VI.
Seuraavana aamuna Eenokki nousi vuoteeltaan varhain ennen kukon laulua ja pukeutui tapansa mukaan pukinnahkaiseen puoliturkkiin ja karvalakkiin, joista tamineista hän vanhoilla päivillänsä ei luopunut kesälläkään. Sitten hän otti arkustaan muutamia hopearahoja taskuunsa, asetti emännän edellisenä iltana salaa täyttämän eväskontin viilekkeistä selkäänsä ja keppi kädessä lähti jalkaisin taivaltamaan »Korpijärven ukon», kuuluisan tietomiehen pakinoille kauas toiseen pitäjään kysymään neuvoa aarre-asiaan.
Vasta kolmantena päivänä Eenokki ehti matkansa perille ukon pieneen harmaaseen taloon. Sisään astuttuaan hän näki avaran savutuvan penkeillä useita ennen tulleita avunanojia istumassa. Karsinan puolella näkyi olevan mielisairas nainen sidottuna köysillä seinään kiinni, ja jostakin ulkoa kuului miehisen mielipuolen hirveitä huutoja. Tervehdittyään Eenokki istui penkille toisten odottajien joukkoon.
»Mistä maan äärestä se tämä vanhus on?» kysyi Eenokin vierustoveri, vetäytyen arkaillen hiukan loitommalle.
»Olenpahan vain tuolta naapuripitäjästä, Viinamäen entisen
Aatami-vainaan poikia», vastasi Eenokki.
»Vai sen poikia. Minnekä sitä vanhan matka pitää — vai ukon pakeilleko on asiat teilläkin?»
»Ukollehan sitä vähän on asian nimellistä.»
»Kiersi kylmän renkaan sydämeni ympärille, kun vääntäysitte tupaan, turkki nurin yllä: hulluja näet käy täällä parannuksilla väliin yksinkin. Mutta te taidatte ollakin sama äijä, jonka on määrä tänään tulla kysymään neuvoa jostakin aarteesta?» Eenokki säpsähti.
»Kuka sitä on sanonut?» hän kysyi.
»Ukko tuota kuului aamupäivällä haastavan.»
»Kukas sen on ukolle sanonut?»
»Kukahan lie — sillä on, ukolla, omat sanojansa. Hän näet tietää edeltäpäin kaikki, niinkuin senkin, ketä kunakin päivänä hänen luoksensa tulee ja millä asioilla mikin.»
»Taitaa ollakin tämä oikea noita, taitaa olla vielä härevämpi kuin
Löytynmäen vaari?»
»Oikea on. Löytynmäen vaari ei kelpaa tälle kyytipojaksikaan.»
»Mistähän lie ukko tietonsa saanut?»
»Pohjanmaalla se kuuluu ne saaneen eräältä rovastilta Kokkolan matkallaan. Samalta papilta, jota piru kuuluu henkiheittona kuletelleen — ja sen kelkkaan sitä kuoltuaan ukkokin istuu — kuuluu saaneen kaksi suurta kirjaa, joista toinen, punaisilla puustavilla räntätty, kuuluu olevan kuudes Mooseksen kirja; mutta sitä ukko ei näytä kenellekään syrjäiselle.»
Heidän puhelunsa keskeytyi, kun suuri, romuluinen ukko kalalta koteutuen astua lääpötti tupaan, märät virsut jaloissa. Pysähtyen hetkeksi ovensuuhun vieraita tarkastamaan hän sanaakaan lausumatta poistui eteisen läpi tuvan vastapäätä olevaan kamaripöksään, joka oli jonkunlainen vastaanottohuone olevinaan.
Ensimäisenä odottajista meni ukon pakeille muuan kalastaja, ollen vuorossa vanhin.
»Kun minun koukkuvehkeitäni näyttää tuo veden karja tänä syyskautena katselevan kierosilmin, niin alkoi viimein epäusko mielessäni kolkuttaa, olisinko miten kuten tietämättäni tullut myrryttäneeksi veden haltijaväen nurkumieliseksi itseäni kohtaan — tai olisiko ehkä kateen silmä syynä tähän kalakatoon. Pyörähdin nyt ajan ollen isännältä kysäisemään, miten saisin entisen hyvän kalaonneni takaisin», esitti kalastaja asiansa.
Ukolla oli vastaus heti valmiina.
»Ota tieltä löydetty virsu mukaasi rannalle, kerää ruohoja tai muuta veden tuomaa pärtöä lisäksi ja sytytä nuotio tuleen. Ripusta koukut kielustimistaan savuun riippumaan ja ammu lepästä tehdyllä jousipyssyllä, johon olet laittanut punaisesta langasta yhdeksänsolmuisen jänteen, yhdeksän kertaa koukkunippuun tervasnuolella. Apposien sisään, joina käytät pieniä murokkaan poikasia, pane puuntoukkia. Kun lähdet koukkujasi laskemaan, ota mukaasi vasta, joka on tehty kolmelta veromaalta, yhdeksän oksaa kultakin, ja kylvetä sillä vastallasi veden emäntä.»
»Mielelläänhän tuon palveluksen emännälle tekisi, kun ottaisi ja tietäisi, miten ja missä ylhäisyyttään olisi kylvettää ropsittava.»
»Istu veneen perätuhdolle koukunlaskupaikalla ja läiskytä vastallasi vettä veneen kahden puolen. Kun olet koukut laskenut, heitä vanha raha vasemman olkasi yli veteen. Näin on veden emäntä hyvitetty, jos liet mieltänsä loukannut. Onko sinulla vielä muuta kysyttävää?»
»On väliin ottanut luontooni ja merkitkin viittavat sinne päin, että joku pitkäkyntinen hiiviksii öisin koukkujani kalailemassa, vähääkin vähentämässä. Olisikohan olemassa muita pihtejä kuin lainkoura, joilla kälmin kynsiä voisi nipistää vähän lyhemmiksi?»
»Ooja. Leikkaa lapaset kädessä kappale koukkulankaa, josta epäilet kaloja varastetun. Kaiva näverillä reikä sellaiseen rantahakoon, jonka toinen pää on vedessä, toinen maalla, pane lanka reikään ja lyö kolmikanttinen kiila suulle. Kolmena torstaina peräkkäin käy lyömässä kiilaa lujempaan ja sano: Purista, perkele, varasta, että vapisee. Sillä se on tehty.»
»Entäpä, jos varas alkaisi lykätä katumusta kuin karvaköyttä ja heittäytyisi armoille, miten voro olisi niistä pinteistä päästettävä?»
»Kun otat tapin reiästä pois, on varas vapaa.»
»Alkaa tässä kohtapuolin syysmuikun veto, niin olisin yksin häpein kysäissyt vielä nuotankin taikaa.»
»Kaiva nuotan perälautaan reikä ja pane siihen elohopealla täytetty ja pihlajaisella naulalla suljettu metsäkanan kynä, jonka kiinnität yhdeksällä vuolaisulla tehdyllä leppänaulalla. Kun korjattavana ollutta nuottaa lähdet viemään tuvasta ulos, on sen perään heitettävä leipälapioita, piakoita, korennolta ja pieniä istuimia. Vesille lähdettäessä on nuottamiesten heitettävä airoillaan vettä maalle yhdeksän kertaa.»
»Vai ei muuta. No, kost' Jumala. Mitäs nyt ollaan velkaa?» kysyi neuvottu.
»Mitäpähän lie, itse tiennet», sanoi ukko.
Kalastaja jätti pöydälle hopearahan, ja sisään astui vuorollaan muuan metsänkävijä pyssyineen ja koirineen.
»Mikäs pyssyä vaivaa?» kysyi ukko.
»Pahan suovan pilaukset: ei tapa», vastasi metsästäjä.
»Kierrä metsässä pyssyn peräruuvi auki ja lirauta perän puolelta piipun läpi. Sitten puhdistat ja panostat, ja ruudin päälle muista vuolaista kolme hopeasirua ja murene leipää. Laukaise sitten vasemman olkasi yli itää kohti, ja pilaukset ovat pyssystäsi lähteneet. Jos pyssysi ei sytytä, ota vasemman käden nimettömällä vaikkua korvastasi ja hivauta nalliin… Lumoissako se on tuo koirasikin?»
»Lumoissahan se on.»
»Eikö se hauku?»
»Mitäpähän vähän tyhjää louskuttaa.»
»Sinun on hankittava löydetty karjan kello, jonka omistajaa ei tiedetä. Pane se täyteen vasta lypsettyä lehmän maitoa, mene pellon veräjälle ja siitä pohjoiseen käsin seitsemännen varaseipään alla anna koiran latkia maitoa kellosta. Jos lumot siitä eivät ota lähteäkseen, mene sunnuntaiaamuna kellotapuliin, leikkaa kielenkantimesta palanen ja juota se maidossa koirallasi, niin jopa alkaa luika kuulua metsästä.»
