SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Kauhea helle. — Harhanäkyjä. — Viimeiset vesipisarat. — Epätoivon yö. — Itsemurhan yritys. — Samum. — Keidas. — Jalopeurat.
Ensi työkseen tohtori huomis-aamuna katsoi barometriä: tuskin oli elohopea-patsas liikahtanutkaan alaspäin.
— Ei mitään, — virkkoi hän, — ei mitään
Hän astui gondolista ja tarkasteli säätä: sama helle, sama kirkkaus, kaikki yhtä armotonta kuin ennenkin.
— Pitääkö meidän joutua epätoivoon? — huudahti hän. Joe ei puhunut sanaakaan; hän kantoi aiettansa mielessään.
Kennedy nousi makuulta varsin huonovointisena. Hän näkyi olevan arveluttavan kiihkoisessa tilassa. Jano tuotti hänelle kauheita tuskia. Turtana oli hänellä kieli ja huulet, niin että hän tuskin kykeni puhumaan kunnon sanaa.
Vielä oli jäljellä muutama tippa vettä. Kukin tiesi sen, kukin ajatteli sitä, ja kunkin mieli paloi pullon puoleen, mutta ei kukaan uskaltanut astua askeltakaan sitä kohti.
Nämä kolme toverusta, nämä kolme ystävystä katselivat toisiansa jyräillen, eläimellisellä ahneudella, joka varsinkin ilmeni Kennedyssä. Hänen luja ruumiinsa se ensimmäisenä oli nääntynyt näistä sietämättömistä kärsimyksistä. Koko vuorokauden hän oli houreissaan. Hän meni ja tuli, päästellen koleita huutoja ja pureskellen nyrkkejänsä, valmiina katkaisemaan suonensa, juodakseen omaa vertaan.
— Voi! — huusi hän. — Voi sua, janon maata! Epätoivojen maaksi sinua pitäisi sanoa!
Ja sitten hän vaipui hervotonna maahan, eikä kuulunut hänen tulehtuneilta huuliltaan muuta kuin korsahtelevaa hengitystä.
Illemmalla alkoi Joessakin ilmetä mielihoureita. Hänestä näytti tämä laaja hiekkalakeus suunnattomalta lammelta, jossa vireili kirkas, heleä vesi; montakin kertaa hän jo syöksi suinpäin tulista maanpintaa kohti, juodakseen muka, mutta nousi joka kerta suu tomua täynnä.
— Kirous! — sanoi hän vimmoissaan. — Sepä oli suolaista, se vesi.
Fergussonin ja Kennedyn viruessa pitkällään, liikahtamatta, syntyi hänessä voittamaton himo päästä tyhjentämään vielä jäljellä olevat vesipisarat pullosta. Ja himo oli miestä lujempi. Hän kulki gondolia kohti, ryömien polvillaan, voimatta kääntää silmiään pullosta, jossa tuota verratonta nestettä oli. Hän sieppasi sen vihdoin ja nosti huulilleen.
Samassa kajahti sydäntä särkevä huuto: "Vettä! vettä!"
Se oli Kennedy, joka laahasi itseänsä hänen luokseen ja rukoili häntä polvillaan, itkien.
Joe, itkien hänkin, ojensi hänelle pullon, ja Kennedy tyhjensi sen sisällyksen viimeiseen tippaan asti.
— Kiitos! — sanoi hän.
Mutta Joe ei kuullut; hänkin oli vaipunut hiekalle.
Mitä tänä hirmuisena yönä tapahtui, siitä ei ole tietoa. Mutta tiistai aamuna, yhä entisen helteen paahtaessa, poloiset tunsivat jäsentensä kuivuvan pala palalta. Joe yritti nousta, mutta se oli mahdotonta. Hän ei kyennyt panemaan aiettansa toimeen.
Hän katsahti ympärilleen. Gondolissa istui tohtori masentuneena, käsivarret ristissä rinnalla, idiotin jäykkyydellä tuijottaen johonkin luulottelemaansa kohtaan avaruudessa. Kennedy oli kauhea nähdä: hän käänteli päätään puoleen ja toiseen kuin peto häkissänsä.
Äkkiä hänen katseensa sattuivat karbiiniin, jonka perä pisti näkyviin gondolista.
— Kas! — parkaisi hän, kohottautuen pystyyn yli-inhimillisellä voimalla.
Hän hyökkäsi kivärinsä luokse hurjalla kiivaudella ja ojensi sen suun omaa suutansa kohti.
— Mr Kennedy! Mr Kennedy! — huusi Joe, rientäen hänen luokseen.
— Pois! Tiehesi! — raivosi Skotlantilainen.
Syntyi vimmaisa ottelu.
— Pois! Taikka minä lyön sinut kuolijaksi! — toisteli Kennedy.
Mutta Joe tarttui häneen lujasti kiinni. Ja näin he kamppailivat minutin verran. Tohtori ei näkynyt huomaavan heitä. Kesken temmellystä kiväri laukesi, ja silloin kavahti tohtori pystyyn, suoraan kuin kummitus, ja katsahti ympärinsä.
Mutta äkkiä … katsos, kuinka hänen katseensa elpyy, käsi ojennakse taivaanrantaa kohti, ja äänellä, joka ei enää kuulu inhimilliseltäkään, hän huutaa:
— Tuolla! tuolla!
Niin tarmokas oli hänen huudahduksensa, että Joe ja Kennedy päästivät toisensa irti ja käänsivät päänsä kumpikin.
Tasanko oli liikkeessä kuin meri, myrskyn raivostama. Hiekka-aallot vyöryivät toistensa päälle sakeassa pölyssä; suunnaton hiekkapatsas syöksi lounaasta sanomattomalla vauhdilla. Aurinko katosi paksun pilven taakse, jonka suunnaton varjo ulottui hamaan Victoriaan asti. Hiekkajyväsiä liukui keveästi, niinkuin olisivat olleet nestettä, ja tämä hietavuoksi se läheni lähenemistään.
Luja toivo elähti Fergussonin silmissä,
— Samum! — huusi hän.
— Samum! — toisti Joe, ymmärtämättä, mitä se on.
— Sitä parempi! — kiljaisi Kennedy toivottomalla raivolla. — Sitä parempi! Nyt kuollaan!
— Sitä parempi! — sanoi tohtori. — Nyt alkaa päinvastoin elämä.
Hän rupesi nopeasti heittämään gondolista pohjalastina ollutta hiekkaa.
Kumppalit käsittivät hänet vihdoin ja riensivät hänen avukseen.
— Ja nyt, Joe, — virkkoi tohtori, — viskaa maahan parikymmentä kiloa sinun malmejasi!
Joe ei vitkaillut, vaikka … tuokion verran hän tunsi jotain kaipauksen tapaista. Pallo kohosi.
— Kyllä olikin aika! — huudahti tohtori.
Samum läheni todellakin salaman nopeudella. Hiukkanenkaan vielä, niin olisi Victoria ollut säpäleinä. Suunnaton hiekkapatsas oli vähällä saavuttaa sen ja verhosi sen hiekkapilveen.
— Vielä pois pohjalastia! — huusi tohtori Joelle.
— Tuossa! — vastasi toinen, heittäen tavattoman suuren kvartsijärkäleen laidan yli.
Victoria kohosi nopeasti yläpuolelle hiekkapatsaan, joutui siellä huimaan ilmavirtaan, ja läksi kiitämään sanomatonta vauhtia tämän vaahtoavan meren ylitse.
Samuel, Dick ja Joe eivät puhuneet mitään. He tähystelivät, he toivoivat, virkistyneinä jo raikkaasta tuulestakin.
Kello kolme myrsky lakkasi. Maahan laskeutunut hiekka muodosti lukemattomat määrät pieniä kunnaita. Ilma oli tyyni kuin ennenkin.
Victoria ei kulkenut enää eteenpäin, vaan leijui yhdessä kohdin jonkun matkan päässä eräästä keitaasta, jossa kasvoi viheriäitä puita. Se oli kuin tämän hiekkameren pintaan kohonnut saari.
— Vettä! Siell'on vettä! — huusi tohtori.
Samassa hän avasi venttilin ja päästi vetyä ulos. Pallo laskeutui maahan parinsadan askelen päässä keitaasta.
Neljässä tunnissa pallo oli kulkenut 450 kilometriä. Pallo saatettiin tasapainoon, ja Kennedy ja Joe hyppäsivät maahan.
— Pyssyt! — huusi heille tohtori, — pyssyt mukaan ja olkaa varovaisia!
Dick sieppasi karbiininsa, Joe toisen kaksipiippuisista. He kiiruhtivat puihin saakka ja tunkeusivat vihantaan lehtoon, joka tiesi runsaita vesilähteitä. He eivät välittäneet tiheästä töminästä ja tuoreista jäljistä, joita näkyi siellä täällä kosteassa maassa.
Äkkiä kajahti kiljunta parinkymmenen askelen päässä heistä.
— Se oli jalopeuran kiljuntaa! — sanoi Joe.
— Sitä parempi, — vastasi metsästäjä kiihkoissaan. — Nyt taistellaan. Kun taistelu yksin enää on jäljellä, silloin on voimaa.
— Olkaa varovainen, mr Kennedy, olkaa varovainen! Yhden hengestä riippuu kaikkien henki.
