VI.
Matkalla juhlaan.
"Millä keinoin meidän olisi paras kulkea?" virkkoi neiti Exeter puolittain itsekseen mietiskellen, puolittain häntä ympäröiville odotteleville kuulijoille. "Kyllähän omnibus veisi meidät suoraan portille, mutta ei tästä ole kovin pitkä matka kävelläkään. Maanalainen rautatie ei ollenkaan sopisi tarkoitukseemme. Siis on valittava kävelemisen ja yhteisvaunujen välillä. Mitä ajattelette, tytöt? Väsyisikö joku teistä liikaa, jos kävelisimme?" kysyi hän pysähtyen kuulemaan seuralaistensa mielipiteitä ja toivomuksia.
"Oi, kävelkäämme, neiti Exeter!" pyysi heti joku ääni. "Yhteisvaunuissa rutistuu niin pahoin. Ja ne kaikki ovat varmaan täynnä", jatkoi puhuja, vilkaisten levottomasti äsken tärkättyyn ja laskostettuun musliinipukuunsa, jota oli säästänyt tätä juhlatilaisuutta varten. "Meidän täytyisi puristautua ihmisten väliin sen mukaan kuin löytäisimme tilaa…"
"Ja se hajoittaisi seurueemme. Olet oikeassa, Henrietta; emme saa antautua siihen vaaraan, että voisimme joutua erillemme toisistamme. Siis, tytöt, meidän on astuttava rivakanlaisesti, siinä kaikki. Ja koettakaamme pysytellä teiden varjonpuoleisella sivulla. Tien toisella puolella on luullakseni siimestä melkein koko matka. Parasta lähteä nyt, jos olemme kaikki koossa. Olemmeko kaikki koossa?"
Kaikki olivat saapuvilla ja kaikki olivat pyhäasussaan, kukin oman makunsa mukaisessa puvussa.
— Rakkaat, onnelliset, nuoret olennot, — hymisi hyväsydäminen opettajatar itsekseen, katsahtaessaan ympärilleen. — Tarvitsemme vain Elman, jotta ryhmämme olisi täydellinen. Mutta epäilemättä saamme pian Elmankin joukkoomme, ja hän on mielellään esittelevä nuoret toverinsa tädilleen. Minun täytyy sanoa, että mielenkiinnolla odotan lady Alfretonin tapaamista, kuultuani hänestä niin paljon. Toivottavasti Elman onnistuu taivuttaa hänet tänään tulemaan sinne. Tyttö näytti aivan varmalta, mutta eihän hän voinut tietää. Ei pidä rakentaa liian paljon sattuman varaan, mutta sittenkin…
Tässä tuon kunnon naisen paras musta pitsi-päivänvarjo lennähti auki tarmokkaalla nykäyksellä, ja hänen sirot, pienet, nappikenkäiset jalkansa alkoivat astua jonon edessä, eikä paahtava aurinko ylhäällä enempää kuin kärventävä kivitys jalkojen alla aiheuttanut pienintäkään katumuksen häivää siitä, että he olivat lähteneet pitkälle ja väsyttävälle iltapäivän huviretkelle. Työ oli työtä ja loma lomaa neiti Exeterin opistossa.
Ja todellakin oli suuressa keskikesän kukkasnäyttelyssä käynti jotakin ihka uutta sekä opettajattarelle että tytöille.
Tähän asti, kuten olemme sanoneet, olivat konsertit, taulukokoelmissa ja näyttelyissä käynnit sekä muut sellaiset huvitukset, joilla oli opettavaa merkitystä, varsin hyvin sopineet päiväjärjestykseen. Kukkasnäyttelyt olivat hurmaavia ja ihania, mutta — no niin, loppujen lopuksi neiti Exeter myöntyi ehdotukseen, innostuipa siihen vihdoin yhtä paljon kuin kukaan hänen nuorista turvateistaan.
Tavata lady Alfreton! Tuo komea, kyvykäs ja hienostunut aatelisnainen puhuttelisi häntä, ehkä sallisi hänen istua tai kävellä vieressään! Hän saisi kuulla Elmaa kiitettävän ja voisi vastaukseksi kosketella samoja kieliä!
Hän oli usein toivonut tilaisuutta saada mainita jonkun sanan rakkaasta Elmastaan, kertoa tämän tädille, mikä kiltti, epäitsekäs ja lempeäluonteinen lapsi Elma oli, — ja kertoa siitäkin, kuinka yleväaatteinen ja tunnontarkka hän oli. Ensinmainitut ominaisuudet hänen armonsa oli arvattavasti itsekin havainnut, mutta hän ei voinut tietää, kuten neiti Exeter tiesi, kuinka korkealle hänen sukulaistyttönsä pysyväisemmät ominaisuudet oli arvioitava.
Tähän asti ei sellaiseen haasteluun ollut sattunut mitään aihetta, ei ollut esiintynyt tilaisuutta kuulla lady Alfretonin mielipiteitä tästä asiasta. Elman sanoista kylläkin voi päättää, että kaikki Park Lanen talon asukkaat osoittivat hänelle ystävällisyyttä, jopa rajatonta hemmoitteluakin, mutta sitä enempää ei voinut odottaa hänen kertovan. Eräissä suhteissa Elma sitäpaitsi pysyi vaiteliaana sukulaisiinsa nähden, mitä neiti Exeter kunnioitti, niinpä hän ei koskaan maininnut, kun näille oli sattunut syytä valittaa hänen "neiti Exeterin kasvojaan" tai kun häntä nimitettiin "viisaaksi". Tyttö tunsi vaistomaisesti, että näiden kohtausten tietäminen ei ollut neiti Exeterin asia, eikä kenenkään muunkaan, ne olivat hänen omia salaisuuksiaan, ja hän kätki ne syvälle nuoreen sydämeensä.
Mutta neiti Exeterille ja kaikille, jotka asuivat neiti Exeterin katon alla, hänen tätinsä oli esiintyvä kauniina, viehättävänä, virheettömänä käytökseltään ja puvultaan; Juliet oli sievä ja hauska, hilpeä ja ystävällinen; Piers, "serkkuni Piers" oli kookas, tumma, hyvin ystävällinen hänkin, muttei niin hilpeä, pikemminkin ärsyttävä, vaikka samalla perin ystävällinen, toisinaan kyllä veltto ja väsyttävä, mutta aina kovin ystävällinen — sanalla sanoen, kukaan heistä ei oikein tietänyt, mitä tästä Piers-serkusta oli ajateltava. Sedästään Elmalla oli hyvin vähän kerrottavaa. Tietysti sir Thomas oli "ystävällinen" — jokainen Alfretonin perheen jäsen oli "ystävällinen"; mutta kun hän kernaasti olisi sanonut samaa palvelijanuorukaisesta ja keittiötytöstä, niin se ei tuntunut asiaa paljoa valaisevan, ja sir Thomas siirtyi nopeasti näkyvistä talonsa hämärälle taustalle.
Toiselta puolen pitkän Henrietta Greyn huudahdus: "Minun täytyy sanoa, että hartaasti haluan nähdä lady Alfretonin!" mihin huudahdukseen jo edellä viittasimme, sai vastakaikua jokaisen povessa.
Tämänhän Elma tiesi, ja syvällä omassa sydämessään hänellä oli oma pieni suunnitelmansa.
Kuten tiedämme, oli tämän tärkeän päivän aamu koittanut sulattavan helteisenä ja auringonpaisteisena, ja kello yhdeltä tuo onnettaren suosima oppilas oli lähtenyt perin innostuneena ja tietoisena merkityksestään ja melkeinpä tuntien, että iltapäivän retken koko menestys tai epäonnistuminen lepäsi hänen hartioillaan. Hänen tätinsä ajeluvaunut olivat tulleet häntä noutamaan, ja hän oli kiitänyt pois mukavissa ajopeleissä useiden, puolittain ylösvedettyjen käärekaihtimien takaa kurkistelevien, hiukan kateellisten, mutta täysin sydämellisten katseiden saattamana; ja Elma oli hilpein mielin vakuutellut itselleen, että nuo samat silmät ennen pitkää näkisivät hänet paljoa uhkeammissa vaunuissa. Lady Alfretonin juhlavaunut olivat korkeat ja matalalaitaiset ja keinuivat mitä notkeimmilla vietereillä. Niissä ajeleminen oli lumoavaa, ja hurmaavaksi oli Elma puistossa tai muualla vietetyn iltapäivän usein kuvaillut. Hän oli painanut moneen kertaan kaikkien mieleen, että oli turhaa lähteä aikaisin, koskei hänen tätinsä milloinkaan ollut aikainen; hän oli koettanut mahdollisimman täsmällisesti arvata määräajan, jotta kummatkin saapuisivat perille samalla hetkellä — mutta hänen täytyi vihdoin myöntää, että se oli inhimilliselle tiedolle ylivoimaista. Hän toivoi vain, että pieni joukkue sattuisi kohdalle juuri kun tädin komeat vaunut pysähtyivät portille ja vakava, puuteroitu palvelija laski astuimen alas. Sitten hän nyökkäisi ja heiluttaisi kättänsä.
Sitten hänen tätinsä heti kysyisi, keitä Elman tuttavat olivat. Kiinnittäisiköhän hän huomiotansa heihin kuhunkin erikseen? Kysyisikö heidän nimiänsä? Hyvin luultavaa. Lady Alfreton oli aina kovin herttainen nuorille, jotka vanhempainsa mukana tulivat häntä tervehtimään.
Mutta menestyksen pääehtona oli tietysti neiti Exeter. Neiti Exeterin suhteen Elma olikin hieman levoton. Tämä arvoisa neiti ei ollut erikoisen tarkkahuomioinen. Hän ei tähyillyt, kuten jotkut lapset ja nuoret ihmiset, poimiakseen kaiken, minkä silmänsä näkivät, kuullakseen kaiken, mikä heidän korviinsa sattui; mutta kuitenkin oli Elmalla jonkinlainen epämääräinen, hämärä, ylimalkainen aavistus siitä, että hänen tätinsä tarvitsi pitää neiti Exeteriä arvossa.
Entäpä, jos tämä nyt saisi ensimäisen tilaisuuden siihen? Ja jos niin tapahtuisi ja jos tämä tilaisuus tehoaisi tätiin ja hän puristettuaan neiti Exeterin kättä ja virkattuaan jonkun sanan pyytäisi puolisonsa veljentyttären opettajatarta kävelemään hiukan kanssaan puutarhassa, kuinka mielissään neiti Exeter olisikaan! Koko seurue olisi mielissään, kaikki tuntisivat omasta puolestaankin tuon kunnian ja ylpeilisivät siitä; ja "tietysti Selina-täti sen tekee", päätti nuori viisas itsekseen, "jos Selina-täti vain tietää, että se on heille mieleen — siinä kaikki".
