XXIII.
"Lieneeköhän se punehdus mitään merkinnyt?"
Oli kenties hiukan raskasta Elmalle, että hänen serkkunsa ehdotus pantiin täytäntöön tosiaan varsin perinpohjaisesti ja että Alfretonin herrasväki siis vietti maakartanossansa melkoista isomman osan elämästänsä kuin ennen.
Tästä päätöksestä johtui, että hänen täytyi uhrata "Park Lanen päivät" — nuo päivät, jotka olivat käyneet hänelle entistä rakkaammiksi senjälkeen, kun niin herkkä muutos oli tapahtunut ennen itsekkäässä ja väsähtäneessä perheessä, että hänkin saattoi tämän parannuksen huomata. Hänen täytyi luopua heidän seurassaan viettämistään keskiviikon iltapuolista aina tulevan vuoden pääsiäiseen asti.
Sanomattakin on selvää, että joulun hän oli viettänyt Towersissa, ja se oli ollut hurmaavan rattoisa joulu; mutta sitä seuraavien jokseenkin lohduttamien kevätkuukausien aikana ihan huhtikuun loppuun asti — sillä pääsiäinen oli sinä vuonna tavattoman myöhään — hän oli poikkeuksetta keskiviikko-aamua huokauksin tervehtänyt.
Kuten tiedämme, oli Elmalla sentään niin onnellinen luonne, että ikävä ei voinut sitä lannistaa eikä pettymys katkeroittaa.
Koska parhainta ei ollut saatavissa, hän tahtoi tehdä voitavansa näissä vähemmin hauskoissakin olosuhteissa; ja hänen ahkeroidessaan opinnoissaan ja edistyessään erilaisissa hienoon sivistykseen kuuluvissa saavutuksissa luontaisella uutteruudellaan ja innostuksellaan aika kiiti kylläkin nopeasti.
Niinkuin oli ennustettu, täytyi turvautua valeliepeisiin — uudenaikainen vastike kolmisenkymmentä vuotta sitten muodissa olleelle kasvamispoimujen alaslaskemiselle — nuoren neitimme hameissa. Hän oli mitaltaan varttunut runsaan puolitoista tuumaa, hipiä oli käynyt hienommaksi, muoto muuttunut edukseen. Joka suhteessa hän ei enää muistuttanut niin paljoa lapsesta — oli suuremmassa määrässä nainen.
"Ja kyllä on jo aikakin!" lausui lady Alfreton hyväksyvästi luodessaan yleissilmäyksen tyttöön. "Viime kuussa täytit seitsemäntoista, Elma; se merkitsee, että tähän aikaan ensi vuonna sinut esitellään seuraelämässä. Minä aion itse esitellä sinut ja viedä sinut seurapiireihin. On aika, että alkaisit näyttää neitimäisemmältä, hiukan vähemmän — pyöreältä ja punaposkiselta", naurahti hän.
"Teen liian pahoin niin sanoessani, eikö totta, rakkaani? Mutta siitä ei tosiaan tarvitse loukkaantua. Sinä olisit hyvin herttainen lapsi, jos olisit lapsi; ja tiedän, että muiden muassa Piers aina ihaili ruusuja poskillasi ja hyvää terveyttä todistavaa ulkomuotoasi ylimalkaan. Hän on kehuskellen maininnut sinusta Julietille ja saanut hänet niin paljon ratsastamaan, kävelemään ja yleensä liikkumaan ulkoilmassa, että hän todella näyttää yhtä paljoa nuoremmalta kuin sinä olet joulun jälkeen vanhentunut.
"Ja jouluksikin hän oli mielestäsi somistunut, ja hän on epäilemättä herttaisempi ja paremmalla tuulella kuin ennen. Meillä on ollut aivan hauska talvi, ja sir Thomas on riemuissaan. Vaikka olemme toimeenpanneet tanssiaiset ja pitäneet alituisia päivälliskutsuja ja vaikka meillä on tuon tuostakin ollut melkolailla vieraita, emme ole tuhlanneet puoliakaan siitä kuin tavallisesti Cannesissa ja Pariisissa oleskellessamme. Hänestä on hiljainen maalla asumisemme tehnyt hyvän vaikutuksen naapuristoonkin."
Lady Alfreton puhui edelleen, sillä hänen tapansa oli sanoa, että hän aina saattoi mukavasti haastella Elmalle; Elma oli ikäisekseen niin järkevä tyttö ja niin terävä käsittämään. "Uskonpa, että vielä päätämme viettää talvemme joka vuosi Towersissa; enkä ainakaan minä olisi siitä suinkaan pahoillani. Tiedät kai, että Piers toi kaikki hevosensa Leicestershirestä ja metsästi omien vieraittemme kanssa? Sekin oli hauskaa. Siitä oli suurta apua. Sanalla sanoen olemme voineet ja viihtyneet mainiosti ja varmaan me vielä kaupunkiin tultuammekin tunnemme itsemme senvuoksi reippaammiksi."
