language: Finnish

VILHELM VALLOITTAJA

Kertomuksia Intiasta

Kirj.

RUDYARD KIPLING

Suomentanut

Eino Kaltimo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925.

SISÄLLYS:

Hänen kantaisänsä hauta.
Viidakkopojan avioliitto.
Vilhelm Valloittaja.

HÄNEN KANTAISÄNSÄ HAUTA.

On henkilöitä, jotka väittävät, että jos Intiassa olisi vain yksi leipä, niin se jaettaisiin tasan Plowdenien, Trevorien, Beadonien ja Rivett-Carnacien kesken. Tuo sananparsi viittaa siihen tosiasiaan, että muutamat suvut palvelevat Intiassa polvesta polveen, niinkuin delfiinit vaeltavat peräkkäin aukean meren yli.

Ottakaamme pieni huomaamatta jäänyt esimerkki. Keski-Intiassa tai sen lähistöillä on aina ollut joku Devonshiren Chinneistä Bombay European Regimentissä palvelleesta ilotulittelijaluutnantti Humphrey Chinnistä alkaen, joka oli mukana Seringapatamin väkirynnäkössä vuonna 1799. Alfred Ellis Chinn, Humphreyn nuorempi veli, oli Bombayssa erään krenatöörirykmentin päällikkönä vuodesta 1804 vuoteen 1813 ja otti sinä aikana osaa moniin taisteluihin. Ja vuonna 1813 tuli saman suvun jäsen John Chinn — voimme nimittää häntä John Chinn ensimmäiseksi — loistamaan ankarina aikoina sangen keskinkertaisena virkamiehenä paikkakunnalla, jota sanottiin Mundesuriksi. Hän kuoli nuorena, mutta jätti jälkensä uuteen maahan, ja Kunnianarvoisan Itä-Intian Komppanian Kunnianarvoisa Johtokunta ikuisti hänen hyveensä suurenmoisessa päätöslauselmassa ja kustansi hänelle haudan Satpuran vuorille. Häntä seurasi hänen poikansa Lionel Chinn, joka oli jättänyt vanhan vaatimattoman Devonshire-kotinsa parahiksi haavoittuakseen vaikeasti kapinataisteluissa. Hän vietti toimeliaan elämänsä vajaan sadan viidenkymmenen mailin päässä John Chinnin haudasta ja kohosi pienistä villeistä vuorelaisista muodostetun rykmentin päälliköksi; useimmat noista sotureista olivat tunteneet hänen isänsä. Hänen poikansa John syntyi pienessä olkikattoisessa ja saviseinäisessä majassa, joka vielä tänä päivänä sijaitsee kahdeksankymmenen mailin päässä lähimmästä rautatiestä, kuihtuneen, tiikerintäpläisen seudun sydämessä. Eversti Lionel Chinn palveli kolmekymmentä vuotta ja siirtyi sitten lepäämään. Kanaalissa hänen laivansa sivuutti sen ulkomaille menevän sotilas-aluksen, joka vei hänen poikaansa itään täyttämään suvun perintätavoista johtuvia velvollisuuksia. Chinnit ovat onnellisempia kuin useimmat muut ihmiset, sillä he tietävät tarkalleen, mitä heistä tulee. Lahjakas Chinn hakee Bombayn Siviilidepartementtiin ja on pian matkalla Keski-Intiaan, jossa kaikki ottavat hänet ihastuen vastaan. Vähälahjaisempi Chinn astuu Poliisi- tai Metsädepartementtiin, ja ennemmin tai myöhemmin hänkin ilmaantuu Keski-Intiaan, ja juuri tästä seikasta johtuu sananlasku: "Keski-Intiassa asuu bhilejä, maireja ja Chinnejä, jotka kaikki ovat kuin marjat toistensa näköisiä." Rotu on lyhytsääristä, tummaa ja harvapuheista, ja sen vähimmän lahjakkaat edustajat ovat erinomaisia ampujia. John Chinn toinen oli pikemmin lahjakas kuin tyhmä, mutta ollen vanhin poika hän Chinnien perintätavan mukaisesti astui armeijaan. Hänen velvollisuutensa oli jäädä isänsä rykmenttiin ikipäiviksi, vaikka tuo joukko-osasto oli sellainen, että useimmat miehet olisivat maksaneet paljon päästäkseen siitä. Sen sotilaat olivat epäilyttäviä, pienikasvuisia ja tummapintaisia ihmisiä, joilla oli haaleanvihreä univormu ja mustasta nahasta valmistetut olkaimet ja hihanreunukset. Ystävät nimittivät niitä wuddareiksi, mikä merkitsee alhaisrotuisia ihmisiä, jotka syövät maasta kaivettuja rottia. Mutta wuddarit eivät siitä loukkaantuneet. He olivat ainoat oikeat wuddarit, ja heidän ylpeytensä pohjautui seuraaviin syihin:

Ensiksikin heillä oli vähemmän englantilaisia upseereja kuin millään muulla rykmentillä. Toiseksi eivät heidän nuoremmat upseerinsa katselmuksessa ratsastaneet, niinkuin yleensä oli tapana, vaan kävivät jalan miestensä etunenässä. Miehellä, joka saattoi säilyttää tahdin reippaasti marssivien wuddarien kanssa, täytyi olla mainiot keuhkot ja sääret. Kolmanneksi he olivat koko Intian parhaita pukka shikarrieja (täysiverisiä metsästäjiä). Neljänneksi he olivat yhdeksältäkymmeneltäyhdeksältä prosentilta wuddareja, — ennen he olivat olleet Chinns Irregular Bhil Levies, mutta nyt, aina ja ikuisesti wuddareja.

Kukaan englantilainen ei tullut heidän messiinsä kuin erikoisesta halusta tai sukunsa perintätapojen nojalla. Upseerit puhuivat sotilastensa kanssa kieltä, jonka ymmärtäjiä Intian valkoisten joukossa ei ollut kahtasataakaan, ja sotilaat olivat heidän lapsiansa; he polveutuivat kaikki bhileistä, jotka kenties ovat eriskummaisin kaikista Intian eriskummaisista roduista. He olivat ja ovat sielultaan ja sydämeltään puolivillejä, varovaisia, epäluuloisia ja täpötäynnä kaikenlaista taikauskoa. Ne rodut, joita me nimitämme intialaisiksi, kohtasivat bhilit maan omistajina, kun he tuhansia vuosia sitten hyökkäsivät Intiaan. Kronikat nimittävät niitä preareiksi, alkuasukkaiksi, dravidalaisiksi j.m.s. Kun rajput-päällikkö, jonka sukutaulua hänen laulajansa voivat seurata kaksikymmentä vuosisataa ajassa taaksepäin, nousee valtaistuimelleen, ei häntä pidetä virkaansa nimitettynä, ennenkuin hänen otsaansa on sivelty bhilin suonista saadulla verellä. Rajputit tosin väittävät, ettei tuolla toimituksella ole mitään merkitystä, mutta bhili tietää, että se on viimeinen varjo hänen oikeuksistaan maan vanhimpana omistajana.

Vuosisatainen sorto ja vaino teki bhileistä julmia ja puolihulluja rosvoja ja karjavarkaita, ja kun englantilaiset tulivat, tuntuivat bhilit miltei yhtä taipuvaisilta sivistykseen kuin tiikerit heidän viidakoissaan. Mutta John Chinn I, Lionelin isä, meidän Johnimme isoisä, asettui heidän joukkoonsa, asui ja eli siellä, opetteli heidän kielensä, ampui kauriit, jotka ryöstivät heidän laihan satonsa, ja voitti heidän luottamuksensa, niin että osa bhileistä oppi kyntämään ja kylvämään, osa taas houkuteltiin Komppanian palvelukseen mestaroimaan ystäviään.

Kun he olivat päässeet selville siitä, että rivipaikat eivät tietäneet pikaista mestausta, ottivat he pestin vaivalloisena, mutta hauskana urheiluna ja saivat palavan innon pitää villejä bhilejä kurissa. John Chinn I antoi heille kirjallisen lupauksen, että hallitus antaisi anteeksi heidän aikaisemmat laiminlyöntinsä, jos he käyttäytyisivät hyvin määräpäivästä lähtien, ja kun John Chinn oli tunnettu siitä, ettei koskaan syönyt sanaansa — hän lupasi kerran hirttää erään bhilin, jota kotiseudullaan pidettiin loukkaamattomana, ja hirtti hänet myöskin heimon nenän edessä — tuli bhileistä vakaantunut kansa sellaisella vauhdilla, etteivät he itsekään tietäneet, kuinka se oli tapahtunut. Se oli tuollaista hiljaista ja huomaamatonta työtä, jota nyt tehdään kautta koko Intian, ja vaikka John Chinnin ainoa palkinto oli, niinkuin juuri mainitsin, hallituksen kustantama hauta, ei pieni vuorikansa häntä milloinkaan unohtanut.

Eversti Lionel Chinn tunsi ja rakasti hänkin bhilejä, ja ennenkuin hänen palveluksensa oli päättynyt, olivat he hankkineet itselleen oikein soman sivistyksen. Useita heistä saattoi tuskin erottaa alhaissyntyisistä hindulaisista talonpojista; mutta etelässä, jonne John Chinn I oli haudattu, kuljeksivat villeimmät heistä Satpuran vuorijonoilla vaalien tarua, että Jan Chinn, kuten he häntä nimittivät, eräänä kauniina päivänä palaisi kansansa luo. Sillävälin he epäilivät valkoista miestä ja hänen teitään. Vähäisinkin ärsytys sai heidät ryöstämään ja murhaamaan umpimähkään, mutta jos heitä kohdeltiin sävyisästi, katuivat he kuin lapset ja lupasivat, etteivät koskaan enää tekisi sellaista.

Rykmentti-bhilit — univormupukuiset miehet — olivat monessa suhteessa erinomaisia, mutta heitä täytyi virkistää ja pitää hyvällä tuulella. He ikävystyivät, elleivät silloin tällöin saaneet lähteä tiikereitä nuijimaan, ja heidän kylmäverinen uskaliaisuutensa — kaikki wuddarit ahdistavat tiikereitä jalan, se on heidän rotuominaisuutensa — hämmästytti upseerejakin. Heillä oli tapana ajaa haavoittunutta tiikeriä takaa yhtä huolettomasti, kuin jos se olisi ollut siipirikko varpunen, ja tämä tapahtui maassa, joka on täynnä luolia ja kuiluja, joissa peto saattaa pitää aisoissa kymmenkuntaa miestä niin kauan kuin sitä haluttaa. Silloin tällöin sattui, että joku onneton vietiin parakeille pää murskana ja kylkiluut katkottuina; mutta hänen toverinsa eivät koskaan oppineet varovaisuutta, he tyytyivät vain tekemään lopun tiikeristä.