Eräs vanhahko uutismökin mies tuli metsästäjän jälkeen kamariin.
»Jopa olet äijä raukka ujunut ohkaiseksi kuin ankerias. Sinun sairautesi mahtaa olla suun kautta mennyttä», sanoi ukko puoleksi leikillä, puoleksi säälien.
»Ihmekös tuo, isäntä hyvä, jos tämä syntinen suoltuukin, kun vihamies on peltoni pilannut, niin että vilja pyrkii kasvamaan alaspäin maan sisään», selitti mies.
»Ja nyt tulit kysymään, miten peltosi on pilauksesta päästettävä?»
»Joo, siinä mielessä tänne itseni rahtasin tuolta korpien ja nevojen takaa.»
Ukko neuvoi ystävällisesti:
»Pane vaskikattilaan vettä, kolme sammakkoa ja yksi paistettu ahven. Kierrä peltosi kahdesti myötä- ja yhden kerran vastapäivään ja leppäisellä vastalla vihmo vettä pilatulle pellollesi. Pyydystä sitten elävä kala, esimerkiksi hauki, sido punonnaisella paistettu kala elävän kalan pyrstöön ja päästä järveen. Pahantekijä katuu niin kauan kun paistettu kala pysyy elävän kalan pyrstössä, ja vilja alkaa kasvaa ylöspäin.»
Kysyjä jätti pöydälle kuparirahan ja poistui, mutta pyörsi eteisestä takaisin kysäisemään:
»Voipi kaiketi isännän neuvoon luottaa — meinaan: eihän teillä liene ketunhäntä kainalossa?»
»Ketunhäntä!»
Ukko muuttui kasvoiltaan tuhanharmaaksi ja hänen suupielensä alkoivat nytkähdellä.
»Ketunhäntä!… Minä olen päästänyt lumoista satoja peltoja ja voin lumota ne jälleen, niin ettei itse pelsepuupi kykene niitä pelastamaan. Minä peräytän äskeiset sanani: kirottu olkoon peltosi, älköön siitä kohotko ainoaa oljenkortta. Mene nyt — ja mitäs tänne tulitkaan, kun et kerta usko. Mitä sinä viivyttelet? Minun ei tarvitse kuin kolmasti viheltää, ja siinä tuokiossa on tämä kamari tupaten täynnä vanhaa väkeä, joka muutamassa silmänräpäyksessä lennättää sinut kuin höyhenen seitsemän kirkon yli.»
Miehen rynnätessä kauhistuneena ulos ukko otti hänen pöydälle jättämänsä lantin, sylkäisi halveksien siihen ja nakkasi pakenijan perään eteisen lattialle.
Ukko oli niin tuohtuneella päällä, että kukaan ei uskaltanut mennä hänen luoksensa hetken aikaan. Viimein meni vastaanottohuoneeseen mies, jonka vasen poski oli näöltään kuin paistettu lantun puolikas, sulkien silmän ja kiskoen suun ja koko naaman toiselle puolelle kuin kampelalla.
»Mitä sinulla on asiaa?» kysyi ukko kärtyisästi.
Mies katsoi kummeksien ukkoon toisella silmällään, viittasi poskeensa ja sai vaivoin puoleksi umpeen menneestä suustansa:
»Hammas.»
»Uskotko sinä, että minä voin sen parantaa?» tiuskasi ukko.
»Uskon.»
»Hyvä on, että uskot; tässä oli äsken semmoinenkin teikari, joka ei uskonut. Vieläkö se nälkäkurki siellä pihalla koikkelehtii?»
»Se lähti kuin korppi kuumilta kiviltä», sopotti mies paisuneesta poskestaan.
»Taitaa kolottaa hammasta kovastikin?» kysyi ukko nyt jo leppyneenä.
»Vie kuin vihollinen.»
»Ota, mies parka, kolmelta veromaalta kolme tervastikkua ja kaiva joka tikulla kipeätä hammasta. Kaiva sitten näverillä puuhun reikä, pistä tikut siihen, lyö tappi reiän suuhun ja sano: Pure puuta, älä luuta. Sillä keinoin poskesi sulaa ja kolotus lakkaa.»
Tuli vihdoin Eenokinkin vuoro. Hän selvitti ukolle juurta jaksain aarteen koko historian ja pelkonsa siitä, että joku toinen voisi sen saada. Hän, vanha mies, on tullut pitkän matkan takaa hädissään kysymään neuvoa, miten aarre olisi estettävä joutumasta muitten kuin hänen käsiinsä.
— Tähän laatuaan harvinaiseen kyselyyn ukko ei ollut valmis vastaamaan heti.
»Minä luulen, että tähän sinun asiaasi on kysyttävä neuvoa kuolleilta — ehkä itsensä sotaherran hengeltä», sanoi hän pitkän miettimisen perästä: »Onko sinussa miestä lähtemään minun kanssani kirkkoon yöllä vanhaa väkeä haastattamaan?»
Vastausta antamatta Eenokki näytti taistelevan kahden tulen välissä.
»Sinulla ei ole siellä muuta tehtävää turkkisikin kun on jo nurinpäin — kunhan valmiiksi muistat hypätä tasajalkaa kirkon kynnyksen yli, ettet jää jalastasi loukkuun, etkä kättele ketään, vaikka siellä on käsiä tuhansittain ojossa tulijaa kohti. Seisot vain hiljaa kirkon ristikäytävällä niin kauan kun minä kyselen alttarilla vanhalta väeltä aarteen uhria», jatkoi ukko.
»On tuo vähän kaameata näin meikäläisen luonnolle. Etteköhän uskaltaisi yksin mennä?»
»Uskaltaisi!… En kait minä sinua, körilästä, ratokseni kaipaa, mutta tämän asiasi takia sinun on itsesi oltava mukana.»
»Tiukat on paikat. Ei taitaisi teillä olla mitään muuta keinoa?»
Nähtävästi odottaen tämän tapaista ehdotusta ukko vaipui jälleen mietteisiinsä.
»Oletko sinä varma siitä, että aarteen haltija, sotaherra, kuoli miekan terään?» hän kysyi, ikäänkuin olisi saanut kiinni toisen, helpommin liestyvän langan päästä.
»En pane sormeani kirjan päälle, mutta muuten olen varma», vastasi
Eenokki.
»Hyvä on. Tässä sinun asiassasi on pantava kova kovaa vastaan, on seurattava vanhaa Mooseksen lakia: silmä silmästä, hammas hampaasta. Haeksi hautuumaalta pääkallo ja nykäise leukaluusta kaksi hammasta, joista toisen pudotat aarrelähteeseen ja toista kannat taskussasi. Jos kattila ei kohoa sinulle, niin ei se tule toisellekaan.»
»Onhan tuo edes hyvä, ettei toiselle», sanoi Eenokki hiukan pettyneenä ja antoi ukolle hopearahan palkkioksi neuvosta.
Kun päivä oli jo iltaan kallistumassa jäi Eenokki ja joku muu pitkämatkainen yöksi ukon taloon. Toisekseen heitä pidätti uteliaisuus nähdä, miten ukko menettelee hulluja parantaessaan.
Kyseltyään kamarissaan mielisairaitten kuljettajilta yhtä ja toista näitä koskevaa ukko meni tupaan, pysähtyi mielipuolen eteen ja pienillä, terävillä silmillään katsoi suoraan tämän silmiin. Hullu taivutti kätensä ylös ja sormet koukussa kuin kotkan kynnet näytti haluavan ensi työkseen repiä silmät ukon päästä. Mutta kun ukko yhä silmää räpäyttämättä tuijotti häneen, alkoivat naisen kädet hiljaa vaipua alas ja retkahtivat viimein voimattomina kupeille, samalla kun hän ukon katsetta vältellen alkoi vapista kuin vilussa. Muitten tuvassa olijain kauhuksi ukko alkoi päästellä mielisairaan siteitä auki. Vapauduttuaan köysistänsä nainen näytti saavan jonkun verran takaisin entistä tarmoansa. Kyykistäen kissamaisesti notkeaa varttansa hän näytti aikovan salakavalasti hyökätä joko ukon kimppuun tai ovesta ulos.
»Seis!» kiljahti ukko niin musertavalla äänellä, että nainen lysähti hervottomana penkille istualleen kuin olisi saanut iskun niskaansa.
