VILLEJÄ ELÄIMIÄ

Kirj.

Ernest Thompson Seton

Suomentanut Pentti Eskola

WSOY, Porvoo, 1909.

SISÄLLYS:

 Lukijalle
 Lobo, Currumpaw'n kuningas
 Hopeatäplä, kertomus variksesta
 Risakorva, nuori jänis
 Bingo, kertomus koirastani
 Springfieldin kettu
 Juoksija, musta arohevonen
 Wully, keltainen lammaskoira
 Punakaula, Donin laakson pyy

LUKIJALLE

Nämä kertomukset ovat tosia. Vaikka en aina ole tarkasti seurannut historiallista totuutta, niin kuvaamani eläimet ovat silti todellisia. Niiden elämä on ollut sellaista kuin olen tässä kertonut, ja todellisuudessa niiden urheus ja yksilölliset ominaisuudet ovat ilmenneet paljon voimakkaampina kuin olen kyennyt kuvaamaan.

Luonnonhistoria on mielestäni menettänyt paljon sen vuoksi, että asioita tavallisesti on kosketeltu kovin ylimalkaisesti. Voisiko kymmensivuinen kuvaus antaa ihmisen oloista ja tavoista tyydyttävän käsityksen? Tämän tilan käyttäminen jonkun etevän henkilön elämän kuvaamiseen olisi varmaan paljon hyödyllisempää. Tätä periaatetta olen pyrkinyt noudattamaan eläimieni suhteen. Koetan kuvata niissä yksilöiden persoonallisuutta ja elämänkatsomusta enkä lajien elämää ylimalkaan sellaisena, miltä se näyttää välinpitämättömän tai vihamielisen ihmisen kannalta.

Tämä saattaa tuntua epäjohdonmukaiselta sen vuoksi, että muutamiin kuvauksiin olen ottanut aineksia eri eläinten elämästä. Mutta tämä oli tietojen vaillinaisuuden tähden välttämätöntä. Kertomuksissa Lobosta, Bingosta ja Arohevosesta ei kuitenkaan ole mitään totuudesta poikkeavaa.

Lobo eli villiä, romanttista elämäänsä Currumpaw'n alueella vuodesta 1889 vuoteen 1894, kuten seudun karjatilalliset liiankin hyvin tietävät, ja kuoli, aivan niin kuin kerrotaan, tammikuun 31 p:nä 1894.

Bingo, koirani, minulla oli vuodesta 1882 vuoteen 1888, lukuun ottamatta eräitä väliaikoja, jolloin oleskelin New Yorkissa.

Arohevonen eli 1800-luvun alkupuolella samalla seudulla kuin Lobo. Tämä kertomus on täysin todenperäinen. Ainoastaan sen kuolemasta kertomukset käyvät ristiin. Jotkut nimittäin väittävät, että se olisi taittanut niskansa siinä aitauksessa, johon se lopulta saatiin ajetuksi.

Paimenkoira Wullyn tarinassa on aineksia kahden eri koiran vaiheista; molemmat olivat sekarotuisia ja lammaskoiriksi opetettuja. Alkuosa kerrotaan aivan tositapausten mukaan, mutta tämän koiran myöhemmistä vaiheista tiedetään ainoastaan, että siitä tuli petomainen lampaiden surmaaja. Kertomuksen loppuosan yksityiskohdat kuvaavat erästä toista samanlaista koiraa, joka eli kauan kaksoiselämää, päivisin uskollisena lammaskoirana, öisin verenjanoisena, kavalana petona. Tällaiset tapaukset eivät ole niinkään harvinaisia. Kirjoitettuani nämä kertomukset olen kuullut toisesta kaksoiselämää viettävästä lammaskoirasta: sen öisiin huveihin kuului lisäksi lähiseudun pikku koirien surmaaminen. Se oli tappanut niitä parikymmentä ja piilottanut ne erääseen hiekkakuoppaan. Julmurin paljasti sen oma isäntä, ja se kuoli aivan samoin kuin Wullykin. Kaikkiaan minulla on nyt tiedossa kuusi tällaista koiraa, ja ne kaikki sattuvat olemaan Skotlannin paimenkoiria.

Punakaula eli Donin laaksossa Toronton pohjoispuolella ja sai surmansa vuonna 1889.

Hopeatäplä, Risakorva ja Viksi ovat nekin todenperäisiä. Tosin olen näiden yksilöiden vaiheisiin sijoittanut useampien samaan lajiin kuuluvien eläinten seikkailuja, mutta jokainen niiden elämäkerroissa esitetty tapaus on todella tapahtunut.

Näiden kertomusten todenperäisyydestä johtuu, että ne kaikki ovat traagillisia. Villin eläimen elämä päättyy aina traagillisesti.

Tällainen kertomuskokoelma antaa tietenkin aihetta johonkin yleiseen ajatukseen — moraaliin, kuten viime vuosisadalla olisi sanottu. Epäilemättä kukin löytää tästä kirjasta mielensä mukaisen moraalin; mutta toivoakseni jotkut huomaavat siinä ennen muuta tähdennetyn ajatusta, joka on yhtä vanha kuin Raamattu: me ja eläimet olemme sukulaisia. Ihmisessä ei ole mitään, josta eläimilläkin ei olisi ainakin jälkiä, ja kaikkea, mitä ihmisessä on, on myös jossain määrin eläimissä.

Koska siis eläinten tarpeet ja tunteet eroavat ihmisten tarpeista ja tunteista ainoastaan määrään nähden, eläimillä on varmaan myös oikeutensa. Tätä käsitystä, joka vihdoin on alkanut saada jalansijaa nykyisten sivistyskansojenkin keskuudessa, julisti ensinnä Mooses, ja samoin opettivat buddhalaiset yli kaksituhatta vuotta sitten.

E.T.S.

LOBO, CURRUMPAW'N KUNINGAS

1

Currumpaw on suunnaton karjanhoitoalue Uuden Meksikon pohjoisosassa. Sen rehevillä laitumilla vilisee laumoittain lampaita ja sarvikarjaa. Aaltoilevien ylänköjen välitse luikertelee syvissä laaksoissaan somia puroja, jotka lopulta yhtyvät Currumpaw-virraksi. Tästä alue on saanut nimensä. Ja kuningas, jonka hirmuvalta ulottui yli koko tämän laajan tienoon, oli muuan harmaa susi.

Tätä sutta meksikolaiset nimittivät vanhaksi Loboksi; Lobo merkitsee "kuningasta". Se oli sangen huomattavan susilauman mahtava johtaja, ja sen lauma oli monta vuotta Currumpaw'n jokilaakson vitsauksena. Kaikki paimenet ja karjatilalliset tunsivat sen hyvin, ja missä ikänä se uskollisine seuralaisineen näyttäytyi, siellä eläimet valtasi ääretön pelko ja niiden omistajat raivostuivat ja joutuivat epätoivoon. Lobo oli muihin susiin verrattuna jättiläinen ja samalla erittäin väkevä ja viekas. Kaikki osasivat erottaa sen äänen muiden susien ulvonnasta. Jos tavallinen susi ulvoi vaikka puolen yötä karjanpaimenen nuotion ympärillä, se ei herättänyt kuin ohimenevää huomiota, mutta kun kuningassuden kumea ääni kantautui jokilaaksoon, se sai vartijan levottomaksi, ja valppaudestaan huolimatta hänen oli tavallisesti aamulla todettava, että hänen laumaansa taas oli tehty rohkea ja onnistunut hyökkäys.

Lobon lauma ei ollut luvultaan suuri. En ole päässyt täysin selville, mistä tämä johtui, sillä tavallisesti kun jokin susi pääsee valta-asemaan kumppaniensa joukossa, se kokoaa ympärilleen lukuisia seuralaisia. Ehkä sillä oli niitä niin monta kuin se halusi, tai kenties sen raju luonne esti joukkoa kasvamasta. Joka tapauksessa Lobolla oli hallitusaikansa loppupuolella ainoastaan viisi kumppania. Mutta ne olivat kaikki kuuluisia susia ja useimmat tavallista kookkaampia.

Etenkin yksi, lauman varajohtaja, oli harvinaisen suuri, vaikka ei läheskään niin iso ja rohkea kuin itse kuningassusi. Pari muutakin laumaan kuuluvaa sutta oli tullut erityisen mainituksi. Yksi näistä oli kaunis valkea susi, jota meksikolaiset nimittivät Blancaksi; tätä arveltiin naarassudeksi ja ehkä Lobon puolisoksi. Eräs toinen oli kellertävä ja erittäin nopea. Kerrottiin, että se monesti oli pyytänyt laumalle antiloopin.

Kaikki nämä sudet olivat siis seudun karjaväelle tuttuja. Ne nähtiin usein, ja vielä useammin kuultiin niiden ääni. Ne elivät sangen läheisessä suhteessa karjanpaimeniin, ja nämä olisivat erittäin mielellään surmanneet ne. Kuka tahansa Currumpaw'n karjanomistaja olisi kernaasti antanut monta härkää yhdenkin Lobon laumaan kuuluvan suden päänahasta. Mutta sudet näyttivät olevan noiduttuja eivätkä olleet millänsäkään tappamisyrityksistä. Ne pitivät pilkkanaan metsästäjiä ja heidän myrkkyjänsä, ja ainakin viiden vuoden ajan ne kantoivat Currumpaw'n karjanomistajilta veronaan lehmän päivää kohden, kuten kerrotaan. Tämän arvion mukaan susilauma tappoi kaikkiaan yli kaksituhatta arvokasta nautaa, sillä se valitsi aina saaliikseen parhaan joukosta.

Ainakaan näiden susien suhteen ei siis ollenkaan pidä paikkaansa se yleinen käsitys, että sudet aina olisivat nälkäisiä ja valmiita syömään mitä tahansa. Nämä olivat päinvastoin aina kylläisiä ja ruoan valinnassa erityisen vaateliaita. Ne eivät koskettaneetkaan itsestään kuolleita eläimiä eivätkä sellaisia, jotka olivat olleet sairaita tai myrkytettyjä, eivät edes huolineet mistään, mitä karjanpaimenet olivat teurastaneet. Niiden jokapäiväisenä mieliruokana olivat vasta tapetun hiehon parhaat palat. Vanhoista häristä tai lehmistä ne eivät välittäneet. Ilmeisesti vasikan tai hevosen lihakaan ei maistunut niistä hyvältä, vaikka ne joskus sattumalta veivät nuoren varsan tai vasikan. Tiedettiin myös, etteivät ne pitäneet lampaan lihasta. Siitä huolimatta ne usein huvikseen tappoivat lampaita. Yhtenä yönä marraskuussa 1893 Blanca ja keltainen susi surmasivat kaksisataa viisikymmentä lammasta, nähtävästi vain ratokseen, koska eivät syöneet niistä palaakaan.

