Muutamia vuosia sitten jänisten viholliset saivat harmikseen huomata, että ihmiset olivat laittaneet uudenlaisia väkäpensaita ja istuttaneet niitä pitkiin riveihin peltojen ympärille. Ne olivat niin vahvoja, ettei mikään eläin voinut niitä murtaa, ja niiden piikit olivat niin teräviä, että ne haavoittivat paksunahkaistakin. Vuosi vuodelta niitä karttui enemmän, ja yhä enemmän ne vaivasivat metsäneläimiä. Niiden piikit haavoittivat kettuja, koiria, lehmiä ja lampaita, vieläpä joskus ihmistä itseäänkin, mutta jänikselle niistä ei ollut mitään haittaa; sehän oli kaiken ikänsä tottunut oleskelemaan orjanruusupensaikoissa. Päinvastoin tuommoisten piikkiköynnösten ympäröimä maa oli jänisten turvallisin olopaikka. Nämä uudet väkäpensaat olivat piikkilanka-aitoja.
3
Risakorva oli Jänöemon ainoa lapsi ja sai osakseen kaiken sen huolenpidon ja hellyyden. Pikku jänis oli harvinaisen nopea ja vilkas sekä samalla väkevä; sen tähden se edistyikin mainiosti. Koko kesän se sai ahkerasti harjoitella tuntemaan polkuja sekä oppia, mitä sai syödä ja juoda ja mihin toisaalta ei saanut koskea. Päivät päästään emo neuvoskeli poikastaan ja pänttäsi vähä vähältä sen päähän ne sadat asiat, jotka sille itselleen oli nuorena opetettu tai jotka se omasta kokemuksestaan oli tullut tietämään.
Usein Risakorva istui emoineen apilapellolla tai pensaikossa. Toisinaan saattoi nähdä emon liikuttelevan turpalihaksiaan "pitääkseen hajuaistinsa selvänä", ja pikku jänis teki tarkalleen samoin; toisinaan poikanen taas otti ruokapalan emon suusta tai kosketteli sen huulia ollakseen varma siitä, että sai samanlaista ruokaa kuin emokin. Samaten se matkimalla emoaan oppi kaapimaan korviaan käpälillään ja sukimaan turkkiaan sekä nyhtämään takiaisia, joita usein takertui karvoihin. Se oppi, ettei jäniksen sovi juoda muuta vettä kuin kirkkaita kastepisaroita orjanruusupensaan lehdeltä; maassa ollut vesi olisi varmasti aina sisältänyt jotain likaa.
Heti kun Risakorva oli niin iso, että se kykeni juoksemaan yksin metsässä, emo opetti sille jänisten merkkikielen. Jänikset lennättävät toisilleen tietoja polkemalla maata takajaloillaan. Maata pitkin ääni kuuluu kauas; töminä, joka pari metriä maan pinnasta kuuluu vain parinkymmenen metrin päähän, kuuluu vähintään sadan metrin päähän, jos kuuntelijan korva on lähellä maata. Jäniksen kuulo on erittäin tarkka, ja se saattaa kuulla saman töminän kahdensadan metrin päähän, eli Olifantin suon toisesta päästä toiseen. Yksi tömähdys merkitsee: "Ole varuillasi!" eli "Painaudu maahan!" Kaksi hiljaista tömähdystä merkitsee: "Tule!" Kaksi kovaa tömähdystä taas tietää vaaraa, ja kolme hyvin kovaa tömähdystä merkitsee: "Juokse henkesi edestä!"
Kerran kun ilma oli kaunis ja sininärhit torailivat keskenään, mikä oli varma merkki siitä, ettei mitään vaaraa ollut lähellä, Risakorva sai aloittaa jonkin uuden oppimisen. Emo antoi korviaan ravistamalla sille kyyristymismerkin ja juoksi sitten viidakkoon; sieltä se tömistämällä lennätti sanoman: "Tule!" Risakorva pinkaisi heti juoksemaan sinne, missä oli viimeksi nähnyt emon; mutta se ei löytänytkään tätä. Se tömisti, mutta vastausta ei kuulunut. Nyt se alkoi tarkasti etsiä ja löysikin pian emon jälkien hajun. Se seurasi tätä varmaa opasta, jonka kaikki eläimet tuntevat; ihmisellä yksin ei ole siitä aavistustakaan. Vähän matkan päässä se tapasi emon ruohoihin piiloutuneena. Tämä oli sen ensimmäinen harjoitus jälkien seuraamisessa, ja tällä tavalla leikkien piilosilla oloa se harjaantui perin pohjin tähän taitoon, jota se sittemmin tarvitsi monessa vakavassa seikkailussa.
Ennen ensimmäisen oppikauden päättymistä Risakorva oli oppinut kaikki tärkeimmät jäniksen taidot. Ja se oli suorittanut monta koetta ja osoittautunut niissä erittäin älykkääksi.
Se osasi piiloutua puun juureen ja tarpeen tullen syöksyä äkkiä pakoon sekä painautua maahan ja "istua pökkelönä". Se osasi tehdä kierroksia ja sivuloikkauksia sekä kulkea omia jälkiään takaperin niin taitavasti, että se harvoin tarvitsi muita temppuja. Se ei vielä ollut kokeillut piikkilanka-aidan keinoa, joka on erittäin sukkela temppu, mutta se tiesi tarkoin, miten tämä on tehtävä. Se oli erityisesti tutkinut hiekkaa, jossa jälkien haju kokonaan häviää, ja perin pohjin tutustunut "jälkien vaihtoon", "kiertelyyn" ja "kaksoisjälkiin" sekä myös "piilokoloon", minkä käyttö edellytti pitkäaikaista harjaantumista. Ja lopuksi: se ei milloinkaan unohtanut painautumisen taitoa, joka on kaiken viisauden alku, eikä orjanruusupensasta, ainoata turvapaikkaa, joka on luotettava.
Se oppi monien vihollistensa tuntomerkit ja erilaiset menettelytavat, millä kutakin saattaa vetää nenästä. Sillä haukat, pöllöt, ketut, koirat, minkit, näädät, kissat, haisunäädät, pesukarhut ja ihmiset vainoavat pupua kukin omalla tavallaan, ja kaikilta näiltä sen täytyy osata suojella henkeään.
Huomatakseen ajoissa vihollisen lähestymisen jäniksen on aina oltava varuillaan. Risakorva oppi siinä suhteessa luottamaan etupäässä itseensä ja emoonsa, mutta sitä lähinnä sininärhiin. — Ota aina vaari sininärhin varoituksesta, sanoi Jänöemo. — Se on sietämätön rettelöitsijä ja juorukello ja varastaa minkä ehtii, mutta siltä ei jää mikään huomaamatta. Se kyllä tekisi pahaa meillekin, mutta ei voi, ja sen viholliset ovat meidänkin vihollisiamme; sen tähden on parasta käyttää sen neuvoja hyväkseen. Jos tikka päästää varoitushuudon, siihen voi aina luottaa, sillä tikka on rehellinen; mutta se on typerä sininärhin rinnalla, ja vaikka sininärhi usein ilkeydestä valehteleekin, on kuitenkin varminta aina luottaa siihen, kun sillä on tiedossa huonoja uutisia.
Piikkilanka-aidan keino koettelee kovasti hermoja ja vielä enemmän jalkoja. Pitkään aikaan Risakorva ei uskaltanut yrittää sitä, mutta myöhemmin se oikein innostui tähän urheiluun.
Se on soma leikki sille, joka sen osaa, sanoi Jänöemo. — Ensin annat koiran lämmetä: juokset suoraan vähän matkaa ja lasket sen lähelle. Annat sen päästä aivan taaksesi juuri kun tiedät miehenkorkuisen piikkilanka-aidan olevan edessä; itse pujahdat raosta, koira törmää päin aitaa. Monen koiran ja ketun olen nähnyt näin repivän itsensä raajarikoksi; muuan suuri koira menetti kerran henkensäkin. Mutta olen nähnyt myös monen jäniksen joutuvan surman suuhun sitä yrittäessään.
Risakorva oppi jo varhain sen, mitä moni jänis ei opi milloinkaan: "piilokolo" ei ole ollenkaan niin varma pakokeino, kuin ensin näyttää. Viisas jänis saattaa sen avulla pelastua, mutta tyhmä menee ennen pitkää ansaan yrittäessään. Nuori jänis turvautuu siihen aina ensiksi, vanha jänis vasta viime tingassa, kun kaikki muut keinot pettävät. Se onnistuu, jos ahdistaja on ihminen, koira, kettu tai petolintu, mutta tietää äkkikuolemaa, jos hätyyttäjänä on kärppä, minkki, haisunäätä tai näätä.
Olifantin suossa oli vain kaksi maakoloa. Toinen oli Päivänpaisteen penkerellä suon eteläpäässä, pienellä suojaisella hietakummulla. Penger oli etelään päin viettävä, ja täällä jänöperhe kauniina päivänä otti aurinkokylpyjä. Emo ja poikanen piehtaroivat tuoksuvien männynneulasien seassa, vääntelivät itseään hullunkurisiin asentoihin kuten kissat ja käänsivät hitaasti kylkeä, aivan kuin ne olisivat paistaneet itseään. Väliin ne räpyttelivät silmiään, huohottivat ja kiemurtelivat kuin kovissa tuskissa. Tämä oli niiden hupaisimpia leikkejä.
Kummun rinteellä oli suuri petäjänkanto. Sen kummallisen muotoiset juuret luikertelivat hiekassa kuin käärmeet, ja näiden suojelevien haarojen alle oli vanha ja jörö murmelieläin kauan sitten kaivanut pesänsä. Tämä eläin tuli vuosi vuodelta yhä äreämmäksi ja pahansisuisemmaksi, kunnes se eräänä päivänä rupesi rakentamaan riitaa Olifantin koiran kanssa eikä paennutkaan luolaansa kuten tavallisesti. Murmelieläimelle kävi tappelussa huonosti, ja tuntia myöhemmin Jänöemo otti maakolon haltuunsa.
