<tb>
Joulukuun 26 p:nä 1895.
Minua väsyttää armottomasti. Aivoni ovat väsyneet. Mitä tämä merkitsee? Minkätähden en ole saanut lokakuun kirjeitä? Oi Lucie, jos sinä tulet lukemaan nämä rivit, jos minun voimani loppuvat, ennenkuin tämä kidutus on loppuun kestetty, niin sinä kyllä voit ymmärtää mitä minä olen kärsinyt!
Aina silloin kun heikkous pääsee minussa voitolle ja minä inhoan kaikkea, kuiskaan hiljaa kolmea nimeä: Lucie, Pierre, Jeanne ja ne herättävät minut henkiin, kohottavat minun tarmoani ja antavat minulle uusia, yhä uusia voimia.
<tb>
Samana päivänä kello 11 a.p.
Minä näin juuri Ranskan postin kulkevan tästä ohi. Mutta voi, minun kirjeeni pitää ensin mennä Cayenne'en, mutta minä toivon että ensimäinen posti, joka tulee Cayenne'sta, tuo ne minulle ja että minä vihdoinkin saan tietoja rakkaasta vaimostani, rakkaista lapsistani, omaisistani, ja että saan kuulla tämän hirmuisen asian tulleen selville ja että tästä hirveästä kidutuksesta vihdoinkin tulee loppu.
<tb>
Sunnuntaina, joulukuun 29 p:nä 1895.
Oi, kuinka viime sunnuntai oli ihana, kun sain viettää koko päivän omaisteni seurassa ja leikkiä lasteni kanssa!
Pikku Pierre on nyt melkein viiden vuoden vanha; hän on jo aika iso poika. Odotin kärsimättömästi tätä hetkeä saadakseni olla hänen kanssaan, jutella hänen kanssaan, kehittää hänen ymmärrystään, opettaa häntä ihailemaan kaikkea kaunista, kehittää hänen sielunsa niin yleväksi, ettei mikään elämän alhainen rumuus siihen ylettyisi; mutta mitä tämä on, ja tämä alituinen miksi?
<tb>
Joulukuun 30 p:nä 1895.
Veri polttaa nahkaani, kuume polttaa suoniani. Milloinka tämä kiusa loppuu?
<tb>
Samana päivänä, iltasella.
Minun hermoni kiusaavat minua niin, että minua oikein pelottaa mennä nukkumaan. Tämä haudan hiljaisuus, ei mitään tietoja kotoa liki kolmeen kuukauteen, ei mitään lukemista, tämä masentaa minut ja tekee minut aivan hervottomaksi.
Minun täytyy koota kaiken voimani pysyäkseni pystyssä, mutisen hiljaa niitä kolmea nimeä, jotka ovat talismanini: Lucie, Pierre, Jeanne.
<tb>
Joulukuun 31 p:nä 1895.
Hirmuinen yö! Kummallisia unia, hirveitä painajaisunia, jotka pusersivat hien ruumiistani.
Tänä aamuna aikaisin näin veneen tulevan Cayenne'sta. Aamusta asti olen ollut kummallisessa tuskassa ja joka hetki kysyn itseltäni, saanko tietoja kotoani.
Ja niitä odottaessa sydämeni sykkii niin, että se on haleta.
<tb>
Tammikuun 1 p:nä 1896.
Tänä aamuna sain vihdoinkin lokakuun ja marraskuun kirjeet. Ei vieläkään mitään, totuutta ei ole vielä löydetty.
Mutta kuinka suuren surun olen saattanut Lucie'lleni viime kirjeilläni; mitä tuskia olen tuottanut hänelle kärsimättömyydelläni ja hänen sydämensä on kuitenkin yhtä suuri kuin minunkin!
<tb>
Muutamia kohtia vaimoni kirjeistä, jotka sain tammikuun 1 p:nä 1896.
<tb>
Pariisissa lokakuun 10 p:nä 1895.
Tässä postissa ei sinulta, rakas puolisoni, tullut kuin yksi ainoa kirje, ja sitä kirjettä, jonka sinä kirjoitit elokuun 5 p:nä, en minä ole saanutkaan; ja kumminkin ovat nuo kirjoittamasi rakkaat rivit ainoat todistukset olemassaolostasi; ne ovat suurena lohdutuksena minulle, reippautesi rohkaisee minua, tarmosi antaa minulle voimia kestämään taistelussa…
<tb>
Pariisissa, lokakuun 15 p:nä 1895.
Tämä päivä herättää mieleeni niin katkeria muistoja, etten malta olla tulematta hetkeksi luoksesi. Minusta tuntuu paremmalle silloin ja minä luulen että se tekee sinullekin hyvää. En tahdo muistuttaa sinulle niitä hirveitä päiviä, jolloin me molemmat kärsimme omalla tahollamme; parasta on olla niitä ajattelematta, haava on vielä auki ja jos siihen koskee, niin se luottaa vaan yhä enemmän kipuja; sen vaan tahdon sanoa sinulle että me olemme täynnä toivoa ja luottamusta, tahtomme on vielä voittava kaikki esteet ja nuo varsinaiset alhaiset rikokselliset saavat vielä ansaitun rangaistuksensa.
<tb>
Pariisissa, lokakuun 25 p:nä 1895.
Kuukaudet ovat julmasti pitkiä tällaisessa ikävässä ja ne ovat kaikki yhtä synkän yksitoikkoisia. Tässä lähtee taas uusi posti, kuten edellisetkin tuo tämäkin sinulle toivon sanoja ja kai’un äärettömästä rakkaudestamme… Odotus on pitkä ja ikävä, mutta luota meihin, ei se ole oleva turha…
<tb>
Pariisissa, marraskuun 10 p:nä 1895.
Minä luen sinulta saamaani kirjettä vähän väliin ja uudestaan. Minä en tänä aamuna saanut postista mitään muuta kuin sen. Se on sangen kovaa, mutta onhan toki onni, että minulla on tämä pieni kaiku rakkaasta olennostasi. Minä kyllä tiedän, että sinä useamminkin olet tullut puhelemaan minun kanssani, mutta vaikeaahan se on sinulle, kun et uskalla minulle mitään sanoa, etkä täydellisesti purkaa sydäntäsi pelosta, että se vaikuttaisi minuun pahasti.
Minkätähden eivät saata antaa minulle kirjeitä, jotka minua niin lohduttaisivat? Minkätähden tehdään kahden onnettoman elämä yhä onnettomammaksi?…
Pienet lapset, Pierre ja Jeanne, ovat kilttiä, ja hyväsydämisiä pienokaisia, ne ovat sangen sievänäköisiä ja kasvavat ja vahvistuvat päivä päivältä. Ja kunhan saamme ilmi totuuden, silloin saat painaa rintaasi vasten näitä pieniä, rakkaita olennolta, joita sinä rakastat niin paljon ja joiden tähden saat niin paljon kärsiä; he rakkaudellaan tekevät elämäsi onnelliseksi ja suloiseksi.
<tb>
Pariisissa, marraskuun 25 p:nä 1895 keskellä yötä.
Minun täytyy aamulla aikaseen jättää ne kirjeet, jotka menevät siinä laivassa, joka lähtee 9:tenä päivänä joulukuuta, ja vaikka jo onkin yö, niin täytyy minun vielä puhella kanssasi. Sydämeni silpoutuu surusta, kun en osaa tähän kirjeeseen panna puoltakaan hellyydestäni ja rakkaudestani. Minä en voi kirjoittaa, mitä tunnen sinua kohtaan, sillä tunteeni on niin voimakas; mutta minusta tuntuu niinkuin olisin vaan osa omasta itsestäni, sillä minun sieluni ja sydämeni ovat siellä kaukana sinun luonasi siellä yksinäisellä saarella. Ajatukseni asuvat luonasi yöt ja päivät; se auttaa minua elämään ja tukee minua…
Lucie.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
Tammikuun 8 p:nä 1896.
Päivät, ja yöt ovat niin armottoman pitkiä, että niistä ei milloinkaan tahdo tulla loppua. Päivällä odotan kärsimättömänä yötä, toivossa saavani nauttia virkistävää lepoa; yöllä odotan yhtä hartaasti päivän tuloa, toivossa saada työnteolla rauhoittaa hermojani.
Viimeksi saamistani kirjeistä ymmärrän mitenkä hirveä isku minun kuolemani olisi omaisilleni; siksi on velvollisuuteni seisoa sitä vastaan niin kauan kuin mahdollista.
<tb>
Tammikuun 12 p:nä 1896.
Siihen anomuskirjeeseen, jonka lähetin tasavallan presidentille lokakuun 5 p:nä 1895, tuli tämmöinen vastaus: "Hylätty ilman selityksiä".
<tb>
Tammikuun 24 p:nä 1896.
Minulla ei ole mitään uutta sanottavaa; tunnit ovat toistensa näköisiä, tuskaisena ja hermostuneena odottaessa uuden päivän nousua.