Nuori John Chinn kömpi alas kaksipyöräisten rattaiden takaistuimelta wuddarien ainoan messipaviljongin kuistin edessä, ja hänen kiväärilaatikkonsa satoivat maahan hänen ympärilleen. Tuo pieni, solakka, koukkunenäinen poika seisoi siinä ymmällään kuin eksynyt vuohi ja pudisteli valkeata tomua polvistaan, sillä välin kuin rattaat tärisivät pois liidunvalkoista tietä pitkin. Mutta sisimmässään hän oli tyytyväinen. Tämähän oli se paikka, jossa hän oli syntynyt, ja se oli pysynyt suunnilleen samanlaisena kuin silloin, kun hänet lapsena, viisitoista vuotta sitten, lähetettiin Englantiin.

Pari uutta rakennusta oli ilmestynyt, mutta ilma ja haju ja auringonpaiste olivat ennallaan; ja pienet vihreät miehet, jotka kulkivat harjoituskentän poikki, näyttivät hyvin tutuilta. Kolme viikkoa sitten olisi John Chinn vakuuttanut, ettei hän muistanut sanaakaan bhili-kieltä, mutta messin ovella hän huomasi huuliensa muodostavan lauseita, joita hän ei ymmärtänyt — katkelmia vanhoista kehtolauluista ja viimeisiä sanoja niistä komennuksista, joita hänen isänsä oli huutanut sotilaille.

Eversti tarkkasi häntä hänen noustessaan portaita ja nauroi.

"Katso!" sanoi hän majurille. "Tuon pennun sukujuurta ei tarvitse kysyä. Hän on pukka-Chinn. Tuollaiselta kai isänsäkin näytti viisikymmenluvulla."

"Toivottavasti hän ampuu yhtä tarkkaan", sanoi majuri. "Ainakin hänellä on kokonainen asevarasto mukanaan."

"Ei olisi Chinn, ellei ampuisi. Katsohan, kuinka hän haistelee nenällään. Oikea Chinnien nokka. Heilauttaa nenäliinaa aivan kuin isänsä. Tämä on toinen painos — rivi riviltä."

"Hyvä Jumala, tämähän on melkein noituutta!" virkkoi majuri, tirkistellessään ulos kaihtimen säleiden lomitse. "Jos hän on laillinen perillinen, niin hän… Vanha Chinnhän ei koskaan voinut mennä tuon verhon ohi hypistelemättä sitä, ja niin tekee myöskin…"

"Hänen poikansa!" huudahti eversti hypähtäen pystyyn.

"Se on noituutta", toisti majuri. Pojan silmään oli osunut risainen ruokokaihdin, joka riippui kuistinpylväiden välissä, ja hän oli koneellisesti nykäissyt sitä saadakseen sen suoraksi. Vanha Chinn oli monta vuotta sitten kironnut tuota verhoa kolme kertaa päivässä; hän ei koskaan saanut sitä riippumaan niin kuin tahtoi.

Hänen poikansa astui etuhuoneeseen viisinkertaisen äänettömyyden vallitessa. He lausuivat hänet tervetulleeksi hänen isänsä vuoksi ja tuijottivat häneen hänen itsensä vuoksi. Hän oli ihan naurettavasti everstin seinällä riippuvan muotokuvan näköinen, ja kun hän oli huuhtonut hiukan tomua kurkustaan, lähti hän asuntoonsa tuon vanhan miehen lyhyin, äänettömin viidakkoaskelin.

"Kelpolailla perinnöllisyyttä", sanoi majuri. "Se tulee niistä kolmesta sukupolvesta, jotka ovat eläneet bhilien keskuudessa."

"Ja miehet tietävät sen", virkkoi eräs upseereista. "Ne ovat seisoneet ja odottaneet tuota nuorukaista, niin että kieli on suusta roikkunut. Olen varma siitä, että ellei hän kerrassaan loukkaa niitä, niin ne lankeavat komppanioittain polvilleen ja palvovat häntä."

"Ei mikään ole niin hyvä, kuin että on ollut isä edeltäjänä", sanoi majuri. "Minä olen miesteni silmissä nousukas. Olen ollut rykmentissä vain kaksikymmentä vuotta, ja kunnioitettu isäni oli vain esquire. Mutta mitä nyt? Miksi ryntää niiden kantajien esimies, jotka nuorella Chinnillä oli mukanaan, tuolla tavoin tiehensä kääröineen?" Hän meni kuistille ja huusi miestä pysähtymään — tämä oli tyypillinen vastatullut upseerinpalvelija, joka puhuu englantia ja varastaa aina kun sopii.

"Mitä on tekeillä?" huusi majuri.

"Paljon huonoa väkeä täällä. Minä menen tieheni, sir", oli vastaus.
"Ovat ottaneet Sahibin avaimet ja sanovat, että ampuvat."

"Hyvin nerokasta — hyvin valistavaa. Mitä kaikkea nuo ylämaan rosvot saavatkaan aikaan! Joku on varmaankin säikähdyttänyt miehen perinpohjin." Ja majuri vaelsi verkkaisesti kotiin asuntoonsa pukeutuakseen aterialle.

Nuori Chinn, joka harhaili kuin unessa, oli luovannut koko leirin ympäri, ennenkuin meni pieneen vaatimattomaan majaansa. Hän viivähti hetken kapteenin asunnon edessä, jossa hän oli syntynyt; sitten hän pysähtyi vähäksi aikaa leirin kaivolle, jossa oli tavannut istua iltaisin imettäjänsä kanssa, ja pienen garnisonikirkon kohdalla, jonne upseerit menivät jumalanpalvelukseen, jos jotakin virallista uskontoa edustava pappi sattui matkustamaan sen seudun kautta. Se näytti kovin vaatimattomalta niihin jättiläismäisiin rakennuksiin verraten, joita hän oli tottunut näkemään, mutta se oli kuitenkin sama kirkko kuin ennenkin.

Vähän väliä hän sivuutti joukon äänettömiä sotilaita, jotka tekivät kunniaa. Ne saattoivat varsin hyvin olla samoja miehiä, jotka olivat kantaneet häntä selässään, kun hän kulutti ensimmäistä kolttuaan. Hänen huoneestaan kajasti heikko valo, ja kun hän astui sisään, tunsi hän jalkojansa syleiltävän ja kuuli äänen mutisevan lattialta.

"Kuka siinä?" kysyi nuori Chinn, tietämättään käyttäen blihi-kieltä.

"Minä kannoin teitä käsissäni, Sahib, kun minä olin voimakas mies ja te pieni piltti, joka vain huusi, huusi, huusi. Minä olen teidän palvelijanne, niinkuin aikaisemmin olin teidän isänne palvelija. Me olemme kaikki teidän palvelijoitanne."

Nuori Chinn ei saanut sanaakaan suustaan, ja ääni jatkoi:

"Minä olen ottanut teidän avaimenne siltä paksulta muukalaiselta ja lähetin hänet tiehensä; ja olen pannut napit paitaan, joka teillä pitää olla messissä. Kukapa siitä pitäisi huolta, ellen minä? Ja poika on kasvanut isoksi mieheksi ja on unohtanut hoitajansa; mutta minun veljenpojastani tulee hyvä palvelija, taikka minä peittoan hänet kaksi kertaa päivässä."

Ja sitten kohosi maasta suoraksi kuin nuoli pieni harmaahapsinen, ryppyinen, apinankaltainen mies, jonka takissa oli mitaleja ja ritarimerkkejä, ja tervehti änkyttäen ja vavisten. Hänen takanaan otti muudan univormupukuinen nuori ja jäntevä bhili parhaillaan lestejä Chinnin messikengistä.

Chinnin silmät täyttyivät kyynelillä. Vanhus ojensi hänelle avaimet.

"Muukalaiset ovat roskaväkeä. Se mies ei enää milloinkaan palaa. Me olemme kaikki teidän isänne pojan palvelijoita. Onko Sahib unohtanut, kuka vei hänet katsomaan vangittua tiikeriä kylään joen toiselle puolelle, kun hänen äitinsä oli niin säikähtynyt ja hän itse niin terhakka?"

Chinn näki tapahtuman edessään selvästi kuin taikalyhty-kuvan.

"Bukta", huudahti hän ja lisäsi samassa hengenvedossa: "Sinä lupasit, ettei minulle tapahtuisi mitään pahaa. Oletko sinä todellakin Bukta?"

Mies makasi toistamiseen hänen jalkainsa juuressa.

"Hän ei ole unohtanut. Hän muistaa kansansa, niinkuin isänsäkin sen muisti. Nyt minä voin kuolla. Mutta ensin tahdon kuitenkin elää näyttääkseni Sahibille, kuinka tiikereitä surmataan. Tuo tuossa on minun veljenpoikani. Ellei hän käyttäydy kunnolla, niin lähettäkää hänet minun luokseni, ja totisesti minä tapan hänet, sillä nyt on Sahib oman kansansa luona. Ah Jan baba — Jan baba! Minun oma Jan babanil Minä jään tänne katsomaan, että tuo tekee tehtävänsä kelvollisesti. Ota saappaat pois, pässinpää! Istuutukaa vuoteelle, Sahib, ja antakaa minun katsella teitä. Niin, te olette Jan baba!"

Hän ojensi nuorukaiselle miekankahvansa alamaisuuden merkiksi, kunnianosoitus, joka muuten suodaan vain varakuninkaille, kuvernööreille, kenraaleille ja pienille lapsille, joita rakastetaan kovasti, ja Chinn kosketti kahvaa koneellisesti kolmella sormella mutisten jotakin, hän ei itsekään tietänyt mitä. Se sattui olemaan sama vastaus, jota hän käytti lapsuudessaan, kun Bukta leikillään nimitti häntä pikku kenraali Sahibiksi.

