VI.
Minä jätin Santé'n vankilan tammikuun 17 päivänä 1895. Minä olin siistinyt huoneeni, kuten tavallisesti, laskenut alas vuoteeni ja mennyt nukkumaan säännöissä määrätyllä ajalla, enkä huomannut merkkiäkään, että minua aijottiin viedä pois. Minulle oli päivällä ilmoitettu, että vaimoni oli saanut luvan tulla luokseni kahden päivän perästä, sillä hän ei ollut voinut tulla yhteen viikkoon.
Kello kymmenen ja yhdentoista välillä herätettiin minut yhtäkkiä; käskettiin laittautua mitä pikemmin matkakuntoon. En ennättänyt kuin hätimiten pukeutua. Sisäasiain ministeristön lähettiläs, joka oli saanut tehtäväkseen viedä minut vartijain kanssa lähtöpaikalle, käyttäytyi äärettömän raa'asti; tuskin olin saanut päälleni, niin antoi hän panna käsiraudat käsiini eikä antanut minun edes ottaa silmälasiani. Oli kauhean kylmä. Minut vietiin Orleans'in rautatieasemalle koppivaunuissa, saatettiin tavaratoimiston käytävän kautta asemasillalle, missä oli erityinen vaunu valmistettu vangeille, jotka muutettiin kaleereille. Tämä vaunu on täynnä koppia, niin pieniä että ihminen parahiksi mahtuu niissä istumaan ja ovi on edessä, niin ettei jalkojaankaan voi oikaista. Minut pantiin yhteen semmoseen kädet ja jalat kahlehdittuina. Yö oli hirvittävän pitkä ja kaikki jäseneni kuolivat. Aamulla sain monien rukousten perästä vähän kahvia ilman kermaa, ilman leipää ja ilman juustoa. Minä tärisin kuumeesta, Puolen päivän aikaan saavuimme vihdoin La Rochelle'en. Meidän Parisista lähtöä ei oltu ilmoitettu ja jos minut perille tultua olisi heti viety Ré'n saarelle lähtevään laivaan, niin minä olisin voinut päästä huomaamatta.
Nyt oli rautatieasemalla muutamia henkilöitä, joilla oli tapana tulla katsomaan, kun vangit nousivat junasta mennäkseen Ré'n laivaan. Odotettiin heidän menevän tiehensä. Vähän päästä kutsui sisäasiain ministeristön lähettiläs ensimäisen ylivahtimiehen vaunusta ja takaisin tullessa antoi toisille vahdeille salaperäisiä käskyjä. Nämä läksivät vaunusta, tulivat takaisin, lukitsivat milloin minkin luukun verhon ja supattelivat keskenään. Tämä herätti tietysti odottelevien huomiota, jotka aavistivat, että koppivaunussa mahtoi olla joku tärkeä vanki, ja koska eivät olleet nähneet hänen lähtevän vaunusta, niin jäivät sitä odottamaan. Silloin sekä vahtimiehet että sisäasiain ministeristön lähettiläs joutuivat pois suunniltaan. Joku tuli puhuneeksi liikoja, maininneeksi minun nimeäni. Tieto levisi heti ja joukko eneni. Minun täytyi olla koko iltapäivä koppivaunussa ja kuulla kuinka väkijoukon melu yltyi ulkopuolella. Vasta kun yö tuli, vietiin minut vaunusta. Niin pian kun tulin näkyviin, tuli melu kaksinkertaiseksi. Iskuja sateli niskaani, tyrkittiin ja puukittiin ympärilläni. Minä pysyin tyynenä ja välinpitämättömänä tämän joukon keskessä, jossa olin hetken aivan yksin, valmiina antamaan alttiiksi ruumiini heille. Minä pysyin lujatahtoisena ja ymmärsin aivan hyvin väärään viedyn ja kiihoitetun väen tunteet; olisin tahtonut jättää heille ruumiillisen olentoni sekä huutaa heille että he erehtyvät. Työnsin pois vahtisotamiehetkin, jotka tulivat minulle apuun; he vastasivat olevansa minusta edesvastuussa. Mutta minkälainen edesvastuu tulee niille, jotka tällä tavalla kiduttivat ihmistä ja kiihoittivat kansaa.
Viimeinkin pääsin vaunuilleni, joissa minun oli mentävä. Ja rauhattoman matkan jälestä tultiin La Palice'n satamaan, josta minut vietiin purjeveneellä laivaan. Oli ankara pakkanen; koko ruumiini oli kontistunut, päätäni poltti, käteni olivat kuin jääkalikat ja käsiraudoissa repeytyneet. Laivalle kulku kesti melkein tunnin!
Ré'n saarelle tultua piti minun keskellä yötä kulkea lumessa tullakseni vankilaan; tirehtööri otti minut tylysti vastaan ja vei minut kansliaan, jossa minut riisuttiin ihan alasti ja tutkittiin. Yhdeksän aikaan vietiin minut viimein siihen koppiin, jossa minä tulin asumaan; olin sielun ja ruumiin puolesta murrettu. Minun koppini vieressä oli vahtihuone, josta johti rautaristikolla varustettu aukko minun koppiini vuoteen yläpuolella. Yötä päivää piti kaksi miestä vahtia aukon luona, heidän piti vahtia jok'ikistä liikettäni.
Vankilan tirehtööri sanoi minulle samana päivänä, että minä saan tavata vaimoani kansliassa hänen läsnäollessaan ja että hän asettuu vaimoni ja minun väliin, niin että hän eroittaa meidät toisistaan ja että minulla ei ole oikeutta lähestyä vaimoani eikä syleillä häntä.
Ré'n saarella oloaikanani tarkastettiin minut joka päivä sen perästä, kun tulin kävelyltä pienestä koppini ulkopuolella olevasta pihasta. Pientä pihaa ympäröi joka puolella korkea aita, joka erotti sen muiden tuomittujen pihoista ja taloista; pihaan vei portti, josta vaan vahtimiehet kulkivat. Kun minä tulin ulos kopistani, asettuivat kaikki vahdit paikoilleen pitkin aitaa.
Vaimoni ja minun sen aikuisista kirjeistä näkyy silloinen mielentilamme. Tässä on niistä muutamia:
"Ré'n saarella tammikuun 19 p. 1895.
Torstai-iltana minut herätettiin tänne muuttoa varten, eilen illalla vasta tultiin perille. En tahdo kertoa matkastani, se vihloisi sydäntäsi; tiedä se vaan että kuulin kansan oikeutetut inhon huudot sitä kohtaan, jonka se luulee olevan petturin, s.o. suurimman konnan. En tiedä enää vieläkö minulla on sydäntä…
Tahdotko olla hyvä ja koettaa saada ministeriltä lupaa seuraaviin asioihin, joita hän vaan voi luvata: 1) oikeutta kirjoittaa kaikille perheeni jäsenille, isälle, äidille, veljille ja sisarille; 2) kirjoittaa ja tehdä työtä kopissani…
Tätä nykyä ei minulla oikeastaan ole paperia, ei kynää eikä mustetta! Minulle annetaan vaan se arkki, jolle kirjoitan kirjeeni sinulle, sitten otetaan minulta pois kynä ja muste.
Minä en kehoita sinua tulemaan tänne, ennenkun olet aivan terve. Ilmanala on hyvin ankara ja sinä tarvitset kaikki voimasi etupäässä rakkaita lapsiamme varten ja toiseksi sitä tarkoitusta varten, jonka eteen työskentelee Kohtelustani täällä ei minulla ole lupa puhua.
Sitte muistutan sinua vielä siitä, että ennenkun tulet tänne, on sinun hankittava lupa tavata minua, ja erityinen lupa saada syleillä minua jne.
<tb>
Ré'n saarella tammik. 24 p:nä 1895.
Kun minua silloin yhtenä päivänä häväistiin La Rochelle'ssä, olisin tahtonut karata vartijaini käsistä ja avoimin rinnoin mennä niiden eteen, jotka minua pitivät syyllisenä, sekä sanoa: "Elkää häväiskö minua; sielussani, jota te ette tunne, ei ole yhtään tahraa, mutta jos te luulette minut rikokselliseksi, niin ottakaa sitte ruumiini, minä jätän sen teille ilman kaipausta." Voisin ainakin silloin taas ruumiillisten tuskien tulessa huutaa: "Eläköön Ranska!" ehkä he sitte olisivat uskoneet viattomuuteni!
Mitä minä yöt päivät pyydän? Oikeutta, oikeutta! Olemmeko yhdeksännessätoista vuosisadassa vai pitääkö meidän mennä muutamia vuosisatoja taaksepäin? Tutkittakoon; minä en pyydä armoa, mutta minä pyydän oikeutta, joka on tuleva ihmisolennoille. Jatkettakoon tutkimuksia; käyttäkööt ne, joilla on tehoisia keinoja hallussaan, niitä tämän asian selville saamiseksi, se on heidän velvollisuutensa ihmiskuntaa ja oikeutta kohtaan. Silloin ei olisi mahdotonta, että jotakin valkeutta saataisiin tähän salaperäiseen ja surulliseen juttuun…
Minulla on ollut vain kaksi onnellista, mutta niin lyhyttä hetkeä tänä päivänä! Ensimäinen, kun minulle tuotiin tämä paperiarkki, joten saan sinulle kirjoittaa; siten saan vähän aikaa puhella kanssasi. Toinen on se, kun tuovat minulle sinun kirjeesi joka päivä…
En uskalla puhua lapsistamme. Kun katselen heidän valokuviaan, kun näen heidän hyvät, lempeät silmänsä, pyrkivät huulilleni huokaukset sydämeni syvyydestä…
<tb>
Rén saarella tammik. 25 p:nä 1895.
