XVII.
Opettajatar ja oppilas.
"Mabel", virkkoi hänen opettajattarensa aamulla tanssiaisten jälkeen, "mitä aiot tehdä kukkaviholla, joka sinulla oli eilen illalla?"
"Mitäkö sillä tehdä?" vastasi Mabel, nousten haukotellen suuruspöydästä. "Kah, mitäpä siltä tekisin? Sehän kelpaa vain roskasäkkiin eikä mihinkään muuhun."
"Ellet tosiaan aio sitä enää käyttää", sanoi mademoiselle Latour ikäänkuin puolittain odottaen tällaista vastausta, "olisiko sinulla mitään sitä vastaan, että antaisit sen minulle?"
"Ei ensinkään — jos siitä vain välitätte, — mutta parasta on, ettette sentään aivan ajattelematta kiitä. Menenkö noutamaan sen kauniin kukkavihon?" ja hieno veitikkamainen hymy väreili neitosen kasvoilla hänen puhuessaan.
Mademoiselle ei sitä kuitenkaan huomannut. "Olisin hyvin mielissäni", vastasi hän kerkeästi, kun hänen oppilaansa lähti huoneesta.
Muutamien minuuttien päästä Mabel palasi tuoden muassaan muodottoman kimpun, jonka vain siihen kiinnitetystä valkoisesta satiinirihmasta saattoi tuntea kerran ansarista poimituksi kukkavihoksi. Mademoiselle Latourkin huudahti hämmästyksestä, "Varoitinhan teitä olemasta liian nopsa kiittämään, mademoiselle", virkkoi Mabel tyynesti, "Koska toivoitte kukkakimppua, niin tässä se on; mutta pelkään, että jos haluatte käyttää sitä toistamiseen tänä iltana, se tuskin teitä kaunistaa."
"Eipä se siltä näytä", myönsi mademoiselle rypistäen kulmiansa ja purren huultansa niin ilmeisesti närkästyneenä, että jälleen hieno hymy häilähti tytön tarkkaaville kasvoille. Oppilas ei pitänyt opettajattarestaan, eikä kumpikaan ollut sinä aamuna parhaassa mielentilassa tai parhaalla tuulella. Valvonta, kiihtymys ja makeiset aiheuttivat välttämättömän vastavaikutuksen.
"Mitä ihmeessä olet tehnyt noille kukille?" kysyi mademoiselle vihdoin terävästi ja paheksuvan kärsimättömällä äänellä. "Ne näyttivät komeilta eilen illalla, ja jokainen huomasi, kuinka tuoreina ne pysyivät ihan loppuun asti. Sanoit sen johtuvan siitä, etteivät ne olleet kiinnitetyt teräslankoihin — koska oma puutarhurinne oli ne maalta lähettänyt; ja nyt…" Hän vilkaisi lohduttomasti kuihtuneisiin, vaalenneihin kukkiin.
"Teidän olisi pitänyt pyytää niitä eilen illalla, muuta en voi sanoa", vastasi Mabel nenäkkäästi, "Mitä niille tein, en osaa sanaa, mutta tiedän, mistä ne tänä aamuna löysin — illallispöydän alta penkin rutistamina. Menin etsimään viuhkaani, jonka arvelin sinne pudonneen, ja näin tämän." Hän ravisti entistä kukkavihkoa. "Siksi ajattelinkin, että tuskin pitäisitte sitä arvokkaana saaliina."
"En tosiaan. No, vähät siitä; tule lukemaan. Ota kirjat esille; tänään olemmekin ja myöhästyneet", ja mademoiselle nielaisi huokauksentapaisen. "Nyt on sitäpaitsi keskiviikko."
"Hyvä onni, että niin on!" jupisi Mabel istahtaen kaikella vastahakoisuudella, minkä edellisen illan ilot olivat ranskalaisia teonsanoja ja saksankielen harjoituksia vastaan synnyttäneet. "Ellei olisi keskiviikko, en tiedä kuinka voisin kestää. Mihin te sitä kukkavihkoa tarvitsette, mademoiselle?" kysyi hän äkkiä ja pikemmin puolustaakseen hidasteluaan kuin todellisesta uteliaisuudesta.
Opettajatar epäröi. "Se ei sinua huvittaisi", sanoi hän sitten vihdoin; sillä hänkin oli pisteliäällä tuulella.
"Tietysti se huvittaisi." Samassa Mabelin harrastus muuttuikin todelliseksi vastustushengen vaikutuksesta. "Tietysti se huvittaisi!" tivasi hän. "Miksikä ei? Minä haluan tietää, ja voisihan mademoiselle toki kertoa."
"Oh, kerron kyllä, jos viitsit kuunnella." Opettajatar vaikeni jälleen. "Minulla on muutamia ystäviä", aloitti hän pehmeämmällä äänellä, "jotka olen tuntenut lapsuudestani asti — eräs kunnon pastori perheineen. Ovat äskettäin saapuneet Lontooseen kotoaan Sveitsistä. Pastori on tullut jonkun lähetystön edustajana ottamaan osaa kokouksiin Exeter Hallissa, ja hän on ottanut mukaansa tyttärensä — vaimo on kuollut — katselemaan pääkaupunkimme nähtävyyksiä ja huvittelemaan. Viime viikolla vuokrasin heille huoneet, ja he saapuivat. Lontoo on hyvin toisenlainen kuin he olettivat — komeampi, kauniimpi ja paljoa, hyvin paljoa suurempi. Täällä on myöskin paljoa kalliimpi elää, eikä vähillä rahoilla pitkälle pääse, ystäväni eivät Sveitsissä ole köyhää väkeä. Heillä on varsin sievä talo puutarhoineen, lehmiä ja hevosia; taloon kuuluu myöskin viljelysmaata. He luulivat, että heiltä varsin hyvin riittäisi varoja tähän pieneen Englannin-matkaan ja että heillä oli aivan kylliksi käydäkseen täällä kaikkialla ja nähdäkseen kaiken. Mutta he eivät tunteneet tätä maata. Heille vuokraamani huoneet osoittautuivat hirveän kalliiksi, he saavat maksaa niin musertavia hintoja kaikesta, mitä syövät, sekä kaikista pienistä lisänautinnoista, että heidän on täytynyt muuttaa paljoa pienempiin ja etäisempiin suojiin. Ilma on ollut niin helteinen, etteivät he voi kävellä, kuten kotona tekevät, ja sitäpaitsi he eivät tunne katuja, joten heidän täytyy kaikkialla käyttää ajuria. Kaikkeen tähän sekä näytelmälippuihin ja aterioihin kahviloissa — he kun asuvat liian kaukana käydäkseen joka kerta kotona syömässä — heiltä on jo kulunut niin paljon rahaa, että heitä aivan peloittaa. Nykyisin he usein viipyvät kotona melkein koko päivän tai kävelevät juuri hiukkasen lähikaduilla, jotteivät tuhlaisi enempää. Minä menen tänä iltapäivänä heitä tapaamaan ja otan pienen vasullisen hedelmiä mukaani; olin ajatellut samalla viedä heille ihanat kukkasi, jos…"
"Ka, nyt olen tosiaan pahoillani", keskeytti Mabel sydämellisesti. Hänen teeskentelemätön mielenkiintonsa tarinaa kuunnellessaan ja se ponteva tapa, millä hän oli nyökännyt myötätuntoansa joka kohdussa, oli vietellyt kertojan juttelemaan paljoa enemmän kuin hän aluksi oli aikonut; ja äskeisen huudahduksen lämmin sävy toi väriä mademoiselle-rukan poskille. Kuten olemme sanoneet, ei mademoiselle ollut oppilaansa suosiossa, ja täytyy myöntää, ettei hän ylimalkaan kenestäkään tuntunut herttaiselta ja mielenkiintoiselta.
Hän oli turhamainen, omaan itseensä keskittynyt, ahdasmielinen ja tavallisesti käsitti jokaisen asian vain omalta kannaltaan, ja näin ollen ei lady Mabel enempää kuin kukaan muukaan herttuan perheessä olisi voinut ollenkaan aavistaa, että opettajatar olisi ryhtynyt mihinkään ponnistuksiin muiden vuoksi tai tehnyt pienimpiäkään uhrauksia muiden hyväksi. Mutta epäilemättä pahimmillakin meistä on sydämessä joku hellä kieli. Kenties tuo pieni muukalainen lapsena juoksennellessaan vihreillä rinteillä jonkun sveitsiläisen paimenmajan lähettyvillä oli kunnon pastorin vanhemmilta saanut osakseen sydämellistä ystävällisyyttä tai hellää hoivaa; kenties onnellisia muistoja liittyi joihinkuihin tuollaisiin varhaisiin ikävuosiin ja vaikutelmia oli syntynyt, joita ei aika eikä olopaikan vaihdos olleet koskaan kyenneet hälventämään. Oli miten oli, noissa kovissa, pienissä, mustissa silmissä välähti nyt jotakin, mitä Mabel ei niissä koskaan ennen ollut havainnut ja mikä tunki suoraan hänen omaan lämpimämpään, rehellisempään sydämeensä.
— Mademoiselle-rukka! Ja minä kun hänelle salavihkaa nauroin! — ajatteli hän, — nauroin hänelle! Mutta miltä minusta tuntuisi, jos itselleni naurettaisiin?