<tb>
Tammikuun 27 p:nä 1896.
Viimeinkin sain kirjanipakan, monta kuukautta sain sitä odottaa.
Kiinnittämällä aivoni johonkin uuteen, tunnen hetkeksi lepoa, mutta minä en voi lukea kauan, sillä koko minun olentoni on niin kiihoittunut.
<tb>
Helmikuun 2 p:nä 1896
Posti tuli Cayenne'sta, ei yhtään kirjettä minulle.
<tb>
Helmikuun 12 p:nä 1896.
Sain juuri postini. Ei kuulu vieläkään mitään, mutta minun vaan täytyy taistella ja kestää.
<tb>
Muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka sain tähän aikaan.
Pariisissa, joulukuun 9 p:nä 1895.
Sinun kaivatut kirjeesi ovat kuten ennenkin syvästi liikuttaneet minua, ne ovat ainoat onnensäteet tässä minun pitkässä, raskaassa ja tuskallisessa elämässäni. Lukiessani sinun tarmokkaisuudesta ja tahdonlujuudesta uhkuvia kirjeitäsi, tunnen omien voimieni lisääntyvän…
<tb>
Pariisissa, joulukuun 19 p:nä 1895.
Viime vuonna tähän aikaan kullimme kärsimyksiemme olevan loppumaisillaan. Olimme panneet koko luottamuksemme oikeuteen, sillä olimme aivan hämmästyksissämme tuosta inhoittavasta erehdyksestä. Koko vuosi on nyt saatu kärsiä hirveintä kidutusta, häpeällisiä solvauksia ja varsinkin sinun elämäsi on ollut kurja, täynnä ruumiillisia ja siveellisiä kärsimisiä…
<tb>
Pariisissa, joulukuun 25 p:nä 1895.
Minun täytyy vielä ennen postin lähtöä saada jutella kanssasi. Minä sanon sinulle aina yhtä ja samaa, mutta se on yhdentekevää, minä puhun sinulle kumminkin ja saan lähestyä sinua hetkeksi; ja se tekee minulle hyvää…
Ja minä olen oikeastaan niin vähän puhunut lapsista, vaikka ne juuri kiinnittävät meidät elämään; näiden pienokaistemme tähdenhän me kärsimme tätä kaikkea; Jumalan kiitos, he eivät aavista itse mitään. Elämä on heille leikkiä, he laulavat, juttelevat, virkistävät kaikkia…
Lucie.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
Helmikuun 28 p:nä 1896
Nyt ei ole enää mitään lukemista. Päivät ja yöt ovat yhtä yksitoikkoiset. Minä en koskaan aukaise suutani, en pyydäkään mitään. Ainoa mitä kysyn on, onko posti tullut? Mutta minua kielletäänkin puhumasta eli myöskin — mikä on samaa — kielletään vahtia vastaamasta minun yksinkertaisiin ja vähäpätöisiin kysymyksiini.
Tahtoisin niin mielelläni elää siihen asti, kun totuus saadaan ilmi, voidakseni huutaa julki tuskani ja kaikki kärsimykseni, joilla minua on kiusattu.
<tb>
Maaliskuun 3 p:nä, klo 6 i.p.
Cayenne'sta tuli posti tänä aamuna kello 9. Onkohan siinä minulle kirjettä?
<tb>
Maaliskuun 4 p:nä 1896.
Ei mitään kirjeitä. Julma kidutus, joka uudistuu liian usein.
<tb>
Maaliskuun 8 p:nä 1896.
Synkät päivät. Kaikki on minulta kiellettyä; minä olen aina ypöyksin.
<tb>
Maaliskuun 9 p:nä 1896.
Tänä aamuna näin rangaistuslaitoksen päällikön tulevan tänne hyvin aikaiseen, Onkohan hänellä minulle jotakin?
Voi ei, ei ollut mitään; hän tarkasti vain kasarmia.
Minä pysyn pystyssä väin hermojani ja tahtoani tavattomasti jännittämällä ja tuskallisesti odottaen näiden kärsimysten loppumista.
<tb>
Maaliskuun 12 p:nä 1896.
Viimeinkin sain postin. Ei vieläkään mitään, ah!
<tb>
Otteita vaimoni kirjeistä tähän aikaan:
Pariisissa, tammikuun 1 p:nä 1896.
Tämä Uudenvuoden päivä on vielä pitempi, vielä kauheampi kuin muut päivät. Miksi? kysyn itseltäni; kärsimisieni syythän ovat samat olipa yö tai päivä, niin kaavan kun viattomuuttani ei ole tunnustettu; meitä ahdistava paino on niin suuri, ett'emme voi ottaa osaa ulkonaiseen elämään, emmekä voi tehdä eroitusta päivistä. Kumminkin kärsii mielemme näistä tavallista surullisemmista vaikutuksista. Siihen on tietysti syynä se, että nämä päivät ovat toisiansa rakastaville olennoille vielä onnellisempia ja iloisempia hetkiä kuin muut ja että me, jotka olemme niin onnettomia ja joita on niin kovasti koeteltu, tunnemme vielä suuremman halun lähetä toisiamme, tukea toisiamme ja lujalla rakkaudella ylläpitää voimiamme…
<tb>
Pariisissa, tammikuun 7 p:nä 1896.
Sain juuri kirjeesi. Kuten ennenkin ovat ne liikuttaneet sieluni sisintä; iloni ja liikutukseni ovat suuret, kun saan nähdä rakasta käsialaasi ja omistaa ajatuksesi…
Kirjeesi ilmaisevat suurta tarmokkaisuutta, mutta huomaan kyllä myöskin kärsimättömyytesi ja ymmärrän sen hyvästi. Kuinkas se voisi muuten ollakaan! Sinähän olet aina aivan yksin, täydellisesti eristettynä, aina julmassa ahdistuksessa, miettien sitä häpeällistä juonta, joka meidät tekee onnettomiksi, omaisistasi eroitettuna, riistettynä keskeltä onneamme, sinun olosihan on todentotta hirmuisinta mitä voi ajatella!…
Lucie.
<tb>
Viimeiseen kirjeeseen tammikuun postista oli veljeni liittänyt seuraavat rivit:
<tb>
Rakas veljeni!
Kuten sanoit kirjeessäsi marraskuun 20 päivältä, kerään kaikki tahdonvoimani, koko ymmärrykseni yhtä tarkoitusta, totuuden ilmisaamista varten, ja sen me vielä saavutammekin.
Tätä samaa olen sanova siihen asti, kun voin sinulle sanoa: nyt on totuus paljastunut ja asia valennut; sinun täytyy elää ja nähdä se päivä, sinun pitää ponnistaa kaikki voimasi voimaaksesi siveelliset ja ruumiilliset tuskasi ja siihen sinussa on miestä…
Mathieu.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
Maaliskuun 5 p:nä 1896, kello 4 aamusella..
On mahdoton nukkua. Pääni on ihan pökkelönä tästä ruumiin ja hengen työttömyydestä.
Se kirjanipakka, josta Lucie puhui viime kirjeessään, ei ole vielä saapunut minulle. Sitäpaitsi ovat aivoni niin väsyneet, niin sekasin, että minun on mahdoton lukea pitemmän aikaa. Mutta ne lyhyet hetket, jotka siten pääsen ajattelemasta omaa itseäni, ovat tavallaan levoksi.
<tb>
Maaliskuun 27 p:nä 1896.
Sainpa viimeinkin ne kirjeet, jotka olivat lähetetyt marraskuun 25 päivä 1895.
<tb>
Huhtikuun 5 p:nä 1896.
Tänä päivänä sain helmikuun kirjeet. Syyllistä ei ole löydetty.
Pois valitus, vaikka saisin kärsiä kuin, niin totuuden täytyy tulla ilmi!
<tb>
Palasia vaimoni kirjeistä, jotka sain huhtikuun 5 p:nä.
Pariisissa, helmikuun n p:nä 1896.
Minä en ole vielä saanut sinun joulukuun kirjeitäsi, en rupeakaan kertomaan miten ikävälle se on tuntunut, sillä eihän siitä ole mitään hyötyä, eikä kukaan kumminkaan ymmärrä, kuinka sellaisesta levottomuudesta saa kärsiä. Ei voi olla mitään hirveämpää kuin se, ett'ei saa mitään tietoja siltä olennolta, jonka tietää olevan onnettoman ja jonka elämä on minulle sata kertaa rakkaampi kuin omani…
Monta kertaa kysyn itseltäni, minkätähden juuri me olemme saaneet näin kärsiä, minkätähden juuri me olemme joutuneet tähän kidutuksen, johon verrattuna kuolemakin on suloinen…
<tb>
Pariisissa, helmikuun 18 p:nä 1896.