Oli kieltämätöntä, että osa tämän jälkikatsahduksen tuottamasta riemusta sisältyi tuohon johtopäätökseen; ja Elma, jonka koko sydän samasta syystä pulppuili iloa, ei nähnyt tädissään mitään moitittavaa. Että hänen rakkaat omaisensa laisinkaan olivat saapuneet kaupunkiin, reippaampina tai vähemmin reippaina, oli hänelle melkein kylliksi; mutta että he olivat saapuneet virkistyneinä, hilpeinä, kaikin puolin terveinä ja tyytyväisinä, pirteinä ja iloisina alkavaa seurustelukautta vastaanottamaan, riitti yllin kyllin täyttämään hänen onnensa maljan.
"Ja sinä olet kasvanut, Elma", toisti täti.
"Olen kyllä, rakas täti; Piersin täytyy taas mitata minut. En voinut olla juoksematta sisälle nähdäkseni vanhan mittani, kun kuljin kirjastohuoneen ohitse, ja luulen — olen siitä varmakin, — ettei se enää ulotu paljoa korkeammalle silmiäni."
"Ja vaikka epäilemättä olet hoikempi, näytät terveeltä. Tietysti olet terve?"
"Aivan terve, täysin terve, täti."
"Neiti Exeter on varmaan pitänyt sinusta hyvän huolen." Ja sitten — ihmeitten ihme! — lady Alfreton lisäsi ihan kuin luonnollisena jatkona: "Minun täytynee käydä neiti Exeterin luona lausumassa hänelle tunnustukseni."
Hän oli käynyt niin monien ihmisten luona siitä ajasta, kun hänet viimeksi tapasimme, että yksi vierailu enemmän tai vähemmän ei paljoa merkinnyt, eikä neiti Exeter ollut enemmän hänen oman säätypiirinsä ulkopuolella kuin monet muut olivat olleet.
Hänen poikansa ehdottama koe oli, kuten olemme rouvalta itseltään kuulleet, onnistunut erinomaisesti. Hän oli huomannut, että kohteliaisuus, ystävällisyys ja naapurillisuus eivät ehdottomasti tietäneet tartuntaa tai edes alituista kanssakäymistä. Vähitellen hänen silmänsä olivat avautuneet näkemään sen tosiasian, että oli mahdollista olla huomaavainen, jopa viettää aivan hauska puolitunti yksinkertaisten kansanihmisten parissa, jotka tiesivät vähän tai eivät mitään siitä maailmasta, missä hän eli, mutta joiden oma maailma kuitenkin oli sellainen, ettei hän voinut sitä halveksia. Alkoipa hän heistä oppiakin.
"Poloinen rouva Smith oli täällä tänään ja hän on todella varsin hauska puheissaan ja varsin kaino ja vaatimaton esiintymisessään — vaikka on ihan ihmeellistä, mitä hän on tehnyt, — niin ihmeellistä, että muut saavat vallan hävetä", oli ylhäinen rouva eräässä tilaisuudessa vakuuttanut; "enkä suinkaan enää koskaan edes ajattelekaan häntä sivistymättömäksi. Kah, ihan unohdin hänen pienet omituisuutensa hänen täällä ollessaan — eikä sellaisista saisi niin kovin paljoa välittääkään. Minä pyysin häntä käymään toistekin, pyysin niinkin; minä todellakin pidän hänen käynneistään."
Eräänä päivänä hän taas oli lausunut: "Rakas Piers, jos olisin tuntenut sen sääliteltävän, kauhean miespoloisen aikaisemman elämäntarinan, jonka tänne tuonnoin toit, en suinkaan olisi käyttäytynyt häntä kohtaan niinkuin käyttäydyin. Olen nyt aivan suuttunut itseeni. Tiedätkö sen? Oletko kuullut siitä? Vai et? Annahan, kun sitten kerron sinulle." Senjälkeen oli seurannut yksityiskohtia, ja lopuksi oli rouva lausunut: "Jos siis joskus haluat käskeä hänet jälleen tänne, Piers, tahdon tehdä parhaani poistaakseni sanojeni aikaisemman vaikutuksen; ja vaikken ymmärräkään kaikkea, mitä hän sanoo, sillä tiedäthän, että hänen murteensa ja puhetapansa on miltei mahdotonta, tahdon hymyillä ja virkkaa jotakin, mitä hyvänsä, rauhoittaakseni ja rohkaistakseni häntä."
Piersin lause: "Kukaan ei kykene siihen paremmin kuin sinä, äitiseni", oli ollut pienenä lisäpalkkiona tästä.