Sitten hän vaipui mietteisiin. Kukkia? Tietysti hän voi hankkia mademoisellelle kukkia; kyllähän hän niitä saa niin paljon kuin vain jaksaa kantaa ystävilleen sinä iltapäivänä. Mutta sittenkin, mitäpä kukkaset olivat?
Yht'äkkiä hän tunsi kuin tahtoisi tehdä enemmän, paljoa enemmän opettajattarensa suojattien hyväksi. Onnettomat ihmis-parat! Sullottuina laitakaupungin asumukseen Lontoon seurustelukauden kestäessä ja pakotettuina kävelemään lähikaduilla, kun heillä ei ollut varaa päästä kauemmaksi!
— On surkeata, että ihmiset ovat noin köyhiä! — huudahti, herttuan tytär itsekseen.
Mutta kuitenkin kaikitenkin hänen täytyi työntää aironsa veteen. Hänen kerran maistettuaan hyväntekeväisyyden ihanuutta ei ollut otaksuttavaa, että hän laiminlöisi tämän toisen tilaisuuden, varsinkaan kun se oli niin suotuisa. Mutta mitä oli tehtävä?
"Kiitos ystävällisestä kuuntelemisestasi, Mabel", virkkoi mademoiselle melkein hilpeästi, sillä hänellekin oli tehnyt hyvää, kun oli saanut luottavaisesti jutella herkästi tarkkaavalle tytölle. "Nyt meidän täytyy ryhtyä lukuihin. Anna minulle tuo kirja."
"Lähdettekö ennen puolista vai sen jälkeen?" kysyi Mabel äkkiä, sillä puolilupa-päivinä opettajatar usein katosi jo ennen kahta.
"Tänään vasta sen jälkeen; ystäväni eivät odota minua puoliselle."
"Ja kenties heillä ei olisikaan teille puolista tarjota."
Parhaimpine aikomuksineenkaan ei puhujalla ollut sitä hienotuntoisuutta, mikä esti Elma Alfretonia milloinkaan lausumasta sopimatonta sanaa.
Mademoiselle kuitenkin nöyrästi alistui. Hän oli sanonut niin paljon, oli jo myöntänyt niin paljon, että hänen oli hyödytöntä enää puolustaa pastorinsa arvokkuutta ja väittää voivansa luottaa vierasvaraisuuteen kaikkina aikoina. Sitäpaitsi oli Mabelin kysymys kömpelöstä sanamuodostaan huolimatta asiallinen ja tuntui ennustavan jotakin. Seuraavassa tuokiossa ilmeni, mitä tuo jokin oli.
"Olen iloinen, ettette lähde ennemmin", jatkoi neitonen, äkkiä höllentäen kulmiansa, ikäänkuin huolen taakka olisi niiltä kirvonnut, "koska minä, nähkääs, en voisi tehdä mitään sitä ennen. Mutta niin pian kuin pääsen äidin puheille voin tehdä mitä hyvänsä. Älkää ostako hedelmävasullista, mademoiselle. Meillä on niitä aika runsaasti. Tiedän, ettei kaikkia talossa olevia voitu tuoda pöytään eilen illalla. Heti kun lukutunnit ovat päättyneet, menen rouva Greenawayltä kuulemaan, mitä hänellä on, ja sitten voin mennä pyytämään äidiltä luvan ja sullon teille ison vasullisen. Mutta aiotteko kantaa sen, mademoiselle?" lisäsi hän äkkiä, joutuen uudestaan ymmälle.
"Oh, ei siitä pelkoa, etten jaksaisi sitä kantaa", nauroi mademoiselle ihastuneena. "Oi, kiitos, Mabel, hyvin, hyvin suuri kiitos! Siitä tulee pidot! Teidän englantilaiset hedelmänne ovat erittäin maukkaita. Ka, sellaisia hedelmiä ei niillä Sveitsissä olekaan! Ja tyttö-parat kertoivat minulle, kuinka heille aina tuli vesi suuhun, kulkiessaan viettelevien myymäläikkunain ohi. Kuitenkaan en luule, että he juuri ovat saaneet maistaa mansikkaakaan."
"Mutta kuinka te sen kuljetatte", uteli Mabel lämmeten suunnitelmalle yhä enemmän, "jos siitä tulee iso vasu? Ja ison vasullisen minä aion laittaa."
"Minä matkustan maanalaisella rautatiellä, hyvä Mabel; tiedäthän, että Sloane Squaren asemalle kävelee tästä talosta viidessä minuutissa, ja kun juna tulee Addison Roadin asemalle, on pastorin asunto kivenheiton päässä."
"Addison Roadin asemalle! Missä ihmeessä se on, mademoiselle?"
"Varsin kaukana täältä, West Kensingtonissa, kuten sitä kaupunginosaa nimitetään. Muttei se suinkaan ole mitään ikävää seutua, kun sinne saapuu. Pastorin huoneet ovat jokseenkin korkealla. Ne sijaitsevat talon ylimmässä kerroksessa, mutta sieltä on kaunis avoin näköala — ainakin kaupungin näköalaksi. Oh, he viihtynevät siellä varsin hyvin", lopetti mademoiselle, joka nyt oli taipuvainen katselemaan asiaa ruusunvärisessä valossa. "Eikä enää ole pitkää aikaa jäljellä. Pian he palaavat kotimaahansa!"
— Mutta saamatta paljoa iloa Lontoossa-oleskelustaan, — tuumi Mabel.
XVIII.
"Eikö edes hiukan ananasta?"
"Sinuna, Mabel, en seuraisi silmilläni tuota vattuastiaa ympäri pöydän", kuiskasi eräs kiusoitteleva veli puolisella. "Siitä ei kai paljoa apua ole. Vatut maistuvat kovin hyviltä. Eivät ne sinun kohdallesi kerkiä."
Totta puhuen Mabel oli osoittanut niin ilmeistä läpikuultavaa harrastusta pöydällä tarjoiltuihin hedelmiin, että mademoiselle-parka, joka tiesi, mistä se johtui, istui kuin orjantappuroilla. Hänestä oli tuntunut kylläkin vaikealta, luonteeltaan vaitelias kun oli, tunnustaa oppilaalleen, mihin suuntaan hänen ajatuksensa sinä päivänä kävivät. Mutta jos Mabel — kuten oli hyvinkin luultavaa — viskaisi kelpo pastorin perheineen toisten huomion esineeksi, puhuisi heistä tuskallisen pitkään ja siten saattaisi nuo hänen ystävä-parkansa säälin asemesta vastenmielisyyden alaisiksi, niin se olisi liikaa. Mademoiselle oli tosin varoittavasti vihjaissut edeltäpäin. Hän oli melkein rukoilevasti kuiskannut, kun he kahden kävelivät ruokasaliin. "Hyvä Mabel, älähän huoli mainita monsieur Forelista kenellekään". Mutta hän ei paljoa luottanut siihen, että tyttö hänen varoitustaan tottelisi, jos joutuisi kiusaukseen olla siitä välittämättä. Kun hän nyt kuuli veljen härnäilyn, elpyi hänen pelkonsa jälleen. Mutta omituista kyllä, Mabel, joka oli alkanut vastata, hillitsi itsensä. "Minä pidän enemmän mansikoista", virkkoi hän vain.
"Niinkö? Miksi sitten päästit ne ohitsesi, jos saan kysyä?"
"Minusta näyttää, että rakas Mabel ei voi oikein hyvin tänä aamuna", puuttui hellä äiti puheeseen. "Toivon, sydänkäpyseni, ettet ole rasittunut liiaksi eilen illalla? Ehkäpä parasta, ettet nauti hedelmiä — varsinkaan, jos tunnet vastenmielisyyttä niitä kohtaan."
Mabel-rukka! Ainoastaan hedelmiä hän tunsi voivansa syödä. Hän oli todellakin rasittunut ja kiihoittunut liiaksi edellisenä iltana, ja kylkipaisti ja kananpoika eivät häntä vietelleet. Mutta mansikat ja tuoreet, hyvältä tuoksuvat viinirypäleet!
Hänen kummastuksekseen ja mielipahakseen hedelmämaljakot eivät suinkaan olleet niin kukkuroillaan kuin hän oli odottanut, rypäleillä ja mansikoilla on ihmeellinen taipumus hupenemiseen ollessaan muutaman tunnin poissa näkyvistä, kuten jokainen tietää, — ja hänen kuvittelemiensa isojen röykkiöiden asemesta esiintyikin vain muutamia melkein vaillinaisia vateja.
— Tietenkin rouva Greenaway säilyttää parhaat päivällistä varten, — yritti Mabel lohduttautua. — Minun täytyy jälkeenpäin päästä rouva Greenawayn kimppuun ja houkutella häneltä jotakin hänen talteenpanemistaan. — Mutta siitä huolimatta hän tunsi hiukan levottomuutta. Rouva Greenaway oli hyvin runsaskätinen: tavallisesti tuotiin yllinkyllin puolispöytään, missä niitä aina melkolailla syötiin. Ihmiset pitävät hedelmistä päivän ollessa kuumimmillaan; ja paitsi tavallisia ruokailijoita oli perheen kaupungissa asuessa varmaan vieraitakin saapuvilla. Siis oli kuin olikin aihetta kaihoavan silmäparin vaaniskeluun, kun vattukulho juhlallisesti kiersi pöytää.
Ainoaankaan vattuun ei Mabel tahtonut itse koskea ja yhtä päättäväisesti kieltäytyi viinirypäleistä ja mansikoistakin.
"Eikö edes hiukan ananasta?"