Näiden susien surmaamiseksi koetettiin joka vuosi uusia keinoja, mutta ne elivät ja menestyivät yhä vainoojiensa kaikista ponnistuksista huolimatta. Lobon päänahasta luvattiin suuri palkkio. Sen varalle pantiin monenlaisia taitavasti asetettuja myrkkyjä, mutta se ei milloinkaan erehtynyt syömään niitä. Vain yhtä se pelkäsi, nimittäin pyssyä; ja kun se hyvin tiesi, että kaikilla seudun ihmisillä aina oli ampuma-ase mukanaan, se ei milloinkaan käynyt ihmisen kimppuun eikä laskenut tätä lähelleen. Lobon ja sen kumppanien mielestä pakeneminen olikin viisainta aina, kun ne päiväsaikaan havaitsivat ihmisen, olipa välimatka millainen tahansa. Monta kertaa niiden pelastuksena oli se seikka, että Lobo ei antanut niiden syödä muuta kuin mitä ne itse olivat tappaneet. Sitä paitsi niillä oli erittäin hieno vainu huomaamaan ihmisen jälkiä tai myrkkyä, ja siten ne olivat turvassa kaikilta vaaroilta.

Kerran muuan karjanpaimen kuuli Lobon tutun kutsuhuudon, ja lähestyessään hiipien hän saikin nähdä, miten Currumpaw'n susilauma oli piirittänyt muutamia nautoja eräässä vuorensolassa.

Lobo istui kummulla vähän erillään muista, ja nämä koettivat eristää uhrikseen valitsemansa nuoren lehmän. Mutta lehmät seisoivat tiheässä ryhmässä, päät ulospäin, ja torjuivat sarvillaan vihollisia luotaan. Tähän rintamaan syntyi aukkoja vain silloin, kun jokin lehmä susien kiivaasti hyökätessä pelästyi ja koetti peräytyä toisten taakse. Ainoastaan näitä tilaisuuksia hyväkseen käyttäen susien onnistui haavoittaa valitsemaansa lehmää, mutta tämä oli vielä täysin taistelukuntoinen.

Nyt Lobo näytti vihdoin kyllästyvän tähän vitkallisuuteen. Se päästi kumean karjunnan ja laukkasi lehmälaumaa kohti. Pelästyneinä lehmät unohtivat puolustusasentonsa, ja Lobo oli paikalla niiden keskellä.

Lauma hajosi kuin räjähtävän pommin sirpaleet. Uhriksi valittu lehmäkin pakeni, mutta ennen kuin se oli ehtinyt parinkymmenen metrin päähän, susi oli jo sen kimpussa. Iskien hampaansa sen kurkkuun Lobo yhtäkkiä ponnisti kaikin voimin taaksepäin ja paiskasi sen siten raskaasti maahan. Heitto oli uskomattoman voimakas, sillä hieho lensi nurin niskoin. Lobo itsekin teki kuperkeikan, mutta oli heti taas jaloillaan. Sen kumppanit hyökkäsivät nyt lehmäparan kimppuun ja tappoivat sen muutamassa hetkessä. Lobo ei sekaantunut tähän toimeen ollenkaan. Tehtyään tuon aimo heittonsa se näytti tuumivan: — No, miksette te voineet tehdä sitä heti paikalla kuluttamatta niin paljon aikaa hukkaan?

Mies meni nyt huutaen paikalle, ja sudet pakenivat tapansa mukaan. Miehellä oli mukanaan strykniiniä, ja hän pani sitä sukkelasti kolmeen kohtaan lehmän jätteisiin. Sitten hän lähti pois; hän tiesi, että sudet palaisivat aterioimaan, koska olivat itse tappaneet eläimen. Mutta tullessaan seuraavana aamuna paikalle odottaen arvokasta saalista hän huomasi, että sudet kyllä olivat syöneet hiehon, mutta erottaneet varovasti pois kaikki myrkytetyt kohdat ja heittäneet ne syrjään.

Tämä tavaton susi herätti pelkoa yhä laajemmassa karjanomistajain piirissä. Vuosi vuodelta sen päästä luvattiin yhä suurempi palkkio, kunnes se lopulta oli tuhat dollaria — varmaan suurin tapporaha, mitä sudesta milloinkaan on tarjottu; moni kelpo mies on murhattu vähemmästä.

Luvatun palkkion houkuttelemana tuli eräänä päivänä myös muuan texasilainen metsästäjä nimeltä Tannerey ratsastaen Currumpaw'n jokilaaksoa ylöspäin. Hänellä oli mitä täydellisimmät sudenpyyntivälineet, mitä mainioimmat pyssyt ja hevoset ja kokonainen lauma jättimäisiä koiria. Panhandlen aroilla hän oli koirineen tappanut monta sutta ja oli nytkin aivan varma, että muutaman päivän perästä Lobon päänahka riippuisi hänen satulankaarestaan!

Hän ryhtyi ajoon eräänä kauniina kesäaamuna, ja pian kuultiin noiden suurten koirien haukkuvan vimmatusti. Ne olivat päässeet saaliinsa jäljille. Currumpaw'n harmaja lauma tulikin kohta näkyviin, eikä välimatka ollut täyttä kolmea kilometriä. Ajo kävi nyt hurjaksi. Osan koirista piti vain pysyttää susia alallaan, kunnes metsästäjä ehtisi paikalle ampumaan ne. Tämä oli useimmiten helppoa Texasin aukeilla aroilla, mutta täällä olikin maasto toisenlaista.

Nyt saatiin nähdä, miten hyvin Lobo oli valinnut asuinpaikkansa. Currumpaw'n ja sen lisäjokien kalliorinteiset laaksot jakavat täällä preerian moneen lohkoon. Sudet menivät suoraa päätä lähimpään jokilaaksoon, ja päästyään sen toiselle puolelle ne olivat turvassa ratsumiehiltä. Sitten ne hajaantuivat saaden samalla koirat hajaantumaan, ja kun ne pitkän matkan päässä taas yhtyivät, kaikki koirat eivät olleetkaan enää pysyneet jäljillä. Sudet eivät enää olleet vähemmistönä; ne uskalsivat nyt käydä vainoojiensa kimppuun, ja jokainen niistä sai surmansa tai haavoittui.

Kun Tannerey sinä iltana kutsui koiriaan, niitä tuli ainoastaan kuusi, ja niistäkin kaksi pahasti raadeltuina.

Metsästäjä teki vielä pari yritystä, mutta ne molemmat onnistuivat yhtä huonosti kuin ensimmäinen, ja viimeisellä kerralla hänen paras hevosensa sai surmansa pudotessaan erääseen rotkoon. Silloin hän kyllästyi koko ajoon ja palasi Texasiin. Lobo jäi seudun hirmuvaltiaaksi.

Seuraavana vuonna saapui pari muuta metsästäjää, jotka olivat päättäneet ansaita luvatun tapporahan. Kumpikin luuli voivansa surmata tämän pelätyn suden: toinen, nimeltään Joe Calone, eräällä vastakeksityllä myrkyllä, joka oli asetettava aivan uudella tavalla; toinen, muuan Kanadan ranskalainen, taas aikoi käyttää myrkkyä ynnä sen lisäksi tiettyjä taikoja ja noitatemppuja, sillä hän uskoi täysin tosissaan, että Lobo oli "loupgarou", ihminen suden hahmossa, jota ei voinut tappaa tavallisilla keinoilla. Mutta viekkaasti asetetut myrkyt ja noitatemput olivat kaikki yhtä tehottomia tämän harmaan hirviön suhteen. Se teki jokaviikkoiset kiertomatkansa ja söi päivittäin juhla-ateriansa kuten ennenkin. Muutamia viikkoja myrkynasettajat koettivat parastaan, mutta huomasivat sitten vaivannäkönsä turhaksi ja siirtyivät muuanne metsästämään.

Keväällä 1893, tuon epäonnistuneen pyyntiyrityksen jälkeen, Joe Calone sai kokea jotain hyvin nöyryyttävää. Lobo näytti tahtovan osoittaa, ettei se ottanut vastustajiaan vakavalta kannalta ja että sen itseluottamus oli rajaton. Calonen tilus oli erään Currumpaw'n pikku lisäjoen kauniissa laaksossa, ja juuri tämän rotkon louhikkoihin, tuskin kilometrin päähän talosta, Lobo puolisoineen oli sinä keväänä tehnyt pesänsä. Siellä ne kasvattivat poikasensa ja elelivät kaiken kesää, tappoivat minkä ennättivät Joen karjaa, lampaita ja koiria, mutta ilkkuivat hänen myrkyilleen ja pyydyksilleen. Kallioiden onkaloissa niillä oli turvalliset piilopaikkansa.

Joe kokeili turhaan jos minkinlaisia keinoja; milloin hän yritti savustaa ne ulos luolistaan, milloin surmata ne dynamiitilla. Aina ne pelastuivat ehein nahoin ja jatkoivat hävitystään.

— Tuossa se on elänyt koko viime kesän, sanoi Joe vuorenrinnettä osoittaen, enkä minä mahtanut sille mitään. Se oli minua viekkaampi!

2

Tähän asti olen kertonut karjanpaimenilta kuulemaani. Minusta tämä kaikki tuntui jotenkin uskomattomalta, kunnes syksyllä 1893 sain itse tutustua tuohon kuuluisaan suteen ja sittemmin opin tuntemaan sen paremmin kuin kukaan muu. Muutamia vuosia aikaisemmin, siihen aikaan kun minulla oli Bingo, olin harjoittanut sudenmetsästystä, mutta sen jälkeen toisenlaiset toimet olivat kahlehtineet minut tuoliin ja kirjoituspöytään. Kaipasin vaihtelua, ja kun eräs ystäväni, joka hänkin oli Currumpaw'n karjanomistajia, kehotti minua tulemaan Uuteen Meksikoon koettamaan, enkö ehkä keksisi jotain keinoa tuon rosvolauman lannistamiseksi, suostuin kutsuun. Minua halutti mitä pikimmin tehdä tuttavuutta tämän kuningassuden kanssa, ja ennen pitkää olin Currumpaw'n ylätasangoilla. Ensin ratsastelin jonkin aikaa ympäriinsä perehtyäkseni seutuun. Silloin tällöin oppaani näytti lehmänraatoa, jossa nahka vielä oli kiinni, ja huomautti:

— Tuokin on sen työtä.

Sain heti selville sen, ettei tässä rotkoisessa seudussa voinut yrittääkään Lobon ajamista koirilla ja hevosilla. Myrkky ja raudat olivat siis ainoat keinot, joita saattoi kokeilla. Seudulla ei ollut heti saatavissa kyllin suuria rautoja, ja siksi aloitin myrkystä.