Tämän petäjänjuuren kolon anasti pian sen jälkeen varsin häpeämättömästi muuan nuori, itsetietoinen haisunäätä, joka varmaankin olisi saavuttanut pitemmän iän, ellei olisi ollut niin tyhmän koppava. Se näet kuvitteli, että pyssyllä varustautunut ihminenkin pakenisi sitä. Jänöemo ei siis menettänytkään luolaa ainaiseksi; anastaja kukistui jo seitsemän päivän perästä kuten muinoin muuan hebrealainen kuningas.
Toinen kolo oli tiheässä saniaispensastossa lähellä apilapeltoa. Tämä oli pieni ja kostea eikä kelvannut kuin viimeiseksi turvapaikaksi. Senkin oli tehnyt muuan murmelieläin. Tämä oli ollut jänöperheelle hyvää tarkoittava ja ystävällinen naapuri, mutta kovin varomaton itsensä suhteen. Sen tähden sille oli käynyt niin hullusti, että sen nahasta oli tehty ruoskansiima, jolla nyt lisättiin vauhtia Olifantin parivaljakkoon. — Se oli sille oikein, arveli vanha Olifant. — Se oli kasvattanut nahkansa varastetulla ruoalla. Kyllä parivaljakon täytyy siitä ryöväristä jollakin tavalla hyötyä!
Jänöperhe oli nyt yksin kummankin kolon omistajana. Jänikset eivät kumminkaan menneet niitä lähellekään muulloin kuin tarpeen vaatiessa, jottei syntyisi polun tapaista, joka ilmaisisi vihollisille nämä viimeiset turvapaikat.
Sitä paitsi rämeikössä oli vielä ontto hikkoripuu; se vihersi yhä, vaikka oli melkein kumossa. Sen kolo oli mainio turvapaikka, ja sillä oli lisäksi se suuri etu, että se oli kummastakin päästä avonainen. Tässä oli kauan asustanut yksinäinen vanha pesukarhu, jonka pääelinkeinona todennäköisesti oli sammakonpyynti. Näiden eläimien, samoin kuin entisajan munkkien, on arveltu olevan yksinomaan kasvissyöjiä; mutta hyvällä syyllä saattaa epäillä, että ne tilaisuuden tullen pistävät halukkaasti poskeensa vaikkapa kuolleen jäniksen. Sen tähden jänikset kammosivat tätä naapuria, ja kun se eräänä päivänä tapettiin sen ollessa ryöstöretkellä Olifantin kanaparvessa, Jänöemo tunsi tietenkin kaikkea muuta kuin surua ja otti heti riemuiten haltuunsa sen mukavan pesän.
4
Heleä elokuun päivänpaiste tulvi rämeikköön varhaisena aamuhetkenä. Luonto näytti ahmivan sen lämmintä säteilyä. Pieni ruskea suovarpunen tikitti rimmen pitkällä kaislalla. Sen ympärillä oli hiukan avonaista, sameaa vettä. Tähän kuvastui sinisen taivaan kaistaleita, ja ne ja ruskea vesiruoho muodostivat hienon mosaiikin, jossa keskellä oli pienen varpusen ylösalainen kuva.
Läheisellä rantatörmällä kasvoi hyvin rehevää kullanvihreätä skunkinkaalia, jonka synkkä varjo lankesi ruskeille suomättäille.
Suovarpusen silmät eivät olleet harjaantuneet nauttimaan luonnon väriloistosta. Mutta se näki jotakin muuta, mitä me emme olisi huomanneet: skunkinkaalin leveiden lehtien alla ruskeiden mättäiden seassa oli kaksi elävää olentoa, joiden kuono alati liikkui ylös alas, vaikka kaikki muu oli hiljaa.
Siellä olivat Jänöemo ja Risakorva. Ne eivät olleet menneet makaamaan skunkinkaalien alle sen takia, että olisivat pitäneet niiden väkevästä hajusta, vaan siksi, etteivät hyttyset voineet ollenkaan sietää tätä hajua ja antoivat jänisten siellä olla rauhassa.
Jäniksillä ei ole määrättyjä harjoitustunteja, ne ovat aina oppimassa. Mutta oppiaine riippuu siitä, mikä vaara kulloinkin ahdistaa, ja tätä ei voi tietää, ennen kuin vaara on lähellä. Jänöperhe oli tullut tänne lepäämään, mutta se ei saanut kauan olla rauhassa, sillä äkkiä kuului aina valppaan sininärhin varoitushuuto. Jänöemon turpa ja korvat kohosivat, sen häntä tiivistyi lujemmalle. Olifantin mustan ja valkean kirjava ajokoira lähestyi parhaillaan suon poikki suoraan niitä kohti.
— Kuulehan, sanoi Jänöemo, pysyttele sinä tässä matalana sillä välin kun minä menen estämään tuota koirahupakkoa pahanteosta. Samassa se jo loikki koiraa kohti ja harppasi uhkarohkeasti suoraan sen tien poikki.
Koira ryntäsi vimmatusti haukkuen Jänöemon jälkeen. Mutta tämä pysytteli juuri sen verran edellä, ettei ajaja saavuttanut sitä, ja juoksi orjanruusupensaikkoon; täällä miljoonat piikit iskivät koiraan lujasti ja syvään, kunnes sillä oli korvat verissä. Lopulta jänis houkutteli sen juoksemaan päin näkymättömissä olevaa piikkilanka-aitaa. Koira sai semmoisen tärähdyksen, että juoksi kotiin tuskasta ulvoen. Jänöemo teki kaksoisjäljet sekä lyhyen kierroksen siltä varalta, että koira palaisi. Sitten se tuli takaisin Risakorvan luo ja näki, että tämä oli innoissaan noussut seisaalleen ja kurotti päätään nähdäkseen, miten emo leikki koiran kanssa. Tällainen tottelemattomuus suututti kovasti Jänöemoa. Se potkaisi Risakorvaa takajalallaan niin, että tämä lensi nurin niskoin mutaan.
Kerran jänisten syödessä apilapellolla niitä kohti iski punapyrstöinen haukka. Jänöemo heitti takajalkansa ilmaan osoittaakseen halveksimistaan tätä vihollista kohtaan ja vilisti erästä vanhaa tuttua polkuaan orjanruusupensaikkoon; sinne haukka ei tietenkään päässyt seuraamaan. Polku oli jänisten pääteitä, se, joka vei Aidanmutkasta Ison pensaan luo. Useita köynnöskasveja oli versonut sen poikki, ja Jänöemo alkoi jyrsiä niitä poikki pitäen samalla silmällä haukkaa. Risakorva odotti takana, mutta juoksi sitten edelle ja katkaisi vielä lisää polun poikki kasvaneita köynnöksiä.
— Se on oikein, sanoi Jänöemo, pidä aina polut selvinä, niitä saattaa todella usein tarvita! Ei leveinä, mutta selvinä! Pure poikki kaikki, mikä köynnöskasvien tavoin on niitä sulkemassa. Saatpa nähdä, että kerran vielä tulet katkaisseeksi paulan.
— Mikä se on? kysyi Risakorva raapaisten oikeata korvaansa vasemmalla takajalallaan.
— Paula muistuttaa köynnöskasvia, mutta ei kasva, ja se on pahempi kuin kaikki maailman haukat, sanoi Jänöemo katsahtaen haukkaa, joka nyt oli kaukana. — Yöt päivät se piilee polullasi odottamassa kunnes tulet, ja silloin olet hukassa.
— Enpä usko, että minä tarttuisin siihen, sanoi Risakorva ylpeästi kuten ainakin nuoret ja kohosi samalla kantapäilleen hieroakseen kuonoaan ja viiksiään nuoren puun sileätä runkoa vasten. Risakorva ei itse kiinnittänyt huomiota siihen mitä teki, mutta emo pani sen kyllä merkille. Jäniksillä tämän tavan ilmestyminen tarkoittaa samaa kuin äänenmurros pojilla, ja Jänöemo tiesi nyt, että sen poikanen oli tulossa täysikasvuiseksi.
5
Juoksevassa vedessä on taikaa. Sen tietää ja tuntee jokainen. Rautatienrakentaja tekee huoletta ratapenkeren poikki lammen tai järven, vieläpä merenkin, mutta juoksevaa vettä kohtaan hän tuntee suurta kunnioitusta, vaikka tämä olisi vain pieni puropahanen. Hän tutkii huolellisesti, mihin suuntaan se pyrkii, ja antaa sen kaikessa noudattaa omaa mieltään. Janoinen aavikon matkustaja karttaa inhoten myrkyllisiä suolajärviä, kunnes löytää rotkon, jonka pohjalla luikertelee kirkas juova, juoksevan veden merkki, ja iloissaan hän juo siitä janoonsa.
Juoksevassa vedessä on taikaa. Sen poikki vainueläin ei saata seurata jälkiä. Metsäneläin, jota verivihollinen uupumatta seuraa, huomaa loppunsa lähenevän ja tuntee jo kuoleman kauhua. Sen voimat ovat lopussa, sen kaikki pelastuskeinot ovat pettäneet. Silloin jokin hyvä enkeli johtaa sen veden, juoksevan, elävän veden luo. Se heittäytyy siihen, seuraa vilvoittavaa virtaa ja juoksee taas uusin voimin metsien turviin.
Vielä toisellakin tavoin juokseva vesi suojelee ahdistettua metsänotusta: hilpeän puron lähellä vainu ei ole yhtä tarkka kuin muualla. Kun takaa-ajaja tulee siihen kohtaan, missä otus on lähtenyt veden luota, se pysähtyy ja kääntyy ympäri kerta kerran perästä, mutta ei osaa seurata. Otus on pelastunut.
