XI.
Umppu puhkeamassa.
Edellä kerrottu johtui siitä, että tämä pieni hempeä, päiväpaisteinen sankarittareni oli omassa mielessään pohtinut varsin monta asiaa sen jälkeen kun hänet muutama viikko takaperin viimeksi näimme.
Hän oli kuullut paljon ja nähnyt paljon, oppinut ja mielessään sulattanut joukon asioita, joita hän yön toisensa jälkeen oli, kuvaannollisesti puhuen, märehtinyt ahkeran huonekunnan ollessa hyvin ansaitun unen helmassa. Eipä niin, että Elmalla itsellään olisi ollut tapana kauan loikoa valveilla, mutta keskikesän yöt olivat kuumat, ja toisinaan tuntui ilma tukahuttavalta, kun ulkona ei värähtänyt tuulenhenkäystäkään; ja tällöin hän ei päässyt uneen niin nopeasti kuin tavallista.
Siten hän usein venyi valveilla miettien miettimistään.
Emme tahdo vaivata nuoria lukijattariamme niillä ongelmilla, joita hän yritti itselleen selvittää: riittäköön, kun sanomme, ettei hän niitä sillä haavaa uskonut kenellekään, ei edes Piers-serkulleen. Totta puhuen, tämä ei tavoitellut mitään jatkoa senlaatuiselle luottavaisuudelle kuin oli tullut hänen osakseen puiston maalaismallisella sillalla tuona kesäiltana, josta olemme kuulleet eräässä aikaisemmassa luvussa. Hän oli aivan oikein tuntenut, että oli sanottu kylliksi, ja kenties hän olisi tahtonut osan siitä peruuttaakin, jos se olisi ollut hänen vallassaan.
Kuten tiedämme, ei Elma ollut nopsa käsittämään niitä vaikuttimia, jotka aiheuttivat paljon siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui; sanalla sanoen, hän oli herkkä huomioiden tekijä ainoastaan silloin, kun muiden tunteet ja tunteellisuus saattoivat olla kysymyksessä. Siitä johtuikin, että hän oli pitänyt jokaista serkkunsa lausumaa sanaa selvänä, koristelemattomana totuutena, kun lukijattareni sitävastoin lienevät huomanneet, että nuori mies oli vain pukenut sanoiksi hetken tapahtuman herättämän ivallisen mielialan. Hän ei ollut nimenomaan valehdellut, mutta oli liioitellut ja vääristellyt; vielä enemmänkin, hän oli ollut puolustavinaan sitä, mitä hän sydämessään halveksi. Hyödyttömän elämän ikävä yksitoikkoisuus, elämän, jonka ainoana pyrkimyksenä oli oma nautinto muodossa tai toisessa, kiihoitti hänet aina silloin tällöin tuollaiseen kuohuntaan kuin olemme edellä kuvailleet. Ja koska mikään sellainen ei enää moneen aikaan ollut tehnyt äitiin tai sisareen muuta kuin aivan ohimenevän vaikutuksen, oli hänelle ollut uusi ja mielenkiintoinen koe sirotella hiukan "maallista viisauttansa", kuten hän sitä nimitti, serkkunsa pään päälle.
Tästä hän oli siihen asti pidättynyt.
Tytön kirkkaissa, rehellisissä silmissä ja luottavaisessa hymyssä oli ollut jotakin, mikä oli vaikuttanut kuin taikavoima synkkää murjotusta ja ärtyisyyttä vastaan, aivan niinkuin auringon paiste karkoittaa usvan; mutta hän oli tuona päivänä tuntenut vallatonta ivailun halua ja enemmän jotakin hellyyden tapaista ja osanottoa Elman elämään kuin ennen milloinkaan. Ja siihen oli sekaantunut tietämättömän ja kokemattoman tytön kosketuksen aiheuttamaa kiihoitusta sekä halua horjuttaa hänen uskoansa miehiin ja naisiin. Miksi hänen sallittaisiin yhä edelleen asua hupsun paratiisissa? Mikä sai heidät kaikki tuolla tavoin Elman edessä teeskentelemään voidakseen säilyttää asemansa sellaisen lapsukaisen silmissä? Saisihan tämä sen kumminkin kerran tietää.
Piersistä tuntui, että ikäänkuin puolittainen valveutuminen oli jo tapahtunut ja että hänen asiansa oli kokonaan herättää nuo uinuvat, värähtelevät epäluulot ja kohentaa ne hahmoutumaan. Hän oli nähnyt, ettei tuo nuori tyttö ollut oma itsensä, että hän oli kuohuksissaan, kiihoittunut ja kapinamielinen, vavisten tuon äskeisen — hänelle — kauhean kohtauksen vaikutuksesta; ja tilaisuus oli nuorelle miehelle ollut liian houkutteleva. Nyt vihdoinkin oli ilmeistä, että Elma huomasi jotakin siitä, mitä hänen tätinsä ja serkkunsa olivat turhaan yrittäneet selittää vihjauksilla, epäsuorilla viittauksilla ja sen semmoisilla, nyt hän näki — vaikka sumuisesti ja hämärästi, mutta näki kuitenkin sen, mikä sai hänen silmänsä kirvelemään.
Lady Alfretonin pojan kasvoille oli usein tullut epäilevä hymy, kun hän kuuli Elman hehkuvilla sanoilla kuvailevan hänen äitiänsä. Hän oli vihellellyt hiljaa itsekseen nähdessään Julietille tuhlattuja hellyydenosoituksia. Hän oli kävellyt pois ikäänkuin pistos sydämessään vastaanotettuaan pienen käden kiihkeän jäähyväispuristuksen, sitten kun oli hoivannut Elman vaunuihin jonkun "Park Lanen päivän" päätyttyä.
Se oli vain lapsen innostusta, oli hän itsekseen tuuminut, ja sellainen innostus oli pian kutistuva ja haihtuva Elmaa odottavan elämän kylmässä hohteessa — mutta oliko se siihen asti jätettävä sikseen? Kasvitieteelliseen juhlaan saakka hän oli vastannut tähän kysymykseen myöntävästi, mutta tuo päivä oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi; Elma oli saanut opetusta, ja jokainen tavu oli kohdannut lyijynraskaana hänen rintaansa. Hänestä oli näyttänyt suuttumuksen ja kummastuksen ensi kuohahduksessa, ettei hän koskaan enää voisi ketään rakastaa eikä kehenkään luottaa.
Tietysti aika — aika, yön lepo ja tyynempi itsetutkistelu ja harkitseminen heikensivät ensimäisen vaikutuksen. Mutta hänen kerran päästyään sille polulle toi melkein jokainen iltapäivä-lupa tai muu kohtaus — sillä lukukauden lähestyessä loppuaan suotiin vapaata aikaa useammin, mistä johtui, että Elma oleskeli enemmän tätinsä luona ja myöskin Mertounin talossa kuin muuten olisi ollut laita, — niin, melkein jokainen kohtaus toi tullessaan uusia havaintoja.
Vaikka Elman nuori sydän vastahakoisesti tunnusti sen edes itselleen, ei Elma voinut olla huomaamatta, ettei ainoakaan sir Thomas Alfretonin perheen jäsen koskaan ajatellut muita, ei koskaan yrittänyt huvittaa tai auttaa muita. Täti tuskin viitsi kääntää päätänsä kuunnellakseen, kun Juliet valitti jäsentenkolotusta tai kuumeista kurkun ja silmien polttoa — vaikka lady Alfreton oli vastikään pitänyt Elmaa vieressään kokonaisen puolentunnin ja seikkaperäisesti kertonut omasta unettomasta yöstään ja päänkivustaan. Kun sir Thomasille ilmoitettiin, että oli lähetetty noutamaan lääkäriä hänen tyttärensä luokse — Juliet itse oli sitä tahtonut, — oli hän vain kysynyt, oliko se eräs hänen kaupungilla tapaamansa muodikas tohtori, joka oli osoittautunut varsin hauskaksi seuratoveriksi, ja saatuaan kieltävän vastauksen hän ei asiasta sen enempää perustanut.
Toivuttuaan ankarasta tulehduskohtauksesta, jonka alkuna edellämainittu kipu oli ollut, Juliet oli aivan yhtä itsekäs ja välinpitämätön, huolehti vain omasta mukavuudestaan, mitään välittämättä muiden toivomuksista. Kun lääkäri määräsi hänelle ilmanalan ja ympäristön vaihdosta ja hänet senvuoksi lähetettiin merenrannalle, oli hän kaikin mokomin tahtonut viedä muassaan lady Alfretonin oman kamarineitsyen, johon oli sairautensa aikana mielistynyt, ja äidin pahastuminen oli häntä niin vähän liikuttanut, että Elma oli hiljakseen hävennyt kummankin, sekä äidin että tyttären puolesta, koska lady Alfreton myöntyessään itse tuskin esiintyi paremmassa valossa kuin tyttärensä, vaikka hän lopuksi myöntyikin selvän välttämättömyyden ja itsepäisen vaatimuksen tieltä.
Piersin sanat "järjetön ja sydämetön" muistuivat nuoren serkun mieleen hänen seisoessaan tämän viimeksimainitun kohtauksen todistajana, ja tekipä mitä tahansa, hän ei voinut niitä mielestään karkoittaa.
Mutta syvällä hänen omassa sydämessään oli myöskin toinen ajatus, toinen toivomus ja ikäänkuin toinen rukous. Olihan Elma kerran lukenut vanhasta kirjasta näin kuuluvat pyhät sanat: "Ja pieni lapsi on heitä johdattava." Mitäpä hän muuta oli kuin pieni lapsi? Ja mitäpä he, nuo rakkaat ihmiset, muuta tarvitsivat kuin vähän johdatusta? Oh, olla heidän kanssaan, valvoa heidän puolestaan, tuntea heidän puolestaan, taluttaa heitä silkkirihmasta, kunhan — kunhan vain hän olisi kyllin vahva! Oi, nähdä heidät kaikki sellaisina kuin hän ensimältä niin hartaasti oli toivonut ja lujasti uskonut heidän olevan! Oi, osoittaa Piers valehtelijaksi ja näyttää hänelle — näyttää hänelle!… Tässä kyyneleet alkoivat tulvia sinisistä silmistä, ja puuttui sanoja lapsellisen sydämen kuohuvia tunteita selittämään. Emme saa tällaisena hetkenä tirkistää liian kauaksi esiripun taakse.