On tarpeetonta kuvata yksityiskohtaisesti niitä satoja keinoja, joilla koetin pettää tätä "ihmissutta". Käytin kaikkia mahdollisia arsenikin, strykniinin ja syaanivetyhapon seoksia. Panin syötiksi lihaa mitä erilaisimmilla tavoilla. Mutta aina kun seuraavana aamuna ratsastin katsomaan, huomasin ponnistusteni olleen turhia. Vanhaa kuningassutta en saanut petetyksi.

Voin kertoa esimerkin Lobon ihmeellisestä vainusta. Erään kokeneen raudoilla pyytäjän neuvon mukaan sulatin posliiniastiassa juustoa vastatapetun hiehon munuaisrasvaan; rasvaa leikkasin luuveitsellä, jottei siihen olisi jäänyt metallinhajua. Kun seos oli jäähtynyt, leikkasin sen kappaleiksi, tein reiän joka palaan ja pistin kuhunkin ison strykniiniä ja kaliumsyanidia sisältävän kapselin, josta ei lähtenyt minkäänlaista hajua. Lopuksi täytin reiät juustolla. Tätä tehdessäni minulla oli kaiken aikaa käsissä sormikkaat, jotka oli kastettu hiehon kuumaan vereen; vieläpä varoin hengittämästäkin syötteihin. Kun kaikki olivat valmiit, pistin ne parkitsemattomasta nahasta tehtyyn laukkuun, joka oli ylt'yleensä tahrattu vereen. Sitten lähdin ratsastamaan vetäen nuorasta perässäni lehmän maksaa ja munuaisia. Tällä tavoin kuljin yli viisitoista kilometriä pitkän kierroksen pudottaen palan joka puolen kilometrin päähän kertaakaan koskettamatta niihin paljain käsin.

Lobo tuli tavallisesti viikon alkupuolella näille seuduin ja oleskeli loppuviikon — niin arveltiin — Sierra Granden ympäristössä.

Nyt oli maanantai, ja samana iltana kun olimme hankkiutumassa levolle, kuultiin hänen majesteettinsa syvä bassoulvonta. Muuan karjanpaimen huomautti:

— Siellä se nyt on! Saammepa nähdä!

Seuraavana aamuna olin varhain liikkeellä, koska olin utelias näkemään, miten oli käynyt. Pian huomasin susien tuoreet jäljet. Lobo oli kulkenut etumaisena, sen jäljet oli helppo tuntea. Tavallisen suden jalanjälki on yksitoista ja puoli senttimetriä pitkä, suuren suden kaksitoista, mutta Lobon jälki oli neljätoista senttiä, kuten monta kertaa tarkoin mittasin. Sittemmin sain tietää, että sen muu koko oli tämän mukainen: se oli lapojen kohdalta metrin korkuinen ja painoi kuusikymmentä kahdeksan kiloa. Ei siis ollut vaikea seurata sen jälkiä, vaikkakin sen seuralaisten jäljet niitä hämmensivät. Lauma oli löytänyt minun jättämäni jäljet ja tavallisuuden mukaan seurannut niitä. Saatoin nähdä, että Lobo oli tullut ensimmäisen myrkkypalan luo, haistellut sitä ja — lopulta ottanut sen.

En voinut salata iloani. — Saanpas sen vihdoinkin, ajattelin. — Korkeintaan parin kilometrin päässä se nyt makaa kuolleena. Ajoin täyttä laukkaa tarkasti pitäen silmällä noita leveitä jälkiä. Ne johtivat toisen myrkkypalan luo. Tämäkin oli hävinnyt. Nytkös vasta riemastuin: saan sen ja ehkä vielä jonkin sen kumppaninkin!

Mutta leveät käpälänjäljet johtivat yhä kauemmaksi. Ja vaikka jalustimilla seisten tähystelin pitkin kenttää, en huomannut mitään, mikä olisi muistuttanut kuollutta sutta. Seurasin jälkiä ja huomasin, että kolmaskin myrkkypala oli poissa ja kuningassuden jäljet veivät neljännelle. Mutta täällä sain nähdä, ettei se ollut syönyt ainoatakaan myrkkypalaa. Se oli vain kantanut niitä suussaan ja pannut kolme palaa neljännen päälle. Sitten se oli ulostanut niille ilmaisten siten rajatonta halveksuntaansa keinojani kohtaan, jättänyt sen jälkeen eiliset jälkeni ja mennyt omille asioilleen seuralaisineen, joita se näin tehokkaasti suojeli.

Tämä on vain yksi monista tapauksista. Tulin lopulta vakuuttuneeksi siitä, ettei tätä rosvoa voinut tappaa millään myrkyllä. Tosin käytin myrkkyjä edelleenkin odotellessani tilaamiani sudenrautoja, mutta niin tein vain siksi, että siten sain hengiltä monta arosutta ja muita vahinkoeläimiä.

Näihin aikoihin sattui eräs tapaus, joka todistaa Lobon viekkautta ja julmuutta. Näillä susilla oli tapana huvikseen säikäyttää lampaita hurjaan pakoon ja tappaa niitä, vaikkakaan ne eivät niitä syöneet. Lampaat pidetään tavallisesti laumoissa, joissa kussakin on yhdestä kolmeen tuhanteen. Näitä kaitsee yksi tai useampia paimenia, öiksi ne kootaan mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja paimenet asettuvat eri puolille lauman ympärille muodostaakseen vielä täten sille lisäsuojan. Lampaat ovat järjettömiä elukoita, jotka saattavat vähimmästäkin syystä säikähtyä aivan suunniltaan, mutta niillä on muuan syvään juurtunut ominaisuus, nimittäin se, että ne seuraavat sokeasti johtajaansa. Tätä lammaspaimenet käyttävät hyväkseen siten, että he panevat kuhunkin lammaslaumaan puolen tusinaa vuohia. Lampaat huomaavat pian näiden parrakkaiden serkkujensa olevan niitä itseään älykkäämpiä, ja kun yöllä sattuu hälytys, ne kokoontuvat näiden ympärille. Silloin niissä ei tavallisesti synny pakokauhua, ja niitä on helppo suojella. Mutta näin ei käy aina.

Kerran syksyllä hyökkäsi myöhään marraskuun iltana kahden lammaspaimenen laumaan susia. Lampaat ahtautuivat vuohien ympärille, eivätkä nämä olleet tyhmiä eivätkä pelkureita, vaan seisoivat urheasti paikoillaan uhkaavan näköisinä. Mutta tällä kertaa olikin leikki kaukana, sillä hyökkäystä ei johtanutkaan tavallinen susi. Itse Lobo oli saapuvilla, ja se tiesi yhtä hyvin kuin lammaspaimenet, että vuohet olivat lauman tukena. Sen tähden se juoksi nopeasti tiheään sulloutuneiden lampaiden selän yli, hyökkäsi noiden johtajien kimppuun ja tappoi kaikki muutamassa hetkessä. Kohta lampaat olivat pakenemassa kaikkiin suuntiin. Viikkokausia sen jälkeen kyseli minulta melkein joka päivä joku huolestunut lammaspaimen: — Oletteko hiljakkoin nähnyt harhailevia lampaita? Ja tavallisesti minun täytyi vastata myöntävästi. Milloin olin nähnyt viisi kuusi lampaanraatoa, milloin taas muutamia eläviä lampaita juoksentelemassa kaukana kotisijoiltaan. Eräs mies oli tavannut parikymmentä vastasurmattua lammasta.

Lopulta sudenraudat saapuivat. Kahden miehen kanssa tein sitten työtä kokonaisen viikon saadakseni ne kelvollisesti asetetuiksi.

Emme säästäneet vaivojamme. Käytin hyväkseni kaikkia keinoja, joiden vähänkin arvelin olevan hyödyksi. Rautojen viritystä seuranneena päivänä ratsastin niitä katsomaan ja löysin pian Lobon jäljet, jotka veivät raudoilta raudoille. Pölystä saatoin lukea kaiken, mitä se oli sinä yönä toimittanut. Se oli juossut tietänsä pimeässä, ja vaikka raudat olivat erittäin huolellisesti piilotetut, se oli ilmeisesti kuitenkin heti huomannut ensimmäiset. Se oli pysäyttänyt laumansa ja kuopinut varovasti ympäristöä, kunnes itse raudat sekä myös vitjat ja kiinnityspölkky olivat paljastuneet. Sitten se oli jättänyt ne näkyviin laukaisematta rautoja, ja tällä tavalla se oli paljastanut noin tusinan rautoja. Pian huomasin, että se oli pysähtynyt ja kääntynyt sivulle heti, kun se vainusi jotain epäiltävää. Tämä toi mieleeni uuden tuuman. Asetin raudat H:n muotoon, so. panin rautoja riviin kummallekin puolen jälkiä ja yhdet raudat itse jäljille H:n poikkiviivaksi. Ennen pitkää sain huomata senkin turhaksi yritykseksi. Lobo tuli juosten pitkin vanhoja jälkiään ja oli tuskin sivulla olevien rautojen välissä, kun se jo huomasi jäljillä olevat ja pysähtyi ajoissa. Sitten se peräytyi hitaasti ja varovasti, kulkien takaperin ja astuen joka kerta entiseen jälkeensä, kunnes oli rautojen ulkopuolella. Mahdotonta on sanoa, mistä se aavisti sivulta uhkaavan vaaran — villien eläinten enkeli kai on ollut sen mukana! Sitten se palasi toiselle puolelle ja kuoputti takajaloillaan kokkareita ja kiviä rautojen päälle, kunnes ne kaikki olivat lauenneet. Tämän se teki monesti muulloinkin, ja vaikka vaihtelin menettelytapaa alinomaa ja olin vielä kahta varovaisempi, se ei kertaakaan mennyt ansaan; sen vainu ei näyttänyt milloinkaan pettävän, ellei muuan onneton sattuma olisi tuottanut sille surmaa. Lobo kuuluu niihin sankareihin, jotka yksinään olisivat voittamattomia, mutta joutuvat turmioon uskotun liittolaisen varomattomuuden takia.

3

Kerran tai kahdesti olin huomannut merkkejä siitä, etteivät kaikki asiat olleet Currumpaw'n susilaumassa aivan oikealla tolallaan. Kerran esimerkiksi näkyi jäljistä, että pienempi susi oli ajoittain juossut johtajan edellä. Tätä en voinut käsittää, kunnes muuan karjanpaimen tiesi kertoa sellaista, mistä asia sai selityksensä. Hän sanoi vastikään nähneensä sudet: Blanca oli juossut edellä. Silloin minulle heti selvisi, että Blanca oli naarassusi, sillä jos koirassusi olisi menetellyt tuolla tavoin, Lobo olisi varmaan surmannut sen heti.

