SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kuunvuoret. — Vehreä valtameri.
Maanantai-aamuna kello kuuden paikoilla aurinko kohosi taivaanrannasta. Pilvet hajosivat, ja raitis tuuli valpastutti ensimmäisiä aamun välkähtelyjä.
Raikastuoksuinen maa tuli jälleen näkyviin. Pallo, pyöriskeltyään vastakkaisten ilmavirtain käsissä paikoillansa, ei ollut paljoakaan poikennut suunnastansa. Tohtori jätti kaasun tiheytymään ja laskeutui hiljalleen alas, pyrkien pohjoisemmas kulkevaan ilmavirtaan. Kauan hän haeskeli turhaan; tuuli kuljetti häntä länttä kohti, kunnes näkyviin tulivat kuuluisat Kuunvuoret, jotka puoliympyränä reunailevat Tanganajika järven päätä. Niitten seljänne, melkein kauttaaltaan yhtä korkea, siinsi sinisenä taivaanrannassa kuin mikä linnan muuri. Ja sen muurin ylitse eivät Keski-Afrikan tutkijat olleet päässeet. Muutamilla yksityisillä kukkuloilla kuulsi ikuinen lumi.
— Nyt, — sanoi tohtori, — nyt ollaan tutkimattomassa seudussa. Kapteeni Barke tunkeusi kyllä kauas länttä kohti, pääsemättä kumminkaan näille kuuluisille vuorille saakka; hän kielsi koko niitten olemassa-olonkin, väittäen niitten olevan vain Speken mielikuvituksen luomaa. Meillä, hyvät ystävät, ei saata enää olla siitä asiasta epäilystä.
— Kuljemmeko me niitten ylitse? — kysyi Kennedy.
— Emme, jos Jumala suo. Toivon kohtaavani sellaisen tuulen, joka vie minut suoraan päiväntasaajaa kohti. Tarpeen tullen jään odottamaankin, ja Victoria saa tehdä laivan lailla: käydä ankkuriin vastatuulessa.
Pianpa tohtorin ennustukset toteutuivatkin. Koeteltuaan eri korkeuksia, läksi Victoria kohtalaisella nopeudella kulkemaan koilliseen.
— Nyt on meillä hyvä suunta, — sanoi tohtori, tarkastellen kompassiansa; — me kuljemme, tuskin kuuttakymmentäkään metriä korkealla. Kaikki asianhaarat ovat edulliset uuden seudun tutkimiselle. Kapteeni Speke, lähtiessään etsimään Ukereuen järveä, kulki idemmäs, suorassa viivassa Kazehista.
— Kuljemmeko kauankin tätä suuntaa? — kysyi Kennedy.
— Kenties. Meillähän on tarkoituksena päästä Niilin lähteitten seutuun, ja matkaa on toistatuhatta kilometriä siihen äärimmäiseen kohtaan, jonne pohjoisesta päin tulleet tutkijat ovat tunkeuneet.
— Eikös ensinkään käydä maissa, — kysäisi Joe, — jotta sais edes jalkojansa oikaista?
— Kyllä. Pitäähän meidän sitä paitsi säästää eväitä, ja matkan varrella saat sinä, uljas Dick, hankkia meille tuoretta lihaa.
— Milloin vaan suvaitset, rakas ystävä.
— Vettä pitää meidän niinikään saada lisää. Ties, jos tässä vielä jouduttanee vedettömiin maihin. Ei varassa vaaraa.
Puolenpäivän aikaan oli Victorian asema 29° 15' itäistä pituutta ja 3° 15' eteläistä leveyttä.
Ne heimot, joita asuu päiväntasaajan tienoissa, näyttävät olevan hiukan sivistyneempiä. Heillä on hallitsijoina itsevaltiaita, joitten despotismi on rajaton. Tiheimmässä näitä heimoja asuu Karagwahin maakunnassa.
Päätettiin laskeutua maahan missä ensinnä sopiva tilaisuus ilmaantuu. Pysäys oli kestävä jonkun aikaa, sillä pallokin oli huolellisesti tarkastettava. Hormin liekki vähennettiin. Ankkurit heitettiin ulos, ja pian ne alkoivat vetää pitkin suunnattoman prerian korkeata heinikkoa. Ylhäältä katsottuna tuo preria näytti nurmikolta, mutta ruoho tässä nurmikossa oli kolmatta metriä pitkää.
Victoria liihoitteli jättiläismäisenä perhosena näitten ruohojen yli, niitä taivuttamatta. Estettä ei missään. Se oli yhtä ainoata vehreätä, tyrskytöntä valtamerta, tuo ruohikko.
— Kyllä me saamme tällä tapaa kulkea kauan aikaa, — virkkoi Kennedy; — ei yhtään puuta, mihin tarttua kiinni. Taitaa jäädä metsälle menemättä.
— Maltahan toki, rakas ystävä. Et sinä kumminkaan osaisi metsästellä tuossa, missä ruoho on pitempi sinua itseäsi. Kyllä meille vielä sopiva paikka löytyy.
Todellakin ihanata kulkua, oikeata purjehdusta tällä merellä, niin vehreällä, melkein läpikuultavalla, jossa tuuli synnytti vienoja väreitä. Gondoli oli nimensä mukainen: se näytti halkovan laineita; se vaan erotusta, että mitä loistavimman värisiä lintuja tuon tuostakin pyrähteli kirkuen lentoon korkeasta ruohikosta; ankkurit ne upposivat tähän kukkajärveen, jättäen kuni alus jälkeensä vanaveden, joka pian täytti vakonsa jälleen.
Äkkiä tuntui pallossa ankara nykäys. Ankkuri oli kaiketi käynyt kiinni jonkin kätkössä olleen kallion halkeamaan.
— Kiin'ollaan! — virkkoi Joe.
— Niin ollaan! Heitä portaat, — käski metsästäjä. Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun kimeä kiljaus kajahti ilmassa. Se sai aikaan seuraavia katkonnaisia huudahteluja matkustajain keskuudessa.
— Mitäs tämä on?
— Omituinen ääni!
— Maltas! Mehän kuljemme eteenpäin!
— Ankkuri helti!
— Ei hellinnyt; — vastasi Joe, vetäen köydestä, — lujassa istuu!
— Sitten kulkee kallio mukana.
Ruoho näkyi liikahtavan laajalta alalta, ja kohta sen jälkeen kohosi siitä näkyviin joku pitkä, kiertelevä esine.
— Käärme! — huudahti Joe.
— Käärme! — toisti Kennedy, siepaten karbiininsa.
— Ei olekaan! — virkkoi tohtori. — Se on norsun kärsä
— Norsuko, Samuel!
Ja samassa Kennedy tähtäsi.
— Älähän vielä Dick, älähän vielä.
— Norsu hinaa meitä, totta tosiaankin!
— Ja oikeata suuntaa, Joe, oikeata suuntaa.
Norsu juoksi jotenkin kiivasta vauhtia. Se saapui pian avonaiselle paikalle, jossa se tuli kokonaan näkyviin. Mahtavasta koosta huomasi tohtori sen urosnorsuksi erinomaista rotua. Sillä oli kaksi vaaleata, kauniisti kaareutuvaa torahammasta, kumpikin lähes 2,5 m pitkä. Ankkurin haarat olivat lujasti tarttuneet niitten väliin.
Turhaan koetteli eläin kärsällänsä irtaantua nuorasta, joka kiinnitti sitä gondoliin.
— Eteenpäin! Ann' soittaa! — huusi Joe riemuissansa, kiihoitellen, minkä suinkin osasi, tätä kummallista kuljettajaa. — Kas tässä taas uudensorttinen reissutapa. Viis nyt enää hevosista! Norsu se olla pitää.
— Mutta minnekäs se meidät vie? — kysäisi Kennedy, käännellen pyssyänsä, joka poltti hänen hyppysiään.
— Sinne se vie, minne tahdomme päästäkin, rakas Dick. Vielä hiukan malttia!
— Whiggamore! Whiggamore! niinkuin talonpojat Skotlannissa sanovat, — huusi ihastunut Joe. — Eteenpäin! Ann' pyyhkäisee!
Norsu alkoi nelistää kiivaasti, heitellen kärsäänsä puoleen ja toiseen ja loikatessaan nykien palloa ankarasti. Tohtori seisoi kirves kädessä, valmiina hakkaamaan köyden poikki, milloin tarvis vaatii.
— Mutta, — virkkoi hän, — ankkurista emme luova, ennenkuin viimeisessä hädässä.
Tätä menoa kesti lähes puolentoista tuntia. Eläin ei näkynyt väsyvän ensinkään. Nämä merkilliset paksunahkaiset saattavat katkaista aimo taipaleita, joutuen yhdessä ainoassa päivässä tavattoman pitkäin matkain päähän, niinkuin valaskalatkin, joitten kaltaisia ne ovatkin sekä koon että nopeuden puolesta.
— Ihanhan, — virkkoi Joe, — ihanhan tämä on, niinkuin olis keihäs isketty valaskalan niskaan, ja meidän käy justiin kuin valaanpyytäjäin.
Mutta maaperä muuttui, ja silloin täytyi tohtorinkin saada kulkutapa toisellaiseksi.