Vilkaiskaamme kuitenkin pikimmältään tuon useinmainitun kohtalokkaan kesäkuunpäivän iltaan. Ennen sen loppua oli Elmalla ollut vielä toinen haastattelu. Ehtoolla kotiin saavuttuaan hänen oli ollut aivan mahdotonta — eikä hän ollut aikonut sellaista yrittääkään — näytellä lady Mabel Pomeroyn suosittelemaa huoletonta muistamattomuutta. Sellaista veruketta hän olisi halveksinut (sittenkin, vaikka olisi ollut edes pienoinen mahdollisuus sen onnistumiseen, jota ei ollut, kuten hän hyvin tiesi); — ja mitä oli sensijaan tapahtunut? Seuraavaa: hurjin askelin, ihan lennossa, hän oli hyökännyt suoraan neiti Exeterin makuuhuoneeseen ja — tuon säädyllisen vanhan naisen suureksi kummastukseksi — heittäytynyt hänen paljaille käsivarsilleen. Tyttö syöksähti sisälle sellaisena tuulenpyörteenä, että olisi ollut turhaakin kohottaa varoittava sormi tai virkahtaa jotakin häntä hillitäkseen. Ottaessaan myssynsä pieniltä harmailta, kiharilta kutreiltaan, joita Elma oli niin osaavasti kuvaillut tädilleen, neiti Exeter tunsi melkein menettäneensä sekä hengityskykynsä että myssynsä, sanat kun siepattiin hänen huuliltaan ja päähine hänen hyppysistään; ja hänen ensimäinen hetkellinen vaikutteensa oli huutaa: "Älähän toki!"
Mutta seuraava silmänräpäys selvitti tilanteen.
Se oli Elma, hänen oma Elmansa, julma, uskoton Elma, jonka nimi oli viimeksikuluneiden tuntien kiistelyssä moneen kertaan mainittu ja jonka syyllisyyttä (vaikka hän oli koettanut tyttöä puolustaa) hän itsekin oli pitänyt varmana, — niin, Elma, joka tosiaan oli jotakin yrittänyt, mutta näyttänyt niin onnettomalta, päättämättömältä ja hapuilevalta sitä tehdessään, että kaikki olivat häntä epäilleet, — Elma, joka oli tekosyyn nojalla paennut tätinsä luo eikä ollut kertaakaan kääntynyt edes vilkaisemaan hyljättyihin tovereihinsa, — Elma siinä nyt lähestyi tunkeutuen loukattujen sisimpään pyhättöön.
Mutta saattoiko neiti Exeter nyt enää olla vihainen? Kuunnelkaamme!
"Ei, ei, rakas lapsi, Tule, tule, tyttöseni. Älä ole milläsikään, Elma. Ka, Elma, rakkaani! Älä nyt noin itke, hyvä lapsi — sinunlaisesi iso tyttö! Ka, rakas… rakas… lapsi-parka! Elma, rakas Elma, koetahan vähän hillitä itseäsi!" Opettajatar ja nainen taistelivat ylivallasta sanomattoman lohduttuneessa ja tyydytetyssä povessa. "Rakas, rakas lapseni, tyynny; ja kerrohan minulle, kerrohan minulle, mikä sinua oikeastaan vaivaa! Mikä sinua vaivaa?"
Mutta hän tiesi vallan hyvin, mikä tyttöä vaivasi, ja tuossa vapisevassa, nyyhkyttävässä olennossa, jota hän piti äidillisellä hellyydellä sylissään, sen tuskallisissa nytkähdyksissä hän oli tuntenut mitä täydellisimmän korvauksen kaikista kärsimyksistään.
Ei ollut tarvittu, ei ollut todella tarvittu noita katkonaisia kuiskauksia, puolittain tukahtuneita, yhteydettömiä lauseita ja aivan kieliopittomia selitysyrityksiä. Voimme varmasti vakuuttaa, että ne paremmin miellyttivät neiti Exeteriä sellaisinaan kuin jos hän olisi kuullut ne lausuttuina puhtaimmalla englanninkielellä.
Kaiken hän oli ymmärtänyt ja olisi ymmärtänyt sen aivan sanoittakin. Sitten neiti Exeter heti, itsekin kieltämättä kiihtyneenä ja melkein yhtä kyyneltynein silmin oli ryhtynyt — ja mitä juhlallisimmalla tavalla — selittämään asiaa kaikille muillekin. Niin, niin; Elma voi siinä suhteessa luottaa häneen, Elman ei tarvinnut murhetuttaa sydäntään sillä asialla. Elma voi olla rauhassa.
Sitten kun myrskyn jälkeen oli tullut hiukan tyventä, oli kunnon opettajattaresta tuntunut, että hänkin voisi antaa joitakuita vihjauksia. (Melkein näyttää siitä, että kaikki tahtoivat antaa vihjauksia Elmalle, milloin saivat siihen tilaisuuden.)
"Rakas tyttöni, olemme kumpikin saaneet ikäänkuin opetuksen tänään"; näin oli oivallinen neiti Exeter aloittanut, kun ensin oli rykäissyt ja vielä kerran vaivihkaa pyyhkäissyt silmiänsä. "Rakas oppilaani, minä en sure omaa osaani, jos vain voin opastaa sinut tuntemaan velvollisuutesi. Nyt kun tiedän, että Elmani on minulle sama, mitä hän aina on ollut" — hellästi — "en välitä mistään. Luullessani, että olin hänet menettänyt, tunsin… niin… tunsin tuskaa ja vihlontaa enemmän kuin sanoilla voisin ilmaista. Mutta älä ole milläsikään — älä ole milläsikään", jatkoi hän hätäisesti, kun Elma aikoi jälleen kätkeä kasvonsa; "eihän meidän tarvitse enää tuota erehdystä ajatella" — hän puhui nyt reippaammin, — "se oli pelkkä väärinkäsitys eikä mitään muuta. Tätisi…"
"Oi, neiti Exeter, älkää hänestä puhuko!"
"Rakas lapsi, en sano mitään sellaista, mikä on sopimatonta minun lausua tai sinun kuulla"; ja pieni opettajatar oli suoristautunut niinkuin tekee se, joka ei ole tottunut toimimaan sanelun mukaan. "Ei, rakas Elmani" — sitten lempeämmin — "minulla ei ole kerrassaan mitään sanottavana sinun tätiäsi vastaan. Hänellä on täysi oikeus sellaisessa tilaisuudessa menetellä mielensä mukaan; ja ellei hän tahdo tuntea minua koulun ulkopuolella, osaan vastaisuudessa olla sitä odottamatta. Ainoa, mistä nyt välitän" — ja puhuja vaikeni.
Elma oli tullut lähemmäksi.
"Minä ajattelen sinun tulevaisuuttasi", oli neiti Exeter sitten jatkanut, — "sinun tulevaisuuttasi, ja miten se sinuun vaikuttaa. Tarkoittaneeko tätisi, että, jos joudut heidän kotinsa asukkaaksi, et saa tuntea muita kuin rikkaita ja suurellisia? Aikoneeko hän opettaa sinulle, ettei kukaan muu ole huomiosi ja hellyytesi arvoinen? Toivoakseni ei, — uskon, ettei hän sitä aio. Omasta puolestani en mistään hinnasta tungettelisi — en tahtoisi olla okaana kyljessäsi…"
"Oi neiti Exeter…!"
"Rakas lapsi, suo minulle anteeksi, minä vain ajattelin ääneen. Minun ei olisi pitänyt käyttää sellaista sanontaa. Mutta jos minusta tulisi jotakin haittaa tai vastusta, Elma, jos siitä johtuisi jotakin eripuraisuuden tunnetta, muista, että minä en saa sitä itselleni sallia. En tahtoisi hetkeksikään pimentää päiviäsi. Sir Thomas voi tarjota sinulle aseman ja varallisuuden etuja, joita ei sovi halveksia; hän on sitäpaitsi lähin elossa oleva sukulaisesi ja ainoa holhoojasi. Jos hän ottaa sinut tyttärekseen — kuten hän luullakseni varmaan aikoo tehdä, — niin sinun velvollisuutesi on totella häntä ja tätiäsi kaikessa, missä — ja Jumala suokoon, ettei sellaista poikkeusta koskaan satu — omatuntosi ei tule väliin. Kaikissa asioissa, joilla on ainoastaan yhteiskunnallista tai perheellistä merkitystä, olet selvästi näkevä evankeliumin valossa, rakas Elma, että sinun on ilomielin uhrattava oma tahtosi, milloin se on ristiriidassa heidän tahtonsa kanssa. Koska he ovat sinulle niin ystävällisiä ja jo nyt niin helliä sinua kohtaan, ei se käykään vaikeaksi. Mitä minuun tulee…"
"Niin?" kuiskasi Elma tarkkaan kuunnellen. "Niin, mitä teihin tulee?"
"Oi, rakkaimpani, minä olen valmis luopumaan sinusta — kokonaan luopumaan sinusta, jos on tarvis. En näkisi sinua koskaan, en kuulisi sinusta, en tapaisi sinua, kunhan vain tietäisin, että voit hyvin ja olet onnellinen. Tahtoisin…"
"Ettekö voi luottaa minuun? Odottakaa sitten, niin saatte nähdä!" Ja näin vastaavan suloisen nuoren äänen sävyssä värähti syvää ja harrasta päättäväisyyttä, mikä toi mukanaan omituisen, varman vakaumuksen.
Enempää ei oltu puhuttu.
Voimme hyvin arvata, että tällaisen keskustelun jälkeen neiti Alfretonin edellisessä luvussa vuodatetut viisaudentipat jäivät jokseenkin tehottomiksi.
XII.
Neiti Exeterin syntymäpäivä-ohjelma.
Oli neiti Exeterin syntymäpäivän aatto, ja vanhan hyvän tavan mukaan oli tätä tärkeätä tapausta vietettävä täydellisellä lupapäivällä.
Sitäpaitsi oli vanhastaan totuttu siihenkin, että päivää juhlittiin yhteisesti. Koko koulun valtasi riemukas tunnelma, ja jokaista muuta säveltä, vaikkapa aivan sopusointuistakin, olisi pidetty soraäänenä.
Tämä jälkimäinen jyrkkä sovinnaistapa oli kuitenkin vain ääneti edellytetty eikä avoimesti julistettu tosiasia. Niin, pikemminkin käsitettiin se yllätykseksi neiti Exeterille kuin päinvastoin.