»Tule tänne!» komensi taas ukko niin käskevästi, että nainen vastustelematta totteli. Rantaan tultua hän kehoitti saattaja miehen lykkäämään veneen vesille ja istumaan airoihin, asettuen itse mielisairaan kera seisomaan keskelle venettä. Jonkun matkaa rannasta edettyä hän äkkiarvaamatta tyrkkäsi hullun päistikkaa järveen. Ensi säikähdyksestä toinnuttuaan uimataitoinen nainen alkoi räpilöidä rannalle. Maalle päästyään hän näytti häpeävän jotakin, ollen niin uupunut, että hänet oli taluttaen saatettava lämpimään tupaan. Saatuaan kuivaa yllensä nainen vuoteelle laskeuduttuaan nukkui pian rauhaisaan uneen.
Myöhemmin, pimeän tultua ukko otti kamarin seinältä panostetun pyssyn ja meni saunaan, jonne toinen, seinähullu oli suljettuna. Vieraitten jännittyneinä seuratessa ukon öisiä puuhia alkoi saunasta kuulua ukon ja mielipuolen hirveätä ärjyntää, niinkuin kaksi vihaista petoa olisi tapellut keskenään. Yhtäkkiä katkaisi melun voimakas paukahdus, jonka jälleen pimeässä saunassa vallitseva kuoleman hiljaisuus tuntui ulkona olijain mielestä vielä kammottavammalta.
»Jokohan ampui miehen kuoliaaksi?» arveli joku vieraista.
»Vielä mitä. Se on ukon tapa parantaa hulluja, näinikään säikäyttämällä palauttaa sekaantunut veri asemilleen», tiesi toinen. »Kerran kuuluu tyrkänneen nöyräpäisen pajassaan palavaan ahjoon.»
VII.
Seuraavana aamuna Eenokki lähti paluumatkalle, lähimpänä päämääränään kotipitäjänsä kirkonkylä. Välttääkseen herättämästä huomiota ja kiusallisia kyselyjä matkastansa hän yöpyi erääseen saunaan, söi eväskontistaan iltasensa ja paneutui penkille maata.
Levottoman yön jälkeen Eenokki oli jalkeilla jo hyvin varhain, kulkien kiertoteitse hautuumaata kohti. Kavuttuaan matalan kiviaidan yli kalmistoon hän hiipi ristien keskellä arkana kuin se, joka tietää liikkuvansa luvattomilla teillä. Oli hiljaista, ainoastaan joku ruostunut rautakoriste jossakin ristin nenässä kirahti tuulen liikuttamana sydäntä vihlaisevasti.
Yhtäkkiä Eenokki pysähtyi ja sydän kurkussa vilkuili ympärilleen: kuului puheen hyminää jostakin, mutta mitään puhujaa ei näkynyt. Tarkemmin kuunnellen ääni tuntui tulevan maan sisästä. Taivas varjelkoon! Haastavatko kuolleet keskenään haudoissansa? Eenokki oli jo lähtemäisillään pois tästä kammon paikasta, kun hän huomasi multaa heitettävän maan sisästä, jolloin hänelle kirkastui totuus siinä silmänräpäyksessä: haudankaivajia. Hän hiipi likemmä ja piiloutui erästä hautakumpua ympäröivän tiheän pensaikon suojaan, josta saattoi nähdä pitkässä, yhteisessä haudassa työskentelevät miehet ja kuulla heidän puhelunsa. Toinen näkyi olevan itse suntio ja toinen muuan pitäjäntuvassa asuva Matti-niminen loismies. Samalla kun Eenokin olo tuntui turvallisemmalta elävien ihmisten läheisyydessä, hän toivoi näin sattuman avulla päässeensä askeleen päämääräänsä likemmäksi. Yhteisten hautojen partailla hän oli usein nähnyt mullan mukana nakeltuja pääkalloja ja muita ihmisluita.
Vanhuksen seuratessa tarkasti jokaista lapiopistoa näkyi hautuumaan portilta tulevan muuan mies haudankaivajien luo.
»Ette sitä tekään ole Vehniän Pekan unia vedelleet», sanoi mies pysähtyen haudan partaalle.
»Saa sitä täällä kerta vielä Pekankin unia vedellä», vastasi suntio.
»Saapi kaiketi, saa siellä tarpeekseen unta, uneliaampikin, lepoa laiskempikin», myönsi mies.
»Saa, joka saa — rikas ja tuo muu ylhäinen», väitti Matti. »Tämä yhteinen kansa se ajetaan ylös haudastakin kesken uniaan… Kas niin! Siinäpäs pätkähti taas luu poikki.»
»Niinpähän kuului rouskahtaneen.»
Hetken vaiettua sanoi haudan partaalla olija kuin ohimennen:
»Riston Matleena se kuuluu kyöpelin nähneen.»
Miehet jatkoivat vähän aikaa työtänsä, pysäyttivät sitten kaivunsa ja lapioihinsa nojaten katsoivat ylös.
»Niin minkä nähneen?»
»Kyöpelin tuo kertoi nähneensä.»
»Ne on niitä Matleenan kyöpeleitä. Milloinka se on sen nähnyt?»
»Nyt viime yönä — eli paremminkin siinä aamuhämärissä.»
»Missä se on sen nähnyt, kotonaanko vai jossain muualla?»
»Kotonaan. Mitäpähän lie Matleena pyörähtänyt nurkan taakse asialleen, ja siinä kun vähän kyykähtää, niin siihen liittoon pistähtää kyöpelikin saunan ovesta ulos… Oli tullut Matleenalle hyvin hapan lähtö, ja siunannut oli.»
»Jopa kai lähtö. Minkä se on ollut näköinen, ihmisenkö eli tuon muun eläimen?»
»Oli ollut näköjään koommin kuin vanha mies, mutta karvainen kuin pukki, ja selässä sillä oli ollut kontti olevinaan.»
»No sen arvaa, että karvainen. Minnekä se on sitten mennyt, vai siihenkö on hävinnyt saunan eteen, kun kuuli siunattavan?»
»Tänne se oli lähtenyt tulemaan hautuumaalle päin omia teitään.»
Miehen mentyä haudankaivajat jatkoivat työtänsä vaieten, niinkuin olisivat hiljaisuudessa miettineet kuulemaansa kyöpelijuttua ja sydämessään hiukan peljänneetkin, vaikka varoivat sitä toisilleen ilmaisemasta.
»Onpa siinä vielä jotenkin ehyt pääkallo; kenenkähän lie?» keskeytti
Matti äänettömyyden, pidellen lapionsa terällä löytöänsä.
»On näemmä vielä kaksi hammastakin ikenissä», lisäsi suntio.
Matin nakattua kallon haudan partaalle molemmat miehet hiukan säpsähtivät, niin karaistuja kuin olivatkin.
»Mikä kohaus se tuolta pensaikosta kuului?» kysäisi suntio.
»Kunhan siellä ei vain olisi se Matleenan kyöpeli kakistelemassa», arveli Matti puolittain leikillä ja polkaisi lapionsa multaan, mutta nykäisi sen samassa ylös, kuin peläten rikkovansa jotakin särkyvää.
Miehet katselivat kotvan kysyvinä toisiinsa.'
»Mikä kilaus se oli?» kysäisi suntio.
»Ties vaikka olisi raha-aarre», arveli Matti. »Mutta mikä peeveli tuota pensasta puistelee?»
Miehet kaivoivat varovasti maata ja saivat käsiinsä mullan peittämän jotenkin raskaan möhkäleen, jonka suntio puhtaaksi hangattuaan kohotti toverinsa nenän eteen ja kysyi hymysuin:
»Mikäs tämä on?»
»Pullo totta totisesti onkin!» totesi Matti.
»Mitäs sillä nyt aiot tehdä?»
»Kunhan ensin rassaan puukollani korkin auki, niin sittenpä nähdään, mitä on tehtävä», sanoi suntio.
Saatuaan korkin kappaleina ulos suntio haisteli pullon suusta, ojensi sen sitten toverillensa ja sanoi hiukan ylpeillen:
»Haistappas!»
»Viinalle hajahtaa.»
»Viinalle.»
»Hyvinkin tuopin pullo.»
»Hyvinkin.»
»Siinä on mahtanut olla juoppo mies, kun on varannut eväspullon mukaansa vielä tällekin matkalleen», sanoi Matti.
»Hyvää on varannutkin», kehui suntio. »Otappa tästä, niin pidetään ukolle pienet rääpiäiset.»
»Kun tuosta ei saisi pitämistä», epäröi Matti.
»Kaiketi siitä pitämistä päähäsi saat, on se semmoista junkkaria — hautunut ja väkevöitynyt täällä maan sisässä kuinka kauan liekään… Istutaan», kehoitti suntio.
Miehet istuivat polvet koukussa lapioillensa haudan pohjassa, pullo välillänsä, josta he ahkeraan naukkasivat.
