"Metsät ovat täynnä kaikenlaisia pahoja henkiä", sanoi tyttö väristen.
"Se on vale. Lapsen vale", vastasi Mowgli hyvin vakavasti. "Minä olen maannut kasteessa tähtien alla ja pitkiä, pimeitä öitä, ja minä kai tiedän sen. Viidakko on minun kotini. Pitäisikö miehen pelätä omia kattoparrujaan ja vaimon miehensä liettä? Kumarru ja hyväile niitä!"
"Ne ovat koiria ja likaisia", mutisi tyttö ja kumartui kasvot poispäin käännettyinä.
"Syötyämme hedelmää me muistamme lain", sanoi Abdul Gafur katkerasti.
"Mitä hyödyttää odottaa enää, Sahib? Ammu!"
"Vaiti sinä! Kuulkaamme, mitä on tapahtunut", sanoi Gisborne.
"Se oli hyvin tehty", sanoi Mowgli ja kietoi taas kätensä tytön ympärille. "Koiria tai ei, ne ovat kuitenkin seuranneet minua tuhannen kylän läpi."
"Ah, entä missä sinun sydämesi silloin oli? Tuhannen kylän läpi! Sinä olet tavannut tuhat tyttöä. Olenko minä — olenko minä ainoa tyttö, joka on saanut sinun sydämesi?"
"Minkä nimeen minun on vannottava? Allahinko, josta sinä puhut?"
"Ei, sinun oman elämäsi nimeen, joka on sinussa, ja minä olen tyytyväinen. Missä sinun sydämesi oli noina päivinä?"
Mowgli nauroi:
"Vatsassani, sillä minä olin nuori ja aina nälkäinen. Sentähden minä opettelin metsästämään ja seuraamaan jälkiä antaen veljilleni käskyjä kuin kuningas armeijoilleen. Niiden avulla minä ajoin nilghain hupsun nuoren Sahibin luokse ja paksun lihavan tamman paksun lihavan Sahibin luokse, kun he kysyivät minun mahtiani. Olisi ollut yhtä helppo ajaa ne itse. Nytkin", hän koroitti jonkin verran ääntään, "nytkin minä tiedän, että minun takanani seisovat sinun isäsi ja Gisborne Sahib. Ei, älä juokse, sillä vaikka heitä olisi kymmenen miestä, eivät he uskaltaisi astua askeltakaan eteenpäin. Muista, että jos sinun isäsi vielä kerran lyö sinua, lausun minä sanan ja ajan häntä jälleen ympäri rukhia."
Yksi susista nousi ja paljasti hampaansa.
Gisborne tunsi, kuinka Abdul Gafur vapisi hänen vieressään. Seuraavassa hetkessä oli paikka tyhjä, ja lihava mies kiiti tiehensä.
"Nyt on ainoastaan Gisborne Sahib jäljellä", sanoi Mowgli, yhä kääntymättä, "mutta minä olen syönyt Gisborne Sahibin leipää, ja pian minä olen hänen palveluksessaan, ja minun veljeni rupeavat palvelemaan häntä ajamalla riistaa ja tuomalla tietoja. Kätkeydy ruohikkoon!"
Tyttö pakeni, ja korkea ruohikko sulkeutui hänen ja sen suden jälkeen, joka seurasi häntä vartijana. Nyt Mowgli kääntyi ja seisoi kolmen jäljelläolevan suden kanssa kasvot Gisborneen päin, kun tämä tuli hänen luokseen.
"Tässä koko noituus on", sanoi Mowgli osoittaen niitä kolmea. "Lihava Sahib tiesi, että me, jotka olemme kasvaneet susien parissa, ryömimme ensimmäisenä vuotena kyynärpäittemme ja polviemme varassa. Koettelemalla minun käsivarsiani ja polviani hän arvasi sen totuuden, jota sinä et käsittänyt. Onko se niin ihmeellistä, Sahib?"
"Minusta se on paljon ihmeellisempää kuin noituus. Nämä siis ajoivat nilghaita?"
"Niin, niinkuin ne voisivat ajaa Sahibia, jos minä käskisin. Ne ovat minun silmäni ja minun jalkani."
"Katso sitten, ettei Sahibilla ole kaksipiippuista pyssyä mukanaan. Niiden on vielä opittava yhtä ja toista, sillä ne seisovat peräkkäin toinen toisensa takana, niin että kaksi laukausta riittäisi surmaamaan kaikki kolme."
"Niin, mutta ne tietävät, että niistä tulee sinun palvelijoitasi niin pian kuin minusta on tullut metsänvartija."
"Oletpa metsänvartija tai ei, Mowgli, joka tapauksessa olet tuottanut häpeää Abdul Gafurille. Sinä olet häpäissyt hänen talonsa ja synkistänyt hänen kasvonsa."
"Hänen kasvonsa synkistyivät silloin, kun hän otti sinun rahasi, ja ne kävivät vielä mustemmiksi, kun hän äsken kuiskasi sinun korvaasi, että surmaisit alastoman miehen. Minä puhun itse Abdui Gafurin kanssa, sillä minä olen valtion virkamies, joka tulee saamaan eläkkeen. Hän saa pitää häät minkä uskonnon mukaan haluaa, mikäli häntä ei huvita juosta vielä kerran. Minä puhun hänen kanssaan aamunkoitteessa. Sitäpaitsi — Sahibilla on oma talonsa, ja tämä on minun. On aika mennä uudelleen nukkumaan, Sahib."
Mowgli kääntyi ja katosi ruohikkoon jättäen Gisbornen yksin.
Metsänjumalan viittausta ei voinut käsittää väärin, ja Gisborne palasi
bangaloon; kuistilla hän tapasi vihan ja pelon raateleman Abdul
Gafurin, joka vastasi hänen sanoihinsa hourepuheilla.
"Rauhoitu, rauhoitu!" sanoi Gisborne pudistellen häntä, sillä hän näytti olevan saamaisillaan uuden kohtauksen. "Müller Sahib on tehnyt hänestä metsänvartijan, ja niinkuin tiedät saa hän myöhemmin eläkkeen ja on hallituksen palveluksessa."
"Hän on irtolainen — mlech — koira koirien joukossa, raadonsyöjä. Ei kai eläke voi poistaa sitä?"
"Allah tietäköön! Sinähän olet sitäpaitsi itse nähnyt, että onnettomuus on tapahtunut. Tahdotko toitottaa sen kaikkien palvelijain tietoon? Järjestä nopeasti shadi, ja tyttö tulee tekemään hänestä oikeauskoisen muhamettilaisen. Mies on hyvin miellyttävä. Ihmetteletkö sitä, että tyttö kaikkien niiden selkäsaunojen jälkeen, mitkä sinulta oli saanut, pakeni hänen turviinsa?"
"Eikö hän sanonut ajavansa minua villipedoillaan?"
"Niin olin ainakin kuulevinani. Jos hän on taikuri, on hän kaikkein taitavimpia."
Abdul Gafur mietti pitkään. Sitten hän lysähti kokoon ja parkui, tykkänään unohtaen, että oli muhamettilainen:
"Sinä olet bramiini. Minä olen sinun lehmäsi. Järjestä sinä asiat ja pelasta kunniani, jos se on pelastettavissa."
Toistamiseen Gisborne meni rukhiin ja huusi Mowglia. Vastaus tuli ylhäältä eikä ollut erikoisen nöyräsävyinen.
"Puhu kauniisti!" sanoi Gisborne ja katsoi ylös. "Tarkoitus ei suinkaan ole riistää sinulta paikkaa ja häätää sinua susinesi täältä. Mutta tytön on tänä yönä palattava isänsä kotiin. Huomenna vietämme shadin muhamettilaisten lain mukaan, ja sitten saat vapaasti ottaa hänet mukaasi. Vie hänet nyt takaisin Abdul Gafurille!"
"Minä kuulen." Kaksi ääntä supatti, ikäänkuin neuvotellen, lehtien seassa. Ja sitten tuli vastaus:
"Me tottelemme — viimeisen kerran."
* * * * *
Vuotta myöhemmin ratsastivat Müller ja Gisborne rukhissa keskustellen virka-asioista. He saapuivat Kanye-virran lähellä oleville kallioille. Müller ratsasti hiukan edellä. Erään orjantappuratiheikön varjossa sätkytteli kaunis ruskea poika, ja aivan hänen yläpuolellaan pisti tiheiköstä esiin harmaan suden pää. Gisborne ehti nipin napin iskeä Müllerin kivääriin, ja kuula lensi vinkuen puunoksien lomitse.
"Oletteko järjiltänne?" karjui Müller. "Ettekö näe?"
"Näen kyllä", vastasi Gisborne tyynesti. "Äiti on jossakin lähistöllä.
Te olette varmasti herättänyt koko joukon, piru vieköön!"
Pensaat jakautuivat, ja hunnuton nainen tempasi lapsen syliinsä.
"Kuka ampui, Sahib?" huusi hän Gisbornelle.
"Tämä Sahib. Hän ei muistanut miehesi ystäviä."
"Ei muistanut? No niin, sehän saattaa helposti sattua, sillä me, jotka elämme niiden seurassa, unohdamme, että niissä on mitään merkillistä. Mowgli on virralla kalastamassa. Tahtooko Sahib tavata häntä? Tulkaa ulos, te epäkohteliaat nahjukset! Tulkaa ulos pensaista ja tervehtikää kauniisti Sahibia!"
Müllerin silmät suurenivat suurenemistaan. Hän astui maahan säihkyvän tammansa selästä, ja samassa avautui viidakko neljän suden tieltä, jotka alkoivat hyppiä Gisbornen ympärillä. Nainen seisoi lastaan imettäen ja työnsi ne luotaan, kun ne tunkeutuivat liian lähelle hänen paljaita jalkojaan.
"Te olitte aivan oikeassa Mowglin suhteen", sanoi Gisborne. "Olisin kertonut siitä teille, mutta olen näiden kahdentoista kuukauden aikana niin tottunut näihin vintiöihin, että se oli kokonaan häipynyt muististani."
"Oh, ei mitään anteeksipyyntöjä", sanoi Müller. "Mitäpä siitä. Hyvä
Jumala! 'Ja minä teen ihmeitä — ja ne käyvät myöskin toteen!'"
"VILHELM VALLOITTAJA".
I.
Jos olet kerran perille sa voinut suurtyön viedä, sen suuruus vielä suurentuu, jos siit' ei kenkään tiedä.