Hän kohentausi istumaan hyvin suorana, kun tuo hetkien hetki lähestyi. Kaikki oli käynyt mainiosti tähän asti. Tädin palvelustyttö oli käskyä noudattaen hiukan pienentänyt hänen pukuaan selkäpuolelta, ja myöskin kaulasta oli virheellisyys korjattu. Elma oli vetänyt käsiinsä parin siroja uusia kiiltonahkahansikkaita, jotka oli säästänyt siihen asti, ja äskettäin kammattuine untuvanhienoine kultahiuksineen hän nyt istui aivan säteilevänä omalla tutulla ja tunnustetulla paikallaan ajopeleissä vastapäätä toisia naisia.
Lady Alfretonilla oli myöskin sievä uusi puku ja hattu, ja niin hyvin hän itse kuin Juliet ja Elmakin olivat saaneet napinreikiinsä tuoksuvan gardenian. Piers oli ne hankkinut. Hän oli mennyt ulos puolisen jälkeen ja palannut tuoden kukan kullekin; ja Elma luulotteli, että hänen gardeniansa oli komein ja ihanin kaikista kolmesta. Hänellä ei tosiaan tämän jälkeen ollut enää muita toivomuksia.
Kun vaunut ajoivat Regent's Parkiin, he sivuuttivat monet muut, joiden arvasivat olevan samalla asialla. Elmalle eivät Lontoon tavat enää olleet niin outoja, että hän mitenkään olisi kummastunut nähdessään heidän omien hevostensa täytyvän pysähtyä, kun he vielä olivat melkoisen matkan päästä puutarhan portilta, mikä pysähdys muodostui odotuksen ja kiihkeän jännityksen huippukohdaksi.
"Kauhean pitkä jono meidän edellämme, täti hyvä", ilmoitti hän tirkistäen iloisena ympärilleen. "Ja mikä joukko tyhjiä vaunuja tuolla vastapäätä puiden alla. Oi, soittokunta on aloittanut — minä kuulen sen sävelet aitauksen yli! Mikä vahinko, ettemme tulleet aikaisemmin! Mutta vähät siitä, varmaankaan ei se vielä ole soittanut kauan. Ovatkohan", lisäsi hän miettiväisesti, "ovatkohan tytöt jo saapuneet?"
Hänen tätinsä ja serkkunsa vaihtoivat keskenään silmäyksiä.
"Kestää kauan ennenkuin pääsemme sisälle", jatkoi Elma hetkisen vaitiolon jälkeen ja sitten hän taas vilkaisi ympärilleen. "Me etenemme hitaasti. En ymmärrä, mikseivät ihmiset voi hypätä vaunuista hiukan ripeämmin, kun tietävät, että niin monet odottavat heidän takanaan. Minäpä hypätä tuoksahdan aina kuin tuuli."
"Niin sinä teet, Elma."
"Mutta minä seisoin eräällä portilla tässä joku päivä sitten katsellen häätaloon saapuvia vaunuja…"
"Elma!"
"Niin, täti, ne olivat hyvin hauskat häät, varsin hauskassa paikassa, ja siellä oli vain vähän katsojia, aivan säädyllisiä ihmisiä. Senvuoksi neiti Mordern, joka sinä päivänä oli meidän mukanamme, sanoi, että mekin saisimme hetkiseksi pysähtyä katselemaan, niinpä me siis katselimme ja näimme niin ihmeen paljon väkeä astuvan vaunuista."
"No?" Lady Alfreton ei olisi mielellään antanut itseänsä huvittaa tai herättää harrastustansa, mutta kun Elma puhui… "No, mitä te näitte?"
"Oh, ne ihmiset olivat semmoisiakin kuhnuksia! He ihan matelivat ulos toinen toisensa jälkeen ja päästyään matolle — siihen oli levitetty punainen matto — he seisoivat juttelemassa toisilleen olkapäittensä yli, olivat ottavinaan esille nenäliinojansa, järjestelevinään napinreikiänsä ja jos jotakin. Me emme välittäneet, meistä oli hauskaa heitä tarkata; mutta minua olisi suututtanut, jos olisin ollut joissakin taempana olevissa vaunuissa."
Hänen kuulijansa nauroivat.
"Kai täti tuntee neiti Exeterin, jos täti hänet näkee?"
"Kyllä… kyllä kaiketi, rakas lapsi."
"Hänellä on pienet harmaat kiharat, tiedättehän, kiharat hiukset; ja hän käy aina mustissa, ja… mutta kyllähän minä voin ilmoittaa teille, jos näen hänet ensiksi, ja kaiketi minä huomaan hänet ensiksi, koska tunnen hänet parhaiten. Ja sitäpaitsi ovat tietysti tytötkin mukana, niitä on kuusi: Henrietta, Maggie…"
"Niin, niin, lapseni. Nyt siis, Elma…"
"Kaksi on vaaleanpunaisissa, ja…"
"Nyt, Elma, nyt olemme perillä. Näytähän nyt meille, kuinka sinä 'hypätä tuoksahdat kuin tuuli'." Salavihkaa Julietille: "Nopeasti, nopeasti, niin ehkä vielä vältämme ne koulutytöt." Ja näin sanoen tuo komea ja tavallisesti raukea lady Alfreton ihan huiskimalla huiski nuoret holhottinsa portista sisään, korjaillen samalla vyöhikkönsä pitsejä, ja kiiti leveätä tietä pitkin kuin höyrykone. Tähän asti ei mitään neiti Exeteriä ollut näkynyt.
VII.
Mertounin herttuatar ja hänen tyttärensä.
"Ja teillä on siis toinenkin ihastuttava nuori tytär, lady Alfreton? Onko tämä se, jonka lupasitte tuoda mukananne tänään? Ei ole kai vielä esitelty seuraelämässä vai kuinka?"
"Vain kuusitoistavuotias, herttuatar. Eikä Elma olekaan minun tyttäreni — ei ihan minun tyttäreni", ja puhuja hymyili hellästi vieressään olevalle punehtuvalle tytölle, "vaikka hyvin siltä näyttää, Elma — eikö totta, Elma?"
Sitten hän kuiskasi tulijalle: "Henry-poloisen lapsi, sir Thomasin nuoremman veljen, tiedättehän. Ainoa lapsi, mikä hänellä oli. Molemmat vanhemmat kuolleet. Herttainen tyttö."
Lady Alfreton puhui lämpimästi ja vilpittömästi, ja vaikutus oli välitön.
"Todellako", vastasi Mertounin herttuatar, jonka, kuten muistamme, oli määrä saapua kukkasnäyttelyyn, mihin kaikki muutkin dramatis personae eri tahoiltaan suuntasivat kulkunsa, ja joka sattui aivan ensimäisenä henkilönä Elman tätiä puhuttelemaan tämän pysähtyessä hengähtämään ja toipumaan kiireisesti paettuansa ulkoportin vaaroja. "Todellako? Minä muistan Henry Alfretonin ihan täydellisesti. Olimme entisaikoina tanssitoverit. Niin tosiaan; herttua kertoi minulle kuulleensa Henry-poloisen kuolemasta, mutten tiennyt hänen olleen naimisissa. Ja tämä on siis hänen tyttärensä", lisäsi hän kääntyen Elman puoleen, joka ujona odotteli, että hänet huomattaisiin. "Sallikaa hänen kävellä Mabelin kanssa. Mabel — missä Mabel on? Oh, tule tänne, Mabel, täällä on sinulle nuori ystävä kävelytoveriksi. Juuri samanikäiset, eivätkö olekin? Onko Mabel vanhempi? No, hyvin vähän sitten. Toin Mabelin tänne", kääntyen lady Alfretonin puoleen, "koska täällä on niin kaunista nähtävää, ja hänen ranskalainen kotiopettajattarensa…"
"On tämän iltapäivän poissa, Jumalan kiitos!" keskeytti Mabel häikäilemättä äitinsä puheen; hän oli reipas, terve neitonen, jolla oli liiaksi hemrnoitellun lapsen nenäkäs käytöstapa. "Niin on kai neidinkin?" virkkoi hän Elmalle, kun he kaksin kääntyivät poispäin. "Mikä hänen nimensä on? Miksi häntä nimitätte? Ette kai mainitse häntä oikealla nimellään? Mitä" — pysähtyen äkkiä, säpsähtäen ja tuijottaen — "mitä? Mitä sanoitte? Olette koulussa? Koulussako? Ka, en… en ole koskaan ennen tavannut ketään, joka käy koulua. Onko se hauskaa? Onko siellä mukavaa? Onko siellä hupaista ja hyvä olla? Oh, kertokaahan toki. Mikä sai teidät kouluun menemään? Kunpa äiti lähettäisi minutkin kouluun! Kuinka minä nauttisin siitä ja kuinka minä niitä tanssittaisin! Minä tanssitan kotonakin, sen vakuutan. Oh, aloittakaahan nyt ihan alusta ja kertokaa minulle kaikki tyynni, mitä teette ja mitä toiset tytöt tekevät, minkälaisia he ovat ja kaikkea muuta. Tietäneeköhän äiti, että te olette koulussa. Jos hän tietäisi, ehkä hän lähettäisi minutkin. Mutta miksi ihmeessä äitinne teidät sinne lähetti? Pyysittekö häneltä sitä itse? Tahdoitteko…"
"Minulla ei enää ole äitiä", virkkoi Elma hiljaa.
"Ei äitiä! An… anteeksi, pyydän anteeksi, mutta .. mutta eikö lady
Alfreton ole äitinne?"
"Ei, hän on tätini."
"Tätinne, o… ho… ho… hoo", äännähteli Mabel arvostellen tilannetta pitkässä henkäyksessä, "kyllähän minä sen sitten ymmärrän. Teidän täytyy olla jossakin, ja siksi olette opistossa. Mutta minä nähkääs en tiennyt: toivoakseni ette ole vihainen. Kotona sanovat, ettei maksa vaivaa olla minulle vihainen. Sanovat, että kieleni liikkuu kuin vuolas virta ja ettei kannata yrittää minua puheessani pysähdyttää. Jos vain olisitte minut pysähdyttänyt…"
"Mutta sanottehan, ettei sitä kannata yrittää."