Minä saan joka päivä sinun kirjeesi; muiden perheen jäsenten kirjeitä ei ole anneltu minulle; minäkään en ole saanut lupaa kirjoittaa heille. Minä olen kirjoittanut sinulle joka päivä torstaista lähtien; minä toivon, että olet saanut minun kirjeeni…
Ajatellessani mikä minä olin muutama kuukausi sitten ja verratessani sitä tähän kurjaan asemaani, tunnustan, että toisinaan, kun kestävyyteni loppuu, valtaa minut hurja viha kohtaloa vastaan. Minä olen oikeastaan meidän vuosisatamme hirveimmän erehdyksen uhri. Järkeni ei tahdo sitä käsittää. Luulen näkeväni kamalaa unta ja minusta tuntuu, kuin kaiken tämän pitäisi hävitä… Mutta voi! kaikki ympärilläni on todellisuutta…
Alfred.
Vaimoltani:
Pariisista tammik. 20 p:nä 1895.
Minä olen kauhean epätoivon vallassa, hirveässä levottomuudessa, kun en ole saanut mitään tietoja sinusta. Minä kärsin julmasti; minusta tuntuu, että samalla kun sinua kiusataan, silvotaan minusta palasia. Se on julmaa.
Tahtoisin mielelläni nyt jo olla luonasi ja tukea sinua lämpimällä rakkaudellani, sanoa sinulle muutamia lohdutuksen ja rakkauden sanoja, jotka voisivat lämmittää sydän-parkaasi…
<tb>
Pariisissa tammik. 21 p:nä 1895,
… Kaikeksi onneksi en ollut lukenut eilisaamun sanomalehtiä ja minulta oli koetettu salata häpeällistä kohtausta La Rochelle'ssa, muutoin olisin tullut aivan hulluksi levottomuudesta… Sinun on täytynyt kestää hirveät hetket!… Mutta kansajoukon käytös ei minua ensinkään ihmetytä, se on noitten hävyttömien sanomalehtien syy, jotka elävät vaan panetteluista ja liasta, ja jotka ovat kirjoittaneet niin suuren joukon valeita. Mutta rauhoitu, ajattelevissa ihmisissä on tapahtunut suuri mielenmuutos.
<tb>
Pariisissa tammik. 22 p:nä 1895.
Ei vieläkään mitään kirjettä sinulta; torstaista lähtien en ole kuullut sinusta mitään. Ellen olisi saanut rauhoittavia tietoja terveydestäsi, olisin kuollut levottomuudesta…
Minä ajattelen sinua yhtä mittaa; ei kulu sekuntiakaan, etten kärsisi kanssasi, ja kärsimyksen! on vielä hirveämpi siksi, että olen niin kaukana sinusta, ilman tietoja ja kun tähän alituiseen tuskaan vielä liittyy epätietoisuus. Minä en jaksa odottaa sitä hetkeä, jolloin saan luvan tulla luoksesi, syleillä sinua. Minulla on niin paljon kerrottavaa sinulle, ensiksikin meistä kaikista, lapsiraukoistamme, koko perheestä, sitten niistä yli-inhimillisistä ponnistuksista, millä järkemme on koettanut etsiä arvoitukseen selitystä.
<tb>
Pariisissa tammikuun 23 p:nä 1895.
Minä olen sähköittänyt vankilan tirehtöörille saadakseni tietoja sinusta, sillä minä olen aivan hulluna levottomuudesta. Sitten Pariisista lähdettyäsi en ole saanut sinulta yhden yhtä kirjettä. Minä en voi ymmärtää mitä on tapahtunut ja se vaivaa minua niin armottomasti. Minä uskon kyllä, että sinä olet kirjoittanut minulle joka päivä, mutta mitä tämä viipyminen merkitsee. En tiedä siihen mitään vastausta. Oletko sinä saanut minun kirjeeni, etkä ole levoton? On julmaa olla niin kaukana toisistaan ilman mitään tietoja. Tahtoisin tietää oletko voimakas ja luja, etten tarvitsisi olla epätiedossa terveydestäsi, ja tietäsin sinua kohdeltavan vähän lempeämmin…
Lucie.
Re'n saarelta:
Tammikuun 24 p:nä 1895.
Tiistaisen kirjeesi mukaan et siis ole saanut vielä yhtään kirjettä minulta. Kyllä mahdat kärsiä, rakkaani! Kauhea kärsimys meille molemmille!…
<tb>
Re'n saarella tammikuun 25 p:nä 18455.
Eilispäivänen kirjeesi on minut tykkönään masentanut, sillä joka sana ilmaisee kipua…
Minä en tiedä mihin tai kehen kiinnitän ajatukseni. Kun katselen menneisyyttä, kohoo vihani, tuntuu mahdottomalta että tämä kaikki tosiaankin on tapahtunut minulle; kun katselen nykyisyyttä, on tilani niin kurja että toivon kuolemaa kaikesta päästäkseni; ainoastaan tulevaisuutta ajatellessa tunnen hetkeksi lohdutusta…
Katselin äsken lasteni valokuvia, mutta minä en voinut katsella niitä kaukaa, sillä nyyhkytykset estivät minua. Niin, rakkaani, minun täytyy elää; minun täytyy kestää syytön rangaistukseni loppuun asti sen nimen tähden, jota nämä rakkaat pienokaiset kantavat. Heidän täytyy kerran tuntea, että tämä nimi ansaitsee kunnioitusta; heidän täytyy tietää, että jos asetankin monen ihmisen kunnian alemmaksi omaani, en aseta kenenkään kunniaa sen yläpuolelle…
Minä en tästedes saa kirjoittaa sinulle enempää kuin kaksi kertaa viikossa…
<tb>
Ré'n saarella tammikuun 28 p. 1895.
Tämä päivä on ollut yksi onnellisimpia päiviä surullisessa elämässäni, kun olen saanut viettää puoli tuntia kanssasi, puhelemalla ja keskustelemalla sinun kanssasi…
Joka kerta kun minulle tuodaan kirje sinulta, puikahtaa ilon säde surun sortamaan sydämeeni.
En voi katsella entisyyttä. Kyyneleet tunkeutuvat esille, kun muistelen mennyttä onneamme. Voin vaan katsoa tulevaisuuteen ja toivoa, että totuus ja valo tulevat pian säteilemään julkisuudessa.
<tb>
Ré'n saarella tammikuun 31 p:nä 1895.
Taas onnellinen päivä, kun saan kirjoittaa sinulle. Paha kyllä ovat onnelliset päivät pian luetut! Oikeastaan en ole saanut sinulta mitään kirjettä, sitten kun sunnuntaina. Mikä hirveä kärsiminen! Tähän asti oli minulla kumminkin yksi onnellinen hetki joka päivä, nimittäin kun sain kirjeesi. Se oli kaiku teistä kaikista, kaiku kaikista ystävyyssuhteistamme, joka lämmitti jäätynyttä sydän-parkaani. Minä luvin kirjeesi neljään viiteen kertaan, painoin joka sanan sydämeeni, vähitellen muuttuivat kirjoitetut sanat puheluksi, kuvailin sinun puhuvan aivan läheisyydessäni. Ah, se oli suloista soittoa sielulleni! Sitte neljään päivään ei mitään, synkkä suru, hirveä yksinäisyys…
Alfred.
Vaimoltani:
Pariisissa, tammikuun 24 p:nä 1895.
Vihdoinkin sain sinulta kirjeen. Tänä aamuna sain sen vasta käsiini, minä olin mieletön levottomuudesta. Monta kyyneltä vuodatin pienelle kirjeelle, sehän oli pieni osa sinusta itsestäsi, joka tuli luokseni monta päivää kestäneen levottomuuden jälkeen. Ne tiedot, jotka minä sain sinun perille tulosi jälkimäisenä päivänä, ovat lähetetyt 19 p:nä ja kumminkin saan minä ne vasta 25 p:nä, siis viisi päivää myöhemmin. Kyllä niillä on hyvin vähän säälin tunnetta, jotka tällä tavalla kiusaavat ja piinaavat kahta toisiaan rakastavaa olentoa ja joitten sydämessä asuu ainoastaan kunnian ja oikeuden tunteet, joilla ei ole kuin yksi määrä: löytää rikoksellinen ja puhdistaa nimensä, lastensa nimi, jota ansaitsemattomasti on solvattu…
<tb>
Pariisissa, tammikuun 27 p:nä 1895.
Tänä aamuna sain hyvän ja rakkaan kirjeesi; se teki minut hetkeksi iloiseksi. Anna anteeksi minulle ensimäiset epätoivoiset kirjeeni; rohkeuteni petti hetkeksi, se on totta. En ollut saanut mitään tietoja sinusta ja olin sairas levottomuudesta.
Mutta se on nyt ohi, tahdonvoimani on taas kasvanut; olen jälleen valmis taisteluun. Meidän täytyy molempien pysyä elossa, meidän täytyy saada hyvitystä, valon täytyy loistaa häikäisevän kirkkaasti. Meillä ei ole oikeutta kuolla, ennenkun olemme saavuttaneet tarkoituksemme siksi, kun tämä tahra on pesty pois nimestämme. Mutta sitten tulevat onnen päivät; minä rakastan sinua niin, kiitolliset lapsesi tulevat osoittamaan sinulle niin suurta rakkautta, että kaikki kärsimyksesi, hirveimmätkin, unohtuvat mielestäsi…
Minä tiedän, että nämä sanat eivät tee sinun nykyisiä tuskiasi pienemmiksi; mutta sinulla on karaistu sielu, rautainen tahto, ihka puhdas omatunto, ja niillä aseilla on sinun taisteltava, meidän molempien on taisteltava.