Tiheä kamaldori-metsä näkyi neljän viiden kilometrin päässä pohjoiseen.
Siellä täytyy pallon päästä kuljettajastaan.
Kennedyn toimeksi annettiin pysäyttää norsu. Hän ojensi karbiininsa, mutta ampuma-asema oli epäedullinen. Ensimmäinen, päähän tähdätty luoti litistyi; norsu ei ollut siitä millänsäkään; pamaus pani sen vaan jouduttamaan juoksuansa, jonka nopeus oli nyt kuin nelistävän hevosen.
— Pakana! — ärjäisi Kennedy.
— Silläpä on kova pää! — arveli Joe.
— Koetetaanpa suippoluodeilla hartiain väliin, — virkkoi Dick, huolellisesti ladaten karbiininsa ja lauaisten.
Eläin päästi kauhean huudon, mutta riensi edelleen.
— Jahkas minä, — lausui Joe, siepaten pyssyn hänkin, — jahkas minä tulen avuksi; ei tästä leikistä muutoin loppua tule.
Kaksi luotia kävi eläimen kylkeen.
Norsu pysähtyi, kohotti kärsänsä ja läksi sitten voimainsa takaa juoksemaan metsää kohti, suurta päätään heitellen ja veren virratessa haavoista.
— Jatketaanpa tulta, mr Dick.
— Ja yhtämittaista, — liitti tohtori; — ei ole enää kuin puolisataa metriä metsään.
Kymmenen laukausta kajahti vielä. Norsu teki huiman hyppäyksen; gondoli ja pallo rasahtivat kamalasti … olisi luullut, että kaikki tyyni repesi rikki; täräyksessä kirposi kirveskin tohtorin kädestä ja putosi maahan.
Tila alkoi käydä kamalaksi. Lujasti kiinnitettyä ankkurin köyttä oli mahdoton päästää auki, eivätkä siihen pystyneet matkamiesten puukotkaan. Metsä tuli yhä lähemmäs, kunnes eläin sattui nostamaan päänsä ja sai samassa luodin silmäänsä. Se pysähtyi, horjahti, polvet notkahtivat, ja kylki kääntyi metsästäjää kohti.
— Nyt luoti sydämeen, — sanoi hän, ladaten pyssyänsä viimeistä kertaa.
Norsu päästi surkean kuolinhuudon, nousi hetkiseksi pystyyn, kärsäänsä heiluttaen ja kaatui sitten koko painollaan toisen torahampaansa päälle, joka katkesi. Norsu oli kuollut.
— Hammas katkesi! — huudahti Kennedy. — Englannissa olisi siitä maksettu 35 guineaa sadalta naulalta (noin 20 mk kilolta).
— Ettäkö? — virkkoi Joe, laskeuten köyttä myöten maahan.
— Turhia huolia, rakas Dick! — lausui tohtori. — Emmehän toki tulleet tänne norsunluun kauppiaina! Vai rikastuaksemmeko tänne läksimme?
Joe tarkasti ankkuria. Se oli lujasti kiinni ehjässä hampaassa. Samuel ja Dick laskeutuivat hekin maahan; pallo, kaasua puolillaan, leijui kaatuneen eläimen yläpuolella.
— Kaunis eläin! — huudahti Kennedy. — Kyllä on kokoa! En moista ole koskaan Indiassakaan nähnyt.
— Eikä kummakaan, hyvä ystävä. Keski-Afrikan norsut ovat kaikkein kauniimmat. Anderssonit ja Cummingit ovat niin paljon pyydystäneet niitä Kapmaan seuduissa, että ne siirtyvät nyt päiväntasaajaa kohti. Me saamme niitä vielä useinkin nähdä suurissa laumoissa.
— Mutta kunnes se tapahtuu, — virkkoi Joe, — niin eihöhän meidän passaisi maistaa tätä? Minä otan laittaakseni mehukkaan aterian, jonka tämä tässä saa pistouvata. Mr Kennedy menee metsästämään tunniksi tai pariksi. Tohtori tarkastaa Victorian, ja sill'aikaa minä kokitan.
— Hyvin harkittu, — vastasi tohtori. — Tee niin.
— Ja minä, — sanoi metsästäjä, — otan kahden tunnin loman, jonka Joe on suvainnut myöntää minulle.
— Lähde vaan, ystävä hyvä, mutta muista olla varovainen. Älä mene liian kauas.
— Ole huoleti.
Ja Dick läksi pyssy olalla metsään.
Joe ryhtyi toimiin. Hän kaivoi maahan runsaan puolen metrin syvyisen haudan ja täytti sen kuivilla oksilla, joita oli maassa, norsujen raivaamissa aukoissa, missä norsujen jälkiä näki useissa kohdin. Täytetyn kuopan päälle hän laittoi vielä yhtä korkean rovion ja pisti sen tuleen.
Sitten hän astui norsun luokse, joka oli korkeintaan parinkymmenen metrin päässä metsänlaidasta, irroitti vikkelästi kärsän, joka oli yli puolen metriä paksu juuresta, valitsi siitä herkullisimmat palat ja liitti niihin vielä hohkaisen sorkan. Nämä ovat todellakin parhaita paloja norsussa, samoin kuin bisonissa kyttyrä, karhussa kämmen tai metsäsiassa pää.
Kun rovio oli palanut sekä pinnalta että kuopan pohjaa myöten, raivasi hän tuhat ja hiilet pois, jolloin siinä oli varsin kova kuumuus. Sitten hän kääräisi lihapalat raikkaasti tuoksuaviin lehtiin, pani ne haudan pohjalle ja peitti kuumalla tuhalla. Lopuksi hän laittoi uuden rovion tämän päälle, ja kun se oli palanut loppuun, oli liha kypsää.
Senjälkeen hän nosti lihat haudasta, asetti herkulliset palaset vehreille lehdille ja kattoi päivällispöydän ihanalle nurmikolle, kävi gondolista korppuja, viinaa, kahvia ja ammensi raitista ja kirkasta vettä läheisestä purosta.
Mieluista oli katsella tätä ateriaa, mutta, arveli Joe, olematta silti sen ylpeämpi, vielä mieluisampi sitä on syödä.
— Hauska matka kerrassaan: ei siinä väsy, eikä siinä ole vaaroja, — puheli hän. — Ateriat aikoinaan! Vuode aina valmiina! Vielä vai tässä mitä muuta? Ja tuo mr Kennedy kun ei olis tahtonut tulla mukaan ensinkään!
Tohtori Fergusson puolestaan tarkasti pallonsa mitä huolellisimmin. Se ei näkynyt saaneen mitään vammaa myrskyssä. Tafta ja gummi olivat säilyneet merkillisen hyvin. Ottaen lukuun maan korkeuden ja pallon nousuvoiman, tohtori huomasi mielihyväkseen, että kaasumäärä oli pysynyt entisellään; päällys oli ilmanpitävä, kuten ennenkin.
Vasta viisi päivää sitten olivat matkamiehet lähteneet Zanzibarista; pemmikani oli vielä koskematta; korppuja ja lihasäilykkeitä oli vielä pitkäksi aikaa; ei tarvinnut uudistaa kuin vesivarastot.
Putket olivat hyvässä kunnossa; gumminivelten avulla ne taipuivat, vaikka palloa olisi käännellyt mihin suuntaan hyvänsä.
Tarkastuksen päätettyänsä rupesi tohtori järjestämään muistiinpanojaan. Hän teki varsin onnistuneen piirroksen tästä seudusta: avara preria perällä, kamaldori-metsä edessä ja pallo suunnattoman norsun kohdalla ilmassa.
Kahden tunnin perästä Kennedy palasi, tuoden tullessaan vyöllisen lihavia peltopyitä ja oryksin takakoiven. (Oryksit ovat erästä kaurislajia, joka kuuluu ketterimpiin antilopeihin). Joe otti pitääkseen huolta tästä muonavaraston lisäyksestä.
— Pöytä on katettu! — julisti hän niin heleällä äänellä kuin suinkin osasi.
Ja matkustajat istahtivat vehreälle nurmikolle. Norsun sorkka ja kärsä saivat ylistyksiä osakseen. Juotiin Englannin onneksi, niinkuin tapa on, ja tämä ihana seutu sai nyt ensi kertaa tuta hienojen havannain tuoksua.
Kennedy söi ja joi neljän miehen verot ja haasteli lakkaamatta. Hän oli hurmaunut ja esitti täyttä totta ystävällensä tohtorille, että asetuttaisiin asumaan tähän metsään, rakennettaisiin siihen lehdistä maja ja pantaisiin pohja ja perustus afrikalaisten Robinsonien dynastialle.
Ehdotus jäi huomioon ottamatta, vaikka Joe tarjoutuikin suorittamaan siinä Perjantain osan.
Seutu näytti niin rauhalliselta ja asumattomalta, että tohtori päätti olla yötä maassa. Joe rakensi ympärille nuotiopiirin, mikä on välttämätön varokeino petoja vastaan. Ympärillä hiiviskelikin hyenoita, kuguareja ja shakaleja, norsunlihan hajua vainuten. Kennedyn piti useampia kertoja lauaista karbiininsa liian rohkeita kuokkavieraita kohti, mutta yö kului sen suuremmitta kohtauksitta.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Karagwah. — Ukereuen järvi. — Yötä saaressa. — Päiväntasaaja. —
Järven poikki. — Vesiputoukset. — Maisema. — Niilin lähteet. —
Bengan saari — Andrea Debonon kirjoitus. — Englannin lippu.
