisen jälkeen abbedissa Kaarinaa, joka oli ilmottanut haluavansa ripittää itsensä. Kehotettuaan häntä olemaan mitään salaamatta rippi-isältä, jätti abbedissa hänet siihen holviin, jonka seinässä oli pienin aukko, sellainen, josta ei voinut edes kättänsä pistää läpi. Sen kautta tapahtui ripitys. Toisia holveja käytettiin ehtoollista jaettaessa.
Kun abbedissa oli poistuessaan sulkenut oven, tuli holvissa melkein pilkkoisen pimeä. Kaarina hapuili itsensä istumaan aukon edessä olevalle jakkaralle. Holvissa oli kylmän kostea, raskas ja ummehtunut ilma, jossa tuntui omituista kalmanhajua, sillä edesmenneiden luostarisisarten viimeiset leposijat olivat varsin lähellä kirkonlattian alla. Kun, abbedissan askelten kaiku oli huvennut käytävään, oli Kaarinan ympärillä hiljaista kuin haudassa ja hänen paastosta ja valvonnasta villiintynyt mielikuvituksensa alkoi toimia. Rippiholvissa tuli sisaren jonkun aikaa olla yksinään, kootakseen ajatuksiaan ja valmistuakseen rippiin. Kaarina koetti supista jotakin rukousta, mutta lakkasi yhtäkkiä ja heristi korviaan, sillä seinän takaa luuli hän kuulleensa liihottelevaa kahinaa, aivankuin kaapunliepeillä olisi sivuttu pitkin seiniä. Mutta se lakkasi heti, kun hän herkesi kuuntelemaan ja alkoi taas, kun hän yritti rukoustaan jatkaa. Sisar Agnes! välähti äkkiä Kaarinan mielessä ja ykskaks näki hän, kuinka sisar Agnes, joka on noussut kirstustaan kirkon alla, hapuilee laihoilla, koukkuisilla ja puoleksi jo homehtuneilla sormillaan pitkin seiniä tuolla pappien käytävässä ja haluaa kerran vielä ripittää itsensä nuoruuden aikaisista hairahduksistaan. Häntä kammotti ja hän koetti taas supattaa rukousta sekä toivoi hartaasti, että pappi jo pian tulisi. "Mutta entäpä sieltä onkin määrätty Antti minua ripittämään!" tuli yhtäkkiä hänen mieleensä. "Silloin minä en puhu mitään, vaan lähden heti pois!" päätteli hän? Ja hän toivoi, että sieltä tulisi Antti, jotta hän saisi lähteä pois ja hän oli jo näkevinään, kuinka neitsyt Maaria sen johdosta nyökäytti hänelle hyväksyvästi päätään.
Hän oli kuulevinaan askelia ylhäältä korkeakuorista ja alkoi henkeään pidättäen kuunnella. Nyt kuuluivat askeleet selvästi käytävään laskeutuvilta rappusilta. Kaarina pidätti hengitystään ja hänen Sydämensä jyskytti ihan haljetakseen. "Ei ole Antti, se on kookkaampi mies", vilahti hänen mielessään ja sen johdosta tunsi hän pettymystä.
Nyt laskeutui tulija käytävän permannolle ja ähkäisten istuutui jakkaralle aukon taakse. Sitten kuului sieltä käheällä äänellä:
"Herramme Jeesuksen Kristuksen rauha olkoon sinun kanssasi, sisar!"
"Amen!" vastasi Kaarina, siten ilmaisten olevansa paikallaan rippiholvissa.
Kun ripittäjä oli tiedustellut, mitä syntejä ripitettävän sisaren omallatunnolla oli, syntyi hetken kestävä äänettömyys. Kaarina kuuli reiän läpi pappisveljen sihisevän hengityksen ja koetti koota ajatuksiaan.
"Minua vaivaa syntinen rakkaus", sanoi hän yhtäkkiä ja säikähti omaa ääntään. Hän tunsi poskiensa lehahtaneen tulikuumiksi.
"Y-y-y-mm-mm", kuului seinän takaa ensin epäselvää muminaa ja sen jälkeen tajuttavina sanoina: "tuota, mitä laatua se rakkaus on?"
"Se on luvatonta rakkautta", työnsi Kaarina aukkoon, tietämättä oikein, mitä hänen pitäisi sellaiseen kysymykseen vastata.
"Kaikki rakkaus, se tahtoo sanoa rakkaus muita kuin Jumalaa kohtaan on luostari-ihmiselle luvatonta."
Kun Kaarina ei tähän puhunut mitään, jatkoi ripittäjä:
"Se on siis maallista eli lihallista rakkautta?"
"Niin!" kuiskasi Kaarina.
"Hm, tuota, luostarin ulko- vai sisäpuolella olevaan mieheenkö?"
Kaarina liikutti huuliaan, mutta mitään ääntä hän ei saanut. Hänen poskiaan poltti yhä kovemmin ja hän kuuli selvään sydämensä jyskytyksen.
"Rippiholviin ei saa jättää mitään salaisuuksia!" sanoi pappi ankarasti ja Kaarina oli tuntevinaan kasvoillaan hänen vihaisen henkäyksensä.
"Se on munkki", kuiskasi hän äskeistä hiljemmin.
"Ja munkin nimi?"
Kaarina oli vaiti ja pappi uudisti lujalla äänellä kysymyksensä:
"Mikä on sen munkin nimi?"
Vieläkään ei kuulunut vastausta ja Kaarina supisi itsekseen: "En voi! En mitenkään voi!" Mutta kun ripitettävä pysyi ääneti, turvautui pappi uhkauksiin, puhuen Ananiaan ja Saphiran kohtalosta, kuinka he olivat vilpistelleet Pietarille, jolle oli annettu synninpäästön valta ja kuinka he tulivat vilpillisyydestään rangaistuiksi.
Mutta Kaarina tuskin kuulikaan hänen sanojaan. Hän liikutti huuliaan ja kuiskaili itsekseen Antin nimeä ja joka kerta kun hän sen itselleen kuiskasi, kulki hänen ruumiinsa läpi väristys. "Mutta ehkä se onkin perkeleen toimesta, että minä en saa sitä nimeä lausutuksi!" tuli sitten yhtäkkiä hänen mieleensä.
"Andreas Pietarinpoika!" sanoi hän ponnistaen itseään ja säpsähti taas kovin, kuullessaan oman äänensä.
Pappi liikahti jakkarallaan ja alkoi sitten hätiköiden jatkaa rippitoimitusta. Kun hän oli lukenut asianomaiset manaukset ja rukoukset, sekä määrännyt katumustöitä, poistui hän kiiruusti. Kaarina sen sijaan istui vielä kotvan aikaa äänettömässä ja pimeässä holvissa. Hän oli tuskin huomannutkaan papin poistumista ja hän vapisi kuin ankaran säikähdyksen jäleltä. Vasta kun kellonsoitto, joka tuntui tulevan hyvin etäältä, kumahti hänen korviinsa, lähti hän sekavin mielin hapuilemaan pois holvista.
* * * * *
Kun Antti erosi Tuomaasta ja käveli munkkiluostarin portille, tunsi hän mielensä omituisen keventyneeksi. Portinkolkuttimeen tarttuessaan muisti hän elävästi ensimäisen luostariin tulonsa syksyllä ja kuinka hän silloinkin erosi Tuomaasta suunnilleen samalla paikalla. "Omituista", ajatteli hän, "Tuomas piti silloin itsestään selvänä asiana, että minä tulen luostariin munkiksi ja minä tulin, vaikken siihen saakka ollut itsekään siitä varma. Ja nyt hän taas pitää kuin ennalta päätettynä asiana, että minä lähden luostarista. Hm, mahtaako hän siinäkin olla oikeassa?" Ja häntä sykähytti omituisesti, kun hän muisteli Tuomaan kehotusta, että hänen oli lähtiessään otettava itselleen toveri nunnaluostarin puolelta. "Ja kummallista, että hän puhui juuri Kaarinasta! Mistä hänen mieleensä sellaista on juolahtanut vai onko hän jotakin huomannut? Mutta sehän on mahdotonta! Ja hän sanoi Kaarinan sopivan juuri minulle!"
Antti tunsi mielessään lämmintä myötätuntoa Tuomasta kohtaan ja näki hänessä pelkkiä hyviä ja ylistettäviä ominaisuuksia. Hiljaa hyräillen astui hän pihan halki konventtitupaan. Mutta kun hän oli tullut sisälle, oli kuin pimeä pilvi olisi yhtäkkiä laskeutunut hänen valoisan mielialansa ylle. Nähtyään hänen astuvan tupaan, käänsivät sisällä olevat veljet nopeasti päänsä hänestä ja muutamat siirsivät jakkaroitaan, aivankuin peläten hänen tunkeutuvan liian lähelle.
Veli Tuomas, joka oli ollut Kaarinaa ripittämässä, oli vähää ennen lopettanut syytöstulvansa veli Andreasta vastaan. Rippisalaisuudesta huolimatta oli hän koko veljeskunnan kuullen selvittänyt konfessorille, kuinka veli Andreas on kavalilla lemmenvehkeillä ahdistellut nuorta luostarisisarta, joka siitä on joutunut aivan epätoivoon.