"Onko siitä jo tullut virallista julistusta?"
"Niin pitkälle ovat jo menneet, että siellä täällä myönnetään olevan viljanpuutetta ja parissa piirikunnassa on ryhdytty avustustoimiin, mikäli sanomalehdet kertovat."
"Merkitsee siis, että virallinen julistus tulee heti, kun ollaan varmat miehistä ja liikkuvasta kalustosta. Enpä ihmettelisi, vaikka tulisi yhtä kovat olot kuin suuren nälänhädän aikoina."
"Mahdotonta", vastasi Scott käännähtäen hiukan pitkässä ruokotuolissaan. "Pohjoisosissa on saatu hyvä sato, ja Bombaysta ja Bengalista tulee tietoja, että he ovat saaneet enemmän kuin voivat itse käyttää. Se voidaan varmasti pysähdyttää, ennenkuin se ennättää levitä."
Martyn otti sanomalehden pöydältä, luki vielä kerran sähkösanoman ja heitti jalkansa tuolin käsinojalle. Oli kuuma, hämärä, tukahduttava, vastakostutetun puistokäytävän höyryjen painostama ilta. Klubipuutarhan kukat nuokkuivat kuolleina ja mustina, pieni lootuslammikko oli aivan kuivunut, ja tamariskipuut olivat aivan valkoisina pölystä. Useimmat herrat olivat kokoontuneet Puiston musiikkipaviljonkiin — klubin kuistilla soitti kotimainen sotilasorkesteri, puhallellen kuluneita valsseja — tai poolokentälle tahi korkeiden muurien ympäröimälle pihalle, missä oli kuumempi kuin saunassa. Puolikymmentä tallirenkiä piteli herrainsa hevosia odottaen heidän paluutansa. Välistä sai nähdä ratsastajan tulevan klubin aidattuun pihaan ja lähtevän hitaasti valkoiseksi rapattuihin parakkeihin, jotka olivat päärakennuksen vieressä. Miehet asuivat niissä, ja joka ilta aterialla he saivat nähdä samat kasvot vastapäätään; siksi he viivyttelivät virkahuoneissaan mahdollisimman kauan päästäkseen tuosta ikävästä seurasta.
"Mihin sinä aiot ryhtyä?" kysyi Martyn. "Ottakaamme kylpy ennen päivällistä."
"Vesi on kuin keitettyä", sanoi Scott. "Olen kylpenyt jo tänään."
"Otetaan sitten peli biljardia."
"Biljardisali on jo täynnä. Istu vain rauhassa äläkä ole niin epämiellyttävän tarmokas."
Pärskähtelevä kameli pysähtyi portin ulkopuolelle, ja sen ajaja pisti kätensä nahkalaukkuunsa.
"Kubber-kargas-ki-yektraa", vikisi mies heittäen alas lisälehden, lappusen, jonka toinen puoli vain oli painettu ja joka oli aivan märkä painomusteesta. "Se naulattiin vihreälle taululle keskelle myytäviä hevosia ja kadonneita koiria koskevia ilmoituksia."
Martyn nousi uneliaasti ja meni taulun luo. Luettuaan lisälehden hän päästi ilmoille pienen vihellyksen.
"Nyt se on julistettu", huudahti hän. "Yksi, kaksi, kolme — kahdeksan piirikunnan on julistettu kärsivän nälänhätää. Jimmy Hawkins on määrätty johtamaan avustustyötä."
"Hyvä valinta!" sanoi Scott osoittaen ensimmäisen kerran mielenkiintoa. "Jos olet epävarma, niin ota joku Punjabista — se on hyvä ohje. Minä olin Jimmyn alaisena, kun aluksi tulin tänne, ja silloin hän kuului Punjabin piirikuntaan. Hänessä on enemmän pontta kuin useimmissa muissa."
"Jimmy on nyt vastaleivottu aatelismies", sanoi Martyn, "Ja oikea kunnian poika, vaikkakin piintynyt sivilisti."
Kiesit pysähtyivät kuistin eteen, ja niistä nousi mies, joka pyyhki hikeä otsaltaan. Hän oli maakunnan (jossa oli kaksikymmentäviisi miljoonaa värillistä ja viisisataa valkoista asukasta) pääkaupungin ainoan lehden toimittajana, koska lehden henkilökunta rajoittui häneen ja hänen apulaiseensa, niin hänen työaikansa vaihteli kymmenestä kahteenkymmeneen tuntiin vuorokaudessa.
"Kuulkaahan, Raines", sanoi Martyn pysähdyttäen hänet, "te, joka tiedätte kaiken, voitte kai sanoa, millaiseksi Madrasin nälänhätä muodostuu".
"Ei sitä kukaan voi sanoa vielä. Puhelimitse on tullut sylenpituinen tiedoitus, ja minä olen juuri matkalla klubiin panemaan sitä kokoon. Madras on tunnustanut, ettei se voi hoitaa yksin asioitaan, ja Jimmy tuntuu saavan vapaat kädet avustajiensa valinnassa. Arbuthnot on saanut vihjauksen pysytellä valmiina."
"Peshawarin Arbuthnot?"
"Sama mies. Ja Ellis ja Clay ovat komennetut luoteisesta piirikunnasta ja ovat ottaneet Bomhaysta mukaansa puolikymmentä apulaista. Näyttää tosiaankin siitä, kuin oikea nälänhätä olisi tulossa."
"He ovat lähempänä tapahtumapaikkoja kuin me. Mutta jos on välttämätöntä jo niin aikaisin hakea apua Punjabista, niin kai jo jotakin vakavampaa on tulossa, kuin miltä näin aluksi näyttää", sanoi Martyn.
"Tänään täällä, huomenna tuolla. Mutta eihän voi odottaa iankaikkisesti saavansa pysyä samalla paikalla", virkkoi Scott nousten pystyyn ja heittäen kädestään erään Marryatin romaanin. "Martyn, sisaresi odottaa sinua."
Harmaa hevonen kuopi lähellä kuistia, jonka öljylamppu heitti himmeän valaistuksen neitosen ruskeaan ratsastuspukuun ja kalpeisiin, kasvoihin valkoisen huopahatun alla.
"Tulen heti", sanoi, Martyn. "Etkö voi lähteä meille päivälliselle,
Scott? William, onko kotona ruokaa?"
"Ratsastan katsomaan", vastasi tyttö. "Sinä voit tulla hänen kanssaan kahdeksan ajoissa."
Scott lähti huoneeseensa muuttamaan vaatteita ja otti ylleen vuodenaikaan sopivan seurustelupuvun, joka oli valkoista palttinaa kiireestä kantapäähän; vyötäisillä vain oli leveä silkkivyö. Martynien päivällinen oli huomattavasti parannettu painos klubin aterioista, mitkä tavallisesti olivat vuohenpaistia, sitkeätä kanaa ja säilykkeitä. Mutta oli vahinko kerrassaan, ettei Martynilla ollut varaa lähettää sisartaan vuorille kuumaksi vuodenajaksi. Poliisitarkastajana Martyn sai suurenmoisen palkan, kuusisataa hopearupiaa huonoa valuuttaa, ja se näkyi selvästi hänen pienestä asunnostaan, joka käsitti neljä huonetta. Kuoppaista lattiaa peittivät tavallisesti valko- ja siniraitaiset matot, valkeaksi siveltyjä seiniä koristivat tavalliset lasihelmillä reunustetut phulkarisit, ruokasalissa näkyi tavallinen kokoelma tuoleja, jotka kaikki olivat erilaisia ja ostetut jonkun toverin kuoleman jälkeen pidetystä huutokaupasta, ja seinissä oli tavallisia rasvatahroja sillä paikalla, missä punka-nauha riippui. Näytti siltä kuin kaikki olisi eilisiltana purettu ja järjestetty ja pakattaisiin huomenna jälleen. Talossa ei ollut ainoatakaan ovea, joka olisi kunnolla riippunut saranoillaan. Pienet ikkunat, jotka olivat viisitoista jalkaa korkealla lattiasta, olivat täynnä ampiaispesiä, ja sisiliskot ajelivat kärpäsiä kattoparrujen välissä. Mutta kaikki tämä muodosti osan Scottinkin elämää, ja hän oli niin tottunut siihen, ettei kiinnittänyt huomiota tuollaisiin pikkuseikkoihin. Sillä tavoin asuivat kaikki, joilla oli samat tulot, ja maassa, jossa jokaisen miehen tulot, ikä ja yhteiskunta-asema ovat painetut jokaisen luettavissa olevaan kirjaan, ei juuri maksa vaivaa sanoin eikä teoin yrittää uskotella toisille asemaansa paremmaksi kuin se on. Scott oli kahdeksan vuotta ollut kasteludepartementin palveluksessa ja sai kahdeksansadan rupian kuukausipalkan; hänellä oli mahdollisuus palveltuaan nuhteettomasti vielä kaksikymmentäkaksi vuotta vetäytyä lepoon turvanaan neljänsadan rupian kuukautinen eläke. Palvelusaikansa hän oli enimmäkseen asunut teltoissa tai tilapäisissä parakeissa, missä juuri ja juuri saattoi nukkua, syödä ja kirjoittaa kirjeitä, ja hänen työnsä oli ollut uusien kanavien avaamista ja hoitamista, muutamia tuhansia eriuskoisia alkuasukkaita käsittävän työläislauman johtamista ja suurten hopearahamäärien maksamista. Hän oli samana keväänä — eikä aivan ilman kunniaa — lopettanut viimeisen osan suurta Mosuhl-kanavaa ja oli sitten vasten tahtoaan, sillä hän inhosi virastotöitä, lähetetty kuumaksi vuodenajaksi maakunnan pääkaupunkiin hoitamaan ainoana miehenä departementin lasku- ja varasto-osastoa helteisessä virkahuoneessa. Martyn tiesi sen, William, hänen sisarensa, tiesi sen, ja jokainen ihminen tiesi sen.