Huomenissa kello viideltä ruvettiin jälleen hankkiutumaan matkalle. Joe oli kaikeksi onneksi löytänyt kirveen ja katkaisi sillä norsulta hampaat. Victoria päästettiin irti ja läksi viemään matkamiehiä koillista kohti 33 kilometrin nopeudella.
Tohtori oli edellisenä iltana huolellisesti laskenut pallon aseman tähtien korkeuden mukaan. He olivat nyt 2° 40' päiväntasaajan alapuolella, s.o. 160 maantieteellisen peninkulman (= 300 km) päässä siitä. Kuljettiin useampain kyläin ylitse, välittämättä huudoista ja kirkumisista, joita Victoria väestössä herätti. Vihdoin, Tengan tienoilla, kohdattiin ensimmäiset haarat Karagwahin vuoriseljännettä, jotka Fergussonin mielipiteen mukaan lähtevät Kuunvuorista. Vanha tarina, joka tietää Niilin lähteiden olevan näissä vuorissa, oli suunnilleen oikeassa, koskapa ne koskettavat Ukereuen järveä, jota on otaksuttu Niilin lähtökohdaksi.
Kuljettuansa yli Kafuro nimisen laajan alueen, jossa oleskelee sikäläisiä kauppamiehiä suurissa määrin, huomasi tohtori vihdoin taivaanrannassa tuon niin paljon etsiskellyn järven, johon kapteeni Speke oli saapunut 3:na elokuuta 1858.
Samuel Fergusson tunsi liikutusta: olihan hän saapumaisillansa yhteen matkansa tärkeimmistä kohdista. Silmä yhä kiikarissa, hän ei jättänyt tarkastamatta ainoatakaan kohtaa tässä mystillisessä seudussa. Ja tällaista hän siinä huomasi:
Maaperä hänen alapuolellansa kauttaaltansa kuihdutettua; muutamia alankoja vain viljelyksessä. Maanlaatu, jossa oli keskikorkuisia mäkiä, kävi järveä kohti yhä tasaisemmaksi; riisipeltojen sijaan alkoi tulla ohravainioita. Siellä kasvoi ratamoja, joista valmistetaan seudun viiniä, ja "mvani" nimisiä metsäkasveja, joitten hedelmiä käytetään kahvin verosta. Puolensataa pyöreätä mökkiä, kukkivine olkikattoineen, — siinä Karagwahin pääkaupunki.
Selvään näkyi hämmästyneitä ihmisiä, kaunista rotua, tummankeltaisia iholtaan. Tavattoman lihavia naisia liikkui vainioilla, ja tohtori hämmästytti kumppaleitaan kertomalla, että tähän lihavuuteen, jota pidetään suuressa arvossa, on syynä pakollinen piimän nauttiminen.
Puolenpäivän aikana oli Victorian asema 1° 45' eteläistä leveyttä.
Tunnin perästä pallo oli saapunut järven kohdalle.
Kapteeni Speke oli antanut tälle järvelle nimeksi Njanza Victoria.[19] Tällä kohtaa sen leveys oli 150 km. Sen eteläpäässä oli kapteeni löytänyt joukon saaria, jotka hän nimitti Bengalin arkipelagiksi. Hän jatkoi tutkimuksiansa hamaan Muanzaan, järven itärannalla, jossa sikäläinen sulttani osoitti hänelle ystävällisyyttä. Hän otti tästä osasta järveä kolmiomittaukset, mutta kosk'ei hänellä ollut käytettävänänsä venhettä, ei hän päässyt kulkemaan järven yli eikä käymään Ukereuen suurella saarella. Tämä saari, jossa hallitsee kolme sulttania, on tiheästi asuttu. Matalan veden aikana se muodostaa vain niemimaan.
Victoria saapui tälle järvelle paljoa pohjoisemmassa, tohtorin suureksi mielipahaksi, hänen kun oli mielensä tehnyt saada määrätyksi järven sisemmätkin rajapiirteet. Rannat, joissa kasvaa okaista viidakkoa ja tiheätä rikeikköä, peittyivät sanan täydessä merkityksessä suunnattomain ja tiheäin moskitoparvien ruskean harson taakse. Seutu näytti asumattomalta ja mahdottomaltakin asua. Virtahepoja loikoi laumottain kaislistoissa tai sukelteli järven kuultavaan veteen. Länttä kohti aukeni järveä laaja selkä; sitä olisi sopinut sanoa mereksi. Järven vastakkaiset rannat ovat niin kaukana toisistaan, että kulkuyhdistys niitten välillä käy vaikeaksi; sitä paitsi raivoaa näissä korkeissa ja laajoissa vesistöissä usein ankaria myrskyjä.
Tohtorin oli vaikea ohjata pallon kulkua. Hän pelkäsi joutuvansa liian kauas itään, mutta kaikeksi onneksi alkoi ilmavirta viedä häntä pohjoista kohti, ja niinpä Victoria kello kuusi illalla saapui erään pienen, aution saaren kohdalle, 0° 30' leveyttä ja 32° 51' pituutta, neljänkymmenen kilometrin päässä rannasta.
Matkustajain sopi nyt tarttua ankkurillaan kiinni puuhun, ja kun illemmalla tuulikin tyyntyi, olivat he levollisesti yhdessä kohdin. Maahan laskeumista ei ollut ajatteleminenkaan, sillä täällä, niinkuin Njanzankin rannoilla, suunnattomat parvet moskitoja peittivät maan paksuna pilvenä. Joe, joka oli pistäytynyt puussa, palasi gondoliin täynnä moskitojen puremia, mutta siitä hän ei ollut millänsäkään. Sehän on, arveli hän, moskitojen puolesta vallan luonnollista.
Tohtori ei kumminkaan ollut niin suuri optimisti, vaan laski köyttä niin pitkältä kuin laatuun kävi, päästäkseen näistä armottomista itikoista, joitten ilkeä surina alkoi jo kuulua yhä lähempänä.
Tohtorin laskujen mukaan oli järven korkeus meren pinnasta sellainen kuin kapteeni Speke oli ilmoittanut, nimittäin 1100 metriä.
— Kas nyt sitä ollaan saaressakin, — virkkoi Joe, raapien itseänsä armottomasti.
— Pian sen käväisisi ylt'ympärikin, — arveli metsästäjä, — mutta eihän siinä, paitsi noita armaita kämäräisiä, näy yhtään elävää olentoa.
— Nämä saaret, — puhui tohtori, — joita järvessä on niin viljalti, eivät oikeastaan ole muuta kuin pohjaan vajonneitten mäkien huippuja. Hyvä toki, että juuri saaressa saimme yösijan, sillä järven rannoilla asuu julmia heimoja. Pankaa maata te, koskapa taivas lupaa meille rauhallista yötä.
— Etkös sinä aio tehdä samoin, Samuel?
— En; en saisi unta silmääni. Ajatukset ajavat unen pois. Huomenna, hyvät ystävät, jos tuuli on myötäinen, kuljemme suoraan pohjoista kohti ja löydämme kenties Niilin lähteet, saamme selville tuon upiumpean salaisuuden. Näin lähellä tuon suuren virran lähteitä on minun mahdoton nukkua.
Kennedy ja Joe, joille tieteelliset tutkimukset eivät niin suurta huolta tuottaneet, nukkuivat piankin sikeään uneen, tohtorin suojeluksen alla.
Keskiviikkona, huhtikuun 23:na, Victoria nosti ankkurinsa. Taivas oli harmaissaan. Yö ei hevin mielinyt hellitä järven vesiltä, jotka oli kiedottu sakeaan usmaan. Vihdoin kumminkin raikas tuuli puhalsi pois tämän harson. Heiluttuaan ensin kotvan aikaa puoleen ja toiseen, läksi Victoria vihdoin kulkemaan suoraan pohjoista kohti.
Tohtori Fergusson taputti riemuissaan käsiänsä.
— Hyvällä ollaan tiellä! — huudahti hän. — Tänään saamme nähdä Niilin, tänään tai emme milloinkaan! Hyvät ystävät! Nyt kuljetaan päiväntasaajan poikki. Nyt siirrytään meidän pallopuoliskoon.
— Ohoh! — virkkoi Joe. — Ihanko se päiväntasaaja on justiin tässä?
— Juuri tässä, poikaseni.
— Siinä tapauksessa, älkää pahaksi panko, pitäisi minun mielestäni vähän niinkuin huiskauttaa.
— Olkoon menneeksi lasi groggia! — vastasi tohtori nauraen. — Sinun tapasi oppia kosmografiaa ei ole hulluimpia.
Ja tällä tapaa vietettiin Victoriassa linjan yli kulkua.
Pallo joutui joutumistaan eteenpäin. Lännessä näkyi matala ja tasaisenläntä rannikko; perällä kohosivat Ugandan ja Usogan ylängöt. Tuulen nopeus nousi hyvin korkealle: kuudettakymmentä kilometriä tunnissa.
