XI.
Isännän käynnin jälkeen Eenokki mietti ja harkitsi testamentti-asiaa viikon päivät. Saatuaan viimein suunnitelmansa valmiiksi hän meni Tikanderin luokse Viinamäen ullakkokamariin, kolme vierastamiestä mukanansa, ja esitti kirjurille asiansa:
»Kun tässä on tullut elää kituutettua tätä maailmaa jo lähemmä sata vuotta eikä ole tietoa, minä päivänä tuo henkiriepu, jota minussa ei olekaan enää juuri muualla kuin hivene nenänpäässä, lähtenee, niin olisin pyytänyt herrassöötinkiä — te kun olette semmoinen kirjamies — kirjoittamaan testamenttini eli viimeisen tahtoni.»
Kun kirjurilla ei ollut mitään pyyntöä vastaan, kirjoitti hän Eenokin sanelun mukaan, muotoa tosin mukaillen, seuraavan testamentin:
»Minun viimeinen tahtoni on:
1) että kun minusta Eenokki Aataminpojasta aika jättää, on leposijakseni hankittava arkku, arvoltaan vähintään sadan (100) markan hintainen, ja on sen kansi kiinnitettävä puunauloilla;
2) että peijaisiani eli maahanpanijaisiani on vietettävä kolme (3) vuorokautta keskeytymättä, ja on niihin kutsuttava paitsi ulompana asuvia sukulaisiani kaikki tämän Honkavaaran kyläkunnan asukkaat, ikään, säätyyn, varallisuuteen tai muuhun katsomatta, sekä kaikki pitäjän arvohenkilöt. Kuokkavieraat ovat pidettävät kutsuvieraitten veroisina, ja kaikille on annettava ruokaa ja viinaa niin paljon kuin kunkin maha ja pää vetää;
3) että kaikkein köyhimmille sukulaisilleni on hautajaisiani varten teetettävä ja ikuiseksi omaisuudeksi annettava vaatteet, miehille mustasta verasta, naisille mustasta vihtoriinista, sekä hyvät kengät;
4) että säilyisin jälkimaailman muistossa, on haudalleni pystyttävä kivinen, kaikilta puolin sileäksi kiilloitettu hautapatsas, jonka tulee olla kaksitoista (12) jalkaa korkea, kuusi (6) jalkaa leveä ja kolme (3) jalkaa paksu.
Tämän jälkeen seurasi pitkä, yksityiskohtainen selonteko patsaaseen hakattavista kirjoituksista ja kuvista, jalkakivistä, patsasta ympäröivästä kullatusta malmiaidasta y. m.
5) että minun jälkeenjäänyttä omaisuuttani ei saa liikuttaa, minulle kuuluvien lukittujen huoneitten: aitan ja n.s. Möyrylän ovia ei saa avata eikä perinnönjakoa pitää, ennenkun hautajaiseni on pidetty ja edellisessä kohdassa mainittu kivi haudalleni pystytetty;
6) että Herrastuomari Kaarl Hesekielinpoika Kotkan määrään tämän testamenttini toimeenpanijaksi, ja saa hän, toimitettuaan tarkalleen edellä mainitut määräykseni, ottaa kuluttamansa varat ja vaivanpalkkionsa jälkeenjääneestä keksinnöstäni sen myötyänsä. Ylijäämä keksinnön hinnasta ja muu jäljellejäänyt omaisuuteni on jaettava perillisteni kesken kunkin perintöosuuden mukaan sovussa ja rakkaudessa.
Honkavaaran kylässä syyskuun 13 päivänä 18—.
Eenokki Aataminpoika.
Eläkevanhus Honkavaaran kylässä.
(Puumerkki).
Me allekirjoitetut samalla kertaa läsnäolleet vieraatmiehet todistamme täten, että Eläkevanhus Eenokki Aataminpoika täydellä ymmärryksellä ja vapaasta tahdosta on tehnyt edellä olevan testamentin ja ilmoittanut meille sen olevan viimeisen tahtonsa.
Paikka ja aika kuin yllä.
Gustaf Tikander. Antti Antinpoika. Kirjoitti Sama. (Puumerkki).
Heikki Hurskanen. Ulla viteen (Puumerkki). omakä Si.»
Tikanderin kirjoitettua Eenokin pyynnöstä vielä jäljennöksen testamentin toimeenpanijalle tämä pisti asiakirjat taskuunsa ja korvaukseksi vaivoista ja paperista pyysi kirjurin tulemaan hautajaisiinsa.
Eenokin annettua isännälle testamentin jäljennöksen tämä oli sen määräyksiin tyytymätön. Hänen mielestänsä hautakivi ensinnäkin oli kohtuuttoman suuri ja koko hautajaiskomento liiallista. Toiseksi hänen tarkoituksensa oli ollut testamentin määräyksen kautta saada yksin periä sedän omaisuus. Mutta kun Eenokki esitti ajatuksen: mitä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin, ja oli taipumaton muuttamaan valmista asiakirjaa, isäntä ei uskaltanut jännittää jousta kovin kireälle, peläten yksipäisen ukon suuttuvan ja mahdollisesti määräävän suuret rikkautensa jollekin ventovieraalle. Hän lupautui testamentin toimeenpanijaksi, varsinkin kun muut perijät olivat niin väärän koivun takaisia, että heidän osuutensa tulisi suhteellisesti hyvin pieneksi.
XII.
Oli muuan syksyn synkimpiä öitä. Taivas oli kauttaaltaan mustien pilvien peittämä, ja pohjoinen painoi kaikkein suurimpia palkeitansa. Metsä humisi ja ryski, huoneitten nurkista, uuninpelleistä ja hataroista akkunoista kuului terävää vihellystä ja katkeamatonta valittavaa ulvontaa.
Valkeat talonpoikien tuvissa olivat aikaa sitten sammutetut ja ihmiset nukkuivat rauhallista untansa. Mutta ylhäältä Viinamäen ullakkokamarin akkunasta tuikki vielä tuli, niinkuin oli viime aikoina tuikkanut melkein läpi öitten.
Kustaa Tikander istui kiikkutuolissaan ja nautti sielussansa ulkona riehuvan myrskyn raivosta. Painaisi nyt pohjoinen palkeitaan kerrankin niin, että lentäisi akanoina ilmaan kaikki, mitä irti saa, löisi väkevillä siivillään murskaksi ja kaataisi allensa kaiken' sen, mikä pyrkii päätänsä ylöspäin nostamaan. Niin hän tekisi, jos voimaa ja valtaa olisi.
Saatuaan Parrulalta häpeälliset potkut Tikander sulkeutui kamariinsa, ilkeämättä ihmisille tuskin silmiänsä näyttää. Paremman puutteessa hän hankki taas tuomarilta kirjoitustyötä ja nimismieheltä apulaisen toimia, vaikka sydämessään halveksi niitä molempia: sellaiset työt eivät ole miehen tehtäviä. Suurimman osan aikaansa hän käyttikin juopotteluun yksin kamarissansa, ei niin paljon juomisen himosta kuin saadakseen nauttia suloisesta onnen tunteesta. Humalan hetkinä johtui mieleen vain se, mikä oli kaunista ja ihanaa, Anna-neidin kanssa yhdessä tehdyt kesäiset soutumatkat, syksyiset käsikädessä luistelemiset, talviset hiihtoretket ja monet muut. Iloisesti viheltäen hän niitä muisteli.
Mutta kun Tikander aamuisin heräsi todellisuuteen pakottavin päin, tuntui elämä niin itkettävän surkealta, että silmiin herahtivat kohmeloisen herkät kyyneleet. Pahan omantunnon mustaa taustaa vasten kuvastui tällöin vain se, mikä oli katkerata ja kaduttavaa.
Mutta vähitellen, ikäänkuin huomaamatta, laimenivat Tikanderin sielussa monin kerroin märehdityt hellät tunteet ja sijaan astui hänelle näihin asti verraten vieras kolminaisuus: kateus, viha, kosto.
Jo monena yönä peräkkäin hän oli ottanut vaatekaapissa piilossa säilyttämänsä tuohenkäpryn ja paloöljypullon esiin, mutta lopuksi oli kuitenkin pannut ne takaisin säilöön ja ruvennut maata, kiroten heikkouttansa.
Siinä ne olivat taaskin pöydällä hänen edessänsä.
Myrsky ulkona tuntui vain kiihtyvän. Vilkaistuaan kelloon Tikander nousi kiikkutuolistansa ja käveli jonkun kerran edestakaisin huoneensa lattiaa. Pysähtyen sen jälkeen hetkiseksi miettimään hän kulautti viinapullostansa pari pitkää ryyppyä, puki nopeasti palttoon yllensä, nosti kauluksen pystyyn ja painoi lippalakin syvään päähänsä. Otettuaan pöydältä tuohen ja paloöljypullon hän puheli itsekseen puoliääneen:
»Pannaan ne taskuun, ja pistetään sinne yksin tein jäljellä olevan omantunnon riekaleet, sinnepäinhän se muistaakseni oli Parrulan neuvo.»