Scott, niinkuin koko muukin maailma, tiesi, että neiti Martyn oli tullut Intiaan neljä vuotta sitten pitämään taloutta veljelleen, joka, senkin jok'ainoa tiesi, oli lainannut rahat hänen tulomatkansa maksamiseksi, ja että tytön kaikkien ihmisten väitteen mukaan olisi pitänyt mennä naimisiin kauan aikaa sitten. Mutta sensijaan hän oli antanut rukkaset puolellekymmenelle upseerille, eräälle virkamiehelle, joka oli häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi, ja eräälle lääkärille. Tämäkin oli yleisesti tunnettua. Hän oli jäänyt kaupunkiin kolmeksi kuumaksi vuodenajaksi, koska hänen veljensä oli velkaantunut eikä voinut kustantaa sisarelle edes halvimpiakaan paikkoja vuorilla. Hänen kasvonsa olivat kuunvalkoiset, ja keskellä hänen otsaansa näkyi noin shillingin suuruinen arpi, Delhi-haavan merkki, sellainen, joka syntyy huonosta juomavedestä ja syöpyy lihaan, kunnes kypsyy hapoilla poltettavaksi.
Mutta huolimatta tästä William oli huvitellut paljon näiden neljän vuoden aikana. Kaksi kertaa hän oli ollut vähällä hukkua kahluuttaessaan hevostaan yli joen, kerran kameli oli vienyt hänet mukanaan, kerran hän oli ollut todistamassa rosvojen yöllistä hyökkäystä veljensä leiriin, oli nähnyt oikeutta jaettavan pitkillä vavoilla ulkona luonnossa, osasi puhua urdua samoinkuin raakaa Punjabin murretta niin sujuvasti, että herätti kateutta niissä, jotka olivat olleet maassa paljon kauemmin kuin hän; sitäpaitsi hän oli kokonaan päässyt tavasta kirjoittaa tädeilleen Englantiin ja poimia leikkeleitä englantilaisista aikakauskirjoista, oli ollut mukana eräänä sangen vaikeana koleeravuotena, jolloin oli nähnyt asioita, joita ei voi kuvailla, ja kaikkien hänen kokemustensa kukkana oli tyfoidikuume, joka oli kestänyt kuusi viikkoa ja jonka jälkeen hänen oli ollut pakko ajaa hiuksensa. Ja kaikki tämä, vaikka hän ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentäkolmea vuotta! On sangen luultavaa, että hänen tätinsä eivät olisi hyväksyneet tyttöä, joka ei milloinkaan laskenut jalkaansa maahan, jos vain oli hevonen ratsastettavaksi, joka ratsasti tanssiaisiin shaaliin kääriytyneenä, joka piti tukkaansa lyhyeksileikattuna ja käheränä, josta oli yhdentekevää, sanottiinko häntä Williamiksi vai Billiksi, jonka puhe oli koristettu maan murteiden kielikukkasilla, joka saattoi esiintyä amatöörinäytöksissä, soittaa banjoa, pitää huolta kahdeksasta palvelijasta ja kahdesta hevosesta, palvelijain palkoista ja sairauksista, ja katsella miehiä tyynesti suoraan silmiin — niin, senkin jälkeen, kun he olivat kosineet ja saaneet rukkaset.
"Minä pidän miehistä, jotka tekevät jotakin kunnollista", oli hän sanonut opettajalle, joka opasti kangaskauppiaan poikia runouden ymmärtämiseen, ja kun mies tuli hentomieliseksi ja runolliseksi, niin William selitti, "ettei hän ymmärtänyt runoutta viiden pennyn edestä ja että hänen päätään aina rupesi särkemään värssyjä lukiessa". Tämän jälkeen taas eräs murskattu sydän pakeni Klubiin. Mutta vika oli todellakin Williamin, koska hänestä oli hauskaa kuunnella miesten puhuvan työstään, ja sehän on varmin keino saada mies vaipumaan naisen jalkojen juureen.
Scott oli tuntenut hänet kolme vuotta ja melkein aina tavannut hänet silloin, kun hänen ja Martynin leirit olivat sattuneet toistensa viereen Intian aavikon äärillä. Hän oli sitäpaitsi tanssinut tytön kanssa monta kertaa suurissa joulujuhlissa, joihin saattoi kokoontua jopa viitisensataa valkoihoista, ja hän oli aina tuntenut suurta kunnioitusta tytön keittiökykyjä ja hyviä päivällisiä kohtaan.
William muistutti tavallista enemmän poikaa istuessaan päivällisen jälkeen nahkapäällysteisessä sohvassa toinen jalka allaan ja mustien kiharoiden peittämä matala otsa syvissä rypyissä. Hän pyöritteli paperosseja veljelleen ja työnsi pyöreän leukansa eteenpäin saatuaan vihdoinkin tupakan tasaisesti pakatuksi, ja melkein yhtä huolimattomasti kuin koulupoika heittää kiven hän viskasi valmiit paperossit huoneen poikki veljelleen, joka sieppasi ne toisella kädellään, jatkaen keskusteluaan Scottin kanssa. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan ammattiasioita, kanavia ja kanavien hoitamista, syntisiä kyläläisiä, jotka ottivat enemmän vettä, kuin mistä olivat maksaneet, vielä parantumattomampia alkuasukaspoliiseja, jotka ummistivat silmänsä näiltä varkauksilta, kylien siirtämistä vastakostutetuille alueille ja sotaa eteläisiä aavikonasukkaita vastaan, joka syttyisi, kun hallitus myöntäisi varoja suunnitellun Luni-kanavaverkon rakentamiseen. Scott puheli avoimesti hartaasta halustaan päästä osalliseksi tähän työhön, missä hän tuntisi sekä maan että asukkaat, ja Martyn huokasi itselleen pilettiä Himalajan juurelle ja kertoi ajatuksiaan esimiehistään; koko ajan William pyöritteli paperosseja sanomatta sanaakaan, mutta hymyillen ystävällisesti veljelleen, kun tämä kuumeni.
Kello kymmeneltä tuotiin Scottin hevonen portille, ja ilta oli lopussa.
Valoa vilkkui molemmista mataloista bangaloista, missä päivälehti painettiin, ja koska oli liian aikaista ajatella makuullemenoa, meni Scott vaihtamaan pari sanaa toimittajan kanssa. Vyötäisiin asti alastomana kuin merimies, joka seisoo tykin ääressä, makasi Raines lepotuoiissa odotellen yösähkösanomaa. Hän oli sitä mieltä, että ellei ollut työssään koko päivää ja suurinta osaa yöstä, niin joutui alttiiksi kuumeelle. Senvuoksi hän söi ja nukkui lehtipakkojensa keskellä.
"Voitteko ruveta siihen?" kysyi hän unisesti. "En tarkoittanut, että vaivautuisitte tänne."
"Kuinka? Olen ollut päivällisellä Martynien luona."
"Tarkoitan tietysti nälänhätää. Martyn on myöskin määrätty lähetettäväksi apua tarvitseville paikoille. Ne ottavat apulaisia mistä saavat. Lähetin juuri teille klubiin lapun, jossa kysyin, voisitteko ottaa kirjoittaaksenne meille kirjeen viikossa sieltä etelästä, sanotaan yhdestä kahteen palstaan. Ei tietenkään mitään hälyytysjuttuja, vaan pelkkiä yksinkertaisia tosiasioita toimenpiteistä, joihin on ryhdytty, ja niin edespäin. Tavallinen palkkio on kymmenen rupiaa palstalta."
"Valitan, että täytyy kieltäytyä, mutta sellainen ei sovellu minulle", sanoi Scott hajamielisellä äänellä ja katseli seinällä riippuvaa Intian karttaa. "Ikävä juttu Martynille, totisesti ikävä. Ihmettelenpä, mitä hän tekee sisarelleen. Ja mitä hittoa ne tekevät minulla? Ei minulla ole kokemuksia nälänhädästä. En ole milloinkaan ollut sellaisessa mukana. Onko minut todellakin määrätty?"
"Kyllä, tässä on sähkösanoma. Ovat asettaneet teidät avustustyöhön ja antaneet teille joukon alkuasukkaita, joita kuolee kuin kärpäsiä. Kymmentä tuhatta asukasta kohden on yksi hindulainen lääkäri ja pullo koleeramikstuuraa. Määräys johtuu siitä, että sattumalta olette vapaa. Jokainen, joka ei tee kahden miehen työtä, tuntuu kutsutun palvelukseen. Tuntuu tulevan yhtä pahaa kuin mistään nälänhädästä kymmenen vuoden aikana."
"Ikävä kyllä se kuuluu meidän työhömme. Saan kai virallisen määräyksen huomenna. Olipa hyvä, että sattumalta kurkistin tänne. On parasta ruveta heti pakkaamaan. Tiedättekö sattumalta, kuka tulee hoitamaan minun paikkaani?"
Raines selaili sähkösanomia.
"Murreen Mc Evan", vastasi hän.
Scott naurahti.
"Ja hän kun ajatteli pitää viileätä koko kesän! Se uutinen ei totisesti häntä ilahduta. Mutta ei maksa vaivaa puhua. Hyvää yötä!"
Kaksi tuntia myöhemmin Scott saattoi hyvällä omallatunnolla paneutua levolle tyhjässä huoneessaan. Kaksi kulunutta nahkalaukkua, nahkainen vesipullo, tinainen jäälaatikko ja hänen mielisatulansa olivat läjässä ovella, ja maksu Klubiin viime kuukauden täysihoidosta oli tyynyn alla. Seuraavana päivänä hän sai virallisen määräyksen ja samalla kertaa yksityisen sähkösanoman sir James Hawkinsilta, joka ei milloinkaan unohtanut kykeneviä miehiä ja pyysi nyt häntä, koska nälänhätä oli kova ja valkoisista miehistä suuri puute, mahdollisimman pian saapumaan eräälle paikalle, jolla oli mutkikas nimi.
Lihava, punaposkinen nuorukainen saapui keskipäivän tienoissa valittaen kohtaloa ja nälänhätää, jotka eivät milloinkaan voi suoda ihmiselle kolmen kuukauden lomaa. Hän oli Scottin seuraaja, eräs toinen ratas siinä koneistossa, jota oli pitänyt liikkeessä hänen toverinsa, jonka palvelukset nyt, niinkuin virallisessa kirjelmässä sanottiin, "asetettiin Madrasin hallituksen käytettäväksi nälänhädän auttamiseen, kunnes toisin määrätään". Scott luovutti kassan, osoitti työhuoneen viileimmän kolkan, varoitti ylenmääräisestä työinnosta ja lähti uskollisen palvelijansa Faiz Ullahin seuraamana hämärissä vuokravaunuilla linnoitetulle asemalle ennättääkseen ajoissa etelän pikajunaan. Kuumuus oli tukahduttava, ja melkein kauhistuen hän ajatteli, että edessä oli vähintään neljän päivän ja viiden yön matka. Faiz Ullah, joka oli tottunut pistämään nenänsä joka paikkaan, heittäytyi pelottomasti asemalaiturin ihmisjoukkoon, sillä aikaa kuin Scott mustaa sikaria vedellen odotteli vaununsa kiinnittämistä. Kymmenkunta alkuasukaspoliisia pyssyineen ja myttyineen raivasi tiensä halki Punjabin talonpoikien, Sikhin käsityöläisten ja Afreeden rasvakiharaisten kulkukauppiaiden joukon ja suojeli mahtavasti Martynin matkalaukkua, jäälaatikkoa, vesipulloja ja kantohihnoja. He näkivät Faiz Ullahin kohotetun käden ja ohjasivat kulkunsa sitä kohden.