Njanzalla pauhasivat vaahtopäiset aallot. Muutamista suvantojen mainingeista päättäen oli järvi varmaankin sangen syvä.
— Tämä järvi — sanoi tohtori — on korkean asemansa kautta nähtävästikin Itä-Afrikan jokien luonnollinen vesisäiliö. Taivas korvaa sille sateessa sen, minkä se menettää jo'issa tapahtuvan haihtumisen kautta. Minä pidän varmana, että tässä juuri on Niilin lähde.
— Pianhan se saadaan nähdä, — virkkoi Kennedy.
Kello yhdeksän tienoissa alkoi läntinen ranta lähetä. Se näytti asumattomalta ja metsäiseltä. Tuuli kääntyi hiukan itään, ja silloin tuli toinenkin ranta näkyviin. Se kaartelihe, kunnes vihdoin päättyi tylsään kulmaan, asemana 2° 40' pohjoista leveyttä. Korkeat vuoret kohottelivat alastomia huippujansa tällä rannalla Njanza järveä, mutta niitten välillä muodostui syvä ja avara aukko, johon vedet kuohuillen purkautuivat.
Yhä pitäen huolta pallonsa kulusta, tohtori tarkasteli seutua ahnain silmin.
— Katsokaas! — huudahti hän. — Katsokaas, hyvät ystävät! Arabialaisten kertomukset olivat sittenkin tosia. Ne ovat puhuneet joesta, jota myöten Ukereuen järvi purkaa vetensä pohjoiseen, ja tämä joki on olemassa, ja me seuraamme sitä, ja sen juoksu on yhtä nopeata kuin meidän kulkummekin! Ja tuo vesipisara, joka tuossa jalkaimme alla kiitää, yhtyy varmaan välimeren aaltoihin! Tämä on Niili!
— Niili se on! — toisti Kennedy, Fergussonin innostuksen valtaamana.
— Eläköön Niili! — huudahti Joe, joka mielissään ollessaan oli valmis huutamaan eläköötä mille hyvänsä.
Suunnattomat kalliot ympäröivät siellä täällä tämän salaperäisen virran uomaa. Vesi vaahtoili; tuon tuostakin muodostui vuolaita paikkoja ja koskia, jotka vahvistivat tohtorin otaksumisia. Ympäröiviltä vuorilta syöksyi monilukuisia virtoja, vaahtoellen juoksussaan; silmä olisi pian lukenut niitä satasen. Maasta pulppuili yksinäisiä suonia, ne juoksivat ristiin rastiin, yhtyivät, kilpailivat nopeudessa ja vihdoin kaikki valuivat tähän alkavaan jokeen, joka pian muodostui virraksi, suljettuaan ne kaikki syliinsä.
— Niili se on kuin onkin, — puheli tohtori varmuudella. — Sen nimen, niinkuin sen juoksunkin alkuperä, on innostuttanut tiedemiehiä. Sitä on johdettu kreikan- ja koptin- ja sanskritinkielestä.[20] Mutta vähät siitä, koskapa sen on vihdoinkin täytynyt ilmi saattaa lähteittensä salaisuudet.
— Mutta, — sanoi metsästäjä, — mistäs sen tietää, että tämä ja pohjoisesta tulleitten tutkijain löytämä virta on sama?
— Siitä saamme, — vastasi tohtori, — aivan varmat, vastustamattomat, kieltämättömät todistukset, jos vaan tuuli on tunninkaan ajan vielä myötäinen.
Vuoret alkoivat hälvetä, ja näkyviin tuli monilukuisia kyliä, sesami-, durrah- ja sokeriruoko-vainioita. Asukkaat näillä seuduin näyttivät kiihkoisilta, äreiltä; heissä vallitsi enemmän viha kuin taikausko; pallolla kulkijoissa he vainusivat pikemmin muukalaisia kuin jumalia. Heidän mielestänsä ken Niilin lähteelle saapuu, se aikoo heiltä jotain varastaa. Victorian täytyi pysytellä musketin kantaman ulkopuolella.
— Tässä käy maahanlasku vaikeaksi, — virkkoi Skotlantilainen.
— Entä sitten? — tokaisi Joe; — näille maan-asukkaillehan siitä suurempi vahinkoa: eivät saa seurustella meidän kanssamme.
— Minun täytyisi kumminkin laskeutua maahan, — sanoi tohtori, — vaikkapa vain neljännestunniksi, sillä muutoinhan ei meillä ole mitään todistuksia löydöistämme.
— Onko se aivan välttämätöntä, Samuel?
— Aivan välttämätöntä, ja me laskeudumme, vaikkapa täytyisi käyttää ampuma-aseitakin.
— Se sopii, — virkkoi Kennedy, hyväillen karbiiniansa.
— Min' olen valmis, tohtori, milloin vaan tahdotte, — sanoi Joe, varustautuen taistelemaan.
— Eipä olisi ensi kertaa, — sanoi tohtori, — kun tieteen täytyy käyttää aseita. Niinhän kävi eräälle franskalaiselle oppineelle, joka oli mittaamassa maan meridiania Espanjan vuoristoissa.
— Ole huoleti, Samuel; luottaos vaan kahteen henkivartijaasi.
— Joko nyt, tohtori?
— Ei vielä. Meidän täytyy nousta ylemmäskin, saadaksemme ehjän kuvan tästä maasta.
Vetykaasu oheni, eikä kulunut kymmentäkään minuttia, niin jo liihoitteli Victoria 750 metrin korkeudessa.
Sieltä he näkivät tiheän verkon jokia, jotka laskivat suureen virtaan. Enin osa tuli lännestä, monilukuisten mäkien välitse, hedelmällisten vainioitten poikki.
— Tästä ei ole enää kuin 160 km Gondokoroon, — sanoi tohtori, mitaten kartaltansa, — eikä kymmentäkään km siihen kohtaan, johon pohjoisesta tulleet retkeilijät ovat päässeet. Nyt lähenemme varovasti maata.
Victoria laski seitsemättä sataa metriä.
— Nyt, ystävät, olkaa valmiit kaiken varalta.
— Valmiit ollaan, — vastasivat Dick ja Joe.
— Hyvä!
Victoria kulki samaa suuntaa kuin virta, tuskin kolmeakaan kymmentä metriä korkealla. Niili oli tällä kohtaa 100 m leveä. Meluten hääräili kansa kylissä. Toisen asteen kohdalla virta muodostaa noin 3 m korkean vesiputouksen ja on siis venekululle sopimaton.
— Kas tuossa Debonon mainitsema vesiputous, — huudahti tohtori.
Virta leveni tästä alkaen. Ahmimalla katseli tohtori monilukuisia saaria siinä. Hän haeskeli nähtävästikin jotain tunnusmerkkiä, mutta turhaan.
Muutamia neekereitä tuli veneessä pallon kohdalle, mutta laukaus Kennedyn pyssystä, vahingoittamatta ketään, pakotti heidät kiiruimman kaupassa rientämään rantaan.
— Onnea matkalle! — toivotteli Joe; — en minä heidän sijassaan enää toista kertaa yrittäisi. Pintaa minulla karmisi, kun tuossa tuommoinen hirviö ampua jysäytteleisi.
Tohtori sieppasi kiikarinsa ja ojensi sen erästä saarta kohti keskellä virtaa.
— Neljä puuta! — huudahti hän; — näettehän, tuolla! Neljä yksinäistä puuta kasvoi todellakin saaren korkeimmalla kohdalla.
— Se on Bengan saari! — lisäsi hän. — Juuri se!
— Entä sitten? — kysäisi Dick.
— Siinä käymme maihin, jos Jumala suo.
— Mutta siinä näkyy olevan asukkaita, tohtori!
— Joe on oikeassa. Ellen erehdy, on tuolla parikymmentä musta-ihoista koolla.
— Me ajamme ne pakoon. Se on helposti tehty, — vastasi Fergusson.
— Olkoon menneeksi, — sanoi metsästäjä.
Aurinko oli nyt zenitissä. Victoria läheni saarta.
Neekerit, Makado heimoa, pitivät ankaraa melua. Yksi heistä alkoi heiluttaa kaarnasta tehtyä päähinettään. Kennedy tähtäsi siihen, laukaisi, ja päähine särkyi säpäleiksi.
Seurauksena oli yleinen pako. Neekerit syöksivät virtaan ja uivat maihin. Kummaltakin rannalta alkoi nyt tulla luoteja rakeina, ja nuolia vinkui tuiskuna, mutta ne eivät ylettyneet palloon asti. Ankkuri tarttui kiinni kallion halkeamaan. Joe laski köyttä myöten alas.
— Portaat! — huusi tohtori. — Tule mukaan, Kennedy! — Mitä sinä aiot?
— Lähdetään maahan; minä tarvitsen todistajaa.
— Täss' olen.
— Joe, pidä tarkkaa vahtia.
— Olkaa huoleti, tohtori; saatte luottaa minuun.
— Tule, Dick! — sanoi tohtori, astuen jalkansa maahan.
Hän vei ystävänsä muutamien saaren niemestä pistäväin kallioitten luokse. Siellä hän haeskeli kotvan aikaa, penkoen pensastossa kätensä veriin.