Mutta totta puhuen lady Alfreton ei olisi kaivannut mitään muuta palkkiota kuin omat onnellisemmat tunteensa. Jokainen pieni ponnistus oli kantanut omat hedelmänsä; ja hänen puolisonsa ja poikansa hyväksyminen Julietin huvitetun myöntymisen kera oli vain tasoittanut hänen tiensä hiukan sileämmäksi kuin se ehkä muutoin olisi ollut. Hänen alettuaan kerran astua tätä polkua häntä ei enää hevillä olisi saatu siitä poikkeamaan.
Sir Thomas oli kummastuneena kohottanut kulmakarvojansa, mutta oli muutoksen johdosta myöskin mielihyvästä hykerrellyt käsiänsä. Hänkin oli luvannut tulla maalais-herrasmieheksi, jollaiseksi hänen poikansa oli muuttumassa. Vielä ei ollut liian myöhään: se tekisi erinomaisen hyvää sekä hänen terveydelleen että hänen maineelleen.
Jouluna Towers tuskin tunnettiin entisekseen, kun ilta illan perään ajopelejä vieri edestakaisin; ja Elman sanojen mukaan oli ollut milloin mitäkin "ihania, ihania" juhlia ja kestityksiä sekä rikkaille että köyhille, jopa onnettomille "keskiluokkalaisillekin", jotka alussa olivat olleet hänen tätinsä erityisenä kammona, mutta joista hän sittemmin erikoisesti huolehti. Julietkin oli huomannut, ettei naapurillisuus sittenkään ollut mitään huonoa huvia ja etteivät ihmiset senvuoksi käyneet "röyhkeiksi, tungetteleviksi ja hännysteleviksi", kuten hän ja hänen äitinsä ennen olivat luulleet.
"Tietysti meidän joskus täytyi suoristaa ryhtiämme, näyttää hiukan jäykiltä ja viileiltä", tunnusti hän uskotuilleen myöhemmin, "mutta ylimalkaan onnistuimme mielestämme ihmeellisen hyvin. Ja minun täytyy myöntää, että jos maalla tahtoo asua, ei ole viisasta esiintyä tylysti, niinkuin meidän tapamme ennen oli."
Tuskin tarvitsee mainita, että niiden joukossa, jotka tästä olivat enimmin hyötyneet, oli rouva Mansell tyttärineen. Heistä oli tullut perheen ystäviä; ja Towers oli todella osoittautunut heille niin vieraanvaraiseksi ja mieluiseksi, että he lopuksi olivat suostuneet vastaanottamaan sir Thomasin tarjoaman mökin, joka hänellä oli vuokrattavana lyhyen matkan päässä kartanostaan. Eikä kukaan ollut tästä järjestelystä enemmän mielissään kuin lady Alfreton, joka hartaasti huolehti siitä, että mökki sisustuksineen olisi kaikin puolin siro ja täydellinen — aivan sellainen kuin hän olisi itselleen halunnut.
Nyt hänestä tuntui perin yksinkertaiselta sanoa: "Minun täytynee käydä neiti Exeterin luona."
Neiti Exeter istui seuraavana iltapäivänä etummaisessa vastaanottohuoneessa vierastaan odottamassa. Hänelle oli ilmoitettu hänen osakseen aiotusta kunniasta, ja Elma oli tämän viestin viedessään hiukan arastellut. Tyttö oli omana vakaumuksenaan lisännyt, että vierailu tehtäisiin viivyttelemättä.
Tämä vihjaus oli riittänyt. Kaikki oli nyt valmiina, ja kaikki oli ulkopuolisesti tyyntä, vaikka lempeän kaitsijan povessa epäilemättä oli paljonkin levottomuutta.
Mitähän tuo omituinen ja odottamaton toimenpide merkitsi? Aikoiko Elman holhooja ehdottaa jotakin muutosta, jotakin sovittelua? Koettiko sir Thomas keksiä jotakin keinoa pannakseen täytäntöön sen, mitä neiti Exeter jo jonkun aikaa oli peljännyt hänen omaisineen haluavan, nimittäin riistää hänen rakkaan oppilaansa pysyväisesti hänen hoivastaan? Vuoden päästä hänellä oli siihen valta, mutta nyt — ja neiti Exeter pudisti päätänsä, ja hänen huulensa sulkeutuivat tiukkaan. Ei, ei; mieluummin mitä muuta tahansa! Mitä hyvänsä muuta vaadittaisiin tai pyydettäisiin, mitä tahansa hän saattoi hyvällä omallatunnolla tehdä, siihen hän oli valmis; mutta luovuttaa hänelle uskottu pyhä aarre toisille, ennemmin taipua elävien vaatimuksiin kuin kunnioittaa vainajain toivomuksia? Ei koskaan!