"Minun Sahibini ja sinun Sahibisi matkustavat yhdessä", sanoi Faiz Ullah Martynin palvelijalle. "Ja senvuoksi myöskin sinun ja minun, oi veli, on hankittava paikat heidän lähelleen, ja meidän isäntäimme aseman vuoksi ei kukaan uskalla häiritä meitä."
Kun Faiz Ullah tiedoitti, että kaikki oli kunnossa, nousi Scott vaunuihin ja sijoittui leveälle nahkapäällysteiselle sohvalle riisuttuaan ensin takkinsa ja kenkänsä. Viimeisellä hetkellä hyökkäsi Martyn sisään kuumana ja hikisenä.
"Älä nyt kiroile", sanoi Scott raukeasti, "on myöhäistä muuttaa vaunua, ja me ja'amme minun jääni."
"Mitä sinä täällä teet?" kysyi Martyn.
"Minut lähetetään lainaksi Madrasin hallitukselle aivan kuin sinutkin.
Hiton kuuma ilta. Otatko sinä miehiä mukaasi?"
"Kyllä, tusinan. Saan kai tehtäväkseni valvoa viljan jakelua. En aavistanutkaan, että sinäkin olit saanut määräyksen."
"En saanut siitä tietää, ennenkuin tulin teiltä eilen illalla. Raines sen ensiksi sanoi. Virallinen määräys tuli aamulla, Mc Evan vapautti minut kello neljä, ja minä lähdin heti. Enpä ihmettelisi, vaikka tästä nälänhädästä olisi suurta hyötyä — tietenkin mikäli pääsemme siitä elävinä."
"Jimmyn pitäisi ainakin antaa meidän työskennellä yhdessä", sanoi
Martyn ja virkkoi sitten hetken vaiettuaan: "Sisareni on mukana."
"Hyvä asia", sanoi Scott. "Hän kai nousee junasta Uneballissa ja jatkaa sieltä Simlaan. Kenen luo hän menee asumaan?"
"Ei, siinäpä onnettomuus onkin. Hän aikoo tulla minun mukaani."
Scott nousi äkkiä pystyyn ja tuijotti toveriinsa.
"Mitä ihmettä? Et kai tarkoita, ettei sinulla olisi varoja …"
"En, olisin kai jollakin tavalla voinut haalia rahat kokoon."
"Olisit ensimmäiseksi voinut tulla minun luokseni", virkkoi Scott jäykästi, "emme kai niin vieraita ole toisillemme."
"Kas niin, ei sinun maksa vaivaa näyttää loukkaantuneelta. Olisin voinut tehdä sen, mutta sinä et tunne sisartani. En ole koko päivänä tehnyt muuta kuin selittänyt, pyytänyt ja käskenyt — menetin hyvän tuuleni kello seitsemän aamulla enkä vieläkään ole saanut sitä takaisin — mutta hän ei tahtonut kuulla mistään sovitteluista. Vaimolla on oikeus seurata mukana, jos häntä haluttaa, ja William väittää, että hänellä on sama oikeus. Näetkös, mehän olemme olleet yhdessä melkein koko ikämme, aina siitä lähtien kun vanhemmat kuolivat. Hän ei tunnu vain tavalliselta sisarelta."
"Kaikki sisaret, joista minä olen kuullut puhuttavan, olisivat mieluummin pysyneet siellä, missä heidän on hyvä olla."
"Hän on yhtä pystyvä kuin mies", jatkoi Martyn. "Hän järjesti kaikki bangalossa, sillä aikaa kuin minä väittelin hänen kanssaan, ja kolmessa tunnissa hän pani kuntoon koko meidän subchizimme (matkatavaramme) — palvelijat, hevoset ja kaikki. Minä sain määräykseni vasta kello kymmenen."
"Jimmy Hawkins ei juuri ole hyvillään. Nälänhädän alainen piirikunta ei -ole sopiva naisen oleskelupaikka."
"Mrs Jim — tarkoitan lady Jim on miehensä luona leirissä. Hän on joka tapauksessa suostunut ottamaan luokseen sisareni. William sähkötti hänelle omalla vastuullaan, saisiko hän seurata mukana, ja teki lopun kaikista väitteistäni näyttämällä hänen vastauksensa."
Scott purskahti sydämelliseen nauruun.
"Jos hän saattoi tehdä sen, niin hän myöskin voi pitää huolta itsestään, eikä mrs Jim anna hänen kärsiä vahinkoa. Ei totisesti ole kovin monta naista, ei vaimoa eikä sisarta, jotka vapaaehtoisesti lähtisivät nälänhädän uhkaamaan piirikuntaan. Eikä se johdu tietämättömyydestä. Hän oli mukana koleerassa viime vuonna."
Juna pysähtyi Amritsarissa, ja Scott meni naistenvaunuun, joka oli heti heidän vaununsa takana. William nyökkäsi ystävällisesti istuessaan siellä matkahattu vallattomilla kiharoillaan.
"Tulkaa juomaan kupillinen teetä", kehoitti hän. "Se on maailman paras lääke hellettä vastaan."
"Näytänkö minä siis siltä, kuin olisin saamaisillani halvauksen kuumuudesta?"
"Ei sitä voi koskaan tietää", vastasi William rikkiviisaasti. "Parasta olla aina varuillaan."
Tapa, millä hän oli olonsa järjestänyt, todisti tottunutta matkustajaa. Huopaan kiedottu vesipullo riippui ikkunaverhojen nauhasta, posliininen teeastiasto, joka oli ollut pumpuleihin pakattuna korissa, oli järjestetty sohvalle, ja matka-spriikeittiö oli kiinnitetty hyllyyn. William tarjosi heille anteliaasti suuria kupillisia teetä, mikä estää niskasuonia liiaksi paisumasta kuuman yön aikana. Luonteenomaista tytölle oli, että kun hänen päätöksensä kerran oli tehty, ei hän enää puhellut siitä asiasta. Oleskelu miesten parissa, joilla oli paljon tekemistä ja sangen vähän aikaa siihen, oli opettanut hänet vetäytymään varjoon ja auttamaan itse itseään. Hän ei viittaillut sanoin eikä teoin, että hän saattoi olla heille kummallekin retken aikana hyödyllinen ja rohkaisuksi, vaan hoiteli hiljaa tehtäviään, pakkasi teeastiaston, kun tee oli juotu, ja pyöritti senjälkeen paperosseja vierailleen..
"Eilen tähän aikaan emme tällaista odottaneet", virkkoi Scott.
"Olen oppinut odottamaan mitä hyvänsä", sanoi William. "Meidän olemassaolomme riippuu niin sanoakseni lennätinlangan päässä. Mutta tästä voi tulla hyötyä meille kaikille — ylennyksiä, jos me pääsemme hengissä."
"Niin, jutun loputtua me pääsemme omille paikoillemme", vastasi Scott yhtä vakavasti. "Toivon omalta osaltani saavani Luni-kanavan työt, mutta ei ole helppo sanoa, miten kauan nälänhätää kestää."
"Tuskin kauemmin kuin lokakuuhun", virkkoi Martyn. "Kyllä se silloin tavalla tai toisella loppuu."
"Ja meillä on melkein viikon matka edessämme", sanoi William.
"Ajatelkaahan, miten tomuisia me olemme, ennenkuin pääsemme perille!"
Vuorokauden he matkustivat läpi tuttujen seutujen, ja kun he seuraavan vuorokauden aikana ajoivat pitkin Intian suuren aavikon reunaa, muistelivat he kokemuksiaan ensimmäisiltä oppivuosilta, jolloin he olivat matkustaneet sitä tietä Bombaysta. Mutta pian sen jälkeen muuttui kieli, jolla asemien nimet oli kirjoitettu, ja he saapuivat etelän vieraaseen maahan, jossa ilman täyttävät tuoksutkin olivat uusia. Monta pitkää viljalla kuormitettua junaa oli heidän edessään, ja he saattoivat jo näin etäisyydestä havaita Jimin järjestävän käden. He odottivat tilapäisesti laitetuilla kaksoiskiskoilla päästääkseen ohitseen pitkiä tyhjiä vaunujonoja, jotka olivat paluumatkalla pohjoiseen; sitten heidät kytkettiin hitaasti matelevaan junaan, ja he saivat keskiyöllä laskeutua vaunuista jonnekin, taivas tiesi minne, mutta hirvittävän kuuma siellä oli, ja siellä he saivat kauan kuljeskella edestakaisin viljasäkkien välissä.
Sitten he tulivat Intiaan, joka oli vielä tuntemattomampi heille kuin monelle englantilaiselle, joka ei ollut milloinkaan matkustellut — tasaiseen, punaiseen Intiaan, jossa on palmuja, Palmyra-palmuja, ja riisiä, kuvakirjojen Intiaan — ja he tapasivat sen helteen tappamana ja kuivettamana. He olivat jättäneet pohjoisen ja lännen keskeytymättömän matkustajaliikenteen kauas taakseen. Täällä ihmisiä käveli pitkin junan sivuja kantaen lapsia käsivarsillaan, ja välistä irroitettiin joku viljavaunu, jonka luo miehet ja naiset kokoontuivat kuin muurahaiset hunajan ympärille. Kerran he näkivät tomuisella tasangolla pienen joukon ruskeita sotilaita, joista jokainen kantoi ihmisruumista olkapäällään, ja kun juna pysähtyi vielä kerran jättämään vaunun, huomasivat he, etteivät miesten kantamukset olleet vainajia, vaan nälistyneitä ihmisiä, joita epäsäännölliset sotilasjoukot olivat keränneet kuolleiden härkien vierestä. Vähän myöhemmin he tapasivat siellä täällä eräitä valkoisia miehiä, joiden teltat oli pystytetty lähelle rautatiepengertä ja jotka tulivat kirjallisine määräyksineen irroittamaan vaunuja. Heillä oli liiaksi puuhaa ennättääkseen muuta kuin nyökätä Scottille ja Martynille ja luoda kummastuneen silmäyksen Williamiin, jolla ei ollut muuta tehtävää kuin laittaa tee kuntoon ja katsella, miten herrat yrittivät hillitä tungeskelevia ja valittavia luurankoja, omin käsin irroittaessaan merkityt vaunut ja ottaessaan kuitin kuoppasilmäisiltä valkoisilta miehiltä, jotka puhuivat toista murretta kuin he.