Pierre huvittelihe tänä aamuna katselemalla kaikkia valokuvia, joita minulla on sinusta: hevosen selässä, matkapuvussa, Bourges'sa otettuja. Hän oli iloinen, kun sai näyttää niitä pikku sisarelleen ja kertoa hänelle kaikkea, mikä mieleensä johtui. Jeanne kuunteli hartaasti…
<tb>
Pariisissa, tammik. 31 p:nä 1895.
Ei mitään tietoja tänä aamuna, vaikka odotin. Hyvä Jumala tätä elämätä, toivossa täytyy kumminkin elää.
Lucie.
Ré'n saarelta:
Helmikuun 3 p:nä 1895.
Tämä on ollut kamala viikko. Minulla ei sunnuntaista asti, s.o. kahdeksaan päivään ole ollut mitään tietoja sinusta. Olen kuvaillut että sinä olet sairas, siksi että yksi lapsista oli sairaana… Sitten olen kuvitellut kaikenmoista sairaassa päässäni… Olen tehnyt kaikenmoisia tuulentupia.
Voit kuvailla, rakkaani, mitä kaikkea olen kärsinyt ja mitä kaikkea vielä kärsin. Hirveässä yksinäisyydessäni ja surullisessa asemassani, johon kummallisten, selittämättömien tapausten kautta olen joutunut, oli minulla kumminkin se lohdutus, että tiesin sydämesi tuntevan samaa kuin minun ja jakavan kaikki minun kärsimyksen!…
<tb>
Ré'n saarella helmik. 7 p:nä 1895.
En ole saanut sinusta kymmeneen päivään mitään tietoja. On aivan mahdotonta kuvata tuskiani.
Sinun pitää säilyttää kaiken tarmosi ja rohkeutesi. Minä pyydän sitä syvän rakkautemme nimessä, sillä sinun täytyy olla olemassa puhdistamassa nimeäni siitä tahrasta, joka sitä himmentää; sinun täytyy elää kasvattaaksesi lapsistamme kunnollisia ja rehellisiä ihmisiä. Sinun täytyy elää voidaksesi kerran sanoa heille, että heidän isänsä oli oikeutta ja isänmaata rakastava sotilas, jonka julma kohtalo muserti.
Saanenkohan sinulta tänä päivänä tietoja? Milloinka saan tietää, saanko ilon syleillä sinua? Joka päivä toivon sitä, mutta ei mitään vaihdosta tapahdu hirveässä kärsimisessäni.
Kestävyyttä, rakkaani, sinä tarvitset paljon kestävyyttä, me tarvitsemme kaikki, meidän molempien perheet, paljon kestävyyttä. Teillä ei ole oikeutta lannistua, sillä teillä on suuri tehtävä täytettävänä, kävipä minulle miten tahansa.
Alfred.
Vaimoltani:
Pariisissa helmik. 3 p:nä 1895.
Joka aamu uusi pettymys, sillä kirjeentuoja ei tuo mitään. Mitä minun on ajatteleminen? Välistä ihmettelen, oletko sairas eli mitä sinulle on tapahtunut? Minä kuvittelen mitä hirveimpiä asioita, ja öisin painaa hirveä painajainen minua. Tahtoisin olla siellä luonasi lohduttamassa ja hoitamassa sinua, ja katsomassa, että saat voimia…
En ole vielä saanut lupaa tulla luoksesi; se viipyy kauan, hyvä Jumala, kohta on kolme viikkoa kulunut siitä, kun läksit Ré'n saarelle eikä kukaan omaisistasi ole saanut syleillä sinua.
<tb>
Pariisissa helmik. 4 p:nä 1895.
Minulla oli onni saada mainio kirjeesi. Kuvaile miten onnelliselta olen tuntunut saadessani tietoja sinusta, vaikka ne ovatkin niin vanhoja, että ovat lähetetyt maanantaista kahdeksan päivää sitte. Pitkä viikkokausi, ennenkuin suloiset sanasi ennättivät luokseni…
Pariisissa helmik. 6 p:nä 1895.
… Sydäntäni kirveltää, kun katselen lapsukaisiamme, ja ajattelen miten onnellinen sinä olisit, jos saisit nähdä heidän kasvavan ympärilläsi, ja nähdä kuinka heidän järkensä kehittyy ja kasvaa, aivan se itkettää.
Siitähän on nyt melkein neljä kuukautta, kun olet nähnyt näitä pienokaisiamme, he ovat paljo muuttuneet…
<tb>
Pariisista helmik. 7 p:nä 1895.
Sinun viime kirjeesi on kirjoitettu tammik. 28 p:nä ja on viipynyt matkalla kahdeksan päivää; sen jälkeen ei ole minulla ollut mitään tietoja sinusta; se on sangen kovaa. Olin niin toivonut saavani jutella kanssasi, ellen suullisesti, niin edes kirjeellisesti, ja nyt nämä onnettomat tiedot viipyvät niin kauan matkalla ja tulevat yhä hitaammin.
Minä vaan odotan kärsimättömänä luvansaantiani ja toivon saavani sen pian; haluan kovasti saada nähdä sinua, syleillä sinua, lukea silmistäsi lujuutesi, kärsivällisyytesi, ihmeteltävän itsekieltäytymisesi ja rakkautesi lapsiisi…
<tb>
Pariisissa helmik. 9 p:nä 1895.
Tänä päivänä sain kirjeesi, joka oli kirjoitettu tammik. 31 p:nä. Kärsimyksesi saattavat minun epätoivoon. Olen itkenyt, itkenyt kauan, pää käsien varassa, ja pikku Pierren täytyi tulla hellästi hyväilemään, ennenkun voin hymyillä, eikä minun kärsimisen! sittenkään ole mitään sinun tuskiisi verraten…
Elä ole pahoillasi, vaikk'et saakaan mitään kirjeitä minulta; minä kirjoitan sinulle joka päivä, se on minun ainoa hauska hetkeni, enkä tahdo siitä luopua.
<tb>
Pariisissa helmik. 10 p:nä 1895.
Illalla olin iloinen kuin lapsi, sillä vihdoinkin sain luvan käydä
luonasi kaksi kertaa viikossa.
Viimeinkin on se hetki tuleva, että saan painaa sinut rintaani vasten
ja läsnäolollani antaa sinulle uusia voimia.
Olen epätoivoisena siitä, ettet saa kirjeitäni; en ole jättänyt yhtä päivää puhelematta kanssasi. En voi ymmärtää miksi tämä ankaruus; sinun kirjeesihän sisältävät aivan rehellisiä tunteita ja katkeraa surua kohtalostasi, joka on yhtä oikeudeton kuin hirveä, sekä toivoa pikaisesta oikeuden voitosta…
Lucie.
Vaimoni oli saanut luvan käydä luonani kahdesti viikossa, tunti kerrallaan, kahtena päivänä peräkkäin. Minä näin hänet ensi kerran helmikuun 13 p:nä siitä minulle edeltäpäin ilmoittamatta. Minut vietiin kansliaan, joka oli vähän matkan päässä vankilan portista. Kanslia oli pieni, kapea pitkä huone, seinät valkeat, huonekaluja ei paljo ollenkaan. Vaimoni istui perällä huonetta, vankilan tirehtööri oli keskellä salia minun ja vaimoni välillä; minun piti pysähtyä ovelle, jonka ulko- sekä sisäpuolella seisoivat vartijat.
Tirehtööri ilmoitti, ett'emme saaneet puhella mitään sellaista, joka koski juttua.
Vaikka loukkauduimmekin näin raa'oista ehdoista, joissa meidän sallittiin tavata toisiamme, vaikka hetket kuluivat huimaavalla vauhdilla, tunsimme kumminkin suurta onnea saada olla yhdessä.
Mutta tapaaminen oli liian tuskallinen, jotta sitä voisi sanoin selittää. Meille oli suurena lohdutuksena se, että tunsimme, kuinka meidän molempien sielut yhtyivät yhdeksi, kuinka molempien kyvyt, molempien tahdonvoimat olivat suunnatut samaa tarkoitusta kohti: totuuden ja syyllisen ilmisaamiseen.
Vaimoni tuli taas seuraavana päivänä helmikuun 14 p:nä ja matkusti sitte Pariisiin.
Helmikuun 20 p:nä tuli hän taas Ré'n saarelle ja me kohtasimme viimeisen kerran toisiamme helmikuun 20 ja 21 päivänä.
Ré'n saarelta vaimoni tapaamisen jälkeen.
Ré n saarella helmik. 14 p:nä 1895.
Ne muutamat hetket, jotka olen saanut viettää kanssasi, ovat olleet
sangen suloisia, vaikka minun oli mahdoton sanoa, mitä sydämessäni oli.
Minun aikani meni katsellessani sinua, painaessa mieleeni kuvaasi, ja
miettiessä mikä armoton kohtalo meidät oli eroittanut.
Vaimoltani hänen Pariisiin palattuaan:
Pariisissa helmik. 16 p:nä 1895.