Tästä johtui mieleeni uusi suunnitelma. Tapoin hiehon ja asetin parit raudat huomiota herättävästi sen raadon luo. Sitten leikkasin poikki pään, jota sudet pitivät aivan syötäväksi kelpaamattomana ja johon ne eivät tavallisesti kiinnittäneet mitään huomiota. Sen ympärille asetin kahdet vahvat teräsraudat, jotka olivat tarkoin tehdyt hajuttomiksi. Ne piilotettiin mitä suurimmalla huolella. Ennen kuin olin ryhtynyt tähän toimeen, olin kastanut käteni, kenkäni ja tarvekaluni tuoreeseen vereen ja jälkeenpäin pirskotin sitä maahan niin, että se näyttäisi juosseen päästä. Piilotettuani raudat maahan lakaisin paikan arosuden nahalla ja tein saman eläimen käpälällä joukon jälkiä rautojen kohdalle. Pää oli asetettu niin, että sen ja muutaman korkean ruohomättään välillä oli vain kapea tie, ja tähän panin parit parhaita rautojani, jotka kiinnitin itse päähän.

Susilla on tapana mennä tarkastamaan jokaista raatoa, jonka ne vainuavat, vaikkakaan eivät aikoisi sitä syödä. Toivoin että tämä tapa toisi Currumpaw'n susilauman rautojen ulottuville. En kuvitellutkaan, ettei Lobo huomaisi kätteni jälkiä itse lehmänraadossa ja estäisi kumppaneitaan lähestymästä sitä; toivoni perustuikin päähän, joka näytti hyödyttömänä syrjään heitetyltä.

Seuraavana aamuna kiiruhdin yhden seuralaisen kanssa katsomaan rautoja, ja iloksemme näimmekin heti sudenjälkiä ja lehmänpään sekä rautojen olevan poissa. Tarkastettuani nopeasti jälkiä huomasin, että Lobo oli estänyt muita lähestymästä lihaa, mutta yksi pieni susi oli kumminkin mennyt tutkimaan päätä ja joutunut suoraan rautoihin.

Lähdimme seuraamaan jälkiä ja pari kilometriä kuljettuamme näimme, että tuo onneton susi oli Blanca. Se pakeni kuitenkin laukaten, ja vaikka sitä rasitti yli kaksikymmentä kiloa painava lehmänpää, se jätti helposti jälkeensä seuralaiseni, joka oli jalkaisin. Mutta me saavutimme sen pian kun se tuli kallioiseen rotkoon, sillä lehmän sarvet tarttuivat kiinni ja pysäyttivät sen. Se oli kaunein susi, jonka milloinkaan olen nähnyt. Turkki oli erinomaisessa kunnossa ja melkein valkoinen. Se nousi nyt vastarintaan ja päästi samalla pitkän ulvonnan, joka vieri yli jokilaakson. Kaukaa ylätasangolta tuli vastaus, vanhan Lobon kumea karjunta. Tämä oli Blancan viimeinen tervehdys, sillä nyt olimme tulleet sitä lähelle, ja se tarvitsi kaikki voimansa taisteluun.

Seurasi välttämätön murhenäytelmä, jonka pelkkä ajatteleminen vavahdutti minua kauan jälkeenpäin — silloin innoissani en sen vastenmielisyyttä niin paljon huomannut. Me heitimme suopunkimme suden kaulaan ja vedimme kumpikin tahollemme, kunnes veri purskahti sen suusta, silmät pullistuivat päästä ja jäsenet ensin kangistuivat, sitten taas herpaantuivat. Ilomielin veimme sitten kuolleen suden kotiin; se oli ensimmäinen Currumpaw'n susilaumasta, jonka olimme kyenneet surmaamaan.

Vähän väliä oli murhenäytelmän kestäessä kuulunut Lobon ulvahtelu. Se vaelteli etäisillä vuorillaan ja näytti hakevan Blancaa. Itse asiassa se ei ollut hetkeksikään jättänyt sitä, mutta koska se tiesi, ettei voinut kumppaniaan pelastaa, se oli peräytynyt kauemmaksi nähdessään meidän lähestyvän, sillä siihen juurtunut pyssyn pelko voitti sen muut tunteet. Kaiken päivää kuulimme sen valittavan äänen. Epäilemättä Blanca oli ollut sen puoliso.

Illan tullen se näytti lähestyvän laaksoa, jossa asuntoni oli, sillä sen ulvonta kuului yhä lähempää. Äänessä oli nyt aivan ilmeisesti surua. Se ei ollut enää voimakas, uhkaava ulvonta, vaan pitkä ja vaikeroiva, ikään kuin Lobo olisi todella huutanut: "Blanca! Blanca!" Illan pimetessä minusta tuntui, ettei se saattanut olla kaukana siitä paikasta, missä olimme tappaneet sen kumppanin. Lopulta se näytti löytäneen jäljet, ja kun se tuli tappopaikalle, sen sydäntä vihlova valitus oli kerrassaan liikuttava. Se oli surullisempi kuin milloinkaan olisin saattanut uskoa. Jöröt karjanpaimenetkin huomasivat sen ja sanoivat, etteivät olleet vielä milloinkaan kuulleet suden käyttäytyneen tuolla tavoin. Sen on täytynyt tarkalleen tietää, mitä paikalla oli tapahtunut, sillä kuolleesta naarassudesta oli pirskunut verta ympäristöön.

Sitten se lähti seuraamaan hevosen jälkiä ja tuli niitä myöten karjatalolle; joko se toivoi löytävänsä täältä puolisonsa tai saavansa kostaa. Se saikin uhrikseen vahtikoiramme, jonka se yllätti ulkona ja repi tuhansiksi kappaleiksi aivan talon vieressä. Lobo oli tällä kertaa yksin, sillä seuraavana aamuna en löytänyt kuin yhdet jäljet. Se oli laukkaillut sinne tänne ilman suunnitelmaa, aivan päinvastoin kuin sen tapa muutoin oli. Tätä olin vähän odottanutkin ja siksi olin asettanut tavallista runsaammin rautoja talon ympäristöön. Jäljestäpäin huomasin, että se olikin tarttunut yksiin, mutta niin voimakas se oli, että oli riuhtaissut itsensä irti ja heittänyt raudat syrjään.

Arvelin sen pysyttelevän talon läheisyydessä, kunnes se löytäisi Blancan ruumiin. Sen tähden käytin kaiken tarmoni saadakseni sen tapetuksi niin kauan kun se oli tässä epätoivoisessa mielentilassa ja ennen kuin se ehkä lähtisi koko seudulta. Huomasin minkä erehdyksen olin tehnyt tappaessani Blancan: käyttämällä sitä houkuttimena olisin varmaan saanut sen kumppanin heti seuraavana yönä.

Kokosin kaikki raudat, mitä suinkin sain. Minulla oli nyt sadat kolmetkymmenet teräksiset sudenraudat. Niistä asetin neljät jokaisille laaksoon vieville jäljille. Kutkin raudat kiinnitettiin erityiseen pölkkyyn, ja pölkyt haudattiin erikseen. Kaivaessani näitä pölkkyjä maahan otin nurmen huolellisesti semmoisenaan pois, ja joka maahiukkanen, mikä poistettiin, vietiin loimella kauas. Sitten nurmi pantiin paikoilleen, ja kaikki oli niin luonnollisen näköistä, ettei voinut huomata minkäänlaisia ihmiskäden jälkiä. Kun raudat olivat piilotetut, laahasin Blancan ruumista jokaisen paikan yli sekä vedin sitä hevosella ristiin rastiin ympäristössä. Lopuksi otin yhden sen käpälän ja tein sillä rivin jälkiä kaikkien rautojen kohdalle. Noudatin kaikkia varovaisuuskeinoja mitä tunsin ja palasin myöhään illalla odottamaan tulosta.

Kerran yön kuluessa luulin kuulleeni Lobon äänen, mutta en ollut varma. Seuraavana päivänä ratsastin kierroksen, mutta pimeä yllätti minut ennen kuin ennätin loppuun reittini pohjoisessa jokilaaksossa, eikä minulla ollut mitään kerrottavaa. Illastaessamme muuan paimen sanoi pohjoisen laakson karjan olleen sinä aamuna harvinaisen levotonta. Jospa siellä oli jotain raudoissa, hän lisäsi. Vasta seuraavan päivän iltapuolella ennätin mainittuun paikkaan, ja kun lähestyin sinne asettamiani rautoja, nousi maasta suuri harmaa olento, joka turhaan koetti päästä pakoon. Edessäni oli Lobo, Currumpaw'n kuningas, lujasti rautoihin tarttuneena. Tämä vanha sankari ei ollut lakannut etsimästä rakastettuaan, ja kun se löysi jäljen, jonka tämän ruumis oli tehnyt, se seurasi sitä pitämättä väliä mistään ja joutui siten virittämääni ansaan. Siinä se nyt oli kaikkien neljien rautojen kuristuksessa, aivan avuttomana, ja sen ympärillä olevista jäljistä näkyi, että karja oli kokoontunut pilkkaamaan kaatunutta sortajaansa uskaltamatta kumminkaan tulla sen ulottuville. Kohta kaksi vuorokautta se oli siinä virunut ja oli nyt ponnistuksista aivan uupunut. Kuitenkin se lähestyessäni kohosi pystyyn karvat pörrössä ja korotti äänensä. Viimeisen kerran kaikui nyt laakso sen kumeasta karjunnasta. Se oli samalla avunhuuto ja joukon kokoonkutsumishuuto. Mutta kukaan ei vastannut. Hylättynä tähän äärimmäiseen hätäänsä se kieriskeli maassa ja yritti epätoivoisesti päästä käsiksi minuun. Mutta turhaan! Jokaiset raudat painoivat pölkkyineen toista sataa kiloa. Neljät teräsleuat puristivat säälimättömästi sen kaikkia jalkoja; pölkyt ja vitjat olivat sotkeutuneet yhteen ja tekivät sen aivan voimattomaksi. Turhaan se mahtavilla hampaillaan pureskeli noita julmia ketjuja. Kun yritin koskettaa sitä pyssyn perällä, se puraisi siihen syviä jälkiä, jotka näkyvät vielä tänä päivänäkin. Sen silmät säkenöivät vihreinä vihasta ja raivosta, ja leuat loksahtelivat, kun se turhaan koetti päästä tarttumaan minuun tai vapisevaan hevoseeni. Se oli kuitenkin nälästä, ponnistuksista ja verenvuodosta uupunut ja vaipui pian nääntyneenä maahan.

Jonkinlainen katumuksentunne valtasi minut valmistuessani tekemään sille, mitä se oli tehnyt niin monelle olennolle. — Sinä vanha henkipatto, tuhansien laittomien rosvoretkien sankari, kohta sinusta on jäljellä vain hengetön möhkäle. Sitä ei nyt voi välttää.

Sinkautin suopunkini sen pään yli. Mutta ei vielä! Se ei vielä ollut aivan lopussa, ja ennen kuin notkea silmukka oli pudonnut sen kaulaan, se kohotti kuononsa, katkaisi nuoran yhdellä ainoalla haukkauksella ja pudotti sen jalkoihinsa kahtena palasena.