»Se on sillä lailla, Matti, niinkuin ki-kirkherra-vainaan oli tapana sanoa, että kaikki mikä on i-iankaikkista, se sä-säilyy», sanoi suntio.
»Ni-niinkuin tämä viinakin?»
»Si-sitä minä ajan takaa: ukko on mä-märännyt, mutta vi-viina on säilynyt.»
»O-onpahan se niinkin.»
Viimein miehet väsyivät ja torkahtivat vastakkain, selät haudan seinään nojaten, päät nuokuksissa. Mutta vasta sitten kun haudasta alkoi kuulua hiljaista kuorsaamista Eenokki katsoi parhaaksi lähteä piilopaikastansa. Kun nyt vain onnistuisi miesten huomaamatta saada saatavansa; sillä se on sentään koiranunta, jota täällä elävä nukkuu humalassakin. Nyäistyään ainoat jäljellä olevat hampaat haudan partaalle nakatun kallon leukaluusta Eenokki miten lie hädissään pudottanut pääkallon vapisevista käsistänsä, niin että se vierähti takaisin hautaan, pysähtyen viinapullon viereen. Haudankaivajien samalla raoitettua sameita silmiänsä he huomasivat mykistyneinä pääkallon, joka ammottavilla silmäkuopillaan näytti moittivan heitä.
»Enkös minä sitä sanonut?» lausui vihdoin Matti osittain syyttäen.
Vastaamatta mitään suntio kaivoi lapiollaan haudan pohjaan kuopan, jonne kätki kallon ja pohjilleen juodun viinapullon. Sen jälkeen miehet jatkoivat taas työtänsä mikäli kykenivät, mutta pitkään aikaan he eivät vaihtaneet keskenään halaistua sanaa.
Iltamyöhällä ehdittyään kotiin Eenokki meni Honkavaaran lähteelle ja pudotti anastamansa hampaan sen pohjaan. Seuraavana aamuna hän taas ilmestyi karjatarhaan lehdespölkyllensä, ikäänkuin ei olisi matkalla ollutkaan.
VIII.
On kulunut useita vuosia siitä, kun patruuna Parrula tyttärineen tuli Viinamäen taloon. Honkavaaran kyläkunta on sen jälkeen jonkun verran muuttunut ulkomuodolleen. Kauniin Kaakkojärven rannalla pienehkö sahalaitos kohottaa rautaista savutorveansa, josta savu kesäisin tupruaa ilmaan yöt päivät. Talvisin saha ei ole käynnissä, mutta kylmien viimojen puhaltaessa järven selältä kuuluu korkealta talviuntaan nukkuvan jättiläisen rautaisesta sieraimesta sen raskas hengitys. Lähellä sahaa on matalapiippuinen oluttehdas, joka on toiminnassa vuodet läpeensä, ja ylempänä päivänrinteisellä kummulla pilkoittaa patruunan palatsimainen, keltaiseksi maalattu torniniekka asuinrakennus kauniin koivikon ympäröimänä. Myöskin monen yksityisen talo on peittänyt punaisella vanhan harmautensa ja koristanut nurkkansa ja akkunapielensä valkoisella. Kaikki tämä antaa kyläkunnalle jonkunlaisen arvokkaan sivistyneisyyteen ja varallisuuteen viittaavan ulkonäön.
Oluttehtaan perustamisen jälkeen tuli panimonhoitajan tupa kyläkunnan miesten vakituiseksi kokouspaikaksi pyhäisin. Aamusta alkaen iltamyöhään siellä istuskeltiin, ryypiskeltiin olutta, pelattiin korttia ja joskus vaihteen vuoksi tapella kahistettiinkin. Ahkerimmat kävijät olivat entisiä kämmentäjiä, joiden joukko luopioiden takia oli supistunut hyvin vähiin.
Niinpä nytkin kesäisenä sunnuntai-iltana loikoili tehtaan pihamaalla joukko puolihumalaisia kyläläisiä. Kolmisen miestä istui tuvassa suuren honkaisen pöydän ääressä, olutpullot edessänsä. Heidän kesken oli virinnyt äänekäs, vertaileva keskustelu entisistä ja nykyisistä ajoista. Suurinta suuta piti Mikkos-Otto, muuan köyhä mökkiläinen, jolla samoin kuin tovereillansakin tuntui olevan erityistä kaunaa patruunaa ja olevia oloja vastaan.
»Se on sillä lailla, miehet, että jos tätä jatkuu, niin ollaan riikillä kohta joka mies», intoili Otto.
»Tätäkö ryyppäämistä?»
»Tätä ja muuta. Minä olen huvikseni katastellut noidenkin isoisten peltoja, jotka ennen työnsivät jumalanviljaa, että ääni kuului ja aidat kallistuivat. Mutta nyt — Otto levitti syliään — tyhjiä kuin Tanelin pöytä, piippa siellä, toinen täällä, ja senkin vähän vie varmasti hätäisen sirppihalla.»
»Se sattui kuin naulan kantaan,» myönsivät toverit. »Mutta mikäs siihen on syynä, että pellot eivät enää kasva?»
»Se siihen on syynä, että vaikka suurennuslasilla etsit, et pienintä pulikkata löydä monenkaan pellolta. Ja sen parako niitä sinne toisi, kun miehet ja hevoset junnaavat patruunan tukkeja talvet pitkät. Jos ei luoja ihmeitä tee — ja minkäpä se luojakaan tyhjästä teki — niin mahoksi — perhana ollen jää syksyllä monen talollisenkin pelto ja saavatpa kissa vie keräillä tyhjiin säkkeihinsä talvella kolomiensä tukkien kuoria leiväksiksi… Vaikka en minä sillä eikä millä — että minun peltoni sen parempi olisi.»
»Kaiketi patruuna syksymmällä taas rahtuuttaa Kokkolasta ryssän mattojauhoja ja suoloja myötäväksi niinkuin ennenkin», arvelivat toverit.
»Kaiketi se niitä rahtuuttaa, ja hukkahan tässä muuten perisikin. Siellähän se on patruunan takana useimman honkavaaralaisen leipävaikkana, ja Parrulan nimeenhän nuo kuuluvat moniaat jo leipänsä siunaavankin. Niinpä tässä taanneissa päivänä Retulaisen renkipoika istuuduttuaan isäntänsä kera pöytään oli ristinyt kätensä ja alkanut tosissaan: 'Parrula siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä, Parrula valistakoon kasvonsa meidän päällemme ja olkoon meille armollinen'.»
»Mitäs Retulainen?»
»Oli tavoittanut leipäkannikalla poikaa päähän, mutta tämä oli ehtinyt livahtaa ovesta ulos.»
»Entäs karjanhoito!» jatkoi Mikkos-Otto. »Satuin keväällä pallipohjaksi tuonne Viinamäen taloon, kun elukoita ensi kertaa laskettiin laitumelle. Ennen nuo ovat Viinamäen lehmät keväisin ulos päästyään hypänneet hännät pystyssä kuin villit, keikkuneet ja puskeneet, että kankien kanssa on pitänyt olla eroittamassa. Nyt talutettiin horjuvia luurankoja navetasta ulos kuin sivuttomia siukkoja lasareetin ovesta. Sattui karjatarhassa kellokas könähtämään polvilleen kuin rukoukseen, ja kun se siinä mölähti ja katsoi hoitajaansa, niin itkupas tillahti emännältä, ja järähti siinä isännänkin leuka… En minä sillä eikä millä — että minun Perjakkani sen parempi olisi.»
»Ihmekös tuo, kun hevosilla syötetään heinät ja muut, että jaksaisivat tukkeja kiskoa ja juosta kilpaa kirkkotiellä. Lehmille mitähän vähän hevosen lantaa annetaan ja oljensuortuvata eteen viskataan.»
»Ja kun näin tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa.»
»Mene tiedä, mikä tässä kohta on tuoretta, mikä kuivaa. Huhuillaan, että ne pitäisi Viinamäenkin piiput olla pahasti kallellaan keltaiseen taloon päin.»
»Ettäköhän olisi Kotkakin velkaantunut?»
»On se tainnut velkaantuakin, ja mitenhän lie juovuspäissään kirjoittanut nimensä sellaiseen paperiin, että sen kun patruuna pistää herrastuomarin nenän eteen, niin Kotka saa kohota siivilleen ja lentää katselemaan uutta pesäpaikkaa.»
»Niinpä siinä parhaina ystävinä ajeltiinkin kuomireessä, Tikander kuskilla, pidettiin juominkeja yökaudet, matkustettiin Helsingit ja Pietarit ja elettiin, Kotkakin, kuin suuret herrat.»
