"Mutta ellei teillä olisi ollut sitä kowlia", lausui Jan Chinn juhlallisesti, "olisitte te kaikki saaneet marssia vankilaan poliisi kummallakin puolellanne. Te tulette juuri parahiksi ruvetaksenne minun ajomiehikseni. Nämä ihmiset ovat onnettomia, ja me metsästämme, kunnes he ovat tulleet paremmiksi. Ensi yönä me vietämme juhlan."
Satpuran bhilien kronikkoihin on paljon muun ohella, mikä ei oikein sovi painettavaksi, kirjoitettu, että viisi seuraavaa päivää siitä päivästä lukien, jolloin oli pannut merkkinsä heihin, Jan Chinn I metsästi kansansa laskuun ja että heimo viidentenä yönä kunniakkaasti ja perinpohjaisesti juopui. Jan Chinn osti kotimaisia, hirvittävän voimakkaita väkijuomia ja ampui lukemattoman määrän villisikoja ja hirvieläimiä, niin että jos joku tunsi pahoinvointia, oli hänellä totisesti kaksinkertainen syy siihen.
Tämän pään- ja mahasäryn kestäessä he eivät saaneet yhtään aikaa ajatella käsivarsiaan, vaan seurasivat Jan Chinniä uskollisesti läpi viidakkojen, ja luottamuksen päivä päivältä kasvaessa alkoi miehiä, naisia ja lapsia salaa siirtyä kyliinsä, kun niiden ohi satuttiin kulkemaan. He levittivät niissä uutisia, että oli hyvä antaa pistää itseään taikaveitsillä, että Jan Chinn todellakin oli herännyt henkiin jumalana, joka tuhlasi ruokaa ja juomaa, ja että Satpuran bhilit olisivat kaikista kansoista eniten hänen suosiossaan, kunhan vain eivät syyhyttäisi itseään. Siitä lähtien he mielikuvituksessaan aina asettivat tämän ystävällisen puolijumalan mässäilevien pitojen ja hallituksen vaksiinin ja lansettien yhteyteen.
"Niin, huomenna minä lähden takaisin kotiini", sanoi Jan Chinn uskolliselle seurueelleen, jota viina, mässäys ja paisuneet rauhaset eivät olleet lannistaneet. Lasten ja villien on kotitekoisessa uskonnossaan vaikea lakkaamatta pitää epäjumaliaan tarpeellisessa kunniassa, ja he olivat eläneet hiliittömästi Jan Chinnin kanssa. Mutta kun hän mainitsi kotinsa, lankesi synkkä varjo hänen kansansa yli.
"Sahib ei enää tule takaisin?" kysyi se, joka ensimmäiseksi oli rokotettu.
"Saa nähdä", vastasi Chinn vältellen.
"Tule silloin valkoisena miehenä — tule nuorena miehenä, jonka me tunnemme ja jota me rakastamme, sillä sinä kyllä tiedät, että me olemme heikkoa kansaa. Jos me taas näkisimme sinun — sinun hevosesi…" He koettivat rohkaista mieltään.
"Minulla ei ole mitään hevosta. Minä tulin jalan — tuon Buktan kanssa.
Mitä te tarkoitatte?"
"Sinä tiedät kyllä — tuota otusta, jonka sinä olet valinnut yöhevoseksesi." Pikku-miehet vapisivat pelosta.
"Yöhevosekseni? Bukta, mitä lapsenlorua tämä on?"
Bukta oli Chinnin seurassa ollut hyvin vaitelias siitä yöstä asti, jolloin karkasi, ja oli kiitollinen tästä satunnaisesta kysymyksestä.
"He tietävät sen, Sahib", hän kuiskasi. "He tarkoittavat täplikästä tiikeriä. Se tulee paikasta, jossa sinulla kerran oli tapana nukkua. Se on sinun hevosesi niinkuin se on ollut kolmen polven aikana."
"Minun hevoseni? Nyt ovat bhilit nähneet unta."
"Se ei ole unta. Jättävätkö unet maahan suunnattomien käpälien jälkiä? Miksi näyttää kaksia kasvoja kansalleen? He tuntevat sinun yölliset ratsastusretkesi, ja he — ja he…"
"Pelkäävät ja näkisivät mielellään niiden katoavan?"
Bukta nyökkäsi. "Ellet sinä tarvitse sitä. Sehän on sinun hevosesi."
"Vai niin, se kapine jättää jälkiä", sanoi Chinn.
"Me olemme nähneet ne. Ne muodostavat jonkinlaisen kyläntien haudan ympärille."
"Voitko löytää ne ja seurata niitä minua varten?"
"Päivänvalossa — jos eräs seuraa mukana ja ennen kaikkea pysyttelee läheisyydessä."
"Minä kuljen aivan sinun vieressäsi, ja saammepa nähdä, ettei Jan Chinn enää ratsastele!"
Viime sanat kuullessaan bhilit kohottivat raikuvia riemuhuutoja.
Chinnille tämä taivallus oli vain tavallinen metsästysretki — kukkuloita alas, rosoisten kivilohkareitten ohi, vaarallinen kenties, elleivät ajatukset olleet koossa, mutta ei sen pahempi kuin parikymmentä muuta, joilla hän oli ollut. Mutta hänen bhilinsä, ne kieltäytyivät jyrkästi hoitamasta ajoa ja tahtoivat ainoastaan seurata jälkiä, hien valuessa heidän kasvoiltaan. He osoittivat valtavan suurien käpälien jälkiä, jotka veivät rinnettä alas, kunnes viisisataa jalkaa Jan Chinnin haudan alapuolella katosivat kapeaan onkaloon. Se oli häpeämättömän avoin tie, kotitekoinen maantie, joka oli poljettu lainkaan aikomatta pitää sitä salassa.
"Se lurjus taitaa kantaa veroa", mutisi Chinn itsekseen, ennenkuin kysyi ääneen, ihmisetkö vai naudat olivat hänen ystävänsä makuun.
"Naudat", oli vastaus. "Kaksi hiehoa viikossa. Me ajamme ne sen luokse kukkulan juurelle. Se on tullut sille tavaksi. Ellemme niin tekisi, kävisi se meidän kimppuumme."
"Kiristystä ja ryöväystä", sanoi Chinn. "En tahdo väittää, että minua haluttaisi mennä luolaan sen perässä. Mitä meidän pitäisi tehdä?"
Bhilit vetäytyivät syrjään, mutta Chinn asettui kivääri valmiina asemaan erään kallion taakse. Hän tiesi, että tiikerit olivat yleensä arkoja eläimiä, mutta sellainen, joka pitkät ajat oli suorastaan mässännyt karjalla, oli varmasti käynyt hieman ylimieliseksi.
"Se puhuu", kuiskasi joku kauimpana olevista. "Se tietää kaikki."
"No, sepä oli häpeämättömyyden huippu!" sanoi Chinn. Luolasta kuului vihaista ulvontaa — suoranainen taisteluhaaste!
"Tule ulos sitten!" huusi Chinn. "Tule ulos, junkkari! Näyttäydy meille!"
Eläin tiesi varsin hyvin, että ruskeiden, alastomien bhilien ja sen viikkoveron välillä oli jotakin yhteyttä; mutta auringonvalossa loistava valkea kypärä ärsytti sitä, eikä se myöskään pitänyt äänestä, joka häiritsi sen lepoa. Verkalleen kuin kylläinen käärme se ryömi luolastaan ja jäi seisomaan haukotellen ja silmiään räpytellen aukon kohdalle.
Päivänsäteet lankesivat sen oikeaan lapaan, ja Chinn hämmästyi. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt sellaista tiikeriä. Päätä lukuunottamatta, joka oli selvästi viirukas, se oli täplikäs — ei juovikas, vaan täplikäs kuin lapsen keinuhevonen — mustia täpliä punaisella kultapohjalla. Se osa niskaa ja kaulaa, jonka olisi pitänyt olla valkea, oli oranssinkeltainen, ja häntä ja käpälät olivat mustat.
Se räpytteli unisesti silmiään noin kymmenen sekuntia, sitten se taivutti miettivästi päänsä alas, leuat puristuivat yhteen, ja eläin tuijotti itsepintaisesti edessään olevaan mieheen. Asennon tarkoituksena oli saattaa selvästi näkyviin pyöreä päälaki, jossa kulki ristikkäin kaksi leveätä juovaa. Seisoessaan siinä pää painuksissa se jollakin tavoin muistutti pirullisen uhkaavaa pantomiiminaamiota. Siinä oli eräänlaista magnetismia, jolla se usein oli lamaannuttanut uhrinsa, ja vaikka Chinn oli kaikkea muuta kuin pelästynyt hieho, seisoi hän hetken hievahtamatta, hyökkäyksen omituisuuden yllättämänä. Pedon pää — ruumis tuntui kadonneen sen takaa — sen villi, kuolleen kallon kaltainen pää hiipi lähemmäksi, ja vihainen häntä ruoski nurmea. Oikealle ja vasemmalle olivat bhilit kokoontuneet nähdäkseen, miten Jan Chinn kurittaisi omaa hevostaan.
"Kunniani kautta!" ajatteli Chinn, "sehän koettaa pelästyttää minut!" Ja sitten hän rojautti laukauksen teevadin kaltaiseen silmien väliin ja hypähti samassa silmänräpäyksessä syrjään.
Suunnaton, läähättävä möhkäle, joka löyhkäsi verelle, suhisi hänen ohitseen rinnettä ylös, ja hän seurasi varovasti perässä. Tiikeri ei yrittänytkään kääntyä viidakossa; se ryntäsi eteenpäin etsimään valoa ja ilmaa — turpa koholla, kita ammollaan, ryöpyttäen kuolemankouristuksissa hiekkaa valtavilla etukäpälillään.
"Se on saanut tarpeekseen", sanoi Jan Chinn katsoen sen jälkeen. "Jos se olisi peltopyy, niin se lähtisi lentoon. Keuhkot ovat varmasti täynnä verta."