Tuon merkkipäivän aamun valjettua neiti Exeter, selostettuaan oman ohjelmansa, säännöllisesti lisäsi, ensin aloitteeksi rykäistyänsä, tähän tapaan: "Mutta jos joku mieluummin viettää päivän omien ystäviensä parissa, hän toivoakseni ymmärtää, että hän on aivan vapaa menettelemään niinkuin hänelle itselle on mieluisinta", jonka jälkeen hänellä oli tapana kehoittavasti vilkaista ympärilleen ja pysähtyä vastausta odottamaan.
Mutta mitään vastausta mainittuun suuntaan ei koskaan kuulunut.
Vaikka joku kiittämätön jöröttelijä sisimmässä sydämessään olisi halunnutkin poistua toisten parvesta ja viettää päivänsä erillään juhlivasta joukosta, olisi se kuitenkin ollut enemmän kuin hän olisi rohjennut sanoin tunnustaa. Suuttumus ja moite — jopa ikuinen häpeäkin — olisi langennut hänen osakseen.
Sillä tiedettiin hyvin, että tämä vuoden suuri päivä oli rakas neiti Exeterin sydämelle ja että hän silloin teki parhaansa kestitäkseen, miellyttääkseen, huvittaakseen ja tyydyttääkseen jok'ainoata suojattiaan ja että hän samaten piti arvossa ponnistuksilleen osoitettua tunnustusta ja kiitollisuuden vastakaikua niiden sydämissä, joiden hyväksi hän uurasti.
Syntymäpäivä — syntymäpäivää mainittaessa tiedettiin aina, kenen syntymäpäivää tarkoitettiin — oli vuoden ainoa tilaisuus, jossa pieni johtajatar päästi tunteensa valloilleen oikealla naisellisella, hellällä, myrskyisellä tavalla; se oli ainoa hänen luontaisesti seuranhaluiselle taipumukselleen sallittu tilaisuus, jossa hän haitatta holhousvelvollisuudelleen tai kurinpidolle voi antautua tuhlailevan vierasvaraisuuden iloon. Tunnit vaihtuivat, säännöt viskattiin tuuleen tänä ainoana päivänä vuodessa.
Nautittiin myöhäinen aamiainen eli murupuolinen — oikeammin sarja aterioita, sillä jokainen otti mitä halusi ja mihin aikaan halusi. Teekupit olivat asetetut pienille tarjottimille eri aikoina pöydän luo saapuvia ja sen luota poistuvia kotoisia vieraita varten. Päivällistä ei syöty ensinkään, vaan sensijaan myöhäinen illallinen, uhkea illallinen, joka tarjottiin vasta puoli yhdeksältä ja siis aivan poikkesi opiston säännöllisestä päiväjärjestyksestä. Juhlapöytä oli koristettu mitä ihanimmilla kukkasilla ja runsaasti varattu vuodenajan herkuilla. Jokainen tunsi, että tämä iltahetki kruunasi kaiken, sillä kuiskailtiin, että neiti Exeter näitä pitoja järjestäessään oli antanut mitä auliimpia ja tuhlailevimpia määräyksiä. Siitä ei kukaan laitoksen oppilas, vanha tai nuori, olisi tahtonut jäädä pois, vaikka olisi mitä saanut.
Kenties kukaan, joka ei tiedä, mitä merkitsee tottumus päivästä päivään tai viikosta viikkoon tehdä joku määrätty asia määrätyllä tunnilla — elää määrättyjen sääntöjen mukaan, vaikkapa ne olisivat oikeamielisimmän ja inhimillisimmänkin itsevaltiaan säätämiä, — ei voi oikein arvostella tuollaista pakosta vapautumisen tuottamaa sanomatonta tyydytystä, vaikka se tapahtuu vain kerran tai aniharvoin, eikä käsittää sankarittareni ja hänen koulutoveriensa voimakasta riemua, kun heinäkuun viidennentoista päivän tullen kaikki säännöllinen järjestys, mihin Haverstock Hillin kulmatalon asukkaat olivat tottuneet, kerran vuodessa käännettiin ylösalaisin.
"Tuntuu siltä kuin heräisi uudessa, erilaisessa maailmassa", koetti Elma selittää Mabel-ystävättärelleen. "Asia on näetkös tällä tavoin. Silloin tällöin saamme koko päivän loman; tietysti on meillä lupaa kuningattaren syntymäpäivänä; ja jos sattuu joku suuri yleinen tapaus, neiti Exeter aina herttaisesti hymyillen lausuu: 'Mielestäni en tällaisessa tilaisuudessa voi olla antamatta teille koko päiväksi vapautta'. Mutta ne lupapäivät eroavat melkein yhtä paljon tästä kuin ne eroavat lukupäivistä. Kaikki kiitämme ja riennämme täyttä vauhtia pois johonkin perheeseen, mihin voimme mennä — sukulaisten tai ystävien luo tietenkin. Emme koskaan uneksikaan kotiin — tarkoitan kouluun — jäämistä, jos meillä suinkin on muualle mentävää. Mutta huomenna" — sanoimme jo, että oli tuon merkkipäivän aatto — "huomenna on ilmassa sellainen tuntu" — ja Elma ravisti innokkaana pieniä touhukkaita olkapäitään, — "on jotakin, mikä värähtää meidän kaikkien ruumiissa ennenkuin aamulla heräämmekään; kuulemme ikäänkuin jonkun äänen sanovan, että kaikki ajattelemme samaa ja tunnemme samaa; eikä kukaan poistu omille teilleen, vaan kaikki yhdessä aiomme pitää hauskaa parhaamme mukaan. Niin me tunnemme — ja niin neiti Exeter luullakseni tahtookin meidän tuntevan. Olemme niin innostuneita, että varmasti heräämme aikaisin ja tuskin maltamme viipyä vuoteissamme myöhäiseen aamiaiseen asti. Siitä huolimatta pidämme tuosta myöhäisestä aamiaisesta: tuntuu niin muhkealta ja hienolta muiden ihmisten tapaan kävellä alas murkinoimaan puoli kymmeneltä — ja sitäpaitsi sanoo neiti Exeter, että se estää meidät liiaksi uupumasta päivän lopulla. Siis rukousten, aamiaisen ja lahjojen antamisen jälkeen — niistä lahjoistahan jo sinulle mainitsin — neiti Exeter nousee, hymyillen joka puolelle, kertoakseen meille, mitä hän aikoo tehdä; me kaikki saamme tehdä, mitä haluamme… Olemme sen jo aikoja sitten keskenämme suunnitelleet, käsitäthän, ja hyvin luultavasti neiti Exeter sen arvaa, mutta ei ole tietävinään ja ilmoittaa aluksi oman ohjelmansa, kuten hän sitä nimittää."
"Ja millainen se ohjelma on? Älä hyppää ylitse. Kerro minulle jok'ainoa seikka", pyysi Mabel hartaasti ja aivan tosissaan; sillä tähän mennessä hän, kuten tiedämme, oli alkanut tuntea teeskentelemätöntä mielenkiintoa tyttöjen kohtaloihin ja tiesi paljoa enemmän Elman pääasiallisista ystävistä ja tuttavista kuin heidän pelkät nimensä. "Mitä neiti Exeter itse tekee?"
"Hän johtaa ostoksilla käyntiä, kuten hän sitä nimittää, aamusella. Luullaksemme hän varaa syntymäpäiväkseen kaikki ostokset, mitä tietää meidän tyttöjen haluavan; hänellä näkyy olevan niin paljon tehtävää, ja käydään niin perin hauskoissa, huvittavissa paikoissa. Ajamme Bond Streetin pitkin omnibuksella…" Elma pysähtyi.
"Omnibuksella — niin", nyökkäsi Mabel (sanoakseen: "Tiedän varsin hyvin, mitä omnibus on; olen nähnyt niitä, älä pysähdy tietämättömyyttäni valaisemaan") — "niin, omnibuksella. Sepä onkin osa huvista. Usein ajattelen, kuinka mielelläni ajaisin omnibuksessa."
"Ka, minä en niistä pidä", tunnusti Elma vilpittömästi. "Ne ovat hirveän kuumia, niissä saa päänkipua, ja muutamat niistä tärskyttävätkin aika lailla — mutta emmehän me koskaan osoita tyytymättömyyttä; sillä tietysti neiti Exeter itse mieluummin ajaisi sievissä avonaisissa vaunuissa; eikä hänellä tietenkään ole muuta keinoa meidän kuljettamiseemme; ja syntymäpäivänään hän ehdottomasti tahtoo maksaa kaikki jokaisen puolesta. Nousemme siis omnibukseen aivan oikein; matkaa ei olekaan varsin pitkälti; ja päästyämme Marmorikaaren luo meidän tarvitsee vain kävellä pois."
"Mutta lähtevätkö kaikki tytöt? Koko kouluko?"
"Oh ei, hyvä ystävä", virkkoi Elma hilpeästi. "Jokainen opettajatar johtaa omaa joukkoansa, mikä yhtäälle, mikä toisaalle. Neiti Mordern melkein aina haluaa nähdä tauluja, mutta ne, jotka lähtevät hänen mukanaan, tahtovat ainakin Burlington Arcadelle. Mademoiselle Marie taas vie joukkonsa ranskalaisiin myymälöihin ostamaan suklaatia ja tekokukkia sekä pujahtaa puoli kahdentoista aikaan Rowille ratsastajia katselemaan. Vaikkei kukaan sitä luulisi, on mademoiselle Marie mielettömästi ihastunut hevosiin; hänen veljensä palvelee jossakin ranskalaisessa rakuunarykmentissä."
"Mitäpä hänestä, Elma. Mutta etkö silloin mene mademoisellen kanssa?
Luulin sinunkin pitävän hevosista?"
"Ah kyllä, mutta minä olen mieluummin neiti Exeterin kanssa. Pysyn hänen lähettyvillään kaiken päivää. Ne tytöt, jotka aamulla menevät Rowille, tulevat sitäpaitsi myöhään ja väsyneinä kotiin, minkä jälkeen he mieluimmin istuskelevat puutarhassa satukirjoja lukemassa. Ne ovat tavallisesti pieniä tyttöjä. Vain neljä meitä vanhempia lähtee neiti Exeterin matkaan, ja me palaamme jokseenkin aikaisin — tarkoitan, että olemme kaikki kotona kello kahden tienoissa, ja sitten vetäydymme kaikki omiin suojiimme lepäämään päivän kuumimmiksi tunneiksi, kunnes kello neljän tienoissa tuodaan teetä."
"Mitä? Teetäkö? Olettepa te aika herkuttelijoita!"
"Niin todellakin! Joka ovelle naputetaan, ja tarjotin…"
"Tarjotinko?"