"Ei kannatakaan. Ah, te olette hupaisa tyttö, näemmä. Olette kai älykäskin ja niin edespäin. Minä en ole. Ylimalkaan en pidäkään älykkäistä tytöistä, mutta minä pidän teistä. Ja te kerrotte minulle kaikki sieltä koulustanne, eikö niin? Mikä on nimenne? Elma? Elmako? Se on lystikäs nimi, on niinkin, ylimalkaan en pidä lystikkäistä nimistä, mutta minä pidän sinun nimestäsi. Kuulehan, Elma, katso tuota hattua; oletko koskaan nähnyt sellaista hattua? Hatut ovat luullakseni tänä vuonna menettäneet järkensä. Opettajattareni on ostanut kaikkein hirveimmän; mutta hänestä se on tavattoman pukeva. Tuolla on aivan samanlainen viitta kuin äidinkin. Minun täytyy kertoa äidille. Ei, enpä huolikaan, sillä minä itse sain hänet valitsemaan sen viitan; muuten hän voisi saada aihetta moittia minua ja sanoa, että se on tavallinen. Pidätkö hatuista, jotka sivulta kääntyvät ylöspäin? Minä en pidä, minusta ne ovat tavallisia, enkä minä tahtoisi moista, vaikka Fanchette — palvelijattaremme — kovin koetti minulle sellaista tyrkyttää. Tuolla on varmaan ranskalainen tyttö: ihan kuin Fanchette — ihan. Hän käydä vaapottaa aivan kuin Fanchette. Minun täytyy kertoa äidille. Ei, enpä kerrokaan; sillä äiti ei pidä Fanchettesta nytkään, joten ei tule antaa hänelle tilaisuutta tehdä hänestä pilaa. Minusta on häijyä nauraa ihmisille, eikö sinustakin? Ka, jos minulla olisi tuollaiset isot kömpelöt jalat, olisi minulla sen verran älyä, etten puristaisi niitä noihin pieniin, suippokärkisiin kenkiin. Ne ovat jokseenkin sievät kengät, kunhan vain… oh, en tiedä. Enkä luule, että niistä välitänkään. Omani ovat sievemmät. Näytäpäs sinä kenkiäsi. Oh, hm, sinun ovat… ovat tuskin… mutta luullakseni se johtuu siitä, että olet koulussa. Senkö vuoksi tuo pukusikin on hiukan lystikäs? Onko muilla tytöillä samanlaiset hameet? Se on hirveän sievä puku, tiedätkös… mutta, mutta en ole aivan samanlaista koskaan ennen nähnyt. Se johtuu tietysti siitä, että olet koulussa. Onko sinulla sisaria? Tai veljiä? Eikö kumpiakaan? Eikö ketään? Minulla on seitsemän. Kolme veljeä ja kolme siskoa. Kaikki minua vanhempia. Senvuoksi ne luulottelevatkin, että äiti pilaa minut hemmoittelulla. En siitä välitä. He eivät voi häntä estää minua pilaamasta, ja parasta etteivät yrittäisikään. Pidätkö vanhemmista veljistä ja sisarista? Oh, sinullahan ei niitä olekaan. Mutta tuosta serkustasi — mikä hänen nimensä on? Pidätkö hänestä?"
Ja vihdoinkin, puhuttuaan itsensä hengästyksiin, haastelija pysähtyi vastausta odottamaan.
Hän ei saanut vastausta; Elman silmät ja korvat olivat toisaalla.
"Oh, sinä et kuuntelekaan", sanoi lady Mabel lyhyesti.
Hän ei olisi kummastunut, jos häntä olisi toruttu, häntä vastaan väitetty, hänelle naurettu tai käsketty häntä pysymään aisoissa, mutta ettei häneen ja hänen sanoihinsa kiinnitetty mitään huomiota, oli hänelle uutta ja outoa. Ken oli tämä tyttö, tämä lady Alfretonin sukulainen, jolla oli niin kummallinen puku ja niin kamalat kengät ja joka oli vain mukiinmenevän sievä ja siro eikä kenties ollutkaan älykäs? Kuka hän oli, kun saattoi katsella ympärilleen ja ajatella muita asioita, silloin kun hän, Mabel, teki parhaansa solmiakseen ystävyyttä? Mabel suoristausi. Tehdäksemme hänelle oikeutta on meidän sanominen, ettei hän ollut mikään röyhkeä neitokainen eikä pahasisuinen. Hän oli vain lörpöttelijä ja lörpöttelijä, joka vaati ainoastaan, että häntä edes hitusen muka kuunneltiin. Siksi hänen poskilleen noussut heikko puna ei ollut aivan aiheeton.
"Suokaa anteeksi", virkkoi Elma hyvin lempeästi. "Minä vain tähystelin muutamia… ystäviä, henkilöitä, jotka saattavat minua kaivata; ja elleivät he minua tapaa…"
"Oh, niin, minä ymmärrän. Mutta et sinä heitä löydä. Ihmiset eivät koskaan löydä toisiaan tällaisissa paikoissa. Parasta, että jäät minun seuraani — jäisit ainakin siksi, kunnes kohtaat ne toiset…"
"Jään tietysti", vastasi Elma innokkaasti.
"Äitini näet sanoi, että meidän olisi käveltävä yhdessä." Elmalta ei jäänyt huomaamatta, että tyttö lausui sanan "äiti" juhlallisemmalla äänenpainolla kuin äsken.
"Minä kävelen kernaasti sinun kanssasi — hyvin kernaasti", huudahti hän, melkein lohduttomana katumuksesta, että oli aikomattaan ollut epäkohtelias, mikä ei ainoastaan ollut vierasta hänen luonteelleen, vaan josta myös pieninkin vihjaus olisi tuottanut hänen tädilleen ääretöntä mielipahaa. "Kuulehan, Mabel, kuulehan ja käsitähän, minä nautin niin kovin paljon sinun seurastasi, että vain muistaessani lupaukseni tähystellä noita tyttöjä…"
"Tyttöjä? Mitä tyttöjä?"
"Neiti Exeterin opiston tyttöjä."
"Koulutyttöjä! Hoo, vai niin!"
"Neiti Exeter tuo heidät tänne tänään, ja minä lupasin pitää varani ollakseni valmis heitä puhuttelemaan ja neuvomaan heille, mitä katsella ja minne mennä…"
"Hoo, vai niin! Kuinka hauskaa! Mikset sanonut sitä minulle ennemmin, rakas tyhmeliini? Kuule, minä olisin auttanut sinua etsiskelyssä, ja olisimme löytäneet heidät jo vuosisatoja sitten. Oi, minä tahtoisin nähdä nuo tytöt? Kuule, en ole sinulle enää rahtuakaan suutuksissani, Elma; varmaankin minä kiusasin sinut kuoliaaksi. Mutta sinun näetkös olisi pitänyt minut keskeyttää. Kunpa olisin vain tiennyt! Mennään nyt! Äiti ja lady Alfreton ovat aivan kintereillämme — tuolla he ovat, — etkö näe tätisi vihreätä päivänvarjoa? Eikö se ole sievä päivänvarjo? Äiti sanoo, että lady Alfreton on aina hyvin puettu. Kai hän pukee sinutkin, jahka tulet täysikasvuiseksi? Eihän sillä ole väliä niin kauan kuin olet opistossa; mutta tietysti lady Alfreton pitää huolta siitä, mitä sinulla on ylläsi, jahka joudut asumaan hänen luokseen. Luullakseni menet asumaan hänen luokseen, jahka tulet vanhemmaksi, menet kai?"
Mennä asumaan tädin luo? Kummallista kyllä, tämä ajatus tuli nyt vasta ensi kertaa Elman mieleen. Tavuakaan siitä eivät hänen kuultensa olleet hiiskuneet hänen sukulaisensa enempää kuin neiti Exeterkään puolestaan, ja se tunne, minkä tämä hänen ajattelemattoman toverinsa keveä vihjaus hänen rinnassaan synnytti, oli niin valtava, että se hetkiseksi karkoitti kaikki muut ajatukset.
Ensiksi, kuten luonnollista olikin, hän melkein hurmaantumista lähenevin liikutuksen tuntein itsekseen myönsi, että Mabel kai oli viitannut vain siihen, mikä oli itsestään selvä ja varma jatko hänen nykyiselle elämälleen. Olihan mahdollista, että sir Thomasin huonekunnassa ilman muuta edellytettiin hänen piakkoin tulevan sen jäseneksi, vaikka hän typeryydessään ei ollut sitä oivaltanut. Tosin ei kukaan siitä ollut maininnut — mutta muutamat asiat ovat sanomattakin selviä. Ja jos niin oli — jos niin oli… Tuo ajatus sai Elman sydämen rajusti sykkimään, Oi, mikä onni, mikä ääretön riemu! Oi, kuinka paljon hän saattoi tehdä muiden hyväksi! Tulisipa siitä tytöille päivät! Kuinka paljon mielihyvää neiti Exeterille! Millaista ilonpitoa! Millaista…
"Taaskaan sinä et kuuntele minua!" Mutta tällä kertaa lady Mabel nauroi. "Sinä olet maailman lystikkäin tyttö", hän jatkoi hyväntuulisesti. "Vaivut ajatuksiisi parhaillaan jutellessamme. Mitähän sinä oikein ajattelet? Minä en ajattele koskaan — en osaakaan ajatella. Eikä minulla ole siihen edes aikaa. Opettajattareni parissa ollessani minulla on oppitunteja ja läksyjä aamusta iltaan; ja kun sitten pääsen ulos äidin tai jonkun muun kanssa, tahdon puhella ja pitää hauskaa. Sinäkin rakastat hauskuutta; näen sen kasvoistasi. Minä pidän sinusta, vaikka sinä vaivutkin ajatuksiisi. Kuule, Elma, haluaisin, että menisimme joka paikkaan yhdessä ja kävelisimme tähän tapaan kaikkialla. On paljoa hauskempaa kävellä sinun kanssasi kuin äidin seurassa. Katsos, Elma, tuolla on tosiaan sievä puku, juuri sellainen kuin olisin itselleni toivonut. Kunpa olisin saanut sen tämän asemesta", lopetti hän tyytymättömänä.
"Mutta minun mielestäni sinun pukusi on kerrassaan kaunis."
"Vielä mitä! Luuletko niin? Ajattelitko niin heti vai nyt vasta?"
"Heti, heti — ihan ensi silmänräpäyksestä asti. Minä pidin omastani, kunnes… kunnes näin sinun pukusi, Mabel", virkkoi Elma lempeästi.