Mutta Kennedy ei kuunnellut häntä. Hän kulki eteenpäin, palavin silmin, hana vireillä, kauheana uhkarohkeudessaan. Palmun juurella seisoi tavattoman suuri, mustaharjainen jalopeura hyökkäävässä asennossa. Tuskin oli se huomannut metsästäjän, niin jo hyppäsi häntä kohti, mutta ei ennättänyt vielä maahankaan, kun luoti jo lävisti siltä sydämen. Se oli kuollut.
— Eläköön! eläköön! — huusi Joe.
Kennedy riensi kaivoa kohti, harppasi kosteita portaita myöten alas ja laskeutui maahan raikkaan lähteen ääreen, johon hän ahnaasti painoi huulensa. Joe seurasi hänen esimerkkiänsä. Kotvaan aikaan ei kuulunut muuta kuin janoansa sammuttavain eläinten kielenmaiskutusta.
— Olkaa järkevä, mr Kennedy! — sanoi Joe, vetäen henkeänsä. — Ei liikaa näin ensi hätään!
Mutta Dick ei vastannut; hän joi juomistaan. Hän painoi päänsä ja kätensäkin tähän suloiseen nesteesen; hän juovutti itseänsä.
— Entäs tohtori Fergusson? — virkkoi Joe.
Tämä ainoa sana sai Kennedyn jälleen järkiin. Hän täytti mukanaan tuomansa pullon ja läksi rientämään ylös kaivon portaita. Mutta hänen hämmästystään! Joku paksu, raskas esine sulki pääsyn. Joe, kulkien Dickin jäljissä, oli pakotettu peräytymään hänkin.
— Tie on suljettu!
— Se on mahdotonta. Mitäs tämä oikeastaan on?
Dick ei ennättänyt lopettaa lausettansa, kun kauhea kiljunta ilmoitti, minkä uuden vihollisen kanssa heillä on tekemistä.
— Toinen jalopeura! — sanoi Joe.
— Naaras. Mutta maltas, sinä senkin peto! — virkkoi metsästäjä, kiireimmiten pistäen uuden panoksen kiväriinsä.
Tuokion kuluttua hän laukaisi, mutta petoa ei näkynyt.
— Eteenpäin! — huudahti hän.
— Ei, mr Kennedy, ei! Peto ei kuollut; muutoinhan se olisi vierinyt tänne saakka. Se on valmiina karkaamaan sen kimppuun, ken meistä ensiksi astuu näkyviin. Ja hän olisi mennyttä miestä.
— Mutta mitäs meidän pitäisi tehdä? Lähteä meidän täytyy. Samuel odottelee meitä.
— Meidän pitää maanittaa peto. Ottakaas minun pyssyni ja ojentakaa minulle karbiininne.
— Mitäs aiot?
— Saatte nähdä.
Joe riisui yltään liinaisen takkinsa, pisti sen kivärin päähän ja ojensi sen syötiksi aukosta ulos. Raivostunut peto hyökkäsi sitä kohti, mutta samassa Kennedy, ollen varoillaan, laukaisi ja mursi siltä lavan. Möristen kaatui peto portaille, painaen allensa Joen. Tämä oli jo tuntevinaan kauheain käpäläin iskevän häneen, mutta samassa pamahti toinen laukaus, ja tohtori Fergusson ilmaantui aukolle, kädessään pyssy, joka vielä savusi.
Joe kavahti seisovilleen, hyppäsi jalopeuran raadon yli ja ojensi isännälleen vesipullon.
Panna pullo huulilleen ja tyhjentää se yhdessä hengenvedossa, — se oli Fergussonille yhden silmänräpäyksen toimi, ja nyt nämä kolme matkustajaa kiittivät Jumalaa, joka oli heidät näin ihmeellisellä tavalla pelastanut.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Ihana ilta. — Joen keittiö. — Väittely raa'an lihan merkityksestä. —
James Brucen historia. — Nuotiolla. — Joen unet. — Barometri laskee.
— Barometri nousee. — Lähdön hankkeita. — Myrsky.
Ilta vietettiin ihanain mimosain siimeksessä, ravitsevan aterian jälkeen, jossa ei unohdettu teetä eikä groggiakaan.
Kennedy oli käynyt tämän pienen alueen ristiin rastiin, tutkien ja tarkastaen pensaikot. Matkustajat olivat ainoat elävät olennot tässä maallisessa paratiisissa. He kietoutuivat vaippoihinsa ja viettivät rauhallisen yön. Äsken kestetyt tuskat ja vaivat oli unohdettu.
Huomenna, toukokuun 7:nä, paistoi aurinko jälleen koko terältä, mutta sen säteet eivät voineet tunkeutua lehdistön tuuhean verhon lävitse. Ruokavaroja kun oli riittävästi, päätti tohtori jäädä tänne odottamaan sopivaa tuulta.
Joe oli siirtänyt sinne matka-keittiönsä ja vaipui nyt kulinaarisiin keksintöihin, käyttäen vettä erinomaisen runsaalla kädellä.
— Kuinka kummallisesti surut ja ilot seuraavatkaan toisiansa! — puheli Kennedy. — Tällainen runsaus äskeisen puutteen perästä! Tämä ylellisyys tuon kurjuuden jälkeen! Voi sentään! Minähän olin vähällä menettää järkeni.
— Rakas Dick, — puhui tohtori, — ilman Joeta et istuisi tässä keskustelemassa kaiken maallisen katoavaisuudesta.
— Kunnon ystävä! — lausui Dick, ojentaen kätensä Joelle.
— Mitä turhia! — vastasi Joe. — Toiste maksatte takaisin, vaikka, mr
Kennedy, parempi ois, kun ei tilaisuutta siihen enää tulisi.
— On se ihminen sentään raukka! — virkkoi Fergusson: — joutua suunnilta pois niin vähästä!
— Veden vähyydestä, tohtori; niin te kai meinaatte. Pitääpäs vainenkin tuon elementin olla niin tärkeän ihmisen elämälle!
— On niinkin, Joe. Nälkää jaksaa ihminen kärsiä paljoa kauemmin kuin janoa.
— Sen minä uskon, sillä hätätilassa sitä syö mikä kohdalle sattuu, lähimmäisensäkin, vaikka kyllä luulis moisen aterian vielä kauan aikaa pysyvän mielessä.
— Villit eivät sitä viaksi lue, — virkkoi Kennedy.
— Villit, niin; mutta nehän ne muutoinkin popsivat raakaa lihaa, hyh!
— Inhottavaahan se on, — sanoi tohtori. — Senpä vuoksi ei kukaan ottanut uskoaksensakaan ensimmäisiä Afrikan-kävijöitä, he kun tiesivät kertoa useampain heimojen syövän raakaa lihaa. Sitä pidettiin mahdottomana. Tämä seikka saattoi James Brucenkin kerran kummalliseen seikkailuun.
— Jutelkaas meille, tohtori, miten hänen kävi. Meill'on tässä kyllä aikaa kuunnella, — sanoi Joe, mielihyvällä oikaisten itsensä pehmeälle nurmikolle.
— Kernaasti. — Ja tohtori kertoi:
"James Bruce oli Skotlantilainen, Stirlingin kreivikunnasta. Vuosina 1768-1772 hän kulki koko Abyssinian halki aina Tjana järvelle saakka, etsien Niilin lähteitä. Englantiin palattuansa hän julkaisi matkamuistelmansa vasta v. 1790. Hänen kertomuksensa vastaan-otettiin epäluuloilla, niinkuin luultavasti käy meidänkin. Abyssinialaisten tavat näyttivät niin kokonaan toisellaisilta kuin ne, mihin Englannissa oli totuttu, ett'ei kukaan ottanut häntä uskoakseen. Muun muassa oli James Bruce kertonut Itä-Afrikan kansain syövän raakaa lihaa. Koko yleisö nousi nyt häntä vastustamaan. Puhukoon mitä hyvänsä, lorua tuo on sittenkin, arveltiin. Bruce oli jäntevä mies ja erittäin kiivas kanssa. Nämä epäilykset ärsyttivät häntä sanomattomasti. Kerran, eräässä suuressa seurassa Edinburgissa, rupesi muuan Skotlantilainen jälleen, niinkuin siihen aikaan tavallista oli, ivaamaan Brucen kertomuksia ja sanoi muun muassa, että juttu raa'an lihan syömisestä on perätön ja mahdotontakin. Bruce ei puhunut mitään. Hän meni ulos ja palasi hetken perästä, tuoden raa'an bifstekin, johon, afrikalaiseen tapaan, oli riputettu suolaa ja pippuria päälle. 'Hyvä herra', sanoi hän Skotlantilaiselle, 'epäilemällä minun kertomustani, te olette syvästi loukannut minua; pitäessänne tätä tosiasiaa mahdottomana, olette törkeästi erehtynyt. Osoittaaksenne sen nyt kaikille, te syötte heti paikalla tämän bifstekin, taikka täytyy teidän tehdä tili sanoistanne'. Toinen säikähti ja totteli, irvistellen tietysti. Silloin virkkoi James Bruce varsin kylmäverisesti: 'Ellei asia olisi tottakaan, niin olette te nyt, hyvä herra, todistanut, ett'ei se ainakaan mahdotonta ole'".