Mabelin isä oli tarttunut ananasiin — ainoaan, mikä tähän asti oli säilynyt armottomilta käsiltä — ja kohotti sitä parhaillaan.
Melkein kiljahtaen hyökkäsi tyttö eteenpäin.
"Hyväinen aika, lapsi! Mikä sinua vaivaa?" huudahti isä useiden säestävien parahdusten ilmaistessa koko seurueen kummastusta. "Hyväinen aika! Mikä sinun on, lapsi?" toisti isä, veitsi toisessa kädessä, hedelmä toisessa.
"Oi isä!… Oi äiti, auta minua! Älä leikkaa sitä, isä, älä toki! Äiti, sinä tiedät, mihin sitä tarvitsen!" Hän oli nimittäin uskonut jo asian herttuattarelle, joka heti asian kuultuaan oli sen unohtanut, vaikka olikin ollut ihastunut ja hyväksyvä, kuten aina. "Ole hyvä, äiti, ja pyydä häntä antamaan se minulle!" Ja nuoren anojan kasvot hehkuivat levottomuudesta ja innosta, sillävälin kun poloinen opettajatar kylmänä ja tyrmistyneenä istui mykkänä lautaseensa tuijottaen. Mitähän nyt seurannee?
"Oh, Mabel haluaa viedä vähän hedelmiä eräille köyhille sairaille ihmisille", virkkoi herttuatar hiukkasen poiketen raiteilta selityksessään; "ja ananas olisi niille epäilemättä erikoista herkkua, ellei kukaan muu sitä halua."
"Oh, kukaan muu ei saa sitä haluta, jos Mabel haluaa", huomautti
Florence.
"Kukaan meistä ei todellakaan välitä ananas-hedelmästä", jatkoi äiti sovittavassa äänilajissa. "Varmaankin se maistuu oivalliselta Mabelin ystäville. Niin, rakkaani, sinä saat sen ottaa; se onkin vain pieni. Mutta kenen saat sen heille viemään?"
"Oh, mademoiselle kyllä vie sen. Mademoiselle tietää, missä he asuvat ja tuntee heidät hyvin. Mademoiselle…"
— Nyt ne saavat kuulla kaiken, — vaikeroi opettajatar-parka sydämessään.
Mutta sattuma tuli hänelle avuksi. Ovi aukeni ja ilmoitettiin vieraita saapuneen. Nämä olivat tavallisia perhetuttavia ja saattoivat täten ilman muodollisuuksia pistäytyä taloon, toivoen tapaavansa väen kotosalla, sopiakseen joistakin kohtaamisista ja järjestelläkseen yhteisiä harrastuksiaan. Ennenkuin he olivat istahtaneet, olivat Mabel ja hänen opettajattarensa paenneet.
"Ja tässä se on!" huudahti edellinen, puristaen riemastuneena riidanalaista ananasta heti kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. "Tässä se on, ja hyvältäpä se tuoksuu! Kun huomasin, ettei mitään muuta jäisi jäljelle, tahdoin kaikin mokomin saada tämän ananas-hedelmän ja vavisten katselin, sieppaisiko Horniman sen leikatakseen siitä. Eikö se ole oikein sievakka?" puhui tyttö, rientäessään eteenpäin. "Pitänevätkö he siitä, mademoiselle? No, menkäähän nyt ja suoriutukaa valmiiksi. Sillä välin teen minä voitavani rouva Greenawayn pateilla. Onhan meiltä ainakin tämä: mutta sentään luulen toki osaavani suostutella rouva Greenawaynkin."
Ja niin hyvin hän osasi ja niin täydellisesti hänen onnistui viekoitella vanhan emännöitsijän myötätunto hyvälle asialle, että mademoiselle tuskin tiesi mitä sanoa tai miten osoittaa kylliksi kiitollisuuttansa, kun hän samassa saapui alakertaan lähtövalmiina ja näki nuo mehevät herkut.
"Hän sanoi varsin hyvin voivansa ne luovuttaa", vakuutti Mabel vastaukseksi tunnolliseen epäröimiseen; "hän lähettää ne kaikki erittäin mielellään, siitä voitte olla varma, mademoiselle; ja hän sanoi, että äiti olisi sitä toivonut — niinkuin äiti tietysti olisikin. Peittäkäämme ne nyt", jatkoi tyttö käyden ripeästi tuumasta toimeen, "ja sitten kansi päälle" — hän työnsi salvan säppiin, — "ja tuossa ne nyt ovat mahdollisimman somasti laitettuina!" Hän silmäili pientä torivasua, jonka rouva Greenaway oli hänelle hedelmien kera antanut, niin hyvillään, että se oli hänen toverilleen melkein yhtä mieluista kuin itse lahja.
Kuinka paljon voikaan se tapa, millä joku hyvätyö tehdään, lisätä tuon hyväntyön arvoa, tehdä sen kaksin-, jopa kolminkertaiseksi!
"Minä voinkin päästää teidät ulos", jatkoi Mabel. "Miehet ovat menneet päivällistään syömään. Voi, kuinka siellä ulkona on kuuma!" huudahti hän häikäisevän auringonsäteen langetessa vilpoiseen marmorieteiseen, kun ulko-oven iso puolikas avattiin. "Oi, mademoiselle, pelkään, ettei retkenne tunnu teistä hauskalta. Avatkaa päivänvarjonne, niin annan teille vasun jälkeenpäin. Olisin toivonut voivani hankkia enemmän kukkia — tuolla kulmassa on pari todellakin uhkeata, — mutta pelkäsin, että minut tavattaisiin huoneista, kun he saapuisivat puoliselta, jolloin taasen olisivat voineet kiusata ja hälistä. No, nyt on siis kaikki reilassa. Hyvästi. Ja muistakaa tarkoin kertoa minulle kaikki, kun illalla palaatte kotiin."
XIX.
"Olin kiitollinen, ettemme olleet mitään ottaneet mukaamme!"
Vihdoin neiti Exeterin koulussa lukuvuosi päättyi, ja Elma oli vapaa. Tietenkin hän suoraa päätä riensi Park Lanen taloon; ja nyttemmin pidettiin päätettynä asiana, että hän lähtisi setänsä ja tätinsä mukana näiden maahuvilaan ja todella asuisi heidän kanssaan tai heidän hoivissaan, kunnes luvut jälleen alkaisivat.
Mutta vaikka oli elokuun ensimäinen päivä, pidätti sir Thomas Alfretonia kaupungissa tärkeä väittely parlamentissa; ja lady Alfreton mieli viettää kaksi viikkoa meren rannalla, ennenkuin asettuisi B:n kreivikuntaan. Juliet oli lupautunut viikon kestävälle huvipurjehdukselle Cowes'iin, ja Piers tunsi taipumusta omin päin samoilla tuntemattomille tienoille. Elma tuskin saattoi yksinään jäädä kaupunkiin setänsä kanssa ja kuitenkin…
Kysymys oli vasta esiintynyt, kun siihen ja tuli vastaus.
"Minä olen saanut kutsun", ilmoitti nuori vieras omaan sievään tapaansa punehtuen; Elma punehtui aina, kun hänellä oli jotakin kerrottavaa itsestään tai omista hommistaan. "Minua… minua pyydettiin kysymään tädin mieltä asiasta. Mabel haluaa, että menisin heidän luokseen näiksi kahdeksi viikoksi, jotka te olette poissa. Minä sanoin kysyväni tädiltä."
"Ah niin, herttuakin on kaupungissa", huomautti sir Thomas.
"Juuri parahiksi!" huudahti lady Alfreton. "Ihanaa! Onpa tuo ystävyys kehittynyt oikein onnelliseen suuntaan." (Mabel oli nyttemmin päässyt jälleen suosioon, ja ajelumatka oli unohdettu.)
"Tietysti sinun tulee mennä, Elma; tietysti. Kirjoita heti myöntävä vastaus — tai maltahan, minä itse vien sinut Mertounin taloon tänä iltapäivänä. Voin mennä sinne yhtä helposti kuin minne muualle tahansa, ja jo kohteliaisuus velvoittaa minut niinkuin sinutkin kiittämään herttuatarta. Erittäin ystävällinen ajatus. Ja juuri sopivaan aikaan todellakin. Sinä olet onnen tyttö, Elma; te kaksi, sinä ja Mabel, kaiketi tanssitatte herttuatarparkaa aikalailla. Mutta herttuatar pitää siitä. Kunhan vain ne hänen vanhemmat tyttärensä jättäisivät hänet rauhaan, niin hän olisi täysin onnellinen Mabelin vallan alla. Hänen autuaallinen ilmeensä aina huvittaa minua", jatkoi lady Alfreton nauraen, "kun hän on päässyt niistä kaikista aivan eroon ja saa olla kolmisin herttuan ja Mabelin kanssa. Poloiset ihmiset, kun eivät kykene hallitsemaan omia lapsiansa!"
"Pyh!" hymähti Piers.
"Sinä tarvitset hiukan uusia vaatteita, Elma", jatkoi täti mitä parhaimmalla tuulella; "emme saa sallia nuoren sukulaisemme esiintyä pienenä hamsuna, kun hän on vieraissa. Kai meidän täytyy taas mennä rouva Whiten luo. Et ole koskaan näyttänyt niin sirolta missään muussa puvussa kuin siinä, jonka sait tanssiaisiin. No, voimme matkalla poiketa hänen luokseen, ja aineet ja työpalkka voidaan panna minun laskuuni. Mitä otollisimpaan ja sopivimpaan aikaan saapunut kutsu, se täytyy minun sanoa."