"Niinkö? Ka, näetkös, sinun pukusi on… on hyvin sievä, mutta se on juuri hiukan… se ei ole aivan… Lady Alfretonko sen sinulle tilasi?" kysyi Mabel äkkiä.
"Ei. Neiti Exeter sen tilasi; enkä luule… olen melkein varma, ettei täti siitä oikein pitänyt. Minä näin hänen vilkaisevan minun puvustani sinun pukuusi", ja Elma-parka nielaisi jotakin kurkustaan. Hän oli vihdoinkin tulkinnut oikein tätinsä kasvoilla väikkyneen epäilyttävän ilmeen tässä suhteessa.
"Oh, ei, olen varma", huudahti kuitenkin Mabel; "oh, ei se suinkaan sen vuoksi ollut!" lisäsi hän tyydytetyn turhamaisuuden innostuttamana. "Ja sinä olet oikein hyväluontoinen tyttö, Elma, kun sen tunnustat", myönsi hän epäjohdonmukaisesti. "Äiti pitää sinua joka tapauksessa kauniina", virkkoi hän sitten hyvittääkseen edellisen, "niin hän minulle sanoi. Hän sanoi, että tänä iltapäivänä saisin tavata lady Alfretonin sievän tyttären. Se olit sinä. Me emme pidä neiti Alfretonia kauniina nyt enää. Pidätkö sinä? Hän oli kyllä kaunis viisi tai kuusi vuotta sitten, mutta — koska hän on vain serkkusi, niin ethän siitä välitä — meistä hänen kukkeutensa on jo ohi. No, Elma, missä ne sinun tyttösi ovat? Etsitäänpäs heitä. Ja tuossa on se puku — minun pukuni — jälleen. Oi, se on sirompi, paljoa sirompi kuin minun! Tule, mennään katsomaan vähän lähempää. Tarkastellaan sitä, niin näen, eikö Fanchette voisi jostakin keksiä minulle samanlaista. Minä tarvitsen toisen uuden puvun. Tarvitsen niinkin. Sisareni sanonevat, etten tarvitse, mutta kyllä minä saan äidin suostumaan. Oo, nyt näen, kuinka se on laitettu, ja Fanchette voisi helposti tehdä minulle samanlaisen — helposti. Tule vähän lähemmäksi. Voi, kuinka väsyttäviä nuo ihmiset ovat, kun siinä alituisesti liikkuvat edestakaisin, ja tuo muijanmykkyräkin menee välillemme! Nyt tulee varmaankin koko tuo jono hirveännäköisiä tyttöjä, oikeita kiusankappaleita! Ikäänkuin kukaan haluaisi nähdä heitä! Ei ainoatakaan kunnon pukua koko joukossa! Ja nutut, Elma, nutut tällaisena päivänä! Kah, Elma…" ja lady Mabelin kieli ei ainoastaan pysähtynyt kuin pistoksesta, vaan takertui kitalakeen kiinni.
Eräs toinen ääni oli huudahtanut väliin:
"Vihdoinkin sinut löysimme! Olemme samoilleet kautta puutarhan sinua etsimässä. Oi Elma! Missä olet ollut?"
VIII.
"En ole ikipäivinäni nähnyt sopimattomampaa kohtausta."
Saattoiko puhuja olla neiti Exeter? Oliko siinä Henrietta ja Maggie ja koko muu iloinen joukko, josta hän oli eronnut vain muutama tunti sitten? Nekö nyt Elmaa puhuttelivat? Mitä — mitä he olivat itselleen tehneet? Miksi — miksi he näyttivät tuollaisilta? Oliko tuo todellakin Henriettan sievä sininen hattu harsoineen, mikä vähää aikaisemmin oli Elman silmissä ollut niin siro ja chic? Oliko tuo Margaretin paras musliinihame, ja tuo Georginan uusi vyöhikkö?
Elman silmät kävivät pyöreiksi kummastuksesta. Hän saattoi tuskin uskoa, etteivät toverit olleet suunnitelleet hänelle jotakin kepposta.
Ja neiti Exeter, rakas pieni opettajatar, miksi hän oli laittanut itsensä tuon näköiseksi? Miksi hän oli pannut ylleen tuon iänikuisen mustanappisen viitan, joka ei koskaan ollut sopinut oikein selkäpuolelta ja joka näytti melkein ruskealta kesäkuun häikäisevässä päiväpaisteessa?
Kaikki he olisivat voineet menetellä viisaammin, olisivat voineet paremmin huolehtia ulkonäöstään tällaisessa tilaisuudessa. He olisivat voineet — mutta tässä hämmentynyt itsekseenpuhuja äkkiä pysähtyi ajatuksissaan uuden, oudon totuuden välähtäessä hänen vastahakoisessa mielessään ja hetkellisen ärtymyksen hälvetessä häpeänpunan tieltä. Oh, kuinka hän saattoi noin ajatella? Oh, kuinka hän saattoi tuolla tavoin tuntea? Ja kuitenkin, kunpa kohtaus olisi viivästynyt vain lyhyen, aivan lyhyen tuokion!
Sillä tässä oli lady Mabel Pomeroy seisomassa vieressä silmäluomet riipuksissa ja heikko hymynväre suupielessä. Tässä oli tyttö, jonka liukas kieli oli viimeksikuluneen puolentunnin aikana puhua pärpätellyt jos jotakin, ja liiankin ilmeisesti hän jo etukäteen nautti tarjoutuvista pilan ja ilveilyn aiheista — ja tässä olivat tuon ivan pahaa-aavistamattamat ja turvattomat esineet juuri joutumassa hänen oman moitteensa alaisiksi ja kiusaamassa häntä läsnäolollaan. Jospa he olisivat vain poikenneet toiselle polulle, olisivat vain jonkun aikaa odotelleet siellä, missä olivat! Kaikki oli hämmennystä ja kiusallista sekasortoa. Tuntui siltä, kuin olisi äkkiä tapahtunut onnettomuus.
Mitäpä lady Mabel oli Elmalle, tai Elma hänelle? Mitäpä merkitsi, mitä tuo lavertelija ajatteli tai sanoi? Mitäpä haittasi, että herttuattaren tyttären pitsipuku nyt uusien tulokkaiden jakapäiväisemmistä aineksista tehtyjen ja karkeavärisempien pukimien rinnalla muuttui välkkyväksi suviseitiksi? Elma ei välittäisi, hän kieltäysi säikähtymästä ja masensi sydämessään heräävän paholaisen — mutta muutamien ohimenevien, nopeasti haihtuvien tuokioiden kuluessa hän oli kokenut jotakin, mitä ei koskaan ollut unohtava. Aina elämänsä loppuun asti hän muistikin tuon pysähdyksen siellä puiden siimeksessä ja oli tuntevinaan ison, suloisen kukkasen tuoksun vieressään sellaisena kuin tuulahdus lennätti sen hänen nenäänsä hänen kohottaessaan ylpeän nuoren päänsä taistellakseen ystäviensä puolesta. Jos ken muu tahansa heidät pettikin, hän ei sitä tekisi. Jos joku häpesi heitä tai piti hauskaa heidän kustannukseltaan, hän ei tekisi kumpaakaan. Vaikka Mabel ehkä nauraisi, — mutta Mabel ei nauranut: saattoihan olla mahdollista, että hänkin ajatteli hänen tovereistaan parempaa kuin ensimäisen vaikutelmansa vallassa ja oli taipuvainen ystävällisyyteen ja suopeuteen. Olihan hän puhunut Elmalle siihen suuntaan, että "tytöt" pääsisivät hänen tuttavuuteensa, ja siis…
"Nämä ovat ne, joita haeskelin", virkkoi Elma Mabelille kääntyen hilpeästi äskeisen toverinsa puoleen. "Neiti Exeter, tämä on lady Mabel Pomeroy. Tätini on täällä, mutta hän ei ole näkyvissä", katsahtaen ympärilleen, "vaikka hän oli lähellämme juuri äsken ja…"
"Me näimme hänet, tyttöseni; siitä tiesimmekin, mistäpäin oli teitä etsittävä. Minä en luule tätisi minua huomanneen", lisäsi neiti Exeter iloisesti. "Täällä on niin paljon ihmisiä — sellainen väkijoukko — että kun ei odota näkevänsä tuttuja kasvoja…"
Tosiasia oli, että lady Alfreton oli väleen väistänyt häntä; mutta seuraavassa tuokiossa nähtiin Elman täti ja Mabelin äiti ryhmän reunassa, ja kaikkien silmät kohtasivat toisensa erehtymättömästi.
"Ooh?" äännähti neiti Exeter käsittäen, että suuri hetki oli tullut.
Elman sydän pamppaili, ja hän harppasi kiireesti eteenpäin.
Herttuatar ja lady Alfreton astuivat kiireesti poispäin.
"Minä kai menen nyt äitini luo", ilmoitti lady Mabel silmäisten tyynesti ympärilleen. "Hän kutsui minua katseillaan, ja luullakseni tätisi kutsui sinua", virkkoi hän Elmalle. "Varmaan tapaamme toisemme vielä", jatkoi nuori aatelisneiti, keveästi puikahtaen mustanappisen viitan ohi, "hyvästi nyt!" Sitten muutamaa askelta kauempaa: "Elma, Elma!"
Mutta Elma ei hievahtanut.
"Etkö sinä tule?" kysyi lady Mabel astuen muutaman askeleen takaisinpäin hetken pakotuksesta, sillä hän ei olisi halunnut menettää toveriaan. "Meitähän käskettiin kävelemään yhdessä. Tule nyt; he odottavat meitä."
"En minä tule", virkkoi Elma matalalla äänellä.
"Epäilemättä ystäväsi antavat sinulle anteeksi."
"Ystäväni pi… pitävät huolta minusta."
"Mutta sinä olet tätisi huolenpidon alainen."
"Totta. Mene, rakas lapsi", pisti tässä eräs toinen ääni väliin. "Mene, rakas Elma, nuori ystäväsi on oikeassa; eikä lady Alfreton" — neiti Exeter koetti puhua huolettomasti — "eikä lady Alfreton hyväksy, että liityt mihinkään muuhun seurueeseen kuin hänen omaansa".