Äkkiä hän tarttui Kennedyn käsivarteen.
— Katsos! — sanoi hän.
— Kirjaimia! — huudahti Kennedy.
Ja todellakin! Kalliossa näkyi kaksi kiveen hakattua kirjainta. Siinä luki selvään:
A.D.
— A.D., — toisti tohtori, — Andrea Debono! Sen matkustajan nimimerkki, joka pääsi kaikkein kauemmaksi ylös Niiliä.
— Se on päivän selvä, ystävä Samuel.
— Oletko vakuutettu siitä nyt?
— Niili tämä on! Kuka saattaisi sitä enää epäillä?
Tohtori katsahti vielä viimeisen kerran näihin kallisarvoisiin alkukirjaimiin, ja merkitsi kirjaansa tarkalleen niiden muodon ja mitat.
— Ja nyt palloon! — virkkoi hän.
— Ja joutuun, sillä tuolla on muutamia neekereitä tulemassa takaisin virran poikki.
— Vähät me enää heistä! Jos tuuli veisi meitä vielä moniaan tunnin pohjoista kohti, niin saapuisimme Gondokoroon, jossa saisimme puristaa maanmiestemme kättä.
Kymmenen minuttia senjälkeen kohosi Victoria majesteetillisesti ylös. Menestyksen merkiksi levitti tohtori lipun, jossa oli Englannin vaakuna.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Niili. — Vapiseva Vuori. — Kotimaan muistoja. — Arabialaisten kertomuksia. — Njam-njam. — Joen älykäs mielipide. — Victoria luovii. — Pallomatkoja. — Rouva Blanchard.
— Mikä suunta meillä on? — kysyi Kennedy, nähdessään tohtorin tarkastelevan kompassia.
— Pohjoisluode.
— Peijakas! Eihän se pohjoinen ole, se!
— Ei olekaan, Dick, ja tuskin me Gondokoroon pääsemmekään, ikävä kyllä. Mutta olemmehan sentään yhdistäneet idästä ja lännestä tehdyt löydöt toisiinsa. Ei siis ole syytä valittaa.
Victoria joutui vähitellen yhä kauemmas Niilistä.
— Vielä viimeinen silmäys, — lausui tohtori, — tähän saavuttamattomaan leveyspiiriin, jonka poikki eivät rohkeimmatkaan löytöretkeilijät ole milloinkaan päässeet! Täällä ne nyt asuvat nuo heimot, joitten luona ei kukaan vielä ole käynyt.
— Siis, — virkkoi Kennedy, — meidän löytömme osoittavat todeksi sen, mitä tiede on edellyttänyt, niinkö?
— Kerrassaan. Valkoinen Niili, Bar-el-Abiad, lähtee järvestä, suuresta kuin meri. Siinä sen lähde. Runollisuus täten kyllä joutuu tappiolle. Ennen vanhaan otaksuttiin kernaasti tämän virtain kuninkaan lähtevän taivaasta. Vanhat nimittivät sitä okeanoksi (valtamereksi), eikä ollut sekään ajatus kovin kaukana, että Niilin lähteenä olisi itse aurinko! Mutta tuosta täytyy kuin täytyykin tinkiä pois yhtä ja toista ja aika ajoin hyväksyä, mitä tiede opettaa. Kenties ei aina ole maailmassa oleva oppineita; runoilijoita ei ole milloinkaan puuttuva.
— Vieläkin näkyy koskia, — huomautti Joe.
— Ne ovat Makedon koskia, 3:nella asteella. Aivan oikein! Jospa toki olisimme päässeet seuraamaan Niilin juoksua vielä moniaan tunnin!
— Ja tuolla edessä päin näkyy vuoren huippu, — sanoi metsästäjä.
— Se on Logwekin vuori, arabialaisten Vapiseva Vuori. Koko tämän seudun on tutkinut Andrea Debono, joka täällä matkusti Latif Effendin valenimellä. Koska Niilin läheiset neekeriheimot käyvät alituista hävityssotaa keskenänsä, niin arvaatte, mitä vaaroja hänellä myötäänsä oli voitettavina.
Tuuli alkoi kuljettaa Victoriaa luoteista kohti. Välttääksensä
Logwekin vuorta, täytyi sen hakea eteläisempää ilmavirtaa.
— Hyvät ystävät, — lausui tohtori seuralaisilleen, — nyt me aloitamme varsinaisen kulkumme Afrikan poikki. Tähän saakka olemme parhaasta päästä seuranneet edeltäjäimme jälkiä. Ja eihän meiltä ole rohkeutta puuttuva?
— Ei koskaan! — huudahtivat Dick ja Joe yht'aikaa.
— Matkaan siis, ja tulkoon taivas avuksemme!
Kello kymmenen illalla saapuivat matkustajat kuilujen, metsien ja hajallaan olevain kyläin ylitse Vapisevan Vuoren kohdalle ja sivuttivat sen loivia rinteitä.
Tänä merkillisenä päivänä, huhtikuun 23:na, olivat he viidessätoista tunnissa, navakan tuulen kiidättäminä, kulkeneet lähes 600 kilometriä.
Mutta tämän viimeisen osan matkaa he suorittivat painostavissa tunnelmissa. Täydellinen hiljaisuus vallitsi gondolissa. Löydötkö ne niin valtasivat tohtorin mielen? Tätä matkaako tuntemattomain seutujen kautta mietiskelivät toiset? Oli siinä kumpaakin, ja lisäksi muistui tässä vielä niin elävästi mieleen Englanti ja kaukaiset ystävät. Joe oli yksinään filosofi, johon ei ikävä pystynyt: hänen mielestänsä oli ihan luonnollista, ett'ei heillä ollut isänmaata mukanaan siitä hetkestä kuin se oli heistä jäänyt. Hän kunnioitti kumminkin Samuel Fergussonin ja Dick Kennedyn äänettömyyttä.
Kello kymmenen illalla kävi Victoria ankkuriin vastapäätä Vapisevaa Vuorta.[21] Syötiin vahva illallinen ja nukuttiin, yhden aina vuoroonsa valvoessa.
Huomenissa he heräsivät hilpeällä mielellä. Ilma oli kaunis ja tuuli edullinen. Joen iloisuuden höystämä aamiainen saattoi heidät kaikki mitä parhaimmalle tuulelle.
Seutu, jonka kautta he nyt kulkivat, oli alalleen valtavan suuri,
Kuunvuorista Darfurin vuoriin, siis likipitäin yhtä suuri kuin Europpa.
— Nyt kuljemme kaiketikin siinä osassa maata, jonka otaksutaan olevan Usogan kuningaskuntaa. Geografit ovat väittäneet, että Keski-Afrikassa on laaja alanko, suunnaton sisäjärvi. Saadaan nähdä, onko siinä perää.
— Millä tavoin siihen luuloon on tultu? — kysyi Kennedy.
— Arabialaisten tarinain nojalla. Arabialaiset kertoilevat paljon kukaties liiaksikin. Muutamat matkustajat ovat Kazehissa tai Suurten järvien seuduilla kohdanneet sisämaasta tuotuja orjia, ja tiedustelleet heiltä heidän maansa oloja sekä sitten näistä moninaisista tiedon-annoista kutoneet kokoon arvelunsa. Joka tapauksessa on niissä jonkun verran perää, niinkuin Niilin lähteitä koskevista tarinoista näkee.
— Se on varma se, — vastasi Kennedy.
— Näitten tiedon-antojen mukaan on koetettu tehdä karttojakin. Minä aion matkallani noudattaa yhtä niistä ja tehdä siihen oikaisuja tarpeen mukaan.
— Lieneekö koko tämä seutu asuttua? — kysyi Joe.
— Epäilemättä, mutta kehnoa on asutus.
— Jotain sellaista minäkin arvelin.
— Nämä hajanaiset heimot ovat tunnetut yhteisellä nimellä Njam-Njam, joka ei ole muuta kuin onomatopojetinen sana; se matkii puremisen ääntä.
— Mainiota: njam-njam! — virkkoi Joe.
— Joe rukka! Jos sinä olisit välittömänä aiheena tämän sanan sepustukseen, niin kenties ei asia niin mainiota olisikaan.
— Kuinka niin?
— Näitä heimoja pidetään ihmissyöjinä.
— Ettäkö?
— Aivan varmaan. Luultiin ensin, että tänpuoleisilla ihmisillä on häntä, niinkuin nelijalkaisilla, mutta pian huomattiin, että tuohon erehdykseen oli syynä heidän pukunsa, jona he käyttävät eläinten vuotia.
— Sitä pahempi, sillä häntä on mainio konsti, jolla huiskia moskitoja.
— Mahdollista kyllä; mutta hännät on vietävä satujen alalle, niinkuin koiranpäätkin, joita matkustaja Brun-Rollet väitti olevan muutamilla heimoilla, mutta totta on valitettavasti ainakin näitten heimojen julmuus. Ihmisenlihalle he ovat erittäin ahnaita.
— Älkööthän vaan kovin himoitko minun personaani.
— Sepä se! — virkkoi metsästäjä.