— Sattuvasti sanottu, — arveli Joe. — Ja jos Skotlantilainen tuosta palasta sai vatsaväänteitä, niin se oli ihan kohdallaan. Ja jos, meidän tultua Englantiin, eivät rupea uskomaan meitä…
— Mitäs teet silloin, Joe?
— Minä pakotan uskomattomat syömään Victorian palasia, enkä pane suolaa enkä pippuriakaan päälle.
Toiset nauroivat tälle Joen keksaisemalle keinolle. Ja näin kului päivä hilpeisissä haasteluissa. Voimain karttuessa karttui toivokin, ja toivo toi rohkeutta tullessaan. Menneisyys väistyi joutuisasti tulevaisuuden tieltä.
Joe ei olisi koskaan tahtonut lähteä pois tästä ihanasta olinpaikasta. Siinä hänen unelmainsa valtakunta. Siellä hänestä tuntui kuin olisi kotona. Tohtorin piti tarkalleen ilmoittaa tämän paikan asema, ja huolellisesti Joe kirjoitti muistikirjaansa: 15° 43' pituutta ja 8° 32' leveyttä.
Siitä vaan oli Kennedyn mieli paha, ett'ei tämä metsä pienoiskoossa antanut tilaisuutta otuksen pyytämiseen. Hänen mielestään olisi ollut hauskempi, jos olisi ollut vähäsen petojakin täällä.
— Mutta, hyvä ystävä, — virkkoi tohtori. — Entäs nuo kaksi jalopeuraa?
— Ah! — sanoi Skotlantilainen, halveksien, kuten oikea metsästäjä konsanaankin, kaatamaansa eläintä. — Mutta noista päättäen saattaa joka tapauksessa otaksua, ett'emme ole kovin kaukana hedelmällisemmistä seuduista.
— Huojuvaa todistusta tuo, Dick, sillä nämä pedot vaeltavat usein, näljän tai janon ahdistamina, melkoisia matkoja. Parasta on, että ensi yöksi panemme tulet palamaan.
— Tässä helteessäkö? — arveli Joe. — Mutta pannaan, pannaan, jos tarvis vaatii. Pelottaa vaan, ett'ei syttyis tuleen tämä paikka, josta meillä on ollut niin paljo hyötyä.
— Koetetaan pitää varalta, ett'emme saa tulipaloa aikaan, jotta toisillakin olisi turvapaikka keskellä erämaata.
— Koetetaan niinkin, tohtori. Mutta lieneekö tämä keidas tunnettu?
— Aivan varmaan. Tässä pysähtyvät karavaanit, jotka tulevat sisä-Afrikasta. Kohtaus heidän kanssaan ei taitaisi olla kovin hauska, vai mitä, Joe?
— Onkos täälläkin päin niitä Njam-Njamin pahuksia?
— Epäilemättä. Se on yhteisenä nimenä kaikilla tänpuoleisilla kansoilla, ja saman ilman-alan ihmisillä on tietysti tavatkin samallaiset.
— Huh-huh! — sanoi Joe. — Mutta luonnollistahan se on sekin. Jos murjaaneilla olis tavat samat kuin gentlemaneilla, niin mitäs niitten välillä sitten erotusta olisikaan?
Tämän varsin järkevän lauselman jälkeen alkoi Joe laitella nuotiotulia yöksi, rakentaen ne niin pieniksi kuin suinkin mahdollista. Tämä varokeino oli kaikeksi onneksi tarpeetonta, ja niinpä nukkui kukin vuoronsa sangen rauhallisesti.
Ilma ei muuttunut huomennakaan; se pysyi itsepäisesti kirkkaana kuin ennenkin. Pallo ei liikahtanutkaan, sillä ilmassa ei tuntunut huhaustakaan.
Tohtori alkoi käydä levottomaksi: jos matka viivästyy tällä tavoin, niin jäävät ruokavarat vähiin. Äsken oltiin nääntyä vedenpuutteesta; täytyykö tästä puolin varoa nälkäkuolemaa?
Mutta hän rohkaisi taas mielensä, nähdessään elohopean hiukan laskevan barometrissa. Ilma näytti selviä merkkejä piakkoin tapahtuvasta muutoksesta. Hän päätti niin muodoin hankkia lähtöä, ollaksensa valmiina nousemaan milloin hyvänsä. Vesiarkut täytettiin ääriään myöten.
Pallo oli jälleen saatava tasapainoon, ja Joen täytyi uhrata tuntuva määrä kalliita malmejansa. Terveyden mukana olivat entiset pyyteetkin palanneet, ja jo hän siinä yhdenkin kerran irvisti, ennenkuin totteli isäntänsä käskyä. Mutta tohtori todisti päivänselväksi, ett'ei pallo jaksa kuljettaa niin raskasta painoa mukanaan, ja antoi hänen valita kullan tai veden. Silloin ei Joe enää epäillyt, vaan heitti hiekalle kokonaisen kasallisen kalliita paateroitaan.
— Tuoss'on jälkeentuleville, — virkkoi hän. — Mahtaa ne hämmästyä, kun tällaisessa paikassa löytävät moiset aarteet!
— Mitähän, — arveli Kennedy, — mitähän, jos todellakin joku tiedemies tutkimusretkillään löytää täällä tällaisia näytteitä?
— Hämmästyy tietenkin, rakas Dick, ja julkaisee asiasta monta paksua folio-nidosta! Jonakin kauniina päivänä saamme kenties mekin lukea merkillisistä kultakerroksista keskellä Afrikan erämaita.
— Ja siihen on Joe syypää.
Tuo ajatus, että hän kukaties tulee vetäneeksi jotain tiedemiestä nenästä, oli poika paralle sangen lohdullista ja sai hänet naurahtamaan.
Iltapuolen päivää tohtori turhaan odotteli sään muutosta. Lämpömittari kohosi ja osoitti 65 astetta. Sitä olisi ollut mahdoton sietää muualla kuin keitaan siimeksissä. Tulisena sateena paahtoi helle maata. Tämä oli korkein astemäärä, mitä tähän saakka oli huomattu.
Joe laittoi nuotiot, niinkuin edellisenäkin iltana. Tohtorin ja Kennedyn vartioilla ei tapahtunut mitään uutta. Mutta kolmen tienoissa aamulla, Joen valvoessa, lämpö äkkiä aleni, taivas peittyi pilviin ja pimeys sakeni.
— Ylös! — huusi Joe toisille. — Ylös! Tuulee!
— Vihdoinkin! — sanoi tohtori katsahtaen taivaalle. — Se on myrsky.
Palloon, palloon!
Olipa jo aikakin. Tuuliaispää tuiverteli palloa ja laahasi gondolia pitkin hiekkaa. Jos olisi joku osa pohjalastia sattunut putoamaan ulos, olisi pallo kohonnut ja kadonnut heiltä ainaiseksi.
Mutta nopeajalkainen Joe juoksi minkä jaksoi ja sai gondolista kiinni; pallo laahusti hiekassa, niin että peljättävä oli päällyksen menevän rikki. Tohtori asettui paikallensa, sytytti hormin ja heitti liian pohjalastin maahan.
Viimeisen kerran he vielä katsahtivat keitaiden puihin, joita myrsky taivutteli. Itätuuli tarttui palloon 60 metrin päässä maasta, ja he katosivat yön pimeyteen.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Hedelmällisten seutujen yli. — Speken ja Burtonin löydöt toiselta ja
Barthin löydöt toiselta puolen yhtyvät.
Lähtöhetkestänsä asti kulki pallo suurella nopeudella. Ja kovin jo matkustajat halusivatkin päästä pois erämaasta, jossa he olivat vähällä olleet joutua turmion omiksi.
Kello yhdeksän paikoilla aamulla alkoi näkyä kasvullisuuden oireita: muutamia yrttejä ikäänkuin uiskentelemassa tämän hiekkameren pinnalla, ilmoittaen heille, kuten Kristoffer Kolumbolle aikoinaan, maan olevan lähellä; viheriäitä taimia putkahteli arasti näkyviin piikiven välistä.
Mäkiä, toistaiseksi vielä matalia, aaltoeli taivaanrannassa, usmassa epäselvinä rajapiirteineen; yksitoikkoisuus alkoi hälvetä.
Riemulla tervehti tohtori tätä uutta seutua. Hän oli matrossin lailla märssykorissa huudahtamaisillaan:
— Maa näkyy!
Tuntia myöhemmin ilmeni manner hänen silmiensä eteen, autiomaisena kyllä vieläkin, mutta ei enää niin tasaisena, alastonna. Harmaata taivasta vasten kuulsi muutamia puita.
Hetken aikaa vielä kuljettua, leveni heidän eteensä vähäinen järvi, amfiteatterimaisesti mäkien ympäröimä, mäkien, sillä ne eivät vielä olleet oikeutettuja kantamaan vuoren nimeä. Kaikkialla kierteli hedelmällisiä laaksoja, joista mitä erillaisimmat puut kohottelivat selvittämättömän pörröisiä latvojansa. Muita tiheämmässä kasvoi elaispuu, joka lykkää okaisesta rungostaan 4,5 metriä pitkiä lehtiä. Villapuu heitti tuulen kanneskella siementensä hienoa untuvaa; pendanus, Arabialaisten "kenda", levitti balsamituoksuansa ilmaan aina Victoriaan asti. Papaia, palmumaisine lehtineen, sterculia, jossa Sudanin pähkinät kasvaa, baobab ja banani täydensivät uhkuavan kasvullisuuden näissä kääntöpiirien välisissä vyöhykkeissä.