Mielenliikutus oli aivan kamala tavatessamme toisemme, mutta varsinkin sinua se vielä enemmän tärisytti, rakastettu puolisoni, kun et tiennyt mitään tulostani!…
Meidän annettiin tavata toisiamme todellakin kovin häpeällisissä olosuhteissa. Kun on ollut toisistaan eroitettuna neljä, kuukautta niin hirveällä tavalla, eikä sittenkään saa puhutella toisiaan kuin välimatkan päästä, niin se on jo raakuutta. Minä, olisin niin mielelläni tahtonut painaa sinua sydäntäni vasten, puristaa käsiäsi että vähän lämpenisit, yksinäinen raukka. Voi miten sydäntäni vihloi, kun läksin Saint-Martin'ista ja poistuin sinun luotasi…
Lucie.
Ré'n saarelta, sen jälkeen kun olin nähnyt vaimoni:
Ré'n saarella, helmik. 21 p:nä 1895. (Samana päivänä kuin minut vietiin pois, vaikka en sitä tietänyt.)
Sinua katsellessa on aika niin lyhyt, minua peloittaa että tunti kuluu niin nopeasti, etten ole siihen tottunut, sillä toiset tunnit tuntuvat piin armottoman pitkiltä ja minä unohdan toiset puolet siitä, mitä olin aikonut sanoa…
Tahdoin kysyä sinulta, väsyttikö matkasi, oliko meri lempeä sinulle? Tahdoin ilmituoda kaiken sen ihailun, jota tunnen jaloa luonnottasi kohtaan! Useampain naisten ymmärrys olisi sekaantunut, jos kohtalo olisi heitä niin julmasti ja ankarasti kohdellut;
Tahtoisin puhella paljon lapsista…
Niinkuin olen sanonut sinulle, tahdon tehdä parastani tyynnyttääkseni kärsivän sydämeni lyöntiä, kestääkseni tätä julmaa pitkää kidutusta, ja sinun rinnallasi kohdatakseni hyvityksen onnellisen päivän nousua.
Alfred.
Turhaan pyysi vaimoni viimeisen kerran kohdatessamme, että hänen kätensä sidottaisiin selän taakse ja annettaisiin hänen tulla minun luokseni, jotta minä saisin syleillä häntä; tirehtööri kielsi tylysti hänen pyyntönsä.
Helmikuun 21 päivänä näin viimeisen kerran vaimoani. Kohtauksemme jälestä, joka tapahtui kahden ja kolmen välillä, sain minä yhtäkkiä käskyn laittautua valmiiksi matkalle. Minulla ei ollut muuta valmistautumista kuin koota kapineeni.
Ennen lähtöäni minut taas riisuttiin ja tutkittiin, sitten vietiin minut kuuden vahtisotamiehen saattamana rantaan. Sitten minä sain astua höyry veneeseen, joka iltasilla kuletti minut ulos Rochefort'in ankkuripaikalle. Höyryveneestä minut sitte muutettiin "_Saint-Nazaire'_n" kannelle. Minulle ei sanottu yhtä sanaa, eikä virketty mitään siitä, minne minua aijottiin viedä.
_Saint-Nazaire'_ssa minut pantiin ristikko-ovella varustettuun vankikoppiin, joka oli laivan etukannella. Se osa kannesta, joka oli vankikoppien etupuolella, oli aivan avonainen. Pakkanen oli ankara — melkein 12 astetta jäätymispisteen alapuolella — yö oli pikimusta. Minulle viskattiin riippumatto, mutta sain olla ilman ruuatta.
Muistelin vaimoani, josta olin eronnut joku tunti sitten, hänen tietämättään mitään minun poisviennistäni ja jota en edes saanut syleillä; muistelin lapsiani, kaikkia omaisiani, noita rakkaita olennolta, jotka jäivät sinne suruun ja epätoivoon; en tiennyt minne minua viedään ja nykyinen tilani oli kovin kurja. Tulin tästä kaikesta niin epätoivoon, etten voinut muuta kuin heittäytyä lattialle koppini nurkkaan ja itkeä synkässä kylmässä yössä.
Seuraavana iltana nosti Saint Nazaire ankkurin.
VII.
Ensimäiset päivät matkasta olivat hirveät, paleli julmasti avonaisessa kopissa, riippumatossa oli vaikea nukkua. Ravintoni oli rangaistusvankien tavallinen annos, joka tuotiin vanhoissa säilykerasioissa. Päivällä oli vartijanani yksi, yöllä kaksi sotamiestä, revolverit vyöllä ja ankarasti kielletyt puhumasta minulle sanaakaan.
Viidentenä päivänä annettiin minulle lupa kävellä yksi tunti joka päivä kannella kahden sotamiehen vartioimana.
Kahdeksan päivän perästä lauhtui ilma ja lämpeni. Minä ymmärsin, että lähenimme päiväntasaajaa, mutta en vieläkään tiennyt minne minua vietiin.
Neljätoista päivää kesti tämä kauhea matka, silloin saavuimme maaliskuun 12 p:nä 1895 Salut-saarien luo. Minä sain vähän aavistusta missä oltiin, sillä kaksi vahtisotamiestä puheli keskenään niistä paikoista, joihin luulivat tulevansa lähetetyiksi ja jotka tuntuivat olevan Guyana'n läheisyydessä.
Minä toivoin heti pääseväni maihin. Mutta sainkin odottaa melkein neljä päivää, saamatta astua kannelle, polttavassa kuumuudessa, koppiini suljettuna. Oikeastaan ei oltu mitään järjestetty minun vastaanottamisekseni, ja nyt piti kiireesti kyhätä tarpeelliset varustukset.
Maaliskuun 15 p:nä minut vihdoinkin vietiin maihin ja teljettiin kaleerihuoneeseen Royale'n saarella. Tämä vankeus kesti noin kuukauden. Huhtikuun 13 päivänä muutettiin minut Pirunsaarelle, joka on hedelmätön kallio, joka ennen oli ollut spitalisten olopaikkana.
Salut-saariryhmään kuuluu kolme pienempää saarta: Royale, jossa näiden kolmen saaren vankien ylipäällikkö asuu, Pyhä-Jooseppi ja Pirunsaari.
Siihen aikaan kuin minä tulin Pirunsaarelle, oli minun asuntoni asetettu tähän tapaan ja oli sellaisena sen vuotta:
Se maja, johonka minä tulin, oli kivestä, 4 metriä joka sivu. Ikkunoissa oli rautaristikot. Ovi oli varustettu rautatangoilla, ja sen läpi voi nähdä. Se aukesi 2 metriä leveään ja 3 metriä pitkään eteiseen, joka oli rakennettu majan etusivulle ja josta vei puuovi ulos. Tässä eteisessä olivat vahtisotamiehet, jotka muutettiin joka toinen tunti, ja jotka eivät saaneet jättää minua näkyvistään yöllä eikä päivällä. Sentähden oli talo valaistu öisinkin.
Öisin oli eteisen ovi sulettu sekä ulko- että sisäpuolelta, niin että kun vahtia aina tunnin päästä muutettiin, tapahtui tämä hirveällä lukkojen ja avainten räminällä ja melulla.
Minun vahtimiehiini kuului viisi sotamiestä ja yksi vahtipäällikkö.
Minulla oli oikeus päivällä kulkea siinä osassa saarta, joka oli maallenousupaikan ja sen pienen laakson välillä, missä spitalisten vanha leiri sijaitsi, s.o. noin 200 metrin alalla, joka oli ihan paljas, ja minut oli kielletty menemästä sen rajan ulkopuolelle, muuten teljettäisiin minut koppiini. Kun menin ulos, seurasi minua aina vahtisotamies, jonka piti tarkasti vartioida jokaista liikettäni. Sotamiehellä oli revolveri; sittemmin sai hän kiväärinkin ja koko vyöllisen patruunia. Minua oli nimenomaan kielletty puhumasta kenellekään mitään.
Ravinto, minkä alussa sain, oli sama kuin sotilassiirtoloissa, ilman viiniä. Minun täytyi itse keittää ruokani ja muutenkin tehdä kaikki itse.
<tb>
Päiväkirjani.
(Tarkoitettu vaimoni luettavaksi.)
(Seuraava on ote päiväkirjastani, jota pidin huhtikuusta 1895 syksyyn 1896 ja joka oli tarkoitettu vaimolleni. Tämä päiväkirja, jota ei koskaan annettu vaimolleni, sekä minun muut paperit otettiin minulta 1896. Minä en saanut sitä takaisin ennenkun Rennes'n oikeudessa 1899.)
Sunnuntaina huhtik. 14 p:nä 1895.
Tänään minä tahdon alkaa kirjoittaa päiväkirjaa kurjasta elämästäni. Sillä vasta tänään olen saanut paperia, numeroitua ja huolellisesti laskettua paperia, etten voi kadottaa yhtäkään lehteä. Minä olen vastuunalainen siitä, mihin sen käytän. Mitä kummaa minä voisin sillä tehdä? Kenelle minä voisin papereitani antaa? Onko minulla jokin salaisuus sille uskottavana? Kaikki on minulle pelkkää arvoitusta!
Ennestään on minulla se kokemus, että kaikkien ilmiöiden pohjana on jokin järjellinen syy. Olen myös uskonut inhimilliseen oikeuteen. Nyt luhistuu kaikki uskoni, ja luottamukseni terveeseen inhimilliseen ymmärrykseen katoaa.
Mitkä kauheat kuukaudet ovatkaan takanani, kuinka monet surulliset kuukaudet minua vielä odottavatkaan!