"Eipä suinkaan", huudahti Mabel mielissään tästä odottamattomasta avusta. "Nähkääs, hyvä neiti, äiti ja lady Alfreton ovat juuri menossa teenjuontipaikalle; minä tiedän sen, sillä kuulin heidän ohimennessään sanovan jotakin siihen suuntaan, ja ellei Elma nyt tule, jää hän ilman teetä ja…"
Jää ilman teetä? Mitä mielikuvia nuo sanat herättävätkään! Niin, oli juuri teenjuonnin aika, ja pikku pöytiä puiden alla puiston toisessa päässä katettiin paraillaan. Poloiset "tytöt" lyöttäytyivät nyt yhteen nolostuneina, sanaa sanomatta, ja kauan toivottu ihana mahdollisuus, josta niin paljon oli puhuttu, haihtui ilmaan heidän kuullessaan tämän iloisen muistutuksen — ja Elmasta näytti, että koko seurueen murheelliset, moittivat katseet kohdistuivat häneen. Se sai hänen sydämensä paisumaan. Hän oli, mielestään hän oli tosiaan ottanut edesvastuun päälleen. Hän oli vahvistanut toivomusta silloin, kun se oli ollut vain heikko ja hämärä haave, ja oli rohkeasti vakuutellut sen toteutumista herkkäuskoisimpienkin epäillessä.
Pakenisiko hän nyt rivistä ja kevytmielisesti peseytyisi moitteesta velvollisuutensa täyttämisen verukkeella? Hän voisi sen helposti tehdä. Neiti Exeterkin kuiskasi: "Mene!" ja oli selvää, että Mabel oli tulkinnut oikein molempain vallasnaisten pysähtymisen, kun nämä olivat jääneet paikalleen ja sieltä viittasivat sormellaan.
"Kas, sanoinhan minä", jatkoi kiihkeä neitonen tarttuen hänen käsivarteensa. "He odottavat todellakin. Ja ellemme mene ajoissa, emme saa hyviä paikkoja. Sitäpaitsi tekee minun hirveästi mieleni jäätelöä", lisäsi hän nauraen, "ja sinä vain estät ystäviäsi, jotka kenties myöskin haluavat mennä sellaista ostamaan". Mutta Elma tiesi paremmin.
"Odottakaa vähän", ja hän hyökkäsi tätinsä luo.
"Järjetöntä, rakas lapsi", virkkoi lady Alfreton seuraavassa tuokiossa, "Älä tee mitään sellaista. En ole koskaan nähnyt mitään sopimattomampaa, mitään onnettomampaa", lisäsi hän epätoivoisesti kuiskaten. "Jää luokseni, minä haluan sitä, Elma; ei ole ollenkaan tarvis mennä takaisin; voit illalla selittää asian opettajattarellesi. En voi sallia sinun seurustella minulle tuntemattomien ihmisten kanssa, kun kerran olet minun siipieni suojassa. Perin kiusallista! Juuri kun erityisesti toivoin, että tekisit hyvän vaikutuksen herttuattareen, tulisit kutsutuksi hänen kotiinsa ja rakentaisit tuttavuutta Mabelin kanssa", — Mabel ja hänen äitinsä haastelivat tällä välin eräiden muiden tuttaviensa kera — "ja kun kaikki ja sujui niin hyvin…", jatkoi lady Alfreton rypistäen kulmiaan, "En ole ikipäivinäni nähnyt sopimattomampaa kohtausta! Mutta", ja hänen katseensa kirkastui, "jos käännyt selin noihin ihmisiin, et ole heitä näkevinäsi etkä mene heidän lähelleen, uskonpa heidän ottavan viittauksesta vaarin ja lähtevän tyynesti omille teilleen. Kah, näkyvät jo olevankin lähdössä. Tulehan teelle, rakkaani", kehoitti rouva reipastuen; "ehkei vielä ole mitään sanottavaa vahinkoa tapahtunut. Meidän täytyy vain varoa jälleen sattumasta heidän kanssaan yhteen, siinä kaikki. Nyt sinä ja Mabel kävelette yhdessä kuten ennenkin. Tuolla tulee Mabel sinua noutamaan. Tuletko Elmaa hakemaan, rakas tyttöseni? Täällä hän on! Elma, no Elma, mikä sinun on?"
Elman polttavilla poskilla valui näet kaksi pientä, kuumaa, katkeraa kyyneltä.
IX.
Piers selittelee maailman tapoja.
Vain lady Alfreton ne näki, vain hän arvasi mistä ne johtuivat.
Mabel, jonka päivänvarjon kärki sillä hetkellä oli tarttunut ohi häilähtävän vyöhikön silmukseen, ei silloin eikä myöhemminkään saanut asiasta vihiä, ja kun molemmat jälleen olivat heitetyt toistensa seuraan ja kun hän sydämessään ajatteli, että Elman täytyi olla tähän järjestelyyn ainakin yhtä tyytyväinen kuin hän itse, antoi hän tunteittensa pian puhjeta ilmi. "Se oli tosiaan hyvin tehty, Elma; mutta ellei tätisi olisi ollut itsepintainen, niin missä nyt olisit? Itse et koskaan olisi kyennyt riuhtaisemaan itseäsi irti niiden seurasta. Minä tein voitavani, mutta sinä et tukenut minua. Kaiketi sinä pelkäsit. Totta onkin, että ne näyttivät jokseenkin villeiltä. Vai siinä ne tytöt olivat?" lisäsi hän merkitsevästi hymyillen. "No, nyt minä tiedän, minkänäköisiä sellaiset tytöt ovat. Minä… et kai ole pahoillasi, kun tulee aika jättää koulu, Elma?"
"Minä olen nyt pahoillani, perin murheellinen ja häpeissäni", virkkoi Elma sellaisella äänellä, että hänen toverinsa säpsähti. "Mabel, tämä ei ollut mitään sinulle…"
"Mikä ei ollut mitään?"
"Että käyttäydyimme niin kuin käyttäydyimme, kohtelimme heitä siten ja jätimme heidät sillä tavoin. Oh, se ei ollut sinun syysi — sinä et tarkoittanut mitään pahaa; he eivät ole mitään sinulle, etkä sinä ole mitään heille; ja vaikkakin sinä… vaikkakin sinä jokseenkin tylysti käänsit heille selkäsi…" Hän pysähtyi.
"Niin, näetkös, Elma, he… mutta olen pahoillani, etten ollut heille kohtelias. Varmaan aioin olla kohtelias" — jokseenkin hämmentyneenä — "mutta kun…"
"Oh, kohtelias! Älä huoli — olithan sinä kylliksi kohtelias", huudahti Elma yhä samaan hillityn närkästyneeseen sävyyn. "He eivät välittäisi sinusta", jatkoi hän imartelematta; "minua, minua he ajattelevat. Minä heitä kehoitin tulemaan ja lupasin täällä olla heille avuksi. Puhuin heille siitä kaikesta niin usein… ja… ja nyt… voi, mitä he minusta nyt ajattelevat?"
"Saattoivathan he nähdä, ettei toki sinussa syytä ollut." Ajattelematon Mabelkin näytti hetkisen vakavalta. "Minä en sinun asemassasi, Elma, sillä vaivaisi päätäni. Jokainen saattoi jo puolellakin silmällä nähdä, että sinun oli toteltava tätiäsi ja että hän sinut kutsui pois."
"Jospa tätini olisi edes puhutellut, edes puhutellut neiti Exeteriä. Neiti Exeter — etkö nähnyt häntä, Mabel? — neiti Exeter on mitä hyväsydämisin ja herttaisin, hän on ihmisten parhaita, eikä suinkaan olisi käynyt tungettelevaksi tai häirinnyt täti Selinaa — minä tiedän, ettei hän olisi, — mutta tilapäistä kohtaustahan hän ei voinut välttää; ja sitten hänelle ei suotu katsettakaan, ei edes… edes pientä kumarrusta tervehdykseksi, eikä puristettu hänen kättänsä."
"Niin kyllä, lady Alfreton olisi voinut olla hyväluontoisempi", vastasi Mabel vilpittömästi. "Mutta minä en luule, että täysikasvuiset ihmiset ovat hyväluontoisia, luuletko sinä? Varmaan minäkin ennen pitkää lakkaan olemasta hyväluontoinen. Älä siitä harmittele, Elma. Voit olla varma, että neiti Exeter, tai mikä hänen nimensä oli, on jo unohtanut koko asian, kun palaat opistoon tänä iltana. Eihän kukaan mokomia muistele: minä en koskaan. Mitä hyötyä siitä olisi? Iloitkaamme nyt vain. Kylläpä on jo paljon ihmisiä teepöytien ääressä! Ja katso, Elma", tyrkäten häntä kyynärpäähän, "katso noita jäätelöitä. Niiden pelkkä näkeminen tekee minut heti kuumaksi ja janoiseksi. Ah, se on oikein! Me saamme kai istua tuolla? Lady Alfreton on juuri etsinyt mahdollisimman parhaan paikan. Äiti sanoo, että lady Alfreton aina tietää, mitä on tehtävä, ja niin hän tietääkin. No, Elma, eikö tämä ole hauskaa, eikö tämä ole ihanaa?" Sitten hiljempää: "No, Elma, hymyilehän taas; ole niinkuin ennenkin ja unohda nuo typerät ihmiset."
Mutta Elma ei voinut unohtaa.
"Hei, ettekö vielä ole lopettaneet?" huudahti tällöin ääni hänen takaansa. "Pidä puolesi, Elma; minä onnittelen sinua oivallisesta ruokahalustasi sekä poudalla että sateella. Hyvää päivää, lady Mabel; vai on neidit vielä jätetty pöytään?" Herttuatar ja lady Alfreton olivat nimittäin vetäneet tuolinsa sivummalle. "No, toivon, että teillä on hauskaa", lopetti Piers puheensa, istahtaen mukavan huolettomasti, samalla kuin kaksi rusoista poskiparia hieman punehtui hänen pilanteostaan ja kaksi lusikkaa liikkui hiukan hitaammin kuin ennen, ikäänkuin kieltääkseen hänen sanoissaan lausutun väitöksen.
"Miksi emme pitäisi jäätelöstä?" kysyi Mabel kuitenkin. "Minä olen syönyt kaksi annosta, samoin Elma. Olisin saanut kolmannenkin, jos olisin tahtonut."
"Otatteko nyt kolmannen?"
"Ei, kiitos, minä olen ja lopettanut"; ja puhuja yritti suoristautua sekä näyttää sirolta ja arvokkaalta. "Minä vain sanoin, että olisin saanut, jos olisin tahtonut. Tänne kuulemme hyvin soittokunnan sävelet, eikö totta? Mikä kaunis iltapäivä! Meillä on ollut ihana iltapäivä alusta loppuun — eikö olekin, Elma? Haluaisin viettää juuri tällaisen iltapuolen joka päivä elämässäni — etkö sinäkin, Elma?"
Ei mitään vastausta. Äkillinen muistelma synkistytti Elman kasvot.