Eläin oli heittäytynyt erään kallionlohkareen yli ja kadonnut näkyvistä sen toiselle puolelle. Jan Chinn tarkasti, että toinen piippu oli reilassa. Mutta punainen jälki vei suoraan kuin nuoli hänen isoisänsä haudalle, ja siellä, rikottujen viinapullojen ja savikuvien sirpaleitten keskellä, tiikeri puuskuttaen heitti henkensä.
"Jos minun arvoisa kantaisäni voisi nähdä tämän", sanoi Jan Chinn, "olisi hän ylpeä minusta. Silmät, alaleuka ja keuhkot. Kerrassaan hieno laukaus."
Asettaessaan mittanauhansa jäykistyvälle ruumiille hän vihelsi Buktaa.
"Kuusi, kahdeksan, kymmenen, ai vietävä! Se on lähes yksitoista — sanokaamme yksitoista. Etujalka kaksikymmentäneljä — viisi — seitsemän ja puoli. Liian lyhyt häntä, kolme jalkaa. Mutta peijakas, millainen nahka! Halloo, Bukta! Bukta! Pian veitset tänne!"
"Onko se todella ihan kuollut?" kuului säikähtynyt ääni kallion takaa.
"En minä tällä tavoin surmannut ensimmäistä tiikeriäni", sanoi Chinn. "En olisi ikinä uskonut, että Bukta luikkisi tiehensä. Minulla ei ollut varakivääriä."
"Se — se on täplikäs tiikeri", sanoi Bukta kiinnittämättä huomiota piikkiin. "Se on kuollut."
Olivatko kaikki Satpuran bhilit, rokotetut ja rokottamattomat, olleet lähettyvillä katsomassa ajoa, sitä Chinn ei voinut sanoa; mutta koko rinne vilisi nyt yht'äkkiä pieniä miehiä, jotka huusivat, lauloivat ja tömistivät. Mutta kukaan ei uskaltanut tarttua veitseen, ennenkuin hän- itse oli tehnyt ensimmäisen viillon komeaan nahkaan. Ja kun varjot alkoivat langeta, juoksivat ne pois veren punaamalta haudalta, eivätkä mitkään suostuttelut saaneet niitä palaamaan, ennenkuin päivä koitti. Senvuoksi Chinnin täytyi viettää vielä yö taivasalla, vartioiden raatoa shakaaleilta ja ajatellen kantaisäänsä.
Hän palasi alamaahan kolmensadan miehen vahvuisen laulavan armeijan saattamana; hindulainen rokottaja kulki hänen rinnallaan ja tiikerin valtavaa taljaa kannettiin voitonmerkkinä hänen edessään. Kun armeija katosi äkkiä ja äänettömästi kuin viiriäiset korkeaan viljapeltoon, käsitti Chinn lähestyvänsä sivistystä, ja muudan tienmutka vei hänet leiripaikalle. Hän jätti taljan eräille rattaille kaikkien katseltavaksi ja ilmoittautui everstille.
"Niiden suhteen on nyt kaikki selvänä", sanoi hän vakavasti. "Niissä ei ole unssiakaan ilkeyttä. Ne olivat vain säikähdyksissään. Minä olen rokottanut koko joukon, ja ne ovat hirveän ihastuneita siihen. Mutta miten — miten täällä on laita, sir?"
"Siitähän minä tässä juuri koetan päästä perille", sanoi eversti. "Minä en ole vielä ihan selvillä siitä, onko meidän pidettävä itseämme prikaatiosastona vai poliisivoimana. Kuitenkin luulen, että voimme käyttää jälkimmäistä nimitystä. Kuinka saitte bhilit rokotetuiksi?"
"Niin, sir", vastasi Chinn, "olen ajatellut asiaa, ja nähdäkseni minulla on eräänlaista perittyä vaikutusvaltaa niihin."
"Sen tiesin, sillä muuten en tosiaankaan olisi päästänyt teitä menemään; mutta missä se nyt oikeastaan piilee?"
"Se on hieman kummallista. Ymmärtääkseni näyttää siltä, kuin minä olisin oma uudestisyntynyt isoisäni ja kuin olisin häirinnyt maan rauhaa ratsastelemalla öisin tiikerin selässä. Ellen olisi sitä tehnyt, eivät ne luullakseni olisi antaneet rokottaa itseään, mutta meitä molempia ne eivät voineet vastustaa. Ja nyt, sir, olen rokottanut ne ja ampunut tiikerihevoseni jonkinlaiseksi suosionosoitukseksi. Ette milloinkaan ole nähnyt sellaista taljaa."
Eversti pureksi miettivästi viiksiään.
"Kuinka hiidessä", sanoi hän, "voin saada tämän raporttiini?"
Itse asiassa ei virallinen kertomus bhilien rokotuskauhusta sisältänyt sanaakaan luutnantti Jan Chinnistä, heidän jumalastaan. Mutta Bukta tuntee asian ja osasto tuntee sen, ja jok'ainoa Satpuran bhili tuntee sen.
Ja nyt toivoo Bukta hartaasti, että Jan Chinn pian menee naimisiin ja jättää valtansa perinnöksi pojalleen; sillä jos Chinnien perimysjärjestys katkeaa ja pikku bhilit jäävät omien kuvitelmiensa varaan, tietää se vain uusia koettelemuksia Satpuran väestölle.
VIIDAKKOPOJAN AVIOLIITTO.
Niistä virastopyöristä, jotka pyörivät Intian hallituksen alla, ei ainoakaan ole tärkeämpi kuin Metsädepartementti. Kaikki Intian metsät ja uudisistutukset ovat sen hoidettavina tai tulevat olemaan, kun hallitus saa riittävästi varoja siihen. Sen palvelijat taistelevat vaeltavia hietavirtoja ja siirtyviä dyynejä vastaan: he rakentavat niiden sivuille ja eteen patoja ja sitovat niitä karhealla ruoholla ja kuusamamännyillä Nancyn järjestelmän mukaan.
He ovat vastuunalaisia kaikista Himalajalla olevien valtiometsien hirsistä, niinkuin myös paljaaksihakatuista rinteistä, joihin monsuunituulet lakaisevat halkeamia ja syviä kuruja; jokaisesta sellaisesta tulee kita, joka huutaa maailmalle, mitä huolimattomuus voi saada aikaan.
He kokeilevat kokonaisilla pataljoonilla vierasmaisia puita ja hellivät sinistä kumipuuta saadakseen sen juurtumaan ja kenties kuivattamaan "kanavakuumeen".
Tasangoilla heidän tehtävänsä on pääasiassa pitää huolta siitä, että varametsien palohakkaukset ovat kunnossa, niin että kun kuivuus tulee ja karjaa kuolee, he heti voivat avata nämä alueet kylänmiesten karjalaumoille ja antaa ihmisten koota sieltä puita.
He kaatavat ja olisivat puita pitkin ratavalleja, jotta veturien ei tarvitse kärsiä polttoaineen puutetta; he laskevat hoitamiensa tiluksien tulot jopa viiden desimaalin tarkkuudella; he toimivat Ylä-Birman valtavien teak-metsien, itäisten viidakoiden kautsukin ja etelän väriomenapuiden lääkäreinä ja kätilöinä; ja heidän yrityksiään haittaa miltei aina varojen puute.
Kun metsävirkamiehen työ vie hänet kauas raivatuista teistä ja yleisistä liikenneväylistä, perehtyy hän paljoon muuhunkin kuin vain metsänhoitoon: hän oppii tuntemaan viidakon asukkaat ja tavat; hän kohtaa tiikereitä, karhuja, leopardeja, villikoiria ja kaikenlaisia hirvieläimiä, eikä vain kerran tai pari metsästysretkellä, vaan tavan takaa päivittäisissä toimissaan. Hän viettää suuren osan ajastaan satulassa tai teltassa — sillä hän on vastaistutettujen puiden, merkillisten metsänvartijain ja takkuisten vainukoirain ystävä — kunnes metsä, jota hän hoitaa, vuorostaan painaa leimansa häneen, ja hän lakkaa laulamasta Nancyssä oppimiaan tyhmiä ranskalaisia lauluja ja tulee yhtä vaiteliaaksi kuin viidakon äänettömät olennot.
Gisborne oli palvellut Metsädepartementissä neljä vuotta. Aluksi hän rakasti työtään yli kaiken, koska se vei hänet hevosen selässä suuriin metsiin ja antoi hänelle valtaa ja arvokkuutta. Sitten hän vihasi tointaan kiihkeästi ja olisi mielellään antanut vuoden palkan kuukaudesta sellaista seuraelämää kuin Intia saattaa tarjota. Kun kriisi oli ohi, ottivat metsät hänet jälleen, ja hän oli iloinen saadessaan jälleen palvella niitä, syventää palohakkauksia, suojella sitä vehreyttä, jonka hän itse oli istuttanut, vanhemmalta lehvästöltä, ruopata ruohottuneita virtoja ja vahvistaa metsää sen viimeisessä taistelussa, kun se pitkän kierumataran ahdistamana kitui ja kuoli. Tuulettomana päivänä saattoi tuon ruohon polttaa, ja sadat eläimet, jotka olivat asustaneet siinä, pakenivat täydessä päivänvalossa kalpeita liekkejä. Sitten kömpi metsä esiin mustasta maasta säntillisinä taimiriveinä, ja Gisborne, joka seurasi kasvua, oli tyytyväinen.
Hänen bangalonsa, olkikattoinen, valkeaksi rapattu mökki, jossa oli kaksi huonetta, oli suuren rukhin toisessa päässä. Hän ei yrittänytkään pitää puutarhaa, sillä rukh luikersi hänen kynnykseensä asti kiertäen sen bambutiheiköllä, ja hän ratsasti kuistiltaan sen sydämeen tarvitsematta lainkaan rattaita.
Abdul Gafur, hänen paksu muhamettilainen palvelijansa, piti hänestä huolta, kun hän oli kotona, ja vietti muun ajan puhelemalla alkuasukaspalvelijoitten kanssa, joiden majat olivat bangalon takana. Niitä ei ollut monta: kaksi tallirenkiä, kokki, vedenkantaja ja renki — siinä kaikki. Gisborne puhdisti itse kiväärinsä eikä pitänyt koiraa. Koirat säikyttivät metsänriistan karkuun, ja häntä huvitti itse päätellä, missä hänen kuningaskuntansa alamaiset tapasivat juoda kuun noustessa, syödä ennen aamunkoittoa ja nukkua päivän helteessä. Metsänvartijat asuivat pienissä majoissa kaukana rukhista ja tulivat paikalle vain silloin, kun kaatuva puu oli loukannut tai peto haavoittanut jotakin heistä. Muuten oli Gisborne yksin.