Tuomioni jälkeen olin varmasti päättänyt surmata itseni. Kun ihminen, josta kunnia on suurin kaikista, tuomitaan syylliseksi kauheimpaan rikokseen vain sen vuoksi, että on löydetty asiakirja, jonka käsiala muistutti minun, niin se todellakin saattaa semmoisen ihmisen epätoivoon, joka pitää oikeutta kaikkea vääryyttä korkeampana. Silloin minun vaimoni muuttumattomassa rakkaudessaan, vähentymättömässä rohkeudessaan, osoitti minulle, että minun, kun kerran olin viaton ja huolimatta koko olentoni alentamisesta, ei pitäisi häntä hyljätä eikä vapaaehtoisesti väistyä paikaltani. Minä tunsin, että hän oli oikeassa, ja että se oli minun velvollisuuteni, mutta minä pelkäsin, en kiellä sitä, minä pelkäsin — niitä suuria henkisiä tuskia, jotka minua odottivat. Tunsin itseni ruumiillisesti vahvaksi ja tieto viattomuudestani antoi minulle yliluonnollisia voimia. Mutta ruumiilliset ja henkiset tuskani ovat olleet suuremmat kuin olin voinut aavistaa ja nyt minä olen sekä ruumiillisesti että henkisesti murtunut mies.
Minä hellyin kumminkin vaimoni rukouksista ja olen saanut rohkeutta elää. Kärsittyäni kauheimman häväistyksen, mitä sotamiehelle voi tulla, pahemman rangaistuksen kuin mikään kuolema, ja sitten askel askeleelta seurattuani sitä julmaa tietä, joka on tuonut minut tänne saakka, Santé'n ja Ré'n saaren vankiloiden kautta, ja kärsittyäni solvauksia ja huutoja, olen pysynyt taipumattomana, mutta jokaiseen tienmutkaan olen jättänyt palasen sydäntäni.
Omatuntoni on pitänyt minua pystyssä; järkeni on joka päivä sanonut minulle: vihdoin tulee totuus voitonriemuisesti esille; sellaisella vuosisadalla kuin meidän, täytyy valon pian tulla esille; mutta voi, joka päivä toi uusia pettymyksiä. Valaistusta asiaan ei ilmestynyt, vaan tehtiinpä vielä kaikki valon ehkäisemiseksi.
Minä olin ja olen vieläkin mitä tarkimman valvonnan alaisena; kirjevaihtoni luettiin joka paikassa, tarkastettiin ministeriössä ja usein ei annettu perille. Minut kiellettiin puhumasta vaimoni kanssa niistä tutkimuksista, joita neuvoin hänen tekemään. Minun oli mahdoton puolustaa itseäni.
Luulin, että kun kerran olin maanpakolaisuudessa, niin löytäsin, joskaan en lepoa — sillä sitä minä en löydä koskaan niin kauan kuin minulle ei ole annettu kunniaani takaisin — niin ainakin jonkunmoisen tasapainon mielessäni ja elämässäni odottaessani hyvityksen päivää. Mutta tämä oli uusi ja katkera pettymys!
Matkustettuani neljätoista päivää häkissä, jäin minä ensin Salut’in saarien luo neljäksi päiväksi, saamatta nousta laivan kannelle, vaikka oli polttava kuumuus. Minun aivoni pehmenivät, koko minun olentoni suli kauheassa epätoivossa.
Päästyäni vihdoinkin maihin, sulettiin minut yhteen huoneeseen siinä rakennuksessa, jossa vankia säilytetään; siinä oli suletut ikkunaluukut, minua kohdeltiin niinkuin kuritusvankia, kiellettiin puhumasta kellenkään, sain olla yksin ajatuksieni kanssa. Minun kirjevaihtoni lähetettiin ensin Cayenne'en; en tiedä vieläkään, onko se tullut sinne.
Tällä tavalla pidettiin minua kokonainen kuukausi sulettuna huoneeseeni kaikkien matkan vaivaloisuuksien perästä. Luulin monta kertaa tulevani hulluksi. Minulla oli usein verentungosta päässäni, ja minä inhosin niin elämää, että tahdoin heretä hoitamasta itseäni ja siten lopettaa kärsimykseni. Se olisi ollut pelastus, vapautus kaikista tuskista, koska en olisi tehnyt väärää valaa, sillä kuolema olisi ollut luonnollinen.
Vaimoni muisto, velvollisuuteni lapsiani kohtaan on antanut minulle voimia taas virkoomaan ja nousemaan; en tahdo saattaa hänen ponnistuksiaan häpeään ja hylätä häntä, joka on tehtäväkseen ottanut totuuden ja syyllisen ilmisaamisen. Sentähden annoin kutsua lääkärinkin, vaikka julmasti inhosin kaikkia uusia kasvoja.
Oltuani kolmekymmentä päivää sellaisessa vankilassa, muutettiin minut Pirunsaarelle, jossa oli vähän vapaampaa. Päivällä saankin kyllä kulkea muutamien satojen neliömetrien alalla, vahtisotamies kintereilläni; illan tullen — noin kuuden, seitsemän välillä — suletaan minut hökkeliini, jossa on jokainen sivu 4 metriä pitkä ja jossa on harva ovi sulettuna rautatangoilla ja sen takana vahtivat sotamiehet koko yön.
Yksi vartiopäälikkö ja viisi vartiosotamiestä on pantu tähän toimeen; minun ruokanani on puoli leipää päivässä ja 300 grammaa lihaa kolme kertaa viikossa, muina päivinä muhennosta tahi suolaista sianlihaa. Juomana vettä.
Missä kamalassa tilassa, aina epäluulonalaisena, aina vartioitavana, mies, jonka kunnia on yhtä korkealla kuin kenen muun tahansa maailmassa!
Ja muun lisäksi ei mitään tietoja vaimostani eikä lapsistani. Mutta minä tiedän kumminkin, että maaliskuun 29 p:stä asti, s.o. kolme viikkoa sitte on minulla ollut kirjeitä Cayenne'ssä. Minä olen antanut sähköittää Cayenne'en, minä olen sähköittänyt Ranskaan, saadakseni tietoja omaisistani — ei vastausta!
Voi, tahtoisin niin mielelläni elää hyvityksen päivään asti saadakseni huutaa kärsimykseni, keventää sorretun sydämeni. Jaksanko kestää siihen asti? Epäilen sitä usein, niin on mieleni murrettu, terveyteni niin horjuva.
<tb>
Yöllä, sunnuntain ja maanantain, huhtikuun 14 ja 15 päivän välillä 1895.
Mahdotonta nukkua. Häkkini edessä kulkee vartiomies aaveen tavoin; se häiritsee untani, ja minua kiusaavat kaikki ne pikku elävät, jotka juoksevat pitkin ihoani, ja sydämessäni asuu synkkä toivottomuus siitä, että minä, joka aina ja kaikkialla olen täyttänyt velvollisuuteni, olen tässä asemassa, — tämä kaikki kiusaa minun kiusattuja hermojani äärimäisyyksiin asti ja karkoittaa uneni. Koska saanen viettää hiljaisen ja rauhallisen yön! Ehkä vasta haudassa, kun ijäinen uni minut valtoihinsa ottaa. Silloin tuntuu hyvältä, kun en enää kauvemmin tarvitse ajatella ihmisten ilkitöitä ja kurjuutta.
Ulkona asuntoni edustalla mylvii meri ja se tuntuu loihtulaululta. Se vaivuttaa ajatukseni lepoon, kuten ennenkin, mutta nyt ovat nämä ajatukset surulliset ja kaihoisat. Ja kun kuulen sen kohinan, niin tulee mieleeni muisto entisistä onnen päivistä, jotka elin vaimoni ja lasteni seurassa.
Uudelleen valtaa minut sama synkkä tunne kuin laivalla; on aivan kuin jokin houkutteleisi minut luokseen ja kuin tuo kohiseva meri minulle lohdutusta laulaisi.
Olen siinä määrässä meren vallassa, että laivalla minun täytyi sulkea silmäni ja loihtia eteeni vaimoni kuva, jott'en sortuisi meren syliin.
Missä ovat ihanat nuoruuteni unelmat, missä miehuuteni toiveet. Minussa ei ole enää mitään elämää, aivoni sotkeutuvat ajatuksiinsa. Mikä on tämän murhenäytelmän salaisuus! En tänäpänä vielä käsitä, mitä on tapahtunut. Kuinka voivat he tuomita minut ilman todistuksia, yhden kirjoituksen nojalla! Olkootpa ihmisen omatunto ja järki minkälaiset tahansa, eikö tämä ole juuri omiaan niitä pilaamaan?
Minun hermoni ovat tästä kaikesta siihen määrin kiihottuneet, että jokainen uusi ulkonainenkin vaikutus koskee minuun niinkuin syvä haava.
<tb>
Samana yönä.
Olen koettanut nukkua, mutta muutaman minuutin horrostilan perästä herään polttavaan kuumeeseen, ja sellaista on kestänyt jo kuusi kuukautta. Kumma, että olen voinut kestää niin monet ruumiilliset ja henkiset tuskat, minä luulen että hyvä omatunto on antanut siihen voimia.
Minä avaan peltiluukun, joka on ikkunan edessä ja katselen merta. Taivas on paksujen pilvien peitossa, mutta kuun säteet pujottautuvat niiden lomitse ja valaisevat muutamia osia merestä hopean hohteella. Aallot murskautuvat rantakallioita vasten, synnyttäen yhtämittaisen pauhinan, siitä kohoo alituinen jylhä epätasainen kohina, joka tuntuu hyvältä särkyneestä sydämestäni.
