language: Finnish

VIISI VUOTTA ELÄMÄSTÄNI 1894—1899

Kirj.

ALFRED DREYFUS

Suomennos ranskankielestä (Cinq années de ma vie)

Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uuden Kirjapaino, 1901.

Minä kerron näillä lehdillä elämästäni ainoastaan niinä viitenä vuotena, joina olin kokonaan eroitettuna muusta maailmasta.

Ne seikat, jotka tapahtuivat Ranskassa oikeudenkäynnin aikana 1894 ja sitä seuraavina vuosina, olivat minulle tuntemattomat Rennes'n oikeudenkäyntiin saakka.

A.D.

Lapsilleni.

I.

Minä synnyin Mühlhausenissa, Elsassissa, lokak. 9 p. 1859. Lapsuuteni kului hiljaisesti äitini ja sisarieni terveellisessä piirissä, lapsiaan rakastavan isän johdannon sekä vanhempien veljien hellän huolenpidon alaisena.

Ensimäinen katkera muisto, joka ei koskaan haihdu mielestäni, oli 1870 vuoden sota. Rauhan tultua päätti isäni ruveta Ranskan alamaiseksi, ja meidän täytyi jättää Elsassi. Minä menin Pariisiin opintojani jatkamaan.

V. 1878 otettiin minut polyteknilliseen opistoon, josta 1880 pääsin ulos aliluutnanttina ja tykkiväen oppilaana siirtyäkseni ammattikouluun Fontainebleau’ssa. Lokak. 1 p:nä 1882 nimitettiin minut luutnantiksi 31:seen tykistörykmenttiin, joka oli sijoitettuna Mans'iin. V:n 1883 lopulla määrättiin minut ensimäiseen varsinaiseen ratsuväen osastoon Pariisissa.

Syysk. 12 p:nä 1889 nimitettiin minut kapteeniksi 21:seen tykistörykmenttiin ja komennettiin adjutanttina sotilaspyroteknilliseen keskuskouluun Bourges'issa. Talven kuluessa menin kihloihin neiti Lucie Hadamardin kanssa, josta tuli sittemmin minulle uskollinen ja urhoollinen puoliso.

Kihlausaikana valmistauduin pääsöä varten korkeampaan sotakouluun, johon minut otettiin huhtik. 20 p:nä 1890; seuraavana päivänä huhtik. 21 p:nä olivat hääni. Pääsin ulos korkeammasta sotakoulusta 1892 arvosanalla "hyvin hyvä" ja puoltolauseella pääesikuntaan. Järjestysnumero, jonka sain erotessani sotakoulusta, antoi aihetta minun kutsumiseeni ylimääräiseen palvelukseen armeijan pääesikunnassa, johon astuin tammik. 1 p:nä 1893.

Loistava ja helppo ura oli avautunut minulle, tulevaisuus näytti ruusunpunaiselta. Työpäivien päätyttyä löysin lepoa ja suloisuutta perhe-elämässä. Oppiakseni tuntemaan kaikkia ihmissielun ilmauksia ja vivahduksia käytin hyödylliseen lukemiseen ne ihanat iltahetket, jotka vietin yhdessä vaimoni kanssa. Me olimme täydellisesti onnelliset, ensimäinen lapsemme lisäsi iloa kodissamme. Minulla ei ollut mitään taloudellisia huolia, sama syvä rakkaus yhdisti minut perheeni jäsenten kanssa ja vaimoni perheen kanssa.

Koko elämä näytti hymyilevän minulle.

II.

Vuosi 1893 kului ilman mitään erikoisempaa, joka olisi häirinnyt onneamme. Tyttäreni Jeanne'n syntyminen lisäsi auringonpaistetta kodissani.

Vuosi 1894 tuli olemaan viimeinen, jonka olin armeijan pääesikunnassa. Minut määrättiin tämän vuoden viimeisenä kolmanneksena tekemään vaadittavan palveluskokeen eräässä Pariisin jalkaväen rykmentissä.

Ryhdyin tähän palvelukseen lokak. 1 p:nä; lauantaina lokak. 13 p:nä 1894 sain käskyn saapua seuraavana maanantaina kello 9 aamusella sotaministeriöön päätarkastusta varten; oli nimenomaan määrätty saapua "sivilipuvussa". Määrätty aika tuntui minusta kovin varhaiselta päätarkastukseksi, joka tavallisesti tapahtui iltasella, huomautus sivilipuvusta ihmetytti minua samoin. Nämä huomiot tein lukiessani virkailmoitusta, mutta unhotin ne heti, kun en pannut niihin mitään merkitystä.

Sunnuntai-iltana söimme, vaimoni ja minä, tavallisuuden mukaan puolista appivanhempieni tykönä, joitten luota poistuimme hyvin iloisina ja onnellisina kuten ainakin niinä iltoina, jotka vietimme siinä perheessä, rakkaiden omaisiemme keskuudessa.

Maanantai-aamuna heitin hyvästit omilleni. Poikani Pierre, joka silloin oli kolmen ja puolen vuoden vanha ja jolla oli tapana seurata minua uloslähtiessäni ovelle saakka, saattoi minua sinäkin aamuna tapansa mukaan. Tämä tapaus jäi minulle yhdeksi elävimmäksi muistoksi onnettomuudessani; usein, surun ja epätoivon öinä, elin uudestaan sen hetken, jolloin puristin lastani viimeisen kerran syliini; minä ammensin siitä muistosta uutta voimaa ja tahdonlujuutta.

Aamu oli kaunis ja viileä; aurinko kohosi taivaanrannan yli karkoittaen pois hienon sumun; kaikki ennusti ihanaa päivää. Kun olin tullut liian aikaseen ministeriöön, kulin muutaman minuutin ajan rakennuksen ulkopuolella, ennenkuin menin sisään. Kun astuin huoneeseen, otti minut vastaan majuri Piquart, joka näkyi minua odottaneen ja vei heti minut työhuoneeseensa. Minä hämmästyin, kun en tavannut ketään tovereistani, sillä tavallisesti kutsutaan upseerit joukottain päätarkastukseen. Hetkisen puheltuamme jokapäiväisistä asioista vei majuri Piquart minut pääesikunnan päällikön huoneeseen. Hämmästykseni oli suuri astuessani sisään, sillä siihen sijaan että luulin tulevani pääesikunnan päällikön eteen, ottikin minut vastaan majuri Paty de Clam sotilaspuvussa. Huoneessa oli myös kolme minulle tuntematonta sivilipukuista henkilöä. Nämä henkilöt olivat salapoliisipäällikkö Cochefert, hänen kirjurinsa ja arkivario Gribelin.

Majuri du Paty tuli vastaani ja sanoi hillityllä äänellä: "Kenraali tulee pian. Kun minulla on kirje kirjoitettavana ja sormeni on kipeänä, pyytäisin teitä kirjoittamaan sen minun sijastani." Täytin heti pyynnön, niin omituiselta kuin se minusta näissä oloissa tuntuikin. Istuuduin pöydän ääreen, joka oli jo asetettu valmiiksi, majuri du Paty asettui aivan viereeni ja seurasi tarkasti käteni liikkeitä. Kun ensin olin täyttänyt tarkastusmallin, saneli hän kirjeen, jossa eräät kohdat muistuttivat sitä syyttävää kirjettä, jonka minä sittemmin olen oppinut tuntemaan ja joka on saanut "bordereau'n" nimen. Sanellessaan keskeytti majuri minut huudahtamalla: "Te vapisette!" (Minä en vavissut ollenkaan. Sotaoikeuden edessä 1894 selitti hän tämän äkillisen muistutuksensa siten, että hän huomasi ett'en minä vavissut koko sanelun aikana ja että hän sen vuoksi luuli minun teeskentelevän ja tahtoi saada minut siten hämmentymään.) Tämä kiivas muistutus kummastutti minua suuresti, niinkuin myös majuri du Paty'n silminnähtävä vihamielisyys minua kohtaan. Mutta kun kaikki epäluulo oli minusta kaukana, luulin hänen pitävän kirjoitustani huonona. Sormiani todellakin paleli, sillä ulkona oli ollut aika kylmä ja minä vaan muutaman minuutin oleskellut lämmitetyssä huoneessa. Senvuoksi vastasinkin: "Sormeni ovat kohmeessa."

Kun yhä pysyin kirjoittaessani levollisena, ahdisti du Paty minua uudelleen nyt kiivaasti ärähtäen: "Olkaa tarkkaavainen, tämä on tärkeätä!" Vaikka hämmästyinkin hänen tylyä ja outoa käytöstään, en kumminkaan virkkanut mitään, vaan koettelin kirjoittaa parempaa. Silloin jo, niin selvitti majuri du Paty oikeuden edessä 1894, näki hän että minä pysyin kylmäverisenä, ja siis oli turhaa jatkaa koetusta. Kirjoituskohtaus oli yksityisseikkoihin saakka edeltäpäin valmistettu; siitä ei kumminkaan saatu odotettuja tuloksia.