»Niitä tappioitaan Kotka kai nyt koettaa lypsää takaisin, kun ei kuulu työväelleen enää yön unta antavan. Kerrankin oli kuskannut renkinsä nuotalle pyhäissä yönä. Mutta lyhyeen oli loppunut sillä kertaa nuotanveto.»
»Miten niin lyhyeen?»
»Miehet olivat saaneet sellaisen varoituksen, että ei tehnyt mieli jatkaa pitemmälle», sanoi Otto.
»Emme ole kuulleetkaan.»
»Olivat nähneet aaveen.»
»Niinkö nuottamiehet?»
»Nepä ne. Kun miehet Huutoniemen nenässä olivat potkeneet nuottansa apajalle ja alkaneet rannalla köysistä vetää, niin oli apajan perillä pylkähtänyt vedestä esiin niinkuin miehen pää ja jälleen kadonnut.»
»Miehen pää?»
»Nuoren miehen pää. Jos lie ollut juoppotukki, olivat nuottamiehet toisekseen arvelleet, kun sama pää oli ilmestynyt uudelleen, tällä kertaa hartioita myöten.»
»Mitäs miehet silloin?».
»Joku oli vieläkin epäillyt. Mutta kun kolmannen kerran oli kohonnut vedestä alaston miehen ruumis vyötäisiä myöten ja pyörähtänyt ympäri, niin ei se epäilijäkään enää ollut puhunut juoppotukista. Häthätää olivat miehet nyäisseet nuotan veneeseen ja lähteneet soutamaan kotiinsa kiireimmän kautta.»
»Olikohan tuo puhunut mitään nuottamiehille — aave?»
»Ei se kyllä ollut maininnut mitään.»
»Vaikkapa ei maininnutkaan, niin oli siinä silti Kotkalle huomautusta kerrakseen.»
»Oli huomautusta — vaikka voihan se muutakin ennustaa.»
»Voipi hyvinkin ennustella.»
Miesten aikansa ryypättyä panimonhoitaja tuli karhuamaan maksua oluesta. Mutta kun lasku tehtiin, eivät Mikkos-Oton rahat riittäneetkään, vaikka hän käänsi kukkaronsa nurin. Kun panimonhoitaja häntä tästä nuhteli, riuskasi Otto harmistuneena vastaan:
»Jos et tuki leipäläpeäsi hyvän sään aikaan, niin kun otan ja pistän tuohenkäpryä yöllä tuonne tehtaasi nurkan alle ja tuikkaan tulen häntään, niin vähemmän siinä ihmisiltä rahoja narrailet — sinä ja se kaljupäinen pääkettu.»
»Pankaa tämä hampaanne koloon, miehet», sanoi panimonhoitaja ja meni suuttuneena pois.
Illemmalla levisi oluttehtaan pihalla juopottelevien miesten keskuuteen tieto, että Rajalan torpassa vietetään uskovaisten seuroja. Joku entinen kämmentäjä leukaili, että ei taitaisi olla hullummaksi, vaikka mentäisiin pyytämään anteeksi näiden viime vuosien juopottelusyntejä, varsinkin, kun puhujana kuuluu olevan oikein herraspappi. Häneen yhtyi heti useita miehiä, ja joukko lähti hiukan hoipertaen kokouspaikalle. Tultuaan meluten tupaan miehet pysähtyivät ovensuuhun ja joku rupesi sormellaan osoitellen laskemaan kokouksessa olijoita. Pian ne olivat luetutkin: Rajalan torpan mies muijineen, Viinamäen emäntä kalpeine tyttärineen ja joitakuita muita. Tämä pieni, syrjäisen torpan tupaan piiloutunut lauma ei ollut häiritsijöitä huomaavinaankaan, alkoi vain rauhassa laulaa mielilauluansa:
»Yhdeksänkymmentä yhdeksän
meni lammashuoneesta pois – –»
»Ne — nehän meni melkein kaikki», pisti joku koiranleuka ovensuusta laulun lakattua.
»Niin, ystävä, melkein kaikki meni», alkoi nuori puhuja pöydän päässä lempeällä äänellä. »Yhdeksänkymmentäyhdeksän kulkee laveata tietä ja vain yksi ainoa kaitaa.»
Hän puhui laveasta ja kaidasta tiestä, niiden vastakohdista, eri suunnista ja lopullisesta päämäärästä. Kun hän vihdoin päätti puheensa, ei ovensuussa ollut enää ainoatakaan lavean tien matkustajaa, sillä he olivat saarnan aikana luikkineet tiehensä yksi toisensa jälkeen.
IX.
Kustaa Tikander käveli kiihtyneenä edestakaisin Viinamäen ullakkokamarin lattiaa, pysähteli väliin ja katseli ympärilleen, ikäänkuin ei olisi ollut oikein selvillä siitä, missä hän on ja mitä tänään oli tapahtunut. Viimein hän asettui akkunan eteen ja unohtui katsomaan Parrulan keltaiseen taloon kuin kadotettuun paratiisiin.
Kuinka kauan Tikander lienee siinä seissyt ja katsellut, kun hän kuuli ovea avattavan. Kääntyen akkunasta hän näki Esterin tulevan sisään kahvitarjotin kädessä, kuten ennen, vuosia sitten. Tikanderin seuratessa silmillään Esterin liikkeitä tämä laski tarjottimen pöydälle ja alkoi poistua takaisin virkkamatta mitään. Ennenkun hän ehti ulos Tikander ojensi molemmat kätensä tyttöä kohti ja sanoi matalalla äänellä:
»Esteri.»
Esteri pysähtyi, mutta huomattuaan kirjurin ojennetut kädet hän päätänsä torjuvasti pudistaen aikoi sittenkin mennä. Kirjurin kädet vaipuivat hiljaa alas ja hän sanoi surullisesti:
»Esteri, minä olen onneton mies.»
»Aamupäivällä tänne tullessanne olitte todellakin niin pahamielisen näköinen, että emme uskaltaneet kysellä tulonne syytä. Mitä herrassöötingille oikeastaan on tapahtunut?» kysyi Esteri.
»Olkaa hyvä ja istukaa hetkinen, jos teillä on aikaa», pyysi Tikander. »Tuntuu helpoittavalta puhuen keventää sydäntään ystävälle — saanhan sanoa teitä ystäväksi?»
»Minun ystäviäni ovat vain Jumalan lapset», sanoi Esteri ja istuutui tuolille mahdollisimman kauas oven pieleen.
»Te olette laihtunut ja tullut kalpeaksi näinä viime vuosina», ilmaisi kirjuri huomionsa.
»Tottapa siihen on ollut omat syynsä», sanoi Esteri.
»Kuinka kauan siitä nyt onkaan kulunut aikaa — siitä, kun tulitte tänne kamariin kutsumaan minua Parrulan puheille?» kysyi Tikander. »Minä muistan niin hyvin sen elokuun illan.»
»Minäkin muistan. Siitä on nyt neljä vuotta.»
»Niin, neljä vuotta… Kuinka nopeasti aika rientää: tuntuu aivan kuin olisin vasta eilen lähtenyt.»
»Minusta taas tuntuu, niinkuin lähdöstänne olisi kulunut jo monta kymmentä vuotta», sanoi Esteri.
»Minkä tähden niin — monta kymmentä vuotta?»
»Miksikäs herrassöötingistä tuntuu siltä, kuin olisitte vasta eilen lähtenyt?» kysyi Esteri vuorostaan. »Ehkä se on neiti Parrulan ansiota.»
»Niin, hänen ansiotansa se on», myönsi Tikander avomielisesti: »Hänen tähtensä minä olen palvellut nämä neljä vuotta tuota keltaisen linnan rahanhimoista petoa.»
»Herrassöötinki on siis ansainnut neiti Parrulaa työllänsä samoin kuin
Jaakop Raakeliansa?»
»Aivan niin. Minä, köyhä mies, koetin miellyttää heitä molempia, isää ja tytärtä. Olen tehnyt työtä ja hyödyttänyt Parrulaa näinä vuosina kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia markkoja — ja minä luulen, että minusta olisi tullut mies, jos…»
Tikander pysähtyi pidättääkseen mielenliikutustansa.
»Luulin olevani varma siitä, että Anna rakasti minua», jatkoi kirjuri. »Yhdessä me soutelimme kesäisin, luistelimme syksyisin, talvisin hiihtelimme — ja vuodet lensivät kuin siivin. Patruuna näki ja tiesi tämän kaiken, mutta hän ei koskaan millään tavoin ilmaissut vastenmielisyyttään seurustelustamme, minusta päinvastoin näytti kuin hän olisi toivonut sitä. Mutta nyt tiedän, että Parrula tällä näennäisellä suosiollaan tahtoi vain herättää minussa turhia toiveita ja siten pidättää minua palveluksessaan niin kauan kuin voi.»