Majurin asunto oli vastapäätä Chinnin majaa, ja kun hän kuuli palvelijansa huudahtavan hämmästyksestä, katsoi hän ulos. Sitten majuri nousi telttasänkyynsä ja vihelsi, sillä näkemänsä näky — alkuasukasten vanhin, jolla rykmentissä oli upseerin arvo, "puhdasverinen" bhili, joka oli Brittiläisen Intian ritarikunnan ritari ja joka oman kansansa keskuudessa oli korkeammassa asemassa kuin monet Bengalin prinssit, palvelemassa vastaleivottua nuorempaa upseeria — se oli hieman liikaa hänen hermoilleen.

Käheä metsästystorvi puhalsi messisignaalin, joka on pitkä juttu. Ensin muutamia kimeitä ääniä, jotka muistuttavat etäisten ajomiesten huutoja, ja sitten voimakkaasti, täyteläisesti ja paukkuvasti erään hurjan laulun loppukerto: "Hohoi, hohoi, Mundoren vihreät kentät — kentät!"

"Kaikki pienet lapset olivat nukkumassa, kun Sahib viimeksi kuuli tuon merkin", sanoi Bukta ja ojensi Chinnille puhtaan nenäliinan. Signaali herätti jälkimmäisen mielessä muiston hänen moskiittiverhon peittämästä riippumatostaan, hänen äitinsä suudelmasta ja askelten äänestä, joka kävi sitä heikommaksi, kuta syvemmin hän vaipui uneen. Sitten hän napitti messitakkinsa mustan kauluksen ja lähti päivälliselle kuin prinssi, joka vast'ikään on perinyt isänsä kruunun.

Vanha Bukta poistui pöyhkeillen ja viiksiään väännellen. Hän tunsi oman arvonsa, eikä mikään maailman mahti olisi saanut häntä panemaan nappeja nuorten upseerien paitoihin tai antamaan heille puhtaita nenäliinoja. Mutta kun hän sinä iltana otti univormun yltään ja kokosi miehensä ympärilleen vetääkseen rauhassa muutaman haiun piipustaan, kertoi hän heille, mitä oli tehnyt, ja he sanoivat, että hän oli toiminut aivan oikein. Minkä jälkeen Bukta esitti teorian, joka valkoisesta miehestä olisi ollut sulaa hulluutta; mutta kuiskuttelevat soturit tutkistelivat sitä joka puolelta ja havaitsivat, että monet seikat tukivat sitä.

Messin öljylamppujen alla liikkui keskustelu, niinkuin tavallista, aiheessa, joka ei milloinkaan kulu, shikarissa — kaikenlaatuisessa isojen eläinten metsästyksessä. Chinnin silmät suurenivat, sillä hän käsitti, että kukin hänen tovereistaan oli ampunut erinäisiä tiikereitä wuddarien tavalla — toisin sanoen maasta [ei ampumalavalta eikä kesyn norsun selästä. Suomentajan huom.] — eikä tehnyt siitä suurempaa numeroa, kuin jos peto olisi ollut koira.

"Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä", sanoi majuri, "ei tiikeri ole juuri piikkisikaa vaarallisempi. Mutta kymmenennellä kerralla pääsee kotiin jalat edellä."

Nyt tuli keskusteluun eloa, ja jo kauan ennen keskiyötä olivat Chinnin aivot täpötäynnä juttuja tiikereistä — ihmissyöjistä ja karjantappajista, joista kukin harjoitti erikoisammattiaan yhtä johdonmukaisesti kuin konttoristi, ja vanhoista rauhallisista, tavattoman viekkaista otuksista, jotka messissä tunnettiin lempinimillä sellaisilla kuin "Puggy", joka oli laiska ja jolla oli valtavat käpälät, ja "Mrs Malapropos", joka sukelsi esiin, kun sitä vähimmin odotettiin, ja pani toimeen oikean akkainrähinän. Sitten puhuttiin bhilien taikauskosta — se oli laaja ja viehättävä aihe —, kunnes nuori Chinn epäili, että hänelle syötettiin pajunköyttä.

"Ei, totisesti, sitä emme tee", virkkoi upseeri, joka istui hänen oikealla puolellaan. "Me tiedämme kaiken, mikä koskee teitä. Te olette Chinn, ja teillä on täällä jonkinlainen peritty oikeus. Mutta ellette usko meidän puheitamme, mitä sitten aiotte tehdä, kun vanha Bukta aloittaa juttunsa? Hän tietää koko joukon asioita kummitushetkistä ja tiikereistä, jotka joutuivat omaan helvettiinsä, ja tiikereistä, jotka kulkevat takajaloillaan, ja kaiken lisäksi teidän isoisänne ratsutiikeristä. Merkillistä, ettei hän vielä ole puhunut teille kaikesta tuosta."

"Te tiedätte kai, että muudan teidän kantaisänne on haudattuna Satpuran seuduille, vai kuinka?" sanoi majuri, kun Chinn hymyili neuvottomasti.

"Luonnollisesti sen tiedän", vastasi Chinn, joka osasi Chinnien sukukronikan kuin viisi sormeaan. Kirja oli hänen Devonshire-kodissaan vanhoissa kuluneissa kansissa pianon takana sijaitsevalla kiinalaisella pöydällä, ja lapset saivat sunnuntaisin tutkia sitä.

"Hyvä, en ollut siitä ihan varma. Teidän arvoisalla kantaisällänne, poikani, on, jos bhilien tietoihin voi luottaa, oma tiikerinsä — satuloitu tiikerinsä, jolla hän ratsastelee kautta maan, kun tulee sille päälle. Minun mielestäni se nyt ei oikein sovi entiselle veronkantajalle, mutta eteläiset bhilit uskovat siihen. Eivätkä meidänkään miehemme, joita kuitenkin pidetään jotenkin kylmäverisinä, uskaltaisi lähteä metsästämään, jos saisivat kuulla, että Jan Chinn on liikkeellä ja hölköttää metsissä tiikerinsä selässä. Sanotaan, että eläin on täplikäs eikä juovikas ja että se muistuttaa kilpikonnan tapaista koiraskissaa. Se on hirveä peto ja varma merkki, että on tulossa sota tai rutto tai — tai jotakin muuta. Se on ihastuttava sukutaru."

"Kuinka luulette tuon jutun syntyneen?" kysyi Chinn.

"Kysykää Satpuran bhileiltä. Vanha Jan Chinn oli suuri metsästäjä meidän Herramme edessä. Kenties se on tiikerin kosto, tai ehkä hän metsästää niitä vieläkin. Teidän tulee mahdollisimman pian lähteä hänen haudalleen hankkimaan tietoja asiasta. Bukta kyllä auttaa teitä. Hän kysyi minulta ennen teidän tuloanne, olitteko jo sattumalta tappanut tiikerin. Ellette ole, ottaa hän teidät varmasti siipiensä suojaan. Tietenkin on erittäin tärkeätä, että saatte surmatuksi tiikerin. Ja Buktan seurassa se käy mainiosti."

Majuri oli aivan oikeassa. Harjoitusten aikana Bukta piti Chinniä levottomasti silmällä, ja saattoi huomata, kuinka koko linja liikahti, kun nuori upseeri avasi suunsa lausuakseen ensimmäisen komentosanansa. Everstikin säpsähti, sillä olisi voinut vannoa, että siinä oli eversti Lionel Chinn, joka oli tullut takaisin Devonshirestä aloittaakseen uuden elämän. Bukta oli uskottujensa parissa kehittänyt erikoisteoriaansa edelleen, ja kaikki rivimiehet hyväksyivät sen jonkinlaiseksi uskonkappaleeksi, sillä nuoren Chinnin jokainen sana ja jokainen liike näytti vahvistavan sen.

Vanhus ryhtyi heti toimenpiteisiin pestäkseen suosikkinsa siitä häpeästä, ettei ollut ampunut tiikeriä; mutta hän ei ollut taipuvainen tyytymään mihin otuksiin hyvänsä, joita sattui tulemaan lähistölle. Omissa kylissään hän edusti alioikeutta, hovioikeutta ja korkeinta oikeutta, ja kun hänen väkensä, joka oli valveutunutta ja toimeliasta, toi tiedon, että tiikerin jäljet oli tavattu, käski hän lähettää miehiä väijyksiin ajo- ja juottopaikoille saadakseen varmuuden siitä, että peto oli sellaisen miehen arvoinen.

Kolme neljä kertaa miehet palasivat ja kertoivat totuudenmukaisesti, että eläin oli syyhyinen tai keskikokoa pienempi — imettämisestä laihtunut naarastiikeri tai vanha hampaaton koiras, ja Bukta koetti hillitä nuoren Chinnin kärsimättömyyttä.

Vihdoin päästiin jalon eläimen jäljille — se oli kymmenen jalan mittainen karjantappaja, kiiltäväkarvainen, poimuniskainen, viiksikäs, vilkas ja pirteä ja nuori. Se oli surmannut erään miehen vain huvin vuoksi, sanoivat vaanijat.

"Syöttäkää sitä!" julisti Bukta, ja kylänmiehet toimittivat kuuliaisesti nautakarjaa tiikerin hauskuudeksi saadakseen sen pysymään lähistössä.

Prinssit ja mahtimiehet ovat vuokranneet Intiaan meneviä laivoja ja tuhlanneet suuria rahamääriä vain nähdäkseen vilahdukselta otuksia, jotka eivät ole olleet puoleksikaan niin komeita kuin Buktan tiikeri.

"Ei käy päinsä", sanoi hän everstille pyytäessään metsästyslomaa, "että minun everstini poika, joka varmasti on… että minun everstini poika tuhlaisi neitsytlaukauksensa vähäpätöiseen viidakkoeläimeen. Sellainen saa tulla myöhemmin. Minä olen odottanut kauan oikeata tiikeriä. Se on nyt tullut mairien maasta. Viikon kuluttua sen nahka on täällä."

Messi puri hampaitaan kateudesta. Jos olisi tahtonut, olisi Bukta voinut kutsua heidät kaikki mukaan, ja he olisivat lähteneet mielellään. Mutta hän lähti matkaan vain Chinn kerallaan; kaksi päivää he ajoivat metsästysrattailla, ja päivän he taivalsivat jalan, kunnes tulivat kallioiseen, päivänpaisteiseen laaksoon, jossa oli kirkasvesinen lampi. Oli paahtavan kuuma päivä, ja poika riisui tietysti heti vaatteet yltään ja meni uimaan, Buktan jäädessä rannalle. Valkea nahka loistaa ruskeassa viidakossa kauas, ja se, mitä Bukta näki Chinnin selässä ja oikeassa olkapäässä, sai hänet astumaan askel askeleelta lähemmäksi, silmät pyöreinä ihmetyksestä.