He kärsivät jään, soodaveden ja teen puutetta, sillä he olivat olleet matkalla kuusi päivää ja seitsemän yötä, ja tämä aika tuntui heistä seitsemän kertaa seitsemältä vuodelta.
Vihdoinkin he saapuivat kuivana, kuumana aamuna määräpaikkaansa, jossa heidät otti vastaan Jim Hawkins, nälänhätäkomissionin päällikkö, pesemättömänä, leuka sänkisenä, mutta reippaana ja täydelleen tilanteen herrana.
Hän selitti heti, että Martyn saisi palvella junissa, kunnes saisi lisämääräyksiä; hänen piti palata tyhjien vaunujen mukana ja koota nälkiintymeitä ihmisiä, mistä vain saisi käsiinsä, ja viedä heidät nälkäleiriin kahdeksan hätää kärsivän piirikunnan rajalle. Sitten hänen piti hakea uusia viljavarastoja ja palata niiden kera, ja hänen konstaapelinsa saisivat vartioida viljavaunuja ja koota nälkiintyneitä ihmisiä ja jättää heidät leiriin, joka sijaitsi sata mailia etelämpänä. Scottin — Hawkinsia ilahdutti tavata hänet jälleen — piti heti lähteä härkävaunujonon päällikkönä etelään erääseen nälkäleiriin, joka sijaitsi kaukana rautatiestä ja jonne hänen piti jättää nälistyneet ihmisensä — sillä niitä ei totisesti puuttuisi hänen tieltään — ja odottaa senjälkeen uusia määräyksiä. Muuten Scott saisi kaikissa yksityiskohdissa toimia parhaan harkintansa mukaan.
William puri alahuultaan. Koko maailmassa ei ollut ketään, jota saattoi verrata hänen ainoaan veljeensä, mutta ne määräykset, jotka Martyn oli saanut, eivät jättäneet mitään hänen oman harkintansa varaan. Tomun peittämänä kiireestä kantapäähän ja otsassa syvä ryppy, joka oli tullut paljosta ajattelemisesta kuluneen viikon aikana, mutta tavalliseen tapaansa rauhallisena ja hillittynä hän astui vaunusta. Mrs Jim — jonka olisi pitänyt olla lady Jim, mutta kukaan ei muistanut antaa hänelle oikeata arvonimeä — otti hänet heti takavarikkoon.
"Oi, miten minua ilahduttaa nähdä teidät", huudahti hän heti nyyhkytys äänessään. "Teidän ei tietenkään olisi pitänyt tulla, mutta… mutta täällä ei ole ainoatakaan naista, ja meidän on autettava toisiamme, ymmärrättekö. Ja sitten meidän on autettava kaikkia noita ihmisraukkoja ja pikkulapsia, joita ne myyvät."
"Olen nähnyt niitä muutamia tien varrella", sanoi William.
"Eikö se ole hirveätä? Olen ostanut kaksikymmentä kappaletta… ne ovat leirissä. Mutta ettekö tahdo ensin jotakin syödäksenne? Meillä on täällä työtä useammalle kuin kymmenelle henkilölle, ja minä olen hankkinut hevosen teille. Ah, miten iloinen olen teidän tulostanne! Tekin olette Punjabista, tietäkää se."
"Rauhoituhan, Lizzie", virkkoi Hawkins. "Me kyllä pidämme huolen teistä, neiti Martyn. Olen pahoillani, etten voi tarjota teille aamiaista, Martyn, mutta teidän on pakko hankkia itsellenne hiukan ruokaa mennessänne. Jättäkää kaksi miehistänne Scottin avuksi. Nämä kurjat penteleet eivät osaa hoitaa kuormavaunuja. Saunders" — tämä oli veturinkuljettajalle, joka istui torkkuen hiilivaunussa — "peräyttäkää konetta ja viekää pois nuo tyhjät vaunut. Rata on selvänä Anundrapillayhin, ja sieltä saatte uusia määräyksiä, ja te, Scott, saatte lastata vaununne näistä tavaravaunuista ja lähteä matkaan mahdollisimman pian. Tuo punapaitainen alkuasukas on tulkki ja ohjaaja. Hän on yrittänyt karata; pitäkää siis silmällä häntä. Lizzie, sinä saat ajaa neiti Martynin leiriin ja sanoa, että lähettävät minulle raudikon."
Scott vei jo Faiz Ullahin ja parin poliisin avulla kuormavaunujaan tavaravaunujen luo ja veti työntöovia syrjään, sillä aikaa kuin toiset täyttivät säkkejä durralla ja vehnällä. Hawkins seisoi katsellen, miten he kuormittivat ensimmäistä vaunua.
"Mainio mies", mietti hän. "Jos kaikki käy hyvin, niin annanpa hänen ponnistella lujasti." Se oli Hawkinsin käsityksen mukaan suurin kohteliaisuus, minkä ihminen saattoi toiselle osoittaa.
Tuntia myöhemmin Scott oli matkalla. Hindulainen lääkäri oli uhannut häntä lain rangaistuksella, koska hänet, Intian lääkintähallituksen jäsen, oli vastoin kaikkia säädöksiä alamaisen henkilökohtaisesta vapaudesta pakotettu seuraamaan mukana. Tulkki oli pyytänyt lomaa mennäkseen tapaamaan äitiään, joka sattumalta makasi kuoleman kielissä kolmen mailin päässä. "Vain pieni, hyvin pieni aika, ja sitten minä heti tulen takaisin, Sahib." Mutta molempien oli täytynyt seurata. Kaksi sauvoilla asestettua poliisia muodosti jälkijoukon, ja viimeisenä tuli Faiz Ullah, joka muhamettilaisen halveksunnalla — se näkyi hänen jokaisesta kasvonpiirteestään — kaikkia hinduja ja vieraita kohtaan selitteli ajajille, että vaikka Scott Sahib oli mies, jota pelättiin kaikilla ilmansuunnilla, niin kuitenkin hänellä, Faiz Ullahilla, oli korkein valta.
Kulkue matkasi ohi Hawkinsin leirin, jonka muodosti kolme viirullista telttaa kuivuneiden puiden alla ja niiden takana nälkäparakit, missä onnettomien joukot kokoontuivat patojen ympärille.
"Toivoisin hartaasti, ettei William olisi tullut tänne", mutisi Scott silmäiltyään ympärilleen. "Kun sade tulee, niin saammepa totisesti koleeran niskaamme."
William tuntui jo perehtyneen nälänhätämääräyksiin, jotka, kun nälänhätä on julistettu, korvaavat kaikki tavalliset lait. Scott näki hänet keskellä itkevien naisten ryhmää puettuna ruskeaan ratsastuspukuunsa ja sinisenharmaaseen huopahattuun.
"Voitteko lainata minulle viisikymmentä rupiaa?" kysyi William. "Unohdin pyytää Jackilta rahoja, ennenkuin hän lähti. Ostan niillä kondensoitua maitoa lapsille."
Scott veti rahat vyöstään ja ojensi ne tytölle sanomatta sanaakaan.
"Jumalan nimessä, olkaa varovainen", virkkoi hän.
"Oh, minulla ei ole mitään vaaraa. Me saamme maidon kai kahden päivän perästä. Tosiaankin, minun piti sanoa, että saatte käytettäväksenne yhden sir Jimin hevosista. Täällä on harmaa kabylilainen, joka tuntui sopivan teille, ja senvuoksi sanoin, että te ottaisitte sen. Oliko hyvä?"
"Mahdottoman hyvin tehty. Mutta pelkäänpä, että kukaan meistä ei nyt saa ajatella mikä sopii, mikä ei."
Scott oli puettu sangen kuluneeseen metsästystakkiin, jonka neuleet olivat jo valkoiset ja hihansuut resuiset. William tarkasti häntä miettiväisesti kypärästä aina rasvattuihin saappaisiin saakka.
"Te näytätte minusta sangen siistiltä. Oletteko varma, että teillä on mukananne kaikki mitä tarvitsette, kiniiniä, klorodiinia ja niin edespäin?"
"Kyllä, luulisin", vastasi Scott kopeloiden kiireesti taskujaan. Samassa tuotiin hänen hevosensa, ja hän hypähti satulaan ratsastaen pois.
"Hyvästi", huusi hän.
"Hyvästi ja onnellista matkaa", vastasi William. "Olen hyvin
kiitollinen lainasta." Sitten hän kääntyi korollaan ja katosi telttaan.
Vaunut vierivät hitaasti pitkin pölyävää tietä etelän helteiseen
Gehennaan.
II.
Ei rakkauttamme tietää saa maailma — vain me kaksi! Jos muut sen tuntee — raukeaa sen kauneus kalpeemmaksi.
Työ oli rasittavaa, vaikka hän matkustikin öisin ja piti päivät leiriä. Mutta niin pitkälle kuin silmä kantoi, ei ollut ketään, jota Scottin olisi täytynyt sanoa herrakseen. Hän oli yhtä vapaa kuin Jimmy Hawkins, vielä vapaampikin, sillä hallitus piti tätä sidottuna lennätinlangalla, ja jos Jimmy olisi kiinnittänyt mitään vakavaa huomiota sähkösanomiin, olisi tämän nälänhän kuolevaisuusprosentti noussut paljon suuremmaksi.