"Minähän olin heti alunpitäin selvillä hänen kelvottomuudestaan ja että hän luostarissamme saa aikaan pahennusta. Mutta mitäpä muuta voi odottaakaan kerettiläiskoulun oppilailta!" oli hän lopettanut.
Antin sisälle astuessa oli hän jo ehtinyt, ollen tänään tavallista vilkkaammalla tuulella, siirtyä kokonaan toiseen asiaan. Heittämättä katsettakaan Anttiin jatkoi hän:
"Mutta sitten tahtoi Pyhä Aleksi kärsiä vieläkin enemmän ja ansaita vieläkin kirkkaamman kruunun. Ja niin palasi hän kerjäläisasussaan takaisin syntymäkaupunkiinsa Roomaan. Hänen vanhempansa ja nuori vaimonsa eivät häntä tunteneet ja hän sai luvan asua isänsä palatsin ulkoporrasten alla. Siellä vietti hän monta vuotta lian ja syöpäläisten keskellä, kerjäten pitkin katuja almuja. Joka päivä sai hän nähdä omaistensa kulkevan ohitseen ja hänen isänsä palvelijat pilkkasivat ja syljeksivät häntä ja antoivat hänelle potkuja, mutta hän ei ilmaissut itseänsä. Kun hän sitten vihdoinkin tunsi kuolemansa lähenevän, ponnisti hän viimeiset voimansa ja kirjotti pienelle paperipalalle, kuka hän on. Mutta samalla hetkellä, kun hän hyljättynä ja tuntematonna teki kuolemaa isänsä porrasten alla, kuuli paavi voimallisen äänen huutavan: 'joudu, pyhimys kuolee!' Hän lähti kiiruusti kardinaaliensa kanssa juoksemaan paikalle, mutta Pyhä Aleksi oli jo kuollut ja hänen päänsä ympärillä nähtiin sädekehä, Paavi otti paperilapun hänen kourastaan ja nyt saivat kaikki tietää, kuka tuo halveksittu kerjäläinen oli. Ja itkien lankesivat hänen omaisensa ja kaikki läsnäolevat polvilleen ruumiin ääreen."
"Se oli nöyryyttä, se", lausui eräs veljistä. "Kuka meistä kykenisi hänen kanssaan kilvottelemaan?"
"Ei kukaan!" kuului useampia ääniä.
Mutta veli Tuomas olikin oikeastaan tahtonut tällä Pyhän Aleksin legendalla päästä näyttämään teoloogista taitoaan ja siksi hän nyt asetti veljille seuraavan kysymyksen:
"Mutta eikö pyhä Aleksi olisi voinut osottaa vieläkin suurempaa nöyryyttä ja itsensä kieltämistä ja siis voittaa vieläkin kirkkaamman pyhimyskruunun?"
"Kuinka se olisi ollut mahdollista?" kuului epäröiviä arveluita.
Veli Tuomas katseli heitä hetken ääneti ikäänkuin mitaten kunkin järjen syvyyttä ja sanoi:
"Siten että hän kuollessaan ei olisi kirjottanut mitään paperilapulle eikä siis ilmaissut mitään itsestään."
"Hm, niin, kyllähän se on niinkin", arveltiin.
"Mutta olisiko hänestä silloin tullut pyhimystä?" uskalsi veli Arvid tiedustella.
"Kas siinäpä se onkin!" huudahti Tuomas ja katsahti samalla hyväksyvästi oppilaaseensa, joka ensin kaikkia veljiä silmättyään loi häveliäästi katseensa alas.
"Jos hän olisi jättänyt ilmaisematta, kuka hän oli, niin se olisi ollut jo suorastaan ylpeyttä ja Jumalan tahdon vastustamista", selitti Tuomas, "sillä Jumala tahtoo, että meillä on pyhimyksiä esikuvina ja esirukoilijoina. Ja jos nyt Pyhä Aleksi olisi jättänyt ilmaisematta itsensä, ei hänestä olisi tietty mitään eikä hänestä siis olisi tullut pyhimystä, kuten nyt Jumalan tahto oli. Hän ei siis mitenkään voinut olla sen nöyrempi kuin hän oli."
"No niin, sitähän mekin", lausahtelivat veljet huojentuneina.
* * * * *
Isä Henrikki ei Antin tullessa ollut enää konventtituvassa. Hän palasi sinne vasta vespera-messuun soitettaessa. Kun Antti muiden mukana varustausi kirkkoon lähteäkseen, pidätti isä Henrikki häntä ja lausui toisten huoneesta mentyä:
"Minun täytyy, poikani, pidättää sinut joksikin aikaa papillisista tehtävistä."
"Mutta minkä tähden, isä?" änkytti Antti hämmästyneenä.
"On, näetkös, tehty sellaisia syytöksiä sinua vastaan, että…"
Hän ei päättänyt lausettaan, vaan ryähteli ja vilkutti epävarmasti silmiään.
"Minkälaisia syytöksiä? Ja kuka niitä on tehnyt?" kysyi Antti kiihkeästi, käsittämättä vielä koko asiasta mitään.
"Jahka minä olen ehtinyt tutkia asiaa, niin sitten… sitten saat siitä tietää. Mutta siihen saakka täytyy sinun pysyä poissa kirkosta", vastasi isä Henrikki ja poistui kiiruusti huoneesta.
Antti oli kokonaan ymmällä. Mitä oli tapahtunut, kuka oli häntä syyttänyt ja mistä? vilahteli hänen päässään kysymyksiä. Hän ei tietänyt mitenkään rikkoneensa luostarisääntöjä eikä lyöneensä laimin tehtäviään. Että hänen suhteensa sisar Kaarinaan olisi tullut kenenkään tiedoksi, se ei hänellä juolahtanut mieleenkään, sillä eihän hän luostarissa ollessaan ollut joutunut Kaarinan kanssa mihinkään näkyviin kosketuksiin. Että hän ei ollut enää moniin viikkoihin erottanut kirkossa Kaarinan ääntä toisten nunnain äänistä, oli tehnyt hänet alakuloiseksi ja antanut hänelle paljon miettimisen aihetta, mutta syyksi ei hän ollut mitenkään voinut käsittää, että Kaarinassa olisi tapahtunut sellainen muutos kuin hänessä itse asiassa oli tapahtunut. Ne ovat varmaankin syytöksiä kerettiläisyydestä ja veli Tuomas on niiden alkuunpanija, päätteli hän lopuksi. Mutta sekään ei hänestä sentään tuntunut täysin uskottavalta, sillä niin jyrkkänä oikeauskoisena kuin Tuomas koettikin esiintyä, ei luostarissa paremmin kuin sen ulkopuolellakaan oltu kovinkaan selvillä katolilaisuuden ja uskonpuhdistusliikkeen välisistä rajoista eikä huomattavampia yhteentörmäyksiä ollut, ainakaan Agricolan vaikutuksen aikana, missään syntynyt.
Hän istahti jakkaralle pesän eteen ja hiilokseen tuijottaen koetti vakavasti punnita asemaansa. Tähän saakka oli hän salannut itseltään yhtä ja toista, mutta nyt myönsi hän rehellisesti itselleen, että hän oli menetellyt alunpitäin kevytmielisesti ja ajanut itsensä tahallaan umpikujaan. Entisiltä opettajiltaan, joita hän rakasti ja kunnioitti, oli hän vilpillisesti salannut aikeensa ja tehnyt sitten munkkilupauksen vääristä vaikuttimista. Ja rangaistukseksi ei hän ollut päässyt Kaarinaa askeltakaan lähemmäs, päinvastoin tunsi hän nykyään olevansa hänestä kauempana kuin koskaan ennen. Piispa Agricolalle oli hän kyllä ennen joulua lähettänyt kirjeen, mutta se ei häntä suurestikaan rauhottanut, sillä kirjeessään ei hän luonnollisestikaan ollut voinut paljastaa munkiksi rupeamisensa perimmäisiä syitä. Tällaisilta itsesyytöksiltä oli hän tavallisesti piiloutunut lemmenhaaveidensa turviin. Kuunnellessaan sisäisellä korvallaan Kaarinan ääntä, loihtiessaan näkyviinsä hänen rakastuneen katseensa, jolla hän Turussa oli hänet aina huumannut, ja sommitellessaan mielikuvituksessaan kaikenlaisia haaveellisia ja jännittäviä kohtauksia Kaarinan kanssa oli hän aina joutunut hurmauksen valtaan ja unhottanut kaiken muun. Mutta tällä hetkellä ei kaikki tämäkään voinut tarjota hänelle suojaa itsesyytöksiä vastaan.
Kun olisi edes sellainen ystävä, jolle voisi kaikki paljastaa ja pyytää häneltä neuvoja, ajatteli hän ja taas hän tunsi katumusta siitä, ettei ollut aikanaan avannut sydäntään Agricolalle tai Juustenille. He olisivat varmaankin auttaneet häntä hänen onnettoman käänteen saaneessa rakkaussuhteessaankin. Mutta nyt oli mahdoton enää heidän puoleensa kääntyä. Eikä täällä luostarissakaan ollut ketään, jolle voisi täydellisesti uskoutua. Isä Henrikki oli hyvä ja lempeä mies, mutta samalla rehellinen munkki ja katolilainen, joten hänessä ei lopultakaan ollut Antille suurta turvaa. Mutta entäs veli Matias? Hän oli taas uudestaan lapseksi muuttumassa ja eli muutoin niin kokonaan omiin haaveisiinsa piintyneenä, ettei Antti häneltäkään voinut odottaa mitään syvempää ymmärtämystä. Kuitenkin tunsi hän tällä hetkellä tarvetta tavata veli Matiasta, sillä tämän hennossa olemuksessa ja lapsenomaisissa silmissä oli kuten iltaruskossa jotakin surumielisesti viihdyttävää.