Tämä oli yksi niitä monia salaisuuksia, joita Risakorva oppi emoltaan; siis: orjanruusupensaan jälkeen vesi on paras ystäväsi.
Eräänä kuumana ja kosteana elokuun yönä Jänöemo ja Risakorva olivat juoksemassa metsän läpi. Emon valkea häntätöyhtö vilkkui edellä ja oli Risakorvalle tiennäyttäjänä, vaikka se katosikin vähän väliä emon istuutuessa kuuntelemaan. Näin vuoroin laukaten ja pysähtyen ne pian tulivat rimmen luo. Korkealla rannan puussa lauloi satakieli, ja pulleavatsainen urossammakko istui uponneella puun rungolla leukaansa myöten vedessä kurnuttaen vanhaa nuottiaan.
— Seuraa minua yhä, Jänöemo sanoi jänisten kielellä. Loiskis, se oli vedessä ja ui kohti vajonnutta runkoa, joka oli rimmen keskellä. Nuorta jänistä arvelutti, mutta se hyppäsi kumminkin veteen ja alkoi molskia läähättäen ja puristaen nenäänsä lujasti kiinni, mutta yhä jäljitellen emoa. Tekemällä samoja liikkeitä kuin maallakin se pääsi eteenpäin, ja näin se pulikoi, kunnes oli puunrungolla. Se huomasi osaavansa uida. Nyt se kömpi emon viereen puunrungon koholla olevaan, kuivaan päähän, ja siinä ne sitten istuivat, ympärillään suojaava kaislikko ja vesi, joka ei kerro tietojaan. Sittemmin, kun Springfieldin vanha kettu lämpöisinä ja pimeinä öinä osui rosvoretkillään rämeikköön, Risakorva saattoi tuntea tämän paikan sammakon kurnutuksesta; se oli hädän tullen oppaana varmaan suojapaikkaan. Risakorvasta tuntui, että sammakko lauloi: "Tule, tule, vaaran tullen tule!"
Tämä oli viimeinen oppikurssi, jonka Risakorva sai emoltaan. Oikeastaan se oli jo ylimääräinen kurssi, sillä moni pikku jänis elää ikänsä kaiken oppimatta milloinkaan näitä asioita.
6
Villi eläin ei milloinkaan kuole vanhuuttaan. Sen elämä päättyy aina, ennemmin tai myöhemmin, väkivaltaisesti. On vain ajan kysymys, miten kauan se saattaa suojata itseään vihollisiltaan.
Mutta Risakorvan elämä on esimerkki siitä, että kun jänis kerran pääsee ohi nuoruusikänsä, se kykenee säilyttämään henkensä niin kauan kuin se on täysissä voimissaan ja saa surmansa vasta sinä ikäkautena, jota nimitetään vanhuudeksi.
Jänöperheellä oli vihollisia joka puolella. Niiden jokapäiväinen elämä oli täynnä seikkailuja. Sillä koirat, ketut, kissat, haisunäädät, pesukarhut, kärpät, minkit, käärmeet, haukat, pöllöt ja ihmiset, vieläpä hyönteisetkin, olivat kaikki liittoutuneet pupuja vastaan. Vähintään kerran päivässä ne saivat juosta henkensä edestä ja pelastua miten saattoivat, älynsä tai säärtensä avulla.
Useammin kuin kerran tuo vihattu Springfieldin kettu pakotti jänöperheen pakenemaan lähteen luona olevan vanhan piikkilankakasan alle; piikkilanka oli ennen ollut sikotarhan aitana. Mutta kerran päästyään sinne ne saattoivat rauhallisina katsella, miten kettu haavoitti jalkojaan koettaessaan turhaan tavoittaa niitä.
Muutaman kerran Risakorva oli saanut johdetuksi koiran haisunäädän kimppuun; tämä oli pupujen kannalta aivan yhtä vaarallinen kuin edellinenkin.
Kerran Risakorvan sai kiinni metsästäjä, jolla oli apunaan koira ja kesy, opetettu hilleri. Mutta sen onnistui paeta seuraavana päivänä. Sen jälkeen se luotti maakoloihin entistäkin vähemmän. Monta kertaa sen täytyi juosta veteen kissan ahdistaessa. Myös haukat ja pöllöt ajoivat sitä usein, mutta kaikenlaisia vaaroja vastaan sillä oli pelastuskeinoja. Emon opettamia temppuja se paransi ja keksi vanhemmaksi tultuaan monta uutta. Ja mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi se tuli, sitä vähemmän se luotti sääriinsä ja sitä enemmän älyynsä. Lähiseudulla oli nuori koira nimeltä Ranger. Tämän isännällä oli tapana viedä se jäniksen jäljille harjoittaakseen sitä ajoon. Tavallisesti se tällöin tuli ajamaan Risakorvaa, sillä ajo huvitti tätä nuorta urosjänistä yhtä paljon kuin koiraakin. Vaaran hitunen vain lisäsi viehätystä. Toisinaan se saattoi sanoa emolleen:
— Kas, äiti, tuossa se koira taas tulee. Pitää lähteä juoksemaan!
— Olet liian rohkea, Risakorva-poikaseni, saattoi emo vastata. —
Etköhän juokse liian usein.
— Mutta, äiti, on niin äärettömän hauskaa, kun saa härnätä tuota koirahupakkoa, ja onhan se sentään hyvää harjoitusta. Tömistän apua, jos se liiaksi ahdistaa, ja yhden kierroksen jälkeen vaihdetaan osia.
Sitten se saattoi mennä koiran tielle ihan tahallaan. Ranger tietenkin innostuu hirmuisesti ja jatkaa ajoa, kunnes Risakorva väsyy leikkiin. Silloin se joko lähettää tömistäen avunpyyntisanoman, jolloin Jänöemo tulee houkuttelemaan koiran omille jäljilleen, tai sitten se pelastuu koirasta jollain sukkelalla tempulla. Kerron vain yhden esimerkiksi siitä, miten hyvin Risakorva oli oppinut suurten metsien taidot.
Se tiesi, että jälkien haju säilyy parhaiten maassa ja on selvin silloin, kun jänis on juoksusta lämmin. Kun se pääsi maata ylemmäksi ja sai olla puolen tuntia rauhassa, jäljet vanhentuivat, ja se tiesi olevansa turvassa. Se menetteli näin: väsyttyään juoksuun se johti ajon Aidanmutkan tiheään orjanruusupensaikkoon; täällä se "kierteli", so. juoksi ristiin rastiin jättäen niin mutkaiset jäljet, että koiran täytyi olla hyvin paljon perässäpäin päästyään selville tuosta vyyhdestä. Sitten se juoksi läpi metsän suoraan D:hen kulkien yhden loikkauksen verran tuulen puolelta kaatunutta puun runkoa E. Pysähtyen sitten D:n luona se palasi omia jälkiään F:ään, mistä se loikkasi syrjään ja juoksi G:hen. Sitten se taas palasi samoja jälkiä J:hin ja odotti siinä, kunnes koira oli mennyt ohi I:n. Nyt se meni H:sta entisille jäljilleen, kulki niitä E:hen ja teki siitä pitkän sivuloikkauksen rungolle, jonka yläpäähän se pysähtyi ja jäi istumaan kuin pökkelö.
Ranger kulutti kauan aikaa orjanruususokkeloissa, ja jälkien haju oli hyvin kehno, kun se vihdoin tuli D:hen. Täällä se alkoi kiertää kehää löytääkseen uudelleen hävinneet jäljet. Pitkän ajan perästä se löysi ne ja tuli sitten G:hen, missä jäljet uudelleen äkisti päättyivät. Koira joutui taas ymmälle ja alkoi tehdä kierroksia. Kierrokset kävivät yhä suuremmiksi, kunnes koira kulki lopulta aivan sen rungon alta, millä Risakorva oli. Mutta kylmä jäljenhaju ei kylmänä päivänä maata ylempänä hevin tunnu. Eikä Risakorva värähtänytkään koiran mennessä ohi.
Pian koira tuli seuraavaa kierrostaan. Tällä kertaa se osui puunrungon alapäähän ja pysähtyi nuuskimaan. Todellakin, se haisi jänikseltä! Mutta se oli nyt vanha haju. Kuitenkin se alkoi nousta runkoa pitkin.
Mikä hermoja koetteleva hetki, kun tuo suuri koira tuli nuuskien pitkin puunrunkoa! Mutta Risakorvan mielenmaltti ei pettänyt. Tuuli oli suotuisa; se oli päättänyt loikata matkaansa heti kun Ranger ehtisi puoliväliin runkoa. Mutta tämä ei tullutkaan. Rakkikoira olisi jo nähnyt jäniksen, mutta jäniskoira ei nähnyt. Haju tuntui olevan vanha; takaa-ajaja hyppäsi rungolta. Pupu oli voittanut.
7
Risakorva ei ollut milloinkaan nähnyt muuta jänistä kuin emonsa. Tuskinpa se oli tullut ajatelleeksi, että toisia oli olemassakaan. Emostakin se oli alkanut yhä enemmän vieraantua, mutta se ei koskaan tuntenut ikävää, sillä jänikset eivät kaipaa seuraa. Mutta kerran joulukuun päivänä Risakorvan ollessa kuusamapensaikossa aukaisemassa uutta polkua Aidanmutkan suureen tiheikköön sen silmään osui outo näky: läheisellä Päivänpaisteen kummulla erottuivat taivasta vasten suuren jäniksen pää ja korvat. Tulokas vaikutti hyvin tyytyväiseltä löytöretkensä tuloksiin ja tuli loikkien pitkin Risakorvan polkua. Se käytti todella Risakorvan omaa polkua ja tuli sen omaan rämeikköön! Uusi tunne valtasi nuoren jäniksen: osaksi katkeruus, osaksi viha, tuo sekava tunne, jota nimitetään kateudeksi.