Hiljaa, koettelemalla, hiivittyään ullakon portaita alas Tikander etukumarassa, ikäänkuin myrskyä ja pimeyttä päällänsä puskien, lähti kulkemaan Parrulan taloon, sahalle ja oluttehtaalle vievää tietä myöten.
Myrskyn ulvonnassa oli öisen kulkijan mielestä jotakin helvetillistä riemua, joka soi samassa äänilajissa hänen oman rintansa sävelten kanssa. Ulkonaisen ja sisäisen yhteissoiton innoittamana hän, epämusikaalinen mies, alkoi omalla nuotillansa puoliääneen laulaa tilanteen mieleen johtamaa veisua, samalla kulkiessaan vaistomaisesti notkutellen polviansa kuin puoleksi tanssien:
»Arpa lankesi herra Petteriin, ja hän syntinsä tunnusti näin: kolme pappia olen minä tappanut, kolme kirkkoa polttanut, kolme vahvaa talonpojan renkiä olen puukolla surmannut.»
Parrulan talon kohdalle tultuansa Tikander pysähtyi ja katsoi kotvan aikaa ristiriitaisin tuntein rakennusta, joka pimeässä häämöitti mustana kuin suuri suunnaton ruumisarkku. Jonkun verran epäröityään, mennäkö eteenpäin vai pyörtääkö takaisin, hän jatkoi matkaansa ohi käynnissä olevan sahan, jonka savutorvesta sinkoili milloin yksityisiä tulikipeniä, milloin kokonainen säkeneparvi pimeyteen kadoten, tuli oluttehtaalle ja hiipi tehdasrakennuksessa olevaan halkovajaan. Sytytettyään tulitikulla taskustaan ottamansa tuohenkäpryn hän pisti sen pinojen vieressä olevaan lastukasaan, johon ensin oli kaatanut paloöljyn pullostansa.
Purjehdittuaan myrskyn työntämänä selkäkenossa kiireesti kamariinsa Tikander jäi akkunan eteen pimeässä seisten odottamaan tekonsa seurauksia.
Kun oluttehtaalta päin pitkään aikaan ei näkynyt mitään elonmerkkiä, arveli Tikander sytyttämänsä tulen umpinaisessa huoneessa sammuneen, eikä hän oikein tiennyt, kumpaa enemmän toivoisi, syttymistä vai sammumista. Viimein alkoi kuitenkin pimeydestä kajastaa heikko, tuskin huomattava punerrus, ja ennen pitkää leimahtivat liekit korkealle ilmaan. Samassa alkoi sahan pilli huutaa, katkonaisesti, valittavasti.
Tikanderin mielestä palo oli kaamean juhlallinen näky näin kauempaa katsoen. Levottomat liekit milloin hulmusivat myrskyn painamina vaakasuorassa kuin huikkaavan hevosen häntä, milloin hetkeksi pyörsivät ylös, erottaen itsestänsä kokonaisia tulipalloja korkeuteen. Myöhemmin laipioiden alkaessa putoilla alas, leimautti koko tienoon niin häikäisevän valkeaksi, että Tikander akkunansa edessä hätkähtäen peräytyi pari askelta takaperin. Pilvissä tulipalon yllä näytti olevan kuin suuren suuri jättiläislintu, joka poutahaukan tavoin paikaltansa liikkumatta värisytti veripunaisia siipiänsä.
Aamulla varhain Tikander sai Parrulalta kutsun tulla nimismiehen virantoimittajana pitämään poliisitutkintoa, sillä arveltiin murhapolton tapahtuneen.
Tutkinnossa ei kuitenkaan tullut ilmi mitään erikoista. Voitiin vain yksinkertaisesti todeta, että tehdas on palanut perustuksia myöten ja että tulipalo sahan työmiesten tietämän mukaan on alkanut halkovajasta noin kello kahden aikaan yöllä. Ketään määrättyä henkilöä ei voitu epäillä palon aiheuttajaksi, varsinkaan kun ei saatu varmuutta edes siihen, onko tapahtuma todella murhapoltto. Tulipalopaikalle kertynyt väen paljous ja sen harvinaisen innokas toiminta sammutustöissä näytti päinvastoin viittaavan siihen, että tehdas oli paikkakuntalaisille rakas ja että sitä epätoivoisin- ponnistuksin koetettiin tulen tuholta pelastaa. Saattaahan olla mahdollista, että joku ryypiskelemässä ollut humalainen on käynyt halkovajassa asioillaan ja piippunsa sytytettyään heittänyt palavan tulitikun helposti syttyvään lastukkoon.
Viimein muisti panimonhoitaja, että Mikkos-Otto oli kerran eräänä sunnuntai-iltana uhannut »pistää tuohikäpryä tehtaan nurkan alle ja tuikata tulen häntään.» Ja muutenkin oli Otto esiintynyt sopimattomasti ja röyhkeästi, sadatellut panimonhoitajaa ja haukkunut patruunaa kaljupäiseksi pääketuksi.
Parrula, ollen hyvin kiihtynyt ja hermostunut, vaati Tikanderia vangitsemaan Mikkos-Oton heti epäluulonalaisena murhapolttoon. Tikander ei kuitenkaan pitänyt pelkkää uhkausta kyllin pätevänä syynä tällaiseen voimatoimenpiteeseen. Kuitenkin hän haetti kuulusteltavaksi Oton ja ne pari miestä, jotka tämän kanssa olivat yhdessä ryypiskelleet kysymyksen alaisena iltana.
»Täällä on panimonhoitaja tehnyt teitä vastaan sellaisen ilmiannon, että olette uhannut polttaa oluttehtaan. Tunnustaako Otto Mikkonen ilmiannon oikeaksi?» kysyi Tikander virallisella äänellä.
»Minäkö?… Sanooko tämä rykmestari, että minä olen polttanut oluttehtaan?
»Jumala varjelkoon!» huudahti Oton muija, joka vapaaehtoisesti tutkintotilaisuuteen tullen oli asettunut seisomaan miehensä rinnalle vaikeana hetkenä.
»Sitä hän ei ole sanonut, ja toistaiseksi ei olekaan kysymys siitä, kuka palon on aiheuttanut. Mutta oletteko uhannut polttaa tehtaan?»
»En muista», sanoi Otto.
»Kyllä minä muistan. Ja kaiketi muistavat nämä miehetkin, joita nimenomaan kehoitin panemaan hampaansa koloon Oton uhkauksen», sanoi panimonhoitaja.
»Niin, kyllähän tämä Otto taisi kerran jotakin semmoista lausua, mutta ei kait hän nyt sillä totta tarkoittanut. Miten lie mielensä myrtynyt, kun ei ollut rahaa piisalle juomansa oluen maksuun, ja siinä kimmastuksissaan lie tullut hölpöttäneeksi päätöntä pötyä — niinkuin se on vähän muutenkin tämän Oton tapa», sanoi kysyttyä toinen miehistä, toisen yhtyessä kaikissa kohdin hänen lausuntoonsa.
»Oliko Otto Mikkonen viime yönä tehtaan paloa sammuttamassa?» kysyi patruuna, jonka mielestä Tikanderin tutkimus syyllisen ilmisaamiseksi oli merkillisen laimeata.
»En ollut», vastasi Otto.
»Tämä on tärkeä tiedonanto; merkitkää se pöytäkirjaan», kehoitti
Parrula.
»Missä te olitte viime yönä?» jatkoi Tikander kuulustelua.
»Minä makasin koko yön akkani vieressä», sanoi Otto.
»Voitteko sen todistaa?» kysäisi Parrula.
»Maikki!» sanoi Otto, tyrkäten vaimoansa kyynärpäähän.
»Se on sitten niin vissi kuin minä tässä, että Otto maata mätkötti kuin vesihako vieressäni koko yön — voin sen vaikka vannoa Jumalan ja ihmisten edessä», todisti Maikki.
Asian vakavuudesta huolimatta tutkinnon pitäjät hiukan hymähtivät.
»Mikä oli syynä siihen, että ette tullut tulipaloa sammuttamaan, vaikka teidän olisi pitänyt kuulla sahan hätäpillin huuto, niinkuin muittenkin?» kiristi Parrula paulaansa yhä tiukemmalle.
»Kuulla?… Kuulla sen, joka maata mätköttää kuin vesihako ja kuorsaa, että tupa tärisee», ehätti Maikki miehensä puolesta.
»Jos miehenne nukkui niin raskaasti kuin sanotte — jota muuten ei ole todistettu — niin teidän velvollisuutenne olisi ollut herättää hänet», syytti patruuna vaimoa.
»En minä kuullut hätäpillin huutoa minäkään», väitti Maikki.
»Olisi se pitänyt kuulla.»