Veli Matias otti enää aniharvoin osaa messutoimituksiin, varsinkaan näin sydäntalven aikana. Hän oli jo pitkät ajat asustanut munkkikonventin sairastuvassa, koska se oli luostarin valoisin huone, niin että hänen oli siellä hyvä työskennellä rakkaan taulunsa ääressä. Veljeskunnassa oli kuluneina vuosina sattunut harvoin sairauskohtauksia, joten veli Matias sai pitää huonetta yksinomaisessa hallussaan.
Hän oli juuri noussut levolta ja seisoi rätisten palava talikynttilä kädessään taulun edessä, joka oli kiinnitetty jonkunlaisiin telineisiin seinän vieressä. Taulun edessä jakkaralla oli maalitölkkejä ja Matiaksen itsensä valmistamia jouhipensseleitä. Uuninnurkassa oli leveä ja sileäksi tahkoontunut laakakivi, jonka päällä hän jauhoi maalia. Kivellä seisoi avara kaksikorvainen savipullo, jossa arvatenkin oli jotakin öljyä.
Taulussa näkyi rakennuksen alainen kirkko, jonka seinät olivat jo kohonneet puolitiehen. Munkinkaapuun puettuja rakentajia oli muureilla sovittelemassa rakennuskiviä paikoilleen, samalla kun toiset hilasivat ja vierittivät niitä paikalle ja kiskoivat telineitä myöten ylös. Ihan kirkon päällä oli paksu pilvi. Sen keskellä makasi rynkämöillään neitsyt Maaria, Jeesuslapsi kainalossaan, ja osotti oikealla kädellään rakentajille, mihin kohti mikin kivi oli asetettava. Etummaisena kivenkulettajain ryhmässä näkyi toisia paljon suurempana Pyhä Birgitta, joka kantoi esiliinassaan isoa kiveä. Häntä maalatessaan oli veli Matias pitänyt esikuvanaan kirkossa olevaa puuveistosta, jossa Birgitta oli kuvattu lihavahkoksi ja pulleaposkiseksi naiseksi tavallisessa nunnan puvussa. Samalla tavoin kuin hän veistoksessa piti suurta kirjaa polvillaan, piti hän veli Matiaksen taulussa suurta kiveä. Hänen päänsä ympärille oli Matias jonkunlaisella kellertävällä värillä maalannut pyhimyskehän.
Aiheen tauluunsa oli veli Matias saanut eräästä aikoja sitten luostarissa syntyneestä legendasta. Luostarin ensimäisiä kenraalikonfessoreja oli ollut isä Johannes Kylonis, hurskaudestaan kuuluisa munkki. Kun luostari muutettiin entisestä paikastaan Maskun pitäjän Karinkylässä Ailostenniemelle, oli isä Johannes johtanut uuden luostarin rakennustöitä. Eräänä kauniina kesäpäivänä oli hän, kohoavan kirkon muurilla seisoessaan, nähnyt kivenkulettajain joukossa Pyhän Birgittan, joka läpikuultavassa silkkiesiliinassa kantoi suurta kiveä rakennukselle. Kun kirkon seinät sisältä rapattiin kalkilla, oli isä Johannes jättänyt Birgittan tuoman kiven näkyviin ja merkinnyt sen ristillä.
Veli Matias oli taulussaan merkinnyt erikseen myöskin isä Johanneksen, joka seisoi muurilla, toisessa kädessään risti ja toisessa mittapuu, katsoen lähenevää Birgittaa. Kaikki etäisyydet taulussa olivat suhteettomat ja henkilöt kömpelöitä ja elottomia. Varsinkin oli eräs rakentajista, joka juuri asetti kiveä muurin nurkalle, Antissa herättänyt hyvää tuulta hullunkurisella ulkomuodollaan ja asennollaan. Sillä oli luonnottoman iso ja kallellaan oleva pää sekä lyhyet kädet ja huolimatta siitä, että sen juuri oli sovitettava kiveä paikoilleen, oli se kääntänyt vinot kasvonsa suoraan katsojaa kohti. Mutta vielä enemmän pyrkivät Anttia aina naurattamaan pitkänokkaiset ja kiemurahäntäiset sarviniekkapaholaiset, joita hääri siellä täällä rakentajain joukossa häiriöitä tekemässä ja jotka olivat enemmän hullunkurisen kuin pelottavan näköisiä. Kaksi niistä harppaili pukinjaloillaan Pyhän Birgittan kintereillä ja toinen näytti lastamaisilla käsillään pitkää nenää hänen selkänsä takana.
Veli Matias oli niin syventynyt tarkasteluihinsa, ettei hän huomannut ollenkaan sisään astuvaa Anttia. Hän otti yhden pensseleistä, kastoi sen väriin ja alkoi hellävaroin sivellä Birgittan helmassa olevaa kiveä. Hetken sitä tehtyään pudisti hän päätään, huokasi ja laski pensselin takaisin jakkaralle. Samalla huomasi hän Antin.
"Mitä, etkö sinä olekaan messussa, poikani?" kysyi hän kummastuneena.
Antti joutui hämilleen, mutta Matias ei sen enempää tutkaillut sitä asiaa, vaan alkoi tapansa mukaan puhua taulustaan.
"Tiimalasini piristelee viimeisiä hiekkajyväsiään ja tauluni on vielä keskeneräinen", puheli hän surumielisesti. "Kuinka täällä maailmassa onkaan kaikki vajanaista ja epätäydellistä. Katsopas nyt tuota Pyhän Birgittan esiliinaa. Niillä sinun tuomillasi uusilla pigmenteillä sain minä sen entistä paremmaksi, mutta siltikin se on vielä kaukana siitä, mimmoinen sen pitäisi olla. Tänään minä olen ajatellut koko päivän, kuinka sen maalaamisessa oikein olisi meneteltävä ja sitten näin minä äsken unissani sen niin selvänä ja kirkkaana. Birgitta-äidin esiliina oli siinä niin läpikuultava ja hieno kuin sudenkorennon siipi."
"Niin juuri, aivankuin sudenkorennon siipi", lisäsi hän hetken päästä ajatuksiinsa vaipuneena. "Ja kivi näkyi aivan selvästi sen läpi. Mutta kun minä nyt koetin sitä korjata semmoiseksi ja saada kiveä paremmin näkymään, rikkoutui esiliina sen sijaan kokonaan."
Hän huokasi jälleen ja laskien kynttilän pöydälle istui vuoteensa reunalle. Päällään ainainen kulunut tunikkansa ja jaloissa saralla sisustetut läntistyneet lapikkaat näytti hän kumarine hartioineen ja valkeine hiuksineen niin syksyiseltä ja avuttomalta. Antti istahti hänen rinnalleen ja sanoi:
"Mutta onhan se enää niin vähäistä vailla, että te jo huomispäivänä saatte sen valmiiksi."
"Ehei, poikani, siitä puuttuu vielä kovin, kovin paljon", vastusti Matias, vaikka hän Antin sanojen johdosta oli, kuten useasti ennenkin, tullut huomattavasti iloisemmaksi. "Paljon puuttuu, mutta koettaa täytyy. Minkä tänään pilasin, sen voitan minä pyhän äitimme avulla huomenna takaisin, jos on kirkas ilma. Oma syyni, sillä eihän sitä olisi pitänyt vaivaisen kynttilän valolla mennä tuhrimaan. Niinpä niin, huomenna se on korjattava ja sitten on koko esiliina saatava läpikuultavammaksi. Entistä selvempänä häämöttää se nyt mielessäni. Juuri kuin sudenkorennon siipi tulee sen olla."
Antti jäi koko illaksi veli Matiaksen luo ja omat huolensa unhottaakseen koetti hän hetkeksi eläytyä vanhuksen haaveisiin ja mielikuviin. Mutta sillä aikaa kokoontuivat pappisveljet ja diakoonit messusta palattuaan kapitulihuoneeseen neuvottelemaan ja päättämään Antin asiasta.
Kun isä Henrikki kyseli tarkemmin asiasta, lievensi veli Tuomas jonkun verran syytöksiään. Hän ei sanonut varmaan muistavansa, oliko sisar Kaarina ripissään sanonut veli Andreaksen ilmi siinä häntä ahdistelleen vaiko ainoastaan perkeleen tehneen sitä Andreaksen muodossa. Tämän muistihäiriön selitti veli Tuomas johtuvan siitä, että hän oli tuosta sisaren ilmotuksesta siinä määrin kauhistunut. Mutta että pääsyy kuitenkin oli Andreaksessa, siitä oli hän jyrkästi vakuutettu, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään varmoja todistuksia syytöksensä tueksi. Kun isä Henrikki aikoi kuulustella itseään Andreasta, vastusti Tuomas sitä kokonaan turhana yrityksenä, sillä tiesihän sen edeltäkin, että Andreas valehtelisi ja kieltäisi kaikki. Sen sijaan teki hän oman ehdotuksensa hänen syyllisyytensä paljastamiseksi. Kun sisar Kaarina seuraavan kerran haluaisi itsensä ripittää, olisi veli Andreas määrättävä ripitystä toimittamaan. Sitä ennen kätkeytyisi joko isä Henrikki itse tai joku veljistä pimentoon käytävän perälle, seuratakseen Andreaksen menettelyä. Tuomas oli varma, että veli Andreas, tunnettuaan aukossa sisar Kaarinan äänen, alkaisi puhua hänelle kevytmielisiä asioita.