Vieras pysähtyi erään Risakorvan hankauspuun luokse. Viimeksi mainitulla oli ollut tapana nousta tämän puun nojaan kantapäilleen ja hangata leukaansa puun kylkeen niin korkealta kuin suinkin ulottui. Se arveli tekevänsä näin vain huvikseen, mutta kaikki urosjänikset tekevät samalla tavoin, ja tällä tempulla on useitakin tarkoituksia. Puuhun jää siten jäniksen haju, ja vieraat jänikset tietävät siitä, että seutu jo kuuluu jänisperheelle eikä enää ole kenen tahansa valittavissa. Lisäksi seuraava tulija saattaa hajusta päätellä, onko viimeksi käynyt ollut tuttu; hankauskohdan korkeudesta näkee myös, kuinka iso käyjä on ollut.
Risakorva huomasi harmikseen, että tulokas oli sitä päätä pitempi ja muutenkin vankempi urosjänis. Tämä oli sille aivan uutta, ja se tunsi vastustamatonta halua tuon tunkeilijan tappamiseen. Se puri kovasti hampaitaan, vaikka sillä ei ollut mitään suussa, juoksi sitten tasaiselle paikalle ja tömisti hitaasti kolme kertaa; se merkitsi: "Lähde pois alueeltani tai taistele!"
Tulokas pani korvansa suuren V:n muotoisiksi, istui vähän aikaa suorana ja laskeutui sitten sekin etujalkojensa varaan tömistämään kolmesti; mutta se tömisti kovemmin.
Sota oli julistettu.
Jänikset tulivat yhteen juostuaan kumpikin lyhyen kierroksen koettaen päästä toisistaan tuulen alapuolelle ja odottaen sopivaa hyökkäyshetkeä. Vieras oli suuri ja vahvalihaksinen, mutta parista pikkuseikasta saattoi päättää, ettei se ollut kovinkaan taitava. Se teki varomattomia käännöksiä ja laiminlöi sopivan hyökkäyshetken, sen jolloin Risakorva oli sitä alempana. Mutta nähtävästi se luottikin etupäässä voimaansa. Lopulta se sitten hyökkäsi, ja Risakorva puolestaan rynnisti raivoisasti vastaan. Kumpikin hyppäsi pystyyn ponnistaen takajaloillaan, mutta heikompi joutui jo ensi ottelussa alle. Voittaja oli heti sen päällä, puri pahanpäiväisesti Risakorva-poloista ja nyhti siitä karvatukon toisensa perästä. Mutta tämä oli vikkelä jaloistaan ja pääsi pian vapaaksi. Alkoi uusi yritys. Taas joutui Risakorva alle ja sai kovasti selkäänsä. Se ei ollut ollenkaan vastustajansa kanssa tasaväkinen, ja pian sen oli pakko turvautua jalkoihinsa pelastaakseen henkensä.
Vieras lähti ajamaan takaa. Nähtävästi sen tarkoituksena oli joko Risakorvan tappaminen tai sen karkottaminen kotirämeiköstään. Mutta tämä oli nopsajalkainen ja kestävä. Vieras taas oli suuri ja raskas, ja pian sen piti luopua ajosta. Se olikin onneksi pakenijalle, sillä se oli kangistumaisillaan haavoistaan ja jo uupunutkin. — Nyt alkoi Risakorvalle hirveä aika. Se oli tottunut suojelemaan itseään pöllöiltä, koirilta, näädiltä, ihmisiltä ja sen tapaisilta, mutta ei tietänyt mitä tehdä, kun ahdistaja oli toinen jänis. Se ei keksinyt muuta keinoa kuin maata kyyryllään, kunnes se löydettiin, ja sitten juosta.
Jänöemo oli aivan suunniltaan pelosta ja koetti vain pysytellä piilossa. Mutta iso urosjänis löysi sen pian. Jänöemo koetti juosta pakoon, mutta se ei ollut yhtä nopea kuin Risakorva. Urosjäniksellä ei ollut aikomustakaan tappaa sitä, vaan se alkoi kosiskella.
Mutta Jänöemo vihasi tulokasta yhtä paljon kuin Risakorvakin ja koetti joka tilanteessa päästä siitä eroon. Sen tähden urosjänis kohteli sitä varsin raakamaisesti. Joka päivä se ahdisti Jänöemoa kosimisellaan ja oli niin raivoissaan tämän taipumattomuudesta, että saattoi survaista sen kumoon ja repiä suun täydet karvoja sen hienosta turkista. Saatuaan vihansa tyydytetyksi vainooja päästi Jänöemon taas vähäksi aikaa rauhaan. Mutta yhä sillä oli vakaa aikomus tappaa Risakorva, ja tämän pelastuminen näytti mahdottomalta. Lähellä ei ollut muuta rämeikköä mihin paeta, ja milloin hyvänsä se hetkeksikin nukahti, se tiesi saavansa vihollisen kimppuunsa. Vähintään kymmenen kertaa päivässä vieras hiipi Risakorvan makuupaikalle. Tämä oli kuitenkin siksi valpas, että ennätti aina ajoissa pakoon. Mutta vain sillä kertaa. Henkensä se tosin säilytti, mutta kurjaksi sen elämä oli tullut. Oli kovin masentavaa olla noin avuton, nähdä emoraukkaa purtavan ja revittävän, nähdä tuon vihatun rosvon riistävän mieluisat ruokapaikat, tutut kotisokkelot ja vaivoin tehdyt polut. Se vihasi voittajaansa enemmän kuin kettua tai kärppää.
Miten tämä päättyisi? Risakorva oli nääntymäisillään juoksusta, vartioimisesta ja huonosta ruoasta. Jänöemokin alkoi lannistua pitkästä vainoamisesta. Tunkeilija ei kaihtanut mitään keinoja koettaessaan saada Risakorvan tuhotuksi, ja lopuksi se turvautui pahimpaan rikokseen, minkä jänikset tuntevat. Miten hyvänsä jänikset vihaavatkin toisiaan, kunnon jänis unohtaa kuitenkin riitansa, kun ilmestyy yhteinen vihollinen. Mutta eräänä päivänä suuren kyyhkyshaukan liidellessä yli rämeikön urosjänis itse piiloutui hyvin pensaikkoon, mutta koetti kerran toisensa jälkeen karkottaa Risakorvaa aukealle paikalle. Pari kertaa haukka oli saamaisillaan tämän, mutta ruusupensas pelasti sen viime tingassa. Se lähti pensaasta vasta kun vieras jänis itse oli joutumaisillaan haukan saaliiksi. Risakorva pääsi siis tälläkin kertaa hengissä, mutta sen tila näytti toivottomalta. Se alkoi jo hautoa mielessään uutta tuumaa: olisiko emon ja sen mahdollista lähteä yöllä muille tienoille etsimään toista asuinpaikkaa. Mutta eräänä päivänä tuli rämeikön laitaan vanha Thounder, jäniskoira, nuuskien jälkiä. Nyt Risakorva päätti ryhtyä epätoivoiseen yritykseen. Se meni tahallaan koiran tielle, ja heti alkoi hurja ajo; se kävi kolmeen kertaan suon ympäri, kunnes Risakorva tiesi emonsa olevan turvassa ja vihollisensa tavallisessa makuupaikassaan. Sitten se meni suoraan tätä paikkaa kohti ja hyppäsi ison jäniksen yli potkaisten sitä mennessään päähän.
— Kurja raukka! Nyt minä sinut tapan, huusi vieras ja hyppäsi ylös, mutta huomasi samassa olevansa juuri Risakorvan ja koiran välissä. Se oli saanut osakseen ajon kaikkine kauhuineen. Koira oli miltei kintereillä ja haukkui kovasti seuratessaan suoraan käyviä, tuoreita jälkiä. Urosjäniksen suuri ruumiinpaino oli kyllä hyvin edullinen tappelussa toisen jäniksen kanssa, mutta tässä leikissä päinvastoin haitaksi. Se ei tuntenut monta temppua, vain kaikkein yksinkertaisimmat, kuten "kaksoisjäljet", "kiertelyn" ja "piilokolon", jotka jokainen pupunpoikanenkin osaa. Koira oli kuitenkin liian lähellä, jotta olisi saattanut turvautua kaksoisjälkiin tai kiertelyyn, ja maakoloja se ei tietänyt.
Ajo kävi suoraan eteenpäin. Orjanruusupensas, kaikkien jänisten puolueeton ystävä, teki parastaan, mutta siitä ei ollut apua. Koiran haukunta oli kiinteä ja keskeytymätön. Pensaiden ratina ja koiran kiljuminen, aina kun piikit haavoittivat sen korvia, kuuluivat hyvin Aidanmutkan isoon pensaikkoon, missä Risakorva emoineen kyykki piilossaan. Mutta äkkiä nämä äänet taukosivat; kuului ottelun töminää ja sitten äänekästä hirveätä rääkynää.
Risakorva tiesi mitä se merkitsi, ja sitä pöyristytti. Mutta pian ääni vaikeni. Rauhanhäiritsijä oli poissa ja jänöperhe huoahti helpotuksesta. He olivat taas yksin rakkaan vanhan suon isäntinä.
8
Olifant menetteli epäilemättä viisaasti polttaessaan kaikki orjanruusupensaat rämeikön itä- ja eteläpäästä ja korjatessaan pois vanhan piikkilangasta tehdyn sikoaitauksen jäännöksen lähteen luota, mutta jänöperheelle tämä puhdistus oli kova kolaus. Edelliset olivat olleet sen vakinaisena olinpaikkana ja etuvarustuksena; piikkilankakasa taas oli ollut sen lujin linnoitus ja varmin turvapaikka.