Tietenkin minulla oli viimeisenä keinona pyssyni, mutta en tahtonut tärvellä sen kuninkaallista turkkia. Sen tähden ratsastin täyttä laukkaa kylään ja palasin kohta mukanani eräs karjanpaimen sekä uusi suopunki. Heitimme sudelle puupalasen, johon se heti iski hampaansa, ja ennen kuin se ehti päästää sitä, suopunkimme lensivät viuhuen halki ilman ja kiristyivät sen kaulaan.

Mutta ennen kuin sen silmien raivoisa säihke ehti sammua, minä huusin: — Seis, emme tapakaan sitä! Viedään se elävänä kotiin! Susi oli nyt niin voimaton, että oli helppo pistää tanakka keppi sen suuhun kulmahampaiden taakse ja sitten sitoa leuat vahvalla nuoralla; nuora kiinnitettiin myös keppiin. Keppi pidätti nuoraa ja nuora keppiä niin, että susi oli aivan vaaraton. Huomattuaan leukansa sidotuiksi se heti luopui kaikesta vastarinnasta eikä päästänyt pienintäkään ääntä, vaan katsoi meihin rauhallisena ja näytti arvelevan: "No niin, vihdoinkin olen vallassanne. Tehkää nyt mitä tahdotte!" Siitä pitäen se ei ollut meitä huomaavinaankaan.

Sidoimme sen jalat lujasti yhteen, mutta se ei kertaakaan murissut eikä ulissut, ei edes kääntänyt päätään. Yhteisvoimin saimme töin tuskin nostetuksi sen hevoseni selkään. Sen hengitys oli tasainen kuin nukkuneen. Silmät olivat jälleen kirkkaat ja selkeät, mutta se ei katsonut meihin. Sen katse oli tähdätty kauas aaltoileviin ylänköihin, sen entiseen valtakuntaan, missä sen kuuluisa lauma nyt oli hajaantuneena. Sinne se katseli, kunnes hevonen laskeutui polkua myöten jokilaaksoon ja kalliot estivät näköalan.

Hiljaa kulkien pääsimme onnellisesti karjatalolle. Lobolle hankittiin kaulahihna ja lujat vitjat, se kiinnitettiin kedolle ja nuorat poistettiin. Silloin vasta pääsin ensi kerran lähemmin tarkastamaan sitä. Sain todeta, miten paikkansa pitämättömiä ihmisten kertomukset tämän kuningassuden ulkomuodosta olivat. Sen kaulassa ei ollut kultarengasta eikä lavoissa ylösalaisin olevaa ristiä; ristin muka piti osoittaa, että se oli liitossa paholaisen kanssa. Sen sijaan sen lonkassa oli leveä arpi, jonka kerrottiin olevan muisto Junolta, Tannereyn parhaalta susikoiralta. Tämä oli saanut haavoitetuksi vastustajaansa samalla hetkellä, kun itse sai surmaniskun.

Panin suden viereen vettä ja lihaa, mutta se ei koskenutkaan niihin. Se makasi rauhallisena vatsallaan ja tuijotti järkähtämättä keltaisilla silmillään jokilaakson päässä näkyviä kaukaisia ylänköjä — omia ylänköjään — eikä liikuttanut lihastakaan, kun sitä koskettelin. Auringon laskiessa se yhä vielä tuijotteli yli preerian. Odotin, että se nyt kutsuisi laumaansa koolle. Mutta se oli kutsunut kerran ollessaan hädässä, eikä kukaan ollut tullut apuun. Nyt se ei tahtonut kutsua enää milloinkaan.

Leijona, joka on menettänyt voimansa, kotka, jolta on vapaus riistetty, ja kyyhkynen, jonka puoliso on kuollut, kuolevat kaikki — niin kerrotaan — sydämen pakahtumiseen. Kenties tämä julma rosvokaan ei voinut murtumatta kestää tätä kaikkea. Ainakin se seuraavana aamuna oli yhä makaamassa entisessä rauhallisessa asennossaan, ruumis haavoittumattomana, mutta elottomana. Vanha kuningassusi oli kuollut.

HOPEATÄPLÄ, KERTOMUS VARIKSESTA

1

Harva ihminen lienee tuntenut kesyttömän eläimen. En tarkoita satunnaista tapaamista enkä häkissä pitämistä, vaan pitkäaikaista tuttavuutta eläimen ollessa vapaana, sen elintapojen ja vaiheiden tuntemista. Tämä onkin useimmiten vaikeata, sillä eläimet ovat niin samanlaisia, ettei niitä saata erottaa toisistaan. Toinen varis on niin toisen näköinen, ettei kerran sen tavattuaan saata seuraavalla kerralla olla varma, onko se todella sama. Mutta silloin tällöin tapaa eläimen, joka on kumppaneitaan voimakkaampi tai älykkäämpi ja kohoaa niiden johtajaksi. Tällaisesta eläinyksilöstä voi käyttää sanaa nero. Jos se samalla on muita kookkaampi tai jos siinä on jokin merkki, josta ihmiset saattavat sen tuntea, se tulee ennen pitkää seudullaan kuuluisaksi. Villin eläimen elämä saattaa olla paljon kiinnostavampaa ja vaiheikkaampaa kuin monen ihmisen.

Tämmöisiä eläimiä tunnetaan lukuisia. Niihin kuului Courtant, tynkähäntäinen susi, joka kymmenen vuoden ajan piti koko Pariisin kaupunkia kauhun vallassa neljännentoista vuosisadan alkupuolella; samoin Clubfoot, ontuva harmaakarhu, joka eli San Joaquinin laaksossa Kaliforniassa ja saavutti siellä pelottavan maineen. Samaan luokkaan on luettava Lobo, Uuden Meksikon kuningassusi, joka viiden vuoden aikana tappoi lehmän päivässä, sekä Seonee, pantteri, joka parissa vuodessa surmasi lähes kolmesataa ihmistä. Näihin kuuluu myös Hopeatäplä, jonka tarinaa käyn kertomaan.

Hopeatäplä oli vanha ja viisas varis; nimensä se oli saanut metallinhohtoisesta, hopearahaa muistuttavasta täplästä, joka sillä oli oikealla puolella silmän ja nokan välissä. Tästä saatoin erottaa sen muista variksista ja yhdistää ne sen vaiheiden osat, jotka tulivat tietooni.

Varikset ovat, kuten kai jokainen tietää, linnuista älykkäimpiä. "Viisas kuin vanha varis" ei ole syyttä tullut sananparreksi. Varikset tuntevat järjestäytymisen arvon ja ovat kuriin tottuneita kuin sotamiehet — vieläpä tottuneempia kuin nämä, sillä varikset ovat alituiseen palveluksessa, aina sotajalalla ja aina riippuvaisia toisistaan. Niiden päälliköt eivät ole ainoastaan parven vanhimpia ja viisaimpia, vaan myös voimakkaimpia ja urhoollisimpia, sillä niiden täytyy milloin tahansa kyetä mieskohtaisella voimallaan kukistamaan epäjärjestyksiä ja kapinoita. Päälliköillä on apunaan alipäälliköt. Tavallisina sotamiehinä ovat poikaset ja sellaiset varikset, joilla ei ole erityisiä kykyjä.

Hopeatäplä johti suurta varisparvea, joka piti päämajaansa Kanadassa, Castle Frank -nimisellä mäntymetsää kasvavalla mäellä Toronton kaupungin koillispuolella. Tähän parveen kuului pari sataa varista, eikä se, kumma kyllä, kasvanut milloinkaan sen suuremmaksi. Leutoina vuosina se talvehti Niagaran virran tienoilla, mutta kylminä talvina parvi muutti paljon etelämmäksi. Huhtikuun viimeisellä viikolla vanha Hopeatäplä aina kokosi joukkonsa ja toi sen rohkeasti yli kuusikymmentä viisi kilometriä leveän avoveden, joka on Toronton ja Niagaran välillä. Mutta se ei välittänyt suorimmasta tiestä, vaan teki säännöllisesti kaaren länteen pitäen näkyvissään Dundas-vuorien tutut ääriviivat, kunnes itse männikköinen kotikumpu tuli näkyviin. Joka kevät se asettui tähän metsikköön noin kuuden viikon ajaksi. Niiden aikana varikset menivät aamuisin kolmena parvena ruoan hakuun. Yksi parvi lensi kaakkoon päin Ashbridgen lahdelle, toinen pohjoiseen Don-joelle ja kolmas, suurin parvi, luoteeseen erästä vuorensolaa pitkin. Viimeksi mainittua johti Hopeatäplä itse; toisten parvien päällikköjä en milloinkaan tullut tuntemaan.

Tyyninä aamuina varikset lensivät korkealla suoraan kohden päämääräänsä. Mutta tuulisina päivinä parvi pysytteli lähellä maata solan seinien suojassa. Ikkunoistani oli vapaa näköala tähän vuorensolaan, ja niistä katsellessani tulin ensi kerran huomanneeksi tämän varispäällikön. Tämä tapahtui vuonna 1885. Olin vasta tullut paikkakunnalle, mutta eräs seudun entinen asukas tiesi kertoa, että tuo vanha varis oli lennellyt vuorensolaa edestakaisin yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Aloin tarkastella läheltä varisten matkoja ja lopulta opin sangen hyvin tuntemaan Hopeatäplän. Se piti yhä vanhan kulkutiensä, vaikka solaan oli viime aikoina ahdettu taloja ja sen yli tehty siltoja. Maaliskuussa ja huhtikuun alkupuolella sekä loppukesällä ja syksyllä se kulki parvineen tuota tietä joka päivä edestakaisin. Sain nähdä sen liikkeet ja kuulla sen komennushuudot. Monta kertaa näin esimerkkejä varisten erinomaisesta älystä. Huomasin että niillä on oma kielensä ja yhteiskunnallinen järjestys, joka monessa pääkohdassa on ihmeteltävän samanlainen kuin ihmisten, vieläpä eräissä suhteissa täydellisempikin.

Eräänä tuulisena päivänä seisoin korkealla sillalla, joka kulkee solan ylitse. Silloin tuo vanha varis tuli lentäen pitkän ja laajalle hajaantuneen parvensa etunenässä, menossa kotiin päin. Jo kilometrin päästä saatoin erottaa sen tavan takaa toistuvan huudon:

N:o 1

kvaa' kvaa'

eli: "Kaikki hyvin! Eteenpäin vain!" kuten me sanoisimme. Alipäällikkö toisti aina saman huudon joukon jälkipäässä. Parvi lensi sangen matalalla ollakseen suojassa tuulelta. Nyt sen oli hiukan kohottava päästäkseen yli sillan, jolla seisoin. Hopeatäplä huomasi minut, juuri kun olin sitä tarkasti tähystämässä. Siitä se ei oikein pitänyt. Sen vauhti hiljeni, ja samassa kuului huuto: "Olkaa varuillanne!" eli hänen kielellään:

N:o 2

kva-a'

Se kohosi heti paljon korkeammalle, mutta huomattuaan, ettei minulla ollut asetta, se lensi ylitseni noin kymmenen metrin korkeudessa. Sen kumppanit seurasivat jäljestä ja laskeutuivat entiselle tasolle heti päästyään sillan ohi.