Matkattuaan muutamia päiviä etanan vauhtia Scott sai aavistuksen sen Intian suuruudesta, jota hän palveli, ja se hämmästytti häntä. Hänen vaununsa olivat, niinkuin tiedämme, kuormatut vehnällä, durralla ja kauralla, mitkä ovat mainiota ravintoainetta, kun ne vain jauhetaan. Mutta rahvas, jolle hän toi tätä elämää antavaa ravintoa, oli riisinsyöjiä. He osasivat survoa riisinjyviä huhmareissaan, mutta he eivät olleet perillä raskaammista kivistä, joita käytetään pohjoisessa, ja vielä vähemmän siitä aineesta, jota valkoinen mies niin suurella vaivalla laahasi heille. He pyysivät riisiä, johon olivat tottuneet, ja kun eivät sitä löytäneet, niin he poistuivat itkien vaunujen luota. Mitä he tekivät näillä kummallisilla kovilla jyvillä, jotka tarttuivat heidän kurkkuunsa? He sanoivat tahtovansa kuolla, ja moni pitikin sanansa. Toiset ottivat osansa vastaan ja vaihtoivat niin paljon vehnää, että ihminen olisi sillä elänyt koko viikon, kouralliseen mädäntynyttä riisiä, jota joku saituri oli säästänyt. Muutamat panivat jyvänsä riisihuhmareihin, survoivat minkä jaksoivat ja sekoittivat sitten ne likaiseen veteen, mutta sellaisten luku oli suhteellisen vähäinen. Scottilla oli ollut hämärä aavistus, että eteläisen Intian rahvas eli riisillä, mutta hän oli koko palvelusaikansa oleskellut vehnäalueilla ja nähnyt harvoin riisiä eikä ollut voinut kuvitellakaan, että ihmiset nälänhädän aikana mieluummin kuolisivat nälkään vehnäsäkkien eteen kuin maistaisivat ravintoainetta, jota eivät tunteneet. Turhaan tulkki koetti selittää heille, miten asian laita oli, turhaan molemmat poliisit osoittivat innokkaasti viittoillen, miten heidän tuli menetellä. Nälkää näkevät palasivat takaisin puunkuorensa ja savensa, yrttiensä ja lehtiensä pariin ja jättivät avatut säkit koskemattomiksi. Mutta välistä tuli naisia, jotka laskivat luurankomaiset lapsensa Scottin jalkoihin, ennenkuin itse hoipertelivat pois.
Faiz Ullah puolusteli sitä mielipidettä, että näiden muukalaisten kuoleminen oli Jumalan tahto ja että siksi olisi vain määrättävä kuolleet poltettaviksi. Mutta eihän siinä ollut syytä Sahibin luopua kaikista mukavuuksista, ja tottuneena matkustajana Faiz Uilah oli matkan varrelta ottanut talteen muutamia laihoja vuohia ja antanut niiden seurata vaunujonoa. Jotta niistä lähtisi maitoa aamiaiseksi, syötti hän niitä viljalla, jota tyhmät alkuasukkaat halveksivat.
"Niin, ellei Sahibilla ole mitään vastaan", sanoi Faiz Uilah, "voimme antaa lapsille hiukan maitoa". Mutta niinkuin Sahib tiesi, lapset olivat sangen halpoja, ja Faiz Uilah arveli omasta puolestaan, ettei hallitus ollut antanut niitä varten määräyksiä. Scott käytti nyt sangen voimakasta kieltä Faiz Ullahia ja molempia poliiseja kohtaan ja käski heidän ottaa kiinni mahdollisimman monta vuohta. Tätä käskyä he noudattivat ihastuneina, ja monta isännätöntä vuohta otettiin talteen. Kun elukkaparat olivat kerran saaneet ravintoa, niin ne olivat ylen halukkaita seuraamaan vaunuja, ja annettuaan niille muutamia päiviä runsaasti ruokaa — minkä puutteessa ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä — saattoi taas menestyksellisesti lypsää.
"Mutta enhän minä ole mikään vuohipaimen", sanoi Faiz Uilah. "Se ei sovi minun izzatilleni (arvolleni)."
"Kun tulemme Bias-virran toiselle puolen, niin voimme jälleen puhua izzatista", vastasi vastasi Scott. "Mutta sitä ennen on sinun ja molempien poliisien vaikka lakaistava leiri, jos minä käsken."
"No hyvä, näin se käy", mutisi Faiz Uilah, "jos Sahib nyt välttämättä tahtoo" — ja hän näytti, miten vuohi oli lypsettävä.
"Nyt me alamme ruokkia niitä", sanoi Scott, "kolme kertaa päivässä tulemme antamaan niille ruokaa" — ja hän kumartui suorittaakseen lypsyn ja sai hirveän kouristuksen.
Jos joskus olette koettanut ylläpitää jatkuvaa yhteyttä levottoman vuohiemon ja pikkulapsen välillä, joka on kuolemaisillaan nälkään, tiedätte itse, kuinka se rasittaa hermostoa. Mutta Scottin pienokaiset ruokittiin. Aamulla, keskipäivällä ja illalla hän aina nosti ne juhlallisesti säkkikangas-pusseista, jotka kävivät kätkyistä ja riippuivat vaununkatosta. Siellä oli monta, jotka tuskin pystyivät muuhun kuin hengittämään, ja maito täytyi tiputtaa niiden suuhun pisara pisaralta, huolellisin keskeytyksin, jotta ne eivät tukehtuisi.
Joka aamu piti myöskin vuohien saada ravintonsa, ja kun ne ilman paimenta helposti saattoivat hajaantua eikä alkuasukkaisiin ollut luottamista, oli Scottin pakko luopua ratsastuksesta ja sensijaan astuskella hitaasti vuohilaumansa etunenässä, sovittaen käyntinopeutensa sen mukaan. Kaikki tämähän oli aivan järjetöntä, ja hän tunsi, miten naurettavaa se oli, mutta hänen onnistui ainakin pelastaa ihmishenkiä, ja kun naiset näkivät, etteivät heidän lapsensa kuolleet, yrittivät hekin syödä tuota omituista ravintoa ja laahautuivat vaunujen jäljessä siunaten vuohien herraa.
"Antakaa naisille jotakin, minkä puolesta elää", sanoi Scott itsekseen, samalla aivastaen tomusta, jota sadat pienet jalat tupruttivat ilmaan, "ja he elää kituuttavat tavalla tai toisella. Mutta tämä on kuitenkin vankempaa kuin Williamin kondensoitu maito. Pilantekoa tästä kuitenkin riittää tovereilleni koko elämäni ajaksi."
Vihdoin viimein hän pääsi määräpaikkaansa, missä sai tietää, että Birmasta oli saapunut riisillä lastattu laiva ja että riisivarastoja sai käyttää. Hän löysi myöskin työn kuluttaman englantilaisen paikan päällikkönä, sai vaununsa kuormatuiksi ja palasi samaa tietä kuin oli tullut. Osan lapsista ja puolet vuohista hän jätti nälkäleiriin. Siitä toimesta hän ei saanut kiitosta englantilaiselta, sillä tällä oli jo yllin kyllin pikkulapsia eikä mies tietänyt, mitä niille tehdä.
Scottin selkä oli nyt tottunut kumartumaan, ja virkatehtäviensä lisäksi hän matkalla jakeli riisiä. Yhä enemmän lapsia ja vuohia liittyi häneen, mutta nyt oli monella pienokaisella rääsyjä yllään ja nauhoja sekä renkaita kaulassa ja nilkoissa.
"Tuo", sanoi tulkki luullen, ettei Scott ymmärtänyt sitä, "merkitsee, että äidit toivovat vielä kerran kenties voivansa vaatia ne takaisin viranomaisilta."
"Kuta pikemmin, sen parempi", virkkoi Scott. Mutta samalla hän eräänlaisella ylpeydellä pani merkille, että nuo pienet ramasawmayt lihoivat kuin bantam-kananpojat.
Kun kuormavaunut oli tyhjennetty, lähti hän Hawkinsin leirille ja sovitti tulonsa päivällisaikaan, sillä hän ei ollut moniin aikoihin syönyt katetussa pöydässä. Hän ei ollut suunnitellut saapumistaan dramaattiseksi, mutta auringonlasku sattui niin, että kun hän otti kypärän päästään antaakseen iltatuulen vilvoittaa otsaansa, paistoi aurinko taivaanrannalta suoraan hänen silmiinsä, niin ettei hän voinut nähdä eteensä. Mutta eräs, joka istui odottaen teltan ovella, näki uusin silmin nuoren miehen, kauniin kuin Paris, jumalan, jolla oli kultainen sädekehä, astelevan hitaasti laumansa etunenässä pienten cupidojen juoksennellessa hänen jaloissaan.
Katselija nauroi — William hallavansinisessä puserossaan nauroi hillittömästi Scottille, joka koetti näyttää mahdollisimman ujostelemattomalta, pysähdytti armeijansa ja pyysi Williamia ihailemaan hänen lastentarhaansa. Näky oli sopimaton, mutta sovinnaisuuden he olivat jättäneet jälkeensä jo aikoja sitten Amritsarin asemalle, viisitoistatuhatta mailia pohjoisempana.
"Ne tulevat kerrassaan hyvään aikaan", sanoi William. "Meillä on täällä tällä erää vain kaksikymmentäviisi. Naiset ovat jo alkaneet hakea niitä takaisin."
"Tekö hoidatte lapsia?"
"Niin — mrs Jim ja minä. Vuohia emme milloinkaan tulleet ajatelleiksi.
Me olemme yrittäneet kondensoidulla maidolla ja vedellä."
"Kuolemantapauksia?"
"Enemmän kuin tahtoisin ajatellakaan", sanoi William värähtäen. "Entä teillä?"
Scott ei vastannut mitään. Monet pienet hautajaiset oli toimitettu hänen tiellään — monet äidit olivat itkeneet, kun eivät enää olleet löytäneet lapsiaan, jotka he olivat jättäneet hallituksen hoitoon.
Nyt tuli Hawkins ulos kädessään partaveitsi, johon Scott loi himokkaita silmäyksiä, sillä hänellä oli parta, joka kiusasi häntä kovasti. Ja kun he asettuivat telttaan päivällispöydän ääreen, kertoi hän matkastaan muutamin sanoin, kuin jos olisi ollut kyseessä virallinen ilmoitus. Mrs Jim nyyhkytti silloin tällöin, ja Jim nyökkäili hyväksyvästi; mutta Williamin harmaat silmät katsoivat herkeämättä vasta-ajeltuihin kasvoihin, sillä Scott tuntui kertovan vain hänelle.