— Maa on verratonta, — virkkoi tohtori.
— Kas tuossa eläimiäkin, — sanoi Joe; — ei ne ihmisetkään enää kovin kaukana liene.
— Kuinka komeita norsuja! — huudahti Kennedy. — Eiköhän millään keinoin pääsisi hiukan metsästämään?
— Mutta mahdotonhan meidän on pysähtyä, hyvä Dick, kun vauhti on näin kova. Ei, kestähän toki vielä Tantalon tuskia! Myöhemmin saat siitä kyllä korvauksen.
Olipa siinä todellakin jotain, mihin innostua metsämiehen. Dickin sydän pälpätti, ja kiihkoisena hän sormieli karbiininsa perää.
Seudun eläinkunta oli yhtä runsas kuin kasvikuntakin. Villi härkä vieriskeli paksussa ruohikossa, kadoten siihen kokonaan; harmaita, mustia ja keltaisia norsuja, mitä kookkainta lajia, kulki tuuliaispäänä metsäin halki, taittaen, murtaen, musertaen ja jälkeensä jättäen hävityksen huikean aukon. Mäkien metsäisillä rinteillä pauhasi vesiputouksia, yhtyen pohjoiseen kulkeviksi virroiksi, ja niissä virtahevot mellastivat, ja neljättä metriä pitkät merilehmät, ruumis kalan-omainen, makailivat rannoilla, uhkuvin utarein.
Siinä harvinainen eläinkokoelma ihmeellisessä kasvitarhassa, jossa lukemattomat linnut tuhansin värein välkkyivät kesken puunkokoisia kukkakasveja.
Tästä upeasta luonnosta tunsi tohtori tämän seudun Adamauan kuningaskunnaksi.
— Mehän — sanoi tohtori — anastamme omaksemme nykyaikuisia löytöjä; minä seuraan entisten retkeilijäin keskeyneitä teitä; varsin onnellinen sattuma, ystävät hyvät. Meidän käy mahdolliseksi yhdistää Burtonin ja Speken löydöt tohtori Barthin löytöihin. Me jätimme Englantilaiset ja kohtaamme hampurilaisen ja pian olemme saapuneet äärimmäiseen kohtaan, mihin tämä uskalias tiedemies pääsi.
— Minusta tuntuu kuin noiden kahden löytöjen välillä olisi suunnaton ala, siitä matkasta päättäen, minkä me olemme kulkeneet.
— Se on helposti laskettu. Ota kartta ja katso, mikä pituus-asema on
Ukereuen järven eteläpäällä, johon Speke tunkeutui.
— Melkein 37:nellä asteella.
— Entäs Jolan kaupunki, jonka saamme nähdä tänään, ja johon Barth saapui?
— Noin 12:nella.
— Välimatka siis 25 astetta eli, lukien 60 maantieteellistä peninkulmaa astetta kohti, yhteensä 1500 maantieteellistä peninkulmaa (2780 km).
— Nätti matka, — arveli Joe, — varsinkin sille, joka meinaa sen jalkaisin tallustella.
— Ja se tulee sittenkin tehdyksi. Livingstone ja Moffat tunkeutuvat sisämaata kohti. Njassan järvi, jonka he löysivät, ei ole enää kovin kaukana Tanganajika järvestä, jonka Burton sai ilmi. Ennen 19:nen vuosisadan loppua nämä suunnattomat alat saadaan aivan varmaan tutkituiksi. Mutta — lisäsi tohtori, katsahtaen kompassiin, — mieleni on paha, että tuuli kuljettaa meitä niin kovin kauas länttä kohti. Olisin suonut pääseväni pohjoiseen.
Kaksitoista tuntia kuljettuansa oli Victoria saapunut Nigritian rajoille. Alkuasukkaat, Arabialaiset, paimentelivat siellä laumojaan. Taivaanrannassa kohotti Atlas vuoristo korkeita kukkuloitaan. Tähän vuoristoon, jonka korkeus lasketaan olevan noin 2500 metriä, ei ole vielä Europpalaisen jalka milloinkaan astunut. Sen läntisiltä rinteiltä lähtevät kaikki tänpuolisen Afrikan joet ja laskevat valtamereen.
Vihdoin tuli näkyviin varsinainen virta. Suunnattomista muurahaispesistä sen lähistöillä arvasi tohtori sen Benuen virraksi. Se on yksi niitä suuria jokia, jotka yhtyvät Nigeriin, tuohon Arabialaisten "Vetten lähteesen".
— Tämä virta, — puhui tohtori, — on vast'edes oleva luonnollisena kulkuväylänä Nigritian sisämaahan. Yksi meidän uljaimpia kapteneitamme on Pleiad nimisellä höyryveneellä noussut aina Jolan kaupunkiin asti. Nyt olemme, niinkuin näette, tunnetuissa seuduissa.
Suuret laumat orjia puuhasivat maanviljelystöissä. Siellä viljellään sorgoa, erästä hirssilajia, joka on siellä pääviljana. Sanomattomalla hämmästyksellä he katselivat Victoriaa, joka kiiti taivaalla kuin mikä meteori. Illalla se pysähtyi 70 kilometrin päähän Jolan kaupungista, mutta kaukana kohoilivat Mendif vuoren molemmat terävät huiput.
Tohtori heitätti ankkurit, ja pallo tarttui kiinni pitkään puuhun. Kova tuuli kieputti kumminkin Victoriaa, niin että se pyrki kallistumaan vaakasuoraan asentoon, gondolissa olijoille peräti vaaralliseen. Fergusson ei sinä yönä saanut unta silmäänsä. Monasti hän oli jo hakkaamaisillann poikki köyden, päästäksensä raju-ilmaa pakoon. Myrsky asettui vihdoin, eikä pallon heilunnat enää antaneet aihetta levottomuuteen.
Huomenna oli tuuli heikompi, mutta se vei heitä loitommas Jolan kaupungista. Tohtorin olisi kovin tehnyt mieli nähdä tätä Fullanien uudesti rakentamaa kaupunkia, mutta täytyi pakostakin tyytyä suuntautumaan pohjoiseen, hiukan itäänkin.
Kennedy ehdotti, että pysäyttäisiin tänne metsästämään, ja Joe huomautti, että tuoreesta lihasta alkaa olla tuntuva puute, mutta asukasten rajut tavat ja muutamat Victoriaa kohti tähdätyt laukaukset pakottivat tohtorin jatkamaan matkaa. Kuljettiin vieläkin erään tienoon yli, murhain ja tulipalojen tienoon, jossa käydään alituista sotaa, ja jossa ruhtinaat panevat valtakuntiansa altiiksi hirmuisissa taisteluissa.
Tohtorin ponnistuksista huolimatta kiiti pallo suoraa päätä koilliseen, Mendifin vuorta kohti, joka oli pilvien kätkössä. Näitten vuorten korkeat kukkulat erottavat Nigerin jokilaakson ja Tshad järven alangon toisistaan.
Pian tuli näkyviin Bagele ja sen kahdeksantoista kylää, jotka ovat ryhmäyneet sen rinteille kuni lapsiparvi äitinsä ympärille. Viehättävä näky niille, jotka näkivät kaiken tuon ylhäältä yht'aikaa. Notkoissa rehoitti kaikkialla riisi- ja arakidi-vainioita.
Kello kolme oli Victoria Mendif vuoren edessä. Sitä ei käynyt kiertäminen; täytyi siis kulkea sen ylitse. Nostettuansa hormin lämmön 100 asteella, sai tohtori pallon kohoamaan 2700 metriä. Se oli korkein nousu koko matkalla. Lämpö näissä yläisissä kerroksissa oli niin alhaalla, että matkustajain täytyi turvata peitteisinsä.
Fergussonin tuli kiire laskeutua alemmas, pallon päällys kun uhkasi haljeta. Hän ennätti sentään huomata vuoren olevan vulkaanista alkuperää. Sen kraterit eivät nykyisin ole kuin syviä kuiluja enää. Laajat kerrokset linnunjätteitä tekivät sen, että Mendifin rinteet näyttivät kalkkikallioille. Siinä olisi riittänyt höystettä vaikka koko Yhdistetyn Kuningaskunnan viljavainioille.
Kello viisi oli Victoria päässyt suojaan etelätuulelta ja laskeutui nyt verkalleen vuoren rinteitten yli ja pysähtyi avaraan metsän-aukioon kaukana asutuista seuduista. Heti kuin gondoli oli kajonnut maahan ja pallo huolellisesti kiinnitetty, hyppäsi Kennedy haulikko kädessä ulos gondolista ja astui viettävälle tasangolle. Eikä pitkää aikaa kulunutkaan, niin jo hän palasi, mukanansa puoli tusinaa sorsia ja eräänlaisia bekkasiineja, jotka sitte Joe laittoi parhaan taitonsa mukaan.
Ateria oli maukas, ja yö nukuttiin rauhassa.