Keväällä puhkesi rukhiin joitakin uusia lehtiä, mutta sitten se pysyi tyhjänä kokematta vuoden käden kosketusta, sadetta odottaen. Kuitenkin kuului nyt tyyninä öinä pimeydestä enemmän melua ja ulvontaa: kuningastiikerien taistelun hälinää, korskean koirakauriin mylvintää tai tahdintarkkaa puunhakkausta, kun vanha metsäkarju teroitti torahampaitaan runkoon.
Siiloin pani Gisborne vähän käytetyt kiväärinsä syrjään, sillä hänen mielestään oli surmaaminen rikos.
Kesällä, päihtyneen toukokuun kuumuudessa rukh käpristyi autereen alla, ja Gisborne tähysteli ensimmäistä merkkiä kiertävästä savusta, joka varoittaisi metsäpalosta.
Sitten tuli ryskyen sadekausi, ja rukh katosi pala palalta lämpimään usvaan, ja leveät lehdet rummuttivat kaiket yöt suurten pisarain putoillessa; kuului virtaavan veden ja mehevän vihreän ääniä, vihreän, joka läjähteli, kun tuuli reuhtoi siinä, ja salamat kutoivat malleja lehvästön tiheiden uudinten takana, kunnes aurinko jälleen tuli esille, ja kuumasta rukhista nousi höyryä vastapestylle taivaalle. Sitten helle ja kuiva yökylmä uudelleen laimensivat kaikki värit tiikerinkeltaiseksi.
Niin Gisborne oppi tuntemaan rukhinsa. ja oli hyvin onnellinen. Hänen palkkansa tuli kuukausi kuukaudelta, mutta hän tarvitsi kovin vähän rahaa. Setelit joutuivat siihen piironkiin, jossa hän säilytti kotoa saamiaan kirjeitä. Jos hän joskus kajosi niihin, oli tarkoituksena ostaa jotakin Kalkuttan kasvitieteellisistä puutarhoista tai antaa jollekin metsänvartijan eskelle rahasumma, jollaista Intian hallitus ei milloinkaan olisi myöntänyt avustukseksi miehen kuollessa.
Palkitseminen on miellyttävää, mutta kostaminen on yhtä välttämätöntä, ja päästessään kostamaan Gisborne kosti. Eräänä kauniina yönä tuli muudan mies juosten ja kertoi läähättäen, että eräs metsänvartija lojui kuolleena Kanye-virralla, pää muserrettuna kuin munankuori.
Gisborne lähti aamun sarastaessa etsiskelemään murhaajaa. Vain matkailijat ja toisinaan nuoret sotilaat tiedoittavat maailmalle, millaisia suuria metsästäjiä he ovat. Metsävirkamiehet pitävät shikariaan osana päivätyöstään, eikä kukaan ole kuullut heidän metsästysseikkailuistaan. Gisborne kulki jalan sille paikalle, missä murha oli tapahtunut: leski itki kumartuneena sänkyyn asetetun ruumiin ääressä, ja pari miestä tutki pehmeässä maassa näkyviä jälkiä.
"Se on Punainen", sanoi toinen heistä. "Minä tiesin, että se vielä kerran kävisi ihmisten kimppuun, mutta muutenhan täällä on runsaasti riistaa sillekin. Tämän se on varmasti tehnyt pelkästä pirullisuudesta."
"Punainen loikoilee kalliolla sal-puiden tuolla puolen", sanoi
Gisborne. Hän tunsi tiikerin nimeltä.
"Ei nyt, Sahib, ei nyt. Se raivoaa nyt ja juoksentelee sinne tänne. Muista, että ensimmäisestä taposta koituu aina kolme. Meidän veremme saattaa ne mielettömiksi. Kenties se on meidän takanamme juuri puhuessamme."
"Kyllä se on lähtenyt seuraavalle majalle", sanoi muudan toinen. "Sinne on vain neljä kossia. Kuka kumma tuo on?"
Gisborne kääntyi toisten mukana katsomaan. Muudan mies tuli kävellen pitkin kuivunutta virranuomaa; vyötäisille kiedottua riepua lukuunottamatta hän oli aivan alaston. Mutta päälaellaan hänellä oli vaikean köynnöksen kukista sidottu seppele. Niin äänettömästi hän liikkui pienillä piikivillä, että Gisborhekin, joka oli tottunut jälkienseuraajain pehmeisiin askeliin, hämmästyi.
"Tiikeri, joka on tappanut", aloitti vieras tervehtimättä, "on mennyt juomaan ja nukkuu nyt kalliolohkareen alla tuon kukkulan takana."
Hänen äänensä oli sointuva ja puhdas kuin kellon, aivan toisenlainen kuin alkuasukkaiden tavallinen vingunta, ja kun hän taivutti kasvonsa auringonvaloon, loistivat ne kuin olisi enkeli kulkenut metsässä. Leski keskeytti valituksensa ja katsoi vieraaseen silmät suurina, sitten hän palasi kaksinkertaisella voimalla velvollisuuteensa. "Näytänkö tien Sahibille?" sanoi mies yksinkertaisesti.
"Jos olet varma…", aloitti Gisborne.
"Ihan varma. Minä näin sen vajaa tunti sitten — sen koiran. Sen aika ei ole vielä syödä ihmislihaa. Sillähän on vielä kymmenkunta tervettä hammasta kurjassa päässään."
Miehet, jotka olivat olleet polvillaan jälkien ääressä, hiipivät nopeasti tiehensä, pelosta että Gisborne vaatisi heitä lähtemään mukaan, ja nuorukainen nauroi itsekseen.
"Tule, Sahib", huusi hän, kääntyi ja meni edeltä.
"Ei niin nopeasti. Minä en voi pitää sitä vauhtia", sanoi valkoinen mies. "Seis! Sinun kasvosi ovat minulle uudet."
"Hyvin mahdollista. Minä olen tullut tähän metsään aivan äskettäin."
"Mistä kylästä?"
"Minulla ei ole milloinkaan ollut kylää. Minä tulen tuolta." Hän ojensi kätensä pohjoista kohti.
"Mustalainen siis?"
"Ei, Sahib. Minulla ei ole kastia eikä siis myöskään isää."
"Mikä sinun nimesi on?"
"Mowgli, Sahib. Entä mikä on Sahibin nimi?"
"Minä olen tämän rukhln metsäpäällikkö — Gisborne on nimeni."
"Mitä? Lasketaanko täällä puut ja ruohonkorret?"
"Juuri niin, jotteivät sinunlaisesi mustalaiset pistä niitä tuleen."
"Minunlaiseni? Minä en mistään hinnasta vahingoittaisi viidakkoa. Se on minun kotini."
Hän kääntyi Gisbornen puoleen vastustamattomasti hymyillen ja piti kättänsä varoittavasti koholla.
"Nyt, Sahib, meidän täytyy kulkea hiukan varovasti. Ei kannata herättää sitä koiraa, vaikka se nukkuukin raskaasti. Eikö olisi parasta, että minä menisin edeltä ja ajaisin sen vastatuuleen Sahibin luo?"
"Allah! Milloin ovat alastomat miehet alkaneet ajaa tiikereitä sinne tänne kuin karjaa?" vastasi Gisborne hämmästyneenä miehen rohkeudesta.
Tämä nauroi hiljaa:
"No, seuraa sitten minua ja ammu se niin kuin olet tottunut tuolla raskaalla englantilaisella pyssylläsi."
Gisborne seurasi oppaansa jälkiä, luikerteli, ryömi, ähki, pysähteli ja huohotti kaikissa viidakkovaelluksen vaivoissa ja vastuksissa. Hän oli purppuranpunainen ja ylt'yleensä hiessä, kun Mowgli vihdoin kehoitti häntä nostamaan päätään ja tirkistämään sinertävän, päivänpaisteisen kalliolohkareen yli lähellä olevalle lammikolle päin. Aivan tämän rannalla loikoi tiikeri mukavassa levossa nuoleskellen laiskasti isoa lapaansa ja neljää käpäläänsä. Se oli vanha, keltahampainen ja hiukan syyhyinen, mutta tuossa asennossa ja auringonpaisteessa se silti teki mahtavan vaikutuksen.
Gisbornella ei ollut liiallisia käsityksiä urheilusta, kun ihmisentappaja oli kyseessä. Tuo otus oli vahingollinen eläin, ja se oli surmattava mahdollisimman nopeasti. Hän odotti hetkisen saadakseen huoahtaa, sitten hän tuki kiväärinsä kallioon ja vihelsi. Pedon pää kääntyi hitaasti vajaan kahdenkymmenen jalan etäisyydessä pyssynpiipusta, ja Gisborne istutti panoksensa ammattimaisesti, toisen olan taakse ja toisen aivan silmän alle. Sillä ampumamatkalla eivät paksut luut suojanneet vähääkään räjähtäviltä kuulilta.
"Hyvä, nahkahan ei missään tapauksessa ollut säilyttämisen arvoinen", sanoi hän, kun savu oli haihtunut ja eläin sätkähteli ja läähätti viimeisissä kuolemantuskissa.
"Koiran kuolema koiralle", sanoi Mowgli tyynesti. "Tuossa raadossa ei tosiaankaan ole mitään, mitä kannattaisi ottaa mukaansa."
"Entä kuonokarvat? Etkö aio ottaa kuonokarvoja?" kysyi Gisborne, joka tiesi, millaisessa arvossa metsienkiertäjät niitä pitivät.
"Minäkö? Olenko minä sitten kurja viidakko-shikarri, joka komeilee tiikerin kuonolla? Tuolla sen ystävät jo tulevat."
Muudan alaskiitävä haarahaukka vihelsi kimakasti heidän päänsä päällä, ja Gisborne otti ulos tyhjät patruunahylsyt ja pyyhki hien kasvoiltaan.