»Mitenkä niin?» kysyi Esteri.
»Kun tänä aamuna olimme kolmisin konttorihuoneessa, niin minä asiani alkaen huomautin Parrulalle, että olen nyt niin ja niin monta vuotta patruunaa palvellut. Hän ilmaisi suuren tyytyväisyytensä toimintaani ja kiitollisuutensa osoitteeksi sanoi olevansa valmis koroittamaan palkkaani, kun saa kuulla toivomukseni. Minä en ole koskaan ennen pitänyt puhetta, mutta silloin nousin seisaalle konttoripulpettini ääreen ja pidin pienen puheen, jonka loppupontena esitin, että paras palkankoroitus, minkä patruuna voi minulle antaa, on Annan käsi — sydämestä luulin olevani varma ilman muuta.»
»Entäs sitten?» kysyi Esteri uteliaana.
»Sitten oltiin ääneti ison aikaa — Anna oli jo puheeni aikana mennyt pois. Viimein sanoi patruuna, että hän ymmärtää vain sellaista leikkiä, joka pysyy kohtuuden rajoissa, ja kehoitti minun karkoittamaan mielestäni turhat haaveet ja pysymään siinä, missä paikkani on konttoripöydän ääressä. Mutta kun minä yhä vakuutin, että tarkoitin täyttä totta, koetti hän suostutella: Eihän tällä asialla niin kiirettä ole, voimmehan puhua siitä myöhemminkin. — Ei, minä sanoin, nyt tai ei koskaan. — Onko tämä Tikanderin viimeinen sana? kysyi patruuna, ja kun vakuutin niin olevan, hän otti laatikostaan muistikirjansa, teki laskun ja lukien jäljellä olevan palkkani eteeni pulpetille kysyi: Onko oikein? Ymmärsin tarkoituksen ja lähdin hyvästiä sanomatta — ja täällä sitä nyt ollaan taas.»
»Niin… Tervetuloa vain.»
»Esteri, te olette minulle liian hyvä. Vaikka rakastin Annaa, minulle tuli toisinaan niin riuduttava ikävä teitä, että melkein itkin.»
»Kun likellä on, niin lykitään, kun kaukana on, niin kaivataan», sanoi
Esteri surullisesti.
»Niin on. Te olette niin lempeä kuin kesäinen päivä. Minun ei olisi pitänyt lähteä täältä, mutta minä menen aina onneni ohi. Minulle ei onnistu mikään, ja siksi tunnen olevani tarpeeton maailmassa. Minulla on ollut suuret unelmani minullakin: aioin lukea ja sitä tietä nousta hyvinkin korkealle. Mutta tuli onnettomuuksia, minä koetin upottaa ne pikariin — ja nyt olen vain vähäpätöinen tuomarin kirjuri, jos kohta sitäkään. Pelkään, että en taaskaan voi vastustaa viettelystä etsiä lohdutusta sieltä, missä sitä on kaikkein vähimmän… Vaan jos te tahtoisitte, niin…»
»Mitä?»
»… te voisitte pelastaa minut… Esteri, minä ojennan käteni teitä kohti kuin — kuin hukkuva.»
Esterin sydämessä heräsivät voimakkaina vanhat tunteet ja hän sai taistella hyvän aikaa, ennenkuin voi lausua ratkaisevan sanansa:
»Se on myöhäistä nyt, herrassöötinki — minulla on jo.»
»Mikä on — sulhanenko?»
»Niin.»
Tikanderin ojennetut kädet vaipuivat toistamiseen alas ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä:
»Kuka hän on?»
»Jumalan poika.»
Jonkun ajan päästä Esterin mentyä tuli isäntä kamariin.
»Täällä sitä nyt ollaan taas», ehätti Tikander kuin häpeillään, ennenkun isäntä ehti vielä mitään kysyä.
»Terve tulemasta», toivotti isäntä. »Kuulin Esteriltä asianne ja surkuttelen kohtaloanne. Meillä on tässä itsekullakin omat murheemme, ja tulinkin oikeastaan kysymään neuvoa omaan asiaani teiltä, joka olette lakia lukenut mies.»
»Olen käytettävänänne, mikäli voin teitä neuvoillani auttaa», sanoi
Tikander.
»On kai tarpeetonta huomauttaa, että keskustelumme tulee jäädä näiden seinien sisälle.»
»Voitte luottaa.»
»Asiani on tällainen: lainailtuani Parrulalta silloin tällöin pieniä rahasummia satunnaisiin tarpeisiini hän useat kerrat viime kevättalvella ehdotti, että kanavoimalla kuivaisin Pajulammen heinämaaksi. Niin hyödylliseen tarkoitukseen hän sanoi olevansa halukas lainaamaan suuremmankin rahasumman. Epäilin koko kuivaamisen kannattavaisuutta, mutta kun hän laski ja kuvaili kanavoimisen tuottamaa hyötyä, sai hän minut viimein houkutelluksi lainan ottoon. Tehtiin velkakirja, suuruudelleen useita kymmeniä tuhansia, mutta kun hänellä sillä kertaa ei sattunut olemaan rahoja luonansa, lupasi hän antaa summan muutaman päivän päästä, käytyään sen pankista ottamassa.»
»Entäs velkakirja?» kysyi Tikander.
»Velkakirjan jätin Parrulalle.»
Kuultuaan tämän Tikander sai kuin sähköiskun.
»Teidän on tarpeetonta jatkaa, minä tunnen Parrulan», sanoi hän. »Kun muutaman päivän päästä menitte rahoja pyytämään, Parrula sanoi ne jo antaneensa — eikö niin?»
»Aivan niin.»
»Se on ihan Parrulan tapaista, ja minä voisin mainita lukemattomia muita samanlaisia esimerkkejä. Metsiä ostellessaan hän tavallisesti menettelee näin: lainailee, jopa suoraan tyrkyttää rahojansa jollekin vähävaraiselle talonmiehelle jonkun summan. Vainuttuaan sitten velallisella olevan kaikkein heikoimman hetken hän vaatii rahojansa takaisin, on muka välttämätön tarve. Kun muu ei auta täytyy lainanottajan luovuttaa metsänsä siihen pilkkahintaan, minkä Parrula suvaitsee maksaa. Monen talon hän on tällä tavoin keinotellut itselleen melkein ilmaiseksi.»
»Jopa on koko piru», huomautti isäntä harmistuneena.
»Parrula on oikea nero rahoja kokoamaan. Mitä hän yhdellä kädellä antaa, sen hän toisella takaisin ottaa. Työmiehilleen hän maksaa jotenkin hyvät palkat, mutta ottaa ne oluen, jauhojen ja suolojen myönnin tuottamalla voitolla takaisin kaksin kalliin. Parhaat tukkipuut hän myö sellaisinaan ulkomaille, mutta kaikenmoiset rujot ja rammat sahuuttaa lankuiksi ja myö ala-arvoisen roskan paikkakunnan tarvitsijoille korkohintoihin… Semmoinen hän on. Mutta en olisi uskonut patruunan kehtaavan sentään näin julkeasti vääryyttä harjoittaa, sillä hänen muilla petoksillaan on ollut olevinaan kuitenkin jonkunlainen oikeuden varjo.»
»Taitaa olla patruunan, niinkuin monen muunkin laita, että ruokahalu kasvaa syödessä», sanoi isäntä.
»Niinpä se näkyy olevan. Herrastuomarin ei olisi pitänyt antaa velkakirjaa, ennenkun saitte rahat.»
»Ei olisi pitänyt», myönsi isäntä. »Mutta luotin häneen ja olin suoraan sanoen hiukan hiprakassa.»
»Konjakki onkin Parrulan kaikkein tärkeimpiä välikappaleita, jonka avulla hän uhreja pyydystää», sanoi Tikander.
»Ei taida herrassöötingin mielestä olla mitään pelastuskeinoa tässä minun asiassani?» kysyi isäntä.
»Oliko vieraitten miesten läsnäollessa puhetta siitä, että velkasumma annetaan vasta myöhemmin?» kysyi Tikander.
»Ei ollut puhetta siitä.»
»Siinä tapauksessa minä valitettavasti en näe muuta keinoa kuin…»
»Kuin maksaa pois olematon velka. Minä en näe sitäkään keinoa. Metsät on myöty ja — juotu, ja muuta keinoa ei ole kuin työntää talonsa tuon kirotun kitaan.»
Oltiin ääneti jonkun aikaa.
»Minä olen tässä puhunut vain omista asioistani», alkoi isäntä. »Minkä viran herrassöötinki aikoo ottaa nyt, kun ette enää ole Parrulan palveluksessa?»