Minä en ole saanut sinulta vieläkään tietoja, vaikka minä tiedän, että ne kirjeet, jotka sinä kolme kuukautta sitten olet kirjoittanut, ovat ministeriössä; minä odotan niitä kärsimättömänä, ne ovat minun kuukautinen ravintoni ja niiden viipyminen tuottaa minulle tuskia…
<tb>
Pariisissa, helmikuun 25 p:nä 1896.
Juuri jouduttaessani viimeistä kirjettäni postiin tulivat sinun kirjeesi. Sydämellinen kiitos ihmeteltävästä kestävyydestäsi ja niistä rauhoittavista riveistä, jotka lähetit…
Lucie.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
Toukokuun 5 p:nä 1896.
Minulla ei ole enää mitään sanomista. Kaikki on yhtä hirveää.
Tämä kamala tyhjyys! Ei hetken lepoa, ei yöllä ei päivällä. Ihan viime aikoihin asti ovat vahdit istuneet vahtihuoneessa ja minä heräsin vaan kerran tunnissa, silloin kun he vaihtuivat. Nyt niiden täytyy olla liikkeessä yhtämittaa ja useimmilla on puukengät!
<tb>
Päiväkirja pysähtyi tässä enemmäksi kuin kahdeksi kuukaudeksi. Päivät vierivät yhtä surullisina, yhtä tuskaisessa odotuksessa, ja minä pysyin yhtä lujana enkä antanut minkään tuskien masentaa itseäni. Sitä paitsi sain kesäkuussa kovia kuumekohtauksia, joista oli seurauksena verentungosta päähän.
Tässä on muutamia otteita niistä vaimoni kirjeistä, jotka sain touko- ja kesäkuussa 1896.
<tb>
Pariisissa, helmikuun 29 p:nä 1896.
Silloinkun minä sain sinun joulukuun kirjeesi, olivat kaikki minun kirjeeni valmiina lähetettäviksi; ne muutamat rivit, jotka perästäpäin lisäsin, ilmaisivat hyvin laimeasti iloani ja onneani kirjeittesi johdosta. Sinun rakkautta uhkuvat kirjeesi liikuttivat minua syvästi. Kun on äärettömästi onneton ja sydän rikki revelty ja sielu mustana, ei ole mitään sen suloisempaa, kuin keskellä surujansa tuntea armaan rakkautta, tietää että on ystävä, joka panee kaikki voimansa, tahtonsa, ymmärryksensä siveellisesti tukeakseen toista ja siten tekee kymmenkertaiseksi heikon olennon voimat, joka surun suurimmillaan ollessa on masentumaisillaan…
<tb>
Pariisissa maalisk. 20 p:nä 1896.
Voit kuvailla, missä tuskassa olen aina, kun loppupuoli kuuta lähestyy, jolloin posti lähtee täältä. Viimeiseen asti toivon aina saavani lähettää sinulle hyviä uutisia, jotakin toivoa surumme loppumisesta. Mutta ei mitään kuulu, kirjeet lähtevät tyhjinä ja sydäntäni kouristaa ajatellessa, miten petyt saadessasi ne.
<tb>
Pariisissa huhtik. 1 p:nä 1896.
Surumielin lähetin viimeisen postin menemään. Olin viime hetkeen asti toivonut, että saan liittää siihen edes jonkun lohduttavan sanan…
Mutta ole luja, sitä pyytää kaikesta sydämestään vaimosi, joka rakastaa sinua, ja helläin lastesi nimessä, jotka jo rakastavat sinua nuorten sydämensä voimalla ja tulevat kiittämään sinua, kun oppivat ymmärtämään, minkä suuren uhrauksen sinä olet tehnyt. Mitä minuun tulee, en voi kylliksi ilmi tuoda ihailuani, rakkauttani ja ajatuksiani, jotka yötä päivää seuraavat sinua ja surkuttelevat kovaa kohtaloasi. Sinun surusi, sinun tuskasi, kaikki se paha, joka sinua vaivaa, herättää vastakaikua minun sydämessäni ja saattaa minulle hirveitä tuskia. Minusta ei ole mikään niin julmaa kuin se, ett'en saa olla luonasi tukemassa heikkouttasi, lieventämässä epätoivoasi ja kärsimyksiksi. Olisi ollut suureksi lohdutukseksi minulle tässä kauheassa onnettomuudessa saada olla luonasi vaalimassa sinua, rakastavana olentona läheisyydessäsi kuuntelemassa valituksiasi ja sydämesi purkauksia vastaanottamassa. Palava rakkauteni yhä vaan yltyy eron tuottamasta tuskasta ja siitä, etten saa mitään tietoja yksinäisestä, surullisesta elämästäsi. Minä lopetan kertomasta näistä surullisista tunteista, ne vaan lisäävät kärsimyksiksi ja sitäpaitsi ne ovat liijan syviä ja liijan voimakkaita ilmituotaviksi kylmällä, jokapäiväisellä paperiliuskalla.
Lucie.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
Heinäkuun 26 p:nä 1896.
En ole kaualle aikaa kirjoittanut mitään päiväkirjaani.
Ajatukseni, tunteeni, suruni ovat ennallaan; mutta vaikkakin ruumiini ja henkeni yhä heikkonevat, pysyy tahtoni silti yhtä lujana.
En ole edes saanut vaimoni tämän kuukautisia kirjeitä.
<tb>
Elokuun 2 p:nä 1896.
Viimeinkin sain toukokuun ja kesäkuun kirjeet. Ei kuulu vieläkään mitään, mutta siitä en välitä. Minä vaan koetan ponnistaa ylläpitääkseni ruumistani, aivojani, sydäntäni niin kauan kuin minulla on voiman tutuistakaan jälellä ja niin kauan kuin hautaan minut kätkevät, sillä tahdon nähdä tämän synkeän näytöksen lopun.
Toivon kaikkien meidän tähtemme, ettei siihen olisi pitkältä.
<tb>
Otteita niistä vaimoni kirjeistä, jotka sain elokuun 2 p:nä
<tb>
Pariisissa kesäk. 10 p:nä 1896.
Kirjoitan sinulle sydän vielä liikutettuna sinun rakkaista, hyvistä kirjeistäsi. Aina ensiksi kun saan kirjeesi ja näen rakkaan käsialasi, joka tuo minulle ajatuksesi, ainoan viestin sinusta, tulen ikäänkuin hulluksi surusta, pääni menee sekasin, en ymmärrä mitään, itken vaan. Sitte tyynnyn, häpeän heikkouttani, että olen antanut vallan mielenliikutukselleni, ja imen uusia voimia sinun lujuudestasi, sinun tarmokkaisuudestasi, omasta lujasta rakkaudestani. Kirjeesi tekevät minulle kumminkin hyvin hyvää, ja vaikka liikutuksesta lyyhistynkin ihan maan tasalle, saan kuitenkin tuntea henkesi läsnäoloa, kuulla rakasta ääntäsi…
<tb>
Pariisissa kesäk. 25 p:nä 1896.
Pistän vielä muutaman rivin näiden kirjeiden mukaan, ennenkun posti lähtee, sanoakseni sinulle, että olen luja, että tahtoni on horjumaton ja että uskon kunniasi takasin saamisen onnistuvan. Ja minä pyydän: katso toivomielellä tulevaisuuteen kuten minäkin, se luottamushan meitä tähänkin asti on auttanut kestämään onnetonta kohtaloamme hankkiaksemme lapsillemme tahrattoman nimen…
Lucie.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
<tb>
Elokuun 30 p:nä 1896.
Nyt on taas tuo hermostuttava kirjeiden odotusaika. Jauhan vaan yhtä samaa ajatusta: milloin ne mahtanevat tulla ja mitä tietoja tuovat tullessaan?
Elokuu on mahtanut olla kauhea Lucie'lle. Ensiksikin hän saa kirjeen, jonka minä kirjoitan hänelle heinäkuun alussa kuumeen houreissa, jota oli kestänyt 10 päivää ja sen jälestä hän ei saa yhtään kirjettä minulta. Tämä kaikki lisää tuskiani. Siksi en voinut hillitä itseäni, vaan annoin hänen kuulla epätoivon ja tuskan purkauksiani, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut kylliksi paha olla ennestään ja juuri kun hän ei yhtä kärsimättömästi odottaisi tämän surullisen näytelmän loppua! Rakas Lucie-raukkani! Hänen syntymäpäivänsä ei mahtanut olla mikään ilojuhla! Luulin, ettei enää voisi kärsiä enemmän kuin mitä minä olin kärsinyt, mutta se päivä oli hirveämpi kuin mikään muu. Jos en olisi niin hurjasti ponnistellut hillitäkseni sydäntäni ja koko olentoani, olisin ulvonut ääneen, sillä kärsin niin sanomattomasti, niin armottomasti.