KOLMASKYMMENES LUKU
Mosfeia. — Sheikki. — Denham, Clapperton, Oudney. — Vogel. —
Loggumin pääkaupunki. — Toole. — Tyvenessä Keraakin kohdalla. —
Kuvernööri hovinsa kanssa. — Hyökkäys. — Murhapolton kyyhkyset.
Huomenna, toukokuun ll:nä, läksi Victoria jälleen jatkamaan monivaiheista matkaansa.
Tuuli kantoi heitä hiukan pohjoista kohti, ja niinpä kello yhdeksän tienoissa tuli näkyviin Mosfeian suuri kaupunki, rakennettu kahden vuoren väliselle ylängölle. Sen asema on kerrassaan valloittamaton. Kaupunkiin kulkee yksi ainoa kapea, suon ja metsän välinen tie.
Heimon sheikki teki parhaallaan tuloansa kaupunkiin, räikeän heleävärinen puku yllään, edellänsä torvensoittajia ja juoksijoita, jotka taivuttelivat syrjään oksia hänen tieltään.
Tohtori laskeutui alemmas, tarkastellakseen lähemmältä näitä maan-asukkaita; mutta mitä suuremmaksi pallo heidän silmissään kasvoi, sitä ilmeisemmäksi kävi heidän kauhunsa, eikä aikaakaan, niin jo saivat he jalat allensa tai karauttivat ratsuillaan pakoon.
Sheikki yksin ei liikahtanut. Hän sieppasi pitkän muskettinsa, veti hanan vireille ja jäi odottamaan. Tohtori läheni viidenkymmenen jalan päähän ja tervehti häntä arabiankielellä niin kovaa kuin jaksoi.
Nämä taivaasta tulleet sanat kuultuansa, sheikki hyppäsi ratsunsa seljästä, heittäysi alassuin pölyiselle tielle, eikä hän tästä nöyryyden asennosta noussut, vaikka tohtori koetti parastansa.
— Yhä vieläkin, — virkkoi Fergusson kumppaleilleen, — yhä vieläkin tuo väki pitää meitä yliluonnollisina olentoina, ja niin he ovat tehneet hamasta siitä saakka kuin ensi kertaa näkivät Europpalaisia. Ja kun tuo sheikki myöhemmin kertoo tästä kohtauksesta, on hän tietenkin lisäävä siihen kaikenlaista arabialaisen mielikuvituksen luomaa. Aatelkaas, mitä kaikkea meistä tarinat vielä kertovatkaan!
— Tuo saattaisi olla harmillistakin, — vastasi metsästäjä. —
Sivistyksen kannalta katsoen olisi meidän parempi käydä tavallisista
ihmisistä; neekerit saisivat silloin toisellaiset käsitykset
Europpalaisten voimasta.
— Niin kyllä, hyvä ystävä, mutta mitäpäs me voisimme tehdä? Saisit pitää paikkakunnan oppineille pitkiä selityksiä ilmapallon mekanismista, eivätkä he käsittäisi sinua kumminkaan; jotain yliluonnollista he siinä sittenkin otaksuisivat.
— Tohtori! — virkkoi Joe; — te mainitsitte ensimmäisistä
Europpalaisista näissä seuduin. Ketä ne olivat, jos suvaitsette?
— Me olemme, poikaseni, parast'aikaa majori Denhamin vaeltamilla teillä. Mosfeiassa juuri hänet vastaanotti Mandaran sulttani.
— Mikä mies se majori Denham oli?
— Muuan uljas Englantilainen, joka vuosina 1822-1824 kapteeni Clappertonin ja tohtori Oudneyn kanssa johti Bornuun lähetettyä retkikuntaa. Lähdettyään maaliskuussa Tripolista, he tulivat Fezzanin pääkaupunkiin Murzukiin ja saapuivat vuoden kuluttua Kuukan kaupunkiin lähellä Tshad järveä, kulkien samaa tietä, jota myöten Barth myöhemmin palasi Europpaan. Denham teki sieltä useampia retkiä Bornuun, Mandaraan ja järven itärannoille. Sillä välin tunkeutuivat Clapperton ja Oudney Sudaniin, hamaan Sakatuu'hun saakka. Sillä matkalla kuoli Oudney väsymyksestä Murmurin kaupungissa.
— Tämä osa Afrikaa, — virkkoi Kennedy, — lienee puolestaan vaatinut monet uhrit tieteeltä?
— Kyllä. Kovan onnen maata tämä on. Me kuljemme suoraan Bargimin valtakuntaa kohti, jonka kautta Vogel v. 1856 kulki matkallansa Wadai'hin. Mutta siellä hän katosi kuulumattomiin. Tämä nuori mies, vasta 23 vuoden iässä, oli lähetetty toimimaan yhdessä tohtori Barthin kanssa. He kohtasivat toisensa joulukuussa 1854. Silloin hän läksi tutkimusretkilleen. Viimeisissä kirjeissään vuodelta 1856 hän ilmoittaa aikovansa tunkeutua Wadaihin, jossa ei vielä yhtään Europpalaista siihen saakka ollut käynyt. Hän näkyy päässeen pääkaupunkiin Waraan saakka. Toiset kertovat hänen joutuneen siellä vangiksi; toisten mukaan hän tapettiin siitä syystä, että oli noussut jollekin pyhälle vuorelle. Kertomuksia matkustajain kuolemasta ei ole kumminkaan kovin herkästi uskominen, niillä kun koetetaan estää heidän etsimisiänsä. Hyvin mahdollista on, että Wadain sulttani pitää häntä vankinansa, toivoen suuria lunnaita hänestä. Paroni Neimans yritti lähtemään Wadaihin, mutta kuoli kesken hankkeitansa Kairossa 1855. Nyt tiedämme, että uusi, Leipzigissä varustettu retkikunta, Heuglinin johdolla on kulkemassa Vogelin jälkiä. Ennen pitkää saanemme varman tiedon tämän nuoren, urhean matkustajan kohtalosta.[23]
Mosfeian kaupunki oli jo aikaa sitten kadonnut näkyvistä. Mandaran maa levittelihe nyt heidän allaan kaikessa hämmästyttävässä rehevyydessään: akasia-metsiä, punertavia locusta-lehtoja, pumpuli- ja indigo-vainioita. Shari virta vieritteli vuolaita vesiään, laskeakseen 150 kilometrin päässä Tshad järveen.
— Katsokaas, — puhui tohtori, näyttäen kumppaleilleen Barthin karttoja, — katsokaas, kuinka tarkkoja tämän tiedemiehen kartat ovat. Me kuljemme suoraan Loggumin maakuntaa kohti ja saavumme kukaties sen pääkaupunginkin, Kernakin, kohdalle. Siellä kuoli nuori Toole, vänrikki Englannin armeijassa, joka vasta moniaan viikon oli ennättänyt retkeillä yhdessä Denhamin kanssa. Tätä suunnatonta seutua sopii todellakin sanoa Europpalaisten hautausmaaksi!
Muutamia 15 metrin pituisia kanotteja kulki Sharilla alas virtaa. Victoria, joka nyt oli 300 metrin korkeudessa, veti varsin vähän alkuasukasten huomiota puoleensa, mutta tuuli, tähän saakka jotenkin navakka, alkoi hiljetä.
— Jokohan meidät taaskin tapaa tyyni? — virkkoi tohtori.
— Välipä sillä, tohtori! Ei meitä nyt uhkaa veden puute eikä erämaan elkeet.
— Ei, mutta vielä julmemmat ihmiset.
— Kas, — huudahti Joe, — tuollahan näkyy jotain kaupungin tapaista.
— Se on Kernak. Tuulen viimeiset henkäykset työntänevät meidät sinne saakka, niin että meidän sopii ottaa tarkka piirros kaupungista.
— Emmekö laskisi hiukan lähemmälle sitä? — kysyi Kennedy.
— Se käy laatuun, Dick. Minä väännän hiukan hormin hanaa, ja pallo laskee alemmas.
Puolen tunnin perästä pysähtyi Victoria kokonaan, 60 metrin korkeudessa.
— Nyt on Kernak lähempänä meitä kuin Lontoo St. Paulin kirkontornin huippua.
— Mitäs varstain kalketta tuolta alhaalta kuuluu?
Joe katsoi tarkemmin ja huomasi suuren joukon kankureita kutoa paukuttamassa, kangastukkeina paksuja hirsiä.
Loggumin pääkaupunki esiintyi silloin kokonaisuudessaan heidän aliansa suurena asemapiirroksena. Se oli oikea kaupunki, talot rinnakkain ja kadut tarpeeksi leveitä. Keskellä avaraa toria pidettiin orjamarkkinoita. Ostajia oli runsaasti, sillä Mandaran naiset, joilla on peräti pienet jalat ja kädet, ovat erittäin haluttua ja kallis-arvoista tavaraa.
Victorian ilmaantuminen näkyviin vaikutti samaan tapaan kuin monasti ennenkin: ensin huutoja ja sitten kovan hämmästyksen; häärinä lakkaa, työt jäävät kesken; melu vaikenee. Matkamiehet olivat kauan aikaa yhdessä kohdin, eikä jäänyt heiltä huomaamatta ainoakaan yksityisseikka tässä ihmisvilinässä. Laskeutuivatpa 18:kin metriä lähelle maata.