Kun sanelu oli loppunut, laski majuri du Paty kätensä olkapäälleni ja huusi jyrisevällä äänellä: "Lain nimessä vangitsen minä teidät; te olette valtiopetoksesta syytetty." Jos ukkonen olisi iskenyt jalkojeni juureen, ei se ankarammin olisi voinut järkyttää mieltäni: minä lausuin katkonaisia sanoja, vastustaen niin kauheaa syytöstä, jota ei mikään elämässäni oikeuttanut.

Sitten hyökkäsivät Cochefert kirjurineen kimppuuni ja alkoivat tutkia taskujani. En tehnyt vähintäkään vastarintaa, vaan huusin heille: "Ottakaa avaimeni, avatkaa kaikki luonani, olen viaton!" Lisäsin: "Näyttäkää minulle ainakin todistukset siitä konnantyöstä, johon te väitätte minun olevan syypään." Todistukset ovat liiankin painavat, vastattiin minulle, lähemmin niitä määrittelemättä.

Sitten vei minut Cherche-Midi'n vankilaan majuri Henry, salapoliisi seurassaan. Matkalla kyseli minulta majuri Henry, joka kumminkin jo itse tiesi kaikki, mistä minua syytettiin, sillä hän oli ollut verhon takana samassa huoneessa kuin minäkin. Vastauksestani laati majuri Henry raportin, jonka valheellisuus esiintyi päivän selvästi niitten kuulustelujen kautta, joitten alaisena olin juuri ollut ja tulin vielä useampana päivänä olemaan.

Saavuttuani vankilaan pistettiin minut koppiin, jonka ikkuna oli vankien pihalle päin. Minut pidettiin ankaran valvonnan alaisena, kaikki yhteys omieni kanssa oli kielletty. Minä en saanut paperia, kynää, mustetta enkä lyijykynää. Ensimäisinä päivinä kohdeltiin minua muitten vankien tavoin, mutta sitten tehtiin hoidossani muutos.

Niitten miesten seurassa, jotka toivat minulle ruokaa, oli aina vahtiatekevä kersantti ja kunnallisvirkamies, jolla yksin oli avain minun koppiini. Häntä oli kovasti kielletty puhuttelemasta minua.

Kun minä, äskeisen kamalan kohtauksen valtaamana, näin itseni tässä synkässä kopissa, ja kun ajattelin niitä kaikkia, joista joku tunti sitten erosin iloisena ja onnellisena, jouduin minä kauheaan kiihoitustilaan ja ulvoin tuskasta.

Minä kuleksin kopissani ja ta'oin päätäni sen seiniin. Vankilan päällikkö kävi kunnallisvirkamiehen kanssa minua katsomassa ja rauhoitti minua muutamaksi hetkeksi.

Olen iloinen saadessani tässä lausua kiitollisuuteni sotilasvankilain tirehtöörille, majuri Forzinetti'lle, joka täyttäessään tarkasti velvollisuutensa, oli samalla ylevän inhimillinen.

Seuraavien seitsemäntoista päivän kuluessa kuulusteli minua useat kerrat majuri du Paty, joka toimitti tutkintoupseerin virkaa. Hän tuli aina iltasilla hyvin myöhään, seurassaan kirjurinsa, arkivaario Gribelin. Hän saneli minulle osia tuosta ennen mainitusta kirjeestä, vilautti silmieni edessä tulen valossa sanoja ja sanankatkelmia samasta kirjeestä ja kyseli alinomaa tunsinko käsialaani vai en. Paitsi mitä oli pöytäkirjaan merkitty näissä kuulusteluissa, teki hän kaikenlaisia hämäriä viittauksia seikoista, joista en mitään ymmärtänyt, sitten hän poistui teaatterimaisilla liikkeillä, jättäen minut ratkaisemattomien arvoitusten valtaan. Minä olin yhä tietämätön niistä asianhaaroista, joihin syytös perustui. Hartaista pyynnöistäni huolimatta en saanut mitään selvitystä siitä, mistä minua syytettiin. Harhailin täydellisessä pimeydessä.

Ei suinkaan ollut majuri du Paty'n ansio, ettei järkeni kokonaan pimennyt näinä loppumattoman pitkinä päivinä ja öinä. Ei minulla ollut paperia eikä mustetta ajatuksieni muistiin panemista varten; alinomaa haudoin mielessäni niitä lausepätkiä, joita olin saanut hänestä puserretuksi, ja jotka minua vaan veivät enemmän harhaan. Vaikka kärsimykseni olivatkin kauheat, oli omatuntoni kumminkin valveilla ja erehtymättä johti minua velvollisuuden tielle. "Jos kuolet, sanoi se minulle, luullaan sinua syylliseksi: tapahtukoon mitä tahansa, täytyy sinun elää julistaaksesi viattomuutesi koko maailmalle."

Viidentenätoista päivänä vangitsemisen! jälkeen näytti majuri du Paty minulle valokuvan siitä syyttävästä kirjeestä, jota sittemmin kutsuttiin "bordereau'ksi".

Minä en ollut kirjoittanut tätä kirjettä, enkä ollut sen tekijäkään.

III.

Sitten kun majuri du Paty oli lopettanut kuulustelunsa, tuli käsky sotaministeriltä, kenraali Mercier'ltä alkaa säännöllinen tutkinto kanssani. Käytökseni oli kumminkin moitteeton; ei mikään elämässäni, teoissani ja suhteissani voinut antaa aihetta tällaiseen epäluuloon.

Marrask. 3 p:nä kirjoitti Pariisin kuvernööri, kenraali Saussier tutkintokäskyn alle.

Tutkinto uskottiin esittelijälle Pariisin ensimäisessä sotaoikeudessa, majuri d'Ormescheville'lle; hän ei löytänyt mitään varmaa todistusta. Hänen syytekirjoituksensa on täynnä valheellisia viittauksia. Jo ensimäisessä sotaoikeuden istunnossa 1894 saatettiin tämä kirjoitus oikeaan valoonsa; viimeisessä istunnossa lopetti yleinen syyttäjä kanteensa tunnustamalla, että lukuunottamatta bordereau'ta kaikki muu oli huomattu perättömäksi. Poliisilaitos, joka oli pannut toimeen kyselyjä yksityiselämästäni; oli jättänyt siitä täysin edullisen kertomuksen. Agentti Guénée, joka palveli sotaministeristön tiedustelutoimistossa, esitti toiselta puolen nimettömän kertomuksen, joka sisälsi ainoastaan valheellista panettelua ja juorupuheita. Tämä viimemainittu tuli yksinään esitetyksi 1894 vuoden oikeudenkäynnissä; poliisilaitoksen virallinen kertomus, joka oli annettu Henrylle, hävisi. Korkeamman tuomioistuimen jäsenet löysivät sen konseptin poliisilaitoksen asiakirjain joukosta ja tekivät totuuden tunnetuksi v. 1899.

Seitsemän viikkoa kestäneen tutkimisen jälkeen, jonka kuluessa minua yhä edelleen pidettiin tarkimman valvonnan alaisena, vaati yleinen syyttäjä, pataljoonan päällikkö Brisset, jouluk. 3 p:nä 1894 minun asettamistani syytteenalaisuuteen, koska "epäluulot ja arvelut olivat kylliksi perusteltuja". Näitten arvelujen perusteena oli toisilleen vastakkaiset käsialantuntijain lausunnot. Kaksi asiantuntijaa, herra Gobert, joka palvelee Ranskan pankissa, ja herra Pelletier antoivat lausuntonsa minun edukseni; kaksi asiantuntijaa, herrat Teyssoniéres ja Charavay olivat minua vastaan, mutta myönsivät kumminkin bordereau'n ja minun käsialan olevan erilaiset. Herra Bertillon, joka ei ollut asiantuntija, väitti minun olevan syyllisen muka tieteellisten perustusten nojalla. Kuten tiedetään, tunnusti herra Charavay juhlallisesti Rennes'n oikeudenkäynnissä v. 1899 erehtyneensä.

Jouluk. 4 p:nä 1894 allekirjoitti Pariisin kuvernööri, kenraali Saussier nimensä määräykseen, jonka mukaan minut asetettiin tuomioistuimen eteen.

Silloin annettiin minulle tilaisuus neuvotella asianajajan, herra Demange'n kanssa, jonka ihailtava uhrautuvaisuus asiani hyväksi on tukenut minua kaikissa koettelemuksissani.