Yön tyynessä levossa astuvat sieluni silmäin eteen vaimoni ja lasteni rakkaat kuvat. Kyllä mahtaa Lucie parka kärsiä niin ansaitsemattomasta kohtalosta, hän, jolla oli kaikki edellytykset ollakseen onnellinen. Ja hän olisi niin ansainnut olla onnellinen syvän oikeudentuntonsa, jalon luonteensa ja hellän, rakastettavan sydämensä tähden. Vaimo raukka, en voi ajatella häntä ja lapsia kaikkien tunteitten heräämättä ja minä purskahdan itkuun, mutta he yllyttävät myöskin minun velvollisuuden tuntoani.
Minä koetan lukea englanninkieltä. Ehkä työ auttaa minut hiukan unhottamaan.
<tb>
Maanantaina huhtikuun 15 p:nä 1895.
Tänä aamuna satoi rankasti. En saanut mitään aamiaista. Vartijat säälivät minua ja antavat minulle vähän mustaa kahvia ja leipää.
Kun ilma hiukan kirkastuu, menen minä kävelylle ja kuleskelen sillä pienellä maa-alalla, joka on minulle luovutettu. Saari on synkkä ja autio; muutamia kookospalmuja, kuivettunut maakamara, josta kaikkialla kohoaa pasalttiröykkiöitä.
Kello 10 tuodaan minulle päivän ravinto, palanen savustettua läskiä, hiukan riisiä, muutamia raakoja kahvinpapuja ja hiukan sokeria.
Heitän kaikki mereen [Minä heitin kaikki mereen, sillä läskiä ei voinut syödä, minulla ei ollut mitään millä paahtaa kahvia, jotka minulle oli ivaten jätetty paahtamattomina.] ja koetan saada tulen syttymään. Ja ponnistusten perästä se syttyykin ja minä keitän teetä, jota leivän kanssa juon aamiaiseksi.
Voimani taistelevat kuoleman kamppauksessa! Suuri oli uhraukseni, kun päätin elää! Minua ei ole säästetty mistään, ei siveellisistä tuskista eikä ruumiillisista kärsimyksistä.
Voih, tuo ärjyvä meri, joka aina vaan vyöryy ja möyryää edessäni! Se on kaiku sydämestäni. Aaltojen kuohu, joka pärskyy kallioita vasten, on niin pehmoisen valkoista, että tekisi mieli heittäytyä siihen ja hukkua.
<tb>
Maanantai-iltana huhtikuun 15 p:nä 1895.
Eilen en saanut päivälliseksi muuta kuin palasen leipää, minä pyörryin. Vartijat kun näkivät, kuinka heikko minä olin, antoivat minulle hiukan lihasopastaan.
Sitte minä poltan tupakkaa, poltan sitä tyynnyttääkseni aivojani ja vatsaani. Minä uudistan Guyanan kuvernöörille jo 14 päivää sitte lähettämäni pyynnön, että saisin omalla kustannuksellani Cayenne'sta säilykkeitä, joita minun lain mukaan on oikeus saada.
Ja sinä, rakkaani, ajatteletko tällä hetkellä minua? Entääkö kaiku ajatuksistani sinun kuuluvillesi? Aavistatko ja tunnetko sinä, mitä minä kärsin? Niin, varmaan sinä tunnet samaa kuin minä, sillä sinä ja minä kannamme, samaa taakkaa.
Hirveintä kaikista on ajatus olla tuomittu rikoksesta, josta ei tiedä mitään!
Jos maailmassa kerran on oikeutta, niin minun täytyy saada takaisin kunniani, ja syyllisen ilkiön täytyy saada sellaisen rangaistuksen, minkä hän ansaitsee.
<tb>
Tiistaina huhtikuun 16 p:nä 1895
Viimeinkin sain nukkua, olinkin jo kovin väsynyt.
Ensimäinen ajatukseni herättyäni olit sinä, rakas, kallis vaimoni. Mietin mitä mahdoit silloin tehdä. Varmaankin puuhasit rakkaiden lapsukaistemme kanssa. Niistä olet saapa lohdutusta ja voimia velvollisuuksien täyttämiseen, jos minä sorrun, ennenkun pääsemme päähän.
Sitte minä hakkaan puita. Kun minä kaksi tuntia paukutan niin, että veri ja hiki tippuu, saan päivän tarpeet pilkotuksi. Kello kahdeksan aikaan saan palasen raakaa lihaa ja leipää. Teen tulen, jonka vihdoinkin saan syttymään. Mutta merituuli puhaltaa savun silmiini, niin että niitä vihavoittaa. Saatuani tarpeeksi hiiliä, asetan lihapalasen muutamien rautapalasten päälle, jotka olen sieltä täältä kerännyt, ja paistan sen. Kävi vähän paremmin syönti kuin eilen, mutta kyllä oli liha sitkeää ja kuivaa! Päivällinen on paljoa yksinkertaisempi: leipää ja vettä. Kaikki nämä ponnistukset ovat murtaneet minut.
<tb>
Perjantaina huhtik. 19 p:nä 1895.
Minä en ole kirjoittanut näinä päivinä. Kaikki aikani on mennyt taistelussa elämästä, sillä minä tahdon kestää viimeiseen verenpisaraan asti, tehkööt minulle mitä tahansa. Ruoka ei ole muuttunut, odotetaan yhä ylempiä käskyjä.
Tänä päivänä keitin soppaa lihasta, suolasta ja pippurista, joita löysin saarelta. Kesti kolme tuntia, ennenkun sain sen valmiiksi, mutta kylläpä kirvelikin silmiäni, se oli kauheaa!
Eikä vieläkään mitään tietoja vaimostani ja lapsistani. Ovatko kirjeet otetut takavarikkoon?
Hermostoani rauhoittaakseni aijoin mennä hakkaamaan puita huomiseksi päiväksi. Menen hakemaan kirvestä keittiöstä. "Ei saa tulla keittiöön", huutaa vartija. Minä menen pois, enkä virka mitään, enkä anna pääni painua. Voi jospa voisin elää hökkelissäni, tarvitsematta koskaan mennä ulos. Mutta täytyyhän minun hankkia jotakin ravintoa.
Minä aina vähän päästä koetan lukea englanninkieltä, kääntää sitä ja saada unohdusta työssä. Mutta minun sekautuneet aivoni eivät sitä kestä, neljännestunnin kuluttua täytyy minun jättää se.
Mutta kaikista hävyttömintä ja kerrassaan epäinhimillistä minusta on, että pannaan takavarikkoon koko minun kirjevaihtoni. Sen kyllä ymmärrän, että minua kaikella tavalla koetellaan estää karkaamasta, sehän on vartiokunnan oikeus sekä velvollisuuskin. Mutta minuthan haudataan elävältä. Minut estetään avonaisessa kirjevaihdossa puhelemasta perheeni kanssa, se on kerrassaan vääryyttä. Tuntuu aivan kuin olisi hypätty useita vuosisatoja taaksepäin; nyt olen ollut kuusi kuukautta niin teljettynä, etten ole voinut tehdä mitään kunniani takaisin saamiseksi.
<tb>
Lauantaina huhtik. 20 p:nä 1895 klo 11 ap.
Olen jo keittänyt ruokani koko päivää varten. Tänään jaoin lihani kahteen osaan, toisesta teen lihalientä, toisesta paistia. Olen laittanut paistinvartaan saarelta löytämästäni rautapellistä. Juomanani on vesi. Kaikki valmistan vanhoissa ruostuneissa läkkikastrulleissa: minulla ei ole mitään, millä ne puhdistaisin, ei ole edes lautastakaan. Minun täytyy koota kaikki rohkeuteni voidakseni elää.
Olen hyvin väsynyt ja tahdon hiukan levätä vuoteellani.
<tb>
Samana päivänä klo 2 ip.
On ihmeellistä, että meidän vuosisadallamme, sellaisessa maassa kuin Ranska, jossa oikeuden ja totuuden aatteet ovat vallalla, voi tapahtua niin ilmeistä vääryyttä! Minä olen kirjoittanut tasavallan presidentille, minä olen kirjoittanut ministereille ja pyytänyt heidän koettamaan saada totuutta ilmi. Ei ole oikein antaa tällä tavalla yhden upseerin ja koko hänen perheensä kunnian mennä lokaan, kun hallituksella kerta on tarpeelliset keinot hankkiakseen valoa asiaan. Minä tahdon oikeutta, minä vaadin kovalla äänellä oikeutta, kunniani nimessä.
Iltapäivällä vaivasi minua niin kova nälkä, että minun täytyi, tyynnyttääkseni vatsani vaatimuksia, syödä tusina raakoja tomaatteja, jotka minä löysin saarelta. [Spitaalitautiset olivat tehneet istutuksia saarelle, joista vielä näkyi jälkiä. Tomaattia kasvoi nykyään villinä suuret määrät.]
<tb>
Yöllä lauantain ja sunnuntain huhtik. 20 ja 21 p:n välillä 1895.
Minulla oli kuumetta yöllä. Minä olen nähnyt sinusta unta, rakas
Lucie'ni ja rakkaista lapsistamme, niinkuin minä muutoin joka yö näen.
Kuinka mahtanet kärsiä, minun rakkaani!