Silloin läksi Loggumin kuvernööri asunnostaan, liehuttaan viheriätä lippuansa, perässään soittoniekat, jotka puhalsivat käheisin puhvelinsarviin niin että olisi luullut heiltä keuhkojen halkeavan. Väkijoukko kerääntyi hänen ympärilleen. Tohtori Fergusson yritti puhutella heitä, mutta se ei onnistunut.
Nuo korkeaotsaiset, könkönenäiset ja kiharatukkaiset neekerit näyttivät olevan uhkeata, älykästä väkeä, mutta Victorian läsnäolo sittenkin herätti heissä levottomuutta. Ratsumiehiä läksi täyttä laukkaa eri haaroille, ja pian oli kuvernöörin sotaväki asettunut sotarintaan, valmiina taistelemaan näin omituista vihollista vastaan. Joe koetti heilutella jos minkin värisiä nenäliinoja, mutta turhaan.
Sheikki, hovinsa ympäröimänä, käski väkensä vaikenemaan ja piti puheen, josta tohtori ei saanut mitään selvää. Se oli arabian- ja bagirminkielen sekotusta. Viittausten kansainvälinen kieli ilmoitti hänelle kumminkin, että matkamiehiä hartaasti pyydetään lähtemään matkoihinsa. Ei olisi tarvinnut heitä kahdesti pyytää, mutta tyynen tähden oli mahdoton lähteä. Pallo ei hievahtanutkaan, ja se saattoi kuvernöörin aivan epätoivoon. Hoviväki alkoi huutaa ja kiljua, saadakseen sillä tapaa tuon hirviön poistumaan.
Omituista joukkoa nuo hovimiehet, kullakin viisi kuusi kirjavaa paitaa päälletysten yllään. Tavattoman suuri vatsa oli jokaisella; muutamilla näytti olevan tekovatsakin. Kennedy ja Joe saivat kummaksensa kuulla tohtorilta, että sillä tavalla siellä mielistellään sulttania. Mitä pulleampi vatsa, sitä kunnianhimoisempi mies. Kaikki nämä lihavat herrat viuhtoivat käsillään ja huusivat, liiatenkin yksi, joka oli vähintäkin pääministeri, jos nimittäin lihavuus milloinkaan tässä murheen laaksossa on arvoa ansainnut. Neekerilaumat yhtyivät kirkumisillansa ministerien mölinään, apinain tavalla matkien heidän viuhtomisiansa, jotenka kymmenentuhatta käsivartta huitoi yhdellä lailla yhtämittaa.
Näihin hyödyttömiin pelotuksen ponnistuksiin liittyi muita, paljoa arveluttavampia. Jousilla ja nuolilla varustettu sotaväki asettui hyökkäysrintamaan, mutta samassa Victoriakin poistui ja kohosi kantaman yläpuolelle. Kuvernööri sieppasi musketin ja ojensi sen palloa kohti. Mutta Kennedy oli pitänyt häntä silmällä, ja karbiinin luoti musersi aseen kuvernöörin kädestä.
Tämä odottamaton isku sai aikaan täydellisen hämmennyksen. Jokainen riensi kiiruimman kaupassa majaansa, ja koko iltapuolen näytti kaupunki aivan autiolta.
Tuli yö. Ei tuulahdustakaan. Täytyi tyytyä pysymään yhdessä kohdin 150 metrin korkeudessa. Kaupungista ei näkynyt tulen tuikaustakaan. Kuolon hiljaisuus vallitsi siellä. Tohtori päätti olla kahta varovampi entistänsä. Tuossa rauhassa saattoi piillä joku salajuoni.
Ja oikeassa hän olikin. Sydän-yön aikana näkyi koko kaupunki lehahtavan tuleen. Sadottain alkoi siellä lennellä tulisia kieliä niinkuin raketteja.
— Sepä merkillistä, — virkkoi tohtori.
— Mutta, Jumal' armahtakoon! — vastasi Kennedy. — Näyttää kuin tuo tulipalo kohoaisi tänne ylös.
Ja todellakin, kesken huutoja ja muskettien pauketta, nousi tuo tulimassa Victoriaa kohti. Joe oli valmiina heittämään pohjalastia ulos. Pian oli Fergusson saanut selityksen tähän ilmiöön.
Tuhansia kyyhkysiä, joitten purstoon oli sidottu palavia aineita, oli ajettu Victoriaa kohti. Säikäyksissään ne lensivät ylös, palavilla purstoillaan viileskellen ilmaa ristiin rastiin. Kennedy alkoi ampua niitä kaikilla pyssyillänsä, mutta mitä hän mahtoi tuolle lukemattomalle joukolle? Jo kiiriskelivät kyyhkyset gondolin ja pallon ympärillä, joitten seinät, heiastaen tuota yöllistä valoa, näyttivät kietouneen tuliseen verkkoon.
Tohtori ei epäillyt enää. Hän heitätti ulos kvartsijärkäleen ja pääsi ulkopuolelle näitten turmiollisten lintujen saavuttamaa. Kaksi tuntia näkyi niitä vielä liitelevän eri suuntiin. Vähitellen niitten luku pieneni, ja valot sammuivat.
— Nyt saamme maata rauhassa, — virkkoi tohtori.
— Ei ollut hullumpi keino, näin villien keksimäksi! — sanoi Joe.
— He käyttävät varsin usein näitä kyyhkysiä, sytyttääkseen olkikattoja vihollisten kylissä, mutta tällä kertaa lensi kylä kauemmas heidän siivekkäitä polttajiaan.
— Ilmapallon ei tarvitse peljätä vihollisia, ei kerrassaan minkäänlaisia, — sanoi Kennedy.
— Ties kanssa! — vastasi tohtori.
— Ketä?
— Varomattomia ihmisiä gondolissaan. Ja siksipä, ystävät, kaikkialla valppautta, aina valppautta!
YHDESNELJÄTTÄ LUKU
Lähtö yöllä. — Kolmisin yhdessä. — Kennedyn vaisto. — Varokeinoja. — Shari virran juoksu. — Tshad järvi. — Vesi. — Virtahepo. — Luoti turhaan.
Kolmen aikaan aamulla huomasi Joe, vartiolla ollessaan, kaupungin vihdoinkin liikahtavan hänen allansa. Victoria läksi jälleen kulkemaan. Kennedy ja tohtori heräsivät.
Tohtori katsahti kompassiin ja näki mieliksensä tuulen vievän palloa pohjoiskoillista kohti.
— Meillä on onni mukana, — virkkoi hän; — kaikki meille onnistuu.
Tänään löydämme itse Tshad järvenkin.
— Onko se laajakin? — kysyi Kennedy.
— Koko lailla, ystävä hyvä; pisin pituus ja suurin leveys on 220 km.
— Onhan hiukan vaihtelua, kun pääsee leijumaan ison järvenseljän yli.
— Minun mielestäni ei meillä ole ollut syytä valittaa matkan yksitoikkoisuutta; olot ovat olleet mitä myötäisimmät.
— Epäilemättä, Samuel; kärsimyksiä erämaassa lukuun-ottamatta, ei meillä ole ollut mitään varsinaista vaaraa.
— Victoria on kunnostanut itsensä kerrassaan. Tänään on toukokuun 12:s, ja liikkeelle läksimme huhtikuun 18:na; olemme siis olleet matkalla viisikolmatta päivää. Kymmenisen päivän perästä olemme perillä.
— Missä?
— En tiedä ensinkään, mutta mitäpäs sillä väliä?
— Oletpa oikeassa, Samuel; luottakaamme siihen, että Sallimus ohjaa meitä oikeaan ja pitää meidät hyvässä terveydessä, niinkuin tähänkin saakka. Ei todellakaan luulisi, että me olemme kulkeneet maailman turmiollisimman seudun yli!
— Eläkööt ilmamatkat! — huudahti Joe. — Tässä sitä nyt ollaan viidenkolmatta päivän perästä, hyvissä voimin, hyvin on syöty, hyvin levätty, vähän liiaksikin, sillä minulta alkaa koivet puutua ihan pilalle, enkä minä tykkäis yhtään pahaa, jos täytyis lähteä astua laputtelemaan parisen kymmentä kilometriä; norjenispahan.
— Sitä huvia saat nauttia Lontoon kaduilla, poikaseni. Mutta sen johdosta, että Joe mainitsi kävelyretkestään, tahtoisin huomauttaa, kuinka tärkeätä on, että aina pysymme yhdessä. Jos jonkun meistä ollessa maissa, Victorian pitäisi äkkiä kohota, välttääkseen odottamatonta vaaraa, ties yhtyisimmekö enää milloinkaan! Enkä minä, suoraan sanoen, ole yhtään mielissäni, kun Kennedy lähtee metsästysretkilleen.
— Suonet minulle toki tämän mieliteon, ystävä hyvä. Eihän ole haitaksi, jos eväitä karttuu. Ja sitä paitsi, lupailithan sinä minulle ennen lähtöä aivan erinomaisia metsästysmaita, mutta tähän saakka olen varsin vähän saanut aikaan Andersonien ja Cummingien toimialalla.
— Mutta, rakas Dick, nyt joko muistisi pettää tai kainoutesi käskee sinun unohtamaan urotyösi. Metsänriistasta puhumattakaan, on sinun omallatunnollasi antiloopi, norsu ja kaksi jalopeuraa!