"Ellet sinä ole shikarri, mistä sitten olet saanut nuo tiedot tiikereistä?" sanoi hän. "Yksikään jälkienseuraaja ei olisi voinut tehdä tehtäväänsä paremmin."
"Minä vihaan kaikkia tiikereitä", vastasi Mowgli lyhyesti. "Anna minun kantaa Sahibin kivääriä! Arré, se on hyvin hieno kapine, tämä näin. Minne Sahib nyt menee?"
"Kotiini."
"Saanko minä tulla mukaan? Minä en vielä koskaan ole ollut valkoisen miehen talossa."
Gisborne suuntasi kulkunsa bangaloonsa; Mowgli asteli äänettömästi hänen edellään, ja hänen ruskea nahkansa välkkyi auringossa.
Hän tarkasteli uteliaasti kuistia ja kahta tuolia, jotka sinne oli asetettu, hypisteli epäluuloisesti halkaistuista bamburuo'oista tehtyjä sälekaihtimia ja astui lopulta sisään, yhä katsellen taakseen. Gisborne laski yhden kaihtimista alas estääkseen päivänpaisteen pääsemästä kuistille, mutta melkein ennenkuin se oli koskettanut lattiaan, oli Mowgli ottanut askeleen taaksepäin ja seisoi rinta koholla ulkona.
"Onko se ansa?" kysyi hän nopeasti.
Gisborne nauroi:
"Valkoiset miehet eivät pyydystä ihmisiä ansoihin. Sinä olet totisesti oikea viidakon asujain."
"Minä näen", sanoi Mowgli, "ettei se ole vanginnut eikä pudonnut. Minä — minä en ole milloinkaan ennen nähnyt sellaista."
Hän tuli varpaisillaan sisään ja katseli silmät suurina molempien huoneiden sisustusta. Abdul Gafur, joka parhaillaan kattoi lunchia pöytään, tarkasteli vierasta syvästi halveksien.
"Niin paljon vaivaa syömistä varten, ja niin paljon vaivaa nukkumista varten ruo'an jälkeen", sanoi Mowgli irvistäen. "Kyllä meillä on viidakossa parempi. Se on hyvin omituista. Täällä on paljon kallisarvoisia esineitä. Eikö Sahib pelkää, että häneltä varastettaisiin? Minä en ole koskaan nähnyt niin paljon ihmeellisiä esineitä." Hän tuijotti tomuiseen Benaresista tuotuun messinkitarjottimeen, joka lepäsi vaappuvalla jalustalla.
"Vain viidakosta tullut varas tahtoisi varastaa täältä", sanoi Abdul Gafur ja rämäytti lautasen pöytään. Mowgiin silmät suurenivat, ja hän katsoi valkopartaiseen muhamettilaiseen.
"Kun minun maassani vuohet alkavat määkiä liian äänekkäästi, leikkaamme me niiltä kurkun poikki", vastasi hän iloisesti. "Mutta älä pelkää. Minä menen tieheni."
Hän kääntyi ja katosi rukhiin. Gisborne katsoi nauraen hänen jälkeensä, mutta huokasi sitten. Säännöllisen työn ulkopuolella ei ollut paljoakaan sellaista, mikä olisi kiinnittänyt metsävirkamiesten mieltä, ja tuo metsän poika, joka näytti tuntevan tiikerit yhtä hyvin kuin muut ihmiset tuntevat koirat, olisi tuottanut hänelle hiukan vaihtelua.
"Sepä oli merkillinen olento", ajatteli Gisborne. "Hän muistutti
'Klassillisen Perhekirjan' kuvia. Olisin mielelläni ottanut hänet
palvelukseeni. Hänestä olisi tullut erinomainen jälkienseuraaja.
Haluaisinpa tietää, minne hän meni."
Samana iltana Gisborne istui kuistillaan tähtitaivaan alla ja poltti kuten tavallista. Piipun pesästä tuprusi savupilvi. Kun se haihtui, näki hän Mowglin, joka istui kuistin kaidepuulla käsivarret ristissä rinnalla. Henkiolento ei olisi voinut ilmestyä äänettömämmin. Gisborne töllisteli ja pudotti piippunsa.
"Tuolla rukhissa ei ole ketään ihmistä, kenen kanssa puhua", sanoi
Mowgli. "Sentähden minä tulin tänne." Hän nosti piipun ja ojensi sen
Gisbornelle.
"Ohoo", sanoi Gisborne. "Mitä uutta rukhista? Oletko taas tavannut tiikerin?"
"Nilghait [eräs antilooppilaji — Suomentaja] vaihtavat tapansa mukaan laitumia nyt uudenkuun aikana. Villisiat oleilevat Kanye-virran läheisyydessä, sillä ne eivät tahdo syödä samassa paikassa kuin nilghait, ja leopardi on tappanut yhden emäsioista vedenrajassa kasvavaan pitkään ruohikkoon. Muuta minä en tiedä."
"Kuinka olet saanut selville kaiken tuon?" kysyi Gisborne ja kumartui eteenpäin katsoen silmiin, jotka loistivat tähtivalossa.
"Kuinka en sellaista saisi selville? Nilghailla on omat tapansa, ja lapsikin tietää, että villisiat eivät syö siellä, missä se on."
"Minä en tiedä sitä", sanoi Gisborne.
"Vai niin. Ja sinun tehtävänäsi on — niin ovat majojen miehet minulle sanoneet — hoitaa koko tätä rukhia." Hän nauroi itsekseen.
"On helppo puhua ja kertoa lastensatuja", vastasi Gisborne terävästi, sillä nauru loukkasi häntä. "Sanoa, että rukhissa tapahtuu sitä ja sitä. Kukaan ei voi kietoa sinua sanoihisi."
"Mitä imisänraatoon tulee, voin huomenna näyttää sinulle sen luut", vastasi Mowgli tyynesti. "Ja jos Sahib viitsii istua täällä, voin minä ajaa yhden nilghain tänne, ja kuuntelemalla tarkasti ääniä voi Sahib helposti päätellä, mistä se tulee."
"Mowgli, viidakko on tehnyt sinut hulluksi", sanoi Gisborne. "Kukapa voisi ajaa niighaita?"
"Hiljaa — istu hiljaa! Minä menen."
"Piru vieköön, mies on kummitus", virkkoi Gisborne, sillä Mowgli oli häipynyt pimeyteen eikä askelten ääniä kuulunut. Rukh levisi suurina samettikaistaleina tähtitaivaalta lankeavassa epämääräisessä välkkeessä — niin äänettömänä ja hiljaisena, että vähäisimmätkin tuulenliikkeet puiden latvoissa kuuluivat selvinä kuin rauhallisesti nukkuvan lapsen henkäykset. Abdul Gafur läjäytteli keittiössä lautasia.
"Hiljaa siellä!" huusi Gisborne ja alkoi kuunnella, niinkuin voi kuunnella mies, joka on tottunut rukhin äänettömyyteen. Säilyttääkseen yksinäisyydessä itsekunnioituksensa hän tapasi joka ilta vaihtaa pukua päivälliselle, ja paidan kankea, valkea laskos kahisi hänen hengittäessään, kunnes hän veti sen hiukan syrjään. Sitten alkoi tupakka hänen hieman ihvisessä piipussaan surista, ja hän heitti piipun pois. Nyt häiritsi haudanhiljaisuutta vain rukhin yöhengitys.
Epämääräisestä etäisyydestä tuli mittaamattoman pimeyden halki laahustaen sudenulvonnan heikon heikko kaiku. Sitten äänettömyys palasi, ja sitä tuntui kestävän monta tuntia. Vihdoin, kun jalkansa olivat jo polvia myöten käyneet aivan tunnottomiksi, Gisborne kuuli kaukaa tiheiköstä jonkinlaisen rasahduksen. Hän epäröi, kunnes jälleen kuuli sellaisen ja sitten taas.
"Se on lännestä", mutisi hän, "jokin liikkuu siellä".
Ääni kävi voimakkaammaksi — rasahdus rasahdukselta, loikkaus loikkaukselta — ja siihen liittyi ankarasti ahdistetun nilghain läähätys, nilghain, joka pakeni silmittömän säikähdyksen vallassa suunnasta piittaamatta.
Puunrunkojen lomitse vilahti varjo, se teki kaarroksen, palasi taas huohottaen ja kavahti pystyyn, niin että maa ryskyi, miltei hänen kätensä ulottuvilla. Se oli nilghai-härkä, kasteesta likomärkänä — sen sä'ällä riippui pitkä irtaantunut köynnöskiemura, ja sen silmät loistivat talosta tulevassa valossa. Eläin säikähti nähdessään miehen ja pakeni rukhin reunaa pitkin, kunnes pimeys nieli sen. Gisbornen hämmentyneiden aivojen ensimmäinen ajatus oli, että oli sopimatonta ajaa sillä tavoin katseltavaksi rukhin suuri sininen härkä.
Kun hän paraikaa seisoi ja töllisteli siinä, kuuli hän pehmeän äänen sanovan:
"Se tuli vedeltä, missä se johti laumaa. Lännestä se tuli. Uskooko
Sahib nyt, vai pitääkö minun tuoda tänne koko lauma laskettavaksi?
Sahibhan hoitaa tätä rukhia."
Mowgli istui jälleen kuistinkaiteella hengittäen hiukan tavallista nopeammin. Gisborne tuijotti häneen suu auki.
"Miten se oli mahdollista?" sanoi hän.
"Sahib näki itse. Härkää ajettiin — — ajettiin kuin puhvelia. Hah, hah!
Se tulee latelemaan soman jutun palatessaan laumaan."
"Tämä oli minulle aivan uutta. Voitko sinä sitten juosta yhtä nopeasti kuin nilghai?"
"Sahib näki itse. Jos Sahib joskus toiste haluaa tietää enemmän eläinten teistä, olen minä, Mowgli, täällä. Tämä on hyvä rukh, ja minä aion jäädä tänne."
"Jää vain, ja jos sinä joskus tarvitset aterian, antavat minun palvelijani sinulle."