Isä Henrikki vastusti alussa jyrkästi tätä Tuomaan kavalaa ehdotusta, sillä hänen mielestään ei sellainen menettely soveltunut ollenkaan papeille eikä se muutoinkaan ollut sopusoinnussa salaripin kanssa. Mutta Tuomas käytteli hyvin ovelaa munkkidialektiikkaansa, hänen puolelleen kallistuivat useimmat veljeskunnasta ja lopuksi antoi isä Henrikki huoahtaen perään. Päätökseksi tuli, että veli Tuomaan ehdotus pannaan toimeen niinpiankuin sisar Kaarina ilmottautuu ripitettäväksi, siihen mennessä on Andreaksen pysyttävä erillään papillisista toimista ja veli Arvid määrättiin pitämään salaa silmällä syytetyn käytöstä.
XIV
NUORUUS OTTAA OIKEUTENSA TAKAISIN.
Oli päästy pääsiäisen aikaan. Heräävä kevät, edellä käynyt pitkä paastonaika ja monen monet pääsiäispäiviin liittyvät kertomukset noitien yöllisistä ratsastuksista ja paholaisen harjottamista sielunkaupoista synnyttivät joka kevät tähän aikaan omituista levottomuutta ja henkistä sairaaloisuutta luostarisisarten keskuudessa. Usein oli tähän aikaan sattunut sisarille samanlaisia kohtauksia kuin se, johon sisaret Agnes ja Elina olivat jo ennen joulua sairastuneet. Tänä kevännä sattui vakavampi sairauskohtaus ainoastaan sisar Kaarinalle.
Sen jälkeen kun Kaarina oli ollut edellä kerrotussa salaripissä, oli häntä oman synnintuntonsa lisäksi alkanut vaivata se, että hän ripissä oli ilmaissut Antin nimen. Hän piti varmasti siitä johtuvana sitä, ettei hän messuissa enää kuullut Antin ääntä. Mutta toiselta puolen lisääntyi hänen synnintuntonsa siitä huomiostaan, ettei hän voinutkaan olla Antista piittaamatta, vaan muisti joka kerta messussa oltaessa, että alhaalta ei kuulu Antin ääntä. Rippiholvia kohtaan oli hänessä kuitenkin herännyt voittamaton kammo, niin ettei hän ripittämällä voinut mitenkään suostua sydäntään huojentamaan. Eikä hän myöskään uskaltanut enää Elinallekaan kaikkia sydäntuskiaan paljastaa, sillä hän pelkäsi Elinan taas hoputtavan häntä rippiin. Sen sijaan oli hän yhtämittaisilla katumustöillä ja paastoamisella koettanut saavuttaa rauhaa. Illoin rukoili hän sellissään niin kauan kuin suinkin jaksoi olla polvillaan rukoustuolissa ja näki kaikenlaisia sekavia näkyjä. Hän oli kalpenemistaan kalvennut ja kuihtunut sekä käynyt täydellisesti samanlaiseksi äänettömäksi unissaan kulkijaksi kuin Elina oli ollut ennen sairauttaan.
"Hänestä tulee hurskas nunna", sanoivat jotkut vanhemmat sisaret.
"Hupsuksi hän on tullut ja se on Elinan syytä", sanoi Ursula.
* * * * *
Pääsiäisyönä valvoivat sisaret kirkossa veisaten ja rukouksia lukien. Suuri alttarikaappi oli jo septuagesimasta alkaen ollut sulettuna ja kiirastuorstaina oli kaikki alttarit verhottu mustalla veralla. Kirkkoa valaisi niukasti yksi ainoa tuohus, joka paloi korkeakuoria lähinnä olevan pilarin kylessä.
Vähää ennen puolta yötä, juuri kun veisattiin virttä Agnus Dei, kaatui Kaarina pyörtyneenä lattiaan. Kun sisaret olivat tointuneet pahimmasta hämmingistään, kannettiin hänet sairastupaan. Häneen oli tullut ankara kuumetauti ja kokonaisen viikon makasi hän houriossa. Sisar Elina oli nyt vuorostaan hänellä hoitajana ja hänen toimestaan kävi isä Henrikki tänä aikana antamassa Kaarinalle viimeisen voitelun. Kun hän sitten viikon kuluttua palasi täydelle tajulleen, oli hän niin heikko, että tuskin kykeni paria sanaa kerrallaan puhumaan. Mutta kevään mukana alkoi hän vähitellen toipua ja se kävi sitäkin nopeammin sen jälkeen, kun hoitajaksi oli Elinan sijaan tullut Ursula, sillä hän ryhtyi tarmokkaasti ja omalla tavallaan parantamaan sairasta. Hänen lääkityksenään oli ainoastaan vahvempi ruoka kuin mitä Elina oli antanut.
"Se paastoaminen saa jo riittää", sanoi hän ja hoputti Kaarinaa yhtä mittaa syömään.
* * * * *
Oli harvinaisen kaunis päivä toukokuun alussa. Sairastuvan kumpikin ikkuna oli auki ja puutarhasta virtasi sisään raikas ilma, jossa tuntui vahva tuoksu merisuolasta ja äsken puhjenneista lehdistä. Kaarina hengitti sitä ahnaasti ja hänen mielensä sykähti iloiseksi, kunhan kuuli ulkoa leivosen liverryksen, puutarhamuurin takana leikkiväin lasten ääniä, vuohen määyntää ja kellojen kilinää.
"Kun pääsisi vielä kerran tuonne muurien ulkopuolelle!" tuli kuin varkain hänen mieleensä. Sitten alkoi hän silmät ummessa muistella ja selvitellä niitä sekavia näkyjä, joita kuumeen korkeimmillaan ollessa oli hänen edessään väikkynyt. Varsinkin yksi oli niistä elävästi jäänyt hänen mieleensä. Siinäkin oli taas esiintynyt kuparinvärinen täysikuu suurina ja ääneti nauravina ihmiskasvoina, kuten silloinkin hänen uneksiessaan Elinan sairasvuoteen ääressä. Hän oli kävellyt Elinan kanssa käsi kädessä luostarin puutarhassa ja Elina oli unettavan tasaisella äänellä, mutta tavattoman nopeasti sopottaen puhunut jotakin perkeleen viettelyksistä ja luvattomasta rakkaudesta. Silloin oli muurin takaa alkanut kuulua kavion kapsetta ja samalla oli kuu ruvennut entistä nopeammin tärähtelemään äänettömässä naurussaan. "Se on Lusifeerus!" oli Elina supatuksensa keskeyttäen huudahtanut kuullessaan kavionkapseen, ja samalla oli muurin yli tulla tuiskahtanut tavattoman suuri pukki, sellainen jolla noitaämmien kerrottiin pääsiäisyönä Hornaan ratsastavan. Mutta pukin selässä oli istunut mies, jonka Kaarina oli yhtäkkiä tuntenut Antiksi. Elina oli alkanut lukea manausta, mutta Antti oli kaapannut häntä, Kaarinaa, vyötäisistä ja nostanut eteensä pukin selkään. "Kaarina, Kaarina, huuda Maariaa avuksesi!" oli Elina kiljaissut, mutta räikeästi määkäisten oli pukki samalla syöksähtänyt takaisin muurin yli ja lähtenyt sitten hurjaa vauhtia karkaamaan eteenpäin, niin että säkeniä ja pieniä kiviä oli sinkoillut ympäri.
"Minusta tulee pappi enkä minä ota vaimokseni ketään muuta kuin sinut!" oli Antti kuiskannut ja puristanut häntä kiihkeästi rintaansa vasten sekä suudellut suut ja silmät täyteen. Tavatonta hekumaa tuntien oli hän kuin juopuneena nojautunut Antin rintaan ja ummistanut silmänsä. "Hii, haa, minä olen agricolalainen!" oli Antti huudahtanut ja pukki oli siihen vastaukseksi römeästi määkäissyt, jonka jälkeen oli kahta vinhemmin kiidetty eteenpäin.
Kaarina eli mielessään uudelleen aste asteelta läpi sen hurmiotilan, jossa hän oli ollut Antin kanssa pukilla ratsastaessaan. Hän tunsi huulillaan niin elävästi Antin suutelon, että hän puolittain säikähtyneenä avasi silmänsä, luullen ensi hetkessä Antin hiipineen tänne sisarten sairastupaan ja todellakin suudelleen häntä. Sitten ummisti hän jälleen silmänsä ja alkoi muistella kaikkia niitä kohtauksia, joita hänellä oli Antin kanssa Turussa ollut ja tunsi kuinka ne suloisesti riuduttivat hänen sydäntään. Samalla hän ihmetteli sitä, ettei hänen omatuntonsa nyt soimannutkaan häntä, kuten se oli talvella tehnyt aina milloin Antin kuva astui hänen silmiensä eteen.