Minulta kiellettiin yhä oikeus tavata vaimoani. Jouluk. 5 p:nä sain minä luvan kirjoittaa hänelle avonaisen kirjeen.

Tiistaina joulukuun 5 päivänä 1894.

Rakas Lucieni!

Vihdoinkin voin minä kirjoittaa sinulle muutaman rivin. On ilmoitettu minulle minua vastaan nostetun jutun otettavan esille oikeuden edessä 19 päivänä tätä kuuta. Minulta kielletään oikeus tavata sinua.

Minä en voi selittää sinulle kaikkea mitä olen kärsinyt, sillä ei koko maailmassa löytyisi kylliksi kuvaavia sanoja siihen.

Muistatko sinä, kun sanoin sinulle kuinka onnellisia me olimme? Koko elämä hymyili meille. Sitten tuli yhtäkkiä se hirmuinen isku, jonka jälkeen järkeni ei vieläkään ole selvinnyt. Ajatteles, minua syytetään kamalimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä! Vielä tänä päivänä luulen olevani julman painajaisen vallassa.

Totuus tulee vihdoin kumminkin ilmi. Omatuntoni on levollinen ja puhdas, eikä soimaa minua mistään. Minä olen aina täyttänyt velvollisuuteni enkä koskaan poikennut oikealta tieltä. Minä olen synkässä vankilassani, yksin järkeni kanssa, masennettuna, maahan lyötynä. Minulla on ollut rajuja hulluuden kohtauksia, olenpa hourannutkin, mutta omatuntoni on ollut valveilla. Se sanoi minulle: "Pidä pääsi pystyssä ja katso maailmaa silmiin. Tämä on peloittava koetus, mutta sinun täytyy käydä se läpi."

Minä en kirjoita sinulle enempää, sillä tahdon että kirje menee tänä iltana.

Syleilen sinua tuhannesti, rakkauteni ja kunnioitukseni osoitteeksi.

Tuhansia suutelolta lapsille. En uskalla puhella kanssasi heistä enempää, sillä kyyneleet nousevat silmiini, kun ajattelen heitä.

Alfred.

Iltasella ennen oikeudenkäynnin alkua kirjoitin minä vaimolleni seuraavan kirjeen, jossa tuli ilmi koko se luottamus, joka minulla oli tuomarien! oikeudentuntoon.

 "Minä lähestyn kärsimyksien! ja syyttömien kidutuksien! loppua.
 Huomenna astun minä tuomarieni eteen pää pystyssä ja sielu levollisena.

Niin hirmuinen kuin se koetus onkin, jonka läpi minun täytyy käydä, on se puhdistanut sieluni. Kun jälleen näen sinut, olen parempi kuin ennen. Tahdon pyhittää koko loppuelämäni sinulle, lapsilleni ja rakkaille perheillemme.

Niinkuin jo olen sanonut sinulle, olen läpikäynyt kamalia kohtauksia. Minulla on ollut todellisia hulluuden kohtauksia ajatellessani, että minua syytetään niin kamalasta rikoksesta.

Minä olen valmis astumaan sotilasten eteen sotilaana, jolla on rauhallinen omatunto. He näkevät kasvoistani, he lukevat sielustani ja tulevat vakuutetuiksi viattomuudestani, niin kuin kaikki nekin, jotka tuntevat minut.

Uskollisena maatani kohtaan, jolle minä olen pyhittänyt kaikki voimani ja älyni, ei minulla ole mitään pelkäämistä. Nuku siis rauhallisesti, rakkaani, eläkä huolehdi mistään.

Ajattele ainoastaan sitä iloa, jota me tunnemme saadessamme taas toisiamme syleillä ja unhoittaa nämä surulliset ja synkät päivät — — —

Alfred".

Jouluk. 19 p:nä 1894 alkoivat oikeusistunnot, joita pidettiin sulettujen ovien takana, huolimatta asianajajani kiivaasta kiellosta; minä toivoin hartaasti oikeusistuntojen pitämistä julkisesti, että minun viattomuuteni tulisi oikein ilmi.

Kun minut vietiin oikeussaliin tasavaltalaisen kaartilaisluutnantin seuraamana, en nähnyt enkä kuullut mitään. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä minun ympärilläni tapahtui; minua painoi se kamala painajainen, joka minua oli monta viikkoa vaivannut, se että minua syytettiin osallisuudesta hirveään petokseen ja se oli minun näytettävä vääräksi.

Minä eroitin etäämpänä istuimellaan sotaoikeuden tuomarin, hän upseeri kuten minäkin, ja tovereita, joitten edessä vihdoinkin olin todistava viattomuuteni. Istuuduttuani puolustajani asianajaja Demange'n eteen, katselin tuomareitani. He näyttivät järkähtämättömiltä.

Heidän takanansa istuivat heidän varajäsenensä, majuri Piquart, sotaministerin edustaja, poliisipäällikkö herra Lépine.

Minua vastapäätä oli hallituksen komisario, majuri Brisset ja pöytäkirjuri Valbealle.

Ensimäiset kohtaukset, miten Demange koetti saada oikeusistuntoja julkisesti pidettäviksi, miten sotaoikeuden presidentti hänet jyrkästi keskeytti, miten sali tyhjennettiin, tämä kaikki ei vaikuttanut minuun mitään, minulla oli vaan mielessä istunnon tarkoitus. Toivoin pääseväni vaan kahden kesken syyttäjieni kanssa. Kiihkeästi toivoin saada kumota heidän kurjat todistuksensa, joihin inhoittava syytös perustui, ja puolustaa kunniaani.

Minä kuuntelin majuri du Paty de Clam'in väärää ja kiukkuista todistusta ja majuri Henry'n valheellista kertomusta keskustelustamme, joka meillä oli matkalla sotaministeriöstä Cherche-Midi'n vankilaan, samana päivänä kun minut vangittiin. Minä kumosin sen sekä voimakkaasti että tyynesti. Kun majuri Henry toisen kerran tuli kaidepuun luo ja selitti eräältä kunnioitettavalta henkilöltä kuulleensa, että eräs henkilö 2:sessa virastossa harjoitti petosta, nousin minä harmistuneena ylös ja vaadin kiivaasti, että mainittu henkilö, jonka todistukseen hän vetosi, kutsuttaisiin oikeuden eteen. Teaatterimaisella liikkeellä löi hän rintaansa ja huudahti: "Kun upseerilla on salaisuus päässään, ei hän usko sitä päähineelleenkään." Sitten hän kääntyi minuun päin ja karjasi: "Ja petturi on tuo tuossa!" Kiivaista vastaväitöksistäni huolimatta ei näitä sanoja selitetty minulle sen paremmin, minä en siis voinut todistaa niitten olevan vääriä.

Minä kuuntelin käsialantuntijain vastakkaisia mielipiteitä; kaksi puhui minun puolestani, kaksi minua vastaan, esittivät samalla useita eroavaisuuksia bordereau'n käsialan ja minun käsialani välillä. Minä en pannut mitään painoa Bertillon'in lausuntoon, sillä se näytti minusta hullun työltä.

Kaikki sitovat syyt ja syytökset kumottiin näinä istuntopäivinä. Ei mitään painavaa syytä löydetty näin inhoittavan rikoksen aiheeksi.

Neljännessä ja viimeisessä istunnossa hylkäsi hallituksen komisario muut nk. todisteet, vaan piti ainoastaan bordereau'n; hän otti tämän paperin, heilutti sitä ja sanoi:

"Ei ole jälellä muuta kuin bordereau, mutta se onkin kylliksi. Tuomarit ottakoot suurennuslasinsa."

Asianajaja Demange vastusti kaunopuheliaassa puolustuspuheessaan käsialantuntijain lausuntoja huomauttaen niistä kaikista ristiriitaisuuksista, joihin nämät olivat eksyneet ja kysyi vihdoin, kuinka oli voitu tehdä semmoinen syytös, tuomatta esiin todistuksia.

Olin varma tulevani vapautetuksi.

Minut tuomittiin.

Neljää ja puolta vuotta myöhemmin sain tietää että tuomarit olivat antaneet vaikuttaa omaan vakuutukseensa sekä Henry'n todistuksen että niiden salaisten paperien, joita tuomareille jaettiin istunnon aikana ja joista puolustajat eivät tienneet mitään, ja joista ei toisia voinut minuun ollenkaan sovittaa ja toiset olivat aivan vääriä.

Nämä salaiset paperit oli jaettu kenraali Mercier'n käskystä tuomareille oikeussalissa.

IV.

Epätoivoni oli rajaton. Yö, joka seurasi tuomiota, oli surkeimpia surullisessa elämässäni. Minä koetin keksiä mitä kummallisimpia keinoja. Olin väsynyt niin paljoon julmuuteen ja kauhistunut niin paljosta vääryydestä. Vaimoni ja lasteni muisto esti minua tekemästä lopullista tiliä itseni kanssa ja minä päätin odottaa.