Ne olivat tottuneet pitämään rämeikköä ja sen ympäristöä — Olifantin pellot ja rakennukset siihen luettuina — niin omanaan, että olisivat mielestään kärsineet vääryyttä, jos jokin toinen jänis olisi ilmestynyt vaikkapa karjapihaan. Heidän omistusoikeutensa perustui pitkäaikaiseen ja menestykselliseen hallussapitoon — se siis oli aivan sama oikeus, millä useimmat kansat pitävät maitaan ominaan, ja vaikea olisikin löytää parempaa.
Tammikuun suojailmoilla Olifant hakkautti jäljellä olevat suuret puut rimmen ympäriltä ja supisti siten jänisten aluetta kaikilta puolin. Mutta ne pysyivät kuitenkin yhä pienenevässä rämeikössään, sillä siellä oli niiden koti, ja ne olivat varsin vastahakoisia muuttamaan toisille tienoille. Elämä kävi niille yhä seikkailukkaammaksi, mutta ne olivat vielä yhtä nopsajalkaisia, tarkkavainuisia ja älykkäitä kuin ennenkin. Viime aikoina oli muuan minkki tehnyt niiden elämän tavallistakin levottomammaksi; se oli tullut jokea ylöspäin jänisten asuinsijoille. Viisaasti menettelemällä nämä saivat käännetyksi tunkeilijan huomion Olifantin kanatarhaan. Mutta sittenkään ne eivät tunteneet olevansa aivan suojassa tältä viholliselta. Ne olivat sen tähden toistaiseksi kokonaan lakanneet käyttämästä maakoloja, jotka minkin vuoksi olivat erityisen vaarallisia, ja turvautuivat entistä enemmän jäljellä oleviin ruusupensaikkoihin.
Ensimmäinen lumi oli sulanut; ilma oli kauan ollut kirkas ja lämmin. Jänöemo, joka oli alkanut tuntea reumatismia, oli matalassa pensaikossa hakemassa joitakin lääkeyrttejä. Risakorva istui heleässä päivänpaisteessa rämeen idänpuoleisella penkerellä. Olifantin talon tutusta savupiipusta nousi savua; sinistä taivasta vasten se näytti ruskealta, ja oikulliset tuulenpuuskat painoivat sitä ajoittain sinertävinä hattaroina pensaikkoon. Talon viereisestä karjapihasta kuului ääniä, ja sieltäpäin tuli savun mukana miellyttävää hajua: jänis saattoi päätellä, että lehmille annettiin kaalia. Sille tuli vesi suuhun, kun se ajatteli, mikä juhla siellä olisi tarjolla. Haluisasti se ahmi sisäänsä tuota viettelevää hajua; se piti kovasti kaalista. Mutta se oli ollut karjapihassa edellisenä yönä hakemassa muutamia kehnoja apilanpäitä, eikä viisas jänis milloinkaan mene kahtena peräkkäisenä yönä samaan paikkaan.
Sen tähden se ei antanutkaan valtaa mielihalulleen, vaan siirtyi toiseen paikkaan, johon kaalin haju ei tuntunut, ja söi iltasekseen tukon heiniä, jotka tuuli oli karistanut suovasta. Myöhemmin, maatamenon aikaan, se tapasi Jänöemon; tämä oli ottanut lääkkeensä ja sitten jyrsinyt ateriakseen nuoren koivun makeita virpoja. Sillä välin päivä oli mennyt mailleen, ja suuri tumma verho oli kohoamassa idästä ylemmäksi ja ylemmäksi. Se levisi koko taivaalle ja kätki maan pimeyteen. Sitten tuli ilkeä tuuli käyttäen hyväkseen auringon poissaoloa ja sai aikaan suurta hämminkiä. Ilma kävi kylmäksi; tuntui vielä paljon epämiellyttävämmältä kuin silloin, kun maa oli ollut lumen peitossa.
— Eikö olekin pelottavan kylmä? Ollapa meillä nyt edes Aidanmutkan suuri pensaikko! sanoi Risakorva.
— Hyvä olisi yöpyä petäjänjuuren koloonkin, arveli emo. — Mutta minkki ei ole vielä mennyt kanatarhaan, ja ennen ei ole hyvä ryömiä koloon.
Itse asiassa majaili pelätty minkki juuri tällä hetkellä ontossa hikkoripuun rungossa Olifantin puuvajassa; tämäkin jänisten turvapaikka oli siis hiljakkoin viety. Jänikset menivät nyt rämeen eteläpäähän ja valitsivat yösijakseen lehdeskasan; ne ryömivät sen alle tunnustellen kuonollaan eri suuntiin löytääkseen useampia pakoteitä siltä varalta, että vaara uhkaisi. Tuuli yltyi yhä ja kävi kylmemmäksi, mitä pitemmälle tunnit kuluivat, ja puoliyön aikaan alkoi sataa kovaa, raemaista lunta, joka rapisi lakastuneille lehdille ja varisi kerppujen välitse jänisten päälle.
Tällaisen yön luulisi olevan kaikkea muuta kuin sovelias metsästykseen, mutta Springfieldin kettu oli kumminkin liikkeellä. Se tuli vastatuuleen Olifantin suolle ja osui tuulen alapuolelle sitä kasaa, jonka alla jänikset nukkuivat. Se vainusi ne heti ja hiipi hajun suuntaan vastatuuleen lehdeskasaa kohden. Tuulen viuhina ja lumiräntä helpottivat lähestymistä, ja vasta kun kettu oli aivan pensaan luona, Jänöemo heräsi siihen, että kuiva lehti risahti tulijan käpälän alla. Se kosketti Risakorvan viiksiin, ja molemmat olivat täysin valveilla juuri kun kettu oli hyppäämässä niiden päälle. Mutta jäniksellä on nukkuessakin jalat aina valmiina loikkaamaan. Jänöemo syöksyi myrskyyn, ja ketun hyppäys jäi tekemättä, mutta se lähti heti perässä. Risakorva katosi toiselle puolen.
Jänöemolla oli vain yksi tie valittavana, ja se kävi suoraan vastatuuleen. Henkensä edestä ponnistaen se pääsi vähän edelle juostessaan yli vetelän mudan, joka ei kannattanut kettua. Sitten se tuli rimmen rannalle. Ei ollut kääntymisen mahdollisuutta, täytyi mennä veteen.
Se kahlasi läpi ruohojen ja tuli syvään veteen; kettu perässä. Mutta tämä oli sittenkin liikaa Repolaiselle semmoisena yönä. Se kääntyi takaisin, ja Jänöemo ponnisteli yhä samaan suuntaan läpi kaislikon ja ui sitten avovettä toista rantaa kohti. Vastatuuli oli kova. Pienet aallot löivät jäätävän kylminä yli sen pään, ja vesi oli täynnä lumisohjoa, joka esti uintia. Toinen ranta häämötti mustana viivana kaukaa, kaukaa, ja kenties kettu jo oli siellä odottamassa.
Mutta Jänöemo laski korvansa lerpalleen, jottei vastatuuli tarttuisi niihin, ja taisteli sitten kaikin voimin kylmässä vedessä tuulta ja aaltoja vastaan. Pitkän ja vaivalloisen uinnin jälkeen se oli pääsemäisillään toisen rannan uloimpien kaislojen luo, mutta silloin lumisohjo tukki siltä tien kokonaan; tuuli viuhui rantapenkeressä synnyttäen ketun ääntä muistuttavan ulinan, ja tämä kauhistutti jänistä niin, että se menetti kaiken voimansa ja alkoi ajelehtia takaperin myötätuuleen, ennen kuin se pääsi vapaaksi kelluvasta sohjosta.
Se ponnisteli nyt takaisinpäin, mutta hyvin hitaasti. Ja kun se raukka lopulta pääsi vastarannan suurien kaislojen suojaan, sen jäsenet olivat kangistuneet ja voimat lopussa; se ei enää välittänyt, oliko kettu rannalla vai ei. Kaislikon läpi se vielä pääsee, mutta jo rannan ruohikossa uinti käy epävarmaksi ja hitaaksi. Heikot vedot eivät enää vie sitä rantaa kohti, ympärille muodostuva jää pysäyttää sen kokonaan. Kohta lakkaavat kylmenneet jäsenet liikkumasta. Pikku Jänöemon hieno kuononpää ei enää värähtele; sen kauniit ruskeat silmät ovat ummistuneet iäksi.
Mutta saaliinhimoinen kettu ei enää ollutkaan rannalla odottamassa. Risakorva oli päässyt ehein nahoin vihollisen ensi hyökkäyksestä ja toinnuttuaan säikähdyksestään se juoksi takaisin "vaihtamaan" emon kanssa ja siten auttamaan tätä. Se tapasi ketun kiertämässä rimpeä silloin kun Jänöemo oli kääntynyt takaisin, sai sen johdetuksi omille jäljilleen ja vei sen kauas niillä mailta. Lopulta se käytti piikkilanka-aidan temppua ja pääsi siten ketusta eroon. Sitten se palasi penkerelle hakemaan emoaan, tömisti ja juoksi, mutta turhaan. Se ei löytänyt emoaan milloinkaan eikä saanut tietää, minne tämä oli joutunut, sillä Jänöemo nukkui ystävänsä veden hyisessä sylissä. Eikä vesi kerro tietojaan.
Pieni Jänöemo-parka oli sankari, mutta kuitenkin vain yksi niistä lukemattomista miljoonista, jotka ovat eläneet ja tehneet parhaansa pienessä maailmassaan ajattelemattakaan sankaruuden saavuttamista — ja sitten kuolleet. Se oli urhoollinen soturi elämän taistelussa. Se oli hyvää ainesta, sitä joka ei milloinkaan kuole. Sen jäntevyys ja älykkyys jäivät perinnöksi Risakorvalle. Emo eli jälkeläisessä, ja tämän kautta periytyi lajiin hienompaa verta.