Ja niin ajatteli Elmakin, kun hänet muutamaa päivää myöhemmin toimitettiin Mertounin taloon.
"Luulen, että minulla on jotakin puuhaa, mikä sinua viehättää, Elma", virkkoi Mabel heti kun tytöt olivat kahdenkesken. "Se on juuri sellaista omituista, mistä sinä pidät — sillä sinähän olet jokseenkin omituinen tyttö, niinkuin aina olen sanonut. Mutta eipä väliä; mehän sovimme nykyisin mainiosti yhteen. Ja voimme sanoa toisillemme, mitä tahdomme, eikö niin? Ka, sinä et laisinkaan arvaa, mihin haluan mennä jälkeen puolenpäivän!"
"Sano se sitten", vastasi Elma, ripeästi katkaisten gordilaisen solmun. "Minä olen valmis lähtemään mihin hyvänsä tänä iltapäivänä!" lisäsi hän tanssien pitkin huonetta. "Kuinka ihanaa on olla täällä, olla juuri sinun kanssasi tässä hauskassa, isossa, viileässä talossa ilman läksyjä, opettajattaria tai ketään muita! Lähdemmekö kaksin vai jonkun muun kanssa?"
"Ihan kaksin, omilla kärryilläni",vastasi Mabel. "Tommy istuu takana. Tommy on kotoisin sieltäpäin kuin mekin, näetsen, ja olemme tunteneet hänet siitä asti, kun hän oli tuon mittainen" — osoittaen kädellään. "Sanovat, että olen aivan turvassa hänen kanssaan. Hän on maailman parhain ja luotettavin Tommy. Ja sitäpaitsi hän tuntee Lontoon päästä päähän. Hän tietää, mihin me tänään menemme", nyökkäsi Mabel salaperäisesti. "Tarkoitan, että hän tuntee paikan ja tietää, minkä kautta sinne ajetaan."
"No?" virkahti Elma tavattoman jännittyneenä.
"Me lähdemme Addison Roadille — Addison Roadille Kensingtoniin. Kah, oletko nyt sen viisaampi?"
"En rahtuakaan."
Mutta ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli Elma jo sentään paljoa viisaampi. Mabel kertoi nyt innokkaasti sveitsiläisestä pastorista ja tämän perheestä; kaikki hänen parhaat tunteensa olivat herkistyneet hänen kuultuaan mademoisellen selostuksen tekemästään vierailusta, josta viime luvussa oli puhe. Ja niin elävästi oli opettajatar kuvaillut köyhien, kotiinsa ikävöivien, pettyneiden muukalais-poloisten alakuloisuutta, noiden muukalaisten, jotka mielikuvituksensa hehkuvärein maalaamastaan lomamatkasta olivat saaneet varsin vähän hyötyä ja nyt vain toivoivat olevansa kaukana tästä suuresta, kuumasta, meluisasta kaupungista ja pääsevänsä takaisin omiin rauhallisiin laaksoihinsa, omien yksinkertaisten tuttaviensa pariin — niin elävästi hän oli sitä kuvaillut, ettei Mabel senjälkeen ollut mitään muuta tehnyt kuin öin päivin sitä mielessään harkinnut.
"Tyttärillä ei ole ristinsielua puhetoveriksi sen jälkeen, kun heidän isänsä aamulla lähtee — ei ainakaan usein", vakuutti hän. "Heidän englanninkielensä on jokseenkin hyvää, sanoo mademoiselle, mutta he hiukan arastelevat sitä puhua. Ja tänne piti saapua erään toisen pastorin rouvineen samaan aikaan, ja he olisivat pitäneet huolta näistä ja näytelleet heille kaupunkia, mutta viime hetkessä niiden toisten matkalle tulikin este. On täällä eräs ranskalainen, joka silloin tällöin käy heitä tervehtimässä; mutta hän pääsee toimestaan ainoastaan iltaisin, ja juuri iltaisin kaivataan vieraita vähimmin. Silloin voi isä olla tyttäriensä parissa; ja tavallisesti hän vie heidät kävelylle tai johonkin — mutta päivin he ovat aivan yksinään. He saapuivat kuukauden ajaksi, ja heillä on vielä viikko jäljellä, ihmis-paroilla!"
"No, meidän on tehtävä voitavamme tämän viikon kuluessa", virkkoi Elma hilpeästi. "Meidän on otettava selville, mistä he pitävät, niin sitten voimme hommailla."
"Onko ranskankielesi mukiinmenevää, Elma?"
"Oh, osaanhan minä haastaa — sellaista kuin se sitten on. Meidän on puhuttava ranskaa neiti Exeterin opistossa, kuten tiedät. Aina ranskaa koulutunneilla."
"Se on hyvä asia; minun ranskani on kamalaa. Totta puhuen, yksi syy, miksi halusin saada sinut mukaani, olikin, että ajattelin sinun huolehtivan puhumisesta."
Tietysti Elma tirskui ja antoi takaisin, ja Mabel puolustelihe ja vakuutteli; mutta molemmat olivat liian kiintyneet tehtäväänsä välittääkseen toistensa sanoista. Kääsit ajettiin esille, ja tytöt läksivät matkaan.
Meiltä ei riitä tilaa vierailun kaikkien pienten yksityiskohtien kertomiseen. Ennen lähtöä Mabel oli ottanut esille toisen valmiiksi varatun hedelmävasun, mikä oli aiottu lahjaksi pastorin perheelle, mutta epäilyttävä varjo hänen ystävänsä otsalla pysähdytti hänet kysäisemään, mitä se mahdollisesti merkitsi.
"Ajattelen… etkö sinäkin?… että kun menemme vieraisille, todellakin vieraisille nuorten… meidänlaistemme nuorten neitien luo", vihjaili Elma, "älähän suutu, Mabel… tarkoituksesi oli perin ystävällinen… mutta, näetkös, oli sentään hitusen eroa, kun mademoiselle vei lahjan. Hän saattoi viedä mitä tahansa. Mutta me… minusta tuntuu, ettemme menettele siinä ihan oikein. Tiedän kyllä, että he tavattomasti pitäisivät näistä hedelmistä", lisäsi hän nopeasti, "ja kukkaset ovat myöskin niin ihania; mutta kenties he sielussaan näkisivät kernaammin, että saapuisimme ilman lahjoja, vain istuisimme heidän parissaan ja juttelisimme heidän kanssaan nyt tänään. Sitten ensi kerralla…"
"Ka, taidatpa olla oikeassa", virkkoi Mabel vilkaisten kaihomielin vasuun. "Sinä näyt ymmärtävän ihmisiä, minä en. Kaikki sanovat, että minä teen virheitä ja puhun sopimattomia. Mutta sinä opastelet minua, Elma, ja kasvatat minusta vielä ihmisen. Joka tapauksessa menemme siellä käymään"; ja hän oli hypähtänyt ajajan istuimelle varsin iloisena. Täytyy myöntää, että Mabelilla oli hyväntahtoinen, jalomielinen luonne.
Eikä hän hetkeäkään epäillyt, kumpi heistä kahdesta oli ollut oikeassa, sitten kun he olivat istuneet pastorin asunnon pieneen päivänhohteesta häikäisevään, tomuiseen tupaan. Nuoret neitoset valtasi melkoinen kummastus, ja hiukan he arastelivatkin. Tulijain täytyi selittää, keitä olivat ja miksi olivat saapuneet. Mabelin oli juteltava paljon mademoiselle Lotourista ja Elman vakuuteltava olevansa Mabelin hyvä ystävä. Sanalla sanoen, jos heidän olisi täytynyt pyytää anteeksi hedelmä- ja kukkavasun tuonnista samalla kuin omaa tungetteluaankin — sillä tungettelijoiksi he melkein tunsivat itsensä nuorten emäntäinsä puolittain loukkaantuneiden katseiden edessä, — olisi se ollut vallan liian paljon.
"Olin tosiaan kiitollinen, ettemme olleet ottaneet mitään mukaamme!" huudahti Mabel jälkeenpäin. "Tyttö-parat vilkuivat meitä aivan vihaisesti, kunnes he käsittivät. Kaiketi he ajattelivat, ettei meillä ollut mitään asiaa sinne. Ja kovin nolostuneilta ja yrmeiltä he tosiaan näyttivät. He olivat hirveän noloja ja tylyjä, eikö totta, Elma? Mutta vihdoin me saimme heidät sulamaan. Pelkäsin, että se, jonka kanssa sinä juttelit, hyrähtäisi itkuun! Pelkäsin tosiaan. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Ja sitten hän rupatteli varsin hauskasti. Minun puhetoverini sanoi, ettei hän eläissään ollut tuntenut itseänsä viheliäisemmäksi. Ja tullessaan hän oli toivonut viihtyvänsä täällä niin hyvin ja oli niin kauan ikävöinyt tälle matkalle! No, lohdutuksena on edes se, että nyt he saavat hauskaa. Huomasitko heidän ilmettään, kun sanoin, että ottaisimme heidät huomenna kaupungille mukaamme? Emme voi saada äidin vaunuja tällä kertaa, mutta voimme saada kuomuvaunut tai jotkut sentapaiset ajopelit. Kyllä Tommy sen järjestää. No, sitten kun olemme käyneet Westminster Abbeyssä ja parlamentin alahuoneessa — älkäämme unohtako pyytää Robert-enoa hankkimaan meille lupaliput — heidän on määrä saapua tänne teelle — vain sinun ja minun kera opetushuoneeseen. Minä pyydän rouva Greenawaytä toimittamaan meille oikeata teejuhla-teetä. Ja jälkeenpäin Tommy kyyditsee heidät kääseillä kotiin. No, eikö tämä ole kaikin puolin oiva suunnitelma?"