Seuraavana päivänä kirjoitin kirjeen:

Joulukuun 23 p. 1894.

Rakas!

Minä kärsin paljon, mutta säälin sinua enemmän kuin itseäni. Minä tiedän, kuinka paljon sinä rakastat minua, sydämesi mahtaa vuotaa verta. Minä puolestani olen ajatuksissani aina ollut sinun luonasi, rakkaani, yötä ja päivää.

Voiko olla mitään hirvittävämpää: olla viaton, viettää nuhteetonta elämää ja tulla tuomituksi kamalimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä. Välistä luulen että minulla on hirveä painajainen.

Ainoastaan sinun tähtesi olen tänä päivänä voinut kestää; ainoastaan sinun tähtesi, rakkaani, olen kestänyt tämän pitkän piinan. Tulevatko voimani kestämään loppuun saakka? Sitä en tiedä. Sinä vain voit antaa minulle rohkeutta, sinun rakkaudestasi toivon sitä saavani.

Minä olen allekirjoittanut pyyntöni tuomion tarkastamisesta.

Minä en uskalla puhua kanssasi lapsista, muisto heistä repii sydämeni ruumiista. Kirjoita minulle niistä, se on oleva lohdutukseni.

Minun sydämeni on niin raadeltu ja katkeruuteni sellainen, että olisin jo eronnut tästä surullisesta elämästä, ell'ei ajatus sinusta olisi pidättänyt minua ja pelko, että siten yhä enemmän lisäisin suruasi, on estänyt kättäni.

Kun on kuullut kaiken sen, mitä minulle on sanottu ja tietää sielussaan ja omassatunnossaan, ettei ole koskaan pettänyt, eikä koskaan tehnyt pienintäkään varomattomuutta, on tämä hirveintä siveellistä piinaa.

Minä koetan elää sinun tähtesi, mutta minä tarvitsen sinun apuasi.

Pääasia on — tapahtukoon minulle mitä tahansa — etsiä ilmi totuus, penkoa taivas ja maa sen löytääkseen, ja antaa jos tarvitaan koko omaisuutemme mennä, puhdistaakseni nimeäni, jota on loassa ryvetelty. Tämä ansaitsematon tahra on mihin hintaan tahansa pestävä pois.

Minulla ei ole voimia kirjoittaa enempää. Syleile rakkaita vanhempiasi, lapsiamme ja koko maailmaa minun puolestani.

Alfred.

Koeta saada lupaa käydä luonani. Minusta tuntuu niin kuin sitä ei enää voitaisi sinulta kieltää.

Joulukuun 23 päivänä, samana päivänä, kirjoitti vaimoni:

Joulukuun 23 p. 1894.

Mikä onnettomuus, mikä piina, mikä häväistys! Me olemme aivan kauhistuksissamme. Minä tiedän kuinka luja olet, minä ihailen sinua. Sinä olet onneton marttyyri. Minä pyydän sinua: kestä reippaasti tämä uusi kärsimys. Elämämme, omaisuutemme on uhrattava syyllisten etsimiseksi. Meidän on löydettävä heidät, meidän täytyy löytää heidät. Sinä olet saapa hyvitystä.

Me olemme liki viisi vuotta eläneet pelkässä onnessa, eläkäämme nyt sen muistossa; kerran tapahtuu oikeus ja me tulemme taas onnellisiksi ja lapsesi ihailevat sinua. Pojastasi teemme samanlaisen miehen kuin sinä, minä en voisi hänelle valita parempaa esikuvaa. Minä toivon, että lupaavat minun käydä luonasi. Kaikessa tapauksessa saat olla varma yhdestä asiasta ja se on se, että minä seuraan sinua minne tahansa sinut lähettänevätkin. Minä en tiedä antaako laki minun seurata sinua, mutta se ei voi estää minua matkustamasta luoksesi ja sen minä teen.

Vielä kerran, kestävyyttä, sinun täytyy elää lastemme ja minun tähden.

<tb>

Joulukuun 23 p. iltasella.

Minulla on äärettömässä surussani ollut se ilo, että olen saanut tietoja sinusta; olen kuullut herra Demange'n puhuvan sinusta niin lämpimästi ja sydämellisesti, että sydänparkani on saanut siitä lohdutusta.

Sinä tiedät, että minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, rakas, rakas mieheni; rajaton onnettomuutemme, kauhea häväistys, jonka esineenä olemme, lujentavat vaan minun rakkauteni siteitä.

Kaikkialle, minne sinä menet tai minne sinua lähetetään, seuraan minä mukana; yhdessä voimme paremmin kestää maanpakolaisuuden, elämme toisillemme… kasvatamme lapsiamme, annamme heille teräksisen sielun kestämään elämän vaiheita.

Minä en voi elää ilman sinua, sinä olet minun lohdutukseni. Ainoa onni, joka minulla on jälellä, on se, että saan päättää päiväni sinun kanssasi. Sinä olet ollut marttyyri ja sinulla on vielä paljon kärsittävää. Se rangaistus, joka tulee osaksesi, on inhoittava. Lupaa minulle, että kestät sen rohkeasti.

Sinä olet voimakas viattomuudessasi; kuvaile, että se onkin toinen, jota häväistään, mukaudu ansaitsemattomaan kohtaloosi, tee se minun tähteni, sen naisen tähden, joka rakastaa sinua. Anna heille tämä todistus rakkaudestasi, tee se lastesi tähden; he tulevat kiittämään sinua kerran. He syleilevät sinua ja kaipaavat isäänsä, pienet raukat.

Lucie.

Olin ilman toivoa allekirjoittanut pyyntöni tarkastusoikeuteen tuomion tarkastamisesta. Oikeastaan voi tuomion tarkastusta tämän oikeuden edessä pyytää vaan muotovirheiden tähden, minä en silloin tiennyt että tuomio oli julistettu laittomasti.

Päivät kuluivat tuskallisessa odotuksessa; minä häilyin velvollisuuteni ja sen kauhun välillä, jota sellainen halpamainen ja ansaitsematon rangaistus minussa vaikutti. Vaimoni, joka ei vielä ollut saanut lupaa käydä luonani, kirjoitti minulle pitkiä kirjeitä vahvistaakseen minua ja auttaakseen minua kestämään arvoni alentamista.

Jouluk. 24 päiv. 1894.

Minä kärsin enemmän kuin voi kuvailla niiden hirveiden kärsimysten tähden, joita sinun on kestettävä; minun ajatukseni ei jätä sinua hetkeksikään. Minä näen sinut yksin sellissäsi, mustimpien ajatuksien murjomana, minä vertailen nykyhetkeen onnellisia vuosiamme, suloisia päiviä, joita yhdessä vietimme. Kuinka onnellisia olimme, kuinka hyvä ja rakastavainen olit minua kohtaan, millä alttiudella minua hoitelit, kun olin sairaana, minkälainen isä olet ollut rakkaille pienokaisillemme. Tämä kaikki on yhtä mittaa mielessäni; olen onneton, kun et ole luonani, tunnen olevani niin yksin. Rakas ihailtu mieheni, meidän täytyy ehdottomasti saada vielä toisemme, elääksemme toisillemme, sillä me emme ole mitään ilman toisiamme. Sinun täytyy alistua kaikkeen ja kestää ne hirveät koetukset, jotka sinua odottavat, sinun täytyy olla vahva ja ylpeä onnettomuudessa…

<tb>

Joulukuun 25 p.

Minä itken, itken ja purskahdan yhä uudestaan itkemään. Sinun kirjeesi ainoastaan voivat lohduttaa minua suuressa surussani, ne ainoastaan voivat pitää pystyssä ja lohduttaa minua. Elä minun tähteni, rakas ystäväni, minä rukoilen sinua, kokoa kaikki voimasi taisteluun, ponnistakaamme molemmat yhdessä, siksi kun rikoksellinen tulee ilmi. Mitä minusta tulee ilman sinua? Minulla ei sitten olisi enää mitään, joka kiinnittäisi minua maailmaan, minä kuolisin surusta, jos minulla ei olisi toivoa saada kerran vielä nähdä sinua luonani ja viettää onnellisia vuosia sinun sivullasi…

Lapsemme ovat viehättävät. Pikku Pierre parka ikävöi niin sinua ja minä voin vaan kyynelillä vastata hänelle. Tänä aamuna kysyi hän minulta viimeksi, etkö sinä tule kotiin tänä iltana. Minulla on niin ikävä, niin ikävä isää, sanoi hän. Jeanne on muuttunut tavattomasti; hän puhelee hyvin, sanoo kokonaisia lauseita ja kaunistuu kovin. Kestävyyttä, sinä olet minut näkevä kerran; unelmamme, aikeemme uudistuvat ja me voimme ne toteuttaa.