»Kuulla ja kuulla!… Kun Otto tekee päivän raskasta työtä ja syö iltasekseen muun lisäksi suuren puukupillisen ruispuuroa, niinkuin nyt eilen illallakin, ja pantuaan maata nahkasten alle tuvassa, joka on niin lämmin, että vesi silmäkuopassa kiehuu — kun Otto, sanon minä, siinä nukahtaa ja alkaa kuorsata, niin siinä ei kuulevakaan kuule mitään muuta. Ja jos ei patruuna minua usko, niin tulkaa kuulemaan ja pankaa pillinne soimaan… Siihen lisäksi mokoma myrsky kuin nyt tämä viime öinenkin, ja tuuli sinne meidän mökille oli vastainen sahalta käsin.»
Asia oli niin terhakasti ja järkeen menevästi todistettu, että kuulustelun jatkamista pidettiin hyödyttömänä. Tikander kirjoitti tutkintopöytäkirjan, jonka loppuosa kuului näin:
»— — — todistettu, että usein mainittu mäkitupalainen Otto Mikkonen on uhannut polttaa ylempänä mainitun oluttehtaan. Mutta kun allekirjoittaneen pidettyä perusteellisen kuulustelun Mikkosen viaksi ei ilmennyt raskauttavampaa kuin mainittu uhkaus, ei häntä, Otto Mikkosta, voida nykyisten asianhaarain vallitessa pidättää ja vangita, joten kanteen nostaminen oikeusistuimessa syyttäjäviranomaisen puolelta pidetään aiheettomana.
Gustaf Tikander.»
»Vangita!… Saatana!»
Otto heristeli rehennellen nyrkkejänsä.
»Näissä ranteissa ei ole ikinä ollut ruunun kihloja, eikä tule olemaan tämän taivaan kannen alla… Olen minä semmoinen poika — vaikka olenkin vain Mikkos-Otto.»
* * * * *
Heti oluttehtaan palon jälkeen alkoi Parrula rakennuttaa uutta tehdasrakennusta entisen raunioille. Sillä taholla näyttiin verraten pian unohdetun kärsitty tappio.
Toisin oli Tikanderin laita. Yhdessä oluttehtaan kanssa oli hänen sielustansa palanut viimeinenkin rahtunen omanarvon tuntoa, eikä niille raunioille hänen mielestänsä voinut rakentaa enää mitään uutta! — Murhapolttaja! murhapolttaja! kaikui hänen korvissansa levottomin päivin ja unettomin öin. Kaikki itsesyytöksen pahathenget karkasivat hänen kimppuunsa verisin kynsin, kun hän katseli tekojansa pahan omantunnon suurennuslasin läpi.
Mitä pahaa Parrula oli hänelle tehnyt, että hänen tarvitsi ryhtyä kostotoimiin?… Ja Anna-neiti?… Ei niin mitään! Hän on yhtä syyllinen kuin patruunakin moneen vääryyteen, joita sillä taholla näinä neljänä vuotena on niin runsaasti tehty — ehkä vähän syyllisempikin. Hänhän se useimmat metsäkaupat teki, puijasi omia pyyteitänsä varten ymmärtämättömiltä kymmenien tuhansien omaisuuden muutamalla sadalla markalla, vaikka hänen vallassansa olisi ollut maksaa kohtuhinnat. Häntä ne saisivat kiroilla nuo petetyt, taloiltaan hävinneet — ja eivätkö sydämessään kiroillekin. Kun Tikander toisinaan, pahimpina hetkinänsä, koputti tuskissaan nyrkillään otsaansa, tuntui pää niin turralta, että hän pelkäsi menettävänsä järkensä valon.
Kaiken sekasorron ja toivottomuuden keskeltä pilkahti joskus esiin heikko ajatus: olisiko mennä ja tunnustaa oman rauhansa vuoksi Parrulalle pahan tekonsa ja kaikille niille, joille on tullut huutavinta vääryyttä tehneeksi, ja koettaa alkaa elämänsä uudelleen. Mutta hänellä ei ollut voimaa siihen. Hän ei kyennyt tekemään enää mitään. Milloin hän joskus selvin päin yritti kirjoittaa, tuli käsiala melkein käsittämätöntä koukerrusta. Liiallisen alkohoolin nauttimisen ja ehkä muittenkin syitten aiheuttamasta hermostumisesta Tikanderin kädet vapisivat niin, että hänen täytyi käydä pikariin kaksin käsin ja saatuaan sen kalpeille huulillensa kulauttaa sisällys äkkiä kurkkuunsa ettei läikkyisi viinaa vaatteille. Humalaan tultua käsien vapiseminen lakkasi melkein kokonaan, ja hän voi kirjoittaa jotenkin selvää käsialaa.
Kamarissaan yksin istuessansa Tikander oli viime aikoina lukemattomat kerrat muistossaan kavunnut elämänsä portaita ylöspäin siihen vaatimattomaan korkeuteen mihin oli päässyt. Ei puoliväliinkään ollut ehtinyt, minne kunnianhimossaan oli pyrkinyt, kun jo oli pitänyt ruveta laskeutumaan alaspäin.
Nyt hän mielestänsä seisoi jo sillä porraspuulla, josta on enää yksi askel alaspäin — pitkä askel…
* * * * *
Eräänä varhaisena lokakuun aamuna souti nuottuus Viinamäen miehiä kuoreen vetoon Huutoniemen syville apajille — sattumalta samat miehet, jotka siellä aikaisemmin olivat aaveen nähneet. Perille tultuaan he löysivät niemen kärjen kohdalta jonkun matkaa rannasta valtoimen veneen tyynen veden pinnalta.
»Siinähän on veneen pohjalla herrassöötingin takki ja lakki», huomautti köysimies hämmästyneenä odottamattomasta löydöstä.
»Niin on — mutta missä on herrassöötinki itse?» kysyi nuottaveneen airomies.
»Tässä ei ole nyt aikaa turhiin kyselyihin», sanoi nuottuuden johtohenkilönä oleva perämies. »On potkettava ensimäinen apaja tähän herrassöötingin veneen kohdalle, ja jos ruumis siitä ei ota noustakseen, niin on vedettävä koko tämä Huutoniemen rantaus, apaja apajan perään — niinkauan kun ruumis saadaan ylös.»
»Ei kait sitä nyt sinnekään jätetä», myönsivät toiset miehet.
Se oli synkkää ja äänetöntä nuotanvetoa ja jännittävää odotusta.
Perämiehen laskelmat sattuivat niin hyvin, että nuotan perissä jo ensimäisellä apajalla oli Tikanderin ruumis. Miehet jättivät nuottansa niemen nenään ja lähtivät köysiveneellä soutamaan harvinaista saalistansa Viinamäen rantaan.
XIII.
Sydäntalven loppuun asti Eenokki pysyi jalkeilla ikäänkuin pakkasen voimalla. Hän jaksoi keppinsä turvin kävellä vielä ulkonakin ja istuksia lämpiminä päivinä karjatarhassa katselemassa kuin virkaheitto, kuinka toinen, nuorempi mies, nyt hakkasi havuja hänen raudallaan, hänen pölkyllänsä.
»Eenokki se on nyt niinkuin kissoillansa tästä virasta», sanoi muutamakseen uusi havunhakkaaja.
»Sitähän tässä olen kissaviikkoani viettänyt jo kaiken talvea», vastasi
Eenokki.
»Eikä se taida Eenokin kohdalta enää kesken katketakaan.»
»Eikö nuo lie nämä istuksimiset ja oleilemiset niitä viteitä, että on tässä alkamassa minulle se iankaikkinen kissaviikko.»
»Niinpä kyllä — iankaikkinen. Se on tämä maailma kuin suuren suuri talo, jossa tuo ihminen on palvelijana elämänsä pitkän vuoden, kukin kohdallansa. Vaan kertahan se sekin vuosi köyriin päättyy ja itsekullekin pääsinkakku leivotaan», sanoi havunhakkaaja.
»Ja päästökirja annetaan», lisäsi Eenokki.
»Joo. Mutta sehän tuo olisi ylen hyvä, että erotessa näistä maallisista palveluspaikoista olisi muassa virheettömät paperit uusille isännille uusiin palveluspaikkoihin. Sillä onpa tämä ajallinen elämä toisekseen kuin suuri pestuupäivä vielä pitempiä sitoumuksia varten. Ja sehän siinä olisi tärkeintä — niitä kun sielläkin lie useampiakin ottajia — että kenelle tuon mullikkansa ikuiseksi myöpi.»
»Sehän siinä taitaisi tähdellisintä olla», myönsi Eenokki.
»Taitaa Eenokilla olla jo varmuus siitä, kummalta isännältä pitkän pestin ottaa?»
»Hmm…!» mörähti Eenokki vastaukseksi.
»Taloisiahan nuo lienevät taloja kumpikin ja palvelusajan pituus sama, niin että siinä kohdin ovat yhdenveroisia. Mutta palkanmaksu tuo lie hyvinkin erilainen. Rikas mies ei saanut vesipisaraa kielensä kostukkeeksi — siellä, missä oli.»