— Tapahtuuhan se sittenkin kyllin pian, kyllin pian, — huokasi hän ajatellen nopeasti kiitäviä kuukausia. — Suloinen Elmani, pitkää aikaa et saa enää viettää tyyntä, hiljaista elämääsi ja rauhallisesti harjoittaa opintojasi. Maailma vaatii sinut. Oi lemmikkini! — ja kyyneleet kumpusivat uskollisen olennon silmiin. — Oi, Elmani, kunpa osaisit elää maailmassa silti tulematta maailmalliseksi! Mutta onko se mahdollista? — Sillä kunnon neiti Exeter oli tällä haavaa hiukan epäuskoinen ja alakuloinen, ja ken voi häntä moittia?
Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi lensi auki, lady Alfreton astui sisälle, ja pieni johtajatar, jälleen sotahaarniskassa, meni häntä vastaan. Hänen sävynsä tosiaan hieman kummastutti vierasta, joka, ollen keveäluontoinen, oli niin täydellisesti unohtanut kuin jos ei olisi koskaan ollut olemassakaan mitään syytä, miksi he kaksi eivät nyt olisi mitä parhaimmissa väleissä. Mutta neiti Exeter sai vuorostaan aihetta kummastua, ennenkuin haastattelu oli päättynyt.
Ei vihjaustakaan mistään uudesta ehdotuksesta. Ei viittaustakaan mihinkään muutokseen. Sanalla sanoen, ei mitään muuta kuin hauskaa ystävällisyyttä, ylistystä, sieviä kehuskeluja opettajattarelle, ja kaikki tuo esitettynä niin herttaisesti kuin ainoastaan lady Alfreton taisi.
— Hyväinen aika! — huudahti lauhtunut ja katuvainen neiti Exeter jäätyään jälleen yksikseen. — Hyväinen aika! Elma on varmaan oikeassa, ja yhtä varmasti minä olen tuominnut väärin tuota hurmaavaa rouvaa. Elma on minua viisaampi. Hänen on opetettava minua, eikä minun häntä, eräissä suhteissa.
Hyväluontoisen Mertounin herttuattaren auliissa ja iloisessa myötävaikutuksessa lady Alfretonilla oli myöskin alituista tukea ja puolustusta uudelle asiaintilalle.
"Mitä herttuatar tekee, sitä voin minäkin tehdä", oli hänen tapansa päättäväisesti vastata Julietin silloin tällöin huomautellessa, ettei Park Lane ollut Towers ja että se, mikä varsin hyvin meni mukiin B:n kreivikunnassa, tuskin sopi Lontoossa.
Lady Alfreton ei lisännyt — kenties ehkä ei tiennyt, — että, mitä herttuatar teki, johtui yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hänen omassa perheessään tapahtuneesta vallan siirrosta, toisin sanoen, että mihin Mabel johti, sinne Mabelin äiti seurasi — ja me tiedämme, kuka oli kaiken johtajana.
— Se on Elman, yksinomaan Elman vaikutusta! — päätteli eräs, joka myöskin tiesi.
Mutta Piers ei sinä kesänä sallinut itselleen tilaisuutta usein tavata Elmaa. Hän lähti pitkälle ulkomaanmatkalle heti kaupunkiin muuton jälkeen; ja jos sopii vilkaista viattoman sydämen kuulakkaan syvyyteen, voimme aavistella, että hänen nuoren serkkunsa mielestä kaikki oli menettänyt puolet kirkkaudestaan, kun hän oli poissa.
Elman joutohetket Park Lanen talossa eivät siitä pitäen koskaan kuluneet yhtä hupaisasti — varsinkaan eivät tarjonneet läheskään samaa tenhoa kuin muutamina ensi viikkoina tuon onnellisen pääsiäisajan jälkeen. Hän kaipasi aina jotakin. Hetket olivat kadottaneet viehätyksensä, ihana kirkkaus oli niistä kaikonnut.
Eräänä päivänä lady Alfreton sanoi äkkiä: "Kah, Elma! Olen saanut kirjeen Piersiltä. Hän lähettää sinulle sydämellisiä terveisiä. Se ei ole laisinkaan Piersin tapaista; mutta sinä olit aina hänen suosikkinsa." Sitten hän käännellen kirjettä kädessään alkoi lukea höpistä ensin hiljaa ja vihdoin äänekkäämmin: "Rakastava poikasi Piers Alfreton. Sano sydämellisiä terveisiä Elmalle." Sitten osoittaen lausetta: "Tuossa näet! Tuossa se on! 'Sano sydämellisiä terveisiä Elmalle'."