Meidän rakkaat lapsemme eivät onneksi ymmärrä vielä mitään; minkälaisen käsityksen he muuten saisivat elämästä! Olkoonpa kidutukseni millainen tahansa, joka tapauksessa on velvollisuuteni horjumatta kestää niin kauvan kuin voimani riittävät, ja minä aijon kestää.
Kirjoitin juuri majuri du Paty'lle ja muistutin häntä niistä kahdesta asiasta, jotka hän lupasi minulle tuomioni jälkeen: 1) että hän ministerin nimessä antaa jatkaa tiedusteluja; 2) että persoonallisesti ilmoittaa minulle niin pian kun saataisiin tietää, että ministeristöstä joku antaisi luvattomia ilmiantoja.
Se kurja, joka rikoksen on tehnyt, on joutunut turmiolliselle luisuvalle pinnalle, jossa hän ei enää voi seisahtua.
<tb>
Sunnuntaina huhtik. 21 p:nä 1895.
Saarien ylipäällikkö oli niin armollinen ja lähetti tänä aamuna minulle lihan mukana kaksi purkillista tiivistettyä maitoa. Joka purkista voi saada noin 3 litraa maitoa; jos minä juon puolitoista litraa päivässä, niin se riittää minulle neljäksi päiväksi.
Minä en enää välitä soppalihasta, kun en kumminkaan saa siitä syötävää. Tänä aamuna leikkasin lihan kahdeksi kappaleeksi, toisen paistan aamiaiseksi, toisen illaksi. Kaikki väliajat, mitkä jäävät elatushommista, omistan rakkaille omilleni ja ajattelen heidän kärsimyksiään. Voi rakkaita raukkoja!
Valkeneeko oikeuden päivä pian? Päivät ovat pitkät, minutit ovat tunteja. Minun on mahdoton tehdä mitään ruumiillista työtä; sitäpaitsi onkin niin kuuma yhdeksästä aamulla kolmeen iltapäivällä, että on mahdoton mennä ulos. En voi koko päivää lukea englanninkieltä, aivoni eivät sitä kestä. Ja muuta lukemista ei ole. Iänikuista omien ajatuksien jauhamista!
Olin juuri laittamassa tulta keittääkseni teetä. Royale'n saaresta tuli kanootti, minun piti sääntöjen mukaan mennä huoneeseeni. Siis pelätään, että minä pidän yhteyttä rikosvankien: kanssa!
<tb>
Maanantaina huhtik. 22 p:nä 1895.
Minä nousin tänä aamuna aikaseen, pesin liinavaatteeni ja panin villavaatteeni auringon paisteeseen tuulettomaan. Kaikki tyyni homehtuu, täällä on niin kostea ja kuuma. Toisinaan on polttavan kuumuuden lomassa lyhyviä sadekuuroja.
Eilen minä pyysin saarien ylipäälliköltä jonkinlaisia lautasia; hän vastasi, ettei hänellä ollut. Saan olla kekseliäs ja syön milloin paperilta, milloin vanhoilta rautapeltipalasilta, joita löydän saarelta. Voi aavistaa, miten paljo likaa saan niellä. Mutta minä koetan alistua ja kestää kaikki vaimoni ja lasteni tähden. Ja yhä vaan jätettynä oman onneni nojaan, yksin ajatuksieni kanssa. Olen todellakin viaton marttyyri ja yhtä hyvällä syyllä kuin konsanaan kristityt marttyyrit.
Ei vieläkään mitään tietoja omaisista; kahteen kuukauteen en ole saanut yhtään kirjettä.
Minä sain tuonnoin kuivatutta kasviksia vanhoissa säilykeastioissa, joita pestessäni ja aikoessani laittaa niistä itselleni lautasia leikkasin siinä sormeni.
Minä olen saanut käskyn itse pestä liinavaatteeni. Mutta eipäs anneta mitään saippuaa sitä varten. Kaksi tuntia kestää, ennenkun saan sen tehdyksi ja silloinkin tulee huononpuoleista puhdasta. Onpahan siitä se etu, että vaatteet ovat lionneet vedessä.
Minä olen lopussa. Jos saisin edes nukkua. Mutta suuresti epäilen. Minä olen siihen määrin ruumiillisesti väsynyt ja kovin hermostunut, että kun rupean maata, lentävät ajatukseni rauhattomina omieni luo.
<tb>
Tiistaina huhtik. 23 p:nä 1895.
Alituista ponnistusta hengissä pysyäkseni. En ole milloinkaan ennen hionnut niin armottomasti kuin tänä aamuna puita hakatessani.
Olen tehnyt ateriat yhä yksinkertaisemmiksi. Tänä aamuna laitoin jonkinlaista keittoa häränlihasta ja valkeista pavuista; sitä söin puolet tänä aamuna, loput syön iltasella. Sillä tavalla en tarvitse laittaa ruokaa kuin yhden kerran päivässä.
Mutta siitä, että valmistan ruokani ruosteisissa rautapeltiastioissa, saan vatsatuskia.
<tb>
Keskiviikkona huhtik. 24 p:nä 1895.
Tänään oli suolasta läskiä, heitin sen menemään. Minä valmistan jotain itselleni kuivatuista herneistä ja se on ruokani täksi päivää.
Melkein yhtä mittaa nipistyksiä vatsassa.
<tb>
Torstaina huhtik. 25 p:nä 1895.
Minulle ei anneta kuin yksi tulitikkulaatikko kerrallaan — en ymmärrä miksi, sillä eihän niissä ole myrkkyä — ja minun pitää aina näyttää heille, kun laatikko tulee tyhjäksi. Tänä aamuna en tahtonut löytää tyhjää laatikkoa, ja siitäkös syntyi meteliä ja uhkauksia. Löysin sen viimein taskustani.
<tb>
Yöllä perjantaita vasten.
Nämä onnettomat yöt ovat hirmuiset. Päivät kuluvat aina jotenkuten, kun on pientä puuhaa, huoneen siistimistä, ruuan laittoa, pesua. Mutta niin pian kun rupean maata, niin vaikka olisin kuinka väsynyt, ottavat hermot ylivallan ja aivot alkavat riehua. Ajattelin vaimoani ja hänen kärsimyksiään, ajattelen rakkaita pienokaisiani ja heidän iloista, huoletonta pakinaansa.
<tb>
Perjantaina huhtik. 26 p:nä 1895.
Taas läskiä, annoin sille aika kyydin. Saarien ylipäällikkö tulee sitten ja tuo minulle tupakkia ja teetä. Teen sijasta olisin mieluummin halunnut tiivistettyä maitoa, jota olin Cayenne'sta pyytänyt, sillä vatsakivut eivät ole loppuneet. Lainaksi antavat minulle neljä matalaa, kaksi syvää lautasta, kaksi kastrullia, mutta ei mitään niihin pantavaa.
Antoivat minulle myös ne aikakauskirjat, jotka vaimoni on lähettänyt.
Mutta ei vieläkään mitään kirjeitä, tämä on todellakin epäinhimillistä.
Minä kirjoitan vaimolleni; silloin tunnen aina itseni harvinaisen tyyneksi. Aina vaan kehoitan häntä pysymään rohkeana ja tarmokkaana, ja hankkimaan kunniamme takaisin puhtaana ja tahratonna, niinkuin se on ollutkin.
Kuumuus on niin kauhea, tulee ihan voimattomaksi ja veltoksi.
<tb>
Lauantaina huhtik. 27 p:nä 1895.
Koska kuumuus alkaa jo kello 10 aikaan aamusella, niin minä muutan päiväjärjestystä. Minä nousen ylös 1/2 6, sytytän tulet ja keitän kahvia tai teetä. Sitte panen kuivat vihannekset kiehumaan, järjestän vuoteeni ja siivoan huoneeni ja kohentelen vähän omaa pukuani. Kello 8 tuovat minulle päivän annoksen, otan kasvikset pois tulelta; niinä päivinä, joina saan lihaa, keitän sen sitte. Kaikki kyökkitoimeni on tehty liki kymmeneen ja iltasella syön kylmänä sen, mitä on jäänyt aamiaisesta, sillä en jaksa enää tuhrata jälestä puolen päivän kolmea tuntia tulen kanssa.
Kello 10 syön aamiaisen. Minä luen, työskentelen, uinailen, mutta oikeastaan kidun kolmeen asti. Silloin laittaudun oikein vaatteisiini. Kuumuuden lakattua, s.o. noin viiden tienoissa, hakkaan puut, tuon kaivosta vettä, pesen vaatteeni jne. Kello kuusi syön aamiaisesta jääneet kylmät tähteet. Sitte, minut suljetaankin sisään. Se on pisin hetki päivästä. Eivät ole antaneet lamppuakaan, vaikka olen pyytänyt. Vahdilla on kyllä lamppu etuhuoneessa, mutta sieltä tuleva valo on niin vähäinen, etten minä sen valossa näe tehdä mitään työtä. Ei auta muu kuin mennä maata, ja silloinkos ajatukseni alkavat lennellä. Taas on edessäni tuo hirveä näytelmä, jonka uhrina olen, ja vaimoni ja lapseni ja kaikki rakkaani. Kyllä saavat hekin, raukat kärsiä!
<tb>
Sunnuntaina huhtik. 28 p:nä 1895.
Tänään on myrsky. Ryskäen ja paukkuen kulkevat vihuripuuskat ja myllertävät kaikki esineet sekaisin. Samanlainen on minunkin mielentilani vihanpuuskain kohdatessa; Jospa olisin voimakas ja väkevä kuin tuo tuuli, joka puita puistelee ja niiden juuria järkyttää, silloin poistaisin kaikki esteet, jotka peittävät totuuden.