Hetkiseksi oli rattoisa rupattelu ja herkullinen ateria viekoitellut hänet palaamaan entiseen pulpahtelevaan mielentilaansa, ja sekä lady Alfreton että Mabel olivat otaksuneet, että vastoinkäyminen, mikä oli uhannut peittää pilveen juhlallisen hetken päiväpaisteen, oli turvallisesti siirtynyt taustalle pian kokonaan rauetakseen, — mutta nyt Mabelin vetoaminen herätti jomottavan tuskantunteen, mikä ilmeni hänen toverinsa vilpittömällä otsalla.
Piers vilkaisi toistamiseen serkkuunsa. — Jotakin on tytön mielestä mennyt vinoon, — tuumi hän itsekseen.
Mutta vasta jonkun ajan kuluttua hän sai selville, mitä tuo "jokin" oli.
"Tule minun kanssani, Elma. Älä välitä Mertouneista. Ei sinun tarvitse riippua kiinni tuossa tytössä, ellet hänestä välitä; hän onkin nyt saanut jonkun toisen." Seurue oli noussut ja lähtenyt liikkeelle. "Tule tännepäin", virkkoi Piers äkkiä. "Minä opastelen sinua, ja kyllä heidät jälleen tapaamme. No, tule pois vain! Miksi minua noin katselet?"
"Täti sanoi minulle tänään jo kerran, että minun on pysyteltävä hänen parissaan ja mentävä hänen kanssaan, minne hän menee", vastasi Elma, jonka äänensävy ilmaisi, että muistelmaan sisältyi enemmän kuin ensi silmäykseltä näytti. "Ei sovi, että hänen täytyy sanoa se minulle kahdesti."
"Pyh! Loruja!" Piers kääntyi äitinsä puoleen. "Kuinka kauan viivyt täällä, äiti? Noin puoli tuntia? Minä tuon Elman ulkoportille puolen tunnin päästä…"
"Hyvä on, rakkaani, hyvä on. Älkää viivytelkö kauempaa, Piers. En voi jäädä tänne puolta tuntia pitemmäksi aikaa — olinkin jo lähdössä…"
"Kyllä muistan. Puolen tunnin kuluttua olemme paikalla. No, Elma, astukaamme tätä käytävää pitkin; pidä varasi, Mabelilla tuolla on ilveksen silmät, ja me olemme saaneet hänestä kylliksemme. Varmaankin", jatkoi hän, kun he olivat tehneet pari nopeaa käännöstä sivupoluille, "varmaankin hän äsken sanoi jotakin sinua kiusatakseen. Mitä se oli? Älä kerro, jos mieluummin tahdot olla kertomatta, ymmärräthän; mutta sinä olet niin pieni ja yksinäinen", lisäsi hän ystävällisesti, "ja ellei sinulla ole ketään muuta, jonka puoleen kääntyä, voit kertoa minulle."
Pieni käsi pujahti hänen käteensä.
"Häh?" virkkoi Piers kovin kummastuneena. "Mitä?" Sitten hän katsahti ympärilleen, mutta he eivät olleet kenenkään näkyvissä tai ainakaan ei ollut mitään katsojia melko pitkän matkan päässä pienestä sillasta, jonka käsipuuta vasten he kumpikin nojasivat. "Mitä tarkoitat, Elma?" kysyi Piers katsahtaen kätöseen omituisin oudoin tuntein, jollaisia hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. "Mikä sai sinut niin tekemään?"
"Tahdoin vain kiittää sinua", virkkoi Elma, vilkaisten häneen lempein, itsetiedottomin silmin. "Sinä olet aina hyvin ystävällinen, mutta…" ja hän veti kätensä pois.
"Mutta mitä?"
"Minusta tuntui, että ystävyyttäsi tänään tarvitsin", ja hänen huulensa värähti hiukan vastoin hänen tahtoansakin.
"Jotakin mennyt vinoon?"
Elma epäröi. Sitten hän äkkiä puhkesi puhumaan: "Et saa luulla, että se oli Selina-tädin syy; tätihän ei tiennyt, ei voinut otaksuakaan, ei voinut vähääkään aavistaa, miltä se neiti Exeteristä tuntuisi. Neiti Exeter pitää Selina-tätiä ja… ja teitä kaikkia niin suuressa arvossa; ja tavatessaan tädin täällä minun kanssani neiti Exeter odotti, tarkoitan, piti luultavana, että… että häntä edes puhuteltaisiin… ja… ja…"
"Ja äitini vältti häntä?"
"Niin, Piers, ja minun täytyi jättää heidät myöskin; enkä voinut edes kertoa heille, kuinka asian laita oli. Olimme moneen kertaan puhuneet tässä kukkasnäyttelyssä käynnistä ja sopineet kohtauksestamme ja… ja kaikesta muusta. Sitten tapasimme toisemme aivan ison teltan ulkopuolella, ja minä juttelin heille Mabelin seisoessa vieressä, ja täti ja herttuatar kävelivät suoraan meidän keskellemme, mutta… astuivat sitten edelleen", ja Elma käänsi päänsä pois, ikäänkuin muisto siitä olisi hänelle vielä liian kauhea.
"No?"
"Sitten halusin viipyä heidän kanssaan hetkisen; mitäpä muuta voin, Piers? Mutta pyytäessäni lupaa Selina-täti sanoi, ettei se käynyt päinsä, eikä… eikä sallinut minun edes siitä heille ilmoittaa."
"Miksi ihmeessä hän sen kielsi?"
"Hän ei halunnut, että minut nähtäisiin heidän seurassaan."
"Hänen armonsa näkyy olleen melkoisen tyly. Kukapa tietää, miten ne naiset toisiansa nolailevat!"
"Oi, Piers! Täti Selina ei tarkoittanut…"
"No niin, rakas Elma, kuuntelehan minua. Suohan minulle kaikki tarkkaavaisuutesi muutamiksi minuuteiksi, kuten opettajasi sanoisivat. Aion pitää pienen luennon, ja ole niin ystävällinen, ettet keskeytä minua; otatko siitä oppia vai et, on oma asiasi. No siis, ensiksikin äitini oli tahallaan tyly; kukaan, jolla on äitini maine hienossa käyttäytymisessä, ei koskaan ole epäkohtelias sitä tarkoittamatta. Hän tahtoi saada arvoisan opettajattaresi ymmärtämään, että vaikka he ovatkin pari kertaa yksityisesti tavanneet toisensa, ei tämän tule vaatia minkäänlaista julkista tunnustusta. Jos on maailmassa jokin asia, mistä äiti kaikesta sielustaan pitää huolta, niin se on hänen yhteiskunnallinen arvonsa, ja hänen mielestään se joutuisi vaaraan, jos hän tuntisi jonkun neiti Exeterin kaltaisen, ja siksi hän aivan yksinkertaisesti ei tahdo häntä tuntea. Käsitätkö tämän, Elma?"
"Luulen käsittäväni, Piers."
"Eikö se ole jokseenkin vaikeatajuista?"
"On kyllä, Piers."
"Nyt tulemme toiseen kohtaan. Puolet tuntemistani miehistä ja naisista ajattelevat samoin: Jos heillä on alhaisia tuttavia tai ystäviä, jos on henkilöitä, jotka ovat köyhiä, käyvät nukkavierussa puvussa eivätkä seuraa muotia, mutta joiden kanssa heidän täytyy seurustella kaikessa hiljaisuudessa, niin he vaikenevat siitä visusti maailman edessä. Maailman silmissä kaikki tahdomme esiintyä vain parhaimpamme mukaan. Meidän on näet ajateltava mainettamme, pidettävä huolta yhteiskunnallisesta asemastamme. Juliet ajattelee aika paljon tyttöjä, joiden kanssa ratsastaa, sekä tanssitovereitansa. Äiti miettii vakavasti, kenen hän kutsuu perheeseen. Isä on hyvin tarkka siitä, että tuttava, jonka kanssa hän syö päivällistä klubissaan, on oikeata lajia. Minä…" Hän pysähtyi.
"Sinäkin?" virkkoi Elma hiljaa, sillä nuoren miehen hymy oli jäähdyttänyt hänen sydämensä. "Sinäkin?"
"Minäkin? Niin. Miksikä en minä? Minä en ole naapureitani parempi. Olen yhtä tunnoton, sydämetön, itsekäs ja törkeä kuin hekin. Törkeä! Se on oikea sana. Juuri niin tulisi nimittää ihmisiä, jotka siten ajattelevat ja tekevät. Mitäpä se muuta on kuin törkeätä halpamaisuutta, joka saa meidät pelkäämään sinun neiti Exeterisi ja muiden hänen kaltaistensa tartuntaa? Panisinpa vetoa, että neiti Exeter on parempi ihminen kuin kolme neljännestä niistä naisista, jotka äiti lausuu tervetulleiksi taloonsa, — mutta Mertaunin herttuattaren lornetin pelosta äiti ei voi taipua vaihtamaan hänen kanssaan edes vähäistä tervehdystä. Siitä se johtui, Elma. Äiti ei ole luonnostaan häijy…"
"Oh, ei… ei suinkaan."
"Ja jos hän olisi kohdannut neiti Exeterin kenenkään näkemättä, ei neiti Exeter olisi saanut mitään valittamisen aihetta; mutta neiti Exeterillä oli huono onni. Eipä hänelle silti käynyt pahemmin kuin monelle muulle. Me tunnemme henkilöitä maalla, tunnemme heidät jokseenkin hyvin, mutta tyynesti olemme heitä tuntematta Park Lanen varrella asuessamme. Tapasin eilen miehen, jonka kanssa säännöllisesti käyn metsästämässä joka talvi, kun riistanajo alkaa, — mutta samassa näin jotakin hyvin mielenkiintoista toisella taholla, mikä kokonaan vei huomioni, kunnes hän oli kulkenut ohitse. Minä näetkös kävelin erään keikarin kanssa. Sellaista on se savoir faire, jota meidän maailmanmiesten täytyy noudattaa. Tarkkaatko sanojani, Elma?"
Elman pää oli riipuksissa.
"Tietysti sinä tunnet sen pakottavan voiman? Sinä olet kai kyllin vanha käsittääksesi, kuinka välttämätöntä se on?"
Vieläkään ei vastausta.
"Kyllä sinä vielä itsekin tulet täysinoppineeksi siinä taidossa", jatkoi hänen serkkunsa teeskennellyn huolettomasti. "Onhan siihen tietysti vielä aikaa; mutta parempi aloittaa aikaisin kuin liian myöhään. Tänään sait ensimäisen läksysi, Elma — oivallisen läksyn. Aiotko nyt käyttää sitä hyväksesi?" Harras katselija olisi voinut havaita hänen kiinteästi tarkkaavan tyttöä.