XX.
Tyttö rouva Thatcherin mökillä.
"Jos Elma tyytyisi käymään mökkilöissä silloin tällöin, joskus pistäytyen kylän koulussakin, en sitä suinkaan pahoittelisi", lausui lady Alfreton valittelevalla äänellä muutamia viikkoja myöhemmin. "Se on aivan tavallista maalla, ja vaikken itse juuri sellaista harrasta, on minulla useita ystäviä, jotka usein käyvät talonpoikain majoissa. Mutta Elma on tosiaan jokseenkin väsyttävä, lapsi-parka! Hänellä on taipumusta juosta tuollaisten omituisten puolivillaisten ihmisten perässä, jotka eivät kehenkään kuulu; ja vaikka tiedän, että hän siitä luopuisi, jos sanoisin sitä tahtovani, on kuitenkin vaikeata saada hänet ymmärtämään asemaa. Hänellä on aina joku oivallinen syy tuttavuuden tekemiseen tämän tai tuon kanssa; ja hän on niin tunnokas hankkimaan edeltäpäin minun suostumukseni — Juliet ei varmaan koskaan ole ollut läheskään yhtä tunnokas", lisäsi hän ohimennen, — "että tuskin osaan häneen suuttua. Mutta mitä minun on tehtävä, jos tätä jatkuu?" Tässä puhuja kohotti kulmakarvaansa ja vilkaisi poikaansa. Hänellä ja Piersillä oli varsin usein tapana keskustella Elmasta näinä aikoina.
"Minkä kepposen hän nyt on tehnyt?" kysyi Piers.
"Hm, kepposen? Kepposeksi sitä tuskin voi nimittää. Mutta kerronpa sinulle. Tiedät sen sievän, huvilantapaisen mökin kuusamakujan varrella, rouva Thatcherin mökin — sen, jonka edessä on vihreä veräjä?"
"Tiedän."
"Rouva Thatcher vuokrailee sitä suvikuukausina kesävieraille, ja varsin hyvät suojat siellä onkin. Ne näkyvät olevan aina täynnä. Kuljen usein sitä tietä; ja tänä kesänä olen aina siitä ohimennessäni, jos ilma on kaunis, huomannut sairaan tytön istumassa tuolissa ulkona sievässä puutarhassa. Milloin on vähänkin viileämpi, hänet näkee kaariakkunassa. Mökkihän on niin lähellä tietä, ettei voi olla katsomatta suoraan sisälle. Ehkä en kuitenkaan olisi tyttöä pannut merkille, ellei Elma olisi kiinnittänyt häneen huomiotani ja aina ohikulkiessamme huudahtanut: 'Kah, siellä hän on!' Täten tyttö vihdoin oli herättänyt mielenkiintoa meissä molemmissa. Oli tosiaan aivan lystikästä; sillä jos Elma sattui kulkemaan yksinään — mökkihän on pappilan tiellä ja Elma voi kävellä sinne yksinään, pappila kun on niin lähellä omaa porttiamme… No niin, ellen ollut Elman matkassa, oli hänellä aina tapana ilmoittaa minulle, oliko tyttö sisällä vai ulkona, ikäänkuin asia olisi ollut aivan erikoisen tärkeä! No, minä en tosiaan voinut välttää, että minussa heräsi mielenkiintoa", jatkoi lady Alfreton nauraen. "Tiedäthän, kuinka Elma voi herättää harrastuksemme vastoin tahtoammekin; ja niin järjettömältä kuin se kuulostaneekin, epävakaisella ilmalla usein yllätin itseni miettimästä, voiko tuo tyttö, josta en tiennyt kerrassaan mitään, istua ulkosalla vai eikö."
Piers nyökkäsi tarkkaavaisuuden merkiksi.
"Kaikki tuo ei kuitenkaan mitään haitannut", jatkoi hänen äitinsä; "se oli pientä viatonta leikkiä Elman ja minun välilläni, enkä ollenkaan aavistanut sen muuttuvan miksikään muuksi. Mutta ajattelehan! Noin viikko sitten Elma pyrähti sisälle punehtuen, kuten tiedät hänen punehtuvan, milloin hänellä on jotakin erityistä sanottavaa, ja ehdotti, että kävisin rouva Thatcherin huvilassa asuvan tytön äitiä tapaamassa! Minun täytyy Elman puolustukseksi myöntää", jatkoi puhuja, "että hän oli hankkinut joitakin tietoja tuosta väestä: olivat luullakseni herra Bryantin, uuden kappalaisemme sukulaisia. Hän on oivallinen nuori mies, jonka tänne pääsemistä sir Thomas suuressa määrin avusti, — mutta siitä kai ei johdu, että meidän on otettava kaikki herra Bryantin serkut ja heimolaiset satulaamme? Kävi sitten selville, että Elma oli tavannut potilaan — 'meidän tyttömme', kuten hän sanoi — pappilassa sinä iltapäivänä ja, sanalla sanoen, oli tehnyt tuttavuutta hänen kanssaan, aivan tosissaan kuvitellen, että minä siitä riemastuisin ja innostuisin yhtä paljon kuin hän itsekin! Mitä saatoin sanoa? Olisi ollut julmaa ilmaista hänelle toivovani, ettei hän olisi mihinkään sellaiseen ryhtynyt. Siitä pitäen on siis ollut vierailuja ja vastavierailuja, kirjojen lainailuja ja kukkien lähettämisiä, — ja vaikka minä itse en suostunut sinne menemään, sillä minä sanoin Elmalle nimenomaan, ettei minun sopinut käydä rouva Thatcherin vuokralaisten luona, — jos nimittäin yhtenä kesänä kävisin, odotettaisiin sitä minulta seuraavanakin ja aina vastedes, — niin en kuitenkaan tahtonut kieltää häntä käymästä. Kunnon ihmisiä ne kyllä ovat…" ja rouva vaikeni tarkatakseen, mitä kuulijansa ajatteli.
"Elma käy siis nykyisin heidän luonansa?" oli kuitenkin kaikki, mitä
Piers virkkoi.
"Niin, hän sai Julietin eräänä päivänä mukaansa", myönsi lady Alfreton. "Sanoin sisarellesi, että hänen oli parasta mennä ja että hän voisi esittää jonkinlaisen anteeksipyynnön minun puolestani — en ole nykyisin oikein voimissani ja olen aivan uupunut pitkän seurustelukauden jälkeen kaupungissa. Kun siis Juliet näkyi kernaastikin lähtevän Elman mukaan — kaikkeenhan hän on valmis saadakseen huvitusta, — minäkin ajattelin, että hän voisi tuon pienen huomaavaisuuden osoittaa."
"Sinä olet melkoista parempi kuin miltä tahtoisit näyttää, äiti hyvä."
"Mitä?" huudahti lady Alfreton, joka ei ollut uskoa korviaan. Viime osan puheestaan hän oli vartavasten haastellut pyytääkseen peitetyin sanoin anteeksi pojaltaan, jota hän melkolailla kunnioitti ja pelkäsi, tätä ennenkuulumatonta kohteliaisuutta hänen itsensä ja tyttärensä puolelta.
"Nyt alamme edistyä paremmin", jatkoi Piers verkalleen. "Jos Elma näyttää tietä ja me seuraamme hänen jälkiänsä, ehkä vielä pelastamme nimemme täällä maaseudulla. Etkö huomaa, äiti — mutta ei, luullakseni et sitä huomaa tai et ainakaan ole vielä tähän asti huomannut, — että perheemme ei ole paikkakuntalaisten suosiossa? Ja miksikä olisikaan? Me emme koskaan tee mitään kenenkään hyväksi. Emme koskaan välitä naapureistamme missään muodossa…"
"Ka, Piers, me kutsumme heitä…"
"Vaalipäivällisille ja vaalitanssiaisiin. Emme nimitä noita oivallisia juhlia sillä nimellä; mutta vieraamme tietävät ja me tiedämme ja kaikki tietävät heidän tietävän, mikä niiden oikea tarkoitus on. Sinä käyt kerran vuodessa ympäri pitäjää jakamassa kortteja isän laatiman henkilöluettelon mukaan; mutta ellei joku ääni ole jotakuinkin tärkeä, et mene ainoankaan täkäläisen asumuksen lähettyville."
"Menen toki — käynhän minä pappilassa…"
"Oh, pappilassako? Niin, kirkkoherra on jokamiehen mies. Ei näyttäisi säädylliseltä olla huonoissa väleissä pappilan väen kanssa — mutta onko ketään muita? Ajattelehan sitä, äiti, sillä minä olen niin tehnyt omassa mielessäni ja olen melkein varma, että sellaista ei ole. Onko ketään, kysyn, jonka kanssa meillä voisi sanoa olevan minkäänlaista kevyttä, hauskaa, naapurillista kanssakäymistä? Muissa maakartanoissa käydessäni tapaan kaikenlaisia miellyttäviä ihmisiä — en tarkoita muodikkaita ihmisiä — en tarkoita, että heillä kaikilla on lontoolaiset puheenparret kielellään ja että he tuntevat pääkaupungin seuratavat kuin viisi sormeansa, — mutta hauskoja, järkeviä, hyvin kasvatettuja ihmisiä, tuhat kertaa paremmin kasvatettuja kuin monet, joita tapaamme 'hienoston piireissä' — ja kysyn taaskin, miksei niitä täällä meillä näe? Miksi meidän täytyy katsella Towersia jonkinlaisena autiona saarena, ellemme voi täyttää sen suojia vertaisillamme kaupunkilaisilla? Miksi…?"