Seuraavana päivänä olin samassa paikassa. Varisten lähestyessä kohotin keppini ja tähtäsin niitä sillä. Päällikkö huusi heti paikalla: "Vaara!"

N:o 3

kva'

ja kohosi parikymmentä metriä. Nähdessään ettei keppini ollutkaan pyssy, kumminkin rohkeni lentää ylitseni. Mutta kolmantena päivänä minulla oli pyssy, ja silloin se huusi jo kaukaa minut huomattuaan: "Suuri vaara! Pyssy!"

N:o 4

kva' kva' kva' kva' kvaa'

Alipäällikkö toisti huudon, ja varikset hajaantuivat kohta ja kohosivat korkeammalle, kunnes olivat koko joukon pyssynkantamaa ylempänä. Sitten ne lensivät ylitseni ja laskeutuivat laakson suojaan vasta päästyään niin kauas, että arvelivat olevansa turvassa. Toisella kertaa kun sama parvi oli tulossa alaspäin solaa pitkin, haukka istuutui puuhun aivan lähelle varisten reittiä. Päällikkö huusi: "Haukka! Haukka!"

N:o 5

kva-a' kva-a'

ja hiljensi vauhtia. Samoin tekivät muut tullessaan sen kohdalle, kunnes kaikki olivat tiheänä ryhmänä. Nyt ne eivät enää pelänneet haukkaa, vaan lensivät aivan sen ohi. Mutta vähän matkaa edempänä tuli näkyviin pyssymies. Silloin kaikui taas huuto: "Suuri vaara — pyssy, pyssy! Hajotkaa henkenne tähden!"

N:o 6

kva' kva' kva' kva' kvaa'

ja varikset kiiruhtivat hajaantumaan joka taholle sekä kohoamaan korkealle. Monta muuta niiden komennussanaa opin tuntemaan. Huomasin, että joskus sangen pieni äänen erilaisuus muutti merkityksen aivan toiseksi. Niinpä merkitsi n:o 5 haukkaa eli suurta, vaarallista lintua, kun taas tämä merkitsee: "Kääntykää ympäri!"

N:o 7

kva-a' kva-a' kva' kva' kva' kva'

Se on ilmeisesti yhdistelmä n:o 5:tä, jonka perusajatus on vaara, ja n:o 4:ää, joka taas tarkoittaa peräytymistä. Seuraava merkitsee vain: "Hyvää päivää!"

N:0 8

kva-a' kva-a'

Niin varis huutaa nähdessään kaukaa kumppanin. Päällikön kaikkein useimmin toistuva komennushuuto on: "Valmiit!"

N:o 9

kvaa' kvaa' kvaa'

Huhtikuussa varikset alkoivat olla kovin touhuissaan. Jokin uusi kiihotin näytti saaneen ne kokonaan valtaansa. Ennen ne olivat aamusta iltaan ruoan haussa, nyt niiltä kului puoli päivää männikössä. Usein näin niiden parittain tai kolmittain ajelevan toisiaan; välistä ne suorittivat lentonäytteitä tehden mikä minkinlaisia temppuja ilmassa. Etenkin niitä näytti huvittavan syöksyminen vinhaa vauhtia hyvin korkealta puussa istuvaa varista kohti: ihan viime hetkellä ne äkkiä kääntyivät ja lensivät uudelleen ylöspäin niin että siivet suhisivat. Toisinaan taas variksen pää kurottautui alaspäin, höyhenet nousivat pystyyn, ja lintu päästi pitkän äänen, esimerkiksi tällaisen:

kr — — — raa'

Mitä tämä kaikki merkitsi? Sen sain hyvin pian tietää. Varikset kosiskelivat ja pariutuivat. Urokset näyttivät naaraille siipiensä voimaa ja antoivat niiden kuulla ääntään. Ja jälkimmäiset olivat varmaan kosijoihinsa hyvin mieltyneitä, sillä huhtikuun puolivälissä kaikki olivat saaneet parinsa ja hajaantuneet eri tahoille kuherrusaikaansa viettämään. Castle Frankin männikkö jäi taas asumattomaksi ja äänettömäksi.

2

Don-joen laaksossa on kumpu nimeltä Sugar Loaf. Se on tuskin puolen kilometrin päässä Castle Frankista, ja sen puut ovat samaa metsikköä kuin tämä. Näiden kahden kummun välisessä notkossa on vanha petäjä, jonka latvassa on hylätty haukanpesä. Tämän pesän tiesi jokainen Toronton koulupoika, mutta kukaan ei ollut milloinkaan huomannut siinä liikettä, ellei oteta lukuun sitä, että minä kerran olin ampunut sen reunalta mustan oravan. Pesä oli ollut siinä monta vuotta vanhana ja ränsistyneenä ja näytti olevan hajoamaisillaan. Mutta mikä kummallisinta, se ei sittenkään hajonnut ja tippunut maahan kuten muut vanhat pesät.

Eräänä toukokuun aamuna olin päivän sarastaessa ulkona. Astuin hiljaa läpi metsikön. Varisseet lehdet olivat märkiä, eikä askeleistani kuulunut risahdustakaan. Satuin kulkemaan vanhan haukanpesän alitse ja huomasin ihmeekseni mustan pyrstön pistävän näkyviin sen laidalta. Iskin kepilläni puun runkoa, ja pesästä lensi varis. Salaisuus oli paljastunut. Olin kauan epäillyt, että tässä männikössä pesi varispari, mutta nyt huomasin, että sen asukkaana oli itse Hopeatäplä puolisoineen. Vanha pesä oli niiden, ja ne olivat viisaasti kylläkin jättäneet tekemättä talossaan kevätsiivouksen ja korjanneet näkyvistä kaikki taloudenpidon merkit. Siinä ne olivat pesineet vuoden toisensa perästä, vaikka niiden kodin alitse oli joka päivä kulkenut poikia ja miehiä pyssyt mukanaan variksien varalta. Sen kerran perästä en enää päässyt yllättämään Hopeatäplää pesässään, vaikka monta kertaa näin sen kaukoputkellani. Sen puolisoa en milloinkaan oppinut tuntemaan.

Eräänä päivänä ollessani tarkkailemassa variksia näin yhden lentävän Don-laakson yli kantaen nokassaan jotain valkoista. Se lensi Rosedalen puron suulle, mutta siirtyi pian vähän ylempänä olevan lähteen luo, pudotti maahan sen, mitä sillä oli nokassaan, ja katseli sitten vähän aikaa tarkasti ympärilleen. Nyt huomasin, että se oli vanha ystäväni Hopeatäplä. Hetken perästä se sieppasi taas tuomansa kappaleen nokkaansa — se oli simpukan kuori —, käveli sitten lähteen ohi ja veti ruohikosta koko kasan näkinkenkiä ja muita valkoisia, kiiltäviä esineitä. Se levitteli ne päivänpaisteeseen, käänteli niitä, nosti yhden kerrallaan nokallaan, pudotti taas, hautoi niitä kuin munia ja tuijotti niihin kuten saituri aarteisiinsa. Tämä oli Hopeatäplän intohimo, sen heikkous. Se ei itsekään tietänyt, miksi iloitsi niistä, samaten kuin koulupoika ei osaa sanoa, miksi hän kerää postimerkkejä. Mutta ilmeisesti sen nautinto oli sangen aito. Puolen tunnin päästä se taas kätki omaisuutensa ruohikkoon, myös vasta tuomansa lisän, ja lensi pois. Menin heti tutkimaan sen kätköä. Siinä oli ehkä hatullinen tavaraa, enimmäkseen valkoisia piikiviä, näkinkenkiä ja muutamia tinapaloja sekä kahvikupin korva, joka varmaankin oli kokoelman merkillisyys. Toista kertaa en niitä nähnyt, sillä Hopeatäplä huomasi heti, että hänen aarteitaan oli liikuteltu, ja vei ne toiseen piilopaikkaan. Sitä en milloinkaan löytänyt.

Sinä aikana kun pidin silmällä Hopeatäplän elämää ja toimia, sillä oli monta pientä seikkailua. Kerran sitä pahoinpiteli varpushaukka, ja kärpässiepot ahdistelivat sitä vähän väliä. Nämä tosin eivät sitä voittaneet, mutta olivat kumminkin sangen kiusallisia härnääjiä, ja se koetti aina päästä niistä eroon niin pian kuin suinkin, aivan samoin kuin täysikasvuinen mies ei viitsi kiistellä vallattomien pojannulikoiden kanssa. Mutta Hopeatäplä oli itsekin usein pahanteossa. Aamuisin se kävi pikkulintujen pesillä syömässä niiden vastamunittuja munia ja suoritti nämä kierroksensa yhtä säännöllisesti kuin lääkäri sairaskäyntinsä. Mutta meidän ei sovi sitä moittia, sillä mehän kohtelemme samoin kanojamme.

Sen älykkyys tuli usein näkyviin. Kerran näin sen lentävän vuorensolaa alaspäin kantaen nokassaan suurta leivänpalaa. Solan puroa oltiin tähän aikaan muuraamassa umpeen lokaviemäriksi, ja muurausta oli jo valmiina noin pari sataa metriä. Kun varis juuri oli muurauksen yläjuoksunpuolen avoveden kohdalla, siltä putosi leivänpala, ja virta vei sen tunneliin. Lintu laskeutui maahan ja tirkisteli turhaan pimeään onkaloon. Mutta sitten sen päähän juolahti onnellinen tuuma: se lensi tunnelin alapäähän ja odotti siellä, kunnes virta toi leivänpalan taas näkyviin. Silloin se koppasi sen nokkaansa ja lensi voitonriemuisena tiehensä.

Hopeatäplä oli hienon maailman varis, ja sillä oli ollut menestystä. Se eli seudussa, jossa ruokaa oli yltä kyllin, joskin siellä oli vaarojakin. Vanhassa korjaamattomassa pesässä se oli puolisoineen joka vuosi kasvattanut poikueen, ja kun varikset kokoontuivat, se oli niiden itsestään selvä johtaja.

Kesäkuun lopulla ne jo kokoontuvat, ja vanhemmat tuovat nyt seurapiiriin tylppäpyrstöiset, pehmeäsiipiset ja falsettiääniset poikasensa, jotka jo ovat miltei täysikasvuisten kokoisia. Männikössä alkaa taas vilkas elämä. Täällä on variksilla samalla linnoituksensa ja koulunsa. Tuuheiden oksien kätkössä nuoret tulokkaat ovat turvassa, ja siellä alkaa niiden opetus. Niille opetetaan kaikki variksenelämän salaisuudet ja menestymisen ehdot — ja tässä elämässä saattaa pieninkin hairahdus olla turmiollinen.