Jälkeenpäin puhuja mietiskeli itsekseen tähän tapaan:
— Lieneeköhän se punehdus mitään merkinnyt? Toivoisin niin — kaikesta sydämestäni sitä toivoisin. Mutta ainahan Elma punastuu. Hän punastuu ujostellessaan ja punastuu innostuessaan. Mutta sentään… En voi muistella nähneeni mitään aivan samanlaista punehdusta tätä ennen.
XXIV.
Päätös.
Oli iloinen kevätpäivä, linnut visertelivät riemukkaasti ja kukkaset puhkesivat huhtikuun heleänä aamuna; mutta kulmatalosta Haverstockin mäellä kuului itkua ja valitusta.
Oli pääsiäisloman edellinen päivä — päivä, jolloin tavallisesti hiljaisen tyytyväisyyden ja säädyllisen hilpeyden tunteet täyttivät koko laitoksen. Mutta ken saattoi tänään olla iloinen? Elma teki lähtöä. Elmaa ei enää koskaan nähtäisi innokkaine, jokaista tulijaa tervehtivine kasvoineen lupa-ajan päätyttyä — häntä, joka aina ensimäisenä oli heitä vastaan ilmestynyt.
Elma ei koskaan enää olisi siellä tuota välttämätöntä hetkeä sulostuttamassa ja jokaista uutta tulokasta laitokseen tervehtimässä. Elma, jolla oli niin rohkaisevat, puoleensa vetävät silmät, niin taitava, viihdyttelevä kieli ja jonka esprit-de-corps oli niin innokasta (tämä hänen yhteishenkensä oli vaikuttanut jokaiseen jäseneen talossa vanhimmasta nuorimpaan), — Elma oli jättävä heidät iäksi. Tosin oli muitakin hänen ikäisiään, hänen aikalaisiaan, muiden muassa näillä sivuilla jo ennen mainitut pitkä Henrietta ja tyyni ja vakava Margaret, jo ennen lähtenyt, ja toisia oli tullut heidän sijaansa; ja olikin aika — niin, he eivät voineet olla myöntämättä, että Elma Alfretoninkin, joka nyt oli, kuten ne toisetkin olivat olleet, naiseksi kypsymässä, oli jo aika leijailla ylöspäin korkeampiin, avarampiin ilmapiireihin. Mutta sittenkin — Elma! Ken voi korvata Elman — pienen yhdyskunnan joustavan, lehahtelevan, liikkeellepanevan hengen, sen oman kirkkaan, erikoisen tähtösen?
"Neiti Exeteristä se tuntuu kauhean katkeralta", kuiskasi eräs tyttö henkeänsä pidätellen toiselle. "Hän ei virka mitään — mutta hän kärsii. Se näet tuntuu hänestä melkein kuin täytyisi luopua omasta lapsestaan; eikä saa luovuttaa häntä edes lapsen oikeille vanhemmille."
"Ainakin yhdessä suhteessa käy olo meille vaikeammaksi", vastasi toinen surumielisesti. "Ei ole enää ketään viihdyttelemässä neiti Exeteriä hänen synkkinä päivinään ja palauttamassa hänet hilpeälle tuulelle, kuten Elma aina osasi tehdä. Elma voi aina hänet lepytellä. Ajattelen mielihaikealla, miltä täällä tuntunee, kun Elma on mennyt."
Niin ajatteli moni muukin.
Tuo kunnon neiti Exeter, jota kaikki hänen oppilaansa kunnioittivat ja josta useimmat jossakin määrin pitivätkin, ei kenties ollut erikoisen taitava voittamaan heidän myötätuntoansa. Kuten olemme nähneet, hän saattoi eräissä tiloissa taipua, jopa heltyä liiaksikin, — mutta tavallisesti hän arvokkaan koulunjohtajattaren asemassa hairahtui liian jyrkän periaatteellisuuden varsin yleiseen ansaan. Hänen periaatteensa mukaan tuli ja täytyikin määrätyn sarjan huolellisesti täytettyjä velvollisuuksia, joiden vaihteluna olivat määrätyt huvitukset ja virkistykset, ehdottomasti tyydyttää jokaisen oikeamielisen, järkevän, vastuunalaisen ihmisen vaistoja ja vaatimuksia.
Mutta kasvuiässä olevia tyttöjä (älkää säikähtykö Atalantan kauniit lukijattaret!) voidaan tuskin luokittaa järkeviin, vastuunalaisiin ihmisolentoihin; ja meillä lienee lupa vihjaista, että oivallinen neiti Exeter ei liene kylliksi ottanut huomioon nuorten ailahtelevaisuutta.