Tahtoisin ulvoa kuuluviin kärsimykseni, huutaa ilmi sydämeni epätoivon siitä häväistyksestä, joka on kohdannut viatonta miestä ja hänen perhettänsä. Voih, minkälaisen rangaistuksen on se ansaitseva, joka on saanut tämän kaiken aikaan! Hän on syyllinen isänmaatansa kohtaan, syyllinen sitä onnetonta raukkaa kohtaan, jonka perheen hän on saattanut epätoivoon, sen ihmisen täytyy olla aivan epäluonnollisen.
Tänä päivänä keksin minä ruoka-astioiden puhdistuskeinon. Tähän asti olen minä ne pessyt vaan lämpimällä vedellä ja pyyhkinyt nenäliinallani. Mutta rasva ja lika eivät lähteneet niistä. Silloin johtui mieleeni, että porossahan on potaskaa. Astiat puhdistuit mainiosti, mutta kylläpä tulivat kädet ja nenäliinat näköisiksi!
Minulle ilmoittivat, että minun vaatteeni pestään toistaiseksi sairashuoneella. Se onkin hyvä, sillä minä hikoilen niin armottomasti, että vaatteeni ovat läpihikiset, sietävätkin perinpohjaisen puhdistuksen. Toivokaamme että tämä "toistaiseksi" merkitsee vakituisesti.
<tb>
Samana päivänä klo 7 ip.
Olen ajatellut sinua paljon, rakas vaimoni, ja rakkaita lapsiamme. Oikeastaan olimme koko sunnuntain yhdessä. Aika kului hitaasti, sangen hitaasti, ja ajatukseni synkkenivät kuta enemmän ilta lähestyi.
<tb>
Maanantaina huhtik. 29 p:nä kello 10 ap.
En ole elämässäni ollut niin väsynyt kuin tänä päivänä; minun on pitänyt kantaa moneen kertaan puita ja vettä. Eikä sittenkään ole aamiaiseni sen kummempia herkkuja kuin vanhoja papuja, jotka ovat kiehua jyrisseet neljä tuntia pehmenemättä, vähän muhennosta ja vettä juomaksi. Jos tätä elintapaa kestää kauemmin, varsinkin tässä ilmanalassa, joka jo itsessään on voimia kuluttava, tulevat voimani vähenemään kaikista siveellisistä ponnistuksistani huolimatta.
<tb>
Keskipäivällä.
Turhaan koetin nukahtaa. Olen äärettömästi väsynyt, mutta niin pian kun panen maata, hyökkäävät kaikki surut mieleeni, ja tämän ansaitsemattoman kohtalon aiheuttama katkeruus nousee sydämestäni. Kiihottuneet hermoni estävät minua nauttimasta virvoittavaa lepoa.
Sen lisäksi on ulkona hirveä myrsky, taivas pilvessä ja tukahuttavan kuuma.
Oi jos rankka sade tulisi raitistamaan tätä alituisesti lämmintä ilmakehää. Meri on sinisen vihreä, aallot ovat raskaan ja suuren näköiset, niinkuin aikoisivat kokoontua tekemään suurta mullistusta. Kuolema olisi monta kertaa parempi kuin tämä pitkällinen kuoleman taistelu, tämä alituinen siveellinen raatelu. Mutta Lucie'n ja lapsieni tähden ei minulla ole oikeutta kuolla, minä olen sitoutunut taistelemaan niin kauan kuin voimani sen sallivat.
<tb>
Keskiviikkona toukok. 1 p:nä 1895.
Oih, nämä hirveät yöt! Minä nousin kumminkin eilen ylös, kuten tavallisesti, puoli kuuden aikaan, pääsin kuin pääsinkin päivän päähän; en levännyt ollenkaan ja iltasilla sahasin puita melkein tunnin, siksi kun sääreni ja käsivarteni vapisivat, enkä sittenkään saanut unta ennen puolta yötä.
Jos edes voisin lukea ja tehdä työtä iltasella, mutta silloin minut teljetään sisään hökkeliini jo kuuden ja puoli seitsemän aikaan, eikä anneta minulle mitään valaistusta, vahdin lyhdystä näkyy majaani himmeä valo, joka on siksi lähellä, että se häiritsee minua nukkuessani, mutta ei hyödytä minua vähääkään.
<tb>
Torstaina toukok. 2 p:nä 1895 klo 11.
Eilen illalla tuli posti Cayennesta. Tuleeko minulle vihdoinkin tietoja omaisiltani? Sitä olen koko aamun yhtä mittaa kysellyt itseltäni! Minulla on ollut niin monta pettymystä näinä kuukausina. Minä olen kuullut niin monta inhimillistä omaatuntoa masentavaa asiaa, että epäilen kaikkea ja kaikkia, paitsi omaisiani. Minä toivon ja uskon varmasti, että he hankkivat valoa tähän asiaan, sillä he asettavat kunniantunnon niin korkealle; heillä ei tule olemaan yön lepoa, eikä päivän rauhaa, ennenkun ovat saavuttaneet tämän tarkoituksen.
Tulleekohan ne kirjeet perille, jotka minä laitan vaimolleni. Kyllä tämä on hirveän mitoittavaa kärsimystä niin heille kuin minullekin!
Täytyy koettaa olla luja, minun ja lasteni kunnia on takaisin saatava!
Minä olen niin yksin, että luulen usein olevani elävältä haudattu.
<tb>
Samana päivänä kello 5 ip.
Royale'n saaresta on kanootti tänne tulossa. Sydämeni sykkii niin, että luulisi sen halkeavan. Jokohan nyt vihdoinkin saanen vaimoni kirjeet, jotka jo toista kuukautta sitten ovat tulleet Cayenne'en? Saanko vihdoinkin lukea hänen rakkaita ajatuksiaan, tuntea kaiun hänen rakkaudestaan?
Tunsin ääretöntä onnea, kun vihdoinkin sain kirjeitä, mutta petyin kohta surkeasti nähdessäni, että ne olivat osoitettuja Ré'n saarelle ja kirjoitettuja ennen minun Ranskasta lähtöäni. Pidätetäänkö siis kaikki kirjeet, jotka ovat osoitetut minulle tänne? Eli lähetetäänkö ne ensin Ranskaan luettavaksi? Voisivat edes ilmoittaa perheelleni, että he tietäisivät lähettää ne ministeriöön.
Kuinka liikutetuksi tulin näistä kirjeistä, vaikka ne olivatkin puolentoista kuukauden vanhoja! Ihmeellinen on tämä maailman meno. Koko yön näin unta Lucie'sta ja rakkaista lapsistani, joiden tähden tahdon elää.
Olin tilannut Cayenne'sta keittiötarpeita ja ruokavaroja, mutta en niitäkään saanut.
<tb>
Lauantaina toukok. 4 p:nä 1895.
Päivät ovat ijankaikkisia tässä yksinäisyydessä, kun en saa tietoja omaisistani. Joka hetki kysyn itseltäni mitä heistä tulee, miten voivat, kuinka pitkälle tutkimukset ovat edistyneet? Viimeinen kirje oli helmikuun 18 päivältä.
Aamut kyllä aina menevät mukiin, sillä minun pitää puoli kuudesta kymmeneen puuhata ruuanlaitossa. Mutta saamani, ravinto on niin huonoa, että voimani vähenevät vähenemistään. Tänään taas suolaista sianlihaa. Söin aamiaiseksi kuivia herneitä ja leipää. Päivälliseksi: samaa.
Minä kirjoitan toisinaan muistoon jokapäiväiset pienet tapaukset, vaikka ne niin pian haihtuvat paljoa suuremman ja tärkeämmän tieltä, ja se on huoli kunniastani.
En kärsi ainoastaan omieni, vaan myös Lucien ja koko perheeni tähden. Saavatkohan he edes minun kirjeeni? Paitsi muita huolia, saavat olla vielä levottomia minun tähteni.
<tb>
Samana päivänä iltasella.
Yksinäisyydessäni, jota häiritsee ainoastaan aaltojen kohina, johtuivat mieleeni ne kirjeet, jotka täällä oloni alkuaikoina lähetin Lucie’lle ja joissa kuvasin kärsimyksiäni. Vaimoparallani on kyllä ilmankin kärsimistä ja nyt minä valituksillani yhä vaan lisään hänen tuskiaan. Minun tulee kaikin voimin koota rohkeuteni, minun tulee esimerkilläni antaa hänelle voimia kestämään, jotta hän voisi täyttää tehtävänsä.
<tb>
Maanantaina toukok. 6 p:nä 1895.
Yhä vaan olen yksin omien ajatusteni kanssa, sillä ei ole tullut mitään tietoja kotolaisilta.
Yksin on minun kestettävä suruni, arvokkaisuudella täytyy minun kestää hirveä rangaistukseni ja antaa vaimolleni ja koko perheelleni rohkeutta, sillä he kärsivät varmaan yhtä paljon kuin minä. Ei saa sentähden olla heikkoudesta merkkiäkään! Mukaudu siis vaan kohtaloosi, siksi kun päivä valkenee, sinun on tehtävä se lastesi tähden.
Turhaan koetan väsyttää hermojani ruumiillisella työllä, mutta ei ilmanala eikä voimani salli sitä.
<tb>
Tiistaina toukok. 7 p:nä 1895.
Eilisestä asti on ollut rankka sade. Sateiden lomassa vallitsee tukahuttavan kostea kuumuus.