"Niin, minä pidän todellakin keitetystä ruo'asta", vastasi Mowgli nopeasti. "Kukaan ihminen ei voi väittää muuta, kuin että minä syön keitettyä ja paistettua yhtä paljon kuin kuka tahansa. Minä painan mieleeni nuo ateriat. Omasta puolestani minä lupaan, että Sahib saa nukkua yönsä kotonaan täydessä turvassa ja ettei kukaan varas pääse murtautumaan hänen taloonsa kantamaan pois hänen runsaita aarteitaan."
Keskustelu loppui itsestään, sillä Mowgli oli äkkiä kadonnut. Gisborne istui kauan tupakoiden, ja hänen mietiskelynsä tuloksena oli, että hän oli Mowglissa löytänyt ihanteeilisimman jälkienseuraajan ja metsänvartijan, minkä hän ja departementti milloinkaan saattoivat löytää.
"Minun täytyy jollakin tavoin saada hänet hallituksen palvelukseen. Mies, joka pystyy ajamaan nilghaita, tietäisi rukhista enemmän kuin viisikymmentä muuta. Hän on ihme — lusus naturae, luonnon oikku — mutta metsänvartija hänestä pitää tulla, jos hän vain haluaa asettua tänne vakinaisesti", sanoi Gisborne.
Abdul Gafurin mielipide oli vähemmän suosiollinen. Hän uskoi Gisbornelle maatapanon aikana, että Herraties mistä tulleet muukalaiset olivat ammattivarkaita ja että hän puolestaan ei sietänyt alastomia irtolaisia, jotka eivät edes osanneet käyttäytyä puhuessaan valkoisille. Gisborne nauroi ja pyysi häntä pitämään huolta omista toimistaan, ja Abdul Gafur poistui mumisten. Myöhemmin yöllä hän sai aihetta nousta piiskaamaan kolmetoista-vuotiasta tytärtään. Kukaan ei tietänyt syytä, mutta Gisborne kuuli parun.
Seuraavina päivinä Mowgli tuli ja meni kuin varjo. Hän oli sijoittanut alkeellisen taloutensa lähelle bangaloa, mutta rukhin laitaan, missä Gisborne tullessaan kuistille hengittämään raitista ilmaa usein näki hänen istuvan otsa polvia vasten tai makaavan pitkällään puunoksalla painautuneena siihen kuin jokin yöeläin. Silloin Mowgli saattoi huutaa hänelle tervehdyksen tai toivottaa hyvää unta, mikäli hän ei tullut Gisbornen luo kertomaan kummallisia tarinoitaan rukhin eläinten tavoista. Kerran hän meni talliin ja tarkasteli siellä innokkaasti hevosia.
"Tuo", sanoi Abdul Gafur painokkaasti, "todistaa selvästi, että hän eräänä kauniina päivänä varastaa hevosen. Miksei hän ota kunniallista tointa, jos hän nyt aikoo asua täällä lähistöllä? Mutta ei, hänen täytyy kuljeksia sinne tänne kuin irtipäässeen kamelin, pannen pyörälle mielettömiä päitä ja narraten ihmisiä tekemään tyhmyyksiä."
Kun he tapasivat, käski Abdul Gafur aina karskisti Mowglia noutamaan vettä tai kynimään lintuja, ja Mowgli totteli aina huolettomasti nauraen.
"Hänellä ei ole kastia", sanoi Abdul Gafur. "Hän tulee tekemään jotakin. Pidä häntä silmällä, Sahib! Käärme on käärme ja metsämustalainen on varas niin kauan kuin elää."
"Suu kiinni!" sanoi Gisborne. "Saat vapaasti kurittaa omaa perhettäsi, kunhan se vain ei herätä liiaksi melua, sillä minä tunnen sinun tapasi. Mutta älä sekaannu minun asioihini. Minä tunnen hänet paremmin kuin sinä. Hän on vain hiukan hassahtava."
"Päin vastoin, hyvin hassahtava", sanoi Abdul Gafur. "Mutta saammepa nähdä, miten tämä päättyy."
Muutamia päiviä sen jälkeen piti Gisbornen lähteä kolmipäiväiselle virkamatkalle rukhiin. Abdul Gafur oli vanha ja lihava ja jätettiin kotiin. Häntä ei haluttanut maata metsänvartijain majoissa, ja hänellä oli heikkoutena vaatia herransa nimessä verona viljaa ja öljyä ja maitoa metsänvartijoilta, joiden oli vaikea pitää arvossa sellaista ystävällisyyttä.
Gisborne lähti ratsastamaan aikaisin aamulla, hieman harmissaan siitä, ettei hänen metsäihmisensä ollut saapunut kuistille opastaakseen häntä. Gisborne piti hänestä — häntä miellytti Mowglin väkevyys, hänen nopeutensa, hänen hiljainen käyntinsä ja hänen alati iloinen, avoin hymynsä; hänen tietämättömyytensä kaikista sopivaisuuden ja kohteliaisuuden vaatimuksista ja ne lapselliset jutut rukhin eläinten toimista, joita hän kertoi (ja joihin Gisborne nyt alkoi uskoa). Ratsastettuaan tunnin vehreydessä hän kuuli takaa rasahduksen, ja Mowgli hiipi hänen jalustimensa viereen.
"Meillä on edessämme kolmen päivän työ uudisistutuksilla", sanoi
Gisborne.
"Hyvä", sanoi Mowgli, "on aina hauska hoitaa nuoria puita. Ne kasvavat nopeasti, jos vain eläimet jättävät ne rauhaan. Meidän täytyy uudelleen ajaa villisiat pois."
"Uudelleen?" virkkoi Gisborne hymyillen.
"Niin, ne tonkivat ja myllersivät viime yönä nuoressa salissa, ja minä ajoin ne pois. Juuri siitä syystä minä en tullut kuistille tänä aamuna. Sikoja ei oikeastaan saisi ollenkaan pitää rukhin tällä puolella. Meidän täytyy saada ne pysymään Kanye-virran alajuoksun varrella."
"Yhtä hyvin voisimme paimentaa pilviä. Mutta, Mowgli, jos asianlaita on niin kuin sinä sanot, niin sinähän toimit rukhissa paimenena saamatta mitään palkkaa…"
"Eikö tämä ole Sahibin rukh?" sanoi Mowgli kohottaen nopeasti katseensa. Gisborne nyökkäsi kiitollisena ja jatkoi:
"Eikö olisi parempi saada työstään hallitukselta maksu? Pitkän palvelusajan jälkeen saa eläkkeen."
"Minä olen ajatellut sitä", sanoi Mowgli, "mutta metsänvartijat asuvat majoissa, joissa on suljetut ovet, ja kaikki sellainen tuntuu minusta ansalta. Mutta minä mietin vielä.. ."
"Mieti nyt oikein tarkasti ja ilmoita minulle sitten, millaiseen päätökseen olet tullut. Tässä me levähdämme ja syömme aamiaista."
Gisborne laskeutui hevosen selästä ja kaivoi aamuateriansa esille kotitekoisesta satularepusta. Hän näki päivän nousevan kuumana rukhiin. Mowgli loikoi ruohikossa hänen vieressään ja tuijotti taivaalle.
Äkkiä hän kuiskasi veltosti: "Sahib, annoitko bangalossa määräyksen, että niiden tänään pitäisi ottaa valkoinen tamma ulos?"
"En, se on lihava ja vanha ja päälle päätteeksi ontuu hiukan. Miten niin?"
"Sillä ratsastetaan par'aikaa eikä suinkaan hitaasti sitä tietä, joka vie rautatielinjalle."
"Pyb, sinne on kaksi kossia. Se on tikka."
Mowgli kohotti kätensä varjostaakseen silmiään auringolta.
"Tie tekee suuren kaarroksen bangalosta. Sinne on linnuntietä korkeintaan yksi koss; ja ääni lentää, niinkuin linnutkin. Katsommeko?"
"Mitä tyhmyyksiä? Juosta koss tällaisessa helteessä vain katsomaan, mistä jokin ääni tulee."
"Ei, hevonen on Sahibin. Tarkoitan vain, että houkuttelisimme sen tänne. Ellei se ole Sahibin hevonen, niin mitä siitä. Jos se on Sahibin tamma, voi Sahib tehdä, mitä haluaa. Sillä ratsastetaan totisesti lujaan."
"Entä kuinka luulet saavasi sen tänne, hupakko?"
"Onko Sahib unohtanut? Samalla tavoin kuin nilghain, ei mitenkään toisin."
"Nouse sitten ja juokse, jos sinua niin kovasti haluttaa."
"Oh, ei minun tarvitse juosta."
Hän ojensi kätensä ikäänkuin äänettömyyteen kehoittaen ja kajautti, yhä selällään ruohikossa, kolme kertaa syvän, lutkuttavan äänen, joka oli Gisbornelle aivan uutta.
"Se tulee kyllä", sanoi Mowgli sitten. "Odottakaamme varjossa."
Pitkät silmäripset painuivat ihmeellisille silmille, ja hän näytti vaipuvan uneen aamutyvenessä. Gisborne odotti kärsivällisesti; Mowgli oli todellakin hassahtava, mutta muuten juuri sellainen hupainen toveri, jollaista yksinäinen metsävirkamies saattoi toivoa.
"Hoh! Hoh!" sanoi Mowgli unisesti, silmät yhä edelleen suljettuina. "Se on heittänyt ratsastajan selästään. Hyvä, ensin tulee tamma ja sitten mies." Sitten hän haukotteli, niin että Gisbornen ori hirnui. Kolme minuuttia myöhemmin karkasi valkoinen tamma satuloituna ja suitsitettuna, mutta ilman ratsastajaa aukeamalle, jossa he istuivat, ja liittyi toveriinsa.
"Se ei ole erikoisen kuuma", sanoi Mowgli, "mutta tässä helteessä nousee hiki hitaasti. Pian me saamme nähdä ratsastajan, sillä ihminen kulkee hitaammin kuin hevonen — varsinkin jos hän sattuu olemaan vanha, lihava mies."
"Allah! Se on paholaisen työtä", huusi Gisborne hypähtäen pystyyn, sillä hän kuuli viidakosta huudon.