"Taisinpa unohtaa, ettei ole sopivaa riisuutua ilkialastomaksi hänen asemassaan olevan miehen nähden", ajatteli Chinn pulikoidessaan vedessä. "Kas, kuinka se pikku peijakas tuijottaa. — Mitä nyt, Bukta?"

"Merkki", oli kuiskaava vastaus.

"Ei se ole mitään. Sinähän tiedät, että se on meidän suvussamme."

Chinniä vähän harmitti. Hän ei ollut muistanut olkapäässään olevaa tummanpunaista syntymämerkkiä, muuten hän ei olisi kylpenyt. Sen sanottiin esiintyvän joka toisessa polvessa, mutta ihmeellistä kyllä vasta kahdeksan, yhdeksän vuoden kuluttua syntymästä, eikä sitä millään muotoa voinut pitää koristuksena, ellei nyt oteta huomioon, että se oli osa Chinnien perintöä. Hän kiiruhti maalle ja pukeutui nopeasti; sitten he jatkoivat matkaansa, kunnes kohtasivat pari bhiliä, jotka heti heittäytyivät maahan.

"Minun väkeäni", mutisi Bukta, joka ei näyttänyt kiinnittävän heihin pienintäkään huomiota, "ja siis myöskin teidän väkeänne, Sahib. Kun minä olin nuori, oli meitä vähemmän, mutta me emme olleet niin heikkoja. Nyt meitä on paljon, mutta me olemme heikko heimo. Ja se on muistettava. Miten haluatte ampua sen, Sahib? Puusta vai suojalaitteelta, jonka minun väkeni voi rakentaa? Päivänvalossa vai yöllä?"

"Maasta ja keskellä päivää", sanoi nuori Chinn.

"Se on aina teidän tapanne, olen kuullut", virkkoi Bukta ikäänkuin itsekseen. "Minä lähden täbystelemään sitä. Sitten me kaksi käymme sen kimppuun. Minä otan kiväärin. Teillä on omanne. Useampia ei tarvita. Mikäpä tiikeri voisi vastustaa teitä!"

He tapasivat tiikerin erään solan päässä pienen vesilammikon rannalla; se oli kylläinen ja torkkui toukokuun auringonpaisteessa. Muudan peltopyy herätti sen, ja se kääntyi taistelemaan. Bukta ei yrittänytkään nostaa kivääriään, vaan katsoi koko ajan Chinniä, joka vastasi pedon hirveään hyökkäyskarjaisuun yhdellä ainoalla laukauksella — Buktan mielestä hän tähtäsi tuntikausia — ja kuula lävisti kurkun ja mursi selkärangan niskan takaa, lapaluiden välistä. Eläin lyyhistyi, nytkähti ja kaatui, ja ennenkuin Chinn oikein ehti käsittää, mitä oli tapahtunut, pyysi Bukta häntä seisomaan paikoillaan, sillä aikaa kuin hän mittasi ampujan jalkain ja otuksen nytkähtelevien käpälien välisen etäisyyden.

"Viisitoista", sanoi Bukta, "pieniä askelia. Toista laukausta ei tarvita, Sahib. Se kuolee tuossa kauniisti verenvuotoon, eikä kannata pilata nahkaa. Minä sanoin kyllä, ettei noita tarvittaisi, mutta ne tulivat kuitenkin — ollakseen saapuvilla."

Solan kummallakin puolen vilisi äkkiä alkuasukkaita — parvi, joka olisi voinut ampua pedon jokaisen kylkiluun, jos Chinn olisi ampunut harhaan. Mutta he pitivät pyssyjään piilossa ja olivat olevinaan vain innostuneita ajomiehiä. Viisi, kuusi odotti käskyä nylkeä saalis. Bukta näki elämän sammuvan pedon kesyttömissä silmissä; sitten hän kohotti toisen kätensä ja kääntyi.

"Meillä ei ole mitään syytä kiinnittää huomiota tuohon", sanoi hän.
"Tästä lähtien voimme tappaa mitä haluamme. Ojentakaa kätenne, Sahib!"

Chinn totteli. Käsi ei vavissut vähääkään, ja Bukta nyökkäsi:

"Sekin oli teidän tapanne. Mieheni nylkevät nopeasti. He kantavat taljan leiriin. Tahtooko Sahib seurata minua köyhään kylääni ja unohtaa täksi yöksi, että minä olen hänen esimiehensä?"

"Entä nämä miehet — ajomiehet. He ovat tehneet lujasti työtä ja kenties…"

"Jos he nylkevät huonosti, niin minä nyljen heidät. He ovat minun kansaani. Täällä minä olen toinen kuin rykmentissä."

Se oli totta. Kun Bukta veti univormun yltään ja pukeutui oman kansansa vajavaiseen asuun, unohti hän oppimansa sivistyksenkin. Keskusteltuaan hetkisen alamaistensa kanssa hän järjesti seuraavaksi yöksi orgiat, ja bhilien orgiat ovat sellaisia, että niitä tuskin voi kuvata. Ylpeänä triumfistaan Chinn otti halusta osaa ymmärtämättä kuitenkaan juhlan mysteerioita. Villejä ihmisiä tunkeili hänen ympärillään uhreja toimittaen. Hän antoi kenttäpullonsa kylän vanhimmille. He tulivat kaunopuheisiksi ja peittivät hänet kukkiin. Lahjoja ja lainoja, jotka eivät olleet erikoisen sopivia, tyrkytettiin hänelle, ja helvetillinen musiikki pauhasi punaisten tulien ympärillä laulajien laulaessa ikivanhoja lauluja ja tanssiessa kummallisia tansseja. Isiltäperityt juomat olivat hyvin väkeviä, ja Chinnin oli usein pakko maistaa niitä, mutta juomassa oli varmaankin ollut joku erikoinen lisä, sillä miksi hän muuten olisi äkkiä vaipunut uneen ja herännyt vasta seuraavana aamuna — puolen päivämarssin päässä kylästä?

"Sahib oli hyvin väsynyt. Juuri ennen päivänkoittoa hän nukahti", selitti Bukta. "Väkeni kantoi hänet tänne, ja nyt meidän on aika palata leiriin."

Kuullessaan Buktan rauhallisen ja kunnioittavan äänensävyn ja nähdessään hänen varman ja vakavan käyntinsä oli vaikea uskoa, että sama mies vain muutamia tunteja aikaisemmin oli räyhännyt ja heilunut viidakon alastomien villiparkojen parissa.

"Minun kansani oli hyvin ihastunut, kun sai nähdä Sahibin. He eivät koskaan unohda sitä. Kun Sahib ensi kerran lähtee pestaamaan sotamiehiä, tulee hänen mennä minun kansani luo, ja hän saa niin monta kuin haluaa."

Chinn säilytti salaisuutensa tiikerin ampumista lukuunottamatta, ja Bukta koristeli tapahtumaa julkean uskaliaasti. Talja oli todellakin kauneimpia, mitä messiin oli ripustettu, ja muhkein koko joukosta. Kun Bukta ei voinut seurata "poikaansa" metsälle, jätti hän hänet toisiin hyviin käsiin, ja keskustellessaan villien bhilien kanssa hämärissä ja tien vieressä olevilla kaivoilla Chinn marsseillaan ja lomahetkillään oppi tuntemaan heidän ajatustapansa ja toivomuksensa paremmin kuin joku toinen koko elämänsä aikana.

Ennen pitkää hänen rykmenttimiehensä jo rohkenivat puhua hänen kanssaan sukulaisistaan — useimmat heistä olivat joutuneet joihinkin ikävyyksiin — ja jättivät riitansa hänen ratkaistavikseen. Heillä oli tapana tulla hämärissä hänen kuistilleen kertomaan wuddarien tuttavalliseen tapaan teeskentelemättömästi siitä ja siitä nuoresta miehestä ja siitä ja siitä vaimosta jostakin kaukaisesta kylästä. No niin, montako lehmää karkurin Sahibin mielestä tuli maksaa? Erään toisen kerran oli muudan bhili saanut hallitukselta kirjallisen määräyksen lähteä erääseen linnoitettuun kaupunkiin tasangolle ollakseen todistajana jossakin oikeusjutussa, ja hän tahtoi tietää, oliko viisasta olla tottelematta käskyä. Mutta jos hän uhkarohkeasti tottelisi, niin olisiko hänellä toiveita päästä hengissä takaisin?

"Mutta mitä tekemistä minulla on kaiken tämän kanssa?" kysyi Chinn kärsimättömänä Buktalta. "Minä olen sotilas. Minä en ymmärrä lakia."

"Pyh! Laki on hulluja ja valkoisia miehiä varten. Anna bhileille selvä ja suora käsky, ja he noudattavat sitä. Sinä olet heidän lakinsa!"

"Mutta miksi?"

Buktan kasvot kävivät aivan ilmeettömiksi. Tuo ajatus ei seivästi kertaakaan ollut pälkähtänyt hänen päähänsä. "Kenties se johtuu nimestä. Bhili ei pidä mistään vieraasta. Anna heille käskyjä, Sahib — kaksi, kolme, neljä sanaa kerrallaan, niin että ne mahtuvat heidän päähänsä. Se riittää."

Chinn jakeli silloin reippaasti määräyksiään aavistamatta, että sana, joka ohimennen oli livahtanut hänen huuliltaan messissä ennen päivällistä, tuli sumuisten kukkuloiden toisella puolella olevissa kylissä laiksi, josta ei voinut vedota mihinkään korkeampaan. Sillä jokaista hänen sanaansa pidettiin Jan Chinn I:n säätämänä lakina; tämä oli näet — niin kuiskaili taru — tullut takaisin maan päälle valvoakseen pojanpoikansa lihassa ja veressä bhilien kolmatta sukupolvea.