— Mokomakin saalis Afrikassa, missä metsämies näkee pyssynsä suun kohdalla kaikki luomakunnan eläimet. Kas! Kas tuossakin noita giraffeja!
— Nuoko giraffeja! — arveli Joe, — nyrkinkokoisia!
— Siitä syystä, että olemme 300 metriä niitten yläpuolella. Läheltä katsoen, huomaisit niitten olevan kolme kertaa niin pitkiä kuin sinä.
— Ja mitäs sanot tuosta gazellilaumasta, — virkkoi Kennedy, — ja tuosta strutsiparvesta, joka tuolla kiitää tuulen nopeudella?
— Jaa, ettäkö strutseja elikkä niitä kamelikurkia? — arveli Joe. —
Kanoja ne on.
— Samuel! Emmekö pääsisi lähemmäs?
— Lähemmäs pääsemme kyllä, mutta maahan emme laske. Ja miksipä ampua noita eläimiä, joista sinulle ei olisi hyötyä vähintäkään? Jos olisi tuhottavana jalopeura tai tiikeri tai hyena, niin käsittäisin; nehän ovat ainakin vaarallisia petoja, mutta saada hengiltä antiloopi tai gazelli pelkän metsä-innon tyydyttämiseksi, — ei maksa vaivaa. Laskemme nyt sentään, ystävä hyvä, kolmen, neljänkymmenen metrin päähän maasta, ja jos sitten huomaat jonkun pedon ja työnnät luodin sen sydämeen, niin minun on vallan hyvä mieli.
Victoria laski verkalleen alemmaksi, pysytellen kumminkin turvallisen matkan päässä. Tässä tiheään asutussa, oudossa maassa täytyi alati olla varoillaan.
Pallo kulki nyt Shari virran suuntaa. Virran ihania rantoja verhosivat tuuheat puut moninaisissa vivahduksissa; lianit ja köynnöskasvit kimmurtelivat kaikilla haaroin, saaden aikoin mitä erillaisinta värien välähtelyä. Krokodiilit lekottelivat päivänpaisteessa tai puikahtelivat veteen ketterästi kuin sisiliskot. Kisaten ja temmeltäen nousi niitä lukemattomiin vehreisin saariin, joita oli tiheässä keskellä virtaa.
Rehevänä ja vihannoivana kulki heidän alitsensa Maffatain maakunta. Kello yhdeksän tienoissa aamulla matkamiehet saapuivat vihdoin Tshad järven etelärannalle. Siinä oli nyt tuo Afrikan Kaspia, jonka olemassa-oloa oli kauan aikaa luettu satujen maailmaan, tuo sisämeri, jonka rannoille ovat päässeet ainoastaan Denhamin ja Barthin retkikunnat. Tohtori koetti tehdä siitä tarkan piirroksen, joka jo koko lailla erosi 1847 vuoden kartasta. Ja mahdotonta onkin saada piirretyksi tämän järven karttaa. Sen rannat ovat liejuisia, melkein läpipääsemättömiä rämeitä, joihin Barth oli vähällä heittää henkensä. Vuosien vieriessä nämä rämeet, joissa kasvaa puolenviidettä metrin pituista kaislaa ja papyrusta, muuttuvat järveksi nekin. Onpa rannalle raketuita kaupunkejakin joutunut uposalle, niinkuin esimerkiksi Ngornu v. 1856, ja nykyjään uiskentelee virtahepoja ja alligaatoreita niissä paikoin, missä ennen kohoili Bornun asumuksia.
Tohtori tahtoi saada selville, onko järven vesi suolaista, niinkuin kauan aikaa on väitetty. Laskeutumisesta ei nyt ollut mitään vaaraa, ja niinpä gondoli lintuna pyyhkäisi järven pintaa puolentoista metrin matkassa.
Joe laski pullon järveen ja täytti sen puolilleen. Matkailijat maistoivat vettä: juotavaksi se ei juuri kelvannut; se maistui lipeältä.
Tohtorin parhaillaan kirjoittaessa havainnoitaan muistiin, pamahti pyssy hänen vieressään. Kennedy ei ollut malttanut hillitä intoansa, vaan oli lennättänyt luodin tavattoman suureen, tyyneesti lekottelevaan virtahepoon. Eläin katosi veteen, laukauksen kuultuaan, nähtävästi vähääkään välittämättä Kennedyn suippoluodista.
— Parempi ois ollut atraimen viisiin, — virkkoi Joe.
— Millä tavoin?
— Ankkurilla vaan. Koukku kalaa myöten.
— Todellakin, — sanoi Kennedy, — sepä kelpo keino…
— Joka jää teiltä koettamatta, jos suvaitsette, — vastasi tohtori. — Saalis veisi meidät pian sinne, missä ei meillä enää olisi mitään tekemistä.
— Varsinkaan nyt, kun saatiin selvä, millaista vettä Tshadissa on.
Syödäänkö noita tuollaisia kaloja, tohtori?
— Sun kalasi, Joe, on imettävä eläin, paksunahkaisten luokkaa. Sen liha kuuluu olevan erinomaisen maukasta, ja on varsin haluttua kauppatavaraa järven rannoilla.
— Pahus sentään, kun ei se mr Kennedyn laukaus sen paremmin onnistunut!
— Virtahevossa ei ole arkoja kohtia muut kuin vatsa ja lapaluitten väli. Dickin luoti ei tehnyt siihen naarmuakaan. Mutta jos seutu näyttää sopivalta, niin pysähdymme järven pohjoisrannalle. Siellä on Kennedylle tarjona täydellinen eläintarha, ja siellä hän saa yltäkyllin korvausta vahingostaan.
— Sehän hyvin passaa, — sanoi Joe, — että mr Kennedy lähtee pyytämään virtahepoja. Kovin tekisikin mulla mieli maistaa tätä uudensorttista lihaa, sillä onhan se vähän hassua popsia Afrikassa kurppia ja muita peltopyitä ihan niinkuin Englannissa.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
Bornun pääkaupunki. — Biddiomahien saaret. — Korppikotkat. —
Tohtorin levottomuus. — Varokeinoja. — Hyökkäys yläilmoissa. —
Päällys repeää. — Putoaminen. — Ylevämielinen uhrautuminen. — Järven
pohjoisranta.
Tshadin rannoilta saakka kohtasi Victoria ilmavirran, joka pyrki viemään sitä lännemmäs. Muutamat pilvet laimensivat päivän hellettä, joka muutoinkaan ei tuntunut kovin rasittavalta täällä, laajain vetten yläpuolella. Mutta kello yhden tienoissa, kun pallo oli kulkenut vinoon tämän järven-osan poikki, jouduttiin järvestä syrjään ja kuljettiin sisämaahan päin noin 15 km.
Tohtori oli ensi alussa hiukan harmissaan tästä suunnan muutoksesta, mutta ennen pitkää hänen tuli hyvinkin hyvä mieli, kun huomasi Kuukan, Bornun kuuluisan pääkaupungin, ja ennätti katsella sitä jonkun aikaa. Kaupungin ympärille oli rakennettu muurit valkoisesta savesta. Keskellä Arabialaisten noppamaisia asuintaloja kohoili muutamia karkeatekoisia moskeoita. Talojen pihoilla ja yleisillä toreilla kasvoi palmuja ja kautshukki-puita, latvoissaan lehvät neljättäkymmentä metriä leveät. Joe huomasi näitten suunnattomain päivänvarjostimien olevan sopusoinnussa päivän helteen kanssa, ja teki sen johdosta varsin järkeviä johtopäätöksiä Kaitselmuksen viisaista toimenpiteistä.
Kuukassa on oikeastaan kaksi eri kaupunkia, joita toisistaan erottaa "dendal", leveä, lähes 600 metriä pitkä bulevardi, tällä haavaa täynnä kansaa jalan ja ratsain. Toisella puolen levittelekse rikkaitten kaupunki, korkeine, ilmavine rakennuksineen; toisella ahdistelekse köyhäin kaupunki, viheliäinen ryhmä mataloita, suippopäisiä majoja, jossa elostaa varaton väestö. Kuuka näet ei ole kauppa- eikä tehdaskaupunkikaan.
Tuskin ennättivät matkustajat saada yleissilmäyksen tästä kaupungista, kun uusi ilmavirta äkkiä sieppasi pallon ja alkoi kuljettaa sitä jälleen Tshad järvelle päin. Tuulien äkkinäiset vaihtelut ovatkin hyvin tavallisia näissä seuduissa.
Siellä oli uusi näky tarjona. Järvessä oli monilukuisia saaria, joissa asuu Biddiomahi nimisiä, verenhimoisia merirosvoja, joitten läheisyys on yhtä peljättävä kuin Saharan Tuaregien. Nämä villit varustautuivat uljaasti vastaan-ottamaan Victoriaa nuolilla ja kivillä, mutta pallo oli ennen pitkää kulkenut saarten yli jättiläismäisenä turilaana.
Tarkasteltuaan taivaanrantaa, Joe kääntyi äkkiä metsästäjän puoleen, virkkaen:
— Totta maarian, mr Kennedy! Teillähän on myötäänsä mielessä se metsästys ja kaikenlainen jahti, ja nyt ois hyvä tilaisuus.