<tb>

Joulukuun 26 p:nä 1894.

Minä olen itse kantanut kapineesi vankilan kansliaan. Menin tähän synkkään rakennukseen, jossa sinä viattomasti kärsit rangaistustasi. Hetkisen tuntui kuin olisin ollut läheisyydessäsi; olisin tahtonut repiä alas nämä kylmät muurit, jotka eroittivat meidät, saadakseni syleillä sinua. Paha kyllä löytyy asioita, joita vastaan tahto on voimaton, joita ei mitkään ruumiilliset ja siveelliset voimat kykene voittamaan. Malttamattomuudella odotan sitä hetkeä, jolloin voimme heittäytyä toistemme syliin…

Minä pyydän sinulta ääretöntä uhraavaisuutta, sitä nimittäin että eläisit minua varten, lapsiamme varten, ja taisteleisit siksi, kun saavutat oikeuden… Minä kuolisin surusta, jos sinua ei olisi, minun voimani eivät kestäisi taistelussa, sinä olet ainoa, joka voit antaa minulle voimia.

<tb>

Joulukuun 27 p:nä 1894.

Minä en väsy kirjoittamasta sinulle ja puhumasta kanssasi, se on minun ainoa hyvä hetkeni; minä en voi tehdä muuta kuin sitä ja sitten itkeä. Kirjeesi tekevät minulle niin hyvää; kiitos niistä. Jatka hemmottelemistasi. Minä annan sinun nimissäsi lapsille leikkikaluja, vaikka ne eivät tarvitse niitä sinua muistaakseen. Sinä olit niin hyvä heitä kohtaan, että pienokaisesi eivät unohda sinua. Pierre kysyy usein sinua ja tänä aamuna tulivat molemmat kamariini ihailemaan valokuvaasi… Ystävä raukka, kyllä mahdat kärsiä, kun et saa nähdä niitä. Mutta säilytä uljas rohkeutesi; on tuleva se päivä, jolloin taas tapaamme toisemme ja olemme kaikki onnellisia ja jolloin saat hyväillä ja rakastaa heitä.

Minä pyydän sinua, elä välitä siitä mitä joukko ajattelee. Sinä tiedät miten mielipiteet vaihtelevat. Rohkaiskoon sinua se tieto, että kaikki ystäväsi ja kaikki, jotka tuntevat sinut, ovat sinun puolellasi; kaikki järkevät ihmiset koettelevat saada selville salaisuutta.

<tb>

Joulukuun 28 p:nä 1894.

Minä näin, että olet saanut enemmän rohkeutta ja olet antanut minulle takasin omani… Kestä reippaasti tämä surullinen rangaistus, nosta pääsi ja huuda ilmoille viattomuutesi ja syytön kärsimisesi pyöveleillesi.

Sitten kun julma rangaistus on ohi, panen minä kaiken rakkauteni, kaiken hellyyteni, kaiken kiitollisuuteni auttaakseni sinua kestämään jälellä olevaa. Kun on puolellansa omatunto sekä se vakuutus, että on aina ja joka tilaisuudessa täyttänyt velvollisuutensa sekä on toivoa tulevaisuuteen, voipi kestää paljon…

Lucie.

Joulukuun 31 p:nä 1994 ilmoitettiin minulle, että pyyntööni jutun tarkastamisesta ei suostuttu.

Samana iltana tuli majuri du Paty de Clam vankilaan. Hän tuli kysymään, enkö ollut tehnyt jotakin varomatonta tekoa, asettanut jotakin syöttiä. Minä vastasin hänelle vakuuttaen yhtä lujasti syyttömyyttäni.

Heti hänen mentyään kirjoitin seuraavan kirjeen sotaministerille:

Herra ministeri.

Teidän käskystänne kävi luonani majuri du Paty de Clam, jolle taas selitin että olen viaton ja etten ole tehnyt pienintäkään erehdystä. Minut on tuomittu, minulla ei ole mitään armahdusta pyydettävänä. Mutta kunniani, jonka toivon kerran saavani takasin, vaatii minun pyytämään teitä jatkamaan kuulustelujanne. Jatkettakoon niitä yhä minun poismentyäni, se on ainoa armo, jota pyydän.

Minä kirjoitin myöskin asianajajalleni herra Demangelle ja kerroin hänelle tästä käynnistä. Sitä ennen olin ilmoittanut vaimolleni että minun tarkastuspyyntöni oli hylätty.

Joulukuun 31 p. 1894.

Rakas Lucie!

Pyyntöni on hylätty, kuten voi odottaakin. Juuri sain siitä tiedon; pyydä heti päästä käymään luonani.

Julma, hirveä rangaistus lähenee; puhtaan ja rauhallisen omantunnon arvokkaisuudella olen sitä kohtaava. Valehtelisin jos sanoisin etten kärsi, mutta minä en näytä mitään heikkoutta…

Alfred.

Vaimoni vastasi:

Tammikuun 1 p:nä 1895.

Eilen jälestä puolen päivän sain turhaan odottaa vastausta… Ehkä huomenna saan luvan käydä luonasi. Mitä syitä heillä nyt vielä voisi olla, jos se ei tapahdu julmuudesta, raakuudesta? Rakas, rakas ystävä… Tahtoisin syleillä sinua, lohduttaa ja vahvistaa sinua. Ei, tiedätkö, sydämeni vuotaa verta ajatellessani niitä tuskia, joita sinun on kärsittävä.

Pitääkö niin kauniin sielun, kuin sinun, niin jalojen tunteiden, niin muuttumattoman hyvyyden, niin korkean isänmaanrakkauden kärsiä tätä julmuutta, tätä kovaa väkivaltaa ja viattomasti kärsiä toisen edestä, joka kurjana piiloutuu hävyttömyytensä taa! Se ei ole mahdollista, jos oikeutta kerran löytyy, että tämä petturi ei paljastu, että totuus ei tule ilmi.

Lucie.

Vaimoni sai vihdoinkin luvan käydä luonani. Me tapasimme toisiamme vankilan keskusteluhuoneessa. Se on harmaa huone, jaettu keskeltä kahdella samansuuntaisella kalteriseinällä; vaimoni oli toisella puolen aitaa ja minä toisella puolen.

Näin hankaloissa oloissa sallittiin minun tavata vaimoani niin monta tuskallista viikkoa kestäneen eron jälkeen. En voinut edes syleillä häntä, painaa häntä rintaani vasten; meidän täytyi puhella välimatkan päästä. Iloni oli kumminkin suuri saadessani nähdä hänen rakkaat kasvonsa; — koetin lukea niistä ja löytää niistä ne jälet, jotka suru ja kipu olivat niihin jättäneet.

Sitten kun hän oli mennyt, kirjoitin hänelle:

Keskiviikkona kello 5.

Rakas.

Minä tahdon kumminkin kirjoittaa sinulle nämä muutamat rivit, että saisit ne huomenna, kun heräät.

Meidän keskustelumme, vaikka se tapahtuikin vankilan rautaristikon lävitse, on tehnyt minulle niin hyvää. Jalkani vapisivat, laskeutuessani alas, mutta minä kokosin kaikki voimani, etten vaipuisi maahan liikutuksesta. Käteni ei ole vieläkään oikein varma: kohtaamisemme on tärisyttänyt minua niin kovasti. Syy miksi en pyytänyt sinua jäämään kauemmaksi aikaa, tuli siitä että voimani olivat aivan lopussa; minulla oli halu vetäytyä pois itkeäkseni vähän. Elä siltä luule, että sieluni on vähemmän urhoollinen tahi vähemmän vahva, mutta ruumiini on heikontunut kolmen kuukauden vankeuden aikana…

Minua on enin huojentanut se, että näen kuinka urhoollinen ja voimakas sinä olet, ja niin täynnä rakkautta minua kohtaan. Pysy yhä eteenkinpäin rohkeana, rakas vaimoni, pahoittakaamme ihmiset kunnioittamaan itseämme käytöksellämme ja rohkeudellamme. Mitä minuun tulee, voit huomata, että olen valmis kaikkeen; minä tahdon pelastaa kunniani ja minä pelastan sen, ei mikään este voi minua siitä säikyttää.

Kiitä kaikkia, kiitä herra Demange'a minun puolestani kaikesta, mitä hän on tehnyt viattoman edestä. Lausu kiitollisuuteni, jota tunnen häntä kohtaan ja jota en itse ole voinut lausua. Sano hänelle, että panen kaiken luottamukseni häneen tässä taistelussa kunniastani.

Alfred.