Ensimmäinen viikko kuluu nuorten tutustuessa toisiinsa ja entiseen parveen, sillä kunkin variksen täytyy olla tuttu parven kaikkien muiden varisten kanssa. Vanhemmilla on sillä välin aikaa hiukkasen levähtää rasittavan pesimisajan jälkeen, sillä poikaset kykenevät nyt itse hakemaan ruokansa ja istumaan rivissä oksalla aivan kuin isotkin varikset.

Pian sen jälkeen alkaa sulkasadon aika. Vanhat varikset ovat silloin tavallisesti hyvin ärtyisiä ja hermostuneita. Kumminkin ne juuri nyt alkavat harjoittaa poikasia. Nämä ovat tietenkin alussa hyvin kummissaan kurituksesta ja nalkutuksesta, koska ovat vasta äsken olleet emon lempilapsia. Mutta hyvää se vain niille tekee, niin kuin entinen akka sanoi, kun ankeriaita nylki. Ja Hopeatäplä oli mainio opettaja. Toisinaan se näytti pitävän oppilailleen puhetta. Ei ole helppo tietää, mitä se niille sanoi, mutta päättäen niiden tarkkaavaisuudesta opetus mahtoi olla erittäin viisasta. Joka aamu on kullakin luokalla harjoitus — sillä tietenkin variksenpoikaset jakaantuvat ikänsä ja taitonsa mukaan eri luokkiin. Muu osa päivää kuluu sitten ruoan haussa vanhempien seurassa.

Kun vihdoin tullaan syyskuuhun, variksenpoikaset ovat jo monessa suhteessa toisenlaisia kuin kesällä. Tuhmat ja meluavat pikkuvarikset ovat oppineet tapoja. Niiden silmäterän hento sininen väri — poikasen tuntomerkki — on muuttunut tummanruskeaksi kuten vanhoilla variksilla. Ne osaavat nyt kaikki, mitä niille on opetettu, vieläpä kykenevät pitämään vahtiakin. Ne tuntevat pyssyn ja satimet ja ovat saaneet erikoiskurssin toukkien ja jyvien poimimisessa. Ne tietävät, että maanviljelijän lihava emäntä on koostaan huolimatta paljon vähemmän vaarallinen kuin hänen viisitoistavuotias poikansa, ja ne saattavat erottaa pojan tämän sisaresta. Ne tietävät myös, ettei sateenvarjo ole pyssy, sekä osaavat laskea kuuteen, mikä riittää nuorille variksille, vaikka Hopeatäplä pääseekin lähelle kolmeakymmentä. Ne tuntevat ruudin hajun ja alkavat sukia höyheniään kuten ainakin sivistyneet varikset. Lennosta laskeutuessaan ne aina painavat siipensä kokoon kolmasti ollakseen varmoja siitä, että ne asettuvat sievästi. Ne osaavat puijata ketun jättämään puolet ateriastaan ja tietävät myös, että kun kärpässieppo tai pääskynen ahdistaa, on paras kätkeytyä pensaikkoon; noiden pienten kiusanhenkien kanssa ei käy tappeleminen: eihän lihava omenaeukkokaan saa kiinni pikkupoikia, jotka ovat näpistelleet hänen koristaan. Kaiken tämän osaavat nuoret varikset. Mutta ne eivät vielä ole saaneet oppia munien varastamista, sillä nyt ei ole sopiva aika. Ne eivät vielä tunne simpukoita eivätkä ole maistaneet hevosen silmää tai oraan itua, eikä niillä vielä ole käsitystä siitä, mitä ovat muuttomatkat, parhaat kaikista opettajista. Matkalle lähtöä ne kuitenkin jo maltittomina odottavat, mutta ne saavat olla kärsivällisiä, kunnes vanhat ehtivät valmiiksi.

Syyskuussa tapahtuu täysikasvuisissakin variksissa suuri muutos. Niiden sulkasato on nyt päättynyt. Ne ovat taas täysissä tamineissaan ja ylpeilevät komeasta puvustaan. Terveys on parantunut, ja samalla ärtyisyys on poissa. Vanha Hopeatäpläkin, tuo ankara opettaja, käy vallan leikkisäksi, ja nuoret varikset, jotka aikoja sitten ovat oppineet sitä kunnioittamaan, alkavat nyt todella pitää siitä.

Se on päntännyt niiden päähän kaikki käytössä olevat merkit ja komentosanat, ja nytkös on soma nähdä niitä varhaisena aamuhetkenä!

— Ensimmäinen luokka! — esimerkiksi tähän tapaan vanha päällikkö huutaa varisten kielellä, ja ensimmäinen luokka vastaa äänekkäästi.

— Lentoon! ja heti ovat kaikki ilmassa, päällikkö edellä, muut perässä.

— Ylöspäin! ja samalla hetkellä kaikki ovat kohoamassa korkeammalle.

— Kokoon! ja kaikki sulloutuvat yhteen ryhmään.

— Hajalle! ja ne hajoavat kuin lehdet tuulessa.

— Riviin! ja ne muodostavat heti pitkän rivin, jollaisena ne tavallisesti lentävät.

— Alas! ja kaikki painuvat lähelle maata.

— Ruoan hakuun! ja varisparvi laskeutuu lennosta ja hajaantuu eri tahoille syömään parin vartijan pitäessä vahtia — toisen puussa oikealla, toisen kauempana aidalla vasemmalla puolella. Hetken päästä saattaa Hopeatäplä huutaa: "Pyssymies!" Vartijat toistavat huudon, ja koko parvi lentää minkä siivistä lähtee kauas metsään. Täällä ne muodostavat uuden rivin ja palaavat kotikummulleen.

Vahtina eivät toimi vuorotellen kaikki varikset, vaan eräät erityisen valppaiksi havaitut ovat vakinaisia vahteja. Niiden täytyy pitää vahtia ja hakea ruokansa samalla kertaa. Meistä tuntuu ehkä, ettei tämä ole oikeudenmukaista, mutta varikset ovat varmaan huomanneet, että vahdinpito tällä tavalla käy parhaiten. Ja varisten omaksuma järjestely on paras mahdollinen, sen myöntävät kaikki linnut.

Marraskuussa parvi vihdoin liitelee vanhan ja viisaan Hopeatäplän johdolla etelään päin oppimaan uusia elämäntapoja ja tutustumaan toisenlaisiin ruokiin ja toisiin seutuihin.

3

Varis ei yleensä päiväsaikaan joudu pulaan, mutta yöllä se on avuton. Ja linnuista pöllö on ainoa, jota se pelkää. Kun varis pimeän tultua kuulee pöllön äänen, vaikka kaukaakin, se joutuu ihan suunniltaan kauhusta eikä tohdi pistää päätään siipien suojaan, vaan istuu vavisten ja surkeana aamuun asti. Pakkasella moni varis on tästä syystä palelluttanut toisen tai molemmat silmänsä ja tullut sokeaksi sekä lopulta menettänyt henkensä. Sillä sokeille variksille ei ole turvakoteja.

Mutta aamun valjetessa ne kohta saavat entisen rohkeutensa ja hakevat lähiseudun ristiin rastiin, kunnes löytävät pöllön. Elleivät ne saa sitä tapetuksi, ne ainakin rääkkäävät sen puolikuoliaaksi ja ajavat monen peninkulman päähän.

Kevättalvella 1893 varikset olivat tavallisuuden mukaan tulleet Castle Frankiin. Pari päivää niiden tulon jälkeen olin kävelemässä metsässä ja tapasin lumessa jäniksen jäljet. Jänis oli juossut täyttä laukkaa ja hypellyt puiden välitse, ikään kuin sitä olisi ahdistettu. Mutta takaa-ajajan jälkiä en ihmeekseni nähnyt missään. Seurasin jälkiä ja näin ennen pitkää hangella verta sekä vähän matkan päässä siitä puoliksi syödyn ruskean kaniinin. Aluksi en käsittänyt, mikä oli saattanut sen surmata, mutta tarkasti haettuani löysin vihdoin suuret parivarpaiset jäljet ja sievän ruskean höyhenen. Asia oli nyt selvä — surmaaja oli ollut sarvipöllö. Palatessani puoli tuntia myöhemmin samaa tietä näin tosiaankin itse tuikeasilmäisen pöllön istumassa puussa aivan lähellä raatoa. Murhaaja oleskeli yhä rikospaikalla. Lähestyessäni se päästi omituisen "grrr — oo"-äännähdyksensä ja lähti lentämään matalalla liidellen syrjäistä, synkkää metsää kohden.

Pari päivää sen jälkeen kuulin iltahämärässä varisten pitävän harvinaisen kovaa ääntä. Aamulla varhain menin katsomaan ja löysin hangelta mustia höyheniä. Kuljin niistä vastatuuleen, sinne päin mistä ne tulivat, ja pian löysin variksen veriset jäännökset sekä suuren parivarpaisen jäljen; se ilmaisi, että murhaaja taaskin oli ollut pöllö. Ympärillä oli kamppailun merkkejä, mutta petolintu oli ollut voimakkaampi. Varisparka oli temmattu oksaltaan illalla, jolloin pimeys oli tehnyt sen aseman toivottoman epäedulliseksi.

Tarkastelin jäännöksiä ja sain näkyviini pään — silloin en voinut olla surusta huudahtamatta. Se oli vanhan Hopeatäplän pää! Sen pitkä ja hyödyllinen elämä oli päättynyt. Sen surmaksi oli lopulta koitunut pöllö, jota varomaan se oli opettanut niin monta sataa nuorta varista.

Sugar Loafin vanha pesä on nyt hylättynä. Vieläkin tulee keväisin variksia Castle Frankiin, mutta ilman mainiota johtajaansa ne eivät oikein menesty. Niiden lukumäärä on vähenemässä, ja pian kai niitä ei enää nähdä koko vanhan mäntymetsän tienoilla, missä ne ja niiden esi-isät ennen oppivat ja elivät.

RlSAKORVA, NUORI JÄNIS

Risakorva oli nuori jänis. Nimensä se sai siitä, että sen toinen korva oli aivan repaleinen — muisto sen ensimmäisestä seikkailusta. Risakorva eli emoineen Olifantin rämeikössä, ja siellä minäkin opin sen tuntemaan. Siellä tulin satoja kertoja tehneeksi havaintoja sen elämästä ja vähitellen sain kokoon niin paljon tietoja, että saatan kirjoittaa tämän pikkujäniksen elämäkerran.