Halki ilmojen lähetän sinulle, oma rakas Lucieni, tänä hetkenä tervehdyksen syvästä rakkaudestani, hellyydestäni ja toistan sitä samaa, jota olen ennenkin sanonut: rohkeutta, rohkeutta!
Sen karkotuksen edessä, joka meillä on, nimittäin koko totuuden paljastamisen, nimemme kunniaansa saattamisen edessä saavat kaikki kärsimiset, rääkkäykset ja pahoinkohtelut väistyä.
<tb>
Syyskuun 1 p:nä 1896.
Armottoman pitkä päivä tämä postinodotuspäivä. Mitä tietoja mahtanee tulla?
Olen kuin lamautunut surusta; minun täytyy koota kaikki voimani, etten ajattelisi mitään enkä näkisi mitään.
Semmoisessa piinassa ja kiusassa koko perhe, jonka elämä on ollut läpeensä kunniakas ja rehellinen.
<tb>
Keskiviikkona syysk. 2 p:nä 1896 klo 12 ap.
Hermoni ovat koko yön olleet tuskassa; aioin tänä aamuna rauhoittaa niitä kävelemällä, mutta sataa niinkuin saavista kaataen, mikä on harvinaista tähän aikaan vuotta, sillä nyt on kuiva aika.
Eikä kerrassa mitään lukemista. Ei mitkään niistä kirjoista, joita rakas Lucie'ni on lähettänyt minulle maaliskuun jälkeen, ole tulleet perille. Ei ole mitään ajan viekkiä. Joku aika sitten pyysin jotakin käsityötä, mitä tahansa; eivät suvainneet vastata pyyntööni.
Minä tuijotan taivaan rantaan ikkunani rautaristikon lomasta, toivossa näkeväni Cayenne'sta tulevan postilaivan savua.
Samana päivänä keskipäivällä.
Cayenne'n puoleisella taivaanrannalla näkyy savupilvi. Se on varmaan posti.
<tb>
Samana päivänä klo 7 iltasella.
Postilaiva tuli valkamaan kello yhden aikaan iltapäivällä; en ole vielä saanut mitään kirjeitä, minä luulen ettei ole ollutkaan minulle mitään. Tämä on helvetillistä tuskaa!
Kaiken tämän yli loistaa tuo yhteinen saavutettava tarkoituksemme, kunniamme takasin saaminen; se loistaa muuttumatonna, olkoot kärsimyksemme mitkä tahansa.
<tb>
Torstaina syysk. 3 p:nä klo 6 ap.
Hirveä yö: kuumetta ja hourailua.
<tb>
Samana päivänä klo 9 ap.
Cayenne'sta tuli kanootti, mutta ei tuonut minulle kirjeitä. Ne ovat siis tietysti jääneet Cayenne'en, jossa ne ovat olleet jo viime kuun 28 päivästä.
<tb>
Perjantaina syyskuun 4 p:nä 1896.
Eilen illalla sain sen postin, joka oli tullut, mutta ei kuin yksi ainoa kirje rakkaalta Lucie’ltani. Voi huomata kuinka kaikki ovat tuskassa ja epätoivossa siitä, etteivät voi vielä ilmoittaa pääsneensä rikollisen jälille.
Hiki valui otsastani ja jalkani vapisivat lukiessani näitä perheeni jäsenten kirjeitä.
Onko mahdollista, että inhimilliset olennot saavat kärsiä näin ansaitsemattomasti?
Mitä merkitsee kertoa tästä julmuudesta; voi tuskin enään tuntea mitään, on niin tylsistynyt.
Voi oma rakas Lucie'ni, voi minun rakkaat kiltit lapseni.
Voi jos näiden kärsimysten paino kerran, sinä päivänä, jona totuus vaikenee ja syyllinen joutuu kiini, joutuisi niiden omalle tunnolle, jotka tällä tavalla ovat vainonneet onnetonta ihmistä ja koko hänen perhettään.
<tb>
Lauantaina syysk. 5 p:nä 1896.
Olen juuri kirjoittanut Lucie'lle kolme pitkää kirjettä, joissa kehoitan häntä pysymään rohkeana, toimimaan ja hankkimaan apua joka puolelta, sillä tällainen olotila, jota jo on näin kauan kestetty, tulee jo aivan sietämättömäksi, kerrassa hirveäisi. Kysymys on nimemme kunniasta, lastemme elämästä; kaiken täytyy vaieta sen tarkotuksen edessä, kaiken kapinan sydämissämme, kaiken mikä myllertää mieltämme, kaiken mikä katkeruutena purkaikse huuliltamme.
En viitsi enää kertoa päivistäni ja öistäni, ne ovat kaikki yhtä julmia.
<tb>
Sunnuntaina syysk. 6 p:nä 1896.
Nyt minulle ilmoitettiin, että minä en enää saa kävellä sillä osalla saarta, jossa tähän asti on ollut lupa liikkua, vaan ainoastaan huoneeni ympärillä.
Mitenkähän kauvan minä vielä kestän? En tiedä. Minä toivon että tämä kauhea kärsimys loppuisi, muutoin minä testamenttaan lapseni Ranskalle, isänmaalleni, jota aina olen palvellut uhrautuvaisuudella ja rehellisesti, ja rukoilen kaikesta sydämestäni niitä, joilla valta on, hankkimaan selvyyttä tähän hirmuiseen murhenäytelmään. Kerran he vielä saavat nähdä, miten kauheasti ja syyttömästi inhimilliset olennot ovat saaneet kärsiä ja osoittakoot he lapsilleni sitä myötätuntoisuutta, mitä tällainen onnettomuus ansaitsee.
<tb>
Samana päivänä klo 2 ip.
Kuinka päätäni pakottaa, kuinka kuolema olisi suloinen! Voi, rakas
Lucie'ni, rakkaat lapsikultani, kaikki omani.
Mitä syntiä minä olen tehnyt tässä maailmassa ansaitakseni tällaista kidutusta?
<tb>
Maanantaina syysk. 7 p:nä 1896.
4 Eilen illalla minut pantiin rautoihin!
Minä en tiedä minkätähden?
Siitä asti kun tänne tulin, olen tarkasti seurannut niitä määräyksiä, joita sain.
Ihme, ett'en tullut hulluksi viime yönä. Mutta velvollisuuden tunto lapsiani kohtaan ja omatuntoni antavat minulle voimia.
Syytön kun olen, on velvollisuuteni pysyä pystyssä niin kauan kuin voimani kestävät, ja niin kauan kuin eivät tapa minua; ja minä aionkin täyttää velvollisuuteni.
Mitä niihin tulee, jotka ovat ruvenneet minun vainoojikseni, niin heitä on kyllä heidän omatuntonsa tuomitseva silloin, kun totuus tulee ilmi, sillä kerran tulee kaikki ilmi tässä maailmassa.
<tb>
Samana päivänä.
Minä kärsin sanomattomasti, mutta en kuitenkaan tunne edes vihaa niitä kohtaan, jotka täten saattavat syyttömälle kipua, vaan ainoasti sääliä.
<tb>
Tiistaina syysk. 8 p:nä 1896.
Yöt kahleissa! Mikä siveellinen kärsimys puhumattakaan ruumiillisesta! Ja ilman mitään selityksiä, tietämättä miksi ja mistä syystä! Mikä tämä painajainen on, joka on vaivannut minua jo liki kaksi vuotta?
Minun velvollisuuteni on olla luja niin kauan kuin ruumiini voimat kestävät; ja minä olen luja.
Tämä siveellinen tuska on syyttömälle paljon pahempi kuin ruumiilliset tuskat.
Syvän epätoivon painamana lähetän vielä kerran hellimmät terveiseni sinulle, oma rakas Lucie'ni, ja teille rakkaat lapsukaiseni.
<tb>
Samana päivänä klo 2 ip.
Minun aivoni ovat aivan lamassa ja sekasin kaikesta, mitä näinä kahtena vuotena olen saanut kokea. Minä en jaksa enää, kaikki voimat pettävät.
Tämä on tosiaankin liikaa yhdelle ihmiselle!
Kunpa olisin haudan peitossa! Oi ijäinen lepo!
Vielä kerran uskon lapseni, kun totuus valkenee, Ranskalle, rakkaalle isänmaalleni.
Pieni rakas Pierre'ni, rakas pikku Jeanne'ni, rakas Lucie'ni. Te kaikki, joita rakastan sydämeni pohjasta, kaikesta sielustani, olkaa vakuutetut, jos nämä rivit joutuvat käsiinne, että olen tehnyt kaikki, mitä ihmisen voimat ovat sallineet.
<tb>
Keskiviikkona syysk. 2 p:nä 1896.
Saarien päällikkö kävi täällä eilen. [Tämän päällikön sijaan, joka aina oli minua kohtaan suora ja jonka nimeä en koskaan tullut tietämään, saapui piakkoin Daniel.] Hän selitti minulle, ettei minun rangaistustani oltu kovennettu mistään rikoksesta, vaan "varovaisuudesta", sillä komennuskunnalla ei ollut mitään muistuttamista minua vastaan.