Ensimäisen kerran tapasimme toisemme vankilan puheluhuoneessa. Olosuhteiden pakosta oli se niin surullista, että majuri Forzinetti pyysi ja sai hankituksi minulle luvan tavata vaimoani hänen työhuoneessaan hänen läsnäollessaan.

Vaimoni tuli vielä kerran luokseni ja sillä kerralla lupasin minä hänelle elää ja urhoollisesti kestää sen kamalan kohtauksen, joka minua odotti. Tämän käynnin jälkeen kirjoitin minä:

"Minä olen levollisempi, sinun näkemisesi on tehnyt minulle hyvää. Ilo saada sinua syleillä kaikesta sydämestäni on tehnyt minulle äärettömän hyvää.

 "Minä voin tuskin odottaa tätä hetkeä. Kiitos kaikesta ilosta, minkä
 olet minulle tuottanut.

 "Kuinka minä sinua rakastan, sydämeni valittu! Toivokaamme vihdoinkin
 että kaikki tämä loppuu. Minun täytyy säilyttää koko tahdon lujuuteni."

Minä näin myös pikimältään veljeäni Mathieuta, jonka ihailtavan rakkauden minä tunsin.

Torstaina tammikuun 3 päivänä 1895 sain tietää että tuomioni pantaisiin täytäntöön kahden päivän perästä.

Torstai-aamuna.

Minulle ilmoitettiin että suuri häväistys on määrätty tapahtuvaksi ylihuomenna. Minä odotin sitä, olin valmistanut itseni siihen, mutta isku oli kumminkin kova. Minä olen kestävä sen, minä olen luvannut sinulle sen. Minä ammennan uusia voimia rakkaudestasi, kaikkien teidän rakkaudestanne, rakkaiden lapsieni muistosta, toivosta että totuus kerran tulee ilmi. Mutta minun täytyy tuntea kaikkien teidän rakkauden säteilevän ympärilläni, minun täytyy tuntea että te taistelette kanssani… Jatkakaa siis.

Alfred.

V.

Arvon alentaminen tapahtui lauantaina tammik. 5 p:nä; kestin tämän julman piinan osoittamatta heikkoutta.

Ennen kamalan toimen alkamista odotin tunnin ajan sotakoulun ajutanttisalissa. Sen ajan kestäessä jännitin kaikkia voimiani; kaikki muistot viimeisten julmien kuukausien olosta tulivat mieleeni; ja katkonaisissa lauseissa muistelin viimeistä majuri du Paty de Clamin käyntiä luonani vankilassa. Väitin sitä häpeällistä syytöstä vastaan, josta minua syytettiin; muistin myöskin, että olin kirjoittanut ministerille ja sanonut hänelle olevani syytön. Väärentämällä ja kääntelemällä tätä kirjettä oli kapteeni Lebrun-Renault, vastoin parempaa tietoansa, tehnyt eli antanut tehdä tuon tunnustustarun, josta minä sain tietää vasta tammikuussa 1899. Jos minä olisin saanut tietää siitä ennen Ranskasta lähtemistäni, joka tapahtui ennen helmikuuta 1895, s.o. enempää kuin seitsemää kuukautta arvon alentamisen jälkeen, olisin koettanut tukahuttaa tämän tarun kapaloonsa.

Sen jälkeen vietiin minut neljän miehen ja yhden korpraalin välissä keskelle sotakoulun edessä olevaa aukeaa.

Kello löi yhdeksän; kenraali Darras, joka oli toimessa päällikkönä, komensi; kunniaa!

Minä kestin rangaistuksen, kokosin kaikki tahtoni voiman kestääkseni, ja muistelin vaimoani ja lapsiani pysyäkseni pystyssä.

Heti kun tuomio oli luettu, huusin minä, kääntyen sotajoukkoon:

"Sotamiehet, he alentavat syytöntä; sotamiehet he häväisevät syytöntä.
Eläköön Ranska, eläköön armeija!"

Eräs tasavaltalaisen kaartin ajutantti tuli luokseni. Hän karsi sukkelasti päältäni napit, housunnauhat, arvon merkit hatustani ja hihoistani ja taittoi sitte sapelini. Minä näin näiden arvomerkkien putoovan jalkoihini. Vaikka koko ruumiini vapisi hirveästi, huusin yhtä mittaa suorana seisten ja pää pystyssä sotamiehille ja kansajoukolle: "Minä olen viaton!"

Toimitus jatkui. Minun piti marssia pitkin neliörintaman laitoja. Minä kuulin erehdyksissä olevan kansajoukon kirkunaa, minä ymmärsin miten heitä mahtoi kauhistuttaa, kun luulivat näkevänsä edessään petoksesta tuomitun miehen, mutta minä koetin vaikuttaa heissä toisenlaista käsitystä, sitä nimittäin että olin syytön.

Sitten kun minut oli kuletettu neliön ympäri, olivat kärsimyksen! lopussa; minä ainakin luulin niin.

Tämän pitkän päivän kuoleman tuska oli vasta alussa.

Minun käteni sidottiin ja sellivaunut veivät minut Alma-sillan ylitse poliisiasemalle. Kun tulin toiseen päähän siltaa, näin vaunujen ikkunasta sen asunnon ikkunat, jossa olin viettänyt niin suloisia vuosia, jonne koko onneni jäi. Kärsimyksen! oli kauhea.

Poliisiasemalla kuletettiin minua revityssä ja repaleisessa puvussani salista saliin, tutkittiin, valokuvattiin, mitattiin. Puolen päivän aikaan vietiin minut vihdoinkin Santén vankilaan, jonne minut teljettiin selliin.

Vaimoni sai luvan tavata minua kaksi kertaa viikossa vankilan tirehtöörin työhuoneessa. Tämä käyttäytyi muuten hyvin ihmisiksi koko sen ajan, minkä minä olin vankilassa.

Vaimoni ja minä vaihdoimme vielä useita kirjeitä.

Santé'n vankilassa, lauantaina tammik. 5 p:nä 1895.

Rakas.

En tahdo sanoa sinulle kuinka paljon kärsin tänä päivänä, sillä sinun surusi on kylliksi suuri ilmankin, minun tarvitsematta lisätä sitä.

Kun lupasin sinulle elää ja kestää siihen asti, kun nimeni on jälleen puhdistettu, teen sinun tähtesi suurimman uhrauksen, mitä sellainen mies voi tehdä, jolla on sydän ja joka on kunniallinen mies ja jolta on ryöstetty hänen kunniansa. Oi Jumalani, kunhan ruumiini voimat vaan kestäisivät! Henkiset voimani kestävät, omatuntoni ei minua moiti, mutta kärsivällisyyteni ja voimani ovat lopussa…

Sitten toisen kerran kerron sinulle, sitten kun taas olemme onnellisia, mitä tänään olen kärsinyt, kuinka monta kertaa, kulkiessani näiden monien tosi rikoksellisten keskessä, sydäntäni on kirveltänyt. Minä kysyin itseltäni, mitä varten siellä olin… luulin näkeväni näkyjä; mutta voi, rikkirevityt likaiset vaatteeni vakuuttivat minun elävän todellisuudessa, ne ylenkatseelliset silmäykset, joita minuun heitettiin, sanoivat minulle selvästi, mitä varten siellä olin.

Voi, minkä tähden ei voi veitsellä avata ihmisten sydämiä ja lukea niistä. Kaikki kunnialliset ihmiset, jotka näkivät minun ajavan ohi, olisivat nähneet sydämessäni kultakirjaimella kirjoitettuna: "Tämä mies on kunniallinen mies." Mutta minä ymmärrän heidät aivan hyvin! En minäkään olisi heidän sijassaan malttanut olla ylenkatseellisesti katselematta petturiksi julistettua sotamiestä. Mutta voi, se juuri on surkeinta, että petturi en ole minä!…

<tb>

Tammikuun 5 p:nä, lauantaina kello 7 iltasella.

Minulla oli äsken äärettömästi mieli painuksissa, itkin ja nyyhkytin, koko ruumistani tärisytti kuume. Se on seuraus päivän hirveistä tuskista, tietysti sen piti tulla; mutta voi, sen sijaan että saisin nojata sinuun, kaikuvat nyyhkytyksen! tyhjässä vankilassa.

Se on nyt kumminkin ohi, rohkeutta sydämeni! Minä kokoan kaiken tarmoni. Voimakkaana puhtaassa, tahrattomassa tietoisuudessani kuulun perheelleni, olen velvollinen elämään nimelleni. Minulla ei ole oikeutta väistyä niin kauan kuin minulla on hengen pisaraakaan jälellä; minä olen taisteleva siinä iloisessa toivossa, että totuuden aamu kerran vaikenee. Jatkakaa siis vaan tiedusteluja…

Alfred.