"Ja kun se ehtii meidän ovellemme, Henriettan ja minun, me hypähdämme ylös ja huudamme: 'Sisälle, Mary! Mitä siellä on, Mary?' ikäänkuin emme ollenkaan aavistaisi! Sillä osa iloa onkin siinä, ettei mitään ole sanottu, näethän. Sitten Mary selittää: Neiti Exeter ajatteli, että kuppi teetä virkistää nuoria neitejä, ennenkuin jälleen menette ulos, ja olkaahan hyvät ja valmistautukaa lähtemään neljännestä vaille viisi'."
"Ja mihin teidän sitten on lähdettävä?" sanoo Mabel.
"Puistoon. Puistoon päivän muodikkaimmalla tunnilla. Ajattelehan, Mabel! Käymmehän me, minä ja sinä, siellä siihen aikaan kotiväkemme kanssa; mutta neiti Exeter tyttöineen tekee sen ainoastaan tuona päivänä. Ja on perin hauskaa mennä kaikki yhdessä ja mennä samaan aikaan kuin muutkin ihmiset, eikä saapua kävelyltään juuri päivän herttaisella, vilpoisella hetkellä ja istua ikävään päivällispöytään silloin kun kaikki hienoimmat ihmiset lähtevät ulos jälleen."
"Mutta en käsitä, miksei neiti Exeter pidä samoja tunteja kuin mekin", huomautti Elman kuuntelija varsin luonnollisen tietämättömänä. "Jokainen voinee toki syödä päivällistä milloin haluaa, tulla kotiin ja lähteä ulos milloin haluaa, kun vain asiansa siten järjestää."
"Oh, se ei laisinkaan kävisi päinsä koulussa" — Elma pudisti viisaana päätänsä, — "ei laisinkaan. Koulussa on otettava huomioon kaikenlaisia seikkoja; emmekä siitä tuskittelekaan, kun kerran olemme siihen oikein tottuneet. Talvisin emme siitä ensinkään välitä; on rattoisaa ja kodikasta istahtaa hauskaan, lämpimään, valoisaan ruokailusaliin kello kuudelta, kun tietää, että jälkeenpäin on pitkä hupaisa ilta edessä. Henrietta sanoo, että päivällisen syöminen kello kuudelta on meille kaikille perin terveellistä, ja että neiti Exeter keksii paljon miellyttäviä seikkoja, mitkä eivät ole tyttökouluissa tavallisia."
"Niinpä kyllä, todellakin; mutta kerrohan nyt loppukin siitä syntymäpäivästä, ole niin ystävällinen." Täytyy myöntää, että Elma oli taipuvainen poikkeamaan aineestansa, minkä hän aina säännöllisesti teki saadessaan tilaisuuden sanoa sanasen neiti Exeterin puolesta. "Ka, jatkahan", pyysi Mabel.
"No niin, siellä me kävelemme edestakaisin yhtä muhkeasti kuin kuka muu tahansa. Kävelemme ympäri, istumme — neiti Exeter hommaa aina tuoleja —, tapaamme joitakuita hänen tuttaviaan, jatka tietävät hänen olevan siellä ja tulevat vartavasten; ja viime vuonna näimme Walesin prinssinkin tyttärineen kulkevan kolmesti ohitsemme, kerran aivan läheltä, ja herra ja rouva Gladstonen…"
"Heidät voi nähdä joka päivä. Entä sitten?"
"Sittenkö? Mitä? Mitään muuta ei olekaan."
"Ettekö te mitään muuta tee?"
"Emme tosiaan; viivymme aivan myöhään, kunnes jokainen lähtee pukeutumaan päivällistä varten. Silloin mekin lähdemme ja tiedämmepä, mikä kotiin palattuamme meitä odottaa."
"Mikä?"
"Hienoin illallinen mitä kuvitella voi. Kerron siitä sinulle perin pohjin joskus toiste. Siinä on kaikkea — kaikkea. Neiti Exeter koettaa yllättää meidät jollakin uudella joka vuosi; ja vaikka silloin jo olemme varsin väsyksissä pukeudumme aina parhaimpiimme, samaten kuin neiti Exeterkin… ah, kello soi, Mabel, minua tullaan noutamaan — hyvästi!"
"Maltahan silmänräpäys, Elma. Kuinka monta teitä lähtee puistoon — neljäkö?"
"Vain kolme. Neiti Exeter sanoo, ettemme voi kävellä useampi kuin kaksi rinnatusten iltapäivällä. Hyvästi."
"Kuka jää kotiin? Et suinkaan sinä?"
"En, en! Clara — Clara Nugent. Muttei hänkään jää kotiin, hän menee iltapäivä-konserttiin erään tätinsä kanssa. Hän on soitannollinen tyttö ja jokseenkin köyhä. Neiti Exeter lahjoittaa hänelle pääsylipun — varmaan on konsertti jossakin, — ja siten, vaikka hän muuten viettääkin koko päivän meidän kanssamme, hänellä on konserttinsa erikseen."
"Kylläpä teillä varmaan on hauskaa", virkkoi Mabel hiljempää kuin hänen tapansa oli. Ja hän unohti vastata lähtevän vieraansa kolmanteen iloiseen hyvästijättöön, mutta näkyi sensijaan vaipuneen mietteisiinsä.
XIII.
"Tahdon kerran olla hiukan ystävällinen."
"Äiti, et voine sitä todella tarkoittaa!"
"Mutta, hyvä lapsi, en minä näe siinä mitään sopimatonta."
"Tuuma on mieletön, ja siksi sopimaton! Mihinkähän tosiaan, äiti, tämän jälkeen suostutkaan? Mabel saattaa sekä sinut että itsensä naurunalaiseksi. Ajatella hänen istuvan yksinään sinun vaunuissasi…"
"Mutta, rakas Florence, miksikä ei?" Florence oli Mabelin vanhempi sisar, lähinnä iässä ja lähinnä vallassa Mertaunin herttuattaren tyttäristä. Hänen kanssaan herttuatar suvaitsi väitellä, toiset hän ilman muuta sivuutti. "Miksikä ei?" jatkoi hellä äiti puolustellen lemmikkiänsä. "Itse ajan tosiaan mieluummin Mabelin pienissä kärryissä silloin tällöin, ja se huvittaa minua; niissä voin tehdä vapaan, virkistävän retken virran rantaa pitkin, ja se saattaa minun hermoni paljoa parempaan kuntoon illaksi kuin ajelu puiston tungoksessa. Minä pidän Mabelin tuumaa aivan mainiona! Ja se huvittaa lapsi-parkaa…"
"Se on niin järjetöntä!" Lady Florence ei ollut taitava väittelijä. "Ei ketään hänen kanssaan, tyttö istumassa aivan yksinään loistovaunuissa!"
"Miksi ei sitten joku teistä lähde hänen mukaansa? Mikset mene itse?"
"Hän tietää, että olen estetty", vastasi sisar lyhyeen. "Ennenkuin Mabel teki ehdotuksensa, hän tiesi varsin hyvin, ettei kukaan meistä voinut lähteä. Hän valitsikin sitä varten oman aikansa: emme olisi kuulleet asiasta sanaakaan, ellei Truefit olisi sattumalta lähettänyt kysymään määräyksiä kääsien suhteen puolisen jälkeen. Äiti, ihmettelen tosiaan, että voit tuolla tavoin hemmoitella piloille Mabelin. Olet pilannut hänet niin, että…"
"Häntä ei enää voi enempää pilata", huusi iloinen ääni puhujan takaa, ja mainittu Mabel ilmestyi täysissä matkatamineissaan. "Ahaa, minä kuulin, mitä sanoit, Florence. Oletkin aivan oikeassa. Ei hyödytä yrittää, äiti. Minua ei voi enää enempää pilata, niinkuin Florence sanoo, ja minun täytyy siis tyytyä siihen, mitä jo olen saanut. Mistä Florence nyt sitten torailee? Ajopeliemme vaihdostako?"
Herttuatar katsahti häneen hellästi,
"Sinä olet näyttävä lystikkäältä, äiti, mutta niin olen minäkin! Minä tahdon näyttää lystikkäältä. Etkö sinä? Minä menen kaikkien muiden ihmisten sekaan ja ajelen juhlallisesti edestakaisin aivan yksikseni, kuten sinä! Ja sinä saat ajella rannalla, tuntea raikkaan ilman puhaltelevan poskiisi ja silmiisi karkoittaen sinusta kaiken päänkivun kuin usvan, niinkuin se karkoittaa minustakin, milloin on ranskalaisten teonsanoin taivutuksia läksynä."
"Epäilemättä se tekee päänsärylleni hyvää, rakas tyttöseni."
"Senvuoksi Mabel kai sitä koetta ehdottikin", huomautti Florence ivallisesti. "Mabelhan aina ajattelee muita."
Mabel punehtui.
"En käsitä, miksi minun tulisi ajatella muita, kun muutkaan eivät ajattele minua", aloitti hän vihastuneesti. "En sanonut, että pyysin äitiä lähtemään päänkipunsa vuoksi; sanoin vain, että kun hän lähtee, se saattaa parantaa hänen päänkipunsa. Minä en ole tekopyhä" — ja hän vaikeni uhmamielin.
"Et tosiaan! Mabel sitä ei koskaan ole!" huudahti hänen varma puoltajansa, johon tyttären mieliala tarttui. "Sinä, Florence, et tosiaan saisi hänestä sellaista ajatella. Mitä taas minuun tulee, niin jos tahdon lainata vaununi jollekulle, on se oma asiani. Mitä nureksimisen syytä tällaisessa yksinkertaisessa asiassa näet", jatkoi herttuatar valitellen, "sitä en voi ollenkaan käsittää".
Florence kohautti olkapäitänsä. "Se on vain osa kokonaisuudesta", jupisi hän lähtien huoneesta.
"Kiusallinen kapine!" huudahti Mabel helpotuksesta huoahtaen. "Pelkäsin, että hän tahtoisi lähteä kanssani ulos tai pakottaisi Edithin lähtemään, ja se olisi tärvellyt kaiken. Minä tahdon lähteä aivan yksinäni — aivan yksinäni. Kerron siitä sinulle seikkaperäisesti, kun tulen kotiin, äiti. Mutta tietenkin sinun tulee olla siitä muille virkkamatta, tai saatamme molemmat joutua tiukalle", lisäsi tyttö suojelevasti.