"Mutta, rakas Piers, tiedäthän… minä… tiedäthän kyllä, etteivät maalaisnaapurit juuri ole — huvittavia?"
"En tosiaankaan tiedä; minä en tiedä heistä mitään. Alan toivoa tietäväni. Olemme mielestäni olleet hupsuja kaiken aikaa"; ja hän vaikeni synkkänä.
"Äiti ja tytär tulevat tänään iltapäivällä puutarhaan kävelemään", mutisi lady Alfreton näennäisen aiheettomasti palaten aikaisempaan aineeseen; mutta todellisuudessa se johtui hämmennyksestä, minkä tämä outo ja odottamaton pommitus oli aikaansaanut. "Juliet sanoi, että se hänen mielestään oli ystävällistä, ja he näkyivät olevan mielissään. Tarjoamme kai heille teetä — ajattelen?" — Hetkistä aikaisemmin hän ei ollut ajatellut mitään sellaista, olipa ennen kutsuun suostumistaan pannut ehdoksi, että itse saisi kokonaan jäädä pois näyttämöltä; mutta nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmakehässä oli jotakin, mikä sai hänet muuttamaan aikaisempaa päätöstään. "Aivan niin, Piers, jos luulet, että jotakin voidaan tehdä?" lisäsi hän tunnustellen.
"Siinä en näe mitään esteitä, äiti."
"Mutta kuinka — millä tavoin?"
"Sinä sen tiedät paremmin kuin minä; tai oikeastaan olemme kaikki yhtä tietämättömiä."
"Mitä meidän sitten on tehtävä? Kuinka meidän on aloitettava? Luulen… niin, luulen sanoissasi olevan jotakin perää. Sir Thomas onkin viimeiseltä usein vihjaillut siihen suuntaan; mutta minä… tosiaan, kun olen täältä niin paljon poissakin…"
"Miksi sinä sitten olet niin paljon poissa? Siinä piilee koko asian ydin. Jos sinulla olisi enemmän mielenkiintoa tähän seutuun — ja varmaan se on kyllin kaunista ja kyllin hauskaa, — jos kävisit tiluksillasi ja katselisit puutarhojasi…"
"Mutta mihin sitten seuraelämä jäisi!" huudahti aatelisrouva lohduttomasti. "Kaiken maailman pellot ja puutarhat eivät korvaa minulle ihmisolentoja, joiden kanssa vai haastaa ja seurustella."
"Juuri siihenhän koetankin löytää apua. Hanki tuttavia täältä; perusta kotisi tänne; älä katsele tätä vanhaa sukukartanoa kuin mitä hätäsoppea, johon paremman puutteessa voi paeta, kun ei muuta ole tarjolla. Suostuttele isä — luullakseni hänet voi taivuttaa — hylkäämään ulkomailla talvehtiminen…"
"Hyväinen aika!"
"Ja olemaan lähtemättä niin aikaisin vuodesta pääkaupunkiin…"
"Voi hyväinen!"
"Viettäisitte edes puolet ajastanne omassa kauniissa kodissanne, koettaisitte mieltyä siihen, tutustua sen suloihin ja rakastaa sitä. Se, äitiseni, on minun neuvoni; ja vaikka se sinua kummastuttanee, niin huomaisit sen hyväksi, kunhan vain sitä koettelisit."
"Entä sinä?" kysyi hänen äitinsä äkkiä. "Mitä sitten sinä aikoisit tehdä? Jos — jos me ryhtyisimme muuttamaan elämäntapojamme ehdottamaasi malliin, uhraisitko sinäkin jotakin? Näkisimmekö sinut useammin parissamme kuin tätä nykyä? Talvehtisitko sinä täällä kanssamme?"
Nuori mies mietti kotvan aikaa.
"Ah, arvasinhan, ettet sitä tekisi, Piers!"
"Olet väärässä, äiti; minä pysähdyin vain harkitsemaan. Ei riittäisi mitkään puolinaiset toimenpiteet, näetkös. Jos päättäisimme asettua vakinaisesti tänne asumaan, olisi meidän elettävä toisenlaisten ihmisten parissa ja heidän tavallansa. Minä toisin metsästyshevoseni Leicestershirestä tänne, isä saisi teettää lisärakennuksen talliin; minä kävisin metsästämässä ja kutsuisin vieraita eräretkille; ja sinä kiertäisit Julietin kanssa talosta taloon, harrastaen kaikkea ja ottaen osaa kaikkiin paikkakunnan rientoihin."
"Epäilemättä se olisi parempi kuin olla mihinkään osaa ottamatta." Lady
Alfreton alkoi itsekin ilahtua tästä ajatuksesta.
"Ja joulun aikaan meidän ei pitäisi tyytyä lähettelemään vain raha-avustuksia ja villapeitteitä, vaan meidän tulisi olla täällä, täällä kaiken kansan keskuudessa kestiten ja juhlien. Rikkaiden ja köyhien parissa, eikö niin? Tilallisten ja tilattomien?"
"Ni-in… niin kai."
"Ja — mutta luulen sinun käsittävän. Se on siis sovittu. Jos sinä ja isä pidätte asiaa kokeen arvoisena, niin minä tahdon ryhtyä kanssanne yksiin tuumiin. Puhu siitä hänelle. Minusta koko elämänohjelmamme kaipaa uudistusta, emmekä voi aloittaa liian aikaisin."
Sitten hän pysähtyi ja lisäsi puolittain hymyillen: "Mutta minusta näyttää, että oletkin jo aloittanut."
"Aloittanut? Kuinka?"
"Katso tuonne." Hän viittasi ikkunan edustalla oleviin kukkaslavoihin, joiden väliin verkalleen pyöritettiin kylpytuolia pienen ryhmän astuessa vieressä.
"Oh, ne ovat Elman suosikkeja!" huudahti lady Alfreton ikäänkuin hätääntyneenä. "Hyväinen aika! No, olenpa iloinen, että iltapäivä on näin kaunis. Tyttö ei olisi voinut tulla, ellei olisi kaunis ilma, tiedäthän. Lääkäri on sanonut, ettei hän saa koskaan mennä ulos, jos on vähänkään sateen uhkaa. Mutta tänään siitä ei ole pelkoa — ja kukkaslavat ovat tosiaan ihanimmillaan. Tuo on siis tytön äiti", lisäsi hän teeskentelemättömällä mielenkiinnolla. "Vaimo-raukka, hennolta näyttää hänkin. Minä… Juliet on siellä… mutta ehkä minunkin pitäisi mennä. Kaiketi se olisi heistä kohteliasta. Luulenpa, että menen hänen luokseen. Menenkö, Piers?"
"Ah, äitiseni, enkö sinulle sanonut, että olet parempi kuin miltä tahtoisit näyttää?" virkkoi Piers aivan sydämellisesti. "Tule pois!" Ja rouvan äärettömäksi kummastukseksi hän lisäsi: "Minä lähden mukaasi."
XXI.
Yhdysrengas löydetään ja uudistus alkaa.
"Te siis todellakin tunsitte hänet? Tunsitte rakkaan veli-poloiseni Randolphin, jonka menetimme kolme vuotta sitten!" huudahti Lady Alfreton puolta tuntia myöhemmin. "Oi, olenpa iloinen, että teidät tapasin! Vähän tiesin, vähän odotin… On hyvin omituista, että näin aivan sattumalta sain tuon kaiken kuulla! Rakas, rakas veljeni! Hän oli ainoa, joka minulla on ollut, rouva Mansell, ja hänen kuolemansa oli" (ääni aleni yhä) "elämäni suurin suru. Me olimme toisillemme kaikki kaikessa."
Hänen puhetoverinsa kunnioitti äänettömyyttä, mikä seurasi. Molemmat vanhemmat naiset kävelivät puutarhapolkuja pitkin muista erillään, ja heidän keskustelunsa oli käynyt niin mielenkiintoiseksi, ettei kumpikaan halunnut sitä katkaista. Lady Alfreton sai nyt tietää, että rouva Thatcherin mökin kainot, tungettelemattomat asukkaat olivat ihmisiä, joihin hänet oli iäksi liittävä pyhä side. Veli, josta hän puhui, ei ollut ainoastaan ollut rouva Mansellin mies-vainajan läheinen ystävä, vaan molemmat olivat menettäneet henkensä samaa sotilasvelvollisuutta täyttäessään ja kaatuneet vieretysten. Kukaan ei ollut luullut hänen armonsa — tuon kylmän, itsekkään, arvokkaan rouvan, jollaiseksi hänen oman pitäjänsä asukkaat hänet tavallisesti käsittivät — siitä välittävän kuulla; ja kaikkein vähimmin olisivat nuo kaksi hienotunteista, arastelevaa muukalaista sen nojalla tahtoneet pyrkiä hänen huomioonsa.