Asiasta ei voinut olla pienintäkään epäilystä. Kaikki bhilit tiesivät, että uudestisyntynyt Jan Chinn surmattuaan ensimmäisen tiikerinsä tässä myöhemmässä olomuodossaan oli kunnioittanut läsnäolollaan Buktan kylää ja että hän oli syönyt ja juonut kansan parissa, niinkuin hänellä ennenkin oli ollut tapana. Hänen selässään ja oikeassa olkapäässään — Bukta oli varmaankin pannut kelpolailla tippoja Chinnin juomaan — olivat kaikki nähneet saman tulipunaisen merkin, jonka korkeat jumalat olivat painaneet Jan Chinn I:n ruumiiseen, kun hän ensi-kerran tuli bhilien keskuuteen. Noille typerille, lyhytnäköisille valkoisille ihmisille, joilla ei ollut silmiä, hän oli vain wuddar-rykmentissä palveleva solakka ja nuori upseeri, mutta hänen oma kansansa tiesi, että hän oli Jan Chinn, mies, joka teki bhileistä miehiä; ja siinä uskossa he riensivät tiedoittamaan hänen sanojaan kaikkialle ja varoivat tarkasti muuttamasta niitä matkalla.

Mutta samoinkuin lapsi, joka leikkii yksikseen, pelkää villikin enemmän kuin mitään muuta, sitä, että heille nauretaan tai heidät saadaan ilmaisemaan salaisuutensa, ja siksi tuo pieni kansa piti vakaumuksensa omana tietonaan, eikä eversti, joka luuli tuntevansa rykmenttinsä, arvannut, että jokainen noista kuudestasadasta nopeajalkaisesta, pyöreäsilmäisestä rivimiehestä, jotka seisoivat kivääreineen jäykässä huomioasennossa, uskoi vakaasti ja järkkymättä, että vasemman sivustan nuorempi upseeri oli puolijumala, joka oli syntynyt kaksi kertaa — heidän maansa ja heidän kansansa suojelusjumala. Itse maan jumalat olivat painaneet leimansa hänen uuteen lihaansa, ja kukapa rohkeni epäillä maan jumalien työtä?

Chinn, jolla oli käytännöllisiä taipumuksia, näki, että hänellä niin sotaväessä kuin muuallakin oli paljon hyötyä sukunimestään. Hänen miehensä eivät koskaan aiheuttaneet mitään ikävyyksiä — kuria ei rikota, kun sitä valvoo jumala — ja hän tiesi tarvitessaan saavansa seudun parhaat ajomiehet. He luulivat, että Jan Chinn I suojeli heitä, ja siinä uskossa he osoittivat pelottomuutta, joka saattoi varjoon kaiken sen rohkeuden, mikä innostuneissa bhileissä aikaisemmin oli ilmennyt.

Hänen huoneensa alkoi näyttää harrastelijan luonnonhistorialliselta museolta, siitä huolimatta, että hän lähetti joukoittain kalloja ja sarvia kotiinsa Devonshireen. Väestö oppi pian, mikä olikin hyvin inhimillistä, tuntemaan jumalansa heikot puolet. Hän oli tosin lahjomaton, mutta perhoset, kovakuoriaiset ja ennen kaikkea harvinaisemmat isot eläimet miellyttivät häntä suuresti. Muissakin suhteissa hän noudatti Chinnien perintätapoja. Hän oli "kuumekova". Kokonaisen yön viettäminen liekaan pantua vuohta vartioiden kosteassa laaksossa olisi aiheuttanut majurille kuukauden malarian, mutta Chinniin sillä ei ollut pienintäkään vaikutusta. Hän oli, niinkuin he sanoivat, "suolattu ennen syntymäänsä".

Syksyllä hänen toisena palvelusvuotenaan ryömi maasta esiin levottomuutta herättävä huhu ja levisi nopeasti bhilien keskuudessa. Chinn ei kuullut siitä mitään, ennenkuin muudan hänen upseeritovereistaan eräänä päivänä lausui messissä päivällispöydän yli:

"Sinun kunnioitettu kantaisäsi on liikkeellä ja riehuu Satpura-maassa.
Sinun pitäisi tosiaankin koettaa saada hänet käsiisi."

"En tahtoisi osoittaa puuttuvaa kunnioitusta, mutta alanpa totisesti kyllästyä arvoisaan kantaisääni. Bukta ei puhu mistään muusta. Mitä se vanha veikko nyt hommaa?"

"Ratsastelee kuutamossa kautta maan kuuluisan tiikerinsä selässä. Niin kerrotaan. Suunnilleen kaksituhatta bhiliä on nähnyt hänen laukkaavan Satpuran huipuilla ja säikäyttävän ihmisiä kuoliaaksi. Ne uskovat siihen sokeasti, ja satpuralaiset harjoittavat hartauttaan hänen alttarillaan — haudallaan, tarkoitan. Mahtaa tuntua somalta, kun näkee omaa isoisäänsä kohdeltavan jumalana."

"Mitä syitä sinulla on uskoa, ettei juttu ole pötyä alusta loppuun?"

"Näetkö, miehet eivät ole tietävinään siitä mitään. Ne väittävät, etteivät ole milloinkaan kuulleet puhuttavan Chinnin tiikeristä. Mutta se on selvä vale, sillä jok'ainoa bhili on kuullut siitä."

"Erään seikan vain olemme unohtaneet", sanoi eversti miettivästi. "Kun paikallisjumala näyttäytyy maan päällä, ennustaa se aina joitakin ikävyyksiä, ja nuo Satpuran bhilit ovat kutakuinkin yhtä villejä kuin isoisänne kuollessa, poikani. Se merkitsee jotakin."

"Aikovatkohan ne nousta sotajalalle?" aprikoi Chinn.

"En voi sanoa — en vielä. Mutta ei se minua erikoisesti hämmästyttäisi."

"Enpä ole kuullut koko jutusta halaistua sanaa."

"Sekin todistaa samaa. Ne salaavat jotakin."

"Buktahan tapaa kertoa minulle poikkeuksetta kaikki. Miksei hän ole puhunut tästä?"

Tämän kysymyksen Chinn samana iltana teki vanhukselle itselleen, ja vastaus täytti ukon ihmetyksellä.

"Miksi minä kertoisin sinulle sellaista, minkä sinä jo hyvin tiedät.
Niin, täplikäs tiikeri liikuskelee Satpuramaassa."

"Mitä luulevat villit bhilit sen merkitsevän?

"He eivät tiedä sitä. He odottavat. Sahib, mitä tulee tapahtumaan? Sano vain yksi ainoa pieni sana, ja me olemme tyytyväisiä."

"Me? Mitä tekemistä sivistyneillä bhileillä on etelästä, viidakko-bhilien keskuudesta tulleiden juttujen kanssa?"

"Kun Jan Chinn herää, täytyy jokaisen bhilin olla valmiina."

"Mutta hän ei ole herännyt, Bukta."

"Sahib", sanoi vanhus, ja hänen silmänsä olivat täynnä lempeätä nuhdetta, "miksi hän ratsastelee kirkkaassa kuutamossa, ellei hän halua tulla nähdyksi? Me tiedämme, että hän on herännyt, mutta me emme tiedä, mitä hän tahtoo. Onko se merkki kaikille bhileille vai ainoastaan niille, jotka asuvat Satpuramaassa? Sano vain yksi ainoa pieni sana, Sahib, ja minä vien sen rivimiehille ja lähetän sen meidän kyliimme. Miksi Jan Chinn ratsastelee kautta maan? Kuka on tehnyt väärin? Merkitseekö se ruttoa? Tai pernatautia? Kuolevatko meidän lapsemme? Merkitseekö se miekkaa ja taistelua? Muista, Sahib, että me olemme sinun kansaasi ja sinun palvelijoitasi ja että minä sinun tässä elämässäsi olen kantanut sinua käsilläni — aavistamatta mitään."

"Bukta on nähtävästi kurkistanut liiaksi lasin pohjaan tänä iltana", ajatteli Chinn, "mutta jos voin, täytyy minun tehdä jotakin saadakseni vanhan veikon rauhoitetuksi. Tämähän muistuttaa pienennetyssä mittakaavassa suuren kapinan huhuja."

Hän heittäytyi syvään keinutuoliin, johon oli levitetty hänen ensimäinen tiikerinnahkansa, ja hänen painostaan valahtivat kynnelliset käpälät hänen olkapäilleen. Hän tarttui puhuessaan koneellisesti niihin ja kietoi juovikkaan taljan viitan tavoin ympärilleen.

"Nyt tahdon ilmoittaa sinulle totuuden, Bukta", sanoi hän ja kumartui eteenpäin tiikerin iso kallo olkapäällään; hän mietti, millaisen valheen nyt keittäisi.

"Minä näen, että sinä aiot sanoa totuuden", vastasi toinen väräjävällä äänellä.

"Jan Chinn ratsastelee täplikkäällä tiikerillään Satpuran kukkuloilla, sanotte te. Olkoon niin. Siinä tapauksessa merkki tarkoittaa ainoastaan Satpuran kansaa eikä niitä bhilejä, jotka kyntävät ja kylvävät idässä ja pohjoisessa, Kandeshin bhilejä ja muita, vaan yksinomaan Satpuran bhilejä, jotka, niinkuin olen kuullut, ovat villejä ja tietämättömiä."

"Se on siis merkki heille. Hyvä vai huono?"

"Epäilemättä hyvä. Sillä miksi tahtoisi Jan Chinn pahaa niille, joista hän on tehnyt miehiä? Yöt ovat siellä kuumia; on vaivalloista nukkua sängyssä voimatta kääntyä, ja Jan Chinn haluaa sitäpaitsi katsoa, miten hänen kansansa menestyy. Sentähden hän nousee ylös, viheltää täplikkään tiikerinsä ja ratsastaa hengittämään raitista ilmaa. Jos Satpuran kansa pysyisi kylissään eikä hiiviskelisi metsissä pimeän tultua, pääsisi se näkemästä häntä. Totisesti, Bukta, koko juttu on yksinkertaisesti se, että hän haluaa jälleen nähdä oman maansa. Lähetä nämä uutiset etelään ja kerro terveisinä, että se on minun oma sanani."

Bukta kumarsi lattiaan saakka.

"Hyvä Jumala!" ajatteli Chinn, "tuo viirusilmäinen epäjumalanpalvoja on ensiluokkainen upseeri ja rehellinen kuin leimattu raha. On parasta, että selitän asian perin pohjin." Ja hän jatkoi:

"Jos Satpuran bhilit kysyvät, mitä tämä merkki tarkoittaa, niin vastaa heille, että Jan Chinn tahtoo nähdä, kuinka he pitävät lupauksensa elää kunniallisesti. Kenties he ovat rosvonneet; kenties he aikovat niskoitella hallituksen määräyksiä vastaan; kenties makaa viidakossa kuollut mies; ja siitä syystä Jan Chinn on tullut katsomaan omin silmin."