Kytketään rautoihin varovaisuuden vuoksi! Minuahan on tähän asti jo vahdittu kuin villipetoa revolverien ja kiväärien kanssa. Ei, sanottakoon asioita oikeilla nimillään. Ei, se on lisäpiina, jonka ne siellä Pariisissa ovat keksineet, ne samaset, jotka ovat vimmoissaan siitä, etteivät voi piinata koko perhettä, vaan ainoasti yhtä henkeä, siksi ettei tuo syytön eikä hänen perheensä tahdo alistua tuon hirveän oikeudellisen erehdyksen alaiseksi.
Minä en osaa aavistaa, kuka se on, joka on ruvennut minun ja perheeni vainoojaksi.
Voi aivan huomata, että paikallinen vahtikomennuskunta — paitsi vahtipäällikköä, joka on lähetetty tänne Pariisista — itse inhoo näitä jumalattomia kurituskeinoja, mutta sillä ei ole oikeutta lieventää niitä.
Ei, syyt lähtevät kauempaa, tämän kaiken alkuunpanijasta eli -panijoista.
Mutta vaikka meitä kuinka kidutettaisiin, niin pysyvät meidän velvollisuutemme muuttumattomina: me olemme syyttömiä ja tahdomme selvyyttä tähän ikävään juttuun, sillä meillä ei ole mitään peljättävää, me kun pyydämme vain totuutta.
Kun ajattelen tätä, en tunne edes vihaa, ainoastaan sääliä niitä kohtaan, jotka näin kiusaavat monta ihmisolentoa. Mitä omantunnon tuskia he itsellensä hankkivat, kunhan totuus tulee ilmi, sillä historia ei puhu salaisuuksia!
Kaikki on niin mustaa sielussani, sydäntäni vihavoittaa, aivojani repii, töin tuskin voin pitää ajatuksiani koossa. Tämä on liikaa kärsimistä, ja yhä tämä on arvoituksena edessäni!
<tb>
Torstaina syysk. 10 p:nä 1896.
Olen siihen määrin väsynyt ja sielun sekä ruumiin puolesta raadeltu, että lopetan tänäpänä päiväkirjani, koska en voi tietää kuinka pitkälle voimani riittävät, eli minä päivänä aivoni menevät murskaksi tämän kovan painon alla.
Panen tähän loppuun anomuskirjeen tasavallan presidentille sillä varalla, jos hyvinkin minusta tulisi loppu, ennenkun tämä hirveä juttu on saatu selville.
<tb>
"Tasavallan Presidentille.
Minä rohkenen pyytää teiltä, että tämä päiväkirjani, jota olen kirjoittanut päivä päivältä, annettaisiin vaimolleni.
Siinä voidaan ehkä havaita, Herra Presidentti, vihan ja kauhistuksen huu'ahduksia tästä hirmuisimmasta tuomiosta, mikä koskaan on kohdannut ihmistä, joka ei ikinä ole pettänyt kunniaansa. Minä tunnen, ettei minulla ole voimia, lukea sitä läpi ja uudestaan kulkea sama taival.
En syytä ketään tänä päivänä, jokainen on luullut tehneensä velvollisuutensa ja oikeuksiensa mukaan.
Minä sanon vielä lyhyesti, etten ole syypää tähän inhoittakaan rikokseen. Enkä minä pyydä mitään muuta kuin että oikea syyllinen ja tämän pahanteon alkuunpanija haetaan käsiin.
Ja minä pyydän, että silloin kun totuus tulee ilmi, minun rakkaalle vaimolleni ja rakkaille lapsilleni osoitettaisiin niin suurta osanottoa kuin näin suuri onnettomuus vaatii."
(Päiväkirjan loppu.)
VIII.
Sellaista yksitoikkoista, tuskaista kulkua vierivät päivät vankeuteni alkupuolella Salut-saarilla. Joka kolmas kuukausi sain vaimoltani kirjoja, mutta ruumiillista työtä minulla ei ollut ensinkään; yöt varsinkin, jotka tässä vyöhykkeessä kestivät kaksitoista tuntia, olivat julmasti pitkät. Heinäkuussa 1895 olin pyytänyt saada ostaa itselleni veistotyökaluja, sain vankilan tirehtööriltä lyhyen kiellon sillä perusteella, että voisin niitten avulla paeta. En ymmärrä mitenkä minä olisin höylällä paennut saarelta, jota vahdittiin yöt päivät!
Syksyllä 1896 kovennettiin jo ennestään kovaa vankeuttani.
Syyskuun 4 päivänä 1896 sai rangaistussiirtolan komennuskunta siirtomaaministeriltä Andrée Lebon'ilta käskyn, että minua on toistaiseksi pidettävä yöt päivät huoneessani, yöt kaksinkertaisissa kahleissa ja että minun kävelypaikkani on ympäröitävä korkealla aituuksella. Sitäpaitsi kieltäydyttiin antamasta minulle kirjeitä ja lähetyksiä, kirjeeni sain tästä lähin kopioituina.
Näiden sääntöjen mukaan piti minun olla huoneessani, enkä saanut kävellä ulkona yhtä minuuttia. Tätä kesti niin kauan kuin rakennustarpeita kuletettiin saarelle ja niin kauan kuin aitaa rakennettiin, s.o. noin kaksi ja puoli kuukautta. Se vuosi oli hyvin lämmin; oli niin kuuma, että vahdit alituisesti valittivat ja sanoivat päänsä halkiavan tässä kuumuudessa; heidän valitustensa johdosta kasteltiin heidän huoneensa seiniä joka päivä vedellä sisältä. Minä tietysti olin sulamaisillani.
Syyskuun 6 päivästä lähtien pidettiin minua kaksinkertaisissa kahleissa yöt, ja sitä kesti melkein kaksi kuukautta. Se tapahtui tällä tavalla: kaksi U muotoista rautaa, kiinnitettiin alapäistään sängyn laitoihin. Näihin pistettiin rautatanko, johon kiinitettiin kaksi silmukkaa.
Rautatangon toisessa päässä oli nappula, toisessa lukko, niin että tanko oli kiini raudoissa ja siis myös sängyssä. Pistettyäni jalkani silmukoihin, oli minun mahdoton liikkua, minä olin ihan kiini sängyssä. Se oli kauhean tuskallista varsinkin kuumina öinä. Ja rautalenkit sitäpaitsi kihnuttivat jalkani pian vereslihalle.
Rakennuksen ympärillä oli 2 1/2 metrin korkuinen aita noin 1 1/2 metrin päässä rakennuksesta. Se oli paljoa korkeampi kuin rakennuksen pienet ristikkoikkunat, jotka olivat noin 1 metrin korkeudella maasta, ja siten huoneeseen ei päässyt ilmaa eikä valoa.
Paitsi täydellisesti tiheää lankkuaitausta, joka oli puolustusta varten varattu, rakennettiin vielä toinenkin yhtä korkea ja yhtä tiheä, joka pimitti niinkuin ensimäinenkin kaiken näköalan minulta. Tämä viimeksi mainittu aitaus muodosti siis pienen kävelypihan, jossa minä sain kolmen kuukauden täydellisen vankeuden jälkeen päivisin kävellä polttavassa helteessä ilman mitään varjoa, vahtisotamiehen aina ollessa kintereillä.
Syyskuun 4 päivään saakka 1896 olin minä ainoastaan yöllä ja päivän kuumimpina hetkinä ollut huoneessani. Paitsi niitä tunteja joina minä kävelin saarella tuolla 200 metrin alalla, joka minulle oli määrätty, istuin minä usein majan suojassa ja katselin merelle, ja vaikka ajatukseni olivat surulliset ja synkät, vaikkakin usein kuumeen kourissa vapisin, niin oli minulla suuressa tuskassani ainakin se lohdutus, että sain nähdä meren ja saatoin antaa katseeni harhailla laineilla ja usein myrskyisinä päivinä tuntea ärjyvien aaltojen tempaavan sieluni mukanaan. Mutta syyskuun 4 päivästä 1896 oli tämä kaikki kiellettyä; merta minä en enää saanut katsella, olin tukehtua huoneessani, jossa minulla ei ole enää ilmaa eikä valoa. Ainoa kävelypaikkani on käytävä noitten kahden aitauksen välillä, jossa päivällä, auringon paistaessa, ei ole hituistakaan varjoa.