"Onkohan minut paha jo niin kokonaan kietonut verkkoonsa?" ajatteli hän. "Mutta jospa minä en enää teekään sille vastarintaa, koska se kuitenkin näkyy olevan turhaa, vaan antaudun vapaaehtoisesti rakkaudelleni."
Ja kummallista, sillä kohta kun hän oli tämän ajatellut, täytti koko hänen olemuksensa rajaton vapautuksen riemu. Hän tunsi melkein samanlaista juovuttavaa hekumaa kuin silloin pukin selässä ratsastaessaan.
Tällöin astui Ursula sairastupaan ja hänet nähdessään kavahti Kaarina vuoteella istumaan.
"Kas, ihanhan sinä olet jo toinen ihminen! Mutta mistä ihmeestä sinun kasvoillesi yhtäkkiä tuli tuo tuollainen sunnuntaihohde?" huudahti Ursula iloisesti ja istahti vuoteen reunalle.
Kaarina kietoi kätensä hänen kaulaansa sekä itki ja nauroi sekaisin.
"Rakas Ursula, sanonko sinulle jotakin?" virkkoi hän viimein.
"Sano toki, hyvä ihminen, muutenhan sinä pakahdut siihen", kehotti
Ursula.
"En minä sentään voikaan sitä sanoa, tai jos sanoisin, niin pidäthän omana tietonasi?"
"No anna nyt jo tulla tai muuten minäkin tässä kohta pakahdun!" hoputti Ursula.
"Kuulehan, minä rakastan yhtä, yhtä… ja hän rakastaa myöskin minua", kuiskasi Kaarina punastuen ja painaen kasvonsa Ursulan olkapäätä vasten.
Ursulan silmät pyöristyivät ja hänen kasvoilleen levisi iloinen hämmästys.
"Mutta kuka se on? Sano pois vain, kuka se on?" intosi hän.
"Se on tuolla", sanoi Kaarina ja viittasi munkkiluostaria kohti.
"Munkkiko?" kysyi Ursula epäilevän näköisenä.
"Niin", myönsi Kaarina, "se joka syksyllä vihittiin, Andreas
Pietarinpoika".
"Hyvänen aika, nytpä minä vasta silmäni avaan", tuohtui Ursula. "Ja eikös minulla jo silloin käynyt aavistukset, kun tuli tieto sen luostariin tulosta ja sinä kysyit minulta sen nimeä. Siksi sinä olitkin kuin seitsemännessä taivaassa silloin, kun se ensi kertaa oli kirkossa messua suorittamassa. Mutta sinähän olet kuitenkin tuntenut hänet ennen, vaikka silloin kielsitkin."
"Olen", myönsi Kaarina ja kertoi sitten koko lemmenhistoriansa sekä syyn luostariin tuloonsa ja kuinka Antti ei ollutkaan hänelle kylmentynyt, vaan tullut hänkin luostariin.
"Voi sinua tyttö poloista!" sanoi Ursula niin hellästi kuin se hänelle yleensä oli mahdollista ja palkitsi sitten Kaarinan luottamuksen paljastamalla hänelle vuorostaan omat lemmenunelmansa.
"Kun pääsisin jotenkin Antin yhteyteen", virkkoi Kaarina, kun Ursula oli lopettanut.
"Mutta kuulehan", sanoi Ursula hetken mietittyään, "sinähän osaat kirjottaa. Mitäs muuta siis, kuin kirjotat pienen kirjeen ja me toimitamme sen salaa Antille."
"Mutta kuinka minä sen voin kirjottaa, sillä paperi ja muut tarpeet on saatava abbedissalta ja hän tietysti tahtoo tapansa mukaan nähdä minun kirjeeni."
"Oi sinä viaton karitsa!" huudahti Ursula juhlallisesti. "Sano kirjottavas äidillesi ja näytä se kirje abbedissalle, mutta samalla kirjotat myöskin Antille ja pidät sen omana tietonasi. Niin minä sinuna tekisin."
"Mutta mitenkäs me saamme sen kirjeen Antille?" arveli Kaarina edelleen. "Eihän sitä sovi tietenkään pistää munkkien kirjetynnyriin, sillä kai siellä konfessori tahtoo nähdä kaikki kirjeet, kuten meillä abbedissa."
"Kyllä minä toimitan sen perille, niin ettei siitä yksikään syrjäinen saa vihiä", lupasi Ursula. "Laita sinä vain kirje valmiiksi ja pistä sitten salaa minulle. Ja nyt minä menen hakemaan sinulle ruokaa ja sitte sinun pitää levähtää, että…"
"Että mitä?" kysyi Kaarina, kun Ursula keskeytti lauseensa.
"Että jaksat tulla mukaan sitten, kun minä lähden luostarista."
"Aiotko sinä todellakin jättää luostarin?" huudahti Kaarina innostuneena, "ja milloinka sinä lähdet?"
"Tietysti minä lähden", vastasi Ursula sellaisella äänellä kuin asia olisi ollut jo kauan sitten päätetty, "eikä siihen kestä kauankaan. Hullu tänne jääköön kuivettumaan."
"Kun sitä pääsiskin täältä pois!" sanoi Kaarina melkein kuin itsekseen, sillä niin suuresti kuin hän usein olikin ikävöinyt entistä vapauttaan, ei hänen mieleensä ollut kuitenkaan juolahtanut luostarista lähdön mahdollisuus.
"Miksei täältä pääse, kun lähtee", sanoi Ursula uhittelevasti. "Onhan täältä ennen meitäkin lähtenyt kaksi sisarta ja mennyt naimisiin. Ja lähtisivät ne melkein kaikkikin, kun niillä olisi mihin mennä ja kun uskaltaisivat abbedissalta, sillä miestä niillä kuitenkin mieli tekee, vaikka ovatkin olevinaan."
Ursulan mentyä ruokaa hakemaan antautui Kaarina unelmiensa valtaan ja tunsi olonsa tavattoman keveäksi.
* * * * *
Seuraavana päivänä jätti Kaarina sairastuvan. Puolipäivämessun jälkeen pyysi hän abbedissalta lupaa saada kirjottaa äidilleen. Kun abbedissa oli kirjotustarpeet annettuaan jättänyt hänet yksin auditorioon, kirjotti Kaarina nopeasti äidille lyhyen kirjeen, jossa hän kertoi sairaudestaan ja parantumisestaan sekä pyysi äitiä Naantalissa käymään. Lopetettuaan äidille tulevan kirjeen, otti hän varkain kaapista pienen palan paperia ja istuutui kirjottamaan Antille. Mutta hänen oli suunnattoman vaikea saada nyt sanoja syntymään. Monta kertaa kastoi hän jo hanhensulan musteeseen, hänen sydämensä löi kiihkeästi ja kielellä pyöri suuri joukko sanoja, mutta lauseiksi eivät ne tahtoneet ottaa järjestyäkseen. Mutta aikaakaan ei käynyt hukkaaminen, sillä abbedissa saattoi milloin hyvänsä palata. Hän kirjotti siis umpimähkään, alottaen kirjeen luostarissa oppimaansa tapaan enkelitervehdyksellä:
"Ave Maria, gratia plena! Tahdon nyt ilmottaa sinulle, Andreas, että minä olen aina sinua rakastanut enkä ole täällä luostarissa ollessakaan voinut sinua unhottaa ja minä tiedän nyt, että sinäkin rakastat minua vielä, vaikka et silloin Turussa tahtonutkaan minusta tietää, mutta se kaikki oli erehdystä. Ja minä olen valmis milloin hyvänsä lähtemään luostarista ja tulemaan sinun vaimoksesi, sillä ilman sinua minä en voi elää."
Tähän päästyään mietti hän hetken, mitä vielä pitäisi lisätä, ja lopetti sitten, kun paperipalassakaan ei ollut enää sanottavasti tilaa, luostarisisarten tavallisella toivotuksella: "Monia hyviä öitä!" Alle piirsi hän nimensä ja ripoteltuaan hiekkaa kirjotuksen päälle taittoi hän paperin mahdollisimman pieneen kokoon ja piilotti sen vyönsä alle skapulaarin taakse.
Kolmen-messusta palattaessa pisti hän sitten kirjeen salaa Ursulalle, joka vuorostaan piilotti sen kenenkään huomaamatta vyönsä alle.
* * * * *
"Mihinkäs kaarneenkivi on täältä joutunut?" kysyi abbedissa samana päivänä päivällisaterian jälkeen kiivaasti Ursulalta, korjatessaan sairastuvasta lääkitysneuvoja ja kohotettuaan sen pienen rasian kantta, missä mainittua kiveä säilytettiin.
"Hyvänen aika, kuinkas minä sen voin sanoa, kun en ole tiennyt koko kivestä tämän taivaallista!" vastasi Ursula viattomasti.
"Mutta joku kai sen on ottanut?" kivasi abbedissa.
"Totta kai, jollei se kerran itsestään kykene liikkeelle lähtemään", vastasi Ursula niskojaan nakaten.
Abbedissa katsoi häneen hetkisen ankarasti ja epäilevästi, mutta käski sitten ruveta tarkasti etsimään kiveä kaikkialta huoneesta. Ursula ryhtyi penkomaan vuoteita, siirtelemään jakkaroita ja kurkistelemaan kaikkiin huoneen sopukoihin. Abbedissa seurasi epäluuloisesti hänen toimiaan.