"Älä välitä siitä, Sahib. Hän ei ole vahingoittunut. Hänkin tulee kyllä sanomaan, että se on paholaisen työtä. Oh, kuule! Kuka siellä?"
Abdul Gafurin ääni se äärimmäisessä pelossa rukoili huutaen tuntemattomia valtoja armahtamaan häntä ja hänen harmaata tukkaansa.
"Ei, minä en jaksa enää", kiljui hän. "Minä olen vanha mies ja olen kadottanut turbaanini. Arré! Arré! Mutta minä koetan! Minä riennän! Minä juoksen! Oi te pimeyden henget! Minä olen muhamettilainen!"
Tiheikkö jakautui, ja näkyviin tuli Abdul Gafur, turbaanittomana ja kengättömänä, vyö liehuen, mutaa ja ruohoa nyrkkiin puristetuissa käsissään ja kasvot tummanpunaisina. Hän huomasi Gisbornen, kiljahti uudelleen, syöksyi hänen eteensä ja heittäytyi uupuneena ja vavisten hänen jalkainsa juureen. Mowgli katsoi häneen tarkoituksellisen säälivästi.
"Tästä on leikki kaukana", sanoi Gisborne vakavasti. "Mieshän on kuolemaisillaan, Mowgli."
"Oh, ei hän kuole. Hän vain pelkää."
Abdul Gafur vaikerteli ja nousi pystyyn, vavisten kaikilta jäseniltään.
"Se oli noituutta — noituutta ja paholaisen peliä", nyyhkytti hän haparoiden käsillään poveaan. "Syntieni tähden ovat paholaiset piiskanneet minut halki metsän. Nyt se on lopussa. Minä kadun. Ota ne, Sahib!" Ja hän ojensi isännälleen tukun likaisia papereita.
"Mitä tämä tarkoittaa, Abdul Gafur?" kysyi Gisborne, joka jo aavisti, mitä tuleman piti.
"Heitä minut vankilaan — kaikki setelit ovat tässä — mutta auta minua, etteivät paholaiset aja minua takaa. Minä olen rikkonut Sahibia ja hänen suolaansa vastaan, jota minä olen syönyt; mutta ellei noita metsänhenkiä olisi ollut, olisin minä ostanut maata kaukana täältä ja elänyt koko elinaikani levossa ja rauhassa."
Hän löi päänsä maahan epätoivon ja pelon vallassa. Gisborne selaili setelitukkua. Siinä olivat hänen säästetyt kuukauspalkkansa yhdeksältä viime kuulta — se setelipinkka, joka oli maannut hänen piirongissaan kotoa saatujen kirjeiden joukossa.
Mowgli katsoi Abdul Gafuriin ja naureskeli itsekseen.
"Minä en enää tahdo nousta hevosen selkään. Minä tahdon mennä kotiin
Sahibin kanssa, ja sitten hän saa lähettää minut vartioituna vankilaan.
Hallitus antaa monta vuotta tällaisesta rikoksesta", sanoi ukko
synkästi.
Rukhin yksinäisyys aiheuttaa kummallisia ajatuksia ja koko joukon tekoja. Gisborne katsoi Abdui Gafuriin ja palautti mieleensä, että tämä oli ollut hyvä palvelija ja että kysyi vaivaa perehdyttää uusi hovimestari talon tapoihin ja että hän parhaassa tapauksessa saisi vain uudet kasvot ja uuden kielen.
"Kuulehan, Abdul Gafur", sanoi hän. "Sinä olet tehnyt hyvin väärin ja kokonaan menettänyt izzatisi ja maineesi. Mutta minä otaksun, että tämä pälkähti päähäsi yht'äkkiä?"
"Allah! Minä en milloinkaan ennen ole ajatellut seteleitä. Paha tarttui kurkkuuni, kun katselin niitä."
"Sitä aavistinkin. Palaa siis talooni, ja kun tulen kotiin, toimitan rahat pikalähetin mukana pankkiin, ja sitten on asia unohdettu. Sinä olet liian vanha vankilaan. Ja sitäpaitsi sinun perheesi on syytön."
Vastauksen asemasta Abdul Gafur purskahti itkuun ja painoi päänsä
Gisbornen härännahkaisten ratsastussaappaiden väliin.
"Minua ei siis eroteta?" sammalsi hän nyyhkytysten lomassa.
"Sen saamme nähdä. Kaikki riippuu siitä, miten sinä käyttäydyt, kun minä tulen takaisin. Nouse tamman selkään ja ratsasta rauhassa kotiin."
"Mutta paholaiset? Rukh on täynnä paholaisia."
"Älä pelkää, ukkoseni. Eivät ne tee sinulle mitään, jos vain tottelet Sahibin määräyksiä", sanoi Mowgli. "Ja muussakin tapauksessa ne ajaisivat sinut takaisin kotiin — nilghain tietä."
Abdul Gafur sitoi parhaillaan vyötään; hänen leukansa longahti alas, ja hän tuijotti Mowgliin.
"Ovatko ne hänen paholaisiaan? Hänen paholaisiaan! Ja minä olin aikonut palata ja heittää syyn tuon noidan niskoille."
"Se oli hyvä suunnitelma, mutta ennenkuin asettaa ansan, on ensin katsottava, kuinka iso vangittava otus on. Nyt minä en enää ajattele sitä, että joku on ottanut yhden Sahibin hevosista. Minä en muista, että joku on aikonut tehdä minut varkaaksi Sahibin silmissä ja että paholaiseni ovat; raahanneet tänne jonkun jaloista. Mutta eikö meidän jo ole aika lähteä?"
Mowgli katsoi kysyvästi Gisborneen. Mutta Abdul Gafur meni nopeasti valkean tamman luo, kömpi sen selkään ja pakeni. Metsäpolku ryskyi ja kajahteli hänen jäljessään.
"Hyvä on", sanoi Mowgli. "Mutta hänet heitetään vielä kerran maahan, ellei hän pidä harjasta kiinni."
"Nyt sinun on jo aika sanoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee", sanoi Gisborne sangen vakavasti. "Mitä tuo lörpötys sinun paholaisistasi merkitsee? Kuinka voidaan ihmisiä ajaa rukhissa sinne tänne kuin karjaa? Vastaa!"
"Onko Sahib vihainen siitä, että minä pelastin rahat hänelle?"
"En, mutta tuon takana piilee jotakin, josta minä en pidä."
"Hyvä on. Jos minä nyt nousen ja astun kolme askelta rukhiin, ei kukaan, ei edes Sahib löydä minua, ennenkuin itse tahdon. Minä en sitä mielelläni tee, mutta minä en myöskään halua kertoa. Ole kärsivällinen jonkin aikaa, Sahib, niin eräänä kauniina päivänä näytän sinulle kaikki, sillä jonakin päivänä me, jos sinä suvaitset, ajamme yhdessä kaurista. Tässä ei ole ollenkaan mitään paholaisen peliä. Mutta… minä tunnen rukhin yhtä hyvin kuin joku toinen keittiönsä."
Mowgli puhui kuin olisi puhunut malttamattomalle lapselle. Gisborne oli hämillään, pettynyt ja hiukan harmissaan eikä vastannut mitään, tuijotti vain maahan ja mietti. Kun hän kohotti katseensa, oli metsäihminen kadonnut.
"Ei ole hyvä olla", sanoi tyyni ääni tiheiköstä, "kun ystävät ovat pahoja. Odota iltaan, Sahib, jolloin ilma viilenee."
Jäätyään sitten yksin keskelle rukhia Gisborne aluksi kirosi, mutta nauroi sitten, nousi hevosen selkään ja jatkoi ratsastusta. Hän kävi erään metsänvartijan majassa, tarkasti pari uudisistutusta, antoi määräyksen polttaa polku kuivaan ruohikkoon ja lähti sitten leiripaikalle, jonka hän itse oli valinnut — joukko kivilohkareita, joiden päälle oli oksista ja lehdistä rakennettu alkeellinen katto; se sijaitsi lähellä Kanye-virran rantoja. Oli jo hämärä, kun hän sai sen paikan näköpiiriinsä, ja rukh oli heräämässä äänettömään, saaliinhimolla kyllästettyyn yöelämäänsä.
Eräällä kallionharjalla lepatteli leirituli, ja tuuli kantoi hyvin maukkaan päivällisen tuoksua.
"Hm!" sanoi Gisborne. "Se on parempaa kuin kylmä ruoka. Ainoa, joka voi olla täällä, on Müller, ja virallisesti hänen pitäisi par'aikaa tarkastaa Changamangan rukhia. Haluaisinpa tietää, mitä hän tekee täällä minun alueellani."
Tuolla kookkaalla saksalaisella, joka oli koko Intian metsien päällikkö, ylijahtimestari Birmasta Bombayhin, oli tapana liidellä yölepakon tavoin paikasta paikkaan ilmoittamatta edeltäkäsin tulostaan ja sukeltaa esiin juuri siellä, minne häntä vähimmin odotettiin. Hänen teoriansa mukaan odottamattomat tarkastukset, puutteiden havaitseminen ja ojennukset "paikan päällä" olivat äärettömän paljon parempia kuin hidas kirjeenvaihto, joka päättyi kirjoitettuun ja viralliseen muistutukseen, joka vuosia myöhemmin saatettiin vetää esiin metsävirkamiestä vastaan. Eli niinkuin hän sen selitti: "Jos minä vain juttelen pojilleni saksalaisena setänä, niin he sanovat: 'Senkin kirottu vanha Müller', — ja tekevät sitten paremmin seuraavalla kerralla. Mutta jos minun paksukalloinen virastopäällikköni kirjoittaa ja sanoo, että Müller, päätarkastaja, on hyvin tyytymätön, ei se ensinkään auta yhtään, kun minä en ole paikalla, ja toiseksi voi se tyhmyri, joka tulee minun jälkeeni, sanoa parhaille pojilleni: Katsokaa, te olette saanut ojennuksen edeltäjältäni.' Sen minä sanon, että leveät ja laveat kirjoitukset eivät saa puita kasvamaan." Müllerin syvä ääni kaikui pimeydestä leiritulen takaa; hän seisoi siinä käsi suosikkikokkinsa olalla.