"Mutta, rakas lapsi…" Poloinen herttuatar näytti hiukan hämmentyneeltä ja levottomalta. "Tiukalle, rakkaani? En käsittänyt sitä. Eiköhän olisi parasta, että antaisit minulle vihjauksen? Minä en hiiskuisi sanaakaan sisarillesi, mutta sinä, näetkös, olet vielä kovin nuori."
"Oh, kyllä minä asiani hoitelen", nyökkäsi Mabel rauhoittavasti. "Älä huolehdi, äiti, kyllä minä tiedän, mitä teen, enkä voi mitenkään sitä sinulle edeltäpäin kertoa. Ei se mitään ole… ei tosiaan… Vain…"
"Mikset ota Elma Alfretonia mukaasi?"
Salama välähti Mabelin silmästä.
"Vai niin?" huudahti herttuatar mielissään omasta terävyydestään. "Sinä haluat ottaa Elman? Hyvin kernaasti. Mutta mikset sitä ennen sanonut? Mitä vaaraa Elman ottamisesta voisi olla? Ja lady Alfreton on sellaisesta huomaavaisuudesta aina hyvillään."
"No, niin on asian laita, eikä se sentään niinkään ole", vastasi Mabel, jonka kaikkine vikoineenkin tiedämme olleen rehellisen. "Minä en tahdo noutaa Elmaa, mutta…"
"Mutta sitä minä aavistinkin", virkkoi hänen sisarensa astuen jälleen huoneeseen. "Sinä luulet, että kun te kaksi tyttöä istutte äidin vaunuissa, se herättää huomiota, ihmiset ihmettelevät ja pysähdyttävät vaunut teitä puhutellakseen."
"En minä laisinkaan sellaista ajatellut."
"Siksi oletkin pannut päällesi uuden puvun ja hatun", jatkoi Florence ilkkuen, "ja epäilemättä olet kehoittanut Elmaa tekemään samoin ja…"
"Enpä kehoittanut, en, en! Elma ei tiedä tulostani. Hän ei tiedä asiasta mitään. Hän…"
"Hyväinen aika!" keskeytti herttuatar kummastuneena.
"Elma ei tiedä? Mitä menosi sitten hyödyttää? Sinä et mitenkään häntä löydä. Luulin ymmärtäväni…"
"Äiti, jos luulet ymmärtäväsi Mabelia, niin erehdyt!" Taaskin Florence hymyili pilkallisesti.
Herttuatar katsahti vuorotellen kumpaankin. Mitä hänen tuli sanoa? Kuinka hän asian ratkaisisi? Tähän asti Mabel oli pitänyt päänsä koko maailmaa vastaan; kaikki, mitä Mabel teki, oli oikein, kaikki, mitä hän sanoi, oli puolustettavissa. Mutta nykyisessä tapauksessa tuntui kerrankin siltä, että todellakin… todellakin… Hän katsahti epäröiden toisesta tyttärestään toiseen, ja epäily ja neuvottomuus kuvastui hänen kasvoillaan.
Kunpa Mabel vain puhuisi suunsa puhtaaksi! Sanoisi suoraan ja luottaisi häneen! Siinä tapauksessa hän taistelisi Mabelin puolesta viimeiseen veripisaraansa asti; mutta kuinka puolustaa tällaista salaperäisyyttä?
Vaunut ilmoitettiin. "Hän saa siis lähteä?" virkkoi Florence nähdessään joutuneensa tappiolle.
"Tietysti hän lähtee!" Mabel katsoi sisartaan hehkuvin poskin ja varmoin silmäyksin. "Tietysti hän lähtee!" Sitten hermostuneesti napittaen hansikkaansa: "Hyvästi, äiti, hyvästi!"
"Hyvästi, rakkaani", kuiskasi hänen äitinsä. "Toivon, hm… toivon ajelusi sinua huvittavan." Sitten äänekkäämmin (sillä Florence yhä katseli ja kuunteli): "Älä… älä toki, Florence, katso minuun tuolla tavoin" — hänen äänessään oli terävä sävy. "Sinä olet hyvin töykeä. Tottahan saan sanoa hyvästi Mabelille, jos tahdon, tarvitsematta siihen pyytää sinulta lupaa! Mabel… hm… ole varovainen, rakkaani", (kuiskaten hänen korvaansa) "hiukan varovainen. Ethän tee mitään hupsua tai mieletöntä?"
"En aio tehdä mitään hupsua tai mieletöntä, äiti."
Uppiniskaiset olkapäät nytkähtivät. "Miksi sellaista luulet?" Sitten hän lisäsi äkkiä pehmeämmällä sävyllä ja äänenpainolla: "Tahdon kerran olla hiukan ystävällinen."
XIV.
Ajelu puistossa.
Kenties Mabelin ei olisi sopinut sitä tehdä, mutta luullakseni lukijani antavat hänelle anteeksi kuullessaan, mitä seurasi. Muistakaamme, että hän lapsuudestaan asti oli tottunut noudattamaan jokaista päähänpistoansa ja tyydyttämään jokaisen oikkunsa; ja nyt — kun jalompi liikutus kuohutti hänen nuorta rintaansa, hänestä näytti, että jokainen, ken yritti ehkäistä häntä päästämästä sitä vapaasti valloilleen, ansaitsi uhmailua ja oli saatettava tappiolle.
Hän tiesi, että jok'ainoa hänen sisaristaan olisi noussut hänen nykyistä hommaansa vastustamaan; tuskin saattoi luottaa siihenkään, että äiti olisi sen hyväksynyt ja häntä siinä tukenut. Senpä vuoksi hän keneltäkään neuvoa kysymättä oli hankkinut vain sen verran lupaa kuin oli aivan välttämätöntä.
Hän säteili voitonriemusta; ja vaikkei tämä voitonriemu itsessään ehkä ollut erittäin kiitettävä, oli nuoren tytön povessa toisenlainenkin hehku, mikä ennusti parempaa tulevaisuudessa kuin ne tunteet, jotka koskaan ennen olivat saaneet sen sykkimään.
— Ei ole mahdollista, että he jäävät minulta huomaamatta, mutta kuitenkin minun täytyy vaania kuin kissa. Tänään on niin paljon ihmisiä ulkona. Olinpa typerä, kun en kysynyt Elmalta, aikovatko he mennä joihinkin erityisiin paikkoihin vai istahtaa johonkin! — "Thomas!" — nojaten eteenpäin. Thomas vilkaisi taakseen ja kosketti hattuansa. "Kuulkaa, minä haluan ajaa niin paljon kuin mahdollista kadun sisemmällä puolella — ja lähellä käytävää. Sanokaa Truefitille, että hän huolehtii siitä." Sitten nuori neiti nojautui jälleen taaksepäin, kiihtyneenä, mutta vakavana.
— Florencen ei tarvitse pelätä, ajatteli hän; — minä en tee mitään kepposia. Istumme kaikki mahdollisimman oikeassa asennossa; ja minä takaan, että neiti Exeter osaa istua yhtä hyvin kuin äiti tai kuka tahansa. Rakas neiti Exeter-poloinen! Tunnen pitäväni hänestä oikein paljon nyt, Elman vuoksi. Luulen tuntevani jokaisen kiharan hänen tukassaan ja jokaisen poimun hänen pienessä myssyssään. Kylläpä Elma riemastuu. Hän… kas, tuolla ne ovat! Tuolla ne ovat! — Pieni yksin puhuja melkein hypähti innoissaan, kun hänen silmänsä sillä hetkellä äkkäsi mustahelmisen viitan — neiti Exeterin oman mustahelmisen viitan, mustilla pitseillä somistetun päivänvarjon sen yläpuolella ja Elman valkoisen puvun siinä vieressä. Pieni seurue käveli verkalleen häntä kohti, mutta heidän päänsä olivat käännetyt toisaalle.
Seuraavassa tuokiossa Mertounin herttuattaren palvelija kuitenkin oli kiinnittänyt naisten huomion lady Mabel Pomerayhin, joka istui avoimissa vaunuissa aidakkeen vieressä.
"Olen tullut vartavasten. Teidän todellakin täytyy — Elma kertoo teille. Tiesin, että olisitte täällä; ja nämä ovat äitini omat vaunut; olen lainannut ne itseäni ja ystäviäni varten. Pyydän teitä kaikkia tulemaan ajelulle. Älkää nyt, hyvä neiti Exeter, kieltäkö!"
Olisiko kukaan hennonut kieltäytyä? Kehoituksessa oli jotakin niin luontevaa, niin suoraa, niin vilpittömän totista, se oli ilmeisesti lausuttu niin hartaasti ja tositarkoituksessa, ja puhuja näytti niin aivan toisenlaiselta kuin kukkasnäyttelyn keveän häikäilemätön lady Mabel, että neiti Exeter tunsi olevansa pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen elämässään.
Töykeästi kohdeltuna hän oli osannut vastata tyynen arvokkaasti; loukattuna hän oli työntänyt loukkauksen luotaan juuri sillä, ettei ollut sitä huomaavinaan; mutta hän tuskin tiesi, missä oli tai mitä hänen pitäisi sanoa nyt, kun kaikki nuo kiihkeät silmät olivat häneen käännettyinä.
Sitäpaitsi näyttivät korkeapontimiset, mukavat, muhkeat vaunut tavattoman vietteleviltä.
"Laskekaa astuimet, Thomas." Lady Mabel puuttui itse asiaan, mutta varsin miellyttävästi. "Onhan kaikki oikein. Niin, sitä ajattelinkin. Tiesin, ettei neiti Exeter kieltäisi minulta tätä iloa syntymäpäivänään", lisäsi puhuja ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn, joka kaunisti hänen koko kasvonsa. "Minäkin tahdon osani syntymäpäivästä."
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja vaunut lähteneet liikkeelle, jatkoi Mabel: "Ette saa pitää minua röyhkeänä tyttönä, neiti Exeter; sillä mehän oikeastaan tulimme esitellyiksi toisillemme jo kasvitieteellisessä juhlassa, — minä vain en silloin ollut teitä tuntevinani, olin kovin kuumissani ja kovin äkäinen; luulen käyttäytyneeni pahoin jokaista kohtaan sinä päivänä. Mutta Elma tuntee minut nyt; hän tietää, että haluan rakentaa… ystävyyttä. Elma, sanothan sinä hyvän sanan puolestani? Kerro neiti Exeterille, että äiti sallii minun soittaa suutani kotona — kaikkien heidän täytyy sallia, tahtovat tai eivät, — joten hänen tulee koettaa olla välittämättä, jos nyt lepertelen." Neiti Exeter näytti perin suopealla, "Istutteko nyt kaikki kolme mukavasti?" puhui nuori emäntä edelleen äärettömän huolehtivasti. "Onhan teillä kai hyvin tilaa? Mutta kumpi on Henrietta ja kumpi Maggie, saanko kysyä? Luulen sentään tietävänikin", lisäsi hän, kun kaikki nauroivat. "Tämä pitkä tyttö on Henrietta. Elma sanoo teidän olevan paljoa pitempi minua!" Hänen katseensa ilmaisivat ihailua vastapäätä istuvaa solakkaa, notkeavartaloista neitosta kohtaan. "Mutta minä olen toki Elmaa pitempi!" Ja niin edespäin, ja niin edespäin.