"En", virkkoi Elma äkkiä kohottaen punehtuneen otsansa ja säteilevät silmänsä. "En. En koskaan, Piers, en koskaan! Olkootpa kaikki muut noin valheellisia, noin halpamaisia, noin julmia — minä en koskaan sellaiseksi tule. Minä tahdon olla sama kaikkialla, joka tilaisuudessa, kaikkina aikoina. Niitä, joista pidän ja joita kunnioitan, en koskaan aio hävetä, olkoon katselijana kuka hyvänsä. Ja niitä, joita rakastan…"
Hän vaikeni äkkiä kuohuvin povin ja läähättäen.
"Ja niitä, joita rakastat?" kuiskasi ääni hänen korvaansa. "Jatka.
Niitä, joita rakastat…?"
"Tahdon rakastaa aina ja iäti." Vastaus ei ollut niin hiljainen, ettei nuori mies olisi sitä kuullut.
X.
Elman käsitys ystävyysliitoista.
Vaikka tuttavuus Mertounin herttuattaren tyttären ja lady Alfretonin nuoren sukulaisen kanssa oli alkanut niin aaltoilevan epävakaisten, ettemme sanoisi pahaenteisten olosuhteiden vallitessa, niin ihmeellistä kyllä se kehittyi ja vähitellen kypsyi sydämelliseksi.
Elman sanojen mukaan Mabel "ei ollut mikään paha tyttö".
Ison, epäsuhtaisesti versoneen perheen nuorinta vesaa olivat vanhemmat sisarukset, joista muutamat jo olivat kasvaneet miehiksi ja naisiksi, aluksi pitäneet kiusankappaleena, katsellen karsaasti uuden lapsikammion järjestämistä, ja paheksuivat, että vanhemmat, joiden olisi tullut pitää yksinomaan huolta heistä ja heidän eduistaan, tuhlasivat ylenmäärin hemmoittelevaa hellyyttään pikku kuopukselle.
Siitä oli johtunut sotatila.
Kuten jo lienee selvinnyt, eivät kaikki kristikunnan vanhemmat veljet ja sisaret olisi voineet nujertaa masentumatonta Mabelia hänen millään elinkaudellaan, ja tuo neuvokas nuori neiti oli aikaisin saanut selville voimansa — niin, kukapa voi sanoa, kuinka aikaisin lapsi sen havaitsee? Hän oli siis hyvin aikaisin alkanut antaa takaisin samalla mitalla kuin sai; ja sekä isän että äidin suosion kannattamana, nämä kun kieltäytyivät kuuntelemasta sanaakaan vastapuolen väitöksistä tai valituksista, tyttönen oli pitänyt päänsä kaikkia muita perheenjäseniä vastaan, joko nämä sitten esiintyivät yksitellen tai keskenään liittoutuneina.
Ettei hän joutunut moisten suosikkien melkein poikkeuksettoman kohtalon alaiseksi, puhui jotakin tämän onnettomasti sijoitetun lapsen puolesta.
Mabelia ei inhottu, koska Mabel kaikkine vikoineen, nenäkkyydestään ja itsepintaisuudestaan huolimatta, ei luonnostaan ollut tunteeton eikä vilpillinen. Jos hänen paremmat ominaisuutensa olisi huolellisella ja järkiperäisellä kasvatuksella herätetty toimintaan, jos hänen kotielämänsä ei olisi ollut tuollaista alituista taistelua määräämisvallasta, jos olisi ollut vähemmän kamppailua toiselta puolen turhamaisen hupsuttelun ja liikahemmoittelun ja toiselta lempeän suvaitsevaisuuden ja kärsivällisyyden puutteen välillä, hän olisi ollut aivan toisenlainen henkilö. Ja näinkin ollen Elma näki kylliksi niissä tilaisuuksissa, joissa hän muutamina seuraavina viikkoina oli vieraisilla Mertounin talossa, voidakseen ravistaa viisasta päätään Piers-serkulle (joka väitti syvällä mielenkiinnolla seuraavansa tämän ystävyyden kehittymistä) ja väittääkseen ominaisella varmuudellaan — varmuudella, mikä aina ilmeni, kun poissaolevien kimppuun hyökättiin, että Mabel "ei ollut mikään paha tyttö".
"Tiedän, että se myönnytys merkitsee sinun puoleltasi varsin paljon", virkkoi lady Alfreton eräänä päivänä, kun hänen poikansa oli lähtenyt huoneesta ja hän tunsi voivansa kysellä hiukan tarkemmin ja tiedustella sukulaiseltaan vähän enemmän — mitkä tiedustelut hän vaistomaisesti oli aina siirtänyt tuonnemmaksi. "Minä tiedän, että se myönnytys sinun puoleltasi, Elma, merkitsee varsin paljon. Sinä olet niin ankara pieni olento ja niin vakaantunut mielipiteissäsi, etten tosiaan tuntenut itseäni ollenkaan varmaksi… hm, tarkoitan, minulle on keventävää kuulla sinun myöntävän, että herttainen, älykäs ja ystävällinen nuori ikätoverisi 'ei ole mikään paha tyttö'."
"Sitä hän ei todella olekaan, täti."
"Sen kyllä uskon, rakas lapsi", vastasi rouva hymyillen.
"Hän puhuu kuin höyrykone; minä voin tuskin kiilata sanaakaan hänen lauseittensa rakoon. Oh, täti nauraa; täti luulee, että minäkin haluan jutella. Niin haluankin, hyvä täti, ja siitä se kenkä puristaneekin. Ensimältä minusta ei ollut kovinkaan hauskaa istua ihan kuin vesisuihkun alla ja antaa sen ruiskuttaa päälleni. Minä sanoin Mabelille, että hän oli kuin ruisku — mutta ei sekään häntä pysähdyttänyt. Nyt siis annan hänen lepertää mielensä mukaan, kunnes vihdoin väsyy. Mutta joskus se tyttö voi kehrätä aika sekasotkun!"
"Niinkö! Millä tavoin?" Lady Alfreton oli siinä mielentilassa, että hän kärsivällisesti kuunteli.
"Hän ei tarkoita mitään pahaa. Mutta hän sanoa pamauttaa suoraan mitä ikinä päähänsä pistää; ja kyllähän täti tietää, ettei se aina sovi."
"Ei, Elma, ei se sovi"; ja sopimattomilla ajoilla mainittu neiti Exeterin nimi vilahti lady Alfretonin mieleen ja sai hänet hetkiseksi ajattelemaan, eikö hän mahdollisesti voisi käyttää tätä tilaisuutta antaakseen ohjeita. Mutta uteliaisuus sekä halu päästä Elman nykyisten paljastusten perille saivat hänessä voiton.
"Niinpä Mabel usein sanoo sellaista, mikä suututtaa mademoisellen — hänen kotiopettajattarensa — koko lopuksi päivää, vaikka mademoiselle itsekin voisi tajuta, ettei siitä tosiaan tarvitsisi välittää. Kun kerron Mabelille hänen sanansa ja miksi mademoiselle on vihainen, sitten hän on pahoillaan — tai ainakin olisi, jos pitäisi mademoisellesta enemmän. Milloin hän sattuu suututtamaan sellaisen henkilön, josta todella pitää… kuten tapahtui pari kertaa äskettäin…" Elma vaikeni.
"No, rakas lapsi?"
"Hän ei ollut aivan… ei aivan… ystävällinen minulle. Minä tarkoitan todellakin ystävällisyyden puutetta — en tarkoita, että riitelimme, — mutta heti kun hän näki, että oli minua pahoittanut, hän oli niin kummallinen omalla hiomattomalla tavallaan."
"Millä tavallaan?" huudahti lady Alfreton avaten silmänsä. "Kummallisella? Hiomattomalla? Rakas Elma, Mabelin tavat saattavat olla hiukan, juuri hiukkasen omituiset; hän ei ole vielä täysin muovautunut, sitähän ei voi vielä odottaakaan; mutta minun täytyy sanoa, että olet mielestäni liian ankara. Kummallinen? Hiomaton?" toisteli rouva.
"Niin juuri, täti", nyökkäsi Elma. "Mabel on tosiaan perin kummallinen toisinaan, ja kun ketään ei ole saapuvilla, hän… mutta, oh, mitäpä siitä?" Tyttö hillitsi äkkiä itsensä kielimisen pelosta. "Ei se mitään haittaa. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä se merkitsee, eikä hän ole koskaan onnellinen, ennenkuin on sovittanut kaikki sattuneet ikävyydet. Siitä puolesta minä Mabelissa pidän", jatkoi Elma tarmokkaasti. "Hän sovittaa rikkomuksensa niin pian. Hän tuli eilen minun luokseni kuin salama ja sanoi olleensa 'halju'. No, se hän oli ollutkin."
"Hyväinen aika!" huudahti lady Alfreton, sillä sellaisia sanoja ei ollut käytetty hänen nuoruutensa päivinä. "Hyväillen aika! Minä… tuohan on vallan tavatonta! Hän on varmaankin oppinut sen sanan veljiltään. Mutta sentäänkin… nuoren neidin huulilla!"
"Oh, ei se mitään, täti", — Elma nyökkäsi jälleen rauhoittavasti, — "ei se mitään tee. Kaikki me sanomme olleemme 'haljuja', kun olemme käyttäytyneet sopimattomasti. Oli vain hyvä, että Mabel niin pian pyysi anteeksi. Ja syytä hänellä olikin pitää hoppua, sen takaan."
"Hoppua!" mutisi lady Alfreton. Hän ei ollut tottunut koulutyttöihin, ei ainakaan vielä. "No", jatkoi hän.
"Meillä oli aikamoinen kina", ja Elma nauroi ikäänkuin mieluiselle muistolle, "ja rapsauttelimme toisiamme sanoilla minkä kerkisimme, jolloin Mabel virkahti väliin jotakin todella häijyä. No, senjälkeen en tietenkään enää tahtonut hänelle puhua; se on paras menettely riitaantuessa. Nyt oli minun vuoroni murjottaa, tiedättehän. Olin siis juuri alkanut murjottaa, kun samassa ilmoitettiin vaunujen saapuneen! Muistanette siellä viimeksi ollessani lähettäneenne noutamaan minut jonkun verran aikaisemmin kuin olitte luvannut. No niin, silloin se tapahtui. Kun siis vaunujen ilmoitettiin saapuneen, en tiennyt mitä tehdä. Ajattelin parhaillani sitä, kun Mabel hypähti pystyyn, syleili ja suuteli minua ja sanoi olleensa 'halju'; ja Fanchettekaan ei vielä ollut lähtenyt huoneesta! No niin, ellei Mabel olisi ollut tosiaan todella hyvä tyttö, olisi hän odottanut ensi kertaan tai ainakin hyvästijättööni asti, ennenkuin rupesi sovinnoille."