Asia oli heille tietysti tunnettu; mutta vasta sitten kun lady Alfreton harvinaisen sydämellisesti oli puhutellut pientä seuruetta puutarhassa ja herttaisimmalla tavallaan ilmaissut mielihyvänsä heidän sinne saapumisestaan, lausunut mielipiteensä ilmasta ja toivonut, että kaikki sitten tulisivat sisälle suojiin, oli rouva Mansell kyennyt voittamaan vastahakoisuutensa, joka oli estänyt häntä mainitsemasta tuota asiaa, Hänestä oli nimittäin tuntunut mahdottomalta olla vaiti, kun hänen emäntänsä jokainen katse ja äänensävy herätti muistoja toisesta; ja tulos oli yllin kyllin oikeuttanut sen luottamuksen, millä hän vihdoin asiasta mainitsi. Meidän ei tarvitse tarkemmin puuttua siitä sukeutuneeseen keskusteluun.
"En varmaankaan voi koskaan olla kyllin kiitollinen puolisoni veljentyttärelle siitä, että hän on tutustuttanut meidät toisiimme", virkkoi lady Alfreton lopuksi, puristaen innokkaasti toisen kättä. "Minä olen kovin kehno naapuri, mutta toivon… uskon vast'edes tulevani paremmaksi — se on todella aikomukseni. Poikani", lisäsi hän hymyillen, "on minua jo tänään torunut ihmisiä karttavasta esiintymistavastani; ja olemme toisillemme myöntäneet, että olemme tähän asti pysytelleet aivan liiaksi eristettyinä. Joka tapauksessa toivon usein näkeväni teidät ja tyttärenne täällä."
"Olette erittäin ystävällinen."
"Minun täytyy sanoa teille", jatkoi lady Alfreton mitä vilkkaimmin ja hartaan halukkaana jatkamaan haastelua, "että me, Elma ja minä, olimme jonkun aikaa katselleet tytärtänne ulkosalla hänen istuessaan sairastuolissaan ja hartaudella seuranneet hänen toipumistaan. Mutta minä en tullut teidän luoksenne — minulle oli vaikeata tulla…"
"Oh, me emme sitä odottaneet, lady Alfreton."
Vieras ei sanonut, miksi he eivät olleet sitä odottaneet; hän ei maininnut sen johtuvan siitä, että tiedettiin Towersin rouvan aina varovan astumasta jalallaankaan muiden kuin kreivikunnan mahtavimpien ja ylpeimpien ylimysten talojen kynnyksen yli muissa tilaisuuksissa kuin Piersin mainitsemalla kerran vuodessa tapahtuvalla virallisella vierailukierrolla. Rouva Mansell olisi tosiaan kernaasti vain kiittänyt epämiellyttävästä kutsusta, mikä Julietin mairealla äänellä lausuttunakin tuskin oli kuulostanut kohteliaalta, mutta kun oli vilkaissut kalpeihin kasvoihin ja riutuneeseen vartaloon vieressään, nähnyt Carolinen elostuvan, hymyilevän ja luovan rakkaita katseita Elmaan, niin ylpeys oli saanut väistyä hänen sydämestään.
Hän oli kuitenkin päättänyt pitää salaisuutensa tiukasti omana tietonaan. Hän ei tekisi sillä kauppaa, ei edes Carolinen tähden, vaan palaisi, kuten oli lähtenytkin, vaatimattomana, tuntemattomana henkilönä kesäasunnolleen mökkiin.
Mutta nyt — nyt hän ei voinut olla itselleen myöntämällä, että oli menetellyt oikein, kun kävi kartanossa.
Hän näki nyt kaiken toisessa valossa. Kun lady Alfreton kerran oli sulanut ja lämminnyt, ei kukaan osannut paremmin kuin hän emäntänä esiintymisen hienoa taitoa, eikä hänen sydämessään olisi voitu koskettaa mitään kieltä, joka täydellisemmin olisi esiin loihtinut hänen luonteensa paremmat ominaisuudet kuin se, mille lempeä vieras oli sormensa asettanut.
Hänen veljensä oli eläessään ollut se henkilö, jota hän oli maailmassa enimmin rakastanut, ja hänen kuolemansa, kuten lady Alfreton itse tunnusti, oli ollut hänen elämänsä ainoa todellinen suru.
XXII.
"Sinä saatat meidät kaikki ihan häpeään."
"Ka, nuori viisas, minusta näyttää, että olet tehnyt aika hyvän päivätyön", virkkoi Piers Alfreton sinä iltana, kun hän ja Elma päivällisen edellä olivat kahdenkesken vierashuoneen kaariakkunan ääressä. "Oletko itse siihen kyllin tyytyväinen?"
"Eikö se ollut ihmeellistä, Piers?" Elman kasvot hehkuivat kauttaaltaan päivänlaskun rusossa, mikä ulkona kirkasti taivaankannen sisällä nämä kaksi ihmisolentoa.
"Eikö se ollut ihmeellistä?" toisti nuori mies asettuen juttelemaan. "Sinä näyt aina keksivän jotakin outoa ja ihmeellistä: joka käänteessä odottaa sinua seikkailut ja ihmeelliset kohtaukset. Mikä nyt tänään taas oli ihmeellistä?"
"Se sinun enosi Randolphin tarina, tietenkin. Etkö sinä siitä kuullutkaan?"
"Oh… ah… kyllä; se kai äidin saikin niin ihastumaan. Mikään muu ei olisi tepsinyt puoliksikaan niin hyvin. Tosin hän oli mennyt puutarhaan jo ennakolta, päättäen esiintyä kohteliaana; mutta en tosiaan ollut uskoa silmiäni nähdessäni hänen tuon leskirouvan kanssa kävelevän edestakaisin käsi kädessä!"
"Niinkö he todella kävelivät?" Elma värähteli riemusta.
"Vakuutan sen kunniasanallani! Kun eivät vain olisi suudelleetkin toisiansa erotessaan! Siitä en mene valalle, huomaa; mutta elleivät he sitä tehneet, vähältä se piti — hyvin vähältä. Oh, äitini osaa sen tempun sirosti suorittaa, jos hän vain kerran siihen määrin innostuu; ja, kuten sanottu, eno Randolph sai hänet haltioihinsa. Mutta sinä, Elma, olit kuitenkin ensimäisenä sysäysvoimana ja aiheuttajana."
"Oh, Piers, enhän toki! Minulla ei ollut sen asian kanssa mitään tekemistä. Minä vain hankin äidiltä luvan ottaa Carolinelle muutamia vanhoja kirjoja kouluhuoneesta! Caroline oli lukenut moneen kertaan jokaisen kirjan, minkä olivat tuoneet mukanaan, eikä täällä maalla tietysti ollut uusia saatavissa, vaikka tosin rouva Thatcher tarjosi heille 'Kansan toveria' ja 'Kodin piiriä'", lisäsi hän nauraen. "Mutten koskaan aavistanut, että täti Selina olisi kutsunut heidät tänne sisälle", jatkoi Elma reipastuen, "koska hän tietysti ei voi kutsua jokaista, kuten hän sanoo. Ja vaikka herra Bryant on hyvin miellyttävä, hänellä saattaisi olla kuinkakin paljon sukulaisia tässä kylässä, sanoo täti. Ja kun täti tuli itse alas puutarhaan! Eikö se ollut perin ystävällistä?"
Piers silmäsi veltosti ympärilleen. Kerrankin hän ihmetteli, saattoiko
Elma olla ihan tosissaan. Hän näki, että niin oli laita.
"Mitä ajattelet?" vastasi hän sitten. "Olisiko ollut hyvin, hyvin ystävällistä äitini puolelta viskata yhtä hyväsukuiselle ja hyvin kasvatetulle naiselle kuin hän itsekin pelkkä lupa käyskennellä hänen puutarhassaan ihan hänen ikkunainsa alla, itse laisinkaan menemättä häntä lähelle? Minun täytyy sanoa pikemminkin kummastelleeni, että leskirouva sellaisesta kutsusta saapui."
"En luule, että hän olisi tullut", myönsi Elma, "ellei… ellei hän olisi tehnyt sitä Carolinen tähden. Luulen, Piers, että hän hiukan — juuri hiukan — siihen tapaan tunsikin. Ja kun Juliet alkoi puhua ja minä näin rouvan kasvot, tunsin kylmät väreet ruumiissani; mutta Juliet ei sitä ollenkaan huomannut. Ja Caroline oli niin hirveän halukas näkemään kukkasiamme; hän on ihan hullaantunut kukkiin, mutta niillä on ainoastaan ruusuja ja tuoksuherneitä [Lathyrus odoratus. Suom.] rouva Thatcherin huvilassa. Caroline sanoi hyvin usein vilkaisseensa porteista sisälle ja miettineensä, mitä pyökkipuu-rivin toisella puolen olisi. Senvuoksi luulen hänen äitinsä todella tunteneen, ettei voinut tytön tähden olla suostumatta. Kylläpä he tänä iltana siitä kaikesta jutellevat", jatkoi Elma haaveellisesti; "toivoisin voivani heitä kuunnella! Caroline puhuu meistä — sinusta, Julietista ja minusta, — kuvailee kalalammikoita, viiniansareita ja ruusukäytävää sekä kertoo, kuinka sinä työnsit häntä tuota pitkää käytävää myöten, jotta hän näkisi sen päästä päähän; ja rouva Mansell toistelee kaikki tädin lauseet ja kertoo, kuinka enostasi Randolphista kuuleminen häntä kummastutti. Kuinka mielelläni tahtoisin olla siellä!"