Risakorva elää yhä rämeikössä. Vanha Olifant kuoli sinä talvena, eivätkä hänen leväperäiset poikansa viitsineet muokata rämeikköä eivätkä korjata piikkilanka-aitoja. Yhdessä vuodessa seutu oli villiytynyt entistäkin enemmän; nuoria puunvesoja ja orjanruusupensaita kasvoi kaikkialla, ja kaatuneista piikkilanka-aidoista tuli jäniksille mainioita turvapaikkoja, joihin koirat ja ketut eivät uskaltaneet tunkeutua. Siellä elää Risakorva vielä tänäkin päivänä. Se on nyt suuri ja voimakas urosjänis eikä pelkää kilpailijoita. Sillä on itsellään iso perhe ja komea ruskea puoliso, jonka se on saanut ties mistä. Epäilemättä sen lapset ja jälkeläiset tulevat elämään ja lisääntymään rämeikössä vielä monta vuotta. Siellä saattaa nähdä niitä aurinkoisina kesäiltoina, jos on oppinut niiden merkkikielen ja tietää tarkalleen, millaiseen paikkaan ja millä tavalla tömistää.
BINGO, KERTOMUS KOIRASTANI
1
Ilma oli käynyt kylmäksi. Lumi oli maassa, vaikka oltiin vasta alkupuolella marraskuuta. Vuosi oli 1882. Manitoban talvi oli alkanut. Istuin mukavasti tuolissani aikoen laiskotella muutamia hetkiä aamiaisen jälkeen. Katselin joutessani vuoroin tuvan ikkunasta, josta näkyi kappale preeriaa ja navettamme pääty, vuoroin seinähirsiin leikattua runonpätkää, jonka sisällyksenä oli, että "Frankelynin koiran nimeksi pantiin Bingo". Runon loppusoinnut olivat yhtä nukuttavia kuin äänetön lumimaisemakin. Mutta yksitoikkoisuus keskeytyi äkkiä; näkyviin tuli suuri harmaa eläin, joka laukkasi preerian yli navettaa kohden, ja sen kintereillä juoksi mustan ja valkean kirjava pienempi eläin.
— Susi! huudahdin siepaten pyssyn seinältä ja juoksin ulos auttamaan koiraa. Mutta päästyäni navetan luo eläimet olivat jo jättäneet sen jälkeensä ja juosseet preerialle vähän matkan päähän. Susi oli kääntynyt vastarintaan ja ahdistaja, naapurimme paimenkoira, kierteli sen ympärillä odottaen puraisemistilaisuutta.
Ammuin kaukaa useita laukauksia niitä kohti, mutta ne vain lähtivät taas viilettämään yli preerian. Hetken juoksun perästä tämä verraton koira saavutti suden ja tarttui hampaillaan sen lonkkaan, mutta peräytyi sitten välttääkseen suden raivokasta vastasyöksähdystä. Juostiin uudelleen kappale matkaa, kunnes koira taas pysäytti ajettavansa. Sama temppu toistui lähes joka sadan metrin päästä. Koira koetti saada ajon suuntautumaan uudistaloa kohden, susi taas yritti turhaan päästä lähemmäksi itäisellä taivaanrannalla siintävää metsää. Saavutin ne noin parin kilometrin päässä, ja kun koira näki avun lähestyvän, se iski vastustajaansa tehdäkseen siitä lopun.
Hetkisen tappelevat eläimet pyörivät yhtenä rykelmänä, mutta pian saattoi mylläkästä erottaa selällään makaavan suden, jonka kurkussa reuhtoi verta vuotava koira. Minun oli nyt helppo saavuttaa ne. Ammuin kuulan läpi suden pääkallon.
Kun koira näki vihollisensa kuolleen, se ei enää katsahtanutkaan siihen, vaan lähti juoksemaan suoraan yli hangen kohden taloa; se oli kuuden kilometrin päässä ja sinne se oli jättänyt isäntänsä suden ilmestyessä. Ihmeellinen koira! Vaikka en olisi ennättänytkään apuun, se olisi ihan varmaan yksinkin ottanut suden hengiltä; niin sen kerrottiin tehneen monesti ennenkin.
Olin aivan ihmeissäni Frankin urotöistä ja tahdoin ostaa sen hinnasta mistä tahansa. Mutta omistaja oli taipumaton. — Miksette osta sen jälkeläistä? hän sanoi ynseästi.
Kun tämä koira ei ollut kaupan, minun täytyi tosiaankin tyytyä penikkaan, jonka isän vakuutettiin olevan Frank. Tämä oli pyöreä, mustaturkkinen palleroinen ja muistutti enemmän pitkähäntäistä karhunpentua kuin koiran alkua. Mutta siinä oli keltaisia laikkuja kuten Frankin turkissa ja lisäksi hyvin luonteenomainen valkea rengas kuononpäässä. Nämä merkit olivat — niin ainakin toivoin — takeina koiran tulevasta suuruudesta.
Saatuani penikan omakseni oli keksittävä sille nimi. Tästä huolesta päästiin hyvin pian. Seinähirsiin kaiverrettu runonpätkä "Frankelynin koirasta" liittyi läheisesti siihen tapaukseen, jonka tuloksena penikka oli joutunut minulle, ja siksi nyt asianmukaisen komeasti "pantiin sen nimeksi Bingo".
2
Lopun talvea Bingo vietti majassamme ja eleli kuten ainakin laiska ja lihava, hyvää tarkoittava ja pahaa tekevä koiranpenikka. Sen ruokahalu oli suurenmoinen. Päivä päivältä se kasvoi isommaksi ja kömpelömmäksi. Vakavallakaan opetuksella sitä ei saanut olemaan pistämättä kuonoaan rotanpyydykseen. Se koetti mitä ystävällisimmin lähestyä kissaa, mutta tämä ymmärsi koiran temput aivan väärin. Lopulta niiden välille syntyi aseellinen rauha; mutta se keskeytyi vähän väliä, kun Bingo pyrki pitämään oman päänsä. Silloin se aina sai livistää tuvasta ja maata yönsä navetassa.
Kevään tultua ryhdyin täydellä todella kasvattamaan sitä. Molemminpuolisen suuren vaivan jälkeen se oppi käskystä noutamaan lehmämme, joka kävi laitumella aitaamattomalla preerialla.
Kerran opittuaan tehtävänsä se innostui siihen kovasti. Se hyppi korkealle ja haukkui ilosta, kun sitä käskettiin lehmän hakuun. Ja pian Bingo palasi ajaen vanhaa Dunnaa täyttä laukkaa edellään, haukkui ja murisi eikä antanut lehmälle rauhaa ennen kuin tämä oli läävän perimmäisessä sopessa.
Vaikkakin tehtävässä olisi ollut paremmin paikallaan vähäisempi tarmokkuus, koiran ajotapaa siedettiin kuitenkin jonkin aikaa. Mutta sitten se innostui näihin karjannoutoajoihin niin, että lähti aivan omin päin lehmän hakuun. Lopulta tämä virkaintoinen lehmäpaimen ei tyytynyt ajamaan vanhaa Dunnaa kotiin vain kerran tai pari, vaan kaksikintoista kertaa päivässä.
Viimein sen into meni niin pitkälle, että se pujahti preerialle ja ajoi lehmäpoloisen täyttä laukkaa kotiin, milloin vain sen mieleen juolahti tai milloin sillä oli hetkinenkin vapaa-aikaa.
Aluksi tämä ei näyttänyt niinkään pahalta, sillä nythän lehmä ei päässyt menemään liian kauas. Mutta kohta sillä ei enää ollut aikaa syömiseen. Se laihtui ja ehtyi. Alituinen koiran varominen vaivasi nähtävästi sitä kovin, ja aamuisin se ei ollut uskaltaa lähteä navetasta, kun se tiesi saman vainon alkavan heti ulkona.
Tämä meni toki liian pitkälle. Kun koiran intoa ei millään saatu hillityksi, paimenen virka piti ottaa siltä kokonaan pois. Sen jälkeen Bingo ei enää uskaltanut ajaa Dunnaa kotiin, mutta se osoitti kuitenkin mielenkiintoaan lehmää kohtaan siten, että asettui aina lypsämisen ajaksi makaamaan navetan oven edustalle.
Sitten tuli kesä, ja moskiitot alkoivat kiusata. Lypsäminen kävi vaikeaksi, kun lehmä pyrki alituiseen huiskimaan hännällään. Veljeni Fred, jonka tehtäviin lypsäminen kuului, oli luonteeltaan yhtä kekseliäs kuin kärsimätön; hän turvautui hyvin yksinkertaiseen keinoon estääkseen huiskimisen: hän sitoi lehmän häntään tiiliskiven. Sitten hän ryhtyi iloisesti työhönsä meidän muiden katsellessa epäilevinä syrjästä.
Äkkiä kuului sääskiparven keskeltä kumea läimähdys ja voimasanaryöppy. Fred oli saanut tiiliskivestä korvalleen niin että keikahti kumoon, ja lehmä käveli rauhallisena matkaansa, kunnes Fred pääsi jaloilleen ja hyökkäsi sen kimppuun lypsyjakkara aseenaan. Oli kyllin harmillista saada tiiliskivestä korvalleen, varsinkin kun korvapuustin antaja oli vanha lehmä, mutta vielä enemmän sapetti ympärillä seisovien nauru ja hilpeys.
Kun Bingo kuuli hälinän, se arveli häntäkin tarvittavan ja hyökkäsi Dunnan kimppuun toiselta puolelta. Ennen kuin leikki oli lopussa, maito oli kaatunut, kiulu ja jakkara särkyneet ja sekä lehmä että koira saaneet pistoja.
Bingo-rukka ei ymmärtänyt tätä ollenkaan ja pani koko metelin lehmän syyksi. Se oli jo kauan tuntenut tätä kohtaan vastenmielisyyttä, ja nyt se luopui kokonaan vartijantoimestaan navetan ovella ja lyöttäytyi yksinomaan hevosten seuraan.