"Ei niin paljon kastiketta, sinä Belielin poika! Worcester-kastike, se ei olekaan pelkkää vettä. Kas, Gisborne! Te tulette hyvin huonolle päivälliselle. Missä teidän leirinne on?" — ja hän astui kättelemään.
"Minä olen leirissäni, sir", sanoi Gisborne. "En aavistanut, että te olitte täällä."
Müller katseli nuoren miehen sopusuhtaista vartaloa.
"Hyvä! Oikein hyvä! Hevonen ja vähän kylmää syötävää. Kun olin nuori, tein minäkin leirini sillä tavoin. Nyt teidän tulee syödä päivällistä minun kanssani. Minä menin päämajaan laatimaan raporttiani viime kuukaudelta. Kirjoitin puolet — hoh-hoh! — ja loput annoin kirjurilleni ja lähdin taas ulos. Se hallitus on hullaantunut noihin raportteihin."
Gisborne nauroi, sillä hän muisti ne monet jutut, joita kerrottiin Müllerin ja hallituksen välisistä rettelöistä. Rohkeapuheisimpana kaikista virkamiehistä tämä oli erikoisasemassa, sillä metsänhoidon tuntijana hän oli vertaansa vailla.
"Jos minä tapaan teidät, Gisborne, istumassa bangalossanne ja raapustamassa minulle raportteja istutuksistanne, sen sijaan että ratsastaisitte niillä istutuksilla, siirrän minä teidät keskelle Bekaneerin erämaata istuttamaan sinne. Minä olen sairas kaikista raporteista ja tyhmistä papereista… meidänhän pitää tehdä työtä."
"Oh, ei vaaraa, että minä tuhlaisin aikaani sellaiseen. Minä vihaan kirjoitustöitä yhtä paljon kuin te, sir."
Keskustelu siirtyi nyt ammattiasioihin. Müllerin oli tehtävä paljon kysymyksiä ja Gisbornen vastaanotettava paljon määräyksiä ja viittauksia, kunnes päivällinen oli valmis. Se oli hienoin ateria, mitä Gisborne kuukausiin oli syönyt. Vaikka muonavarastot olisivat olleet kuinka kaukana hyvänsä, ei se saanut vaikuttaa siihen tehtävään, joka oli uskottu Müllerin kokille; ja ruokalista alkoi siellä erämaassa makeanveden-kalan selkälihasta ja päättyi kahviin ja konjakkiin.
"Ah", sanoi Müller vihdoin ja huokasi mielihyvästä sytyttäessään sikarin ja vajotessaan kuluneeseen leirituoliinsa. "Kun aherran kokoon raporttejani, olen minä vapaa-ajattelija ja ateisti, mutta täällä rukhissa minä olen enemmän kuin kristitty. Minä olen myöskin pakana."
Hän pyöritteli hyvillä mielin sikarinimuketta kielellään, antoi käsiensä vaipua polvelle ja tuijotti eteensä iltausvista sankkaan rukhiin, joka oli täynnä hiipiviä ääniä: oksien ritinää, joka muistutti tulen ritinää hänen takanaan; kuumuudesta taipuneen ja nyt kylmässä yössä ojentuvan oksan rapinaa; Kanye-virran lakkaamatonta solinaa ja kukkuloiden aallonharjan takana piileviltä ylämaan ruohokentiltä kantautuvaa suhinaa. Hän puhalsi paksun savupilven ja alkoi laususkella Heineä itsekseen.
"Niin, kaikki on oikein hyvin. Oikein hyvin. Niin, minä teen ihmeitä, Herra nähköön, ja ne onnistuvat myöskin. Muistan sen ajan, jolloin täällä ei ollut teidän kämmenenne kokoista rukhia tästä peltoihin ja karja kuivana aikana sai syödä kuolleen karjan luita. Nyt puut ovat palanneet. Ne oli istuttanut vapaa-ajattelija, hän kun tiesi juuri sen syyn, joka ne synnyttää! Mutta puut palvelivat vanhoja jumaliaan — ja kristittyjen jumalat valittivat kovasti. Ne eivät voineet elää rukhissa, Gisborne."
Eräällä ratsastuspolulla liikkui varjo — se liikkui ja läheni tähtivalossa.
"Minä olen puhunut totta. Tst! Tuossa on Faun, joka tulee tervehtimään päätarkastajaa. Taivas, se on se jumala. Katso!"
Mowgli siinä tuli valkea seppeleensä päässään ja kädessään puoliksi kuorittu oksa — hän lähestyi tulta epäluuloisena, valmiina pakenemaan pienimmästäkin syystä takaisin lehvästöön.
"Se on eräs ystävistäni", sanoi Gisborne. "Hän etsii minua. Halloo,
Mowgli!"
MûlIer ehti tuskin räpäyttää silmäänsä, kun mies jo oli Gisbornen vieressä ja huudahti:
"Minä tein väärin, kun lähdin. Minä tein äärin, mutta minä en tietänyt, että sen naaras, joka surmattiin virralla, oli liikkeellä ja etsi sinua. Muuten en olisi mennyt. Se on seurannut sinun jälkiäsi, Sahib."
"Hän on hiukan hassahtava", sanoi Gisborne, "ja hän puhuu näiden seutujen eläimistä, kuin olisivat ne hänen ystäviään."
"Tietysti — tietysti. Kukapa ne tuntisi, ellei Faun?" sanoi Müller vakavasti. "Mitä hän sanoo tiikereistä — tuo jumala, joka tuntee teidät niin hyvin?"
Gisborne sytytti uuden sikarin, ja ennenkuin hän oli lopettanut kertomuksensa Mowglista ja hänen teoistaan, oli se muuttunut pätkäksi, joka melkein kärvensi viiksiä. Müller kuunteli keskeyttämättä.
"Se ei ole hulluutta", sanoi hän vihdoin, kun Gisborne oli kuvaillut
Abdul Gafurin hurjan ajon. "Se ei suinkaan ole hulluutta."
"Mitä se sitten on? Hän poistui aamulla luotani hieman nyreissään, kun olin pyytänyt häntä kertomaan, miten oli menetellyt. Minusta hän on tavalla tai toisella hiukan konstikas."
"Ei, hän ei ole lainkaan konstikas, mutta hyvin ihmeellistä tämä on. Tavallisesti ne kuolevat nuorina — sellaiset ihmiset. Ja te sanotte, ettei tuo palvelija tietänyt, mikä hevosta ajoi, ja tietenkään se nilghai ei osannut puhua."
"Ei, piru vieköön, siellä ei ollut mitään. Minä kuuntelin, ja minulla on tarkka kuulo. Härkä ja mies tulivat päistikkaa — järjettöminä pelosta."
Müller ei vastannut, vaan tarkasteli sensijaan Mowglia kiireestä kantapäähän ja viittasi häntä sitten tulemaan lähemmäksi. Mowgli astui hänen luokseen varovasti kuin kauris epäilyttäviä jälkiä.
"Ei vaaraa", sanoi Müller alkuasukasten kielellä. "Ojenna kätesi!"
Hän siirsi kättänsä pitkin toisen käsivartta ja nyökkäsi.
"Niinkuin arvelinkin. Anna nyt polvesi tänne!" Hän koetteli polvenlumpiota ja polvikuoppaa ja hymyili. Pari valkoista arpea herätti hänen huomiotaan.
"Nuo sinä sait, kun olit hyvin nuori?" sanoi hän.
"Niin", vastasi Mowgli hymyillen. "Eräiden pienokaisten hyväilyistä." Ja hän jatkoi olan yli Gisbornelle: "Tämä Sahib tietää paljon. Kuka hän on?"
"Sen saat kuulla sitten, ystäväni. No, missä ne asustavat?"
Mowgli kuvasi kädellään ympyrän.
"Vai niin. Ja sinä pystyt ajamaan nilghaita. Katsohan tuonne! Siellä seisoo tammani paalunsa ääressä. Voitko saada sen tänne säikähdyttämättä sitä?"
"Voinko saada tamman Sahibin luo säikähdyttämättä sitä?" toisti Mowgli hiukan tavallista korkeammalla äänellä. "Ei mikään ole helpompaa, jos vain riimu irroitetaan."
"Irroita riimu!" huusi Müller ratsaspalvelijalle. Tuskin oli tämä noudattanut käskyä, kun voimakas austraalialainen tamma kohotti päätään ja suipisti korviansa.
"Varovasti! En tahdo, että se ajetaan rukhiin", sanoi Müller.
Mowgli seisoi yhä tulen edessä — ulkomuodoltaan ja vartaloltaan aivan kreikkalaisten metsänjumalan kaltaisena, sellaisena kuin se monissa kirjoissa on kuvattu. Tamma nosti takajalkaansa ja huomasi, ettei ollut sidottu, sitten se kulki nopeasti herransa luokse ja painoi päänsä päristäen hänen rintaansa vasten.
"Se tuli itsestään. Niin minunkin hevoseni tekisivät", virkkoi Gisborne'
"Koeta, hikoileeko se", sanoi Mowgli.
Gisborne pani kätensä tamman höyryäville lautasille.
"Riittää", sanoi Müller.
"Riittää", toisti Mowgli, ja kaiku vastasi jostakin kalliosta hänen selkänsä takaa.
"Inhoittavaa, eikö totta", sanoi Gisborne.
"Ei, vain ihmeellistä — hyvin ihmeellistä. Ettekö vielä ymmärrä,
Gisborne?"
"Myönnän, etten ymmärrä lainkaan."