"Oh, hän on todella, todella hyvä tyttö nyt, niinkö?"
Elma nauroi. "Niin, täti, todella, todellakin, nyt."
"Se ilahduttaa minua", virkkoi lady Alfreton lyhykäisen vaitiolon jälkeen ja mielessään päätettyään, että sittenkin joitakuita pikku varoituksia ja viittauksia sopisi tässä tilaisuudessa ohimennen antaa. "Olen vilpittömästi iloinen siitä, että olet saanut sellaisen hyvän ystävän. Tuollaisen ystävän omistaminen, Elma, on sinulle suuriarvoista. Sinun täytyy huomata, mikä ero on Mertounin herttuattaren tyttärien ja nykyisten koulutoveriesi välillä. Lady Mabel Pomeroy lienee hiukan eriskummainen eli liiallisuuksiin taipuvainen ja epäilemättä hän on aikalailla hemmoiteltu, mutta sitten hänen hieno käytöksensä ja komeutensa…"
"Rakas täti!" Elma väreili kuin sisällisestä aaltoilusta ja meni heittäytymään viehkeään asentoon tätinsä jalkojen juureen, katsellen häntä leikkisällä, veitikkamaisella silmäparilla. "Rakas täti, pelkään pahoin, pelkään todellakin, ettet koskaan näe Mabelia komeana ja hienostuneena nuorena naisena. Neiti Exeterin koulussa on tyttöjä, jotka nyt jo ovat tuhat kertaa hienostuneempia ja komeampia kuin mitä Mabelista koskaan voi tulla. Hänessä ei ole rahtuakaan komeutta, enkä… enkä luule hänessä olevan paljoa hienouttakaan. Mabel on hyvin herttainen omalla tavallaan. Minä pidän hänestä! Ja hän on oikein paljon parempi ja hauskempi nyt, kun todella tunnemme toisemme, paljoa herttaisempi kuin mitä hänestä aavistinkaan silloin, kun ensi kertaa kävelimme yhdessä. Hän nauratti minua silloin, mutten tiennyt, tokko… en oikein tiennyt, mitä hänestä ajatella. Mutta täti ei näy vielä tuntevan Mabelia. Hän on hauska, rattoisa, tyhmä tyttö — hän ei välitä, vaikka häntä nimitetään tyhmäksi — milloin saa pitää oman päänsä. Mutta kun häntä ärsytetään tai kun hän ei saa tahtoansa perille, hän kääntää koko talon ylösalaisin. Häijy hän ei silti ole eikä kanna kaunaa. Hän ei hiivi äitinsä luo lupaa pyytämään eikä tee sellaista, mistä muut eivät pidä. Minä näettekös luulen", lisäsi Elma viekkaasti hymyillen, "luulen, että herttuatar-parka sitä joskus haluaisi, ne vanhemmat sisarukset kun häntä niin ahdistelevat Mabelin tähden."
"Olettepa te omituinen pari, se minun täytyy sanoa. Mitähän kaikki muut Mertounin talon asukkaat ajattelisivat, jos kuulisivat sinun arvostelusi, sinä pieni kissanpoika! Nimittää Mabelia tyhmäksi! Luulen, että herttuattaren tukka nousisi pystyyn. Hän kehuskelee aina lemmikkinsä oivallisia ominaisuuksia ja avuja, kunnes minun täytyy myöntää… Mutta joka tapauksessa Mabel on sinulle erinomainen toveri," Lady Alfreton keskeytti puheensa ja palasi pääasiaan. "Ja ellei hän suutu nimittäessäsi häntä tyhmäksi…"
"Oh, täti, minä en ole raaka."
"Rakas lapsi, luulin sinun sanoneen, että käytit sitä nimitystä."
"Ei. Hän itse sanoi niin. Hän sanoi eräänä päivänä, että tiesi… että tiesi olevansa tyhmä, ja minä… minä vain myönsin. Ja se tapahtui sinä päivänä", lisäsi Elma hiukan ujosti, "sinä päivänä, jolloin emme olleet kaikkea aikaa olleet aivan kilttejä toisillemme".
"Minusta näyttää, että sellaisia päiviä on varsin paljon."
"Nähkääs, täti, ellei niitä olisi, emme voisi koskaan oikein kiintyä toisiimme. Saattaisimme olla hyviä ystäviä ja niin poispäin — mutta jos meidän täytyisi olla kohteliaita, nöyriä ja kovin huolellisia ollessamme aivan kahdenkesken, emme koskaan pääsisi pitemmälle. Vain sitten tytöt oikein kiintyvät toisiinsa, kun he voivat, tiedättehän…"
"Voivat mitä?"
"Puhua suunsa puhtaaksi, täti. Sanoa pamauttaa mitä tahansa. Siitä sitä ystäviksi tullaan. Heti kun tulin Mabelin ystäväksi, sanoin hänelle, kuinka kauhean sopimattomasti hän oli käyttäytynyt neiti Exeteriä ja niitä kaikkia kohtaan siellä kukkasnäyttelyssä…" Elma vaikeni äkkiä. Hän oli nyt "sanoa pamauttanut" enemmänkin kuin oli tarkoittanut, oikein kukkuramitalla.
"Mitä?" virkkoi lady Alfreton kuivasti. "Sanoitko sinä hänelle niin? Ja saanko kysyä, mitä hän vastasi?"
"Oh, täti, älkää suuttuko. Ehkei minun olisi pitänyt sitä sanaa, mutta minusta tuntui, että minun täytyi. Muutoin olisi aina ollut välillämme jotakin, mistä ei olisi saanut mainita, mihin ei olisi saanut viitata, ja se olisi ollut liian kauheata. Senvuoksi ajattelin, että oli parasta puhua suuni puhtaaksi; ja iloinen olinkin, että sen tein, sillä Mabel oli kuin puhdasta kultaa. Hän toisteli moneen kertaan, kuinka pahoillaan hän oli, sitten kun olin kertonut hänelle kaiken, selittänyt hänelle neiti Exeterin tulon, kuinka ystävällisesti hän siinä menetteli, kuinka hän oli tehnyt sen vain mieliksi tytöilleen, jotka eivät koskaan ennen olleet nähneet kasvitieteellistä juhlaa, ja…"
"Niin, niin!" Vastoin tahtoaankin Elman kuulijatar tunsi pistoksen sydämessään. "Niin, niin. Se oli ikävää, mutta sitä ei voinut auttaa. Mabel — mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi, ettei enää koskaan käyttäydy sillä tavoin, vaikka eläisi satavuotiaaksi! Hän tahtoi tehdä jos jotakin asian sovittamiseksi. Hän tarjoutui lähettämään äitinsä neiti Exeterin luo…"
"Hyväinen aika! Rakkahin Elma! Ei suinkaan sitä! Ethän toki olisi voinut sellaista sallia?"
"En, täti; sillä minä en käsittänyt", vastasi Elma tyynesti, "mitä hyvää siitä olisi ollut".
"Hm… hyvää… hm. Olisihan siitä vainut olla jotakin 'hyvää', kuten sinä sitä nimität. Opiston maineelle olisi aina eduksi, jos jonkun herttuattaren vaunut pysähtyisivät sen ovelle."
"Olisiko?"
"Mutta se olisi perin sopimatonta — kerrassaan sopimatonta. Sellainen koulu! Koulu… hm, tarkoitan vain, rakas lapsi, että jos Mabel koskaan jälleen mainitsee moisesta ehdotuksesta, niin toivon, että heti sen torjut. Muista, Elma" — hyvin tarmokkaasti — "heti. Se ei millään muotoa kävisi päinsä. Sellaista ei voi hetkeäkään ajatella. Näethän, Elma, etten minäkään koskaan käy Haverstock Hillissä, vaikka olet oma veljentyttäreni — ainakin sir Thomasin veljentytär — ja vaikka tietysti kaikesta sydämestäni harrastan parastasi."
Elma laski kiitollisena poskensa kättä vasten, johon oli tarttunut. "Pikku raukka", virkahti täti lempeämmällä äänellä, "toivon, että olisi ollut toisin. Jos olisin voinut saada sinut kokonaan omaan hoivaani — mutta", jatkoi hän reippaammin, "tätähän kestää vain jonkun aikaa, ja sitten saamme nähdä, kuinka asiat kehittyvät. Mutta Elma, rakas lapsi, ota huomioosi mitä sanon. Jos minulla on syyni välttää nykyistä asumustasi, ei Mertaunin herttuattarella voi olla mitään aihetta sinne mennä. Herttuatar on varomaton henkilö — siitä olen varma, ja hän juttelisi ja jaarittelisi saaden ihmiset ihmettelemään, — ja lopetettuasi koulusi ja jätettyäsi neiti Exeterin ja kaiken, mikä häntä koskee, sinä huomaisit, kuinka tukalia sellaiset muistot ovat. En ollenkaan epäile neiti Exeterin oivallisuutta ja tiedän hänen täyttävän velvollisuutensa sinua kohtaan" — sillä lady Alfreton oli hermostunut tuosta neiti Exeterin jutusta eikä nyttemmin koskaan yrittänytkään puhua hänestä muuten kuin sovittavassa äänilajissa, — "mutta hän on niin erilainen kuin me, niin erilainen kuin Mertounit ja me ja muut kaltaisemme, ettei tuottaisi iloa hänelle enempää kuin meillekään, jos meidät pakotettaisiin kanssakäymiseen. Olethan jo kyllin vanha tämän käsittääksesi, Elma?"
"Kyllä, täti Selina."
"Ja… ja tajuamaan, ettei tarkoitukseni ole suinkaan epäystävällinen, rakkaani?"
"Kyllä, täti."
"No, Elma?"
Mutta sillä hetkellä avautui ovi, ja Elman myönnytyksen epäilyttävä sävy jäi selittämättä. Mutta hänen silmässään oli välähtänyt jotakin, ja huuli oli hänen kuunnellessaan vastikään hieman itsepäisesti vavahtanut, mikä ei ollut jäänyt puhujalta kokonaan huomaamatta.
Lady Alfreton ei ollut niin täysin tyytyväinen haastattelun lopputulokseen kuin olisi saattanut toivoa.