Kesäkuulla 1896 oli minulla useampia ankaria kuumekohtauksia, joita seurasi verentungos päähän. Kerran yhtenä tällaisena tuskan ja kuumeen yönä tahdoin nousta ylös; kaaduin kuin pölkky koppini lattialle ja jäin siihen makaamaan pyörtyneenä. Vartija oli nostanut minut vuoteelleni tiedotonna ja verissäni. Seuraavina päivinä ei vatsani sietänyt minkäänlaista ravintoa. Minä laihduin paljon ja terveyteni sai kovan kolauksen. Olin vielä kovin heikko, kun tuo mielivaltainen ja epäinhimillinen lisärajoitus tehtiin syyskuussa 1896; silloin taas meni terveydentilani tuntuvasti alaspäin. Tällaisissa olosuhteissa en enää luullut voivani kestää kauempaa; ihmisvoimilla on aina kuitenkin rajansa, olkoonpa hänen tahtonsa ja tarmonsa kuinka suuri tahansa, ja sen rajan yli oli jo menty. Sentähden lopetin minä päiväkirjani pyynnöllä, että se annettaisiin vaimolleni. Kaksi päivää sen jälkeen otettiin minulta pois kaikki muutkin paperini; sain pitää jonkun määrän numeroittua ja leimattua paperia, niinkuin tähänkin asti, mutta minun täytyi heti antaa pois kaikki, minkä olin kirjoittanut, ennenkun sain uutta.
Mutta näinä pitkinä kidutuksen öinä, kun makasin sänkyyni kytkettynä ja turhaan odottelin unta silmiini, etsin minä sitä tähteä, joka johdattaisi minua viimeisen päätöksen? hetkellä, ja yhtäkkiä näinkin sen loistavan edessäni ja velvollisuuteni tietä viittaamalla sanovan: "Nyt sinulla on vielä vähemmän kuin koskaan ennen oikeutta jättää paikkaasi, sinulla on vähemmän kuin koskaan ennen oikeutta, vaikkapa vaan yhdellä päivällä lyhentää surullista ja kurjaa elämääsi. Olkoonpa kidutuksesi kuinka suuret tahansa, sinun täytyy kulkea, siksi kun sinut hautaan heitetään, sinun täytyy seisoa pää pystyssä pyöveliesi edessä, niin kauan kun sinulla on voiman varjoakaan, pienintä elon muruistakaan pitääksesi sielusi kukistamattoman kaikkivallan avulla heidän silmiensä edessä."
Tästä hetkestä päätin minä taistella tarmokkaammin kuin koskaan ennen.
Ajanjaksona, syyskuusta 1896 elokuuhun 1897 kovennettiin välitöntä vartioimistani päivä päivältä.
Vahtisotamiesten luku, paitsi vahtipäällikköä, oli alussa ollut 5, nyt lisättiin se 6;ksi ja 1897 vuoden lopulla 10:ksL Myöhemmin enennettiin sitä yhä vielä. Vuoteen 1896 asti sain minä joka kolmas kuukausi ne kirjat, jotka vaimoni lähetti minulle. Syyskuussa 1896 kiellettiin nämä lähetykset. Tosin minulle ilmoitettiin että saisin joka kolmas kuukausi ostattaa 20 kirjaa omilla varoillani; ensimäinen pyyntöni täytettiin kumminkin vasta monen kuukauden kuluttua, toisen kerran sain odottaa vielä kauemmin ja kolmannella kerralla ei pyyntöäni otettu ollenkaan kuuloon. Sen jälkeen sain tyytyä siihen kirjavarastoon, jonka olin saanut näillä edellisillä kerroilla.
Tässä varastossa oli, paitsi joku määrä kaunokirjallisia ja tieteellisiä aikakauslehtiä, muutamia siihen aikaan ilmestyneitä kirjoja: Schérer'inn Etudes sur la littératur e contemporaine, Lauson'in Historia de la littérature, muutamia Balzac'in teoksia, Barras'n Mémoires, Janin'in pieni Critique, maalaustaiteen historia, Frankkien historia, Rugustin Thierry'n Récits des temps mérovingiens, 7:s ja 8:s osa Lavisse'n ja Rambaud'n Histoire générale IV:ème siécle jusqu'à nos jours, Montaigne’n Essais, ja ennen kaikkia Shakespeare'n kootut teokset. Minä en ole koskaan ennen ymmärtänyt niin hyvin tätä suurta kirjailijaa kuin tänä surullisena aikana; minä luin hänen teoksiaan uudestaan ja yhä uudestaan; "Hamlet" ja "Kuningas Lear" esiintyivät minulle kaikessa mahtavuudessaan.
Minä työskentelin myös tieteellisissä aineissa, mutta kun minulla ei ollut tarpeellisia kirjoja, täytyi minun itseni valmistaa integrali- ja differentiali-laskutapojen perusteet.
Tällä tavoin pakoitin muutamaksi hetkeksi, jotka kumminkin olivat aivan liian lyhyet, aivoni työskentelemään muissa ajatuksissa kuin mitkä niitä tavallisesti vaivasivat.
Lyhyen ajan perästä olivat kumminkin kirjani surkuteltavassa tilassa; hyönteiset ottivat niihin asuntonsa, nakersivat ne rikki ja asettivat niihin munansa.
Asunnossani kihisi eläimiä; sadeaikana rasittivat minua moskiitot ja kaikkina aikoina muurahaiset, jotka esiintyivät niin suurissa laumoissa, että minun täytyi eristää pöytäni, panemalla sen jalkojen alle vanhoja petroolilla täytetyitä säilykelaatikoita. Vesi ei olisi ollut kyllin tehokasta, sillä muurahaiset muodostivat jonon sen pinnalle ja siten syntynyttä siltaa myöten kulkivat veden yli.
Enin vahingollisia olivat kumminkin äyriäishämähäkit, joitten purema on myrkyllinen. Niitten ruumis muistuttaa äyriäisiä, mutta jalat ovat pitkät kuten hämähäkeillä. Kaikkiaan ovat ne miehen kämmenen suuruiset. Tapoin niitä suuren joukon asunnossani, johon ne tunkeutuivat katon ja seinän välisestä raosta.
Lyhyesti, iskun jälkeen syyskuussa 1896 jouduin hetkiseksi epätoivon valtaan, mutta sitten palautui taas siveellinen tarmoni ja samalla kohottautui sieluni puhtaampana ja ylevämpänä vaatimuksissaan.
Lokakuussa kirjoitin vaimolleni:
<tb>
Salut'in saarilla lokakuun 3 p:nä 1896.
Minä en ole vielä saanut elokuun kirjeitäsi. Tahdon kumminkin kirjoittaa sinulle muutaman sanan ja lähettää kai'un äärettömästä rakkaudestani.
Minä kirjoitin sinulle viime kuussa ja avasin sydämeni, sanoin sinulle kaikki ajatukseni. En minä osaa mitään siihen lisätä. Minä toivon että sinulle annetaan se apu, jota sinulla on oikeus vaatia, ja minä toivon ainoastaan yhtä asiaa: saada pian tietää, että on saatu valoa tähän julmaan juttuun. Minä vielä tahdon sanoa sinulle, että meidän kärsimyksiemme hirmuinen kovuus ei saa turmella sydämiämme. Meidän nimemme, meidän itsemme täytyy vapautua tästä kamalasta seikkailusta sellaisina kuin me olimme, ennenkuin meidät siihen sotkettiin.
Mutta tällaisissa kärsimyksissä täytyy rohkeuden kasvaa, ei kostoa eikä valittamista varten, mutta sitä varten että vaatisimme valoa vihdoinkin tähän julmaan murhenäytelmään ja että syyllinen, jonka uhrina me olemme, saatettaisiin ilmi.
Miksi minä kirjoitan sinulle niin usein ja niin pitkältä, riippuu siitä että minä tahtoisin sanoa sinulle yhden asian paremmin kuin mitä minä voin, nim. että meidän tulee, vahvoina omissatunnoissamme, kohottautua kaiken yläpuolelle ilman huokauksia ja valituksia, sellaisten ihmisten tavoin, joilla on sydän paikallaan ja jotka kärsivät syyttömästi kidutuksia ja saattavat sortuakin niiden alle, tehdessään yksinkertaisesti vaan velvollisuutensa; ja jos tämä velvollisuus vaatii minua pitämään itseäni pystyssä niin kauan kun vaan voin, niin vaatii se sinua ja teitä kaikkia koettamaan saada valoa tähän kamalaan näytökseen, vetoamalla kaikkeen mahdolliseen apuun, sillä minä epäilen tosiaankin että ihmisolennot ovat koskaan saaneet kärsiä enemmän kuin me.
<tb>
Salut'in saarilla lokak. 5 p:nä 1896.
Sain juuri rakkaan ja hyvän kirjeesi, elokuussa kirjoitetun, kuin myös kaikki perheen kirjeet. Kirjoitan sinulle ei ainoastaan niiden kärsimysten painosta, joita me kaikki kärsimme, mutta myöskin lievittääkseni sitä tuskaa, jonka sinulle saatoin heinäkuun 6:nen päivän kirjeelläni.