"Onko hän vihainen?"

"Pyh! Olenko minä koskaan vihainen bhileilleni? Minä lausun kiivaita sanoja ja puhkean moniin uhkauksiin. Sinä tiedät parhaiten, ettei se ole kovin vaarallista, Bukta. Minä olen nähnyt sinun hymyilevän kätesi takana. Minä tiedän, että sinä ymmärrät minut. Bhilit ovat minun lapsiani. Sen olen sanonut monta kertaa."

"Ah niin, me olemme sinun lapsiasi", sanoi Bukta.

"Ja ihan sama on isäni isän Jan Chinnin laita. Hän tahtoo vielä kerran nähdä kansansa ja maan, jota hän rakasti. Se on hyvä henki, Bukta. Minä sanon sen. Mene nyt ja kerro se heille. Ja minä toivon sydämeni pohjasta", lisäsi hän, "että minun terveiseni rauhoittavat heidät".

Hän heitti tiikerinnahan yltään ja haukotteli pitkään ja huolettomasti, jolloin hänen hyvinhoidetut hampaansa tulivat näkyviin.

Bukta riensi ulos ja sai sotilailta vastaansa kokonaisen kuuron innokkaita kysymyksiä.

"Se on totta", sanoi Bukta. "Hän kietoutui taljaan ja puhui sen sisästä. Hän haluaa nähdä oman maansa. Merkki ei ole tarkoitettu meille, ja sitäpaitsihan hän on nuori mies. Ei kai hän voi nukkua hievahtamatta öitä läpeensä? Hän sanoo, että vuode on liian hiostava ja ilma liian ummehtunut. Hän tekee silloin tällöin huvikseen öisiä ratsastusretkiä. Hän on sanonut sen."

Harmaapartaisia kuulijoita puistatti.

"Hän sanoo, että bhilit ovat hänen lapsiaan. Te tiedätte, ettei hän milloinkaan valehtele. Hän on sanonut sen minulle."

"Entä Satpuran bhilit? Mitä merkki heille tietää?"

"Ei mitään. Se on vain huviratsastusta, niinkuin sanoin. Hän ratsastaa sinne nähdäkseen, tottelevatko he hallitusta, niinkuin hän teroitti heidän mieliinsä ensimmäisenä elinaikanaan."

"Ja elleivät he tottele?"

"Sitä hän ei sanonut."

Nyt sammui valo Chinnin huoneesta.

"Näettekö", sanoi Bukta. "Nyt hän menee ulos. Siitä huolimatta hän on hyvä henki, niinkuin hän itse sanoi. Miksi me pelkäisimme Jan Chinniä, joka teki bhileistä miehiä? Me olemme hänen varjeluksessaan, ja tehän tiedätte, ettei Jan Chinn koskaan jättänyt oman onnensa nojaan ketään, jota oli luvannut suojella. Kun hän on tullut vanhemmaksi ja saanut vaimon, pysyy hän kyllä vuoteessaan aamuun saakka."

Rykmentinpäällikkö huomaa tavallisesti ennen muita joukkonsa vähäisetkin mielialanmuutokset. Siinä syy, miksi eversti muutamia päiviä myöhemmin selitti, että joku juurrutti par'aikaa wuddareihin jumalanpelkoa. Kun hän oli ainoa, jolla oli virallista valtaa, tuotti niin yksimielisen hyveen näkeminen hänelle tuskaa.

"Se on miltei liian hyvää kestääkseen kauan", sanoi hän. "Kunpa vain voisin arvata, mitä noilla pikku juuttailla on mielessään."

Kuunvaihteessa hän luuli saaneensa selityksen, kun hänelle tuli määräys olla valmiina "kukistamaan Satpuran bhilien keskuudessa mahdollisesti syntyvät levottomuudet"; nämä olivat näet lievimmin sanoen tyytymättömiä, koska isällinen hallitus oli lähettänyt heille ammattitaitoisen rokottajan lansetteineen, lymfoineen ja virallisesti rekisteröityine vasikkoineen. Virkakieltä käyttääksemme he olivat "ilmaisseet suurta vastahakoisuutta kaikkiin profylaktisiin toimenpiteisiin", olivat "väkivalloin pidättäneet rokottajan" ja "olivat aikeissa laiminlyödä alamaisten velvollisuudet".

"Se merkitsee toisin sanoen, että ne ovat oikean pöksypelon vallassa — aivan niinkuin väenlaskun aikana", sanoi eversti, "ja jos me peloitamme ne vuorille, emme ensiksikään saa niitä koskaan käsiimme, ja toiseksi ne lähtevät ryöstöretkille, kunnes saamme lähempiä määräyksiä. Haluaisinpa tietää, kuka Herran hylkäämä idiootti se yrittää rokottaa bhilejä. Arvasinhan jo, että oli tulossa ikävyyksiä. Onni onnettomuudessa on, että tullaan käyttämään vain alkuasukasjoukkoja ja että me siis voimme panna toimeksi jonkinnäköisen sotaretken ja antaa niiden päästä vähällä. On siinäkin järkeä hävittää parhaat ajomiehemme vain sen vuoksi, etteivät ne tahdo tulla rokotetuiksi! Ne ovat vain hulluja pelosta."

"Voisitteko ehkä, sir", sanoi Chinn seuraavana aamuna, "antaa minulle neljäntoista päivän metsästysloman?"

"Peijakas, aiotteko lähteä karkuun juuri kun vihollinen uhkaa!" — eversti nauroi. — "Se käy kyllä päinsä, mutta siinä tapauksessa minun täytyy merkitä lomalippuun aikaisempi päivämäärä, sillä me olemme saaneet käskyn olla lähtövalmiina, ymmärrättekö. Mutta voimmehan olettaa, että te olette jättänyt hakemuksenne kolme päivää sitten ja olette nyt matkalla etelään."

"Ottaisin myös mielelläni Buktan mukaani."

"Tietysti. Luulen, että siitä tulee hyvä. Teillä on eräänlaista perittyä vaikutusvaltaa noihin pikkumiehiin, ja ne tulevat kuulemaan teitä, kun ne taas nähdessään vilaukseltakin meidän univormumme syöksyisivät hurjaan pakoon. Tehän ette ole vielä koskaan ollut siinä maankolkassa, vai kuinka? Pitäkää varanne, etteivät ne lähetä teitä perhehautaanne nuorena ja viattomana. Luulen kuitenkin, että kaikki käy hyvin, jos vain saatte ne kuuntelemaan teitä."

"Niin minäkin luulen, sir, mutta jos — jos ne käyttäytyisivät tyhmästi — ja jotain tapahtuisi — tehän ymmärrätte — niin toivon teidän esittävän asian sillä tavoin, kuin ne olisivat vain säikähdyksissään. En antaisi itselleni anteeksi, jos joku — joku, jolla on minun nimeni, toimittaisi niille huolia."

Eversti nyökkäsi, mutta ei vastannut mitään.

Chinn ja Bukta lähtivät heti matkaan. Bukta ei ollut maininnut sanallakaan siitä, että sen jälkeen kuin kiihoittuneet bhilit olivat raahanneet virallisen rokottajan kukkuloille, oli sanansaattaja toisensa jälkeen hiipinyt hänen luokseen rukoilemaan otsa maassa kiihkeästi, että Jan Chinn tulisi selittämään sen tuntemattoman kauheuden, joka uhkasi hänen kansaansa.

Täplikkään tiikerin ennusmerkki oli nyt ihan selvä. Lohduttakoon Jan Chinn omiaan, sillä kuolevaisten apu oli voimaton. Bukta yksinkertaistutti tämän rukouksen pelkäksi pyynnöksi, että Jan Chinn lähtisi sinne. Mikään ei soturivanhukselle olisi ollut mieluisampaa kuin virkistävä sotaretki Satpuran bhilejä vastaan, joita hän "puhdasverisenä" bhilinä halveksi; mutta Jan Chinnin edustajana hänellä oli velvollisuuksia koko kansaa kohtaan, ja hän oli lujasti vakuutettu siitä, että neljäkymmentä vaivaa kohtaisi hänen kyläänsä, jos hän pettäisi bhilien luottamuksen, Ja tiesihän sitäpaitsi Jan Chinnkin kaikki, ja hän ratsasti täplikkäällä tiikerillä.

He taivalsivat kolmekymmentä mailia jalan ja hevosella ja lähestyivät nopeasti Satpuran vuorten muurinkaltaista sinistä jonoa. Bukta oli hyvin vaitelias.

Heti puolenpäivän jälkeen he aloittivat vaivalloisen kapuamisen, mutta aurinko oli jo laskussa, kun he saapuivat rosoisen, viidakkoa kasvavan kukkulan viereiselle ylängölle, jonne Jan Chinn I oli haudattu, jotta hän, niinkuin itse oli toivonut, voisi sieltä ylhäältä pitää kansaansa silmällä. Kaikkialla Intiassa on unohdettuja hautoja kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolelta saakka — siellä on mullan kätkössä everstejä ja kauan sitten hajoitettujen armeijaosastojen päällikköjä, Intian-kävijöitä, jotka lähtivät metsästysretkille eivätkä koskaan palanneet, kunnianarvoisan Itä-Intian Komppanian komissionäärejä, agentteja, kirjureita ja osastopäällikköjä sadoin, tuhansin ja kymmenintuhansin. Englannin kansa unohtaa pian, mutta alkuasukkailla on uskollinen muisti, ja jos joku on tehnyt hyvää elämänsä aikana, muistavat he sen hänen kuolemansa jälkeen. Jan Chinnin rappeutunut neliskulmainen hauta oli peitetty villeillä kukilla ja pähkinöillä, vaha- ja hunajakääröillä, kotimaisia juomia sisältävillä pulloilla ja iljettävillä sikareilla, puhvelinsarvilla ja kuivilla ruohokimpuilla. Toisessa päässä oli kömpelö savesta tehty kuva, se esitti valkoista miestä, jolla oli vanhanaikainen suippohattu ja joka ratsasti tiikerillä. Heidän lähestyessään hautaa Bukta tervehti heittäytymällä maahan. Chinn paljasti päänsä ja alkoi tutkia kiven kulunutta kirjoitusta. Sikäli kuin hän saattoi tavata sitä sana sanalta ja kirjain kirjaimelta kuului se seuraavasti:

    Tässä lepää JOHN CHIN, Esq.
       Veronkantaja………
    … verenvuodatuksetta ja Viranomaisten
                    pelotta
    Virkani…. sor…….. Luottamuksen
           …… Kiintymyksen ….
    sai lopullisesti…… alistumaan….
          …… lalnkuuliaaksl Kansaksi
        ……..en heidät…… . ntn Hai-.
                 lituksen…….
                          Ikuisen……….
                                  Hållits……….
    ……. Kenraalikuvernööri ja Johtok….
     ovat käskeneet pystyttää……….
    …. kuoli Elok. 19 p. 184……….
                    ikäisenä.