Jos Mabel olisi herkeämättä puhunut kolme seuraavaa tuntia, en luule, että hän silti olisi mitään menettänyt kenenkään silmissä. Hän oli niin mielissään, niin onnellinen, niin innokas, niin pulppuilevan hilpeä, niin halukas huvittamaan, niin hurmaava vilpittömässä itseunohduksessaan, sanalla sanoen, kerrassaan niin vastustamaton, että hän heti voitti kaikkien sydämet.
Ja mitä sitten Elma tunsi? Elman silmät sumentuivat kyynelistä. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut, että voisi kenestäkään niin ylpeillä. Hän ei ollut koskaan ennen tietänyt, miltä tuntui omistaa ystävä, josta saattoi olla ylpeä.
Oli mitä lämpimin ja herttaisin heinäkuun ilta. Koko kaupunki oli ulkosalla nauttimassa balsamituoksuisesta ilmasta ja loistavasta näytelmästä, pienen seurueemme ajellessa edestakaisin. Eikä näkynyt hymyilevämpiä kasvoja, ja harvat sydämet lienevät olleet keveämpiä kuin niiden, jotka sinä päivänä istuivat Mertounin herttuattaren vaunuissa.
Vihdoin läheni lähdön hetki.
Puolikääsit, kattovaunut, broughamit [yhden hevosen vetämät suljetut ajopelit. Suom.], kevät avovaunut ja trillat seurasivat toisiansa nopeassa jonossa jokaisesta veräjästä. Neiti Exeter sieppasi kellonsa esille ja alkoi pitää pientä puhetta.
Mutta hän oli ehtinyt sanoa vain: "Kenties olisitte niin ystävällinen ja antaisitte meidän astua alas ensi veräjällä", — kun hänen ei sallittu enää lisätä tavuakaan. Hetkisen johtajatar epäröi ja vastusteli. "Oh, enhän voisi sitä ajatellakaan, rakas neiti; eihän se voi tulla kysymykseenkään!" sanoi hän; mutta nuoret hänet heti vaiensivat. Ja sitten Mabelin kimakka, kirkas ääni käski ajamaan Haverstock Hilliin neiti Exeterin asunnolle, ja niin keinuivat vaunut eteenpäin, kunnes astuimet laskettiin kulmatalon edessä.
Elma lähti vaunuista viimeisenä. Jokainen lausui hyvästijättäessään kiitoksensa kauniin sanoin, ja jokainen sai herttuattaren tyttäreltä hauskan ja ystävällisen vastauksen. Mutta kun Elman vuoro tuli, suikattiin vain nopea, sydämellinen suudelma eikä virketty kummaltakaan puolelta sanaakaan.
Mutta kumpikin käsitti, mitä se suudelma merkitsi, ja oli siihen täysin tyytyväinen.
XV.
"Voiko samaan aikaan liikkua kahdessa eri seurapiirissä!"
Mertounin herttuatar ensin hiukan hämmästyi, sitten asia häntä huvitti, ja lopuksi hän oli tavattoman ylpeäkin, kun kuuli mihin hänen upeita ajopelejään oli käytetty.
"Se rakas lapsi!" huudahti hän herttualle kahdenkesken jälkeenpäin. "Että hän keksikin sellaista! Kuinka Mabelin sisaret häntä ymmärtävät väärin ja väärin tuomitsevat! Nytkään en totisesti tohdi kertoa heille lemmikkimme hyväntahtoisuudesta ja ystävällisyydestä, sillä he nauraisivat sitä. Mutta eikö tyttö menetellyt herttaisesti? Ja toimia noin ominpäinsä kenellekään hiiskumatta! Olipa se älykästä. Peräti näppärää!"
"Hahaha! Sen voit Mabelista uskoa", vastasi Mabelin isä täysin arvoa-antavasti. "Se häikäilemätön pikku veitikka! Olisinpa tahtonut hänet nähdä!"
"Niin olisin minäkin. Sitä rakasta lasta! Olen kuitenkin iloinen, ettei kukaan muu meistä häntä nähnyt", lisäsi herttuatar-parka hermostuneesti. "Olisimme saaneet siitä alati kuulla. Mutta näin ollen, kun Florence kysyi minulta tänä aamuna, mitä Mabel teki, vastasin vain, että hän oli Elma Alfretonin kanssa ollut puistossa ajelemassa. Minun ei ollut pakko sanoa enempää. Jos kerran minä olen tyytyväinen rakkaan Mabelimme käytökseen, ei tietysti kellään muulla ole oikeutta asiaan sekaantua."
"Se oli aivan sopivaa ja oikeata menettelyä", myönsi herttua ikäänkuin sinetillä vahvistaen puolisonsa hyväksymisen — vaikka hän kenties sisimmässä sydämessään tuskin oli vähemmän halukas välttämään asian julkiseksi tulemista kuin rouva, "hyvin kiitettävää pienen tytön tekemäksi." Molemmat vanhemmat yhä hellästi ajattelivat perheen nuorinta lasta pienenä tyttönä.
"Äiti-rukkani oli hyväntahtoisimpia ja lempeimpiä ihmisiä", lisäsi puhuja miettiväisesti; "aina hän ajatteli muita, aina suunnitteli jotakin muiden hyväksi; ja Mabel tulee häneen. Pelkään, ettemme nykyjään tee puoliksikaan niin paljoa lähimmäistemme hyväksi kuin meidän tulisi"; ja hän huoahti hiukan.
Mutta hänen oli aika mennä parlamentin ylähuoneeseen, ja hänen oli ilmoitettava, milloin saapuisi jälleen kotiin ja lähtisikö vai eikö vaimonsa mukana siihen tai tähän huvitilaisuuteen sitten jälkeenpäin, — Mertounin herttua ja herttuatar olivat näet paljoa enemmän toisiinsa kiintynyt pariskunta kuin sir Thomas ja Lady Alfreton tai ylimalkaan useimmat heidän yhteiskuntaluokastaan, ja heidät nähtiin varsin usein yhdessä. Sillä hetkellä, kun kumpikin asia oli järjestetty ja aviopuolisoiden keskustelu päättynyt, hän siis oli jo kokonaan unohtanut Mabelin tai oikeammin Mabelin viimeisen kepposen.
Mutta herttuatar ei ollut unohtanut.
Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada vielä toinen kuulija. Mutta kuka siksi sopisi? Lady Alfreton.
Hänen mielessään välähti innostuttavana ajatus, että Elman täti pitäisi arvossa Elman koulutovereille osoitettua ystävällisyyttä; ja kun hän ei ollut kuullut mitään kasvitieteellisessä juhlassa sattuneesta selkkauksesta — sillä kukaan ei ollut halunnut siitä hänelle mainita, — hän ajoi nyt Park Lanen taloon laveasti ja alati sanojaan toistellen jutellakseen asiasta, mikä hänen mielessään ylinnä liikkui.
Haastella Mabelista, rakkaasta lemmikistään Mabelista, oli hänelle aina perin ihastuttavaa, saati sitten nyt! Totta puhuen herttuattaren ystävät eivät pahimmille vihollisilleenkaan toivoneet kovempaa kohtaloa kuin joutua hänen kanssaan tunnin ajaksi kahdenkesken, kun hänen armonsa oli sillä päällä, mutta nyt — nyt kun rakas, lämminsydäminen, harkitseva, huomaavainen lapsi — (Mabelin hyveet kehittyivät ja paisuivat jokaisesta uudesta tarkastelusta) — nyt kun tyttö oli niin jalosti kunnostautunut (hänen tekonsa oli muuttunut ihan jaloksi, ennenkuin ehdittiin lady Alfretonin taloon), mikä oli luonnollisempaa kuin että Mabelin äiti halusi kertoa siitä rakkaille ystävilleen — jok'ainoalle? Hyvin ymmärrettävistä syistä lady Alfreton oli ensimäisenä listalla, ja lady Alfreton siis sai suihkun ensimäisen ryöpyn täysivoimaisena niskaansa.
Mabel-parka olisi tuntenut vihlovaa mielipahaa, jos olisi sen tiennyt. Hänen nuori sydämensä oli juuri avautunut oudolle, uudelle ilolle, minkä rinnalla "kaikki muut riemut vaalenivat"; ja juuri sen uutuudessa oli ollut jotakin niin suloista, että se teki muistonkin siitä melkein pyhäksi. Hän oli ollut ihan häpeissään, tuntenut omituista ujoutta äitiäänkin kohtaan ilmoittaessaan tälle, mitä oli tapahtunut, ja oli keveällä naurulla sivuuttanut tämän mitä hartaimman ja myötämielisimmän kuulijan imartelevan kummastuksen. Edes herttuattaren ylistelyä hän ei ollut huolinut kuunnella enempää kuin oli välttämätöntä. Jollakin käsittämättömällä tavalla se sai hänet hämmennyksiin ja noloksi. Niin vähäpätöinen asia! Sellaisesta joutavasta pikkuseikasta tehtiin niin suuri numero! Ystävällisyydestä, mikä ei ollut hänelle aiheuttanut itsekieltämyksen varjoakaan!
Ja ennenkuin hän sinä iltana meni nukkumaan, oli tähän asti huolettoman tytön sydämessä herännyt hämärä pyrkimys vastaisuudessa viettää parempaa, ihmisystävällisempää, hyödyllisempää ja epäitsekkäämpää elämää kuin mitä hän koskaan tähän asti oli viettänyt. Ensimäinen askel siihen suuntaan oli jo astuttu.
Mutta lady Alfreton kauhistui kuulemastaan. Jos joku toinen olisi hänelle siitä puhunut, niin hän melkein olisi kieltäytynyt uskomasta niin tavatonta kertomusta. Herttuattaren täytyi toki tietää, ja kyllähän (niin hän itsekseen mietti) Mabel oli ajattelematon, tuhma koulutyttö — mutta sittenkin hänellä oli ensiksikin täysi työ voittaakseen avoimen epäilynsä ja toiseksi ollakseen ilmaisematta kertomuksen hänessä herättämää kammoa, sitten kun hän ei enää vainut asiaa epäillä.