— Niin justiin, mr Dick! Jos minä joskus joutuisin syötäväksi, kun eväät ovat ihan viimeisensä veisanneet, niin tapahtukoon se sitten teidän eduksenne ja tohtorin eduksi. Mutta ruokkia omalla itselläni noita murjaaneja, — hyi! Ihan minä kuolisin häpeästä!
— Hyvä se, uljas Joe! — virkkoi Kennedy. — Pidä sanas, jos kohdalle sattuu.
— Altis aina, hyvät herrat.
Iltapäivällä peittyi taivas kuumaan usmaan, jota nousi maasta. Tuskin erotti esineitä alhaalla. Peljäten samalla, että pallo saattaisi tärähtää johonkin aavistamattomaan vuoren huippuun, päätti tohtori pysähtyä.
Yö kului ilman muuta, vaikka tässä synkässä pimeydessä täytyikin olla kahta vertaa valppaampi kuin muulloin.
Seuraavana aamuna puhalsi passaadi- eli monsuni-tuuli erittäin rajusti. Se temmelsi pallon alimmaisissa poimuissa, kovasti pieksäen sitä jatkosta, jonka kautta ohennusputket kulkivat. Täytyi sitoa niitä lujemmalle, ja sen toimen suoritti Joe varsin vikkelästi, samalla tarkastaen pallon alasuuta ja huomaten sen aivan ilmanpitäväksi.
— Se on meille erinomaisen tärkeä seikka, — sanoi tohtori. — Ensinnäkin meiltä ei mene kallista kaasua hukkaan; toiseksi emme jätä peräämme tulen-arkaa jälkeä, joka lopulti saattaisi syttyäkin.
— Siitäpä tulisi kovat kolttoset matkamiehille, — arveli Joe.
— Ja silloin suin päin maahan, niinkö? — kysäisi Dick.
— Ei sentään niin. Kaasu palaisi verkalleen, ja me laskeutuisimme vähitellen. Samallainen seikka sattui franskalaiselle ilmassa-purjehtijalle, madame Blanchardille. Heitellen ilotulia ilmaan, hän tuli sytyttäneeksi pallonsa, mutta hän ei heti syössyt alas ja olisi kaiketi jäänyt henkiinkin, ellei gondoli olisi iskenyt savupiippuun ja heittänyt häntä maahan.
— Toivotaan, ett'ei sellaista meille satu, — lausui metsästäjä. — Tähän saakka ei tämä matka minun mielestäni ole ollut yhtään vaarallista, enkä minä ymmärrä, mikä meitä estäisi pääsemästä matkamme perillekin.
— En minäkään, ystävä hyvä. Tapaturmiin on sitä paitsi aina ollut syynä purjehtijain varomattomuus tai vaillinaiset laitokset. Useammasta tuhannesta ilmassa-purjehduksesta ei ole kahtakymmentäkään tapaturmaa, joista kuolema olisi ollut seurauksena. Yleensä on maahan laskeuminen ja nouseminen pahimman vaaran alaista. Ja siksipä meidän täytyy sellaisissa tapauksissa olla peräti varovaisia.
— Nyt olisi murkinan aika, — virkkoi Joe; — meidän täytynee tyytyä säilykelihaan ja kahviin, kunnes mr Kennedy hankkii meille tuoreempaa muonaa.
KAHDESKYMMENES LUKU
Taivaallinen puteli. — Viikuna-palmut. — Mammut-puut. — Sodanpuu. —
Siivekäs valjakko. — Kahden heimon taistelu. — Teloitus. —
Jumalainen väliintulo.
Tuuli yltyi ankaraksi ja epäsäännölliseksi. Victoria kulki todellakin luovimalla, sitä kun heitteli milloin pohjoiseen, milloin etelään. Se ei kohdannut pysyvää ilmavirtaa.
— Kiivaasti me kuljemme, mutta emme juuri eteenpäin pääse, — virkkoi
Kennedy, — huomaten magnettineulan niin usein muuttavan suuntaa.
— Victorian nopeus on ainakin 55 km tunnissa. Kumartukaas laidan yli, niin huomaatte kuinka nopeasti maa pakenee aitamme. Tuo metsä, katsokaas, näkyy rientävän meitä kohti!
— Tuossahan jo metsänrinne, — virkkoi Kennedy.
— Ja tuossa kylä, — tokaisi Joe vähän ajan perästä. — Kyll' ovat ällistyneen näköisiä neekerit tuolla.
— Vähemmästäkin, — vastasi tohtori. — Franskalaiset, nähtyään ensi kertaa ilmapalloja, alkoivat ampua niitä, pitäen niitä kummituksina; sallittakoon siis Sudanin neekerien avata silmänsä selkoseljälleen.
— Peiakas! — sanoi Joe, pallon kulkiessa erään kylän kohdalla 30 metriä maanpinnasta. — Minäpäs otan ja heitäu heille tyhjän putelin. Jos se tulee ehjänä alas, niin ihan vissiin ne rupeavat kumartamaan ja pokkuroimaan sitä; jos se menee rikki, niin taikakaluiksi he ottavat palaset.
Näin sanottuaan hän heitti alas pullon, joka tietysti särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Neekerit katosivat päistikkaa majoihinsa, huutaen ja parkuen.
Vähän tuonnempana huudahti Kennedy:
— Katsokaas tuota kummallista puuta; eri laatua latva ja eri laatua tyvi.
— Jaa-a! — arveli Joe. — Maa se tääkin: puut kasvaa päällekkäin.
— Se ei ole muuta kuin viikunapuu, jonka runkoon on joutunut ruokamultaa. Jonakin kauniina päivänä tuuli kantoi siihen palmupuun siemenen; se juurtui, ja palmu kasvaa kuin kasvaakin.
— Kerrassaan sukkela konsti, — sanoi Joe. — Ja sen minä vien mukanani Englantiin. Aatelkaas, kun tuommoisia puita lähtee lykkäämään Lontoon parkeissa, puhumattakaan siitä, että sillä viisillä saa hedelmäpuita kaksin verroin; puistot ei levene, vaan nousee, ja se on varsin edullista pikku viljelijöille.
Tässä tuokiossa täytyi Victorian nousta ylemmäs, päästäkseen metsän yli, jossa kasvoi 90 m pitkiä puita, satavuotisia banaaneja.
— Kuinka komeita puita! — huudahti Dick. — En tiedä mitään niin kaunista kuin nuo uljaat metsät. Katsohan, Samuel.
— Näitten banaanien pituus on todellakin ihmeteltävä, hyvä ystävä, mutta ei se olisi mitään hämmästyttävää Uuden maan-osan metsissä.
— Mitenkä? Onko olemassa vielä pitempiäkin puita?
— On niinkin, niin sanottuja "mammouth trees" (mammut- eli jättiläispuita). Niinpä on Kaliforniassa löydetty 135 m pitkä cedri. Se ulottui siis korkeammalle parlamentin tornia Lontoossa ja Egyptin korkeintakin pyramidia. Tyvi oli 36 m ympäri mitaten ja vuosirenkaat tiesivät sen eläneen 4000 vuotta.
— Jopa tuo sitten niin merkillistä, tohtori hyvä! Kun on elänyt nelisen tuhatta vuotta, niin jo vainenkin siinä ajassa on ennättänyt venyä.
Mutta tämän keskustelun aikana oli metsä jo jäänyt jäljelle, ja näkyviin tuli suuri ryhmä majoja, joita seisoi piirissä. Keskellä oli yksinäinen puu. Joelta pääsi huudahdus:
— Jos tuokin tuossa on neljätuhatta ajast'aikaa moisia kukkia kasvatellut, niin en ainakaan minä sitä kiitä enkä kehaise.
Ja hän osoitti tavattoman suurta sykomoripuuta, jonka ympärillä oli niin suuria kasoja ihmisenluita, että sen runkoa tuskin näkyikään. Kukat, joista Joe oli puhunut, olivat vasta katkaistuja ihmisenpäitä, jotka olivat kiinni puun runkoon iskettyjen puukkojen päissä.
— Ihmissyöjäin sodanpuu! — virkkoi tohtori. — Indiaanit irroittavat päänahan, neekerit koko pään.
— Mikä missäkin muotina, — arveli Joe.
Mutta jo katosi puukin verisine päineen näköpiiristä. Kauempana aukeni toinen näky, yhtä inhottava sekin. Puoleksi kalutuita ruumiita ja luurankoja loikoi hiekassa; ihmisen jäseniä siellä täällä, ja kaikki tuo hyenain ja shakaalien laidunmaana.
— Nuo ovat epäilemättä pahantekijäin ruumiita. Samoin tehdään Abyssiniassakin: pahantekijät heitetään ulos petojen tapettaviksi ja raadeltaviksi.
— Eipä se ole paljoa julmempaa kuin hirttäminenkään, — virkkoi
Skotlantilainen. — Saastaisempaa vaan, siinä kaikki.
— Etelä-Afrikassa — vastasi tohtori — tyydytään siihen, että pahantekijä lukitaan elukoinensa, jopa perheineenkin, omaan majaansa, se sytytetään, ja kaikki palaa poroksi yht'aikaa. Tämä on julmuutta, mutta minä olen samaa mieltä kuin Kennedykin, että hirttäminen on yhtä barbaarista, vaikk'ei niin julmaakaan.