— Mitenkä niin, Joe?
— Eikä tohtorikaan pane tällä kertaa vastaan?
— Mutta mitä sinä tarkoitat?
— Näettekös, kuinka tuolta kaukaa lähenee meitä parvi suuria lintuja?
— Lintujako? — virkkoi tohtori, siepaten kiikarinsa.
— Minä näen ne, — sanoi Kennedy, — niitä on vähintänsä tusina.
— Neljätoista, jos suvaitsette, — vastasi Joe.
— Jospa toki olisivat tarpeeksi vahingollista laatua, muutoin tohtori hellyydessään taas laittaa esteitä tielleni.
— Kernaammin näkisin noitten lintujen olevan meistä niin kaukana kuin mahdollista.
— Pelkäättekö, tohtori, tuota siivekästä laumaa? — kysäisi Joe.
— Ne ovat gypaeteja, Joe, suurinta lajia kondoreita eli korppikotkia, ja jos ne hyökkäävät kimppuumme…
— Mitäs sitten? Me puolustamme itseämme, Samuel! Onhan meillä tässä kokonainen arsenaali heitä vastaanottamassa! Ja tokkopa ne kovinkaan hirvittäviä lienevät?
— Ei ole takeita, — vastasi tohtori.
Kymmenen minutin perästä oli lintuparvi tullut pyssynkantaman päähän. Rajusti rääkyen nuo neljätoista lintua lähestyivät Victoriaa, enemmän ärtyneinä kuin säikähtäneinä sen läsnäolosta.
— Kylläpäs ne kirkuu ja elämää pitää! — virkkoi Joe. — Ei näy herrasväki tykkäävän, että heidän tiluksillaan liikutaan, ja että joku toinenkin tässä uskaltaa lentää leyhytellä niinkuin nekin.
— Kovin ovatkin tuikean näköisiä, — virkkoi metsästäjä; — ihan pelottaisi, jos niillä olisi Purdey Mooren karbiinit kädessä.
— Eivät ne sellaisia kaipaa, — vastasi Fergusson, käyden hyvin vakavaksi.
Korppikotkat kiersivät Victorian ympärillä suunnattomissa, yhä pienenevissä piireissä. Ne viiltelivät ilmaa hämmästyttävän huimasti, syösten välistä alas nopeaan kuin tykinluoti ja äkkiä käännähtäen jyrkästi toisaanne.
Tohtori oli rauhaton. Hän päätti kohota ylemmäs, päästäkseen kauemmaksi näistä vaarallisista naapureista. Hän ohensi kaasun, ja pallo nousi tuokion kuluttua.
Mutta korppikotkat eivät näyttäneet tahtovan luopua siitä, vaan kohosivat myöskin.
— Näyttää siltä kuin olisivat harmissaan, — virkkoi Kennedy, siepaten karbiininsa.
Linnut lähenivät todellakin, ja moni niistä lensi jo 15:nkin metrin päähän, ikäänkuin ivaten Kennedyn asetta.
— Minulla on hirveä halu lauaista!
— Ei, Dick, älä millään muotoa! Me emme saa syyttä ärsyttää niitä. Se olisi vaan niitten yllyttämistä hyökkäykseen.
— Kyllä minä ne kurissa pidän.
— Erehdystä, Dick.
— Onhan meillä luoti kunkin varalle.
— Mutta jos ne kohoaisivat pallon yläpuolelle, mitenkäs sinä osaisit niihin? Ajattele, että sun edessäsi on lauma jalopeuroja maassa tai hajikaloja ympärilläsi keskellä valtamerta! Meidän tilamme on yhtä vaarallinen.
— Puhutko täyttä totta, Samuel?
— Puhun.
— Odotetaan sitten.
— Odotetaan. Ole valmiina, mutta älä laukaise, ennenkuin minä sanon.
Linnut ryhmäytyivät yhteen vähän matkan päässä. Erotti selvään niitten paljaat kaulat, jotka paisuivat huudon ponnistuksissa, ja rustomaiset heltat, punasinervine nystyröineen, jotka heiluivat vimmatusti. Nämä gypaetit olivat erittäin kookasta laatua: ruumis puoltatoista metriä pitkä. Valkoisten siipien alukset välkähtelivät päivänpaisteessa. Olisi tehnyt mieli sanoa niitä siivekkäiksi hajikaloiksi, joitten kanssa niillä muutoinkin oli kamalan paljo yhdennäköisyyttä.
— Ne seuraavat meitä, — sanoi tohtori, huomatessaan lintujen kohoavan pallon mukana, — ja vaikka me kohoaisimme kuinka korkealle hyvänsä, aina ne pääsisivät meistä ohi.
— Mutta mitäs tässä on tehtävä? — kysyi Kennedy.
Tohtori ei vastannut.
— Kuule nyt, Samuel, — jatkoi metsästäjä. — Niitä on neljätoista. Meillä on seitsemäntoista laukausta, jos panemme kaikki aseet liikkeelle. Eikö meillä siis ole toivoa saada ne tapetuiksi tai karkoitetuiksi? Minä otan osalleni yhden joukon.
— En epäile sinun taitoasi, Dick. Mikä niistä sinun pyssysi tielle osuu, se on surman oma, siitä olen vakuutettu, mutta minä sanon vielä kerran, että heti kuin ne ovat hyökänneet pallon yläosan kimppuun, silloin et enää voi niitä nähdä. Ne repivät rikki päällyksen, joka meitä pitelee, ja mehän olemme 900 metriä korkealla!
Tässä silmänräpäyksessä läksi yksi raivokkaimmista linnuista täyttämään suoraa päätä Victoriaa kohti, nokka ammollaan ja kynnet levällään, valmiina iskemään, raastamaan.
— Ammu! ammu! — huusi tohtori.
Tuskin hän oli ennättänyt sanoa sen, niin hervahti lintu ja alkoi kierien pudota alas avaruuteen.
Kennedy sieppasi toisen kaksipiippuisen. Joe tähtäsi toisella.
Pamauksesta säikähtyneinä hajosivat linnut hetkiseksi, mutta hyökkäsivät jälleen hirvittävällä vimmalla. Kennedyn luoti katkaisi lähimmältä kaulan. Joe ampui toiselta siiven rikki.
— Yksitoista jäljellä enää, — virkkoi hän.
Mutta silloin muuttivat linnut sotatapansa. Ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta ne kohosivat Victorian yläpuolelle.
Kennedy katsahti Fergussoniin.
Tarmokas ja kylmäverinen tohtori kalpeni nyt. Tuokioisen aikaa vallitsi kamala hiljaisuus. Ja sitten kuului vihlaiseva risahdus, niinkuin silkkikangasta revittäessä. Gondolin pohja tuntui irtaantuvan.
— Me olemme hukassa! — huudahti Fergusson, vilkaisten barometriin, joka nousi kiivaasti.
Senjälkeen hän heti lisäsi:
— Pohjalasti ulos, joutuun!
Muutaman silmänräpäyksen perästä ei gondolissa ollut yhtään kvartsijärkälettä.
— Me putoamme yhä … Ulos vesiarkut!… Joe, kuuletko?… Me syöksemme järveen!
Joe totteli. Tohtori kumartui laidan yli. Järvi näytti tulevan häntä kohti, niinkuin nousuvesi; esineet suurenivat suurenemistaan. Gondoli ei ollut enää kuin 60 metrin päässä Tshadin pinnasta.
— Ruokavarat! ruokavarat! — huusi tohtori.
Ja ruoka-arkku katosi sekin alas.
Putoaminen ei ollut enää niin nopeata, mutta yhä vaan alemmas laskeutuivat poloiset.
— Heittäkää vielä! heittäkää vielä! — huusi tohtori viimeisen kerran.
— Vähänpä on enää heitettävää! — virkkoi Kennedy.
— Onpas! — virkkoi Joe lyhyesti, tehden kiireesti ristinmerkin rintaansa.
Ja hän katosi gondolin laidan yli.
— Joe! Joe! — huusi tohtori kauhistuen.
Mutta Joe ei voinut enää kuulla häntä. Kevennyt Victoria kohosi kohtisuoraan ylös kolmesataa metriä. Tuuli tarttui velttoon päällykseen ja alkoi kiidättää palloa järven pohjoista rantaa kohti.
— Hukassa on mies! — virkkoi metsästäjä, viitaten kädellänsä epätoivoissaan.
— Hukassa, meitä pelastaakseen, — toisti tohtori.
Ja nämä pelvottomat miehet tunsivat kahden suuren kyynelkarpalon kiertyvän silmiinsä. He kumartuivat laidan yli, koettaen nähdä jotain jälkeä Joe rukasta. Mutta liian kaukana he olivat jo.
— Mitä tehdä nyt? — kysyi Kennedy.
— Laskeutua maahan heti kuin käy mahdolliseksi, Dick, ja odottaa.
Kuljettuansa toista sataa kilometriä, Victoria laskeutui autiolle rannalle, järven pohjoispäässä. Ankkurit tarttuivat matalanlaiseen puuhun, ja Kennedy kiinnitti ne lujasti.
Tuli yö, mutta unta ei saanut sinä yönä silmäänsä kumpainenkaan.