"Mieluummin kuin täällä?"
"Oh, en minä sitä sanonut", virkkoi Elma viattomasti. "En tarkoittanut sitä, Piers; mutta onhan niin hauskaa mielikuvituksessaan seurata ihmisiä heidän kotiinsa ja ajatella kaikkea tuota. Eikä Carolinen tarvitse enää koskaan pelätä yksinäisyyttä; sillä Selina-täti sanoo, että nyt kernaasti saan käydä häntä tapaamassa milloin vain haluan; saan ottaa piirustukseni mukaani ja istua siellä puutarhassa. Kuinka lystikästä se on! Nähdä minut missä niin usein olemme nähneet hänet! Jos täti sattuisi siellä ollessani ajamaan ohitse, juoksisin veräjälle ja sanoisin: 'Hän on tänään ulkona'; sillä meillä, näetkös oli aina tapana mökkiä lähestyessämme kysäistä toisiltamme: 'Onkohan hän sisällä vai lieneekö ulkona?' Minun tapani oli panna täti arvaamaan, ja varsin usein hän arvasi oikein."
"Niin, mutta sinulta ei jää varsin paljoa aikaa Carolinelle, sitte kun toinen rakas ystäväsi, Mabel Pomeroy, saapuu. Milloin hän tulee? Maanantainako? Caroline saanee silloin väistyä seinustalle, heh?"
"Piers!" huudahti tyttö närkästyneestä
"Eikö?" tivasi nuori mies. "Mabelia ei Caroline paljoa huvittane."
"Jos Mabel olisi senlaatuinen tyttö, hän ei suinkaan olisi minun ystäväni"; ja puhuja suoristausi juhlallisesti, mikä eräästä toisesta näytti huvittavalta. "Sinä et tunne Mabelia, muutoin et olisi sellaista edes ajatellutkaan! Se seikka, että Caroline on niin köyhä ja sairas ja… jokseenkin riippuvainen minusta, on juuri omiaan hankkimaan hänelle Mabelin suosion, Mabel on yhtä ystävällinen ja herttainen…"
"He-hei! Olemme etääntyneet aika taipaleen kukkasnäyttelyn päivästä!"
"Minä en tuntenut häntä silloin. Kuinka olisin voinutkaan tuntea? Sinä päivänä olimme nähneet toisemme vasta ensi kertaa. Ja ajatukseni askartelivat kokonaan omissa tytöissäni."
"Ja sinun mielestäsi hän käyttäytyi töykeästi heitä kohtaan."
"Niin hän teki — mutta niin teimme kaikki. Kyllähän sinä tiedät. Koskaan ei enää käy sillä lailla. Kun Henrietta ja Maggie olivat hänen kutsuissaan — kerroin sinulle, kuinka ystävällinen hän heille oli, — hän luullakseni huolehti heistä enemmän kuin muista ja asetti heidät enemmän etualalle kuin kenenkään muun. Olen varma, että hän niin teki — teki juuri siksi, että he olivat outoja eivätkä ketään tunteneet; ja Mabel pelkäsi niin hirveästi, ettei heillä olisi hauskaa. Ja sitten oli mademoisellen väki."
"Keitä he olivat. Siitä en ole kuullutkaan."
"Oh, se tapahtui Mertounin talossa oleskellessani. Enhän näet ole sinua sittemmin tavannut, jotta olisin kertonut. Mademoisellella — Mabelin kotiopettajattarella — oli täällä muutamia jokseenkin kurjaan tilaan joutuneita vierasmaalaisia tuttavia, jotka olivat matkustaneet Lontooseen eivätkä tienneet, kuinka täällä tulisivat toimeen; ja Mabelista ja mademoisellesta tuli heidän vuoksensa aivan hyvät ystävät, vaikka ennen aina riitelivät. Nyt mademoiselle on niin liikutettu ja riemastunut kaikesta siitä, mitä Mabel tavalla tai toisella on noiden ihmisten hyväksi tehnyt. Ja ne olivat sentään jokseenkin väsyttäviä eivätkä varsin hauskoja ihmisiä, Piers, joten näin ollen en voi käsittää, että hän koskaan enää hentoo antaa Mabelille huonoa arvosanaa hänen opinnoistaan!"
"Mabel siis voittaa siitä."
"Et toki uskone, että hän teki sen senvuoksi?"
"En, en lemmossa! Älähän, pyydän, älä muserra minua halveksimisellasi, rakas, päättäväinen, kaunopuheinen pieni sähikäinen! Kah, mikä vilpittömän uskon puolustaja sinä olet, Elma! Toivoisinpa olevani Mabelina! Kuinka ihanaa on, että ihmiseen uskotaan!" Hänen rinnastaan kohosi huokaus, ja hän singahdutti katseen sanojensa tehoksi.
Turhaan. Tuo tyttö oli vielä lapsi ja vielä — niin, vielä aivan epäluuloista vapaa ja viaton. Piersistä välittämättä hän jatkoi omien ajatustensa suuntaan.
"Tuskin tuntisit Mabelia; hän tekee nykyisin aina jotakin hyvää ja suunnittelee hyviätöitä. Se alkoi silloin, kun hän ajelutti niitä tyttöjä ja minua puistossa. Se oli varmaankin alkuna, sillä jälkeenpäin hän sanoi minulle todella uskovansa, että se oli aivan ensimäinen kerta, jolloin hän eläessään oli yrittänytkään tehdä mitään — mitään todellista — jonkun toisen hyväksi! Ajattelehan! Ja hän sanoi sitäpaitsi — voinenko sinulle ilmoittaa mitä hän sitäpaitsi sanoi?" Ja innokas nuori ääni vapisi ja laski. Ilmeisesti oli tulossa jotakin vakavaa.
"Älä kerro, ellet luule, että sinun sopii sitä tehdä", sanoi Piers.
"Mutta minä en luule, että se on sopimatonta, ja se näyttäisi sinulle, millainen Mabel todella on; ja minä tiedän, että et hänestä paljoa pidä."
"No?"
"Hän sanoi sinä iltana itkeneensä itsensä nukuksiin."
"Itkeneensä itsensä nukuksiin!"
"Hän oli niin häpeissään. Ja olihan se omituista, juuri hiukan omituista, ettei koskaan ollut yrittänyt mitään."
"Omituista sinun korvissasi tietenkin. Ei aivan yhtä omituista minun korvissani, ja luullakseni on paljon muitakin, joille se ei kuulostaisi omituiselta. Ainoa kummallisuus olisi siitä itkeminen."
"No sitä en pidä laisinkaan omituisena", virkkoi Elma hiljaa.
"Et, koska…" Hän vaikeni, henkäisi pitkään ja katsahti tyttöön ikäänkuin epäröiden, jatkaisiko vai ei.
"Koska?" kysyi Elma mitä vakavimman tarkkaavaisena. "Kerro minulle,
Piers. Minä en koskaan pane pahakseni sanojasi, Piers. Koskeeko se
Mabelia?"
"Ei."
"Siis minua?"
"Niin."
"No, mitä minun suhteeni?" Elma tarttui hänen käteensä ja heilutteli sitä luottavaisesti. "Mitä minun suhteeni?"
"Ainako sinä tuolla tavoin tartut ihmisiä kädestä?" kysyi hän. Mutta tyttö tunsi hänen puhuessaan tarttuvan hänen omaansa ja puristavan sitä tiukkaan.
"Kyllä — milloin heistä pidän."
"Tokko…?" Sitten hän hillitsi itsensä.
"No, mitä siis minun suhteeni?" virkkoi Elma houkutellen. "Sano pois.
Älä välitä. Minä tahdon kuulla. Sano, sano, Piers!"
"Sanoisinko?" Syystä tai toisesta hän tiesi, ettei hänen tulisi sanoa, mutta kiusaus oli suuri. "Sanonko sinulle, miksi Mabel sinua kummastuttaa ja miksi muutkin — me — puolet tapaamistasi ihmisistä sinua kummastuttaisivat? Se johtuu siitä, Elma, että olet erilainen kuin me kaikki. Sinulle on nöyryys, kainous, viattomuus, ylvästelemättömyys, epäitsekkyys yhtä luonnollista kuin taivaan tuulten humina. Itsekkyys? Sen sanan merkitystä sinä et tunne. Vakuutan sinulle, ettet tunne. Toisten toivomukset, pelot, ilot ja surut ovat sinulle kuin omiasi. Jokainen rakastaa sinua — koska sinä rakastat jokaista. Sinä, äiditön tyttö-parka, joka olet kasvanut kuivassa, karussa maaperässä — vieraiden parissa — yhtenä monien joukossa — pelkkänä yksilönä tässä suuressa meluavassa maailmassa, sinä saatat meidät kaikki ihan häpeään. Sinun puhdas, suloinen, jalo luonteesi saa meidät kaikki halveksimaan omaa kurjaa, viheliäistä minäämme. Jo pelkkä oleskelu sinun parissasi… sinun näkemisesi… puheesi kuuleminen…"
"Oi, Piers! Piers, älä!" Hän melkein parahti.
"Hiljaa. Kuule se yhden ainoan kerran."
"Ei, ei!"
"Niin, yhden ainoan kerran, rakas lapsi. En enää koskaan puhu siihen tapaan, paitsi jos…" Hän vaikeni äkkiä.
"Ei, sinä et saa — sinä et saa."
"Paitsi jos…" toisti hän. Mitään enempää hän ei sanonut.