Viisi naista, jotka eivät enää olleet mitään lapsia, istumassa vaunuihin sullottuina! Huh! Tuskin mikään oli hänen armostaan niin vastenmielistä kuin nähdä omat upeat ajopelinsä liian täynnä. Kaksi henkilöä — tai enintään Elmaa lukuunottamatta kaksi — oli hänestä kylliksi. Mutta viisi!
"Heillä oli varmaan hirveän ahdasta", huomautti lady Alfreton valittavalla äänellä.
"Sen voitte uskoa. Mutta siitä he vähät välittivät. Nuoret tytöt nähkääs ovat niin hoikkia ja…"
"Olihan opettajatarkin mukana."
"Mabel sanoo, että hän on hento ihminen, ei edes hänen kokoisensa."
"Oh, Mabel on ikäisekseen varsin täyteläinen. Hänestä tulee kaunis, komea, iso tyttö"; ja lady Alfreton, joka inhosi isokasvuisia, lihavia ihmisiä, tunsi ikäänkuin antaneensa pienen letkauksen, sillä totta puhuen hän halusi vuodattaa sappeansa tuon kolttosen tekijään. "Mutta, rakas herttuatar, eikö se ollut hiukan, juuri hiukkasen omituista? Eivätkö ystävämme ihmetelleet ja mielessään udelleet, keitä teidän vaunuissanne oli?"
"Hyväinen aika, entäpä sitten?" Kenties Mertounin herttuatar tunsi, että hänellä oli varaa sellaisen ihmettelyn aiheuttamiseen. "Kunhan tytöillä vain oli hauskaa, perin kernaasti suon ihmisten ihmetellä", lisäsi hän hyvänsuovasi. "Ja rakkaan Mabelin suhteen olin niin mielissäni…" Ja niin edespäin melkein loppumattomiin.
Mutta keskustelun päätyttyä lady Alfreton oli jokseenkin väsynyt
Mabeliin.
"Ja pahinta on, etten voi torjua mielestäni pelkoa Elman syyllisyydestä tuohon mielettömään tuumaan, jonka juuri hän lienee alkujaan saanut Mabelin päähän", uskoi hän pojalleen, sitten kun heidän vieraansa oli lähtenyt. "Tiedäthän, kuinka Elmalla aina on tapana jutella neiti Exeteristä ja neiti Exeterin hommista, siitä, mikä hänelle on mieluista tai vastenmielistä, sekä koko tuon ikävän koulun menoista, ikäänkuin ne välttämättömästi olisivat jokaiselle mielenkiintoisia asioita. Tyttö ei välitä vähääkään, kuka täällä on, hän ei ymmärrä koskaan pitää suutaan kiinni. Minä katsahdan häneen, yskäisen, käännän puheen nopeasti toisaalle. Mutta ei siitä ole apua. Nyttemmin olen oppinut, että on aivan hyödytöntä yrittääkään. Jos joskus koetan ehkäistä niitä tiedonantoja, millä hän on päättänyt meitä kestitä, niin pieni ponnistukseni varmasti aiheuttaa jotakin monin verroin pahempaa."
Piers nauroi.
"Ja sinä, Piers, minun täytyy sanoa, että sinä kannustat häntä."
"Niin teen, äiti — sen tunnustan."
"Vai tunnustat?"
"Kyllä; minä haluan kuulla Elman puhuvan. Hän on niin luonnollinen, niin itsetiedoton, niin varma — kuten sanot — kuulijainsa myötätunnosta ja mielenkiinnosta ja niin vakuutettu heidän hyvänsuopuudestaan, että on mahdotonta olla häntä 'kannustamatta', niinkuin sinä sitä nimität. Hänen silmissään neiti Exeter ympäristöineen on joka suhteessa aivan yhtä tärkeä kuin sinä ja sinun ympäristösi tai Mertounin herttuatar ympäristöineen tai kuka tahansa hienoista naistuttavistasi omine piireineen. Sinä et toruisi Elmaa, vaikka hän juttelisi aamuin, keskipäivällä ja illoin siitä, mitä tapahtuu Mertounin perheessä Ja kuitenkin sinä syytät häntä."
"En koskaan, Piers!" kielsi rouva tarmokkaasti.
"Et avoimesti kylläkään, et; sinä pidät Elmasta ja olet hänelle ystävällinen. Luullakseni todella rakastat häntä."
"Niin rakastankin", Lady Alfreton oli liikutettu ja puhui vakavasti.
"Ka niin, minä tiedän sen. Sinä rakastat häntä etkä millään muotoa tahtoisi olla hänelle epäystävällinen, — mutta jos hän olisi joku muu, joku muu ihmislapsi, niin sinä nuhtelisit häntä armottomasti, milloin hän yrittäisi vain mainita neiti Exeterin nimeäkään."
"Niin… kyllä kai sen tekisin." Tässä lady Alfretonkaan ei voinut olla puolittain hymyilemättä. Sitten hän jatkoi:
"Mutta, Piers, kukapa ei niin tekisi? Eikö siinä ole jotakin sopimatonta, epäsuhtaista — tuskin tiedän, kuinka ajatukseni esitän… Mutta voiko samaan aikaan liikkua kahdessa erilaisessa seurapiirissä? Voiko Elma tulla meille asumaan — tiedäthän, että hän tulee perheeseemme; sir Thomas on sen aivan päättänyt omassa mielessään, ja siitä olen iloinen; — mutta tahdonpa kysyä, voiko Elma tulla ottotyttäreksemme, perheemme jäseneksi, voimmeko esitellä hänet omille tuttavillemme, voiko hän liikkua meidän seurapiirissämme ja näytellä osaansa meidän maailmassamme, jos hän samalla kertaa viljelee ystävyyttä ja seurustelee kaikenmoisten kodittomain ja kulkijain kanssa, kaikenmoisten tuulen tuomien ja veden ajamien henkilöiden kanssa, joita hän ei koskaan tapaa meidän tuttavapiiriimme kuuluvissa perheissä, jotka eivät voi käyttäytyä meidän tapaamme, mennä mihin me menemme, ja olla niinkuin me olemme? Voiko hän? Kysyn sinulta."
"Sitäpä kysyn tytöltä itseltään", vastasi Piers ja nousi, "tai mieluummin odotan, kunnes näen omin silmin. Minä aavistelen, että Elma sekä voi että tahtoo."
XVI.
Lady Mabelin tanssiaiset.
Jokunen päivä sen jälkeen sattui sää vaihtumaan, muuttuen kirkkaasta ja hohtavasta äärettömän kuumaksi, raskaaksi ja sameaksi. Koko ilmakehä oli täynnä sähköä.
Lukukausi läheni loppuansa neiti Exeterin koulussa. Opettajat samoinkuin oppilaatkin olivat rasittuneita ja riutuneita; näkyikin tarvittavan vain tällainen luonnonvoimien painostus, jotta heidän kärsimyksensä nousisivat huippuunsa.
Tilanne ei tarjonnut paljoa viehättävyyttä tai hauskuutta. Kolkossa kulmatalossa oli mahdoton löytää viileitä sopukoita; siellä ei ollut varjoisia kameroita, tuulenhenkäykset eivät osuneet sinne, ja mikä pahempi, ei ollut jäällä jäähdytettyjä juomia, ei viuhkoja eikä hajupulloja. Sanalla sanoen, ei mitään niistä tyynnyttävistä apuneuvoista, joita sellaisissa olosuhteissa varmaan olisi tavattu ylellisyydessä elävien ja varakkaiden asunnoissa.
Silti ei mitään helpotuksia myönnetty. Päänkipu ja raukeus olivat yleiset; mutta vaikka neiti Exeter tunsikin sääliä niitä potevia kohtaan — ja hän itsekin niistä kärsi, — ei hän voinut ottaa niitä huomioon. Oppituntien täytyi jatkua, läksyt oli luettava, päiväjärjestystä täytyi noudattaa entiseen tapaan, sillä muutoin koko koneisto olisi joutunut epäkuntoon. Ja urhoollisesti ponnistellen omia mielitekojansa vastaan tuo kelpo johtajatar tunsi, että hän vaatiessaan muita tekemään samoin ei vaatinut enempää kuin mikä oli hänen velvollisuutensa.
Päivät kuluivat uneliaasti, kunnes kerran tuntui rasittavammalta kuin milloinkaan.
"On tulossa myrsky", huomautti Henrietta Grey. "Minä tunnen sen päässäni. Tällä tavoin sitä kivistää vain silloin, kun jossakin lähettyvillä on ukonilma. Sitäpaitsi kuulen etäistä jylinää."
"Onpa näissä huoneissa kuuma!" huudahti toinen. "Kunpa edes saisimme istua ulkosalla ja lukea läksyjämme puiden siimeksessä!"
"Lukeako läksyjämme? Ei!" kivahti kolmas. "Kävelylle tästä pitäisi päästä!"
"Minä en voisi astua askeltakaan", voihkaisi Henrietta, jonka solakka, norja vartalo vaipui väsyneesti eteenpäin. "Tiedänpä, mitä minä haluaisin!"
Kaikki kysyivät, mitä se oli.
"Ajella taas niissä mukavissa, ihanasti keinuvissa vaunuissa. Oi, kunpa saisi vieriä eteenpäin, kuten silloin, tarvitsematta liikkua tai ajatella! En ollut huolinut mainita siitä neiti Exeterille, mutta juuri ennenkuin ajopelit pysähtyivät meitä ottamaan, olin tosiaan tuntenut, etten kykenisi laahustamaan tuumaakaan edemmäksi. Olimmehan jo kävelleet pitkän matkan, kuten tiedätte, ja olin lopen väsynyt. Vai hyväinen, kuinka suloista se oli!"
"Olipa tietenkin, mutta ei sitä kannata nyt ajatella", keskeytti jokseenkin kärsimättömästi eräs kuulija, joka ei ollut päässyt tuosta hauskuudesta osalliseksi. "Puhu sellaisesta, mikä voi tapahtua — sellaisesta, mitä meille toisinaan suodaan. Ei ole mitään komeita vaunuja pysähtymässä meitä poimimaan, kun ensi kerran menemme ulos, siitä olen vallan varma. Mitä taas tulee lady Mabeliin — tai miksi häntä nimititte, — rohkenen väittää, että hän nyttemmin on koko asian unohtanut ja unohtanut teidätkin."