Oi, rakas Lucie, ihmisen olento on heikko, hän on välistä raukkamainen ja itsekäs. Luulen, niinkuin olen sanonutkin, sinulle, että olin sillä hetkellä ruumista ja aivoja polttavan kuumeen vallassa, minä, jonka sielua niin kovasti on kolhittu ja jota kohdanneet kidutukset ovat niin suuret. Ja tässä koko olemukseni syvässä epätoivossa olisin minä tarvinnut ystävällistä kättä, myötätuntoisuutta herättäviä kasvoja, ja kuumeen houreissa ja tuskassa, kun en saanut kirjeitäsi, täytyi minun purkaa sinulle suruni, kun en voinut muillekaan tuskaani huutaa.
Minä olen kumminkin toipunut taas, olen tullut samanlaiseksi kuin olin, ja sellaisena minä pysyn viimeiseen hengenvetooni saakka.
Niinkuin jo sanoin sinulle toispäiväisessä kirjeessäni, niin meidän täytyy voimakkaina, ajaessamme oikeaa asiaa, kohottautua kaiken yläpuolelle, ja tehdä se niin suurella tahdon lujuudella, että meidän viattomuutemme tulee koko Ranskan nähtäväksi.
Meidän nimemme täytyy selviytyä tästä innoittavasta seikkailusta yhtä puhtaana kuin se oli sitä ennen; meidän lapsiemme täytyy saada pystyssä päin astua elämään.
Mitä niihin neuvoihin tulee, joita voin sinulle antaa ja joita olen antanut edellisissä kirjeissäni, niin tulee sinun ymmärtää että voin antaa ainoasti sydämestäni lähteneitä neuvoja. Sinä ja te kaikki olette edullisemmassa asemassa ja tiedätte itse parhaiten miten menetellä.
Toivon niinkuin sinäkin, että tämä hirmuinen tila pian selviäisi ja kaikkien meidän kärsimykset pian loppuisivat. Olkoon miten tahansa, meillä täytyy olla se usko, joka auttaa meitä vähentämään kärsimyksiämme, voittamaan kaikki tuskat ja antamaan lapsillemme tahrattoman ja kunnioitettavan nimen.
Alfred.
<tb>
Vaimoni kirje, jonka minä sain lokakuun. 5 p:nä 1896, oli kirjoitettu elokuun 13 p:nä ja se oli ainoa kirje, jonka sain vaimoltani sillä kuukaudella. Otan siitä tähän vaan seuraavan kohdan:
<tb>
Pariisissa elok. 13 p:nä 1896.
Sain juuri kirjeesi, joka oli kirjoitettu heinäkuun 6 p:nä ja vielä kyynel silmissä kirjoitan sinulle. Rakas, rakas mieheni, voi mitä syyttömiä kidutuksia sinun täytyy kärsiä ja minkälaisia tuskia kestää! Se on siihen määrin julmaa, siihen määrin hirvittävää, että paljas ajatuskin saattaa minut jo suunniltani pois.
Lucie.
<tb>
Marraskuussa en saanut yhtä ainoata niistä kirjeistä, jotka vaimoni kirjoitti syyskuussa; ne eivät ole koskaan tulleet minun käsiini.
Joulukuussa sain minä yhden vaimoni kirjeistä, joka oli kirjoitettu lokakuun 10 p:nä; kirjoitan siitä seuraavan otteen:
<tb>
Pariisissa lokakuun 10 p:nä 1896.
Odotan kovin levottomana kirjeitä sinulta. Ajattele, minä en ole saanut mitään tietoja sinusta sitte elokuun 9:nen päivän, s.o. kahteen ja puoleen kuukauteen; postin väliset viikot ovat hyvin pitkiä, jokaisen päivän myöhästyminen sen tulossa tuo uusia tuskia.
Lucie.
<tb>
Tammikuun 4 p:nä 1897 kirjoitin ininä vaimolleni:
<tb>
Salut'n saarilla tammik. 4 p:nä 1897.
Sain juuri sinun ja perheeni kirjeet marraskuulta. Syvä liikutus, jonka ne minulle tuottavat, on aina sama: sanoin selittämätön.
Niinkuin sinäkin, rakas Lucie'ni, niin ajattelen minäkin aina sinua, rakkaita lapsiamme ja teitä kaikkia ja kun sydämeni ei enää jaksa kestää tätä kidutusta, joka musertaa sitä niinkuin myllynkivet jyviä, joka repii rikki kaikki, mikä on jalointa, puhtainta, ylevintä, joka murtaa sielun joustavuuden; silloin minä puhkean aina samoihin sanoihin: "Olkoonpa kärsimyksesi kuinka suuret tahansa, niin kestä kumminkin, että saatat kuolla levollisena, kun tiedät jättäneesi lapsillesi rehellisen ja kunnioitettavan nimen."
Sinä tunnet sydämeni ja tiedät, ettei se ole muuttunut. Se on sotamiehen sydän, joka on välinpitämätön kaikille ruumiillisille kärsimyksille, joka asettaa kunnian kaiken yläpuolelle, joka on kestänyt ja vastustanut sen kaiken peloittavaa sortumista, mikä on tehnyt hänestä ranskalaisen, ihmisen, ja mikä jo yksinään pahoittaa hänet elämään, siitä syystä että hän oli isä ja että kunnia on säilytettävä sille nimelle, jota lapset kantavat.
Olen jo sinulle kirjoittanut laajasti tästä asiasta, olen koettanut selvästi ja asiallisesti esittää, miksi luotan ja uskon ehdottomasti yhtä hyvin toisten kuin toistenkin ponnistuksiin, sillä olen vakuutettu, ole varma siitä, että vetoaminen, jonka edelleen olen tehnyt lapsieni nimessä, velvoittaa ihmisiä, joilla on sydän paikallaan, auttamaan asiaamme. Toiselta puolen tunnen minä kyllin hyvin ne tunteet, jotka teitä elähyttävät tietääkseni, ett'ette suo itsellenne hetkenkään lepoa, ennenkun totuus on saatu ilmi.
Kaikkien sydämet ja voimat täytyy sentähden yhtyä viimeiseen ponnistukseen, jonka tarkoituksena on ajaa petoeläintä, siksi kun se on kukistettu eli toisin sanoen paljastaa tämän kauhean rikoksen alkuunpanija tahi alkuunpanijat. Mutta voi! Kuten olen sinulle sanonut, jos kohta luottamukseni onkin rajaton, niin on sydämen ja aivojen voimilla rajansa tässä kauheassa ja peloittavassa asemassa, jota niin kauan on täytynyt kestää. Minä tiedän myöskin että sinä kärsit ja se on pahinta.
Ei ole sinun vallassasi lyhentää minun ja meidän syyttömiä kärsimyksiämme. Ainoastaan hallituksella on kylliksi voimakkaita ja tehokkaita keinoja siihen, jollei se tahdo että ranskalainen, — joka ainoastaan pyytää isänmaaltaan oikeutta, täydellistä valoa, totuutta tähän kauheaan näytelmään, jolla on ainoastaan se yksi rukous tässä elämässä, että saisi rakkaiden pienokaisiensa tähden nähdä sen päivän vaikenevan, jolloin heille annetaan heidän kunniansa takaisin, — sortuu niin kauheissa oloissa, kamalan rikoksen tähden, jota hän ei ole tehnyt.
Minä toivon siis, että hallitus antaa sinulle apuaan. Käyköön minun kanssani miten tahansa, niin en voi muuta kuin sieluni kaikilla voimilla uudestaan ja yhä uudestaan lausua, ett'et kadottaisi luottamustasi, vaan pysyisit lujana ja voimakkaana, ja minä syleilen sinua kaikesta sydämestäni kaikilla voimillani, niin kuin sinua rakastankin, ja myös rakkaita, ihastuttavia lapsiamme.
Alfred.
<tb>
Otteita kirjeistä, joita tähän aikaan sain vaimoltani:
<tb>
Pariisissa marrask. 12 p:nä 1896.
Sain juuri kirjeesi, jotka ovat kirjoitetut 3:s ja 5:s päivä lokakuuta. Olen vieläkin liikutettuna onnesta saadessani hetkiseksi heittäytyä siihen suloiseen tunteeseen, jonka sanasi minulle tuottavat. Minä pyydän sinua, rakkaani, elä ajattele tuskaani ja kärsimyksiäni, joita minä voin kestää; olenhan jo sanonut sinulle, että minun personallisuuteni on vaan toisarvoinen, ja minua surettaisi kovasti, jos lisäisin kärsimyksiäsi omilla valituksillani. Elä siis välitä minusta, sinä tarvitset kaikki voimasi, kaikki rohkeutesi voidaksesi pysyä pystyssä tässä siveellisessä taistelussa, joka on niin tuskallinen, niin kova, ettet vaan lannistuisi ruumiillisen väsymyksen, ilmanalan, kaikenlaisien kieltäymyksien tuottaman painon alle.