»Sitä on näin Mattiin päästyä taas talven selkä taittumassa, koska näkyy jo rikka rupeavan hankeen sijaansa syömään», käänsi Eenokki puheen toisaalle ja kävellä köpitti keppineen kamariinsa.
Matinpäiviltä Eenokin voimat alkoivat riutua hiljaa ja huomaamatta kuin auringon paisteessa keväinen jää. Hän ei enää omin apuinsa kyennyt käymään ulkona. Isäntä palkkasi hänen hoitajakseen erään vanhan, uskovaisen sekaisen ja hiukan hassahtavan mummon, kun ei millään mahdilla saanut ketään muuta suostumaan tähän toimeen.
Mummo toi mukanaan vesiharmaan kissansa ja vihreäksi maalatun rukkinsa kamariin.
On muuan kevättalven ilta. Mummon kehrätä hyrrätessä tappuroita loimottavan takkavalkean ääressä tuntui Eenokin olo sängyssä loikoessaan, istuksiessaan ja tupakoidessaan rattoisammalta kuin koskaan ennen. Kehräävää ja kynsin kouristelevaa kissaa sylissänsä hyväillessään kuin pientä lastansa hän, elämänsä yksinäisenä elellyt, sai kerran ennen kuolemaansa ilon kuvitella itsensä perheelliseksi mieheksi. Kaksin verroin rattoisammalta olisi olo tuntunut, jos mummon asemesta rukkia polkemassa olisi ollut Ievastiina-vainaja. Mutta hyvä näinkin.
Myöhemmin illalla puitten uunissa hiilille palettua mummo nosti paistinpannun tulelle, kiehautti veteen sipultamansa kovat leipäpalaset taikinapehmeiksi ja pani sekaan suolaa ja suuren kokkareen voita. Näin valmistamansa leipäressu oli molempien hampaattomien vanhusten herkkuruokaa. Talon kyökistä olisi kyllä annettu valmistakin ruokaa, mutta Eenokin mielestä oli näin mukavampi.
Iltasen jälkeen mummo kitupiikin pöydällä palaessa ja Eenokin sängyssään kädet ristissä kuunnellessa luki kuin ruokasiunaukseksi lyhyen kappaleen »Vissein Syntein Päällekarkauxista.»
»Toisenansa me myös löydämme lähteen tähän itse ruumiin konstitutionissa eli rakennuxessa, ja veren, taikka sisällisten märkyytten laadussa ja muodosa. Ihmiset, joilla on hyvä terveys ja terve vatza, joka myös vaatii väkevintä ruokaa, he vaivatan enämmin näljältä ja janolta, kuin muut, jotka ovat toisenkaltaiset. Tästä tule kansz, että he kiusatan enämmin ylällisyydeltä, menevät myös niin kauvas, että muut taitavat sitä imehdellä.»
Vanhusten vihdoin kallistuessa kumpikin vuoteelleen alkoi sirkka lämpimän uunin raossa laulaa tuttua säveltänsä.
* * * * *
Usein isäntä itsekin pistäytyi Eenokkia katsomassa. Hän oli täysin vakuutettu siitä että sedän päivät ovat pian luetut, mutta tämän rahojen suhteen hän oli jonkun verran levoton. Ei siksi, että hän olisi epäillyt niiden olemassa-oloa, mutta ovatko rahat ajan tullen löydettävissä, se pyrki huolestuttamaan varsinkin kun setä varovaisena miehenä ei suostunut antamaan edes pienintä vihjausta niiden kätköpaikasta. Isännän oli pakko tyytyä vain siihen tiedonantoon, että rahoja on ja että ne ovat luotettavassa säilössä.
Eenokin sisäisessä elämässä hänen viimeisinä aikonaan ei tapahtunut mitään huomattavaa muutosta. Hän oli mielestään hoitanut kunnialla ajallisen leiviskänsä, ja tulevaisuudelta hän ei muuta pyytänyt kuin sen, että muistonsa eläisi maailmassa. Kun tämä hänen viimeinen ja ainoa toivomuksensa näytti toteutuvan yli odotusten, saattoi hän vartoa lähtöänsä rauhallisin mielin.
Kun kuolema vihdoin heinäkuun lopulla seitsemän unikeon päivänä saapui, lausui hän kuitenkin viimeisiksi sanoikseen — ehkä hourien, ehkä kirkastunein ymmärryksin:
»Painaa — painaa… kivi painaa raskaana — rintaa… Ottakaa se pois…»
* * * * *
Viinamäen talossa alkoi puuha ja kiire. Isäntä ensi työkseen ajoi kaupunkiin ostamaan setä-vainajalle arkkua ja samalla hautajaistarpeita. Aikaisemmin tilaamansa hautakiven hän oli jo talvikelissä kuljetuttani kirkolle kaikessa hiljaisuudessa.
Kun lämpimänä kesäsydännä ei käynyt päinsä säilyttää vainajaa kotona hautajaisiin asti, vietiin se kirkolle viileään ruumishuoneeseen. Paikkakunnan tapana oli kyllä viedä ruumiit näin kuuman aikana heti hautaan ja käydä myöhemmin vain valekoulu. Mutta kun Eenokin vaatetettu arkku oli niin kaunis, että kävi sääliksi mullata sitä ensinkään maan poveen, tahtoi isäntä, että koko hautajaisyleisö saisi sen nähdä. Mahdollisten epäilysten välttämiseksi hän samalla tahtoi osoittaa täyttäneensä testamentin määräykset täsmälleen tässäkin kohdin.
Lähinnä tehtävänä tämän jälkeen oli hautajaisvieraitten kutsuminen. Pitäjän säätyhenkilöille: papeille, lukkarille ja nimismiehelle isäntä kirjoitti kutsukirjeet, käyttäen ohjeena jolloinkin saamaansa painettua hautajaiskutsua:
»Pyytän Teitä ystävällisesti saattamaan korkiasti rakastettua
Setä-vainajaani
Eenokki Aataminpoikaa
hänen viimeiseen leposijaansa N:n hautausmaalle sunnuntaina elokuun 13 päivänä 18.. kello 9 aamulla ja jumalanpalveluksen jälkeen saapumaan suruhuoneeseen Honkavaaran Viinamäen taloon viettämään rakkaan poismenneen muistoa.
Kunnioituksella
Kaarle Hesekielinpoika Kotka.
Herrastuomari.»
Omalla kylällä kulkivat isäntä ja Esteri kumpikin tahollansa talosta taloon, töllistä tölliin surullisesti hautajaisiin kutsumassa. Lukuunottamatta patruuna Parrulaa tyttärineen ei ketään unohdettu. Testamentissa mainituille köyhille sukulaisille isäntä toimitti riittävän määrän rahaa hautajaispuvun ja kenkien laittamista varten.
Talossa pestiin huoneita, teurastettiin, leivottiin, paistettiin, pantiin olutta. Kylältä lainattiin omien lisäksi suuria kahvipannuja, kahvikuppeja, lautasia, veitsiä, haarukoita. Sekaannusten estämiseksi oli etenkin porsliiniastioiden pohjaan alapuolelle kaiverrettu omistajan puumerkki, joten aivan kuin lampaitten korvissa oli kullakin oma merkkinsä leikattuna.
Niistä perheistä, joista aiottiin pitoihin tulla, kuljetettiin taloon hautajaispäivän edellisenä lauantaina maitoa niin mahdottomat määrät, että piti kylältä lainata astioita sen säilyttämistä varten.
Kaikki viittasi siihen, että Viinamäkeen on tulossa paikkakunnalla ennen kuulumattoman suuremmoiset pidot, ja jännityksellä niitä odotettiin.
XIV.
Kaunis on paareilla kellotapulin kupeella Eenokin arkku. Se on värilleen musta, päissä pienet hopearistit, nimikilpi ja kannen kahden puolen metalliset, hopeanväriset palmunlehdet. Kannen reunoista riippuu musta hetulelaitainen koristevaate, jota vieno aamutuuli hiljaa häilyttelee — ainoa elonmerkki tuossa muuten elottomassa ryhmässä.
»Kaunis on arkku, niinkuin sopiikin olla suuren rikkaan», huomauttaa muuan saattajista.
»Somapa siinä on levähtää väsyneen», lisää toinen.
»Kun muistelen vainajaa pukinnahkaisine turkkeineen ja maanpäällisine makuusijoineen, niin tuntuu minusta katsellessani tuota arkkua, kuin Eenokki olisi tieten tahtoen joutunut vieraalle vuoteelle lepäämään ikuista untansa», lausuu kolmas eroavan mielipiteensä.
Katseltuaan ja ihmeteltyään arkkua tarpeekseen saattajat ryhmittyivät eri joukkoihin ja pappeja odotellessaan keskustelivat aivan arkiasioista, onnellisesti päättyneestä heinänteosta, alkavasta elonleikkuusta, kalansaaliista y.m., ikäänkuin siten karkoittaakseen sitä hieman painostavaa ajatusta, joka tilaisuuden aiheuttamana pyrki väkisinkin varsinkin vanhemman väen mieltä raskauttamaan: milloin on minun vuoroni olla siinä sijassa kuin Eenokin nyt?