»En osaa sanoa. Ajatukseni ovat niin sekaisin, että en kykene vielä oikein selvästi ajattelemaan. Ehkäpä koetan saada taas tuomarilta kirjoitustyötä ja nimismieheltä apulaisen toimia. Tätä syksyä kauemmin en missään tapauksessa voi viipyä tällä paikkakunnalla.»
»Mihin maan paikkaan herrassöötinki aikoo sitten myöhemmin mennä?»
»Sitä en tiedä vielä.»
Isäntä lähti, ja Tikander asettui taas akkunan eteen katselemaan patruunan taloon, rakkauden, häpeän ja vihan rintaa raadellessa.
X.
Eenokin hallussa oli paitsi Viinamäen talossa olevaa pihanpääkamaria ja kaksikerroksista aittaa hänen myöhemmällä iällään Honkavaaran juurelle rakentamansa Möyryläksi haukuttu pieni rakennus, jossa oli kaksi huonekoppia päällekkäin ja alinna mahdottoman iso kivikellari.
Hiukan ylempänä vuoren rinteellä oli hänen laittamansa puukello kahden vierekkäin kasvavan petäjän välissä. Se oli suuri, alapäästään ontto kelohongan pölkky, jonka yläpäähän kaivettuun reikään oli kiinnitetty puutanko, minkä päät olivat upotetut petäjien kupeisiin koverrettuihin syvennyksiin, niin että se ympäri pyörien heilutti pölkkyä kuin kelloa ainakin. Pölkyn yläosaan molemmin puolin oli kiinnitetty rinnakkain kaksi vaakasuorassa asennossa olevaa laudankappaletta, joiden väliin kellon kielet, koivuiset nuijat, olivat yläpäässään olevista rei'istä ripustetut lautoja yhdistävään puunaulaan siten, että ne voivat vapaasti heilua. Pölkkyä ruokakellon tapaan »kannalleen» soitettaessa kahden puolen olevat nuijat iskivät vuoroin pölkyn kupeisiin. Tätä kelloansa Eenokki joutilaina pyhäpäivinä huviksensa soitteli väliin tunnittain, ja saattoi kumea pauke tyyninä kesäiltoina kuulua virstamäärin.
Vuoren juurella oli Eenokilla myös pieni suoviljelys eläkekirjassa luvatun pellon vastineena. Apumiehen joskus ollessa viljelystöissä Eenokki ruoka-ajoin soitti paukutteli puukellolla miestä valmistamalleen murkinalle Möyrylän ylikertaan.
Aina viime aikoihin asti Eenokki oli vointinsa mukaan koettanut »talon hyödyksi työtä tehdä», mutta nyt viime keväänä hänen oli heikkouden vuoksi vihdoinkin luovuttava lehdeksen hakkuusta ja samalla eläkekirjan lupaamista eduista. Hän muutti Möyrylään asumaan omiin leipiinsä, mutta sai kuitenkin pitää pihanpääkamarin ja aitan edelleenkin hoteissaan.
Eenokki on syömässä päivällistään Möyrylän ylikerrassa. Kova, paikoittain vihreäksi homehtunut leivänkannikka kädessä hän penkin laitaan iskemällä lohkaisee siitä kappaleen, jonka pistää puukkonsa kärkeen ja uittaa pahkakuppiin valmistamassaan kirkkaassa suolavedessä. Huonoilla hampaillaan koettaen hienontaa lionnutta leipää hän ikäänkuin särpimen asemesta katsoo nuoralle kuivamaan ripustamiinsa seteleihin.
Syötyään Eenokki panee piippuunsa, iskee tuluksilla tulen ja kytevällä taulanpalasella sytyttää tupakan. Kallistuen sen jälkeen penkille kyljelleen hän käsi posken alla miettii niitä yksiä ainoita asioita, joita on näinä viime vuosina mietiskellyt.
On saanut katua ja itsekseen harmitella sitä, että ei sittenkin tullut mentyä Korpijärven ukon kera kirkkoon yöllä kysymään aarteen uhria — ei kai se vanha väkikään olisi purematta nielaissut. Saattaa aika piankin jättää, sinne jää aarre maan poveen Eenokin kohdalta ja joku onnellisempi ehkä saa kuin ilmaiseksi toisen vuosikymmenien vaivannäön. Usein on muistunut mieleen myös se hautuumaalla näkemänsä pääkallo, joka monesti yön unissa on käynyt kovistamassa hampaitaan takaisin. Vielä herättyäänkin Eenokki on kuulevinaan, niinkuin kallo jossain pimeässä nurkassa uhkaavana loksuttaisi yhteen hampaattomia leukaluitaan. Tuntuu kamalalta ajatella itse joutuvansa saman kohtalon alaiseksi. Olisi päästävä lepäämään omaan erikoiseen hautaan ja saatava kivi kummulle. Se siinä rinnan päällä olisi kuin suojelusvahti, ja vielä syntymättömätkin sukupolvet vuosisatojen päästä lukisivat kiveen hakattua nimeä ja siitä tietäisivät, ett£ semmoinenkin mies on joskus elänyt maailmassa. On häpeällistä tulla kuopatuksi kuin koira ja siihen silitä jälkeenjäävien muistosta, niinkuin ei olisi olemassa ollutkaan. Mutta jos saan tuon keksintöni valmiiksi, jota vuosikausia olen miettinyt ja kaiken kesää nikkaroinut, jos sen ehdin saada valmiiksi, niin Eenokki Aataminpojan nimi elää — hyvässä lykyssä vielä aikakirjatkin mainitsevat. Ja- miksi en saisi?? Eihän keksinnöstä oikeastaan puutukaan enää muuta kuin se, että pyhänhengen siivet eivät vielä liiku koneen käynnissä ollessa — olisinko tullut vetäneeksi siipien niveliin tervaa liian paksulta. Pitää pyyhkäistäkseni tervaa noihin apostoleihinkin ja hivauttaa hiukan Ristukseenkin — sittenpä kestävät kaukaisiinkin aikoihin.
Eenokin näin puolitorkuksissa miettiessä hänestä tuntui kuin huone alkaisi hämärtyä ja silloin tällöin kuulua jostain Honkavaaran kiireeltä raskaita kohauksen tapaisia huokauksia. Yhtäkkiä puolipimeä huone leimahti häikäisevän valkeaksi ja pian sen jälkeen kuului jyrähdys, ikäänkuin Honkavaara olisi räjähtänyt rikki ja alkanut raunioina vieriä alas. Yksinäiset tuulen kohahdukset yltyivät pilveä nostaen raivoisaksi myrskyksi, taivuttaen puut luokiksi ja rytyyttäen peloittavasti Eenokin hataraa huonekoppia. Myrskyn kiihkeintä ulvontaa säesti kammottavasti puukellon kielten kolkot läppäykset. Eenokki ei ollut koskaan ennen kuullut kellonsa itsekseen soittavan, vaikka on myrskynnytkin. Eikä se nytkään itsekseen soita, päätteli hän. Se on surman enkeli, joka siellä myrskyssä ja salamoissa ja jyrinässä lentää ja kuolemankelloa läppäilee… Kun se ei tulisi juuri nyt, antaisi armonaikaa vielä jonkun vuoden, että ehtisi tehdä valmiiksi sen, mikä vielä on keskeneräistä.
Ukkospilven jo kuulumattomiin kadottua pari sahatyömiesten suurta pojanvenkaletta oli menossa puolukoita poimimaan Honkavaaralle. Polkua peräkkäin kävellessään heille oli tullut kinastus siitä, kumpi enemmän osaa.
»Etpäs sinä, Jussi, saanut kirjaa viime talvena lukusilla, kun et osannut lukea isä-meitääkään — toruttiin vain ja tukistettiin ja pantiin nurkkaan häpeämään», soimasi Matti-niminen poika toveriansa.
»Ethän sinäkään saanut.»
»Sainpas, ja vielä kiitettiin ja päälaelle taputettiin.»
»Mutta etpäs sinä osaa saarnata», kerskui Jussi puolestaan.
»Et sinäkään osaa.»
»Osaanpas!»
»Etpäs osaa!»
Enempää väittelemättä Jussi kiipesi suurelle kivelle ja papillisella äänellä lointeli pitkän saarnansa, joka kuului olleen kirjoitettuna »tuohiraamatun tuossa laidassa, kupparin kirjan kuudennessa luvussa.» Saarnan päätyttyä hän esitti yhtä pitkän kuulutuksen laitumelta kadonneesta hevosesta, joka on »täydessä raudassa, kellonrapa kaulassa.»
»Keneltä sinä olet tuon oppinut?» kysyi Matti.