Vaimoltani:

Lauantai-iltana tammikuun 5 p:nä 1895.

Mikä hirveä aamupäivä! Kauheat hetket! Ei! Minä en tahdo sitä ajatella, se tuottaa minulle liijan suuria tuskia. Sinä ystävä-raukkani, sinä kunnian mies, sinä, joka ihailet Ranskaa, sinä, jolla on niin kaunis sielu, niin jalot tunteet, sinunko piti kestää halpamaisin kärsimys, mitä voidaan määrätä, se on inhoittavaa!

 Sinä lupasit olla luja, olet pitänyt sanasi, minä kiitän sinua.
 Arvokkaisuutesi ja kaunis ryhtisi ovat miellyttäneet monta ja kun
 tulee se hetki, jolloin sinut asetetaan takaisin paikallesi, on muisto
 näistä kauheista hetkistä, joita sinä olet kärsinyt, oleva ihmisten
 muistoon painuneena.

Olisin niin mielelläni tahtonut olla sinun luonasi, antaa sinulle voimia, vahvistaa ja lohduttaa sinua, olin niin toivonut saada tavata sinua, rakas ystäväni; sydämeeni koskee, kun ajattelen, ett'en vielä ole saanut lupaa ja ehkä saan vielä kauan odottaa, ennen kun saan syleillä sinua…

Rakkaat pienokaisemme ovat hyvin kilttiä; he ovat niin iloisia, niin onnellisia. On lohdutus äärettömässä onnettomuudessamme että he vielä ovat niin nuoria ja niin tietämättömiä elämästä. Pierre puhuu sinusta niin herttaisesti, ett'en voi olla itkemättä…

Lucie.

Santé'n vankilasta:

Sunnuntaina tammikuun 6 p:nä kello 5 ip.

Anna anteeksi, rakkaani, että minä eilispäivän kirjeessä kirjoitin surustani, selittelin tuskiani. Mutta täytyyhän minun purkaa sydäntäni jollekulle! Ja kenenkä sydän on enemmän valmis vastaanottamaan sitä, mikä minun sydäntäni painaa, kuin sinun sydämesi. Sinun rakkautesi on minulle antanut rohkeutta elää, minun täytyy tuntea sen tykyttävän lähellä omaani.

Ole siis rohkea! Elä ajattele liijan paljon minua; sinulla on muita velvollisuuksia. Sinä kuulut lapsillemme, nimellemme, joka on saatettava entiseen asemaansa. Ajattele niitä jaloja tehtäviä, jotka ovat edessäsi; ne ovat raskaat, mutta minä tiedän, että sinä voit kantaa ne, ell'et anna rohkeutesi mennä, vaan pidät kiini voimistasi.

Sinun täytyy sentähden taistella itseäsi vastaan, koota kaikki tarmosi ja ajatella vain velvollisuuksiasi…

Alfred.

Vaimoltani:

Sunnuntaina tammikuun 6 p:nä 1895.

Minua niin vaivaa, kun en ole vielä saanut mitään tietoja sinusta. Olen utelias tietämään miten sinä olet kestänyt nämä hirveät hetket… Minä olen saanut sinun molemmat kirjeesi, se on ainoa lohdutukseni, kiitos siitä että siten hemmoittelet minua; tunnen siitä hyvän sydämesi. En voi sanoa kuinka paljon minua tämä kaikki surettaa, mutta sieluani vihloo ajatellessani sinun kärsimyksiäsi. Sellainen elämä, suuri Jumala, sellaiset kärsimykset! Minä odotin, että saisit jonkunmoisen hirmuisen hermokohtauksen; minä olen varma että olisi tehnyt hyvää, jos olisit saanut itkeä. Rakas ystävä, me olimme niin onnellisia, niin levollisia, me elimme vain toisillemme, aiaoastaan vanhemmillemme, lapsillemme, perheemme onnelle. Jos saisin olla luonasi, jakaa surusi, kärsimyksesi, jäädä olemaan koppiisi, elämään samaa elämää kuin sinäkin, olisin melkein onnellinen. Olisi ainakin se ääretön onni, että saisin lohduttaa sinua, ilahuttaa sinua rajattomalla rakkaudellani, ympäröidä sinua kaikella sillä mitä sinua rakastava nainen voi sinulle antaa. Mutta minä pyydän sinua, säilytä rohkeutesi, elä anna minkään masentaa itseäsi…

<tb>

Maanantaina tammikuun 7 p:nä 1895.

Ensimäinen työni, kun nousen ylös, on saada vähän puhella kanssasi, saada lähettää edes pieni lämmön säde synkkään koppiisi. Minä kärsin siihen määrin siitä tiedosta, että sinä olet niin onneton ja että minä en voi lieventää tuskaasi, että kaikki mikä ympäröi minua, kaikki mitä tapahtuu ympärilläni, sanalla sanoen, että kaikki, paitse sinä, on minulle yhdentekevää.

Minä ajattelen vain sinua, minä tahdon elää ainoastaan sinulle toivossa saada sinut takaisin. Kerro minulle, minä pyydän sinua, kaikki mitä tunnet ja miten voit? Minulla on väliin hirveitä tuskan puuskia ja olen julmasti levoton terveydestäsi. Voi, jos voisin tavata sinua, jäädä luoksesi, saada sinut hetkeksi unohtamaan onnettomuutesi. Antaisin siitä vaikka mitä!

<tb>

Tammikuun 7 päivänä iltasella.

Mitä muuta voin minä sanoa sinulle kuin sitä, että minä ajattelen vain sinua, että minä puhun vain sinusta, että koko minun sieluni, koko minun henkeni on luonasi. Minä pyydän, minä rukoilen, että rohkeutesi kestäisi, ett'et anna masentaa itseäsi, etkä anna surun kalvaa ja pitäisit vastaan, etteivät ruumiilliset voimasi loppuisi. Meidän täytyy saada sinut jälleen, tunnustetuksi; me teemme kaikki ja meidän pitää tehdä kaikki sitä tarkoitusta varten. Mitä on omaisuutemme verrattuna miehen, lasten, kahden perheen kunniaan, minä tulen pitämään itseni onnellisena saadessani uhrata omaisuutemme tähän jaloon tarkoitukseen…

Meillä on kaikilla se vakuutus, ettei ole olemassa sellaista erehdystä, joka ei kerran tule ilmi, että syyllinen on paljastuva ja meidän ponnistuksemme tulevat menestymään…

Lucie.

<tb>

Santé'n vankilasta, tiistaina tammikuun 8 p:nä 1895.

… Surullisimpina hetkinäni, kauheimpien kohtausteni aikana tuikkaa yhtäkkiä tähti sieluuni ja hymyilee minulle. Se on sinun kuvasi, armahani, se on sinun rakas kuvasi, jonka kohta toivon näkeväni ja jonka ääressä kärsivällisesti odotan, että antavat minulle takasin sen, mikä on minulle rakkainta täällä maailmassa, kunniani, kunniani, jota en ole koskaan pettänyt…

Alfred.

Vaimoltani:

Tiistaina tammikuun 8 p:nä 1895.

Olen ollut julmasti levoton, kun en ole kuullut mitään sinusta, yöni oli hirveä; vihdoin sain tänä aamuna ystävällisen kirjeesi, ja se teki minulle hyvää. Minä en voi ymmärtää miksi kirjeesi tarvitsevat niin pitkän ajan, ennenkun tulevat perille; kirje, jonka sinä kirjoitat sunnuntaina, tulee perille vasta tiistaina…

Minä olen äskettäin saanut luvan tavata sinua maanantaisin ja tiistaisin kello 2 vankilan tirehtöörin työhuoneessa; voit ajatella kuinka onnellinen olen…

Lucie.

Santé’n vankilasta:

Keskiviikkona tammik. 9 p:nä 1895.

… Todellakin, kuta enemmän ajattelen, sitä enemmän ihmettelen, kuinka uskalsin luvata sinulle elää tuomioni perästä.

Se lauantai on tulikirjaimilla painettu sieluuni. Minulla on sotilaan rohkeus, jolla hän kohtaa vaaraa, mutta ah! pitääkö minulla olla marttyyrinkin rohkeus?…

Minä elän toivossa, siinä vakuutuksessa, että totuus tulee varmasti kerran ilmi, että minun viattomuuteni tulee tunnustetuksi ja julistetuksi tässä rakkaassa Ranskassa, isänmaassani…

<tb>

Torstaina tammik. 10 p:nä 1895.

Kello kahdesta asti tänä aamuna en ole voinut nukkua paljaasta levottomuudesta, kun tiedän saavani tavata sinua tänään. Olen jo kuulevinani rakkaan äänesi puhuvan lapsistamme, rakkaasta perheestämme… ja en häpeä, vaikka itken, sillä se kidutus, jota kärsin, on todellakin hirveä syyttömälle…

Alfred.