Muutamia mustapukuisia, silkkipäisiä naisia lähti aikansa kuluksi hautuumaalle vainajien leposijoja katselemaan, keskustellen havainnoistaan hiljaa, melkein kuiskaten.
»Kuinka hyvin ne sopivatkaan nuo ristinkukkaset Kantolan Liisa-muorinkin haudan katteeksi. Sillä ristiähän se oli Liisankin elämä ja itkua, eikä mitään muuta.»
»Vaikka ei suinkaan köyhyyttä ollut eikä leivän puutetta.»
»Parastapa kuitenkin puuttui, kun rakkautta puuttui. Kylmä ja kova oli mies Liisa-muorin kupeella, kylmiä ja kovia olivat lastensa sydämet.»
»Vaan katsokaapas tätä!»
»Lukkarin Eveliina-neiti se siinä nukkuu liljain ja ruusujen alla. Pois nukkui tyttö siinä kun juuri piti morsiusruunu päähän painottaman. Vaan hyvänpä valitsi osan Eveliina.»
»Voi, kuinka hyvän valitsikin. Toinen on nyt päässä morsiusruunu ja hääpuku toinen.»
Naiset kulkivat jonkun matkaa eteenpäin. <
»Onpas tuohon tien poskeen ilmestynyt uusi kivi sitten viime näkemän», huomautti muuan.
»Niinpähän näkyy ilmautuneen. Ja niin on kivi valkoinen kuin lumi, että sulavan luulisi. Eikö siihen olekin rasvaa pinnalle kihonnut — oikein pitää sormella koettaa.»
»Kukahan levännee tuonkin alla… Miten siinä kiven kupeessa lukeekaan kultaisin kirjaimin?»
Vaimojen koettaessa tavailla ruotsinkielistä kirjoitusta osui hautuumaalla kävelyllä oleva nimismiehen rouva heidän avuksensa, selittäen kirjoituksen myös suomeksi.
»Här hvilar
Tingskrifvaren
Gustaf Tikander
Född den 26 april år 18.. — Död den
5 oktober år 18..
De, som med tårar så, skola med fröjd uppskära. Ps. 126: 5.»
»Ilolla niittävät — hm!… Kyllä herrassöötinkikin taisi kyynelillä kylvää, millä sitten niittäneekin.»
»Kukahan lie patsaan pystyttänyt, ja mistä lie löydetty noin suuri möhkäle ukonkiveä?»
»Se on marmoria», sanoi nimismiehen rouva. »Ja patruuna Parrula on patsaan pystyttänyt.»
»Patruunanko lie istuttamia nuo ruusutkin?»
»Ne ovat Patruunan Anna-neidin ja Viinamäen tyttären yhteisesti istuttamia», tiesi rouva.
»Vai niin, vai niin — hm!… Onhan tuo hyvä, että on niitä, jotka häntäkin muistelevat — onnetonta.»
Muuan seurassa ollut vanha mummo tällaisen myötätunnon ilmauksen liikuttamana irroitti nenäliinan virsikirjansa ympäriltä ja silmiään pyyhiskellen sanoi:
»Onnetonta?… Kukapa käynee täällä toisen tuomariksi. Kukapa tiennee, millaiset ruusut kullekin kukkivat — tuolla.»
Yhtäkkiä pamahti tapulin tornista kirkonkellon läppäys. Miehet kohottivat hiukan hattuansa ja naiset niiasivat malmin huomentervehdykseen. Pian tämän jälkeen ilmautui hautuumaan portille lukkari ja kaksi pappia. Virren värssyn kajahdettua ja sitä paljain päin kuunneltua kantajat nostivat ruumispaaren olkapäilleen, ja musta saattue alkoi kellojen pauhatessa hiljalleen kulkea hautaa kohti.
Rovasti itse siunasi ruumiin ja piti pitkän hautauspuheen. Ollen tietoinen Eenokin rikkaudesta hän oli puheensa aiheeksi valinnut raamatun lauseen: »Jotka toimellisesti vaeltaneet ovat, tulevat rauhaan ja lepäävät kammioissansa.»
* * * * *
Vaikka Eenokin haudalle kutsuttujen suureen lukumäärään verraten oli tullut vähän väkeä, niin sitä runsaammin sitä kertyi sunnuntain iltapäivällä hautajaistaloon.
Tuvan perällä oli valkeilla liinoilla katettu, seinästä seinään ulottuva pöytärivi ruokia kukkuroillaan. Ensimäiseen pöytään istuivat rovasti rouvineen ja muut pitoihin tulleet säätyhenkilöt sekä arvokkaimmat talolliset. Seuraavassa pöydässä istui köyhempää talollisväkeä ja varakkaimpia torppareita, sitten pikku torppareita ja mäkitupalaisia. Viimeinen pöytäkunta oli sekalaista joukkoa, itsellisiä, palvelusväkeä ja kaikenmoista Kaisan Kallea ja Matin Maijaa. Kukaan ei ollut tällaista asteettain alenevaa arvojärjestystä määrännyt, se muodostui kuin itsestään.
Viimeisessä pöydässä ensi työksi pantiin haarukat halveksien syrjään ja käytettiin luojan luomaa viisipiikkistä. Moni miehistä antoi pöytäveitsen mennä samaa tietä ja vetäisi tupestaan sijaan oman »sivurautansa».
Mikkos-Otto ja naapurinsa Lassin Leena osuivat vierekkäin istumaan karsinan puolelle pöydän latvapäähän, joka oli sikäli epäkiitollinen paikka, että tarjoiltavat lämpimät ruuat ehtivät sinne vasta viimeiseksi.
»Kuunteleppas tarkkaan!» huomautti Otto naapurilleen.
Eri tahoilta pöydän ympäriltä kuului silloin tällöin pitkä naukuva ääni.
»Hyvänen aika!… niinkuin olisi kilollaan oleva kissaparvi tuolla pöydän alla mauruamassa», liioitteli Liisa.
»Eikä sitä kaikesti tiedä, naukuuko oma maha vai toisen… Milloin se
Leena on viimeksi syönyt?»
»Sitten eilisillan en ole leivän murenta suuhuni pannut. Mutta täällä on monta, jotka näitä pitoja odotellessaan ovat paastonneet pitemmänkin ajan.»
»Kai se jo leipä Leenallekin maistuu?»
»Nälkä on, että näköä haittaa. En luullut näin myöhään menevän. Onkos tämä enää mikään päivällisaika — kello kahdeksan. Se tämä köyhä ja huono jätetään aina viimeiseksi, niinkuin nyt näissä hautajaisissakin: sait odottaa ja odottaa vesi kielellä, sydän kurkussa, että liikeneekö sitä enää viimeisille mitään. Mutta näkyypä tätä töskää riittävän.»
»Näkyy riittävän. Ja nyt sitä syödäänkin, Leena, syödään niin, että napa tirisee», sanoi Otto.
Ruokalajien väliajoilla tarjottiin vieraille viinaa. Ryyppyjen jakajina esiintyi kaksi paria mieshenkilöitä, kumpikin pari tarjoten eri puolille pöytää. Toisella tarjoojaparin miehistä oli lautasella pikari, jonka toinen täytti kädessään olevasta pullosta.
Puurokupit lähtivät vuorollaan kulkemaan pöydän molemmin puolin karsinaa kohti ja sikäli kun välillä tyhjenivät, vaihdettiin ne uusiin. Mikkos-Oton mätettyä lautaselleen puuroannoksensa sanoi Leena leikkisästi:
»Kun nyt tuonkin pistät makoosi, niin saadaan tehdä revenneestä kiitos.»
»Niinpä tuo on tulista, että kita tahtoo palaa», sanoi Otto ahmien suuhunsa kuumaa puuroa, kun ei malttanut odottaa maitoa, jota entisen loputtua ei oltu vielä ehditty tuoda pöytään.
»Onhan pohjatuuli nenäsi alla — puhalla, tai pane tuosta nekasta joukkoon räämiä, niinkuin minä», neuvoi Leena.
Oton vilkaistua naapurinsa lautaselle hän veti suunsa leveään hymyyn.
»Jo nyt, Leena rukka, taisit tehdä sian ruokaa, kun kaasit lihankastiketta puuroosi.»
»Niinpä pirhana ollen taisin tehdäkin», sanoi Leena hiukan häpeissään maistettuaan puuroansa. »Miten minä nyt noin erehdyin.»
»Kaikkiruokainenhan se on köyhän lapsi», pilkkaili Otto.
Ilkeämättä jättää puuroa lautaselleen Leena koetti nieleskellä, vaikka hyvin vastenmielisesti. Oton nuoltua lusikkansa puhtaaksi hän puuron ja naapurinsa loukkauksen katkeroittamatta yritti kostaa.
»Mitä törkyä noissa suupielissäsi on?» pisti Leena paremman puutteessa.
»Sitä veräjässä, mitä veräjästä viedään», vastasi Otto rauhallisesti ja pyyhkäisi takkinsa hihalla huuliansa.