"Miten hyvää köyhälle maakunnalle", sanoi William nojaten päätään käteensä. Hänen poskensa olivat menneet kuopalle, ja arpi hänen otsassaan oli käynyt entistä selvemmäksi, mutta kaunis, täyteläinen kaula kohosi kuin pilari sen puseron röyhyksestä, jonka hän oli valinnut seurustelupuvuksi leirissä.
"Se oli välistä mahdottoman naurettavaa", sanoi Scott. "Käsitättehän, etten minä aluksi tietänyt suuria sen paremmin lypsämisestä kuin sylilapsista. Toverit tulevat tekemään minusta kelpo lailla pilaa, kun juttu saapuu pohjoiseen."
"Antaa niiden pilkata", sanoi William ylimielisesti. "Me olemme jokainen tehneet vähän kaikkea tänne-tulomme jälkeen. Tiedän, että Jack on tehnyt." Tämä oli tarkoitettu Hawkinsille, ja tuo suuri mies hymyili ystävällisesti.
"Teidän veljenne on hyvin ansiokas virkamies, William", sanoi hän, "ja minä olen kunnioittanut häntä kohtelemalla häntä ansioittensa mukaisesti. Muistakaa, että minä kirjoitan salaiset raportit."
"Sinun pitää myöskin mainita, että William vastaa painoaan kullassa", virkkoi mrs Jim. "En tiedä, kuinka olisimme voineet tulla toimeen ilman häntä. Hän on ollut meidän kaikki kaikessa." Hän painoi kätensä Williamin ohjasten-pidosta känsäiseen käteen, ja William vastasi lämpimällä puristuksella.
Jim loisti tyytyväisyydestä. Kaikki kävi erinomaisesti hänen maailmassaan. Kolme hänen tyhmimmistä, laiskimmista ja kelvottomimmista miehistään oli kuollut, ja heidän paikkansa oli täytetty paljon paremmilla. Päivä päivältä läheni sadekausi. Nälänhätä oli tukahdutettu viidessä piirikunnassa kahdeksasta, ja kuolinprosentti ei loppujen lopuksi ollut tullut levottomuutta herättävän suureksi — olosuhteisiin katsoen. Hän tarkasteli Scottia huolellisesti kuin ihmissyöjä uhriaan ja iloitsi hänen lihaksistaan ja raudanlujasta ruumiinrakenteestaan.
"Hän on kohta rakastunut korviaan myöten", sanoi Jim itsekseen, "mutta vielä hän voi suorittaa kahden miehen työn". Sitten hän huomasi, että mrs Jim sähkötti hänelle, ja sähkösanoma merkitsi heidän lyhennysjärjestelmänsä mukaan: "Selvä tapaus. Katso heitä!"
Hän katsoi ja kuunteli. William sanoi vain:
"Mitä voitte odottaa maasta, jossa bhisteetä (vedenkantajaa) sanotaan tunnicutchiksi?" — eikä Scott vastannut muuta kuin:
"On varmasti kovin hauskaa päästä takaisin Klubiin. Varatkaa minulle yksi tanssi joulujuhlassa; tahdotteko?"
"Täältä on pitkä matka Lawrencesaliin", sanoi Jim. "Parasta, että menette aikaisin makuulle, Scott. Huomenna tulee tyhjiä vaunuja, ja te saatte alkaa kuormata kello viisi."
"Etkö aio suoda mr Scottille yhdenkään päivän lepoa?"
"Soisin mielelläni, Lizzie. Olen pahoillani, etten voi. Niin kauan kuin hän pysyy pystyssä, täytyy meidän käyttää häntä."
"Hyvä, olen ainakin saanut yhden eurooppalaisen illan… Peijakas, olin jo vähällä unohtaa! Mitä minun on tehtävä lapsukaisilleni?"
"Jättäkää ne tänne", sanoi William. "Me pidämme kyllä huolen kaikesta sellaisesta, ja antakaa meille niin monta vuohta kuin suinkin voitte. Minun täytyy heti oppia lypsämään."
"Jos vaivaudutte nousemaan kyllin aikaisin huomenaamulla, näytän teille, kuinka se käy. Minun täytyy näet lypsää, ymmärrättekö. Vielä eräs seikka: toisella puolella lapsista on renkaita ja muuta sellaista kaulassa. Teidän on varottava ottamasta niitä… jos näet äidit sattuisivat tulemaan."
"Te näytte unohtaneen, että minulla on hiukan kokemusta siinä asiassa."
"Toivon hartaasti, ettette vain rasita itseänne liikaa." Scottin äänessä väreili huonosti kätketty levottomuus.
"Minä pidän hänestä huolta", sanoi mrs Jim, joka parhaillaan naputti sadan sanan sähkösanomaa. Ja sitten hän poistui Williamin kanssa huoneesta, kun taas Jim jäi antamaan Scottille määräyksiä seuraavaa sotaretkeä varten. Oli jo hyvin myöhäistä — melkein yhdeksän.
"Jim, sinä olet hirviö", sanoi hänen vaimonsa samana iltana, ja nälänhädän päällikkö nauroi.
"En toki, en vähääkään, rakkaani. Muistan, että perustin ensimmäisen siirtokunnan Jandialaan pelkästä rakkaudesta erästä krinoliiniin puettua tyttöä kohtaan, ja hän oli solakampi kuin sinä nyt olet, Lizzie. En ole milloinkaan suorittanut niin mainiota työtä kuin silloin. Hän tulee tekemään työtä kuin riivattu."
"Mutta olisithan voinut antaa hänelle edes yhden päivän."
"Ja antaa heidän päästä ratkaisuun nyt? Ei, ystäväni, tämä on heidän onnellisin aikansa."
"En luule, että kumpikaan noista rakkaista lapsista huomaa, miten heidän laitaansa on. Eikö se ole kaunista? Eikö se ole viehättävää?"
"Nousta kello kolmelta oppiakseen lypsämään. Jumala siunatkoon hänen sydäntään! Oi jumalat, miksi meidän pitää tulla vanhoiksi ja lihaviksi?"
"Hän on ihastuttava. Hän on toimittanut enemmän minun alaisenani…"
"Sinun alaisenasi! Oltuaan täällä päivän hän oli ottanut komennon, ja sinä olit hänen alaisensa, ja siinä asemassa me vieläkin olemme. Hän hallitsee sinua melkein yhtä hyvin kuin sinä hallitset minua."
— "Hän ei hallitse minua, ja juuri siitä syystä minä pidän hänestä. Hän on suorasukainen kuin mies — kuin veljensä."
"Hänen veljensä on heikompi kuin hän. Martyn kääntyy aina minun puoleeni saadakseen määräyksiä, mutta hän on rehellinen eikä pelkää työtä. Tunnustan kuitenkin, että pidän enemmän Williamista, ja jos minulla olisi tytär…"
Keskustelu loppui tähän. Kaukana Derajatissa oli yli kaksikymmentä vuotta vanha hauta, eikä siitä kumpikaan nyt enää puhunut.
"Samantekevää, sinulla on vastuu", lisäsi Jim oltuaan jonkin aikaa vaiti.
"Jumala siunatkoon heitä!" sanoi hänen vaimonsa puolinukuksissa.
Ennenkuin tähdet olivat vaalenneet, heräsi Scott, joka nukkui tyhjässä vaunussa, ja meni hiljaa työhönsä. Hänestä oli tarpeetonta herättää Faiz Ullahia ja tulkkia. Kun hän lypsäessään istui pää lähellä maata, ei hän kuullut Williamin tuloa, ennenkuin tämä seisoi hänen vieressään vanhassa haalistuneessa ratsastuspuvussaan, silmät vielä raskaina unesta, kädessä kuppi teetä ja kimpale paahdettua leipää. Maassa lojui sylilapsi, joka sätkytteli rievuissaan, ja muudan kuusivuotias kurkisti Scottin olan takaa.
"Kas niin, pikku veitikka", sanoi Scott, "miten penteleellä sinä luulet voivasi saada osasi, ellet pysy hiljaa?"
Viileä, valkoinen käsi piti lasta kiinni, sillä aikaa kuin maito tippui sen suuhun.
"Hyvää huomenta", sanoi lypsäjä. "Ette voi kuvitella, kuinka nämä pikku veitikat saattavat sätkytellä."
"Voin toki." William kuiskasi, sillä kaikkihan nukkuivat. "Mutta minä käytän tavallisesti lusikkaa tai tuttia. Teidän lapsenne ovat lihavampia kuin minun… Ja tätä te olette tehnyt alituisesti, kaksi kertaa päivässä?" Hänen äänensä oli miltei tukahtunut.
"Niin, eikö se ole naurettavaa? Nyt saatte te koettaa", sanoi Scott ja jätti paikkansa tytölle. "Olkaa varuillanne! Vuohi ei ole mikään lehmä."
Vuohi pani vastalauseensa tottumatonta kättä vastaan, ja Scottin täytyi nopeasti temmata lapsi syrjään. Sitten oli alettava alusta, ja William nauroi hiljaa ja huvitettuna. Hänen onnistui kuitenkin ruokkia kaksi lasta ja sitten vielä kolmas.
"Eivätkö nuo pikku raukat käyttäydykin hyvin?" kysyi Scott. "Minä olen opettanut niitä."
He puuhailivat innokkaasti, ja katso! Oli kirkas päivä, ja ennenkuin he arvasivatkaan, oli leiri herännyt, ja he olivat polvillaan vuohien joukossa päivän yllättäminä ja ohimoihin saakka punastuvina. Mutta koko se laaja maailma, joka vyöryi esiin pimeydestä, olisi varsin hyvin voinut kuulla, mitä heidän välillään oli tapahtunut.
"Oh", sanoi William epävarmasti, ottaessaan teekupin ja leivän maasta. "Minä olin valmistanut tämän teille. Nyt se on jääkylmää. Luulin, ettette ehkä ollut voinut keittää mitään näin aikaisin. Nyt on paras jättää se juomatta. Se on — se on jääkylmää."
"Teitte hirveän kiltisti. Se on oikein hyvää. Todellakin hirveän kiltisti. Minä jätän lapseni ja vuoheni teille ja mrs Jimille, ja tietysti täällä leirissä on joku, joka voi näyttää teille, miten on lypsettävä."
"Tietysti", sanoi William ja kävi yhä punaisemmaksi ja yhä jäykemmäksi; mennessään takaisin telttaansa hän löyhytteli kasvojaan innokkaasti teevadilla.