Vaimoltani:

Torstaina tammik. 10 p:nä 1895.

Sain eilen illalla tiistaisen kirjeesi ja olen lukenut sen moneen kertaan; itkin ollessani yksin huoneessani, ja samoin herätessäni. Tänä yönä sain vähän levätä. Minä uneksin juttelevani kanssasi, mutta mikä tuskainen tunne, kun heräsin, jouduin taas surullisten ajatusten valtaan! Siksi minä juuri kärsinkin niin paljon, että tiedän sinun niin urhoollisesti kärsivän kovimpia siveellisiä tuskia ja hirveimmällä ja ansaitsemattomimmalla tavalla…

Lucie.

Santé’n vankilasta:

Perjantaina tammik. 11 p:nä 1895.

Anna anteeksi, että minä välistä valitan… Mutta minkäs minä sille voin; katkerana hetkenä saan halun vuodattaa sinun sydämeesi sen, mikä vuotaa yli omastani. Me olemme aina ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, rakkaani, että minä olen varma siitä, että sinun vahva ja jalo sielusi vapisee surusta niinkuin minunkin.

Me olimme niin onnelliset! Koko elämä hymyili meille. Muistatko kun minä sanoin, että meillä ei ole mitään kadehdittavaa keltään? Meillä oli yhteiskunnallinen asema, omaisuutta, keskinäistä rakkautta, ihailtavia lapsia… sanalla sanoen: meillä oli kaikki.

Ei yhtä pilveä taivaan rannalla… ja yht'äkkiä hirveä, odottamaton salaman isku, niin uskomaton, että vieläkin luulen, sen olleen painajaisen.

Minä en valita ruumiillisia vaivojani, sinä tiedät että minä niitä halveksin, mutta se tieto, että hirvittävä, häpeällinen syytös peittää nimeäni, kun kumminkin tiedän, että olen syytön… Ah! Kaikki muu, mutta ei tätä! Ja siksi olen kestänyt kaikki tuskat, kaikki häväistykset, sillä minä olen vakuutettu, että ennemmin tai myöhemmin tulee totuus ilmi ja minulle tapahtuu oikeus.

Minä annan anteeksi tämän vihan ja raivon jalolle kansalle, jolle sanotaan että hän on petturi… mutta minä tahdon elää, jotta se saisi tietää, etten ole petturi.

Sinun rakkautesi, kaikkien omiemme rajattoman rakkauden ylläpitämänä tahdon voittaa kaiken onnettomuuteni. En sanokaan, etten toisinaan ole alakuloinen, jopa epätoivoinenkin. Ellen valittaisi tätä niin kummallista erehdystä, niin minulla olisi sielun suuruutta, jota minulla kumminkaan ei ole, mutta sydämeni pysyy vahvana ja lujana…

Minä tahdon elää, armaani, että sinä voisit eteenkinpäin kantaa minun nimeäni kuten tähän asti olet tehnyt, kunnialla, ilolla ja rakkaudella, ja siksi vielä että voisin sen tahrattomana jättää lapsillemme.

Elkää antako siis vastoinkäymisten masentaa itseänne; etsikää totuutta lepäämättä…

Alfred.

Vaimoltani:

Perjantaina tammik. 11 p:nä 1895.

Kuinka iloinen olen, että sain olla muutamia hetkiä kanssasi, mutta kuinka lyhyviltä ne tuntuivat! Minä olin niin liikutettu, etten voinut puhua enkä kehottaa sinua pysymään rohkeana, rakas ystäväni; olisin tahtonut sanoa sinulle, mitä sinusta ajattelen, kuinka sinua ihailen, kuinka paljon sinua rakastan, ja kiittää sinua siitä äärettömästä uhrauksesta, jonka olet tehnyt minulle ja lapsillesi. Minulla on ollut paha omatunto siitä, etten kylliksi puhunut siitä toivosta, joka meillä kaikilla on ollut totuuden löytämisestä; me olemme täydellisesti vakuutettuja, että me sen löydämme. On mahdotonta sanoa kuinka pian se tapahtuu, mutta täytyy olla kärsivällinen eikä joutua epätoivoon. Kuten äsken sanoin, on meillä ainoastaan yksi ajatus: aamusta iltaan ja koko yön koetamme keksiä jotakin jälkeä, joka auttaisi meitä löytämään syyllistä, tuota katalaa, joka on turmellut kunniamme.

Me kokoomme kaiken kekseliäisyytemme ja kaiken hyvän tahtomme; eihän olisi mahdotonta, että me näiden ja kestävyytemme avulla viimein onnistuisimme saamaan sinulle oikeutta.

Elä huolehdi lapsista, ne ovat molemmat hyviä ja reippaita…

<tb>

Lauantaina tammikuun 12 p:nä 1895.

Minä olen vielä aivan liikutettuna eilisestä kohtauksestamme; minuun teki syvän vaikutuksen, kun näin sinut ja sain puhella kanssasi, en voinut nukkua koko yönä paljaasta ilosta. Sinä olet ihailtava, joka voit pysyä niin vahvana ja voimakkaana, voit säilyttää niin jaloja ja yleviä tunteita, vaikka oletkin saanut kärsiä niin paljon. Niin, meidän täytyy toivoa, että tulee kerran vielä päivä, jolloin valo leviää, jolloin viattomuutesi tunnustetaan, jolloin Ranska näkee erehdyksensä ja näkee sinussa yhden urhoollisimpia ja jaloimpia lapsiaan. Sinä tulet vielä onnelliseksi, me tulemme viettämään onnellisia vuosia yhdessä; sinä, jolla oli niin monta ehdotusta, joka uneksit tekeväsi pojastasi miehen, sinä saat vielä sen ilon. Sinun pikku Pierresi on niin hyvä ja hänen siskonsa on myös hyvin suloinen. Minä olen ollut ankara heille, sinä tiedät sen, mutta nyt minä tunnustan, että samalla kun vaadin heillä kuuliaisuutta, hemmoittelen heitä usein. Nauttikoot he sitä, pikku raukat, ennenkun oppivat tuntemaan elämän suruja…

<tb>

Sunnuntaina tammikuun 13 p:nä 1895.

Kyllä sinulla pitää olla kärsivällisyyttä, itsensä kieltäymistä ja rohkeutta voidaksesi kestää näitä pitkiä nöyryytyksiä! Minä en voi sanoa sinulle, kuinka suuresti ihailen sinua, se arvokkaisuus, se tahdonlujuus, jolla kannat syyttömät kärsimyksesi minun ja lapsiesi tähden, on aivan yli-inhimillistä; olen ylpeä kantaessani nimeäsi; kuu lapset tulevat niin suuriksi, että ymmärtävät, kiittävät he sinua kaikista kärsimyksistä, joita olet kestänyt heidän tähtensä…

<tb>

Maanantaina tammikuun 14 p:nä 1895.

Mikä vahinko että nämä niin lyhyet ja kaivatut hetket, jotka olemme yhdessä saaneet viettää, ovat jo kuluneet, Voi kuinka odottajan aika on pitkä, mutta kuinka pian onnelliset hetket myöskin kuluvat! Tämä kohtaus on taas mennyt niin kuin uni, minä saavuin vankilaan iloisena, mutta sydän raskaana palasin sieltä kotiin. Sinun näkemisesi teki minulle hyvää, en voi muuta kuin katsella ja kuunnella sinua, mutta kärsin kauheasti, kun jätän sinut yksin siihen synkkään vankilaan, yksin suureen suruusi, kamalaan siveelliseen kidutukseen, ansaitsemattomaan kärsimykseen…

Lucie.

Näitten alituisten sieluntäristyksien johdosta loppuivat vaimoni voimat vihdoinkin, hänen täytyi ruveta vuoteen omaksi.

Perjantaina tammikuun 18 p:nä 1895.

Minä olen viettänyt, jos mahdollista, muita vieläkin surullisemman päivän, sillä se hitunen onnea, joka meille on suotu, on tänään kielletty minulta. Minä kyllä olen noussut ylös, mutta en ole vielä kylliksi vahva mennäkseni ulos; huolimatta äärettömästä halustani saada syleillä sinua, pelkää lääkäri minun vilustuvan ja tahtoo siksi, että huomennakin pysyisin sisässä. Se on tuottanut minulle suurta surua ja minun täytyy tunnustaa sinulle, että minä olen ollut hyvin vähän järkevä, olen mennyt piiloon itkemään,

Lucie.

Tämän kirjeen sain vasta Ré'n saarella, sillä vaimoni ei tiennyt mitään lähdöstäni.