»Sahan eltari sen on minulle opettanut», vastasi Jussi ylpeänä tiedoistaan. »Ja osaan minä isä-meidänkin: Is meki tai, pyhä kallis, maar menkkel, taas temppel, hus hus, pani viritykseen, ettemme ruiskis, kakkara kara nauskis…»
»Älä räpätä, anna hapata, äitis huomenna leipoo», keskeytti Matti kateudesta pakahtumaisillaan ja nakkasi »pappia» kalikalla sääreen, lähtien samalla juoksemaan pakoon, Jussi jäljessä.
Tuokkoset kädessä pojat juoksivat polkua peräkkäin, että kangas tömisi. Tultuaan näin vauhdilla Möyrylän luokse he, ryhtymättä tällä kertaa tappeluun, tekivät sulan sovinnon ja neuvottelivat keskenään, mitä vallattomuutta taas osattaisiin tehdä Eenokin laitoksille. Siinä Möyrylää kierrellessään ja kurkistellessaan he suureksi ihmeekseen huomasivat ylikerran oven olevan hiukan raollaan. Tyydyttääkseen uteliaisuuttaan pojat hiipivät portaita myöten ylös ja pujahtivat sisään niin hiljaa, että Eenokki, joka selin oveen veisteli puukappaletta, ei kuullut heidän tuloansa.
Aikansa katseltuaan nuoralla kuivamassa olevia rahoja ja keskellä lattiaa olevaa kummallista laitosta pojat viimein rähähtivät nauramaan. Eenokki silloin mölähti, ikäänkuin olisi saanut puukon piston sydämeensä. Säikähdyksestä toinnuttuaan hän tavoitti lyödä poikia kädessään olevalla puukappaleella, mutta nämä rävähtivät rappuja alas kuin oravat ja sivaltaen lakit käteensä vilkaisivat jäniksinä ylös vuoren rinnettä, että paljaat kintut vilkkoivat. Ehtipä Jussi ohi mennessään hiukan soittaa kalauttaa Eenokin puukelloakin.
Huomattuaan takaa-ajon turhaksi Eenokki salpasi sisäpuolelta oven, joka oli unohtunut sulkematta hänen äsken ulkona käytyään, ja ensi työkseen kokosi rahat nuoralta pönttöön. Pojat tietysti kertovat näkemänsä, tieto hänen rahoistansa leviää ympäri kylää ja ties kuinka laajalle. Eenokki ei pitänyt edes Honkavaaraa enää turvallisena säilytyspaikkana. Minne hän rahansa kätkee nyt, sitä hän mietti koko iltapäivän ja vielä kappaleen yötäkin, kunnes viimein keksi mielestänsä parhaimman säilytyskeinon.
Tapahtui aivan niin, kuin Eenokki oli arvellut. Poikien Möyrylässä käynnin jälkeen hänen ympärilleen alkoi kutoutua salaperäisyyden usvaverho, ja häntä katseltiin toisin silmin kuin ennen. Vanhusta pidettiin satumaisen rikkaana miehenä ja kohdeltiin sen mukaan arvoa antaen. Tosin ei oltu selvillä siitä, mistä hän oli suuren rikkautensa saanut. Ehkäpä hän on löytänyt, ehkä on sittenkin saanut lähteestä aarteen ja vaihtanut hopean kaupungin pankissa paperirahoihin, voidakseen niitä helpommin säilytellä. Muutamat olivat siitä aivan varmojakin, olivatpa jotkut tietävinään aarteen uhrin olleen niin ankaran, että Eenokin vastalahjaksi oli pitänyt luovuttaa taivasosansa. Jonkun verran ihmettelyä herätti se, että hän itse eli niin vaatimattomasti, jopa puutteellisesti. Uteliaitten kyselyihin Eenokki antoi rikkauksistaan niin väljiä vastauksia, että ne saattoi käsittää miten tahansa. Kuitenkin kaikitenkin, nähtyä tosiasiaa ei voitu epäillä. Ja olisihan tuo pitänyt ennenkin huomata: raudoitettujen luukkujen, salpojen ja monien lukkojen takana ei säilytetä tyhjää.
Näihin asti unohduksissa ollut Eenokki oli nyt paikkakunnalla kaikkien huomion ja puheen esineenä. Monet alkoivat salaisesti toivoa hänen kuolemaansa, ei hyötyäkseen siitä, vaan tyydyttääkseen turhaa uteliaisuuttansa.
* * * * *
Eräänä päivänä Eenokin ollessa pihanpääkamarissaan Viinamäen isäntä pistäytyi hänen puheilleen viinapullo povessa.
»Tulin kerran setääkin katsomaan», sanoi isäntä hyvin ystävällisesti.
»Mitä katsomista minussa on, kuolevassa kuhossa?» vastasi Eenokki jotenkin töykeästi, ymmärtäen hyvin syyn veljenpojan käyntiin.
»Eipä kyllä sedässä ole enää tuota ulkonaista koreutta ihailtavana, niin olette ravistunut varsinkin nyt tänä kesänä. Siitäpä syystä tulinkin sanomaan, että sedän ei olisi tarvinnut muuttaa metsiin asumaan kuin villieläimen. Olkaa vapaasti ja syökää talon pöydässä niinkuin ennenkin, vaikka ette jaksakaan enää työtä tehdä.»
»Mikset tätä jo keväällä sanonut?» kysyi Eenokki.
»Enpä tuota hoksannut silloin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
»Kun sedästä näköjään aika pian jättää, niin arvelin, että unohdettaisiin entiset ja erottaisiin sovussa, ettei jäisi kummallekaan puolen mitään mielenkannetta — minulle tänne ja sedälle sinne.»
»Minkä tähden sinä sitä mielenkannettasi tunnet nyt vasta — etkä tuntenut silloin kun eläkekirjaani rikki riitelit?» kiusasi Eenokki edelleen.
»Ei nyt setä menneitä muistele. Sitä kun tuo Sanakin neuvoo, että älkää antako auringon laskea vihanne yli. Jos setä antaisi anteeksi, mitä ehkä olen tullut rikettä tehneeksi, niin minä puolestani koettaisin olla sedälle mieliksi.»
»Millä lailla mieliksi?»
»Kun sairastutte, minä setää hoitelisin ja hoiteluttaisin lämpimällä kädellä.»
Sitä asiaapa Eenokki ei ollut tullut tarkemmin harkinneeksi: kuka hoitelee, kun perin avuttomaksi kemmertyy. Olisi epäviisasta olla käyttämättä hyväkseen tarjottua etua. Hän ojensi kätensä, vaikka hyvin vastenmielisesti, veljenpojalle ja sanoi:
»Tuossa on lapa — olkoon kuitti minunkin puoleltani.»
»No, nythän ollaan oikealla tiellä», sanoi isäntä ja otti pullon taskustansa. »Pistin poveeni pisaran väkevän puolta, että otettaisiin pienet sovintoryypyt.»
Eenokki kulautti pullon suusta jonkun verran, mutta isännän kiihkeistä houkutuksista huolimatta hän ei suostunut ottamaan enempää.
»Kun tässä nyt on sovintoryypyt ryypätty, niin olisi minulla sedälle vielä yksi ehdotus», sanoi isäntä.
»Minkälainen ehdotus?»
»Sitä kun useinkin nuo jälkeenjääneet riitelevät ja rähisevät perinnöistä kuin sudet haaskalla, ennenkun asianomainen on ehtinyt kunnolleen edes silmiänsä ummistaa, niin ajattelin, että sedän jo oman rauhansakin vuoksi olisi teetettävä testamentti.»
»Testamentti?… Kenelle minä sen teettäisin?»
»Minähän noista elossa olevista taitaisin lähintä perillistä olla», sanoi isäntä. »Ja minä siitä hyvästä pitäisin sedälle kunnialliset hautajaiset.»
Ehdotus kosketti läheltä Eenokin salaisia toivomuksia. Hetken mietittyään hän sanoi:
»Jos teetän testamentin, niin lupaatko sinä toimittaa minut omaan erikoiseen hautaan, kun kuolen?»
»Tietysti erikoiseen! Yksin saatte yönne maata siellä — niinkuin täälläkin. Ja koululla, kelloja soittaen hautaan sedän, lukkari ja pappeja parittain saattonne etunenässä», lupasi isäntä.
Eenokki oli hengessään näkevinään kaiken tuon komeuden, ja kuolemanajatus alkoi tuntua ikäänkuin kevyemmältä.
»Suostuisitko sinä laittamaan vielä kiven haudalleni?» Eenokki yhä tinki.
»Vaikka kaksi, jos setä niin haluaa», myönsi isäntä.
Antamatta varmaa vastausta Eenokki lupasi vielä miettiä asiaa tarkemmin. Setä ja veljenpoika erosivat näköjään hyvinä ystävinä, kumpikin mielestänsä hyvän askeleen toiveittensa päämäärää lähempänä.