"Ei sitä täältä löydy, vaikka häntä tikun kanssa hakisi", sanoi
Ursula lopettaen etsintänsä.
"Mutta jostakin sen täytyy löytyä!" sanoi abbedissa vihaisesti ja lähti huoneesta.
"Kaikkiapa tässä nyt etsitään", hymähti Ursula yksin jäätyään.
"Tottapahan löytyy, kun ehtii aikansa olla hukassa."
Tultuaan hetkistä myöhemmin puutarhaan, jossa oli muutamia sisaria askartelemassa, sanoi hän sisar Annalle:
"Abbedissa haetti minulla kaarneenkiveä, kun se on hävinnyt sairastuvasta. Se on ollut siitä myöten siellä, kun Kaarina oli houriossa."
"Kukahan sen on ottanut?" ihmetteli Anna. "Se aikoo varmaankin päästä näkymättömäksi ja mennä kukaties munkkiluostarin puolelle, kuten se kerrallinen sisarkin, joka jalkansa taittoi."
"Uskotko sinä sitten, että sillä tosiaankin pääsee näkymättömäksi?" kysyi Ursula.
"No ihan varmaan!" vakuutti Anna. "Mynämäellä oli äitini lapsuuden aikana muuan poika löytänyt kaarneenkiven ja muuttanut sillä itsensä näkymättömäksi sekä kulkenut tyttöjen makuuaitoissa kuuntelemassa heidän puheitaan ja saanut paljon pahennusta aikaan. Mutta kun hän oli kirkosta messun aikana ruvennut kalkkia varastamaan, ei kalkki ollutkaan muuttunut näkymättömäksi, vaikka hän oli piilottanut sen mekkonsa alle. Pappi oli tarttunut siihen kiinni ja siitä oli poika niin säikähtänyt, että oli pudottanut kiven suustaan ja joutunut siten kiinni. Hänet oli sitten mestattu, kun yritti paholaisen avulla kalkkia varastaa."
Sisaret työskentelivät portinpuoleisessa osassa puutarhaa, lähellä luostarin suurta vesikaivoa. Ursula etääntyi heistä huomaamatta ja kulkeusi konventtituvan ja refektoorion takana olevaan puutarhan kolkkaan. Kun mainittujen rakennusten ikkunat olivat korkealla, ei hänen tarvinnut pelätä kenenkään vaanivia silmiä. Nopeasti otti hän kaapunsa ratkenneesta miehustasta kaarneenkiven ja pistäen sen suuhunsa virkkoi:
"Näytäpä nyt sitten, kykenetkö sinä salaamaan tällaista tyttöä!"
Lähellä neuvotteluhuoneen seinää kasvavan vaahteran nojalla oli paarit, joilla puutarhasta kannettiin kaikenlaista törkyä. Ursula kuletti ne ulkomuurin nojalle ja kiipesi niiden avulla muurin päälle, johon hän hetkeksi istahti ja silmäili ympärilleen. Kun ketään ei ollut näkyvissä, nosti hän paarit ylös ja laski toiselle puolen muuria, kavuten niitä myöten vikkelästi alas. Maahan tultuaan riisui hän kaavun ja skapulaarin päältään ja heitti ne muurin juurelle. Sitten työnsi hän hunnun niskaansa ja juoksi rantaan, jossa oli laiturin laitaan kiinnitettynä muutamia luostarille kuuluvia venheitä. Hän irrotti niistä pienimmän, istui airoille ja alkoi soutaa Kailonsaarta kohti.
Kun hän oli ulkoontunut kappaleen matkaa rannasta, näki hän Greeta-muorin astelevan porvarikartanon navetasta pirttiin. Veneen huomatessaan varjosti muori kädellä silmiään ja alkoi tähystää.
"Näkeeköhän tuo nyt minua vai ei?" ajatteli Ursula. "Jospa se ei minua näekään, vaan ainoastaan veneen. Silloin se mennä hynttyyttää ilmottamaan sitä ihmettä, että vene soutaa yksinään merelle, ja silloin ne huomaavat, että minä olen poissa. Mutta huomatkoot, oma asiansa, ja sitä pikemminpähän saadaan tässä kaikki selväksi. Rangaistusta minä en ainakaan rupea enää kärsimään, vaan teen äkkilopun koko jutusta."
* * * * *
Talven ajan oli Tuomas, kuten jo olemme nähneet, asustanut äitinsä luona porvaripihassa. Mutta heti vesien auettua oli hän taas ottanut varsinaiseksi majapaikakseen pienen Kailonsaaren. Luodon luostarin puolisella rinteellä vähäisessä kallionkourussa oli pieni, pyöreistä hirsistä kyhätty turvekattoinen pirtti, jossa luostarin entinen kala-ukko oli asunut. Pirtin ympärillä oli ukolla ollut pieni naurismaa, jossa nykyään rehotti vihanta ruoho. Rannassa oli yhden hengen soudettava ruuhi ja pirtin edustalla näkyi kaikenlaisia pyyntivehkeitä ja kalanperkeitä, joista leviävä tuoksu ei suinkaan ollut miellyttävintä lajia.
Ovi pirttiin oli auki ja päivä paistoi sen mustuneelle lattialle. Tuomas, joka vasta oli palannut pyydyksiään kokemasta, loikoi vasemman kyynärpäänsä varassa leveällä makuulaverilla ja piti silmällä tulisijan hiiloksella paistuvia siikoja. Katonrajassa hänen yläpuolellaan riippui jousi ja peräseinään kiinnitetyllä laudalla näkyi pari leipää, suolatuohinen, voirasia ja oluthinkki, joiden kummankin sisällöstä Greeta-muori piti hyvän huolen.
"Jahka muori nyt vain saa kunnialla toimitetuksi sanan Ursulalle", tuumaili hän itsekseen aterian valmistumista odotellessaan, "niin tätä poikaa ei estä mikään ensi torstaiyönä kaappaamasta syliinsä yhtä luostarisisarista."
Hän lipsautti sormiaan ja oli juuri aikeissa nousta ottamaan kaloja hiilokselta, kun oviaukko samalla pimeni ja siinä seisoi itse sisar Ursula rehevänä ja punaposkisena. Tuomas jäi puoleksi makaavaan asentoonsa ja tuijotti häneen pyörein silmin.
"Näetkö sinä minua?" kysyi Ursula hiukan hämillään.
Tämä omituinen kysymys sai Tuomaan kielenkannan laukeamaan ja nauruun räjähtäen vastasi hän:
"Ettenkö näkisi? Jo maar minun silmäni ovat metsissä ja merellä saaneet tottua vähän pienempiäkin esineitä hoksaamaan."
"Kelpo rakkinekin, eihän siitä ole mihinkään!" tiuskasi Ursula, otti kiven suustaan ja viskasi menemään.
"Mikä se oli?" kysyi Tuomas.
"Ilman aikojaan vain", vastasi Ursula ja astui pirttiin. Nyt joutui hän vielä enemmän hämilleen ja sitä peittääkseen kääntyi hän kiuasuunia kohti ja virkkoi:
"Voi miten kauniita siikoja! Mutta nehän paistuvat jo pilalle.
Sellaista se on miesten emännöiminen!"
Hän viskeli kalat pöytälaudalle, otti hetken päästä yhden hyppysiinsä ja istahtaen laverin reunalle alkoi kursailematta syödä sitä. Tuomas katsoi häntä hymyillen ja sanoi:
"Taisitkin tulla tänne emännäksi?"
"Mitä, kosiako aiot?" nauroi Ursula, joka yhtäkkiä vapautui ujoudestaan, mikä ominaisuus hänessä muutoin sai varsin harvoin sijaa.
"Niin juuri, ja jollet sinä olisi tullut tänne, olisin minä tullut ensi torstaiyönä luostarin puutarhaan sinua vartomaan. Eikö äitimuori ole vielä saanut sinulle sanaa toimitetuksi?"
"Ei, enkä minä olisi yöllä mitenkään päässyt ulos, sillä abbedissa sulkee illalla tarkkaan kaikki ovet. Siksi minä tulin nyt päivällä tänne."
"Kosimaanko?"
"Niin ja värttinän sijaa katsomaan, kuten Perniössä sanotaan."
"No miltäs tämä minun linnani näyttää, haluttaako tulla sen haltiattareksi?"
"Eipä järin, sillä tämä tyttö on tottunut liikkumaan vähän laajemmilla lattioilla. Onkin parasta, että minä lähden kotitalooni Perniöön ja sinä tulet sinne isännän paikkaa katsomaan."
"Olet sinä, Ursula, rohkea tyttö. Mutta siksipä minä sinusta pidänkin, niin etten hennonut sinun takiasi ruveta kuninkaaksikaan sinne murjaanein maahan, vaikka ne niin hartaasti pyysivät."
"Olet sinä koko hupsuttelija!" sanoi Ursula nauraen ja viskasi kalanruodolla Tuomasta. Tuomas viskasi vastaan, jolloin Ursula kävi käsirysyyn hänen kanssaan. Mutta siitä seurasi vain, että Tuomas kietasi kätensä hänen vyötäisilleen ja istutti hänet polvelleen.