Se, joka ei hyvin tunne eläimiä, arvelee luultavasti, että olen kuvannut niitä liian ihmisen kaltaisiksi. Mutta näin ei ajattele se, joka on elänyt niitä kyllin lähellä tutustuakseen niiden tapoihin ja kykyihin. Jäniksillä tosin ei ole kieltä siinä merkityksessä, kuin me käsitämme; mutta ne käyttävät ajatusten vaihtoon ääniä, merkkejä, vainuaan, liikkeitä ja esimerkkejä sekä koskettamista pitkillä viiksikarvoillaan, ja tämä kaikki täyttää saman tarkoituksen kuin kieli. Minä vain liioittelematta käännän ihmisten kielelle, mitä jänikset ovat puhuneet omallaan.

1

Rehevän suoheinän kätkössä oli soma pieni pesä. Siinä Risakorva oli kolme viikkoa sitten nähnyt päivänvalon. Jänöemo oli piilottanut sen ruohoihin ja tapansa mukaan kehottanut sitä monta kertaa makaamaan kyyryllään ja olemaan ääneti, vaikka mitä tapahtuisi. Mutta vaikka jäniksenpoikanen oli noin kahlehdittuna vuoteeseensa, se oli kuitenkin ihan valveillaan ja tähysteli kirkkailla silmillään uteliaana sitä pientä vihreää maailmaa, joka oli suoraan sen yläpuolella. Siellä oli paraikaa sininärhi ja orava, kaksi tunnettua varasta, syyttämässä toisiaan varastamisesta; kerran ne toraillessaan tulivat aivan Risakorvan kotipensaaseen. Keltakerttu tavoitti sinisen perhon miltei sen kuonon vieressä, ja tulipunaisen ja mustan kirjava leppäkerttu käveli rauhallisesti tuntosarviaan liikutellen heinänkortta ylös, toista alas ja sitten seuraavaa suoraan yli pikku pupun naaman, mutta tämä ei kertaakaan liikahtanut eikä räpäyttänyt silmäänsäkään.

Hetken päästä Risakorva kuuli lehtien kahinaa läheisestä pensaikosta. Se oli omituista, yhtäjaksoista ääntä ja tuntui liikkuvan sinne tänne tullen yhä lähemmäksi, mutta siinä ei saattanut erottaa jalkojen kapsetta. Risakorva oli elänyt koko pienen ikänsä tässä rämeikössä, mutta ei ollut vielä milloinkaan kuullut mokomaa ääntä. Tämä kiihotti suuresti sen uteliaisuutta. Emo oli kyllä käskenyt makaamaan kyyryllään, mutta olihan ymmärrettävää, että se oli tarpeen vain vaaran uhatessa, ja tuo outo ääni, johon ei liittynyt jalkojen kapsetta, ei kai saattanut merkitä vaaraa.

Sillä välin hiljainen kahina läheni, kääntyi sitten oikealle ja tuntui etääntyvän. Risakorva rohkaisi mielensä. Eihän hän ollut enää mikään vauva, hänen velvollisuutensa oli mennä tutkimaan, mitä se oli! Palleroinen ruumis kohosi vaappuvien jalkojen varaan, ja pieni pyöreä pää tuli näkyviin pesää verhoavien lehtien alta. Se tirkisteli nyt eteensä, mutta ääntä ei enää kuulunutkaan. Kahina oli vaiennut heti, kun pikku jänis liikahti, eikä mitään näkynyt. Risakorva astui askelen eteenpäin ja tuli aukealle paikalle. Nyt se huomasi aivan edessään suuren mustan käärmeen.

Hirviö syöksähti heti paikalla pikkupupun kimppuun, ja tämä lähti pakenemaan minkä hennoista sääristä lähti huutaa piipittäen emoa apuun. Samassa käärme kuitenkin jo sai sitä korvasta kiinni ja kietoutui renkaaksi sen ympärille. Matelija alkoi hitaasti puristaa uhriaan kuoliaaksi; se aikoi kohta syödä sen yhtenä suupalana. Pikku raukka huusi yhä vieläkin emoaan, mutta pian sen piipitys olisi vaiennut. Mutta silloin tulikin emo laukaten suoraan kuin nuoli läpi metsän. Jänöemo ei nyt ensinkään ollut sellainen pelkuri, joka pakenee varjoansakin; äidinrakkaus oli voittanut arkuuden. Kuullessaan pienokaisensa avunhuudon se hyppäsi suoraan tuon pelottavan matelijan yli potkaisten sitä ohi mennessään terävillä takakynsillään niin, että käärme kiemurteli tuskissaan ja sähisi vihasta.

Poikanen alkoi taas piipittää kovemmin, ja emo laukkasi kerran toisensa perästä käärmeen yli potkien yhä kovemmin ja rohkeammin, kunnes tämä hellitti poikasen korvasta ja yritti purra isoa jänistä sen hypätessä yli. Mutta käärme ei kertaakaan saanut kuin suun täyden karvoja, ja sen selkään alkoi ilmestyä pitkiä punaisia naarmuja, joita Jänöemon voimakkaat potkut jättivät.

Nyt käärmeen asema alkoi näyttää arveluttavalta. Vihdoin sen täytyi ruveta väistämään iskuja, ja siten se menetti lujan otteensa poikasesta. Tämä livahti sukkelaan kierteestä ja piiloutui pensaiden alle hengästyneenä ja kauhean säikähtyneenä. Mutta mitään vammaa se ei ollut saanut, lukuun ottamatta sitä, että käärmeen hampaat olivat pahasti raadelleet sen korvaa.

Jänöemo oli nyt saavuttanut tarkoituksensa. Jänis ei tappele kunnian eikä koston vuoksi. Se laukkasi heti matkoihinsa, ja pikku pupu seurasi jäljestä pitäen osviittanaan emon lumivalkeata hännännypykkää, kunnes molemmat olivat päässeet turvalliseen paikkaan.

2

Olifantin räme on epätasaista, kitukasvuista näreikköä, ja sen keskellä on heterantainen suolampi, jonka lävitse virtaa pieni joki. Muinoin täällä on kasvanut metsää. Vieläkin seistä törröttää rämeikössä muutamia vanhoja puita, ja vielä vanhempia kaatuneita runkoja on siellä täällä varvikossa. Rimmen ympäristö oli pajukkoista sarasuota, jota kissat ja hevoset kiertävät, mutta jota sarvikarja ei pelkää. Kuivemmissa osissa kasvoi orjanruusupensaita ja nuoria puita. Uloinna rämeen ympärillä, lähinnä peltoja, taas versoi rehevää ja pihkaista nuorta mäntyä. Männyn neulasista levisi suloista tuoksua ohikulkijan sieraimiin, mutta sama tuoksu oli kuolettavaa niille nuorille vesoille, jotka alkoivat kilpailla mäntyjen kanssa kasvupaikasta.

Ympärillä oli kaikilla puolilla lakeita peltoja. Niiden yli ei kulkenut mikään muu metsänelävä kuin Springfieldin mahdottoman ilkeä ja tunnoton kettu. Tämä elikin aivan liian lähellä suota.

Risakorva ja Jänöemo olivat rämeikön huomattavimmat asukkaat. Naapureita niillä ei ollut lähitienoilla, ja kaikki niiden sukulaiset olivat kuolleet. Täällä ne elivät kahden, ja täällä Risakorva sai suorittaa oppikurssinsa. Sillä oli hyvä emo, joka kasvatti sitä mahdollisimman huolellisesti. Kaikkein ensimmäiseksi se sai oppia painautumaan maahan ja pysymään hiljaa. Käärmeseikkailu osoitti selvästi, miten viisas tapa tämä oli, eikä Risakorva unohtanut tätä läksyä milloinkaan. Tästä se myös oppi aina tekemään niin kuin käskettiin, ja siksi se helposti oppi kaikki muutkin asiat.

Toiseksi se opetettiin jähmettymään liikkumattomaksi. Tämä oli vain jatkoa edelliseen, ja Risakorva sai oppia taidon heti kun osasi juosta. Kun jänis huomaa vihollisen olevan lähellä, se paikalla pysähtyy ja käy liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, se 'kivettyy'. Näin tekee jokainen hyvin opetettu jänis, ja tämä on ilmeisesti viisas tapa. Metsänotukset ovat saman värisiä kuin ympäristönsä ja pistävät silmään vain liikkuessaan. Kun kaksi vihollista sattuu yhteen, niin se niistä, joka ensin huomaa toisen, kivettyy heti ja saattaa toisen huomaamatta joko hyökätä sen kimppuun tai pelastua. Tämän tietää jokainen, joka on oleskellut metsässä. Metsästäjän on opittava tämä taito yhtä hyvin kuin otustenkin. Kaikki sen osaavatkin, mutta ei yksikään niin hyvin kuin Jänöemo. Tämä opetti taidon poikaselleen näyttämällä esimerkkejä. Kun emon valkea hännäntypykkä näkyi hyppien kulkevan eteenpäin halki metsän, Risakorva teki parhaansa pysyäkseen mukana, mutta kun emo pysähtyi ja kivettyi, luonnollinen matkimisen halu sai poikasen tekemään samoin.

Mutta parasta, mitä Risakorva sai oppia, oli kuitenkin orjanruusupensaan salaisuus. Se on jo sangen vanha salaisuus. Pystyäkseni selittämään sen oikein minun on kerrottava tarina siitä, miten orjanruusu rupesi sotimaan eläimiä vastaan.

Ennen muinoin orjanruusupensaissa ei ollut piikkejä. Mutta oravat ja hiiret kiipeilivät poimimaan niistä ruusuja, lehmät riipivät niitä sarvillaan, opossumit taittelivat niitä pitkällä hännällään ja hirvet sotkivat niitä maahan. Silloin orjanruusupensas kasvatti piikit suojellakseen ruusujaan ja julisti ainaisen sodan kaikkia eläimiä vastaan, jotka kiipeilevät puissa tai joilla on pitkät sarvet, sorkat tai häntä. Ainoastaan yhden eläimen kanssa orjanruusu oli sen jälkeen sovinnossa, nimittäin jäniksen; jänis ei osannut kiivetä, sillä ei ollut sarvia eikä sorkkia eikä juuri häntääkään.

Jänis ei todellakaan ollut milloinkaan tehnyt pahaa orjanruusulle. Ruusupensaasta ja jäniksestä tuli sen tähden erittäin hyvät ystävät. Kun vaara uhkasi pupuraukkaa, se pakeni lähimpään ruusupensaaseen, ja tämä oli aina valmis suojelemaan sitä tuhansilla terävillä piikeillään.

Orjanruusupensaan salaisuutena Risakorva siis oppi emoltaan: —
Orjanruusupensas on paras ystäväsi.

Jäniksenpoikasen on opittava tarkkaan tuntemaan asuinseutunsa maanlaatu sekä pensaikkojen väliset sokkelotiet. Tähän Risakorvalta kului paljon aikaa. Mutta lopulta se tunsi seudun niin tarkkaan, että saattoi moneen kertaan kulkea kotirämeikön ristiin rastiin menemättä kuin viisi askelta suojaavien orjanruusupensaiden ulkopuolelle.