Tässä tuli Elma hyvään tarpeeseen. Ei kukaan kuolevainen voinut vastustaa Elmaa, saati sitten neiti Exeter — varsinkaan silloin, kun Elma oli laupeuden asioilla. On näet ensiksikin muistettava, ettei Elma koskaan anonut mitään itselleen; hän ei koskaan puhunut omasta puolestaan. Ja sitten kuvastui nuoren lähetin silmässä sellaista kaihoa, ilmeessä sellaista arkaa levottomuutta ja samalla eräänlaista luottamusta, että kuuntelijan sydän tuskin olisi voinut olla sulamatta, vaikka se olisi ollut kivestä. Ja vielä — mutta miksi luetella? Neiti Exeter oli sittenkin vain ihminen inhimillisin heikkouksin ja myöskin inhimillisesti tietoinen siitä. Ja tuo heikkous ilmeni hänen suhteessaan hänen orpoon turvattiinsa, joka ei enää olisi hänen. Eron päivä saapui, kuten olemme maininneet, ja tahdomme vetää verhon sen yli.
"Tosiaankin luulen, että muutat meille haikein mielin", väitti Elman täti samana iltana, "niin tosiaan, Elma", ja hänen äänessään oli vivahdus nuhdetta. "Ja kuitenkin sir Thomas saapui kaksi päivää ennen pääsiäistä, sen sijaan että olisi tullut pääsiäisen jälkeen, toimittaakseen sinut suoraan tänne. Ja… ja minä olen hommannut huoneesikin aivan valmiiksi."
"Oi, se on ihana, täti! Ah, täti, se on sievin, hauskin, armain pikku suoja! Enkö teille sanonut, etten ollut eläessäni nähnyt mitään sen vertaista?"
"Kyllä, rakas lapsi, kyllä. Oh, en minä tarkoittanut sanoa, että olet kiittämätön, Elma; sinä vain et mielestäni näyttänyt ihan niin onnelliselta, ihan niin hurmaantuneelta kuin olin odottanut olevasi päästessäsi pois tuosta väsyttävästä koulusta ja tietäessäsi, että tästälähin kotisi on vakituisesti meidän luonamme."
"Olen onnellinen, sanomattoman onnellinen tietäessäni, että kotini on oleva teidän luonanne", vastasi Elma hiljaisella äänellä. "Rakastan teitä kaikkia hyvin paljon ja, voi, kuinka ystävällisiä te minulle aina olette!"
"Rakas lapsi! Enhän sitä tarkoittanut. Kah, Elma, tuntuu kuin olisin kalastellut imartelevia kehuskeluja! Hyväinen aika! Minähän ainoastaan ihmettelin, ettet näyttänyt iloisemmalta, hilpeämmältä, hyvä lapsi."
"Olen juuri eronnut useista ystävistä", virkkoi Elma, "ja jotkut niistä olivat minulle rakkaita ystäviä, täti."
"Nii-in, tietysti, armas tyttöseni." Lady Alfreton liikahti hermostuneesti nojatuolissaan.
"He olivat ikävissään nähdessään minun lähtevän. Sanoessamme toisillemme hyvästi monet… itkivät."
"Kaiketi ne pitivät sinusta."
"Neiti Exeter ei itkenyt."
"Eikö?"
"Mutta hänen silmänsä punottivat ja olivat turvoksissa. Täti, se rakas, ystävällinen, oivallinen neiti Exeter rakasti minua enemmän kuin kukaan muu heistä; ja minä luulen, että hän tunsi uhraavansa minut ainiaaksi." —
Muutamia päiviä aikaisemmin lady Alfreton oli esittänyt ajatuksiaan tähän tapaan:
"Olen valmis myöntämään, että Elma on hyvin kasvatettu ja että hänen lahjojansa on siinä suhteessa kehitetty niin paljon kuin on ollut mahdollista. Mutta pelkät lukutiedot eivät yksin riitä; ja vaikkei minulla ole hitustakaan muistutettavaa neiti Exeteriä vastaan, joka on todellakin miellyttävä, järkevä nainen, olen kuitenkin ylimalkaan koulukasvatusta vastaan, enkä… enkä voi olla toivomatta, että nuori sukulaisemme vastedes välttää Haverstock Hillin alinomaista mainitsemista, kuten hän tähän asti on sitä maininnut."
"Mitä tulee tyttökouluihin yleensä, lady Alfreton, olen täysin samaa mieltä kanssanne", vastasi se naishenkilö, jolle yllämainitut sanat lausuttiin — hilpeä, järkevä maalaisnaapuri, eräs niitä Towersin lähettyvillä asuvia, joiden seuraa Piers oli äidilleen suositellut. "En kylläkään pidä nuorten neitien tavallisista kasvatuslaitoksista; sillä kun on joukko tyttäriä, kuten minulla, niin lukutuntien järjestäminen kotona on mielestäni kaikissa suhteissa edullisempaa. Mutta on tyttöjä — puolisonne veljentytär esimerkiksi, — joiden olosuhteet tekevät koulunkäynnin aivan välttämättömäksi. Heidän laisilleen, kuten Elman täällä ollessa hänen kuvailuistaan mielestäni hyvin tajusin, neiti Exeterin opisto on varmaan varsin oivallinen."