"Nyt kai olisi suikattava suuta, mutta minä en ole sitä koskaan tehnyt enkä siis tiedä miten se oikein tapahtuu", sanoi Tuomas.
"Näin!" vastasi Ursula ja läpsäytti häntä kämmenellä poskelle.
"Vai niin, kiitokset opetuksesta!" ja Tuomas suuteli häntä puolikymmentä kertaa peräkkäin.
"Kuule, muistitko sinä pyytää abbedissalta lupaa, kun lähdit tänne?" kysyi Tuomas hetken päästä.
Ursula purskahti iloiseen nauruun ja kertoi sitten, kuinka hän oli tullut.
"Mutta nyt minun täytyy jo lähteä", sanoi hän lopetettuaan ja irtausi Tuomaan syleilystä. "Minä aavistan jo, minkälainen pyräkkä siellä nousee, jahka minä palaan. Mutta nouskoon, kyllä minä puoleni pidän!"
Tuomas seurasi häntä rantaan. Kun Ursula oli asettunut veneeseen ja Tuomas työntänyt sen rannasta, pysähtyi Ursula muutaman sylen päähän ja sanoi vakavasti:
"Minulla kai tulee jo ihan tänään lähtö luostarista. Tuletko sitten minun kanssani Turkuun? Siellä täytyy hommata anomus kuninkaalle, että minä saan perintöni takaisin."
"Minä olen valmis vaikka paikalla lähtemään sinun kanssasi ja vaikka kuinka kauas!" vastasi Tuomas. "Mutta elä katso minua noin tai minä karkaan vielä kerran sinua suutelemaan."
Ursula katsoi vain Tuomasta palavin silmin ja sanoi:
"Etpä pääse, kun on vesi välissä."
"Jollet herkeä sillä tavalla katsomasta, kun minä luen viiteen, niin varmasti tulen veneeseesi!"
Ursula katsoi edelleen ja hymyili ääneti. "Yks, kaks, kolme, neljä, viis!" ja samalla hyppäsi Tuomas veteen ja tarttui seuraavassa tuokiossa veneen perään.
"Voi sinua hullua, kun kastelet itsesi!" huusi Ursula liekehtivin silmin.
Mutta vettä valuen kapusi Tuomas veneeseen, konttasi Ursulan luo ja alkoi tavotella suuteloa. "Kastelet minutkin, mokoma viiripää!" ja Ursula veti päätään takakenoon, ettei Tuomas tavottanut hänen huuliaan. Mutta huomatessaan, ettei Tuomas onnistunut yrityksessään, palautti hän helmaansa oikoessaan päänsä tavalliseen asentoon, jolloin Tuomas sai tahtonsa täytetyksi. Hän asettui veneen perään ja sanoi:
"No soudahan, niin minä ohjaan." Kisaillen, päästäen tuontuostakin äänekkäitä nauruja ja pärskyttäen vettä toistensa päälle lähenivät he luostarin rantaa. Lemunselältä tuli muuan vene, jossa oli mies ja nainen, ja kulki läheltä heidän ohitseen. Kumpikin katsoi suu auki ja päätään matkan mukaan kääntäen noita vallattomia kisailijoita, joista toinen oli nunnanpuvussa ja toinen liko märkänä. Mutta Tuomas ja Ursula eivät panneet heihin mitään huomiota.
Vasta rantaan päästyä muisti Ursula Kaarinan kirjeen. Hän otti sen vyönsä alta ja kysyi:
"Lupaatko toimittaa tämän munkkiluostarin puolelle veli Andreakselle?
Sinähän tunnet hänet hyvin."
"Miksei? Mutta mikä taikakalu se on? Ethän vain häntäkin mukaasi houkuttele?"
"Elä ole huolissasi, se on vain kirje ja sen on kirjottanut… mutta lupaatko olla asiasta kellekään hiiskumatta? Et äidillesikään saa siitä virkata!"
"No olkoon, minä lupaan ja vannon!"
"Sen on sisar Kaarina kirjottanut Andreakselle."
"Kas sillä lailla! Vai on heilläkin lemmenvehkeitä. Minähän sanoinkin talvella Antille, että se sisar Kaarina on juuri hänen kylkiluustaan luotu, aivan samoin kuin minun kylkiluuni on Luojalla ollut kalupuuna sisar Ursulaa muovatessaan. No kai hekin sitten jättävät tuon hurskasten sielujen vankilan?"
"Tietenkin, ja sitten…"
"Niin mitä sitten tapahtuu?"
"Sitten vihkii veli Andreas meidät."
"Aivan niin, ja minä vihin Antin ja Kaarinan."
"Ole vaiti ja palaa nyt vaatteitasi kuivaamaan. Minä menen tekemään selvää abbedissan kanssa."
Ursula lähti reippaasti astumaan muuria kohti ja Tuomas seurasi veneessä istuen häntä silmillään. Muurin luo tultuaan huomasi Ursula, että paarit samoin kuin hänen kaapunsa ja skapulaarinsa oli korjattu pois. Hän seisoi hetkisen alallaan kuin kahden vaiheilla, viittasi sitten Tuomaalle ja lähti päättävin askelin kiertämään muurin ympäri luostarin portille.
XV
PIISPANTARKASTUS.
Samana päivänä kuin Ursula teki tuon uhkarohkean kosintamatkansa Kailonsaarelle, makasi Antti omituisessa houreessa munkkikonventin sairastuvassa. Hän oli erkaantunut kahdeksi olennoksi, jotka riitelivät keskenään. Mutta omituista oli, että hän itse saattoi syrjästä ja aivan puolueettomasti seurata noiden kaksoisolentojen riitaa.
"Se oli kokonaan sinun syytäsi", sanoi toinen, "että Kaarina tuli luostariin, sillä minähän vaadin kivenkovaan silloin joulunäytöksessä, että meidän on mentävä hänen luokseen, kun hän niin surullisena ja masentuneena seisoi ovensuussa. Mutta sinä et taipunut siihen."
"Ei sinun tarvitse minua mistään syyttää!" vastasi toinen vihaisesti. "Se oli tarpeellinen rangaistus Kaarinalle siitä, että hän oli kevytmielinen silloin siellä Kupittaalla."
"Mutta hänessähän ei ollut mitään syytä", väitti taas toinen, "tiesithän sen sinä yhtä hyvin kuin minäkin, mutta sinä tahdot aina olla ylpeä ja katkera ja pilaat sillä kaikki. Moni asia olisi toisin, jos sinä kerrankaan olisit totellut minua."
"Mutta olinhan minä valmis luostariin tulolla korjaamaan erehdykseni, niin kohta kun huomasin olleeni väärässä", puolustelihe toinen ja Antti ajatteli: "Jopahan joutuu alakynteen."
"Vai olit sinä valmis korjaamaan!" matki voitonpuolella oleva. "Minähän vaadin silloinkin, että olisi asia ilmotettava Agricolalle tai mestari Juustenille ja pyydettävä heiltä neuvoa. He olisivat ihan varmasti auttaneet asian taas oikealle tolalleen. Minä en ihmettele ollenkaan, vaikka mestari Juusten olisi sen asian takia lähtenyt käymään täällä luostarissa Kaarinan puheilla ja saattanut taas kaikki ennalleen. Siihenhän minä koetin sinua kaikin mokomin saada, mutta sinä tahdoit vain juonikkaisuudessasi lähteä itse luostariin ja ruveta oikein munkiksi. Ja mitä sinä nyt olet sillä voittanut muuta kuin että jälkimmäinen villitys on tullut pahemmaksi ensimäistä?"
Kun Antti oli väsyksiin asti kuunnellut heidän kiistaansa, vaikenivat he yhtäkkiä ja ikäänkuin piiloutuivat toisiltaan. Silloin avasi hän silmänsä ja katseli pitkän aikaa veli Matiaksen taulua vastakkaisella seinällä. Varsinkin viipyi hänen katseensa kauan Pyhän Birgittan esiliinassa, joka yhä oli keskeneräisenä. Mutta kun hän kiinnitti katseensa muurinnurkalle kiveä asettavaan isopäiseen rakentajaan, joka katsoi suoraan häneen, rupesi se aina elämään: hipristeli suutaan ja vilkutti silmiään sekä tuntui kyselevän häneltä, että panenko minä tämän kiven tähän vai tuohon. Toisinaan näki hän taas kaikkien rakentajien rupeavan liikkumaan, jolloin heidän keskellään häärivät paholaiset heittelivät kuperkeikkoja, vierittelivät kiviä muurilta alas ja huiskivat hännällään rakentajia.