Kun useat ymmärtämättömät aterian alkupuolella olivat täyttäneet vatsansa yli tarpeen, joutuivat he myöhemmin ristiriitaisten tunteitten valtaan: ruuat yhä paranivat, mutta luonto ei enää ottanut vastaan. Korvatakseen edes jonkun verran tappiotaan he kaikessa hiljaisuudessa koettivat tunkea poveensa ja taskuihinsa sellaisia ruokia, joita oli mahdollista säilyttää.
Jälkiruuan vihdoin ehdittyä Leenan ja Mikkos-Oton eteen sanoi viime mainittu omana ja epäilemättä monen muun mielipiteenä:
»Se nyt on liika herkku kuin Suutari-Heikin akka.»
Aterian päätyttyä vieraat kädet ristissä täyteläinen vatsojen päällä katsoa toljottivat pöytään raukein katsein. Äskeisten naukuvien äänien sijasta kuului nyt silloin tällöin voimakas röyhtäisy.
Hienossa hiprakassa oleva virren veisaaja nousi seisaalle ja virallisesti ryäistyään alkoi laulaa pitkäveteisellä nuotilla:
»Mix en siis Simeonin kans'
Täält' lähtis' rauhallisest'?
Eroten poijes kokonans'
Ajasta vieskollisest',
Heikosta ruumiin majasta,
Ja maailmasta pahasta,
Kuin petoxell' on täytett'.»
Köyhän kansan tuvassa aterioidessa rovasti hautajaisiin tulleitten herrasmiesten ja arvokkaimpien isäntien kera istui vieraskamarissa haastellen. Illemmalla isäntä toimitti pöytään kahvia ja viinapullon. Ikäänkuin ei olisi huomaavinaan, mistä on kysymys, täsmällisen harkitusta puhetavastaan tunnettu rovasti sanoi kappalaiselle:
»Kyösti, laita kuppiini sokeria — neljä palaa.»
Kappalainen tuntien esimiehensä tavat laittoi kuppiin paitsi sokeria
myöskin viinaa, rovastin kääntäessä siksi aikaa katseensa toisaalle.
Maistettuaan seosta rovasti oli katsovinaan nuhtelevasti kappalaiseen.
Sanoi sitten kuitenkin kuin anteeksi antaen:
»No, kyllähän tämäkin passaa.»
Illan kuluessa naukkailtuaan siihen määrin, että miesten kasvoille alkoi nousta hieno punerrus, rovastin rouva, joka viereisessä kamarissa naisväen seurassa istuen oli kasvavalla levottomuudella seurannut yhä uusien ja uusien puolikuppisten tyhjenemistä, ei malttanut enää pysyä paikallaan, vaan meni miesten puolelle ja lausumatta mitään katsoi rovastia varoittavasti silmiin, niinkuin: pappa ei ota nyt enää.
Tunnetusti tohvelin alla oleva rovasti, katsoen tällä kertaa ryyppyjen rohkaisemana moisen sekaantumisen vaimonsa puolelta miesarvoansa loukkaavaksi, lausui hitaasti, arvokkaalla äänellä:
»Onko sinulla minulle jotakin asiaa — vai lemmestäsikö olet tullut haastelemaan?»
Vieraitten takia nostamatta melua rouva poistui naisväen puolelle. Mutta huomattuaan naukkailemisen varoituksesta huolimatta yhä vain jatkuvan hän tuli kamariin uudelleen ja sanoi äänellä, jossa ei tuntunut olevan tinkimisen varaa:
»Pappa, nyt lähdetään!»
Noustuaan seisaalle ja kumarrettuaan tovereilleen hyvästiksi rovasti suurin liikkein tarjosi käsivartensa rouvalleen ja alistuen ylivoiman edessä sanoi juhlallisesti:
»Lähtekäämme siis.»
Rouva käsikoukussa rovasti poistui portaitten edessä odottavien vaunujensa luokse kävellen korkeittain kuin kukko tappuroissa. Kauniina kesäiltana katsellen sinistä taivasta ja kukoistavaa luontoa sanoi rovasti lähtöänsä katsomaan tulleille hautajaisvieraille:
»Ihmisen on niin hyvä olla, kun on jumalanpelko ja isänmaanrakkaus.»
Vaunut lähtivät vierimään kirkolle päin. Pian sen jälkeen lähtivät muutkin vieraat, osan heistä palattua vielä seuraavinakin päivinä hautajaisia jatkamaan.
XV.
Kaunis syyskesän päivä.
Viinamäen pihamaalla on väkeä vielä enemmän kuin joku aika sitten Eenokki-vainajan hautajaisissa. Tällä kertaa oli väkijoukon koonnut taloon vastustamaton uteliaisuus, sillä tänään oli määrä pitää Eenokki-vainajan jälkeen kalunkirjoitus, pesänselvitys ja huutokauppa. Ihmiset tahtoivat kerran nähdä sisältäkin nuo kaksi lukittua »pesää», joita he elämänsä iän olivat vain ulkoa katselleet ja kammoen väitelleet pimeänaikoina.
Viinamäen isäntä testamentin toimeenpanijana piti tilaisuuden niin tärkeänä ja laadultaan erikoisena, että hän kirjoitusmieheksi oli pyytänyt kaupungin etevimmän ja kalleimman lakimiehen, joka — pahasti suomea murtava mies — oli tuomari ja molempien oikeuksien kandidaatti. Kaikkien mahdollisuuksien varalta hän oli sitäpaitsi hommannut kaupungista virkapukuisen sapeliniekka poliisin.
Toimituksen aluksi tuomari luki testamentin, jonka jälkeen hän yleisön puoleen kääntyen kysyi, olivatko testamentin määräykset heidän mielestään tulleet täytetyiksi.
»Jo toki», kuului ääni joukosta. »Niin ylpeitä ja ruokaisia maahanpanijaisia ei ole tässä Honkavaaran lahkokunnassa ennen nähty.»
»Ja tokko tultanee näkemäänkään», lisäsi toinen.
»Sai siinä kerran tuo köyhäkin mauruavan makonsa täyteen.»
»Makonsa ja päänsä. Viinakultaakin sitä piti vuotaa kuin rieskaa ja hunajaa ennen Kaanaanmaalla.»
»Kiitos ja kunnia vain Eenokki-vainaalle, jotta köyhääkin muisti.»
»Omaahan tässä onkin näemmä syöty ja juotu», murisi joku köyhistä perillisistä, ikäänkuin olisi nyt vasta saanut silmänsä auki.
»Omaa, omaa», yhtyi valitukseen toinen. Omasta pörssistä ne vaatteet ja kengätkin lopulta nyhdetään, vaikka tätä herrastuomaria, hyväkkään peijoonia, on vedet silmissä kiitetty ja kosteltu ja oikein Jumalaa hänen sielunsa puolesta rukoiltu — lahjoittajan muka.»
»Liekkö tuo Eenokki-vainaan tekemä koko paperi. Onko siinä edes sen omaa puumerkkiä?»
»Mene tiedä… Vaan mikäs oli saadessa puumerkki, höperön äijän.»
Testamentin toimeenpanija käveli kiivaasti tuomarin luokse ja kuiskasi jotakin hänelle.
»Kun veerasmeehiltä todistetaan, että Enok Adamsson on tehnyt testamäntti vapa tahto», sanoi tuomari, »niin, ja kun veelä todistetaan, että Enok Adamsson on, kun hän ilmoittaa hänen viimene tahto, ollu täysi ja terve ymmärrys, niin on testamäntti lainmakti. Mut mine ei kysy, onko testamäntti lainmakti, van mine kysy, onko testamäntti edesseisoja ulostoimittannu nin, kun testamäntti sisälläpitä… Onko monument — mine meina hautakivi — ulos toimittannu niin, kun testamäntti sisälläpitää?»
»Jo toki», kuului taas ääni joukosta. »Mokomaa patsasta ei ole toista tämän meidän seurakunnan hautuumaalla. Itsensä kirkkoherra-vainaankin patsas tämän rinnalla on ilmanaikojaan kuin vuoden vanha riien syömä äpärä tuon Korpeis-Taavetin rinnalla. Kovaa siinä pitää senkin tuomiopasuunan törähtää, ennenkun se järkäle ottaa äänen mahdilla siirtyäkseen Eenokin rinnan päältä viimeissä päivänä.»
Kun vainajan pihanpääkamarissa olevat rihkamat oli myöty, siirryttiin aitan luokse.
»Avatka ovi!» kehoitti tuomari.
Kun avaimia ei mistään löydetty, täytyi kirveen ja rautakangen avulla murtaa ovi auki.
Ensimäisenä kurkisti tuomari ovenraosta sisään, mutta nykäisi pian päänsä ulos kuin tulesta.
»Djekel!.. — satanstyg!» kiljui hän, pusersi molemmin käsin otsaansa ja hyppi toisella jalallaan kuin kurki.