Lehmä oli minun, hevoset taas olivat veljeni. Ruvetessaan suosimaan viimeksi mainittuja Bingo näytti samalla hylkäävän minutkin, ja meidän alinomainen yhdessä olomme keskeytyi. Kuitenkin se aina liittyi minuun, jos tapahtui jotain odottamatonta. Koiran yhdistää isäntäänsä side, joka ei katkea, ja me tunsimme sen kumpainenkin.
Yhden ainoan kerran sen jälkeen Bingo sai esiintyä lehmäpaimenena, nimittäin saman vuoden syksyllä Carberryn vuosimarkkinoilla. Saadakseen väkeä kerääntymään kauppansa luo muuan kauppias oli pannut toimeen paimenkoirakilpailun; parhaalle luvattiin "kunniakirja ynnä kahden dollarin rahapalkinto".
Erään petollisen ystävän viekoituksesta minä ilmoitin Bingon kilpailuun, ja varhain määräpäivänä tuotiin Dunna preerialle aivan kylän edustalle. Kun meidän vuoromme tuli, osoitettiin lehmää Bingolle ja annettiin komennushuuto: — Mene noutamaan lehmä! Tarkoitus oli tietenkin, että sen piti tuoda lehmä minun luokseni palkintotuomarien lavan edustalle.
Mutta eläimillä oli omat tuumansa. Kun Dunna näki Bingon tulevan laukaten, se tiesi, ettei se nyt ollut turvassa muualla kuin omassa navetassaan, ja Bingo oli yhtä varma siitä, että sen ainoa tehtävä oli lisätä lehmän vauhtia. Palkintotuomarit eivät sen koommin nähneet lehmää eivätkä koiraakaan, sillä molemmat kiitivät yli preerian pysähtymättä ennen kuin kotona, jonne oli yli kolmen kilometrin matka. Palkinto annettiin kilpailun toiselle osanottajalle, sillä muita ei ollut.
3
Bingon kiintymys hevosiin oli ihmeellinen. Päivät se juoksenteli niiden mukana, yöt makasi tallin ovella. Minne parivaljakko meni, sinne Bingonkin piti päästä, eikä mikään voinut sitä estää. Vain kerran se poikkesi tavastaan, ja tämä oli varsin omituinen juttu.
Minä en ollut taikauskoinen enkä ollut siihen hetkeen saakka piitannut enteistä; mutta täytyy myöntää, että minuun teki syvän vaikutuksen seuraava harvinainen tapaus, jossa Bingolla oli pääosa. Meitä oli vain kaksi asukasta De Wintonin farmilla. Eräänä aamuna veljeni lähti noutamaan heiniä Boggy Creekistä. Edestakainen matka oli pitkä yhden päivän matkaksi, ja hän lähti varhain liikkeelle. Bingo ei tällä kertaa seurannut parivaljakkoa, ei edes veljeni käskystä, mikä oli aivan ennen kuulumatonta; se seisoi vain vähän matkan päässä liikkumattomana. Äkkiä se kohotti kuononsa ilmaan ja päästi pitkän, valittavan ulvonnan. Se odotti, kunnes ajoneuvot olivat ehtineet näkyvistä, ja seurasikin niitä parisensataa metriä tuon tuostakin ulvahtaen. Kaiken päivää se sitten pysytteli karjapihan seutuvilla ja ulvoi vähän väliä oikeita hautajaisvirsiä. Olin yksin. Koiran omituinen käyttäytyminen sai minut aavistamaan jotain vaaraa, ja mitä pitemmälle tunnit kuluivat, sitä levottomammaksi tulin.
Kello kuuden aikaan Bingon ulvonta kävi sietämättömäksi. Kun en muutakaan osannut, heitin sille jotain ja ajoin sen pois. Mutta mikä kauhun tunne minut oli vallannut! Miksi olinkaan antanut veljeni mennä yksin! Olisihan minun pitänyt koiran käytöksestä ymmärtää, että jokin onnettomuus oli uhkaamassa.
Vihdoin tuli veljeni paluun aika, ja — siinäpä Fred jo olikin kurkkimassa kuorman päältä! Riisuin hevoset ja kysyin näköjään huolettomana:
— Ovatko asiat kunnossa?
— Kunnossa ovat, hän vastasi lakonisesti.
Kukapa osaa sanoa, onko enteissä perää?
* * * * *
Kauan tämän jälkeen kerroin tapauksen eräälle salatieteisiin perehtyneelle henkilölle. Hän näytti vakavalta ja kysyi: — Tuliko Bingo sittemmin aina luoksenne, kun olitte vaarassa?
— Tuli.
— Älkää sitten hymyilkö! Se pelasti teidät itsenne sinä päivänä; se pysyi luonanne ja pelasti henkenne, vaikka ette milloinkaan saa tietää mistä vaarasta.
4
Varhain keväällä olin alkanut opettaa Bingoa. Pian sen jälkeen se alkoi opettaa minua.
Puolivälissä sitä kolmen kilometrin pituista matkaa, joka oli meidän majastamme Carberryn kylään, oli farmien rajapyykki. Se oli tanakka, matalalle kummulle pystytetty paalu ja näkyi hyvin pitkälle.
Pian huomasin, ettei Bingo kertaakaan kulkenut ohi tarkoin tutkimatta tuota salaperäistä paalua. Kohta sain nähdä, että myös arosudet ja kaikki muut lähiseudun koirat kävivät paalulla. Ajan pitkään tein kaukoputkella joukon havaintoja; opin ymmärtämään asian oikean laidan ja sain luoda silmäyksen Bingon yksityiselämään.
Paalu oli koiraheimon yhteinen, sovittu merkkipaikka. Tarkan hajuaistinsa avulla jokainen koiransukuinen eläin saattaa jäljistä päätellä, keitä muita on hiljakkoin ollut paalulla. Lumen tultua sain tietää vielä paljon muuta. Huomasin että tämä paalu oli vain yksi rengas suuressa järjestelmässä, johon kuului lukuisia muita merkkipaikkoja laajalla alueella. Toisin sanoen: koko seutu oli jaettu piireihin, joilla kullakin oli merkkinsä. Tämmöisenä oli aina jokin näkyvä pylväs, kivi, puhvelinkallo tai muu esine, joka sattui olemaan sopivalla paikalla. Seikkaperäiset havaintoni selvittivät, että seudulla toimi saneen täydellinen uutistenvälitysjärjestelmä.
Jokainen susi tai koira poikkeaa sille merkkiasemalle, joka on lähinnä sen matkasuuntaa; se menee tiedustelemaan, keitä viimeksi on ollut siellä, aivan kuten me käymme matkalta palattuamme klubilla vilkaisemassa vieraskirjaa.
Olen nähnyt Bingon tulevan paalulle, nuuskivan, tarkastavan ympäristöä ja murisevan niskakarvat pystyssä ja silmät palavina; sitten se raapii takajaloillaan innokkaasti ja ylenkatseellisesti ja poistuu lopulta sangen hitaasti katsahtaen vähän väliä taakseen. Tämä kaikki merkitsee:
— Grrh! vuuf! McCarthyn likainen rakki vain? Vuuf! Pidänpä silmällä sitä tänä iltana. Vuuf! Vuuf!
Toisella kertaa se alkutoimitusten jälkeen näkyi tulevan erityisen tarkkaavaiseksi ja tutki huolellisesti paikalla käyneen kojootin jälkiä. Jälkeenpäin sain tietää, että se puheli itsekseen:
— Kojootin jäljet, tulevat pohjoisesta, haisevat kuolleelle lehmälle.
Todellakin! Pollworthin vanha Kirjo on kai vihdoinkin kuollut.
Kannattaa käydä katsomassa.
Toisella kertaa se heiluttaa häntäänsä, juoksee pieniä kierroksia ja tulee yhä uudelleen takaisin tehdäkseen omat jälkensä selvemmiksi. Tämän kaiken se tekee veljensä Billin varalta, joka juuri on isäntineen palannut matkalta ja on jo ehtinyt käydä paalulla ilmoittamassa tulostaan. Ei siis ollut sattuma, että Bill eräänä yönä tuli Bingoa noutamaan ja molemmat yhdessä menivät läheiselle kummulle ja juhlivat siellä olevalla hevosenraadolla jälleennäkemistä.
Toisinaan Bingo innostui saamistaan tiedoista niin, että se lähti jälkiä myöten viilettämään seuraavalle merkkiasemalle saamaan tarkempia uutisia.
Toisinaan taas tarkastuksesta oli tuloksena vain se, että Bingo jäi vakavasti aprikoimaan, ikään kuin se olisi tuuminut itsekseen: "Mutta mitä hittoa tämä on?" tai: "Enköhän vain tavannut tuota veikkoa viime kesänä!"
Eräänä aamuna tullessaan paalulle Bingo näytti kovasti pelästyvän. Kaikki karvat kohosivat pystyyn, häntä painui riipuksiin ja vavahteli ja vatsa tuli äkkiä kipeäksi; varma merkki siitä, että se oli kauhun vallassa. Se ei osoittanut halua seurata jälkiä tai tiedustella enempää, vaan palasi kotiin. Puoli tuntia sen jälkeen sen häntä yhä vapisi ja sen ilmeestä näkyi joko vihaa tai pelkoa.
Tarkastin noita jälkiä ja sain selville, että Bingon kielellä tuo puolipelokas kurkkuääninen "grrr-uff" merkitsee isoa sutta.
Tällaisia asioita opin Bingolta. Kun sittemmin satuin näkemään, miten se nousi kylmästä makuupaikastaan tallin oven luota, venytteli jäseniään, pudisteli lunta pörröisestä turkistaan ja katosi pimeään, ajattelin usein:
— Ahaa, vanha koira! Tiedänpä, minne aiot ja miksi kartat majan suojaa. Tiedän, miten osaat tehdä öiset retkesi niin sopivaan aikaan ja tiedät minne mennä, miten ja mistä hakea.