Haudan toisella puolella oli joitakin säkeitä, joista ei enää saanut selkoa.

Chinn seisoi hetken hautakiveen nojaten, ajatukset vainajassa, joka oli ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa, ja Devonshire-kodissa. Sitten hänen katseensa siirtyi alhaalla leviäviin lakeuksiin, ja hän nyökkäsi:

"Niin, se on jättiläistyö… kaikkien… minunkin vähäiseltä osalta. Hän oli varmaan sittenkin mies, joka kannatti tuntea… Bukta, missä on minun kansani?"

"Ei täällä, Sahib. Kukaan ei uskalla tulla tänne muuta kuin suuren joukon mukana. He odottavat tuolla ylhäällä. Kiivetkäämme sinne!"

Mutta Chinn muisti itämaisen diplomatian lakipykälän ja vastasi välinpitämättömän näköisenä:

"Minä olen kulkenut tämän pitkän tien vain sen vuoksi, että Satpuran miehet ovat tyhmiä eivätkä tohdi käydä meidän leirissämme. Nyt he saavat tulla tänne minua tapaamaan. Minä en ole bhilien palvelija, vaan heidän herransa."

"Minä menen — minä menen", ähkyi vanhus. Yö lankesi, ja missä silmänräpäyksessä hyvänsä saattoi Jan Chinn viheltää hirveän hevosensa tummuvasta viidakosta.

Ensi kerran koko pitkän elämänsä aikana Bukta uhmasi virallista käskyä ja petti esimiehensä; hän ei näet palannut, vaan kiiruhti kummun tasoitetulle huipulle ja huudahti hiljaa. Miehiä vilisi esiin joka puolelta — jousilla ja nuolilla varustettuja pieniä vapisevia miehiä, jotka olivat odottaneet noita kahta puolestapäivästä asti.

"Missä hän on?" kysyi eräs.

"Omalla haudallaan. Hän käskee teidän tulla sinne", sanoi Bukta.

"Nyt heti?"

"Niin."

"Usuttakoon ennemmin täplikkään tiikerinsä meidän kimppuumme. Me emme uskalla mennä sinne."

"En minäkään, vaikka olen kantanut häntä käsissäni, kun hän oli pieni lapsi tässä elämässään. Odottakaa täällä, kunnes tulee päivä."

"Mutta hän varmaankin suuttuu?"

"Hän suuttuu kovasti, sillä hänellä ei ole yhtään syötävää. Mutta hän
on monta kertaa vakuuttanut minulle, että bhilit ovat hänen lapsiaan.
Päivänvalossa minä sen uskon, mutta — kuunvalossa en ole aivan varma.
Mitä tyhmyyksiä te Satpuran siat olette keksineet, kun vaivaatte häntä?"

"Meidän luoksemme tuli hallituksen nimessä mies, jolla oli pitkiä taikaveitsiä ja noiduttu vasikka, noituakseen meidät kaikki karjaksi leikkaamalla meitä käsivarsiin. Me säikähdimme hirveästi, mutta emme tappaneet miestä. Hän on täällä, sidottuna — musta mies, ja me luulemme, että hän on tullut lännestä. Hän sanoo, että hänellä oli määräys leikata meitä kaikkia veitsillä — varsinkin naisia ja lapsia. Me emme uskoneet, että se oli määräys, ja me pelästyimme ja kätkeydyimme vuorillemme. Muutamat meidän miehistämme ovat ottaneet hevosia ja mullikoita tasangoilta ja toiset patoja ja vaatteita ja korvarenkaita."

"Oletteko surmannut ketään?"

"Meidän miehemmekö? Ei, ei vielä. Mutta monet huhut, jotka juoksevat kuin liekit rinnettä ylös, ovat kiihdyttäneet nuoria miehiä. Minä lähetin miehen tiedustelemaan Jan Chinniltä, oliko vielä pahempaa odotettavissa. Juuri tätä kauhua hän ennusti näyttäytyessään täplikkään tiikerinsä selässä."

"Hän sanoo itse toisin", virkkoi Bukta, ja hän kertoi sopivin lisäyksin kaikki, mitä nuori Chinn oli sanonut hänelle istuessaan tiikerintaljaan kietoutuneena keinutuolissaan.

"Luuletko sinä", kysyi joku lopulta, "että hallitus tulee käyttämään väkivaltaa meitä vastaan?"

"Ei", vastasi Bukta. "Jan Chinn tulee laatimaan käskyn, ja te tottelette. Kaikki muu jää hallituksen ja Jan Chinnin väliseksi asiaksi. Minulla on itselläni hiukan tietoa noista taikaveitsistä ja pistämisestä. Se on taikakeino isoarokkoa vastaan. Mutta millä tavoin, sitä en tiedä. Eikä se teihin kuulukaan."

"Jos hän auttaa meitä ja suojelee meitä hallituksen vihalta, tottelemme me kaikessa Jan Chinniä, mutta — mutta haudalle emme tänä yönä uskalla."

He kuulivat, kuinka nuori Chinn alhaalla huuteli Buktaa, mutta he piiloutuivat ja istuivat vaiti, odottaen täplikästä tiikeriä. Hauta oli lähes puoli vuosisataa ollut pyhä paikka. Jos Jan Chinn nukkui mieluummin siellä, niin kenellä oli siihen suurempi oikeus kuin hänellä? Mutta he eivät tahtoneet tulla hänen näköpiiriinsä, ennenkuin päivä oli valjennut.

Aluksi Chinn suuttui silmittömästi, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että Buktalla todennäköisesti oli täysi syy viipymiseensä (ja hänellä todellakin oli) ja että hänen oma arvokkuutensa varmaan kärsi siitä, että hän huhuili sillä tavoin saamatta vastausta. Hän nojautui sentähden hautapatsaan jalustaa vasten ja vietti lämpimän yön milloin torkkuen, milloin tupakoiden, mielissään siitä, että oli laillinen, kuumekova ehta Chinn.

Hän laati sotasuunnitelmansa, niinkuin hänen isoisänsäkin olisi tehnyt; ja kun Bukta tuli aamulla kokonainen varasto elintarpeita mukanaan, ei Chinn maininnut sanallakaan ukon yöllisestä paosta. Bukta olisi tuntenut olonsa rauhallisemmaksi, jos toinen olisi purkanut kiukkuaan; mutta Chinn söi hyvällä ruokahalulla, ennenkuin puhui mitään.

"He ovat kovasti peloissaan", sanoi Bukta, joka itse ei ollut erikoisen reippaalla tuulella. "Heille on vain annettava käsky. He selittävät tottelevansa sinua, jos sinä tahdot suojella heitä hallitukselta."

"Sen tiedän", vastasi Chinn noustessaan hitaasti huippua kohti. Muutamia vanhahkoja miehiä seisoi siellä puoliympyrässä; mutta suurin osa kansaa — naiset ja lapset — oli piilossa pensaikossa. Niillä ei ollut pienintäkään halua olla kuulemassa Jan Chinn I:n vihaa.

Chinn istuutui rosoiselle kivilohkareelle ja poltti sikarinsa loppuun miesten hengittäessä raskaasti hänen ympärillään. Sitten hän karjaisi niin odottamatta, että he hyppäsivät korkealle:

"Tuokaa tänne se mies, joka oli vangittuna!"

Tunkeiltiin ja huudahdeltiin, ja sitten tuli tuo hindulainen rokottaja, pelosta vapisevana ja kädet ja jalat sidottuina samalla tavoin kuin muinaiset bhilit sitoivat ihmisuhrinsa. Hänet työnnettiin varovasti Chinnin eteen, mutta tämä ei katsonut häneen.

"Minä sanoin — mies, joka oli sidottuna. Onko olevinaan leikkiä, että tuotte eteeni miehen, joka on köytetty kuin puhveli? Mistä asti bhileillä on ollut valta ja oikeus sitoa huvikseen ihmisiä? Leikatkaa!"

Puolikymmentä veistä katkaisi kiireesti köydet, ja mies ryömi Chinnin jalkain juureen; tämä noukki hänen lansettinsa ja lymfaputkensa. Sitten hän viittasi etusormellaan puoliympyrään ja sanoi painokkaasti ja lujalla äänellä: "Siat!"

"Ah", kuiskasi Bukta. "Nyt hän puhuu. Voi teitä typerää kansaa!"

"Minä olen tullut jalan talostani" (seurakuntaa puistatti) "tehdäkseni teille selväksi asian, jonka jok'ainoa ihminen Satpuran bhilejä lukuunottamatta olisi jo kaukaa nähnyt. Te tunnette isonrokon, joka kaivaa reikiä ja arpia teidän lapsiinne, niin että ne näyttävät ampiaispesiltä. Hallitus on määrännyt, että jokainen, jota pistetään käteen näillä pienillä veitsillä, joita pidän tässä kädessäni, on oleva turvassa tuolta taudilta. Kaikki Sahibit on suojattu sillä tavoin ja myöskin suuri osa hinduista. Tässä on suojamerkki. Katsokaa!"

Hän veti hihansa kainaloon ja näytti pieniä valkeita rokotusmerkkejä valkeassa nahassaan:

"Tulkaa tänne kaikki ja katsokaa!"

Muutamat uskalikot tulivat hänen luokseen ja nyökkäsivät rikkiviisaasti. Siinä näkyi todellakin merkki, ja he tiesivät, että muita hirveitä merkkejä oli kätkössä paidan alla. Armelias oli todellakin Jan Chinn, joka ei näyttänyt niitä ja siten todistanut jumaluuttaan.

"Eikö mies, jonka olette sitoneet, ole sanonut teille kaikkea tätä?"

"Minä sanoin — satoja kertoja, mutta ne vastasivat lyönneillä", vaikeroi rokottaja käsiään väännellen.