"Oh, kyllä; epäilemättä. Oivallinen joka suhteessa." (Nyttemmin lady
Alfreton poikkeuksetta uljaasti puolusti hänen kouluansa kouluna.)
"Mutta luulen kuitenkin käsittävänne, rakas rouva Wotherham, ettei
Elmalla voi olla mitään tarvetta — mitään syytä, — vielä pääsiäisen
jälkeen ylläpitää suhteitaan siellä." —
Mutta tässä nyt Elma pää tätinsä helmassa kuiskaili, kuinka neiti
Exeter häntä rakasti ja kuinka tämä oli aavistanut ikuista eroa.
Tietysti Elman täti antoi perään. Pienoinen sana oikealla hetkellä painaa vaa'assa enemmän kuin tuhannen muulloin.
Neiti Exeter olisi tervetullut Park Lanelle, milloin häntä vain halutti; Elma saisi käydä Haverstock Hillin kulmatalossa niin usein kuin tahtoi. Ja lady Alfreton itse tunsi saavansa runsaan palkan molemmista myönnytyksistään nähdessään tuon mitä aurinkoisimman luonteen aartehistosta päiväpaisteen nyt hiipivän herkkänä esille.
Mitäpä muita toivomuksia Elmalla tosiaankaan enää saattoi olla? Neiti
Exeter oli ollut koetuskivenä.
Jos täti olisi jäänyt kylmäksi ja järkkymättömäksi silloin, kun neiti Exeteristä tuli puhe, olisi ollut helppo nähdä, mikä kohtalo odotti kaikkia senlaatuisia pyyntöjä. Jos täti taas olisi parhaimmassa, ystävällisimmässä mielentilassaan — ja sitä täti oli ollut, ja siis oli kaikki hyvin.
Istuessaan siinä suloisessa huhtikuun hämärässä hellästi hyväillen jalokivillä koristettua kättä, johon oli tarttunut, ahmiessaan ulkoa löyhyilevää nuorten, veresten lehvien tuoksua ja rakkaasti silmäillessään huoneen tutunomaisia, kauniita esineitä Elma mietiskeli ja pohti tuhansia ihmisrakkaita ja jalomielisiä suunnitelmia. Hänen oma itsensä ei niissä koskaan ollut etualalla. Mutta jos niiden välistä välähti kultakuitu, mikä tuskin hänen omankaan silmänsä eroittamana kuitenkin kirkastutti näkyä ja siten teki sen armaammaksi, ken voi häntä moittia?
Eikö meidän tulisi ajatella poissaolevia? Sopiiko meidän unohtaa ne, jotka meitä rakastavat, vain siksi, etteivät tällä hetkellä ole silmiemme edessä?
Elma läpikävi täydellisen Lontoon seurustelukauden ennenkuin Piers tuli kotiin.
Viipyikö hän ulkomailla kesäkuun loppuun vartavasten antaakseen tytölle aikaa tähän, sitä hän ei koskaan sanonut; mutta totta on, että hänen ensimäinen kysymyksensä hänen palattuansa kuului: "Entä Elma, onko hän muuttumaton? Onko maailma pilannut hänet vai ei? Nythän hän on sitä koettanut? Sanokaa, minkä vaikutuksen se on häneen tehnyt."
Näytti melkein siltä kuin lady Alfreton olisi vaistomaisesti havainnut sen tunteen, mikä tämän nopean kysymyksen aiheutti. Hänen vastauksensa oli yhtä ripeä ja asiallinen —.
"Piers, maailma ei ole häntä pilannut, koska se ei voinut häntä pilata. Minä olen heikko nais-rukka ja minun täytyy tunnustaa, että olen saanut uutta elämänhalua nähdessäni sitä ihailua ja huomaavaisuutta, jolla tuota lapsi-kultaa on tervehditty kaikkialla, mihin ikänä hän on mennyt. Hän on ollut kevätkauden ihailluimpia kaunottaria, ja kaikki hänen osakseen tullut imartelu ja kunnianosoitukset eivät ole koskeneet häneen sen enempää kuin jos ne olisivat olleet aiotut toiselle. Minua kohtaan hän on mitä armain ja velvollisuudentuntoisin tyttö; hän seuraa minua kaikkialle, on aina valmiina, aina aulis ja hyvällä päällä. Hän kirjoittaa kutsukorttini ja kirjeeni. Minä olen nykyisin viheliäinen, veltto olento; hän käy sir Thomasin mukana eduskunnassa ja ratsastelee Julietin kanssa, — en käsitä, kuinka häneltä riittää aikaa kaikkeen tuohon ja muuhun vielä."