»Mikäs herrassöötinkiä tanssittaa?» rohkeni joku kysyä.
»Mikä tanssittaa häradsöödningi — katto!»
Tuomari otti käden otsaltaan.
»Onpa — onpa helvetinmoinen pahkakuppi herrassöötingin otsassa — ampiaisen töitä.»
»Ampiaine?… Mine ei tiedä mike se on, mut se poltta kun helvetetuli», sanoi tuomari ja pusertaen tuskaisena otsaansa käveli kiivaasti edestakaisin aitan edessä.
»Täällä maalla, ei ole mitä lääke?»
»Ei oo muuta kuin piipunihveä.»
»Piipunihve?»
Mies kaivoi tupakkakukkaronsa neulalla kokkareen mainitsemaansa lääkettä ja ojensi tuomarille.
»Tätä kun olisi hivauttaa äkämän päälle niin…»
»Mene helvete äkämä!» kiljui tuomari ja teki molemmin käsin kiivaan, torjuvan liikkeen mieheen päin.
»Jos mine saa yks puhdas tyygi ja kylmä vesi, nin mine laitta panda otsa päälle, ja kun mine tule kaupungi, nin mine mene leekari.»
Joku odotukseen kyllästynyt tyrkkäsi aitan oven selkiselälleen, jolloin kokonainen ampiaispilvi teki äkillisen uloshyökkäyksen, mikä vaikutti väkijoukossa oikean pakokauhun. Yksi ja toinen piteli noituen kuhmuista otsaansa. Ampiaiset peräytyivät kuitenkin pian linnoitukseensa, mutta karkotetut jäivät neuvottomina seisomaan varustuksen eteen kunnioittavan välimatkan päähän.
»Mitä nyt neuvoksi otetaan?» arveli joku.
»Tjah!… Mine ei tiedä, mut mine ei pistä pää sinne toinen kertta», vakuutti tuomari.
»Lieneehän noita maailmassa muitakin yksiarvoisia», pisti muuan koiranleuka tuomaria tarkoittaen. »Vaan eiköhän tuo kuuluisi oikeastaan tämän järjestyksenvalvojan velvollisuuksiin ottaa rauhanhäiritsijät vangiksi ja saattaa syyllisimmät lailliseen edesvastuuseen. Ei tuo ole esivalta ennen miekkaa turhaan kantanut — mitenkään nyt käynee.»
»Sille, joka häiritsee virkamiestä toimessaan, koituu ankara rangaistus», säesti toinen.
»Tuohan se täällä Korpeis-Taavetti hölpöttää, jotta hän sitä on semmoinen mies, joka uskaltaa mennä aittaan, kun pahan päänsä päälleen ottaa, kunhan ei järin piruja oo.»
»Ne ole pahempi kun piru!… Kuinka hän uskaltta?» kysyi tuomari.
»Hän kuuluu tietävän ne ampiaisen sanat. Eikähän siinä oikeastaan sen kummempaa temppua ole, kunhan ei näytä ampiaiselle hampaitaan.»
»No mene koittaa», kehoitti tuomari.
Korpeis-Taavetti astui ovea kohti, huulet tiukasti yhteen puristettuina ja kasvoilla päättävä ilme. Mutta samassa kuului joukosta varoittava ääni:
»Taavetti, älähän mää!… Ei ne näet kaikki lentelijät ampiaisia oo.»
»No mite ne on?» kysyi tuomari.
»Se vanha kehno voipi itsensä yhdeksikin haahmoitella — vaikka valkeuden enkeliksi.»
Taavetti oli voitettu ja hän peräytyi kalveten takaisin.
Pidettiin uusi sotaneuvottelu, mutta mitään pätevää taistelusuunnitelmaa ei keksitty.
Vihdoin kuului joukosta pelastava ääni:
»On tuo vähän häpeällistä tälle luomisen herralle alistua niin vaan alamaistensa holhouden alaisiksi. Minä olen vain oppimaton maamoukka, mutta rohkenen ehdottaa, että joku miehinen mies peittäisi vaatteella naamarustinkinsa ja kätensä ja kantaisi aitan lattialle litteän paaden. Sen päälle tuotaisiin tuolta karjatarhasta kuivaa suoturvetta, joka sytytettäisiin kytemään. Niinikään olisi ulkopuolelle ympäri aittaa sytytettävä toisia suoturpeita. Sittenpähän nähtänee, minkä äjäkän tuo antanee… Olen puhunut.»
Ehdotus osoittautui käytännössä erinomaiseksi: ampiaiset olivat kuin pois pyyhkäistyt. Ainoastaan silloin tällöin pistäysi joku yksityinen vakoilija tutkimassa asiaintilaa mahdollisesti hyvinkin lähellä piileskelevästä vihollisleiristä.
Tuomari istui papereineen ulkona pienen pöydän ääressä, ja aitasta savun seasta kuului isännän valitsemien luotettavien arviomiesten tukahtuneita huutoja kuin manalasta.
»Yksi nelikko hienonnettua kessutupakkaa.»
»Jaha — yks hieno kessutupakka», toisti tuomari tavaran nimen, ennenkun kirjoitti sen huutokauppakirjaansa.
Ulos tuotua tupakka samoinkuin muutkin tavarat tutkittiin tarkoin ennen myömistä, ettei meneteltäisi tavaroihin mahdollisesti kätkettyjä rahoja. Koko huutokauppa muodostuikin oikeastaan vain jännittäväksi, tuntemattomassa kätkössä olevien rahojen etsinnäksi.
»Viisi ja puoli paria vanhoja kenkäronttosia», kuului taas savun seasta arviomiesten huutoja.
»Tervaa — noin puoli nelikkoa.»
»Kaksi paria puisia ryynikiviä.»
»Yksi siankaukalo.»
»Saavillinen homehtuneita leipäpalasia.»
»Kolme kuollutta rottaa.»
»Ja eläviä rottia niin paljon, että ovat silmät päästä repiä.»
Kun aliaitassa olevat tavarat tulivat myödyksi, oli pyrittävä ylikertaan. Mutta pääsy sinne oli hyvin vaikea. Ensin oli murrettava auki rakennuksen sivuseinällä oleva ulko-ovi, josta tultiin jonkunlaiseen eteisen tapaiseen. Siitä johtavien portaitten yläpäässä oli toinen niinikään kaksinkertaisella lukolla varustettu ovi, joka johti aitan eteiseen. Tämän oven eteen eteisen puolelle oli laitettu niin taidokkaasti viritetty ansa, että kun varas murrettuaan oven auki astuisi yön pimeydessä kynnyksen yli, hän laukaisisi loukun ja aavistamattaan saisi korkealta putoavan paksun hirren pääkuoreensa. Näin päivän-aikaan sadin onneksi huomattiin ajoissa ja siten voitiin välttää uhkaava vaara.
Itse aittaan näytti olevan mahdoton päästä, jollei ovea kokonaan rikottaisi, syystä että sen eteen sisäpuolelle oli käsittämättömällä tavalla saatu salpa asetetuksi. Ennenkun ovi ehdittiin rikkoa, huomasi joku sattumalta lyhyen nuoranpään pistävän esiin seinähirteen kaivetusta reiästä ylhäällä katonrajassa. Nuorasta vedettyä kohosi salpa oven edestä, ja tie kaikkein pyhimpään oli vapaa.
Ylemmän eteisen raudoitettu seinäluukku avautui kolisten, josta harvan lattian läpi yläkertaan tunkeutunut savu alkoi pursuta ulos kuin lämpiävän riihen ikkunasta. Arviomiehet huusivat nyt luukusta löytämänsä tavaran nimen.
»Yhdet koirannahkarukkaset.»
»Jaha, yks koirannahkarukkanen», toisti tuomari.
»Vanhat pukinnahkaiset puoliturkit.»
»Ansavirsut.»
»Tuohikontti.»
»Tuohituppi ja visapääpuukko.»
»Tulukset.»
»Lehmänkello.»
»No soitta sitä», pisti leikkiä totinen tuomarikin.
»Ei oo kieltä.»
»Mikä se lienee tuo?»
Luukusta lensi alas isonpuoleinen havaslankakerä, jonka kimppuun perilliset hyökkäsivät kuin sudet haaskalle. Tässä oli toki toivoa. Lankakerien sisällä ja muissa yhtä kummallisissa paikoissa ne Eenokin tapaiset rikkaat rahojansa säilyttivät, johtaakseen varkaat harhaan. Hätäisimmät perilliset ehdottivat, että viillettäisiin kerä auki terävällä veitsellä, mutta toiset eivät siihen suostuneet, peläten kalliin sisällön vahingoittuvan, minkä vuoksi lanka oli kerittävä toiselle kerälle.
Alkuperäisen kerän pienetessä pieneni perillisten toivo, ja kun lopuksi vierähti maahan ohut paperiin kääritty liuska, supistui se melkein olemattomiin. Välinpitämättömästi otti joku »pohjallisen» maasta.
»Vaimoihmisen potretti!»