"Hyvä, siinä tapauksessa minä en sano mitään. Hän sanoo jonakin päivänä näyttävänsä, mitä se on. Olisi väärin, jos minä puhuisin. Minä en vain voi käsittää, kuinka hän ei jo kauan sitten ole kuollut. Kuulehan nyt, sinä." Hän nyökkäsi Mowglille ja palasi alkuasukasten kieleen:
"Minä olen kaikkien rukhien päällikkö koko Intiassa ja Mustan Veden ympärillä. En tiedä, montako miestä minun alaisinani on — ehkä viisituhatta, ehkä kymmenen. Sinun tulee — ei kuljeksia rukhissa ja ajaa eläimiä huvin vuoksi, vaan palvella minua, joka olen hallitus, kun metsät ovat kyseessä, ja elää tässä rukhissa metsänvartijana; ajaa pois kylänmiesten vuohet, kun ei ole annettu määräystä, että ne saavat käydä laitumella rukhissa; pitää niistä huolta, kun sellainen määräys on tullut, ilmoittaa Gisborne Sahibille, onko rukhissa tiikereitä ja missä ne oleskelevat ja mitä eläimiä metsissä on; ja pitää tarkasti silmällä kaikkia tulia rukhissa, sillä sinä voit varoittaa nopeammin kuin kukaan toinen. Tästä työstä sinulle annetaan joka kuukausi maksu hopearahoissa, ja lopuksi, kun sinulla on vaimo ja karjaa ja kenties lapsiakin, sinä saat eläkkeen. Mitä siihen sanot?"
"Sitähän minä juuri…", aloitti Gisborne.
"Minun Sahibini puhui tänä aamuna sellaisesta toimesta. Minä olen kuljeksinut koko päivän ja miettinyt sitä, ja minun vastaukseni on nyt valmis. Minä palvelen, jos saan palvella tässä rukhissa eikä missään muussa, Gisborne Sahibia eikä ketään muuta."
"Olkoon niin. Viikon kuluttua tulee kirjallinen määräys, joka antaa hallituksen kunnian pantiksi eläkkeestä. Sinä saat rakentaa majasi sille paikalle, minkä Gisborne Sahib sinulle osoittaa."
"Aioin juuri ehdottaa teille tätä", sanoi Gisborne.
"Se ei ollut tarpeen, kun vain sain nähdä miehen. Hänen veroistaan metsänvartijaa ei tule koskaan olemaan. Hän on ihme. Sanonpa teille, Gisborne, että huomaatte itsekin sen eräänä päivänä. Nähkääs, hän on rukhin jokaisen eläimen kasvattiveli."
"Mieleni olisi keveämpi, jos käsittäisin seikan."
"Se tulee, se tulee. Sanonpa teille, että vain kerran aikaisemmin — ja siitä on kolmekymmentä vuotta — olen tavannut pojan, joka alkoi niinkuin tämä mies on alkanut. Ja se kuoli. Joskus voitte kuulla niistä väenlaskuraporttien yhteydessä, mutta ne kuolevat kaikki. Tämä mies on saanut elää, ja hän on anakronismi, sillä hän on vanhempi kuin rautakausi ja kivikausi. Hän on ihmisen historian alku — paratiisin Aatami, ja nyt tarvitsisimme vielä Eevan. Ei, hän on vanhempi kuin tuo satu, yhtä varmasti kuin rukh on jumalia vanhempi. Gisborne, minä olen nyt kerta kaikkiaan pakana."
Koko pitkän illan Müller sitten istui ja tupakoi tupakoimistaan ja tuijotti tuijottamistaan pimeyteen, ja hänen huulensa liikkuivat, ja hänen kasvonsa loistivat ihmeellisesti. Hän meni telttaansa, mutta tuli pian takaisin majesteetillisessa ruusunpunaisessa yönutussaan, ja viimeiset sanat, jotka Gisborne kuuli hänen lausuvan rukhille keskiyön syvässä hiljaisuudessa, olivat seuraavat, jotka hän deklamoi suurella paatoksella:
Meiss' on luonnottomuuden piina.
Kevätvoima sun suonissas on.
Isäs Priapos on, Libitina
on äitisi kuolematon.
"Nyt sen tiedän. Olinpa pakana tai kristitty, rukhin sisimpiä salaisuuksia en saa koskaan tietää."
* * * * *
Keskiyöllä viikkoa myöhemmin seisoi Abdul Gafur tuhkanharmaana raivosta
Gisbornen sängyn ääressä ja pyysi häntä kuiskaten heräämään.
"Nouse, Sahib", hän änkytti. "Nouse ja ota kiväärisi. Minulta on riistetty kunniani. Nouse ja ammu, ennenkuin kukaan on nähnyt sitä."
Vanhuksen kasvot olivat niin muuttuneet, että Gisborne säikähti.
"Sentähden siis tuo viidakkoirtolainen auttoi minua kattamaan Sahibin pöytää ja noutamaan vettä ja kynimään lintuja. He ovat menneet yhdessä tietänsä kaikista selkäsaunoistani huolimatta, ja nyt tuo mies istuu paholaistensa keskellä ja houkuttelee tytön sielua hornaan. Nouse, Sahib, ja tule mukaani."
Hän pisti kiväärin unenpöpperöisen Gisbornen käteen ja melkein veti hänet kuistille.
"He istuvat tuolla rukhissa vajaan pyssynkantaman päässä talosta.
Seuraa minua hiljaa."
"Mitä tämä on? Mitä on tekeillä, Abdul?"
"Mowgli ja hänen paholaisensa. Ja myöskin minun oma tyttäreni", sanoi Abdul Gafur. Gisborne vihelsi ja seurasi häntä. Nyt hän ymmärsi, miksi Abdul Gafur öisin piiskasi tytärtään ja miksi Mowgli auttoi taloustoimissa miestä, jonka hänen oma voimansa — olipa se sitten mikä hyvänsä — oli todistanut syylliseksi varkauteen. Metsän asukkaan kosinta on pian tehty.
Metsästä kuului huilunsäveliä, ikäänkuin joku vaeltava metsänjumala olisi istunut siellä soitellen, ja kun he tulivat lähemmäksi, kuulivat he ihmisäänien supatusta. Polku päättyi pieneen puoliympyrän muotoiseen aukeamaan, jota reunusti korkea ruohikko ja osaksi puutkin. Keskellä istui kaatuneella puunrungolla Mowgii selkä katsojiin päin, päässään tuore seppel ja käsi kiedottuna Abdul Gafurin tyttären kaulalle; hän puhalsi alkeellista bambuhuilua, ja neljä isoa sutta tanssi juhlallisesti takajaloillaan musiikin tahdissa.
"Siinä hänen paholaisensa ovat", kuiskasi Abdul Gafur. "Hänellä oli kimppu panoksia kädessään. Huilusta kuului venytelty, väräjävä ääni; eläimet lopettivat silloin tanssinsa ja paneutuivat pitkäkseen maahan katsellen tyttöä tarkkaavaisin, vihrein silmin.
"Näetkö nyt", sanoi Mowgli. "Ei kai tässä ole mitään vaarallista? Minä sanoin sinulle, pikku uljassydän, ettei se ollut vaarallista, ja sinä uskoit minua. Sinun isäsi väitti — oi jospa olisit voinut nähdä isäsi, kun häntä ajettiin nilghai-tietä — sinun isäsi väitti, että ne olivat paholaisia; ja Allahin nimessä, joka on sinun jumalasi, minä en ihmettele, että hän luuli niin."
Tyttö nauroi pientä helmeilevää naurua, ja Gisborne kuuli Abdulin kiristelevän harvoja jäljelläolevia hampaitaan. Se ei ollut sama tyttö, jonka Gisborne oli nähnyt hiiviskelevän talossa hunnutettuna ja äänettömänä, vaan kokonaan toinen — nainen, joka oli puhjennut täyteen kukoistukseen yhdessä yössä, niinkuin orvokit, jotka kukkivat yhden tunnin polttavassa kuumuudessa.
"Ne ovat minun leikkitovereitani ja veljiäni, sen äidin lapsia, joka imetti minua, niinkuin kerroin sinulle keittiön takana", jatkoi Mowgli. "Sen isän lapsia, joka asettui minun ja kylmän väliin luolan aukolle, kun minä olin pieni alaston lapsi. Katsohan vain" — eräs susista kohotti harmaan kuononsa ja nuoli Mowglin polvea — "minun veljeni tuntevat, että minä puhun niistä. Niin, kun minä olin pieni lapsi, oli tuo pentu, joka pyöriskeli kanssani maassa."
"Mutta sinä olet sanonut, että sinä olet syntynyt ihmisestä", kuhersi tyttö ja painautui lähemmäksi hänen olkapäätään. "Olethan sinä syntynyt ihmisestä?'"'
"Sanoinko? Niin, minä tiedän, että olen syntynyt ihmisestä, koska sydämeni on sinun vallassasi, sinä pieni."
Tytön pää liukui Mowglin leuan alle. Gisborne kohotti kätensä varoittaakseen Abdul Gafuria, jota tuo eriskummallinen näky ei lainkaan liikuttanut.
"Mutta kuitenkin minä olin susi susien joukossa, kunnes se hetki tuli, jolloin ne, jotka elivät viidakossa, kehoittivat minua menemään, koska minä olin ihminen."
"Kutka kehoittivat sinua menemään? Tuohan ei muistuta ollenkaan oikean ihmisen puhetta."
"Eläimet, käsitätkö? Sinä pieni, sinä et ikinä uskoisi sitä, mutta niin se kuitenkin oli. Viidakon eläimet kehoittivat minua menemään, mutta nämä neljä seurasivat minua, sillä minä olin niiden veli. Sitten minä jouduin karjanpaimeneksi ihmisten pariin ja opin heidän kielensä. Ho-hoo! Laumat maksoivat tullia minun veljilleni, kunnes muudan nainen, muudan vanha nainen, rakkaani, näki minun eräänä yönä leikkivän veljieni kanssa niitetyllä kentällä. Silloin ne sanoivat, että minussa oli paholaisia, ja minut ajettiin kylästä kepiniskuilla ja kivillä, jo nuo neljä tulivat minun mukaani salaa eikä muiden nähden. Tämä tapahtui sen jälkeen kuin minä olin oppinut syömään keitettyä ruokaa ja puhumaan rohkeasti. Kylästä kylään minä kuljin, oi minun sydämeni sydän, milloin karjanpaimenena, milloin puhvelinajajana, milloin jälkienseuraajana, mutta koskaan ei ollut miestä, joka olisi uskaltanut kahta kertaa kohottaa sormeaan minua vastaan." Hän kumartui taputtamaan muuatta sudenpäätä. "Etkö sinäkin pidä niistä? Niissä ei ole mitään pahaa eikä mitään noituutta. Katso, ne tuntevat sinut jo."