Joen erinomaisen tarkat silmät huomasivat kaukaa parven petolintuja leijailevan ilmassa.
— Ne ovat kotkia! — huudahti Kennedy, katseltuaan kiikarilla, — komeita lintuja, joitten lento on yhtä nopeata kuin Victorian vauhti.
— Taivas meitä varjelkoon niitten hyökkäyksiltä! — lausui tohtori. —
Ne ovat pelottavampia kuin metsän pedot ja villit heimot.
— Joutavia! — vastasi metsästäjä. — Me hajoitamme ne pyssynlaukauksilla.
— Soisinpa kernaasti, ystävä hyvä, ett'ei meidän tarvitsisi ryhtyä sinun ehdottamaasi keinoon. Pallon päällys ei kestäisi ainoatakaan nokan-iskua niiltä. Kaikeksi onneksi luulen Victorian pikemmin pelottavan heidät pois kuin vetävän luokseen.
— Mutta nyt, — virkkoi Joe, — nyt iskee mieleeni muuan ajatus, ja tänään minulla niitä onkin tusinoittain. Jos olisi ottaa kiinni muutamia noista, valjastaa gondolin eteen ja anna mennä sitten kautta ilmojen!
— Ehdotus on tehty vakavassa mielessä, — vastasi tohtori; — minun luullakseni se on vaan hiukan epäkäytännöllinen niin itsepäisiin eläimiin nähden.
— Kyllä ne tottuis, — arveli Joe. — Ei niitä ohjattaisikaan kuolaimista, vaan silmälappujen avulla, jotka vähentäisivät niiltä näön. Kun vetäis kiinni toisen lapun, niin ne lentäis oikeaan tai vasempaan, ja kun nykäisis kiinni kumpaisetkin, silloin ne pysähtyis.
— Eiköhän tuuli sentään liene parempi sinun siivekästä valjakkoasi,
Joe! On se paljoa taatumpi, ja sen elatuskin huokeampaa.
— Olkoon niin, tohtori; mutta oma pää minulla vaan on tässäkin asiassa.
Oli puolipäivä. Jonkun ajan perästä väheni Victorian vauhti hiljaiseksi. Maa vieri verkalleen sen alta, ei paennut enää.
Äkkiä kajahti huutoja ja kirkunaa matkustajain korviin. He kumartuivat laidan yli ja huomasivat avonaisella tantereella varsin hämmästyttävän näyn.
Kaksi heimoa taisteli keskenään vimmatulla raivolla, ampuen kokonaisia nuolipilviä toisiansa kohti. Taistelijoissa oli semmoinen into surmata vihollisiansa minkä vaan ennättivät, ett'eivät he lainkaan huomanneet Victorian tuloa. Heitä oli noin kolmesataa toistensa kimpussa, ja mellakka oli hirvittävä. Useammat heistä, haavoitettuina itsekin, tarpoivat verilätäköissä, — inhottava näky.
Victorian tultua näkyviin, taistelu taukosi hetkeksi; huuto kasvoi kahta kauheammaksi; muutamia nuolia lauaistiin gondolia kohti, ja yksi tuli niin lähelle, että Joe sai sen kädellään kiinni.
— Ylemmäs! — huudahti Fergusson silloin, — ylemmäs niitten kantamaa!
Ei vähintäkään varomattomuutta!
Verilöyly jatkui taas puolella ja toisella; tapparat ja keihäät tekivät kamalaa työtään. Heti kuin joku oli kaatunut, hakkasi voittaja häneltä pään poikki, ja naiset, jotka nekin olivat joukossa, kantoivat veriset päät kasoihin taistelutanteren laidoille, usein taistellen keskenänsä näistä inhottavista voitonmerkeistä.
— Hirvittävä näky! — huusi Kennedy, kauhistuneena sisimpiänsä myöten.
— Ilkeätä väkeä! — arveli Joe. — Mutta sittenkin, pankaas noitten päälle univormut ja muut muntierit, niin samallaisia ne ois justiin kuin muukin sotaväki.
— Minun olisi hirmuinen halu sekaantua taisteluun, — lausui metsästäjä, heiluttaen karbiiniansa.
— Älä millään muotoa! — vastasi tohtori kiireesti; — pitäkäämme huolta vaan siitä, mikä meitä koskee. Tiedätkös sinä, kumpiko puoli heistä on oikeassa, kumpi väärässä, ryhtyäksesi Sallimuksen tehtäviin? Parasta on, kun pakenemme pois tästä kamalasta näytelmästä. Jos suuret sotapäälliköt voisivat katsella taistelutannerta, niinkuin me nyt, niin kenties veri ja taistelu ei enää olisikaan heille niin kovin mieluista.
Toisella taistelujoukolla oli johtajana muuan jättiläisen kokoinen mies, voimat kuin Herkuleella. Toisella kädellään hän syöksi keihäänsä vihollisten sankkaan parveen, ja tappara toisessa hän teki suuria aukkoja siihen. Äkkiä hän heitti verisen keihäänsä kauaksi ja ryntäsi haavoitetun vihollisensa kimppuun. Yhdellä ainoalla iskulla hän hakkasi häneltä käsivarren poikki, sieppasi sen käsiinsä ja alkoi ahmia sitä suun täydeltä.
— Senkin peto! — huudahti Kennedy. — Nyt ei minua enää mikään pidätä.
Ja neekeri vaipui maahan, saatuaan luodin otsaansa.
Kauhea hämmästys valtasi nyt tuon kaatuneen jättiläisen johtamat joukot; tämä yliluonnollinen kuolema hervautti heidät, sytyttäen sitä vastoin viholliset uuteen intoon. Hetkisen kuluttua oli puolet taistelevia paennut sotatanterelta.
— Ylemmäs! — sanoi tohtori. — Uusi ilmavirta vienee meidät kauemmas tästä. En jaksa enää katsella tätä.
Nouseminen ei kumminkaan käynyt niin nopeasti, ett'eivät matkamiehet vielä olisi ennättäneet nähdä, kuinka voittajaksi jäänyt heimo hyökkäsi kaatuneitten ja haavoitettujen kimppuun, keskenänsä otellen tästä vielä lämpimästä saaliista ja sitten ahnaasti hurmien sitä.
Victoria nousi. Hurjan joukon huudot seurasivat sitä vielä muutaman silmänräpäyksen. Vähitellen se poistui ja katosi etelään. Verinen tanner katosi näkyvistä.
Maanlaatu oli vaihettelevaista. Useampia virtoja juoksi itään päin. Ne laskivat kaiketikin Njun järveen tai olivat Gazellien virran lisäjokia, joista Lejean on antanut huvittavia tietoja.
Yön tullen heitti Victoria ankkurinsa, 27° itäistä pituutta ja 4° 20' pohjoista leveyttä, kuljettuansa sinä päivänä 280 km.
YHDESKOLMATTA LUKU
Kummallista melua. — Yöllinen hyökkäys. — Kennedy ja Joe puussa. —
Kaksi laukausta. — "Auttakaa! auttakaa!" — Vastaus omalla kielellä.
— Pelastuksen suunnitelma.
Yö oli erittäin pimeä. Tohtori ei osannut sanoa, missä ollaan. Ankkuri oli tarttunut puuhun, jonka rajapiirteitä tuskin erotti pimeässä. Tapansa mukaan aloitti hän vartionsa kello 9:stä illalla, ja puolen-yön aikana astui Dick hänen sijalleen.
— Pidä vaari, Dick; pidä tarkka vaari kaikesta.
— Onko mitään erityistä?
— Ei, mutta olin kuulevinani kumeita ääniä alhaalta; en tiedä ensinkään, minne tuuli on meidät kantanut. Ei haittaa, vaikka olisimme hiukan liiaksikin varovaisia.
— Petojen ääniä lienet vain kuullut.
— En; ne kuuluivat ihan toisellaisilta. Jos mitä vähänkin huomaat, niin herätä meidät heti.
— Ole huoleti.
Kuunneltuaan tarkasti vielä kerran, mutta mitään huomaamatta, tohtori kääriytyi vaippaansa ja nukkui heti.
Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ilma oli aivan tyyni. Victoria, kiinni yhdessä ainoassa ankkurissa, ei liikahtanutkaan.
Kennedy nojautui kyynäspäihinsä, niin että saattoi yhä pitää hormia silmällä, ja katseli ulos pimeyteen. Hän tarkasteli taivaanrantaa ja, niinkuin levottomain ja jotain aavistavien ihmisten aina käy, oli välisti näkevinään valojen tuikahtelevan. Kerran hän oli huomaavinaan ne 40-50 metrin päässä, mutta se oli vaan kuin salaman väläys, joka ei enää uudistanut.
Se oli kaiketi sellaisia valon-ilmiöitä, joita välisti tulee silmään pilkkopimeässä.
Tohtori rauhoittui, jääden epämääräisten mietelmäinsä valtaan. Äkkiä kajahti ilmassa räikeä sihaus.
Oliko se metsän-elävä vai öinen lintu, vai ihmisenkö lienee lähtenyt huulilta?