"Mutta te olette sikoja ettekä uskoneet; ja sentähden tulen minä tänne pelastamaan teitä, ensiksi isostarokosta, sitten mielettömästä pelostanne ja lopuksi kenties vankilasta ja köydestä. Minä en voita tässä asiassa mitään, eikä siitä ole minulle minkäänlaista huvia, mutta hänen tähtensä, joka lepää tuolla ja joka on tehnyt bhileistä miehiä" — hän viittasi kädellään haudalle päin — "tulen minä, joka olen hänen lihaansa ja vertansa, hänen poikansa poika, auttamaan teitä. Ja minä puhun totta, niinkuin Jan Chinn."

Väkijoukko mutisi kunnioittavasti, ja piiloutuneet miehet hiipivät toinen toisensa jälkeen viidakosta liittyäkseen muihin. Heidän jumalansa kasvoissa ei näkynyt merkkiäkään vihasta.

"Minun määräykseni ovat nämä (Jumala suokoon, että ne seuraisivat niitä, mutta luulenpa, että tähän asti olen tehnyt niihin hyvän vaikutuksen). Minä jään teidän luoksenne siksi aikaa kuin tämä hallituksen lähettämä mies piirtelee teidän käsiänne veitsillään. Kolmen tai kenties viiden tai seitsemän päivän kuluttua teidän käsivartenne paisuvat, ja niitä alkaa pistellä ja kutittaa. Isonrokon henki se silloin teidän kurjassa veressänne taistelee hallituksen määräyksiä vastaan. Minä jään sentähden tänne, kunnes näen, että isorokko on voitettu, enkä lähde pois, ennenkuin miehet ja naiset ja pienet lapset näyttävät minulle käsivarsissaan sellaisia merkkejä kuin juuri näytin teille. Minulla on muassani kaksi hyvää kivääriä ja mies, jonka nimi on tunnettu eläinten ja ihmisten keskuudessa. Me metsästämme yhdessä, hän ja minä, ja teidän nuoret miehenne ja te kaikki saatte syödä ja maata rauhassa. Se on minun käskyni."

Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä vaaka heilahteli. Muudan vanha valkohapsinen syntinen, joka pysytteli pystyssä raihnaisten jalkojensa varassa, vikisi lopulta:

"On joitakin hevosia ja pari mullikkaa ja muita pikkuseikkoja, joiden vuoksi me tarvitsisimme kowlin (turvakirjan). Ne eivät ole tulleet tänne oston eikä vaihdon kautta."

Taistelu oli päättynyt, ja Jan Chinn huokasi helpotuksesta. Nuoret bhilit olivat olleet ryöstöretkellä, mutta jos toimittaisiin kyllin nopeasti, voitaisiin kaikki saattaa entiselleen.

"Minä kirjoitan teille kowlin niin pian kuin hevoset, mullikat ja muut tavarat on laskettu, tässä minun edessäni ja lähetetty takaisin sinne, mistä ne ovat tulleet. Mutta ensin me panemme hallituksen merkin kaikkiin niihin, jotka eivät vielä ole sairastaneet isoarokkoa."

Sitten hän kuiskasi rokottajalle: "Jos sinä osoitat vähänkään pelkoa, et varmaan milloinkaan enää saa nähdä Poonaa, ystäväiseni!"

"Vaksiinia ei ole riittämiin näille kaikille", vastasi mies. "Ne ovat tappaneet vasikan."

"Eivät ne huomaa mitään eroa. Pistele niitä vuorotellen ja anna minulle kaksi lansettia. Minä käsittelen vanhimpia."

Se iäkäs diplomaatti, joka oli pyytänyt turvakirjaa, joutui ensimmäiseksi uhriksi. Hän tuli Chinnin osalle eikä uskaltanut hiiskahtaakaan. Heti kun pääsi vapaaksi, hän raahasi paikalle erään toverinsa ja piti häntä kiinni, ja lopulta muodostui koko homma lapselliseksi leikiksi. Rokotetut vetivät rokottamattomia Chinnin eteen selittäen, että koko heimon täytyi kärsiä samoja tuskia. Naiset kirkuivat, ja lapset juoksivat ulvoen tiehensä; mutta Chinn vain nauroi ja heilautteli terävää lansettiaan.

"Tämä on suuri kunnia", huusi hän. "Sano heille, Bukta, millainen kunnia heidän osakseen tulee, kun minä omassa korkeassa persoonassani merkitsen heidät. Ei, ei, minä en voi merkitä kaikkia. Hindullakin täytyy olla jotain työtä, mutta minä kosketan hänen tekemiään merkkejä, niin että kaikille tulee yhtäläinen kunnia. Tällä lailla rajputit pistävät sikojaan. Hei, sinä silmäpuoli veli! Otappa tuo tyttö kiinni ja tuo hänet tänne. Hänen ei tarvitse luikkia tiehensä, sillä hän ei vielä ole naimisissa enkä minä aio kosia. Eikö hän tahdo tulla? Silloin hän saa hävetä pikkuveljeään — tanakka poika, aimo poika. Hän pitää kättänsä ojennettuna kuin sotilas. Katsokaapa vain. Hän ei hätkähdä pientä veripisaraa. Jonakin kauniina päivänä hän kirjoittautuu minun rykmenttiini. Ja nyt, monien äiti, kajoamme hellävaroin sinuun, sillä isorokko on ollut täällä ennen meitä. On ihan totta, että tämä taikakeino murtaa Matan voiman. Tämän jälkeen ei Satpuran bhilien keskuudessa tule olemaan rokonarpisia kasvoja, ja silloin te voitte pyytää monta lehmää jokaisesta tytöstä, joka naitetaan."

Ja niin hän rupatteli ja laski leikkiä sekoittaen puheeseensa bhilikieltä ja kaskuja, joissa oli heidän karkearakeisen huumorinsa leima, kunnes lansetit tylstyivät ja rokottajat olivat menehtymäisillään uupumuksesta.

Mutta ihmisluonto on kaikkialla samanlainen, ja rokottamattomat tulivat kateellisiksi tovereilleen; vähältä piti, etteivät he vimmoissaan ryhtyneet tappeluun. Silloin Chinn siirtyi lääkäristä tuomariksi ja aloitti muodollisen kuulustelun viimeksi tapahtuneista ryöstöistä.

"Me olemme Mahadeon varkaita", vastasivat bhilit yksinkertaisesti. "Se on meidän kohtalomme, ja me pelkäsimme niin kovasti. Me varastamme aina, kun olemme peloissamme."

He kävivät sitten suoraan asiaan ja avoimesti kuin lapset selostivat ryöstön. Kaikki oli vielä jäljellä lukuunottamatta kahta mullikkaa ja spriitilkkasta, joka oli mennyt hukkaan (ne Chinn lupasi korvata omasta lompakostaan), ja kymmenen päämiestä lähetettiin alamaahan mukanaan merkillinen asiapaperi, joka oli kirjoitettu muistikirjan lehdelle ja osoitettu piirin poliisipäällikölle. Jan Chinn teki edeltäkäsin tiettäväksi, että kirjoitus valmistaisi tuojilleen lämpimän vastaanoton, mutta se oli kuitenkin parempaa kuin vapauden menettäminen.

Tällä turvakirjalla varustettuina katuvaiset rosvot lähtivät alankoseuduille. Heillä ei ollut mitään erikoista halua tavata poliisilaitoksen mr Dundas Fawnea, kahdenkolmatta ikäistä iloista ja leikkisää nuorukaista, eikä nähdä uudelleen ryöstöjensä tapahtumapaikkaa. Yrittäessään pysytellä keskivälillä he tapasivat ainoan sotapapin, jonka hallitus oli varannut kaikille säännöttömille joukoille viidentoistatuhannen neliömailin alueella, ja seisoivat pian hänen edessään tomupilvessä. Hän oli jonkinlainen pappi, sen he tiesivät, ja mikä merkitsi enemmän, hyvä metsästäjä, joka oli vieraanvarainen ajomiehilleen.

Luettuaan Chinnin kirjeen hän nauroi, ja he pitivät sitä hyvänä enteenä, kunnes hän kutsutti poliisikonstaapeleja, jotka sulkivat hevoset ja mullikat aitaukseen ja laskivat sitten raskaan kätensä kolmen Mahadeon leveästi irvistelevään varasjoukkioon kuuluvan miehen päälle. Kappalainen itse kestitsi heitä viran puolesta ratsupiiskallaan. Se teki kipeätä, mutta senhän Jan Chinn oli jo etukäteen sanonut. He hymyilivät sentähden alistuvasti, mutta eivät tahtoneet luovuttaa turvakirjaa, pelosta että siinä tapauksessa joutuisivat vankilaan. Kotimatkalla he tapasivat mr D. Fawnen itsensä, joka oli kuullut ryöstöistä eikä ollut erikoisen armollinen.

"Totta kyllä", virkkoi joukon vanhin, kun kohtaus numero kaksi oli onnellisesti saatettu loppuun, "totta kyllä, että Jan Chinnin turvakirja on pelastanut meille vapautemme, mutta tuntuu kuitenkin siltä, kuin tuo paperilippu sisältäisi kovin monta piiskansivallusta. Heittäkää se pois!"

Eräs heistä kiipesi puuhun ja pisti paperin oksaan neljäkymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolelle, missä se ei voinut herättää kenenkään vihastusta. Lämpiminä ja kolhittuina, mutta onnellisina palasivat nuo kymmenen seuraavana päivänä Jan Chinnin luo; tämä istui pelokkaiden bhilien keskellä, jotka kaikki katselivat käsivarsiaan uskaltamatta hangata niitä — he näet pelkäsivät jumalansa siitä pahastuvan.

"Se oli hyvä kowl", sanoi johtaja. "Ensin otti kappalainen, joka nauroi, meidän saaliimme ja pieksi kolme meistä, niinkuin luvassa oli. Sitten me tapasimme Fawne Sahibin, joka rypisti kulmakarvojaan ja kysyi saalista. Me sanoimme niin kuin totuus oli, ja sitten hän pieksi meidät kaikki, toisen toisensa jälkeen, ja käytti meistä pahoja nimiä. Sitten hän antoi meille nämä kääröt", he ojensivat Chinnille pullon whiskyä ja laatikon sikareja, "ja me jatkoimme matkaamme. Kowlin me jätimme erääseen puuhun, sillä sen mahti oli sellainen, että niin pian kuin näytimme sen jollekin Sahibille, saimme selkäämme."