"Mitä se muu on?" kysyi hän.
"Oh, rakas Piers, sinä tuskin tuntisit meitä enää. Minä itse kylläkään en tee varsin paljoa, mutta Juliet puuhailee Elman mukana ihan kaikessa. Sisarellasi on sitä enemmän joutoaikaa, koska hän nykyisin ei todellakaan välitä niin paljoa seuraelämästä — tiedäthän, että hän on ollut seuraelämässä mukana jo monet kaudet; ja hän sanoo käyvänsä vanhaksi, hupsu tyttö! Olkoon sen asian laita kuinka hyvänsä, hän ainakin näyttää nuoremmalta ja reippaammalta ja on monin verroin viehkeämpi entisestään, nyt kun Elma on keksinyt hänelle hommaa. Hän puuhailee kaikenlaatuisten ihmisten kanssa, saat uskoa. Ei ihan köyhien kanssa; tytöt vakuuttavat minulle, että on toisia, jotka semmoiseen työhön sopivat paremmin kuin he — ja minun täytyy tunnustaa, että olenkin siitä iloinen. Mutta heillä näkyy olevan loppumattomiin omituisia ihmisiä hoivattavina ja sellaisia, joille osoittavat ystävyyttä ja hankkivat iloa. Muistat maininneeni sinulle Elman taipumuksesta puolivillaisiin? Ka niin, puolirotuisia hän vieläkin kaivaa esille, hääräilee niiden kanssa, puhuu niistä paljon ja saa lopuksi Julietin ja Mabelinkin asiaan innostumaan. Eipä niin, ettei Mabel itsekin olisi kyllin taitava niitä löytämään", jatkoi puhuja nauraen.
"On tosiaan huvittavaa, Piers, vallan huvittavaa nähdä, millä tavoin poloista Mertounin herttuatarta pyöritellään sinne tänne, edestakaisin, tuon hänen suuren, omavaltaisen tyttärensä käskystä. Minä pidän Mabelista; hän on herttainen tyttö ja Elman paras ystävä, tiedäthän; mutta häneltä puuttuvat kokonaan Elman rakkaat, viehättävät pikku eleet. Aina vain: 'Äiti, sinun on tehtävä näin' tai 'Äiti, sinun on tehtävä noin'. On kyllä totta, että herttuatar itse on siihen alkuaan syypää. Mutta se ei suinkaan ole kaunista, se ei ole hauskaa kuunnella. Elma sensijaan…"
Mutta ei ollut tarvis Piersille kuvailla Elmaa.
Hän odotti vain varsin lyhyen ajan, ja sitten hän eräänä tyynenä iltana istuessaan Towersissa tytön kanssa kahdenkesken ison kaariakkunan ääressä, kuten ennen, virkkoi:
"Elma, muistatko, mitä julkeuksia sinulle kerran tässä paikassa lausuin?"
Elman sydän alkoi lyödä. Piers oli siellä täällä sanonut jotakin julkeata, vaikkei siinä paikassa eikä mainitun ajankohdan jälkeen, kuten käsittänette; ja Elma kai arvasi, niinkuin tyttö aina arvaa, että oli tulossa enemmän sellaista, koska puhe alkoi moisella kysymyksellä.
"En tiedä, rakastatko minua", jatkoi puhuja vielä pehmeämmällä ja hiljaisemmalla äänellä, "mutta minusta itsestäni tuntuu, etten milloinkaan voisi rakastaa ketään muuta tyttöä kuin sinua. Se alkoi jo kauan sitten, paljoa aikaisemmin kuin tiesinkään. Sinä olit silloin vain lapsi — siitä on nyt kulunut kaksi vuotta, — mutta vaikka olitkin lapsi, en voinut olla sinua tarkkaamatta ja ihmettelemättä. Pelkäsin, luulemma… niin, myönnän sen, olin melkein varmakin, ettei sitä kestäisi; en luullut lupaavan umpun puhkeavan oikeaan kukkaansa. Nähtyäni minä nyt uskon. Sinä olet täyttänyt kaiken ja enemmänkin kuin mitä ennustin täällä viimeksi yhdessä ollessamme. Olet voittanut vanhempani, johdattanut sisartani, vaikuttanut muihin perhekuntiin, kaunistanut omamme… Ja nyt, Elma, — mitä teet nyt minulle?"
Tyttö kääntyi puolittain häntä kohti.
"Olen sinun, jos minusta huolit", kuiskasi nuori mies. "Sinun… tee minusta mitä tahdot. Kunhan vain otat minut…"
Ja kuinka saattoi tyttö olla häntä ottamatta?