Nyt tuli leiriin itkua ja parkua, kun vanhemmat lapset näkivät, että heidän hoitajansa valmistautui lähtemään ilman heitä. Faiz Ullah alentui laskemaan leikkiä poliisien kanssa, ja Scott karahti tulipunaiseksi häpeästä, sillä Hawkins, joka jo istui satulassa, hohotti minkä jaksoi.
Muudan lapsista riistäytyi irti mrs Jimistä ja juoksi vikkelästi kuin kaniini Scottin luo ja tarttui hänen jalkaansa; William seurasi pitkin, kevein askelin.
"Minä en tahdo — minä en tahdo", kirkui lapsi riippuen Scottissa. "Ne tappavat vain minut. Minä en tunne niitä."
"Minä sanon", lausui Scott tamil-murteella, "minä sanon, ettei hän tahdo sinulle mitään pahaa. Seuraa häntä, niin saat ruokaa."
"Tule", sanoi William läähättäen ja loi harmistuneen katseen avuttomaan
Scottiin.
"Menkää takaisin", sanoi viimeksimainittu vihdoin Williamille.
"Minuutin sisällä lähetän tämän pikku vintiön teille."
Mahdikas äänensävy vaikutti, mutta ei sillä tavoin, kuin Scott oli tarkoittanut. Poika hellitti otteensa ja sanoi arvokkaasti: "En tietänyt, että tämä nainen oli sinun. Minä lähden hänen kanssaan." Sitten hän huusi tovereilleen, jotka odottivat, miten hänen seikkailunsa päättyisi, ennenkuin hekin lähtisivät pakoon: "Menkää takaisin syömään! Se on meidän miehemme vaimo. Vaimo tottelee hänen käskyjään."
Jim oli pakahtumaisillaan naurusta. Faiz Ullah ja molemmat poliisikonstaapelit virnistelivät, ja Scottin käskyt ajajille paukahtelivat kuin rakeet.
"Se on Sahibien tapa, kun puhutaan totuus heidän läsnäollessaan", sanoi Faiz Ullah. "Pian tulee aika, jolloin minun on haettava toinen palveluspaikka. Nuoret vaimot, varsinkin sellaiset, jotka puhuvat meidän kieltämme, ovat sietämättömiä kunniallisia palvelijoita kohtaan, kun viikkolaskut tulevat käsiteltäviksi."
William oli ajattelevinaan muita asioita. Kymmenen päivää myöhemmin tuli hänen veljensä leiriin hakemaan määräyksiä ja sai kuulla puhuttavan Scottin vuohi-aatteesta. Hän virkkoi silloin nauraen:
"Mainiota, nyt se on selvä kuin päivä. Hän tulee koko elämänsä ajan olemaan Bakri-Scott." — Bakri merkitsee pohjoismurteessa vuohta. — "Mikä jumalainen näky! Antaisin mielelläni puolen kuukauden palkan saadakseni nähdä hänen imettävän nälkälapsiaan. Minä olen ruokkinut muutamia conjeella (riisivedellä), mutta siinähän ei ole mitään omituista."
"Se on häpeällistä", sanoi hänen sisarensa silmät leimuten. "Jos mies tekee jotakin — jotakin tällaista, niin te toiset miehet mietitte hänelle vain hullunkurista lisänimeä, ja sitten te nauratte ja olette olevinanne hirveän sukkelia."
"Juuri niin", sanoi mrs Jim hyväksyvästi.
"Hyvä, sen sanot sinä, William. Kuka risti viime talvena miss Dembyn peltokanaksi, ellet sinä? Intia on kerta kaikkiaan lisänimien maa."
"Se oli toista", vastasi William. "Hän on vain tyttö, ja hän kävelee ihan kuin peltokana, se on varma. Mutta ei ole oikein tehdä pilaa miehestä."
"Ei Scott siitä välitä", sanoi Martyn. "On mahdotonta suututtaa vanhaa Scottia. Olen yrittänyt kahdeksan vuotta, ja sinä olet tuntenut hänet vain kolme. Millaiselta hän muuten näyttää?"
"Hän näyttää hyvin kauniilta", vastasi William ja meni tiehensä posket hehkuen. "Bakri-Scott, mukamas!" Mutta sitten hän nauroi, sillä hän tunsi sen maan, missä asui. "Mutta Bakri siitä tulee joka tapauksessa" — ja hän toisti sitä hiljaa kerran toisensa jälkeen, niin että se lopulta kuulosti oikein kauniilta.
Palattuaan palvelukseensa rautatielle Martyn levitti nimeä toveriensa keskuuteen, niin että Scott kohtasi sen, kun tuli takaisin tyhjine vaunuineen. Alkuasukkaat luulivat, että se oli jokin eurooppalainen arvonimi, ja ajajat käyttivät sitä kaikessa viattomuudessa, kunnes Faiz Ullah, joka ei sietänyt mitään uusia keksintöjä, antoi heille kelpo selkäsaunan.
Nyt ei lypsyyn ollut liikoja aikaa muualla kuin suurissa leireissä, joissa Jim oli ottanut varteen Scottin aatteen ja elätti suuria vuohilaumoja pohjoisesta tulleella viljalla, jota kukaan ei halunnut.
Noihin kahdeksaan piirikuntaan oli nyt saapunut niin paljon riisiä, että se riitti pelastamaan väestön, jos se vain jaettiin nopeasti. Tähän tehtävään ei kukaan sopinut niin hyvin kuin voimakas kanavanrakentaja, joka ei koskaan menettänyt malttiaan, ei koskaan antanut tarpeetonta käskyä eikä koskaan kysellyt, kun oli saanut määräyksen. Scott sai ponnistella ankarasti hoitaessaan hellästi härkiään, pestessään joka päivä niiden hankautuneet niskat, jotta ei menettäisi aikaa, jättäessään riisiä pienemmille nälkäleireille ja palatessaan nopein yömarssein suuriin keskusleireihin, jossa aina odotti Hawkinsin yksitoikkoinen sähkösanoma: "Tehkää se uudelleen."
Ja hän teki sen uudelleen ja taas uudelleen, sillä välin kuin Jim Hawkins viidenkymmenen mailin päässä merkitsi isolle kartalle hänen koetellun maan halki rämisevien vaunujensa uran. Toiset tekivät tehtävänsä hyvin — Hawkins tiedoitti, kun kaikki oli ohi, että jok'ainoa oli toiminut moitteettomasti — mutta Scott oli paras heistä, sillä hän piti aina mukanaan kiliseviä rupioita ja maksoi paikalla omat vaunukorjauksensa ja kaikki odottamattomat lisämenot, luottaen siihen, että se hänelle ajan tullen korvattaisiin. Teoriassa olisi hallituksen pitänyt maksaa jokaisesta kengästä ja jokaisesta pyöränsokasta; mutta hallitus maksaa hyvin hitaasti, ja terävä-älyiset ja huolelliset virkamiehet kirjoittivat hirveän pitkiä lausuntoja vastustaen valtuuttamattomia kahdeksan pennyn menoja. Se mies, joka tahtoo tehdä tuloksellista työtä, saa luottaa omaan pankkitiliinsä tai hankkia rahaa muulla tavoin.
"Sanoinhan sinulle, että hän saisi tehdä työtä", virkkoi Jim vaimolleen, kun kuusi viikkoa oli mennyt. "Hän on kokonaisen vuoden valvonut yksinään paria tuhatta miestä Mohsul-kanavalla, ja hänestä on vähemmän vaivaa kuin nuoresta Martynista ja hänen kymmenestä konstaapelistaan. Minä olen moraalisesti vakuutettu — hallitus vain ei tunnusta moraalisia velkoja — että hän on käyttänyt puolet palkkaansa pyörärasvaan. Katsohan tästä, Lizzie, yhden ainoan viikon työtä. Neljäkymmentä mailia kahdessa päivässä kahdellakymmenellä vaunulla; kahden päivän pysähdys nälkäparakin rakentamiseksi nuorelle Rogersille (Rogersin, sen idiootin, olisi pitänyt rakentaa se itse!). Sitten takaisin neljäkymmentä mailia, matkalla kuormattu kuusi vaunua. Samana iltana hän kirjoittaa minulle kahdenkymmenen sivun pituisen puolivirallisen raportin, jossa ilmoittaa, että niiden seutujen väestöä 'voitaisiin edullisesti käyttää hätäaputöihin, ja ehdottaa, että hän saisi panna ne korjaamaan erästä vanhaa puutteellista vesisäiliötä, jonka hän on löytänyt ja josta pitäisi olla paljon hyötyä sadekautena. Hän luulee voivansa saada lammen selväksi neljässätoista päivässä. Katsohan hänen marginaalipiirroksiaan — eivätkö ne ole selviä ja mainioita? Tiesin, että hän oli pukka, mutta en tietänyt hänen olevan niin hirveän pukka."
"Tämä minun täytyy näyttää Williamille", sanoi mrs Jim. "Se lapsi raataa itsensä ihan loppuun pienokaisten parissa."
"Ei enempää kuin sinä, rakkaani. No niin, kahden kuukauden kuluttua olemme jälleen kuivalla maalla. Olen pahoillani, etten voi ehdottaa sinulle Viktorian ristiä."
William istui teltassaan myöhään yöhön ja luki sivu sivulta Scottin voimakasta käsialaa, tarkastellen hellästi säiliön korjausta varten tehtyjä piirroksia ja rypisti kulmakarvojaan numeroriveille siinä kohden, missä oli vedensaanti-laskelmia.
"Hän sitten ehtii vaikka mitä", huudahti tyttö itsekseen, "ja… hyvä, minäkin olen tehnyt tehtäväni. Olen pelastanut pari lapsukaista."
Hän näki kahdennenkymmenennen kerran unta jumalasta, jolla oli kultainen sädekehä, ja heräsi reippaana ja virkeänä ruokkimaan kymmeniä likaisia lapsia, kodittomia pienokaisraukkoja, jotka oli poimittu tien varrelta täynnä vammoja ja niin laihoina, että luut miltei pistivät nahasta esiin.
Scott ei päässyt kuljetustoimestaan, mutta hänen kirjeensä lähetettiin aikanaan hallitukselle ja hän sai — mikä Intiassa on sangen tavallista, lohduttautua sillä, että toinen korjasi, minkä hän oli kylvänyt. Sellainen on sielulle hyvin opettavaista ja ylentävää.