»Annahan kun minäkin sihtaan.»
Kellastunut valokuva kulki kädestä käteen, ja sitä ihmeteltiin.
»Jo on kanalja korea — silmätkin lempeät kuin lampaalla.»
»Koreahan peto on. Näkee, ettei se ole tämän paikkaisia. Tuommoista kun saisi hivenenkin teiviä hatistaa, niin… Se onkin tuo akkaväki enemmän rumaa tässä meidän lahkokunnassa.»
»Ei tuo ole kuvankoreata ukkoväkikään», väittivät naiset. »Nenätkin kuin paloaatrat riihen seinää vasten pystyssä, ja alahuulet piipunperskaa täynnä törröttävät reuhallaan kuin vanhan konttivirsun kantapää.»
»Sydänkäpynsä se näkyy pitävän olla, itsekullakin, minkä Eenokki-vainaallakin, vaikkei hän tässä armonajassa ehtinytkään siihen avioliiton laituriin.»
»Mene tiedä, mihin olisi Eenokkikin ehtinyt, jos olisi elää saanut vielä toisenkin vuosisadan.»
»Eikö tuo mamselli liene posetiivinsoittajalta saatu, koska sen käärepaperi näkyy olevan onnenlehti», huomautti muuan mies, oikoen kellastunutta paperia kädessään.
»Lue se ääneen!» kehoitettiin usealta taholta.
Väkijoukon tarkkaavana kuunnellessa mies luki kuuluvalla äänellä:
»Planeta ilmoittaa, että Sinä tulet rakastetut yhteltä vagaalta ja helläsytämiseltä frökinäldä, mutta hänen kantzansa, joka Sinun sytämeltäsi rakastettu on, et Sinä tule Jumalalta yhtistetyxi. Sinä elät vanhaxi ja tulet sanken rikkakxi, mutta lapsiltasi Sinä et tule saaman iloa eli muuta tainkaldaista. Sinä tulet kärsimän paljo murhetta ja sanan riitoja yhteltä personaida. Karta häntä kuin koleria. Sinun tygönäsi löytän suuria etesottamisia, joilta Sinä vietellään tämän maailman mammonan perään, mutta Sinun toivosi ei tule tapahtumaan elämäsi aikana, ehkä se pätkäkin on, vaan Sinä saat perinvastoin paljo murheta ja huokauxia ja pään vaiva. Vasta elämäsi ehtola Sinun halusi täytetään. Sinä tulet ihmisildä sanken korkiasti kunnioitetuxi ja ylistetyxi. Sinun kuolemasi jälkeen itketään ja murehditan yhteltä Sinun omaiselda, mutta iloitan vierahan tygönä.»
»Anna se tänne!» sanoi isäntä ja tempaisten onnenlehden miehen kädestä tahtoi omin silmin nähdä viimeisen lauseen, jota lukiessaan hän oli niin hermostunut, että paperi hänen hyppysissään vapisi.
»Yhdet liivit», jatkui taas huutokauppa tämän keskeytyksen jälkeen.
»Kuuluneeko tuo tämä liivintaskussa mukana tullut hammas samaan kauppaan vai pitäneekö se panna eri huutoon?» kysyi liivien huutaja. »Näkyy olevankin oikein kolmijuurinen syömähammas, mutta on syrjästä hiukan madon kalvama.»
»Mitkä ne lienee nämä — en saa savussa selvää. Sen vain tuntee, jotta reikiä niissä on kuin seulan pohjassa», kuului taas ylhäältä, ja ojennettu käsi riiputti luukusta pinttynyttä vaatekappaletta kuin lippua.
»Nimettömät», lausui kainosti kaupunkilainen palvelusneiti, joka oli vapaaviikkoaan viettämässä maalla kotipuolessaan.
»No, eihän noita enää oikeastaan housuiksikaan voi sanoa», myönsivät hienompaan puhetapaan tottumattomat maalaiset.
»Syytäkää alas kaikki mokomat ryysyt, jos niitä siellä on enemmänkin. Myö koko roskan yhdessä joukossa tai kantaa tunkiolle», sanoi isäntä harmistuneena.
»Ei helkkarissa tunkiolle, vaatetavaraa», epäsivät köyhät huutajat.
Yhteen läjään koottuina kertyi ryysyjä aika kasa.
»Sekalaista vaatetavaraa! Mitä tarjotaan?» kysyi vasaramies.
»Viisi penniä!» möykkäsi joku.
»Viisi penniä ensimäinen — viisi pen…»
»Viisi lisää!»
»Kymmenen penniä ensimäinen, — kymmenen penniä toinen ja kymmenen…»
»Karsta, Karsta helposta menee hyvä tavara. Nosta hiidessä. Saathan noista paraimmista vielä takin hihanvuoria, taskua ja sen semmoista, kun peset ja silität», kiihoitti innokas vasaramies.
»Eipä noilla taida paljon virkaa olla», sanoi Karsta vaatekasaa penkoen. »Mutta olkoon nyt viisitoista penniä.»
»Viisitoista penniä ensimäinen – viisitoista penniä toinen ja Eikö kukaan nosta?… Vii-si-tois-ta- pen-niä – – – koll-mas!»
Vasara paukahti aitan, seinään, ja huone antoi ontosti kumahtavan äänen, ikäänkuin olisi itkenyt omaa tyhjyyttään.
»Eikö siellä ole enää mitään paperille pantavaa?» huusi isäntä itkunsekaisella äänellä arviomiehille.
»Savua on, että on tukehtua», kuului vastaus.
»Hm… Noita aarteitaankohan tuo Eenokki-vainaja lienee näin monien lukkojen ja telkien takana säilytellyt vai ampiaisia ja rottia?» huomautti joku irvihammas.
»Kettua se on siellä säilyttänyt», kivahti muuan perillisistä.
Kun molemmat aitat olivat tyhjennetyt, lähdettiin Möyrylään samaa polkua myöten, jota Eenokki-vainaja aikoinaan oli niin monta kertaa taivaltanut.
Kulkue oli kuin pitkä hautajaissaatto. Eellinnä käveli isäntä sangen murheellisen näköisenä, hänen jäljessään tuomari kirjoineen ja poliisi kalisevine sapeleineen. Sitten seurasivat köyhät, surevat omaiset ja jälkijoukkona muu yleisö, usean kasvoilla iloinen päivänpaiste ja huulilla hyvinkin kevyet sanansutkaukset. Pikkupojat olivat kiirehtineet edeltäpäin ottamaan joukkoa vastaan puukelloa soittaen, kuten hautajaissaattoa ainakin.
Avainten puutteessa piti täälläkin murtaa ovet auki. Arviomiehet menivät ensin alikertaan, huudellen siellä olevien tavaroiden nimiä.
»Paloaatra.»
»Oksakarhi.»
»Viitake ja sirppi.»
»Puuvartinen rautakoukku.»
Ylikerrassa, jonne sen jälkeen mentiin, oli kalustona jonkunlainen veistetyistä laudoista kyhätty sänky, rahi ja akkunan edessä pöytänä seinään kiinnitetty lauta, jolla oli tyhjä pullo ja sen vieressä alassuin korvaten, tuohentervalla paikattu kahvikuppi, tyhjä karamellipönttö ja repaleinen unikirja.
Lattia oli kauttaaltaan puunlastujen peitossa, ja eräässä nurkassa oli hyvin kummallinen laitos, josta aluksi ei ymmärretty, mikä se mahtoi olla. Kun kammista väänsi, pyöri yhtaikaa pieni tahko, kerinlaudat ja koukkulankakela. Ylempänä vaakasuorassa asennossa pyörivään puukehykseen oli kiinnitetty kaksitoista tervattua puuäijää, nähtävästi tarkoittaen kahtatoista apostolia, jotka alustallaan seisten kiitivät ympäri kuin piirileikkiä tanssien. Näiden yläpuolella oli ristiinnaulitsemista esittävä kuva, sotamiehellä keihäänä terävä naskali kädessä. Kaikkein ylinnä oli puinen linnun kuva, joka suojaten levitti tervatut siipensä koko laitoksen ylle, ollen niin taidokkaasti yhdistetty muuhun koneistoon, että lintu koneen käynnissä ollen hiukan räpytti toista siipeänsä.
»Tuo kuvatuskohan se on nyt se keksintö, josta vainaja testamentissaan mainitsee?» arveli joku yleisön joukosta.
»Se kait se lienee», sanoi isäntä ja antoi keksinnölle niin vihaisen potkun, että se yksin kappalein hajosi ympäri koppia ja muuan apostoli hypähti kattoon asti.
Tarkastamatta oli enää kellari. Kun sen ovi oli murrettu auki ja arviomiehet olivat tyystin tutkineet joka sopen, arveli muuan heistä, ikäänkuin koko toimituksen loppulausuntona:
»Tyhjää on.»
»Tyhjää on», vastasi autiossa kellarissa kumea kaiku, joka monen läsnäolijan mielestä »kuulosti hyvin Eenokki-vainaan ääneltä.»