Taulusta siirsi hän aina katseensa veli Matiakseen, joka oli jo useampia viikkoja maannut toisessa vuoteessa. Matias tirkisteli lakkaamatta kattoon ja nyppi levottomasti peitettään, jonka läpi hänen ruumiinsa häämötti niin surkean pieneltä ja kuihtuneelta. Hän hengitti vaikeasti ja läähättäen, sillä hengenahdistus oli lisääntynyt. Kun veli Matias ei kääntänyt häneen katsettaan, painautui Antti jälleen selälleen, ummisti silmänsä ja antoi kaksoisolentojen tulla esiin piilostaan sekä alottaa taas riitansa. Puolipäivämessun jälkeen lakkasivat ne yhtäkkiä kiistelemästä ja silloin rupesi käytävästä, minne viepä ovi oli raollaan, kuulumaan isä Henrikin äänellä seuraava matala ja tasainen puhelu, jota hän alkoi hyvin tarkkaavasti seurata:
"Minä olen niin monesti sinua, poikani, muistuttanut, että alttaripalvelus on suoritettava kaikella huolella ja arvokkaisuudella. Ja siitä huolimatta täytyy minun sinulle yhä uudelleen terottaa, miten hirvittävä se tuomio on, jonka Jumala profeetan suun kautta lausuu laimeille ja huolettomille papeille, sanoen: kirottu olkoon se, joka leväperäisesti tekee Herran töitä. Tämän selittää Pyhä Bernhard sanoen: leväperäisesti tekee Herran töitä se, joka liian paljon kiirehtii, joka kiivaasti lausuu sanat, niellen tavut ja lauseparret. Sillä vetää hän päälleen Jumalan kirouksen ja kadottaa iankaikkisen siunauksen, sillä se joka kelvottomasti toimittaa alttaripalveluksensa anastaa Jumalalta kunnian, itseltään ansionsa ja kiirastulessa olevilta sieluilta avun."
Ääni puhui edelleen, mutta Antti ei tarkannut enää sanoja. Hänen mieleensä oli yhtäkkiä kohonnut tavattoman elävänä mestauskohtaus, jonka hän oli kerran nähnyt Kerttulinmäellä Turussa. Pahantekijä oli polvillaan pölkyn vieressä ja pappi luki matalalla ja yksitoikkoisella äänellä synninpäästösanoja. Hän tarkasteli tuomitun niskaa, josta hiukset oli juuri-ikään leikattu tasaiseksi, sitten pyöveliä, jonka nenässä oli sormenpään kokoinen musta syylä, ja lopuksi hänen kädessään olevaa leveäteräistä piilua, miettien samalla, olivatko siinä näkyvät pilkut verta vai ruostetta.
Kun ääni käytävässä vaikeni, hävisi mestauskohtauskin näkyvistä ja samalla alkoivat kaksoisolennot jälleen riidellä. Seurattuaan sitä jonkun aikaa käski hän niiden laata ja vaipui sitten jonkunlaiseen unheeseen.
Kun hän puolenyön tienoissa havahtui, tunsi hän itsensä täysin selkeäksi eikä riitelevistä kaksoisolennoista kuulunut jälkeäkään. Huoneessa oli hyvin viileä, sillä hoitaja-veli oli illalla unhottanut toisen ikkunan auki. Lattialla näkyi kuun muodostama valolaikka. Hän nousi vuoteesta lattialle ja koetti ottaa muutamia askelia. Hän horjui heikkoudesta ja katsottuaan, että veli Matias oli hyvin peitossa, palasi hän takaisin vuoteeseen. Unta hän ei kuitenkaan saanut ja hitaita yön hetkiä kuluttaessaan koetti hän selvitellä nykyistä tilaansa.
Hän oli saanut pysyä erillään papillisista toimista siitä saakka, kun veljeskunta teki edellä kerrotun päätöksen. Kun sisar Kaarina ei ollut sen koommin ilmottautunut ripitettäväksi, ei hänen suhteensa oltu voitu tehdä mitään lopullista päätöstä. Abbedissa oli useampaan kertaan tiedustellut isä Henrikiltä, miksi veli Andreas ei toimittanut alttaripalveluksia ja siihen oli isä Henrikki antanut kaikenlaisia puolinaisia vastauksia, että veli Andreas on veljeskunnan tutkimuksen alaisena, epäiltynä eräistä raskaista rikkomuksista ja muuta sellaista. Itse olisi isä Henrikki ollut halukas jättämään asian sikseen, sillä hän ei jaksanut lähimainkaan uskoa Tuomaan syytöksiin, mutta viimemainittu piti jyrkästi kiinni veljeskunnan päätöksestä ja isä Henrikin asia oli, kuten tavallista, antaa perään.
Antti ei ollut liioin tiedustellut syytä virastapidätykseensä, vaan oli sen eräänlaisella fatalismilla ottanut vastaan Jumalan rangaistuksena, ei suinkaan siitä rikoksesta, josta veli Tuomas häntä syytti, vaan vilpillisestä luostariin tulostaan. Kirkossa häntä ei oltu kielletty messun aikana olemasta maallikkojen paikalla, mutta kun hän ei ollut enää kuullut Kaarinan ääntä lehteriltä, oli hän lakannut sielläkin käymästä. Sen jälkeen oli hän suunnitellut pitkän ja kaikki-selittävän kirjeen lähettämistä Kaarinalle, mutta sen perille saaminen oli osottautunut mahdottomaksi, niin lähellä kuin vastaanottaja asuikin. Toisinaan oli hän taas päätellyt lähteä luostarista ja sitten ulkomaailmasta käsin pyrkiä jollakin tavoin Kaarinan yhteyteen. Mutta tätä toimeenpanemasta oli häntä estänyt omituinen tarmottomuus, joka hänessä oli viime aikoina saanut vallan.
Täydelliseen toimettomuuteen tuomittuna oli hän vähitellen vaipunut jonkunlaiseen ihmisiä ja itseään vihaavaan tylsyyteen. Varsinkin oli häneen syöpynyt voittamaton viha veli Arvidia kohtaan, jonka hän oli huomannut itseään vaaniskelevan. Hänelle tuotti toisinaan melkein ruumiillista kipua, nähdessään tämän tyhmät silmät ja ulkonevat korvat.
Aluksi oli hän koettanut lueskella kapitulihuoneessa, mutta sitten oli hän siihenkin kokonaan tympeytynyt. Sen jälkeen oli hän kuluttanut aikaansa etupäässä sairastuvassa, jutellen veli Matiaksen kanssa, jauhaen hänelle maalia ja kuunnellen hänen kertomuksiaan pyhiinvaellusmatkalta. Toisinaan, kun Säämiskän Uolevi istui kolmantena sairastuvassa, oli hän saattanut hetkeksi unhottaa kaikki ja tuntea mielensä rattoisaksi.
Huhtikuun lopulla oli hän eräänä päivänä mennyt puutarhaan ja ryhtynyt maallikkoveljien kanssa kääntämään kaalipenkkejä. Ankara sadekuuro oli ajanut toiset sisälle, mutta hän oli mistään piittaamatta jatkanut työtään ja tuntenut vain jonkinlaista mielihyvää kastuessaan läpimäräksi. Iltaviileässä oli hän sitten ankarasti vilustunut ja saanut seuraavana päivänä asettua vakituisesti sairastupaan, toveriksi veli Matiakselle, jonka yltyvän hengenahdistuksen pakottamana oli jo toista viikkoa ennen täytynyt laskeutua vuoteeseen.
Päästyään aamupuolella yötä uneen nukkui Antti lähelle puolta päivää. Herättyään tunsi hän vastustamatonta halua päästä pois ummehtuneesta sairastuvasta. Hän puki tunikan päälleen ja lähti ulos, tuntien päässään keveätä huimausta. Munkkien puutarhaan tultuaan istahti hän nurmikolle, antoi päivänsäteiden hautoa selkäänsä ja hengitti mielihyvin raitista ilmaa. Ylhäältä kuului leivosen katkeamaton liverrys, muurin harjalla tirskutti pyrstöään viiputtaen västäräkki-pari ja ilmassa kieppui hyönteisiä. Muurin takaa näkyi Tuulensuuhun ankkuroineen laivanmastot, sieltä kuului väkipyöräin kitinää, tynnyrein vierintää ja reipasta laulunhoilotusta. Piispanniemeltä kajahteli heleä pajavasaran kilke. Samalla alkoivat myöskin luostarinkellot soida, kutsuen puolipäivämessuun.
Antti tunsi mielensä keventymistään keventyvän, samalla kuin hänen olemukseensa virtasi uutta elämänintoa, kuten ainakin sairaudesta juuri toipuvalla. "Mitäpäs jos menenkin kirkkoon", ajatteli hän, "ja asetun siellä niin, että Kaarina mahdollisesti näkee minut lehteriltä. Ja jos minä nyt saan kuulla hänen äänensä, niin silloin on kaikki selvää: Kaarina rakastaa minua yhä ja mikään ei voi enää estää minua saamasta häntä omakseni."
Hän nousi kiireesti ylös ja lähti kirkkoon, mielessään varma tunto siitä, että hän saa siellä kuulla Kaarinan äänen.
* * * * *
Samalla hetkellä kun kellot alkoivat soida puolipäivämessuun, istui Tuomas Kailonsaaren rannassa ruuheensa ja lähti melomaan Tuulensuuta kohti. Kuullessaan aironloisketta takaapäin hän kääntyi katsomaan ja näki Lemunselältä nopeasti lähenevän pienen veneen, jota souti leveähartiainen mies. Pitkästä, aina hartioille ulottuvasta tukasta tunsi Tuomas miehen Kaaho-Pietariksi. Se oli omituisen laatuinen mielipuoli, kotoisin Merimaskusta. Joka pyhäpäivä teki hän retken luostarin kirkkoon, jossa hän aina pääalttarin edessä löi kolmasti otsaansa lattiaan ja kuunteli sitten messua suurella hartaudella. Hän elätti itseään kalastuksella, oli sävyisä ja nöyrä luonteeltaan ja toi usein luostariin antimia.