<tb>
Pariisissa marrask. 24 p:nä 1896.
Minä tahtoisin niin mielelläni puhella kanssasi joka päivä… Mutta mitä se hyödyttää uudistaa aina samat sanat? Minä tiedän hyvin kyllä, että kirjeeni ovat toistensa kaltaiset, niissä kaikissa kun on sama ajatus, se ainoa ajatus, jonka edestä työskentelemme kaikki ja josta meidän elämämme, lastemme elämä, koko perheen elämä riippuu. Kuten sinä, voin minäkin kiinittää huomioni ainoastaan yhteen asiaan, sinun entisen arvosi palauttamiseen; minun päämääräni on vaan hankkia sinulle takaisin kunniasi; paitsi tätä alituista ajatusta, joka minua aina seuraa, ei minun mieltäni kiinnitä eikä liikuta mikään…
Lucie.
<tb>
Sitten helmikuussa:
<tb>
Pariisissa joulukuun 15 p:nä 1896.
Toivon saavani vielä tällä kuulla muutamia hyviä kirjeitä sinulta; iloitsin jo siitä että saisin lukea ystävällisen kirjeesi; mutta kun en mitään saanut, niin otin taas esille lokakuun kirjeet ja luin niitä uudestaan ja yhä uudestaan.
<tb>
Pariisissa jouluk. 25 p:nä 1896.
Vielä kerran panen kirjeet postiin sinulle menemään katkeraksi surukseni, ett'en vieläkään voi antaa sinulle sitä tietoa, jota haluat, jota me kaikki odotamme kovin levottomina, nim. sinun asettamista entiseen arvoosi. Minä tiedän, että tämä tulee olemaan sinulle uusi pettymys, kärsimyksiesi pitennys, ja se surettaa minua kaksin kerroin… Ystävä-raukka, minua vaivaa kamala tuska, sydämeni kärsii peloittavasti kärsimyksiesi tähden, jota kaikkien meidän toimeliaisuutemme, kaikkien meidän tahtomme ei voi lyhentää,
Lucie.
<tb>
Maaliskuussa 1897 annettiin, minun odottaa 28:nteen päivään, ennenkuin minulle annettiin vaimoni kirjeet tammikuulta. Ensimäisen kerran annettiin nämä kirjeet minulle jäljennöksenä. Missä määrin vieraan, välinpitämättömän käden kirjoittama sisältö oli alkuperäisen kanssa yhtäpitävä, sitä en voi sanoa. Tuntui katkeralta tämä uusi häväistys niin monen muun jälestä, ja se tuntui aina sieluni syvyyteen saakka, mutta ei mikään voinut heikontaa tahtoani.
[Sen jälkeen kun olin kirjoittanut nämä rivit, pyysin siirtomaiden ministeriltä saada vaimoni kirjeet, sekä ne, joita en koskaan ollut saanut, että ne, joista olin saanut jäljennökset, ja vieläpä nekin, jotka minä olin kirjoittanut Pirunsaarella ollessani ja joihin käyttämäni jokainen vihko, jonka lehdet olivat numeroidut ja leimatut, otettiin heti pois, kun sen olin täyteen kirjoittanut, ennen kun minulle annettiin uusi.]
[Kaikki ne paperit, jotka minä kirjoitin Pirunsaarella, löydettiin ja annettiin minulle takaisin. Mutta niistä lukuisista vaimoni kirjeistä, sekä alkuperäisistä että jäljennöksistä, ei voitu antaa takaisin muuta kuin neljä, sillä kaikki muut olivat hävitetyt silloisen siirtomaiden ministerin Lebon'in käskystä.]
<tb>
Kirjoitin vaimolleni:
<tb>
Salut'in saarilla maalisk. 28 p:nä 1897.
Pitkän ja tuskallisen odotuksen perästä sain juuri jäljennöksen kahdesta kirjeestäsi, jotka olivat tammikuussa kirjoitetut. Sinä valitat etten enää kirjoita sinulle. Minä olen kirjoittanut monta kirjettä tammikuun jälkeen, ehkenpä ne ovat nyt saapuneet perille.
Ne tunteet, jotka hallitsevat sydämissämme, jotka johtavat sielujamme, ne me tunnemme. Olemmehan me kaksi ja me kaikkikin tyhjentäneet kärsimyksen pikarin viimeiseen tippaan.
Sinä pyydät, rakas Lucie’ni, minun puhumaan paljon itsestäni. Mutta paha kyllä, minä en voi. Kun saa kärsiä niin kauheasti, kun saa kestää sellaista siveellistä kurjuutta, on mahdotonta tietää yhtenä päivänä, mitä seuraavana päivänä tapahtuu.
Sinä annat kaiketi minulle anteeksi, jollen aina ole ollut
maltillinen, jos usein olen antanut sinun jakaa suurimmat tuskani,
sinun, joka jo kärsit niin paljon ennestään. Mutta välistä kävi liian
tukalaksi, ja minä olin niin yksin.
Mutta tänään kuten eilenkin, pois kaikki valitukset ja nuhteet. Elämä ei ole minkään arvoinen, sinun täytyy riemuita kaikista kärsimyksistäsi, olkootpa ne millaiset tahansa, hyvin ylevän ja puhtaan sielun tavoin, jolla on pyhä velvollisuus täytettävänään.
Ole voittamattoman vahva ja urhoollinen, katse kiinnitettynä suoraan eteenpäin päätarkotusta kohden, katsomatta oikealle tai vasemmalle.
Oi, minä tiedän hyvin että sinäkin olet vaan ihmisolento; mutta kun tuska tulee liian suureksi, kun ne koettelemukset, joita tulevaisuus tuo helmassaan, ovat liian suuret, niin katsele lapsiamme ja vakuuta itsellesi että sinun täytyy elää, että sinun täytyy olla heidän tukenaan ja turvanaan siihen päivään asti, jolloin isänmaa tunnustaa, että olen ollut se mikä olen…
Mutta mitä minä yhä tahdon sinulle kertoa sieluni koko voimalla ja tällä äänellä, jota sinun aina tulee kuulla, se on: rohkeutta, rohkeutta! Sinun kärsivällisyytesi ja tahdonlujuutesi ei saa loppua, meikäläiset eivät saa väsyä, ennenkun totuus on saatu ilmi ja tullut tunnustetuksi.
En voi koskaan kirjeissäni ilmituoda sitä rakkautta, jota tunnen sinua ja kaikkia teitä kohtaan. Jos olen aina tähän saakka voinut vastustaa niin suurta siveellistä kurjuutta, tulee se siitä, että olen ammentanut voimaa ajatellessani sinua ja lapsia…
Alfred.
<tb>
Vaimoni kahdesta, vieraan käden jäljentämästä kirjeestä, jotka sain vasta maaliskuun 28 p:nä, panen tähän seuraavan kohdan:
<tb>
Pariisissa tammik. 1 p:nä 1897.
Tänään on minulla tavallista suurempi tarve tulla luoksesi, lähestyä sinua, puhella kanssasi suruistamme ja toiveistamme. Tämän päivän, joka on synkempi muita, siksi että se tuo mieleen suloisia muistoja kauvan sitte tapahtuneista asioista, tahtoisin viettää kokonaan puhelemalla kanssasi, se tuntuisi siten lyhemmältä, vähemmän katkeralta; minä en tarvitseisi uudestaan lausua niin usein ja kauan aikaa sitte kerrottuja toivomuksia. Kaikilla voimillani halajan minä sitä kauan odotettua hetkeä, jolloin voimme elää rauhassa, jolloin voin antaa takaisin sinulle kunniallisen nimen, jolloin voin puristaa sinua rintaani vasten… Toivokaamme että tämä uusi vuosi toteuttaa toivomuksemme…
Siinä alituisessa odotuksessa, jossa minä elän, voivat ainoastaan sinun kirjeesi tuottaa minulle lepoa; se on jotakin sinusta, pieni osa ajatuksistasi, joka tulee luokseni ja lohduttaa minua kokonaisen kuukauden…
Lucie.
<tb>
Niistä muutamista jäljennetyistä kirjeistä, joita sain, en voinut saada selville, mitä siihen aikaan Ranskassa tapahtui. Sivumennen muistuu niistä mieleeni:
Kirjoitus sanomalehdessä l'Éclair syyskuun 15 päivältä 1896, joka ilmaisi että oikeuden käsittelyhuoneessa ilmoitettiin tuomareille yksinään salainen asiakirja.
Bernard Lazare'n rohkea teko, kun hän marraskuussa 1896 julkaisi lentokirjasensa: Une erreur judiciaire (eräs oikeus-erehdys);
Sanomalehti Matin’issa marraskuun 10 päivänä 1896 tarkan jäljennöksen julkaiseminen bordereau'sta.
Castelin'in interpellatsioni edustajakamarissa marraskuun 18 p:nä.