"Onkohan sentään?" Huoneessa kuultiin uusi ääni ja uusia askeleita. "Odota hetkinen, ennenkuin vastaat siihen, Henrietta. Katsohan, Henrietta, ja katsohan, Maggie", virkkoi hän kahdelle vanhemmalle tytölle, jotka olivat hänen erikoisia ystäviään — "katsokaa", jatkoi Elma, joka viime sanoja lausuttaessa oli tullut sisälle, "katsokaa, mitä minulla tässä on!" Hän veti esille kolme hentoa kirjekuorta, joihin oli painettu pieni kullattu kruunu kuhunkin.
Toiset riensivät häntä kohti.
"En ole avannut omaanikaan", sanoi Elma tarjoten yhden kummallekin edellämainituista osoitteenomistajista, "mutta arvaanpa mitä arvaan! Kas, kas, kas!" Hän kääntyi riemastuneena toisesta toiseen ja pysähtyi sitten vetämään pitkän, syvän, odottavan henkäyksen.
Jokainen kirjelappu sisälsi kutsun illanviettoon.
"Ne ovat Mabelin kesäkutsut", selitti Mabelin ystävätär huomatessaan, että toiset olivat mykkinä mielenliikutuksesta ja riemusta. "Hän saa pitää sellaiset joka vuosi", jatkoi puhuja itsekin säteillen, "ja hän mainitsi minulle joku aika sitten, että hän kutsuisi minut; mutten aavistanut, että myöskin Henrietta ja Maggie kutsuttaisiin, ennenkuin näin kirjeet juuri nyt. Eikä se ole herttaista? Eikö se ole ihanaa? Eikö se ole ystävällistä?"
Siitä asiasta ei voinut olla eri mieltä, ja yhdyskunnan nuorempien ja kutsumatta jääneiden jäsenten kateus osoittautui niin järjenvastaiseksi, että heidän omakin mielialansa pian vaihtui myötätuntoiseksi harrastukseksi. Milloin illanvietto pidettiin? Mikä tunti oli kutsukorteissa mainittu? Mitä laatua tuo illanvietto oli? Ja, kaikkein valtavimpana kysymyksenä, kuinka kukin pukeutuisi?
Henriettan päänkivistys katosi kuin taikaiskusta, ja Margaret, joka oli hiukan jurotellut, kirkastui päivänpaisteiseksi Elman tuoman taian kosketuksesta.
Elma itse säteili ja säkenöi joka taholle. Koko ikävä huone oli kuin muuttunut. Ranskan- ja saksankielen opettajattariinkin tarttui tenho, ja he innostuivat ja vilkastuivat riemusta, tuntiessaan, että oli tapahtunut jotakin, mistä heijastuisi arvoa koko laitokselle. Itse neiti Exeter punehtui ilosta ja mielihyvästä. Keinoista ja apuneuvoista keskusteltiin niin kiihkeästi, että suuremmasta innostuksesta kulmatalon aikakirjat eivät tienneet kertoa. Sanalla sanoen, niin valtavasti "tuleva tapahtuma loi varjonsa eteensä", että jokainen muu varjo sen edeltä haihtui.
Kolme uutta pukua oli välttämätöntä. Elma ei tosin sanonut mitään, kun hänelle iloisesti muistutettiin hänen kukkasnäyttelyä varten saamastaan valkoisesta puvusta, mutta hän arvasi kuinka kävisi, jahka asia tulisi hänen tätinsä korviin.
Keijukaissormien kutomat keijukaisvaatteet — selvään sanottuna lady Alfretonin oman ompelijattaren tekemä hienonhieno puku asiaankuuluvine lisäkkeineen tilattiin viipymättä Haverstock Hilliin lähetettäväksi; eikä tietenkään käynyt päinsä, että Henrietta enempää kuin Margaretkaan saisivat siroudessa jäädä jälkeen. "Luulen tosiaan, rakkaat tytöt… hm… luulen, että sellaista tilaisuutta varten, niin perin… hm, sellaista aivan erityistä tilaisuutta varten voitaisiin ryhtyä johonkin erikoisempaan hommaan", vihjaili neiti Exeter. "Jos voisit kysyä neuvoa vanhemmiltasi, tyttöseni", virkkoi hän Henriettalle, "varmaankin he olisivat kanssani yhtä mieltä; ja… ja mitä Margaretiin tulee, hän on saanut niin vähän uutta tällä lukukaudella, että… että…" Ja asia päättyi siten, että kaikki kolme puettaisiin yhtä sievästi kuin konsaan lady Mabel itse.
Mutta siinä piilikin salaisuus.
"Fanchette tuntee erään naisen, joka valmistaa komeita pukuja ja aivan huokealla", oli Mabel toverilleen uskonut; sillä hän huolehti nyt yhtä paljon kuin Elmakin siitä, että hänen uudet ystävänsä esiintyisivät edukseen. "Ajattelin, ettet tietäisi mitään hyvää ompelijatarta; koulutytöt kai eivät ole sellaisista asioista selvillä. Valkoinen pukusi näetkös ei ole aivan sopiva tähän tilaisuuteen, vaikka se on hyvin sievä; mutta", lisäsi hän nopeasti, "koska sanot Henriettan ja Maggien aikovan teettää uusia pukineita, neuvohan heitä hänen osoitteelleen; kas tässä", ottaen paperilipun taskustaan — "hän on Fanchetten serkku, ranskatar hänkin, joten tiedän, että kaikki tulee kuosikasta. Fanchette menee hänestä takuuseen", toimitti tyttö.
"Kah, sanoinhan sinulle", virkkoi hän, kun odotettu ilta tuli ja herttualliset suojat vilisivät loistavista kasvoista ja hohtavista puvuista. "Sanoinhan sinulle, että Fanchette tiesi. Kah, Henrietta näyttää herttaiselta! Ja kuinka hyvin tuo teeruusun väri sopii hänelle! Hän on itsekin kuin teeruusu. Maggien puku on myöskin hyvin sievä — hyvin sievä. Ja mitä sinuun tulee, Elma… niin, minähän joudun rinnallasi aivan varjoon", vakuutteli nuori hurmaantunut emäntä ihastuneessa epätoivossa. "En luullut näyttäväni hullummalta, ennenkuin te kolme astuitte sisälle. Nyt teidän kaikkien täytyy huvitella. Äiti on teihin ihastunut. Äiti pitää aina minun kutsuistani; hän ei millään ehdolla tahtoisi jäädä niistä pois; mutta tuskin kukaan veljistäni ja sisaristani pysyy silloin edes kotona. Florence on kuitenkin tän'iltana täällä. Kaiketi hän halusi nähdä, mitä minä hommailin. No, ei väliä, hän ei saa mitään kiukuttelemisen aihetta. Tässä ovat serkkuni, Louisa ja Dorothy, ja tässä pojat"; ja esiteltyään nämä muutamin teeskentelemättömin sanoin Mabel kulki eteenpäin.
Elma sanoi jälkeenpäin, ettei ollut jäänyt pois ainoastakaan tanssista, ja Henrietta oli ollut tanssimatta vain silloin, kun oli todella liian väsynyt pyörähdelläkseen.
Margaret, vaikka vähemmän huomattu ja puoleensavetävä, oli ollut täysin tyytyväinen, ja kaikilta olivat hetket kiitäneet nopein siivin.
Se oli ollut tenhoisa ilta, jota kelpasi jälkeenpäinkin muistella. Valot, musiikki, parveke alaslaskettuine verhoineen ja sulotuoksuisine kukkineen, vanhain ja nuorten täyttämät salit, hupaiset vanhanaikaiset tanssit — Mabelin tapa oli aina järjestää vanhanaikaisia hyppyjä juhlassaan — ja korkeita käytäviä pitkin kauniisti katetuilla illallispöydillä varattuun ruokasaliin meneminen ja sieltä palaaminen, kaikki yhtyi nuorten vieraiden mielessä harvinaiseksi muistoksi.
Oli tanssittu Mabelin serkun johtama kotiljongi. Ja hän oli ollut siro, ilomielinen nuorukainen, jossa tytön mielestä ei ollut mitään joutavaa hulluttelua.
"Bertie on mainio kaikessa", oli Mabel uskonut uusille ystävilleen, "ja minä olen käskenyt hänen pitää huolta siitä, että saatte kaikkein parhainta. Hän sanoo, ettei hän voi pettää, mutta tietysti hän voi — tarkoitan, että hän osaa järjestää. Alati minä yllätän hänet järjestelemässä. Hän sanoo, että Henriettan on johdettava yksi tanssinumero…" Ja kaikkien katseiden innostuttamana Henrietta oli sen tehnytkin ihailtavan hyvin.
Jokainen oli vienyt mukanaan hauskan, ehkä vuosikausia säilyvän pikku muiston, mihin aarteeseen liittyi ihanista tunnelmista yhtynyt sädekehä.
Aika oli jo kulunut pitkälle aamutunneille, ennenkuin nuo mitä rattoisimmat tanssiaiset päättyivät.
Kuka olisi voinut aikaisemmin lähteä? Kukaan ei ollut halunnut laisinkaan mennä kotiin.
"Oi, kuinka voisimme teitä kylliksi kiittää!" oli Elma nuoren sydämensä lämmössä puhjennut huudahtamaan, sanoessaan herttuattarelle hyvästi.
"Täällä on ollut niin ihanaa, niin ihanaa", oli Henrietta lisännyt säteilevin silmin.
"Ja jokainen on ollut erinomaisen ystävällinen", oli Margaret kainommalla ja hiljaisemmalla äänellä virkkanut. "Kiitos, kiitos teille!"
Ystävällinen herttuatar oli ollut aivan liikutettu. "Rakkaat tyttöni, minä olen niin mielissäni", oli hän vilpittömän sydämellisesti vastannut. "Minä kiitän teitä kaikkia siitä, että pidätte niin suuressa arvossa vähäpätöisiä ponnistuksiamme. Olen hyvin iloinen, hyvin mielissäni, kun kuulen teillä olleen hauskaa. Hyvästi" — hän puristi lämpimästi kummankin ojennettua kättä — "hyvästi!"
"Kolme suloisinta tyttöä mitä olen eläissäni nähnyt", lisäsi hän ääneensä (joko tahallaan tai tahtomattaan), ennenkuin kukaan näistä oli ehtinyt hänen kuuluviltansa.
Mertounin herttuatar oli hyvin ystävällinen rouva.