Kennedy, käsittäen aseman vakavuuden, oli herättämäisillään muut, mutta päätti sitten, että, oli ne ihmisiä tai eläimiä, ulkopuolella ampumamatkaa ne kumminkin vielä ovat. Hän tarkasti vaan aseensa ja alkoi taas yökiikarilla tähystellä ympärilleen.
Vähän ajan perästä hän oli näkevinään epämääräisiä muotoja, jotka hiipivät puuta kohti. Samalla pilkisti kuunsäde pilvenraosta salaman nopeudella, ja sen valossa hän näki joukon olentoja hääräilevän pimeässä.
Seikkailu kynokefalojen kanssa johtui hänelle mieleen. Hän laski kätensä tohtorin olkapäälle. Tämä heräsi heti.
— Hiljaa, — sopotti Kennedy; — puhukaamme kuiskaamalla vain.
— Oletko huomannut jotain?
— Olen. Herätetään Joe.
Joen herättyä, Skotlantilainen kertoi näkemänsä.
— Joko taas niitä pahuksen marakatteja? — kysyi Joe.
— Mahdollista kyllä; mutta varovaisia meidän pitää olla.
— Joe ja minä, — sanoi Kennedy, — laskemme nuoraportaita myöten puuhun.
— Ja sillä välin minä pidän huolta, että pääsemme nousemaan heti kuin tarvis vaatii.
— Hyvä on.
— Lähdetään, — virkkoi Joe.
— Älkää käyttäkö asetta, ennenkuin viimeisessä hädässä, — sanoi tohtori. — Tarpeetonta on ilmoittaa Victorian läsnäoloa näissä seuduissa.
Dick ja Joe vastasivat viittauksella. Kuulumattomasti he laskeusivat puuhun ja asettuivat paksujen oksain haarukkaan, johon ankkuri oli tarttunut.
Muutaman minutin ajan he kuuntelivat äänettöminä ja liikahtamatta. Äkkiä kuului pieni rasaus puun kuorta vasten, ja Joe tarttui Kennedyä käteen.
— Kuulitteko?
— Kyllä. Se lähenee.
— Jos se ois käärme? Tuo sihaus, minkä kuulette…
— Ei! Se kuului enemmän ihmis-ääneltä.
— Soisinpa kernaammin, että olisivat neekereitä, — arveli Joe; — en minä noista vongertajista oikein tykkää.
— Häly enenee, — virkkoi Kennedy kotvasen kuluttua.
— Enenee. Ne kapuavat puuhun.
— Pidä varasi tältä puolen; minä vartioin tältä.
— Kyllä.
He asettuivat kumpikin eri kohtaan, paksuille oksille, joita läksi suoraan tästä baobabiksi sanotusta metsästä. Täällä, tuuheitten lehväin välissä, oli pilkkosen pimeä, mutta kumminkin kallistui Joe Kennedyn korvaan, osoitti tyvemmäs ja kuiskasi:
— Neekereitä.
Muutamia matalalla äänellä lausutuita sanoja kuului matkustajille asti.
Joe ojensi pyssynsä.
— Malta, — sanoi Kennedy.
Villejä oli todellakin noussut puuhun. Niitä tulla kihisi joka puolelta, kiertyen oksalta oksalle kuin matelijat ja, kohoten verkalleen, mutta varmasti. Sitä paitsi ilmoitti heidän lähestymistään kitkerä haju, lähtien paksusta rasvasta, jolla heidän ruumiinsa oli voideltu. Kaksi päätä tuli vihdoin Kennedyn ja Joen näkyviin melkein niitten oksain tasalle, missä he istuivat.
— Huomio! — sanoi Kennedy. — Nyt!
Ukkosena pamahti kaksi laukausta, ja heti sen jälkeen kuului tuskanhuutoja. Silmänräpäyksessä oli koko joukkio kadonnut.
Mutta kesken melua ja pauhinaa kajahti outo, odottamaton huuto.
Ihmis-ääni oli aivan selvään lausunut nämä sanat franskankielellä:
— A moi, à moi![22] (Auttakaa, auttakaa!) Hämmästyneinä kiipesivät
Kennedy ja Joe gondoliin.
— Kuulitteko? — kysäisi tohtori.
— Tietysti, kuulimme tuon käsittämättömän huudon: A moi! à moi!
— Franskalainen noitten raakalaisten käsissä!
— Matkustaja!
— Kenties lähetyssaarnaaja!
— Onnetonta! — huudahti Kennedy. — He surmaavat hänet! He kiduttavat häntä!
Turhaan koetti tohtori salata liikutustaan.
— Ei epäilemistäkään, — sanoi hän. — Joku onneton Franskalainen on joutunut näitten villien kynsiin. Mutta me emme lähde täältä, ennenkuin olemme koettaneet mitä suinkin mahdollista on, pelastaaksemme hänet. Pyssyjen laukauksista hän on arvannut odottamattoman, itse taivaan lähettämän avun olleen lähellä. Me emme anna tämän viimeisen toivon tulla häpeään. Onko se teidän mielipiteenne?
— On, Samuel, ja olemme valmiit tottelemaan sinua.
— Miettikäämme sitten, mitä on tehtävä. Huomenissa koetamme saada hänet pois.
— Mutta kuinka saada nuo konnat pakosalle!
— Siitä kiireestä päättäen, — virkkoi tohtori, — jolla he saivat jalat allensa, he eivät tunne ampuma-aseita; meidän on siis käyttäminen hyödyksemme heidän hämmästystään. Mutta meidän täytyy odottaa päivännousua ja asettaa pelastustoimet paikkaa myöten.
— Poloinen ei liene kaukana, — virkkoi Joe, — sillä…
— A moi! à moi! — kuului entistä heikompi ääni.
— Senkin korvennettavat! — huusi Joe, vavisten. — Mutta jos he ottavat hänet hengiltä jo tänä yönä?
— Kuuletko, Samuel? — lausui Kennedy, tarttuen tohtoria käteen; — jos he surmaavat hänet tänä yönä?
— Se ei ole luultava, hyvät ystävät. Villit tappavat vankejansa keskellä päivää. Heillä täytyy olla auringonpaistetta.
— Jos käyttäisin pimeätä hyödykseni, — virkkoi Skotlantilainen, — ja hiipisin tuon onnettoman luokse?
— Minä tulen mukaan, mr Kennedy!
— Malttakaa mieltänne, ystävät! Tuo aikomus osoittaa, että teillä on sydän oikealla kohdallaan ja mieli urhoollinen, mutta te saatatte meidät kaikki vaaraan ja kenties vaan teette pahaa hänelle, joka meillä on aikomus pelastaa.
— Kuinka niin? — vastasi Kennedy. — Villithän ovat säikäyksissään, hajallansa! He eivät palaja enää.
— Dick, minä rukoilen sinua, tottele minua nyt. Toimeni tarkoittaa yhteistä parasta. Jos joutuisit itsekin kiinni, silloin olisit hukassa.
— Mutta tuo onneton, joka odottaa, joka toivoo! Ei kukaan vastaa hänelle. Ei kukaan riennä häntä auttamaan! Hän luulee kuulleensa väärin!…
— Saattaahan hänelle antaa vakuutuksen siitä, — virkkoi Fergusson.
Ja seisovillaan pilkkopimeässä hän pani kätensä torveksi suun eteen ja huusi voimakkaasti muukalaisen omalla kielellä:
— Ken lienettekään, olkaa rohkeilla mielin! Kolme ystävää valvoo parastanne!
Kauhea ulvonta vastasi tohtorin sanoihin, kaiketi tukauttaen kuulumattomiin vangin vastauksen.
— Ne tappavat hänet! Ne tappavat hänet! — huusi Kennedy. — Meidän väliintulomme joudutti vaan hänen teloituksensa hetkeä! Täytyy ryhtyä toimiin!
— Mutta mihinkä, Dick? Mitä sinä aiot tehdä tässä pimeässä?
— Voi, jos valkenisi — huudahti Joe.
— Niin, ja jos valkenis? — kysyi tohtori omituisella äänellä,
— Silloin tietäisin, Samuel, mitä tehdä, — vastasi Skotlantilainen.
— Astuisin maahan ja pyssynlaukauksilla hajoittaisin nuo konnat.
— Ja sinä, Joe? — kysyt Fergusson.
— Minä tekisin viisaammin, tohtori. Minä antaisin vangille merkin paeta suostuttuun suuntaan..
— Ja mitenkä antaisit tämän merkin?
— Tämän nuolen avulla, jonka sain lennosta kiinni, ja jonka päähän pistäisin pienen lapun, tai suorastaan puhuisin hänelle matalalla äänellä; eihän ne neekerit meidän kieltä ymmärrä.
— Eivät käy päinsä teidän aikeenne, hyvät ystävät. Kaikkein vaikeinta tuon onnettoman on päästä pakenemaan, vaikkapa hänen onnistuisikin saada petetyksi vartijainsa valppaus. Mitä sinuun tulee, Dick, niin kenties sinun aikeesi voisi onnistua, jos olisi rohkein mielin käyttää hyödykseen sitä hämmästystä, minkä laukaukset saavat aikaan. Mutta ellei se onnistuisi, niin hukassa olisit, ja meillä olisi yhden sijassa kaksi pelastettavana. Ei! Meidän täytyy koota kaikki edut puolellemme ja toimia toisin.