5
Syksyllä 1884 jätimme De Wintonin farmin autioksi ja Bingo sai muuttaa lähimmän naapurimme Gordon Wrightin taloon, so. talliin, ei sisälle.
Penikka-ajastaan saakka se oli ollut vastahakoinen tulemaan sisään muulloin kuin ukonilmalla. Ukkosta ja pyssyä se pelkäsi kovin — epäilemättä jälkimmäinen pelko oli myöhäisempi ja johtui jostain epämiellyttävästä pyssyihin liittyvästä kokemuksesta. Pian näemme, mikä näihin saattoi olla aiheena. Kylmimmälläkin säällä se nukkui yönsä ulkona tavanomaisella paikallaan tallin luona. Ilmeisesti Bingosta oli mitä suurin nautinto olla öisin aivan vapaana, ja se kulki yöretkillään monen kilometrin päähän kotoaan. Selvä todistus tästä oli esimerkiksi se, että eräät meistä sangen etäällä asuvat farmarit lähettivät Gordonille sanan, että ellei hän pidä koiraansa sisällä öisin, niin he turvautuvat haulikkoon. Bingon pyssyn pelosta saattoi päätellä, ettei uhkauksia ollut sanottu leikillä. Muuan mies, joka asui hyvin kaukana, sanoi eräänä talvi-iltana nähneensä suuren mustan suden tappavan kojootin lumihangella, mutta perästäpäin hän muutti mieltään ja arveli, että sen onkin täytynyt olla "Wrightin koira". Mihin tahansa ilmestyi talvella hevosen tai lehmän haaska, sinne Bingo varmasti löysi tien. Se karkotti paikalta arosudet ja aterioi mielin määrin.
Toisinaan Bingon yöretkien päämääränä oli vain vierailu jonkun etäisen naapurin koiran luona, ja huolimatta kostonhimoisista uhkauksista ei näyttänyt olevan ensinkään pelättävissä, että Bingon suku loppuisi. Vieläpä muuan mies vakuutti nähneensä naarasarosuden, jolla oli kolme muuten emonsa näköistä pentua, mutta ne olivat tavallista suurempia ja mustia, ja kuonon ympärillä oli valkea rengas.
Olipa tämä totta tai ei, ainakin näin itse seuraavan tapauksen. Maaliskuun loppupuolella ajaessamme reellä yli preerian ja Bingon juostessa perässä näin arosuden nousevan eräästä maakolosta. Se lähti pakenemaan, ja Bingo kävi heti takaa-ajoon. Susi ei näyttänyt pitävän pakoon pääsyä kovin tärkeänä, ja pian Bingo oli saavuttanut sen. Mutta ihme ja kumma, tappelua ei syntynytkään! Bingo juoksenteli hyväillen suden rinnalla ja nuoleksi sen kuonoa.
Olimme aivan hämmästyneitä ja usutimme Bingoa käymään kiinni. Huutomme ja viittailumme pelotti monta kertaa suden matkaansa, ja Bingo juoksi taas sen luo, mutta oli joka kerralla yhtä ystävällinen.
— Ainoa selitys tähän oli se, että susi oli naaras ja Bingon rakastettu. Kutsuimme nyt koiraa ja jatkoimme matkaamme. Bingo seurasi, joskin vastahakoisesti.
Viikkokausia sen jälkeen kävi farmilla tuon tuostakin eräs arosusi rosvoilemassa. Se tappoi kananpojat, varasti sianlihaa talon luota ja pelotti useita kertoja lapsia. Se näet oli niin uskalias, että se tirkisti tuvan ikkunasta sisään miesten ollessa poissa. Tätä eläintä vastaan Bingosta ei näyttänyt olevan mitään turvaa. Lopulta naarassusi tapettiin, ja Bingon suhde kävi ilmi siitä, että se pitkät ajat sen jälkeen osoitti vihamielisyyttä Oliveria, ampujaa, kohtaan.
6
On merkillistä, miten koira ja ihminen saattavat kiintyä toisiinsa koko eliniäksi. Butler kertoo eräästä kaukana pohjoisessa asuvasta intiaaniheimosta, joka oli joutumaisillaan perikatoon sisällissodan takia. Eripuraisuuden syynä oli vain se, että muuan mies oli tappanut naapurinsa koiran. Ja syntyyhän meilläkin usein koirista käräjäjuttuja, riitoja ja tappeluita. Vanha sananlasku sanoo: "Jos rakastat minua, rakastat koiraani."
Eräällä naapurillani oli erinomainen koira, jota hän piti maailman parhaana. Koska pidin miehestä, pidin hänen koirastaankin. Kun sitten eräänä päivänä Ton tuli kotiin kauheasti runneltuna ja kuoli oven edustalle, minä olin yhtä suutukassani kuin sen isäntäkin ja koetin kaikin keinoin päästä ilkityöntekijän jäljille. Lupasin palkintoja ja kokosin todisteita. Lopulta epäluulo kohdistui etupäässä kolmeen etelässä asuvaan mieheen. Todisteita kertyi yhä enemmän, ja kohta luulimme jo saavamme oikeuden käsiin sen heittiön, joka oli surmannut Tonin.
Mutta sitten sattui niin, että minun mielipiteeni asiasta muuttui kokonaan. Minusta tuntui "tarkemmin tuumittuani", ettei tuon vanhan koiran silpominen oikeastaan ollutkaan niin kauhea rikos, vaan päinvastoin pikemmin puolustettava kuin moitittava teko.
Gordon Wrightin farmi oli asunnostani etelään päin, ja eräänä päivänä ollessani siellä minut vei syrjään nuorempi Gordon, joka tiesi minun etsivän Tonin surmaajaa; hän vilkuili varkain ympärilleen ja sanoi sitten juhlallisesti:
— Se oli Bingo.
Siihen asia lopahti. Sillä minun täytyy tunnustaa, että tästä hetkestä lähtien olin yhtä innokas saamaan jutun unohduksiin kuin siihen asti vetämään sen julkisuuteen.
Bingo ei silloin enää ollut minun, mutta yhteistunto ei ollut väliltämme loppunut. Myös seuraava tapaus, jossa Bingo oli osallisena, on kuvaava esimerkki koiran ja ihmisen toveruudesta.
Gordon ja Oliver olivat läheisiä naapureita ja hyviä ystäviä. He tekivät yhteisen metsäkaupan ja hakkasivat sekä vedättivät yhdessä puita koko talven täydessä sovussa. Mutta kevättalvella Oliverin hevonen kuoli. Koettaen hyötyä siitä viimeiseen asti hän vei sen raadon pellolle ja pani siihen myrkkypaloja susien varalta. Mutta tämä oli vaarallista Bingolle, joka eli susien tavalla ja joutui tuon tuostakin susille varattuihin onnettomuuksiin.
Se oli yhtä perso syömään hevosen lihaa kuin sen kesyttömät esi-isätkin. Heti ensimmäisenä yönä se Wrightin oman koiran Curleyn kanssa lähti käymään haaskalla. Bingon tehtävänä näkyi etupäässä olleen pitää tunkeilevat sudet loitolla, mutta Curley ahmi kohtuuttomasti. Jäljistä saattoi päätellä, miten niiden juhla-ateria oli loppunut: kun myrkky alkoi vaikuttaa, syöminen keskeytyi, ja koirat palasivat horjuen ja saaden tuon tuostakin suonenvetokohtauksia. Curley sai heti kotiin päästyään kouristuksen ja kuoli Gordonin jalkoihin kärsittyään hirmuisia tuskia.
"Jos rakastat minua, rakastat koiraani." Selitykset ja puolustelut eivät kelvanneet; ei voinut väittää, että oli tapahtunut vahinko. Bingon ja Oliverin pitkäaikainen viha muistettiin nyt, ja sitä pidettiin viimeksi mainitulle raskauttavana asianhaarana. Metsäkauppaa koskeva sopimus purettiin, ja kaikki ystävälliset suhteet katkesivat. Nyt ei alue ollut kyllin suuri, jotta naapurukset olisivat voineet tulla toimeen rinnakkain, ja kaiken tämän eripuraisuuden oli aiheuttanut Curleyn kuolemankarjunta.
Kului monta kuukautta, ennen kuin Bingo täysin toipui myrkyn vaikutuksesta. Luulimme ettei siitä enää milloinkaan tulisi entistä tomeraa Bingoa. Mutta kevään tullen se alkoi tointua. Kun ruoho rupesi kasvamaan, se virkistyi nopeasti ja oli muutaman viikon perästä taas täysissä voimissaan, kotiväen iloksi ja naapurien harmiksi.
7
Olosuhteet veivät minut kauas Manitobasta. Palatessani vuonna 1886 Bingo oli yhä Wrightin talossa. Luulin sen jo unohtaneet minut kun olin kaksi vuotta ollut poissa, mutta eikö mitä! Eräänä päivänä syystalvella se tuli ryömien kotiin oltuaan poissa pari vuorokautta; se laahasi toisessa jalassaan sudenrautoja ja raskasta pölkkyä, ja jalka oli paleltunut jääpuikoksi. Ei kukaan uskaltanut lähestyä sitä auttaakseen, niin vihainen se oli. Kun sitten minä, nyt vieras, tartuin toisella kädelläni rautoihin ja toisella sen jalkaan, se karkasi heti paikalla hampain kiinni ranteeseeni. Katsomatta siihen minä sanoin:
— Bingo, etkö tunne minua?
Sen hampaat eivät olleet vielä rikkoneet ihoa, ja nyt se heti hellitti kädestäni eikä tehnyt enää vastarintaa, joskin ulisi kovaa, kun raudat irrotettiin. Se tunnusti yhä minut isännäkseen, vaikka oli muuttanut asuinpaikkaa ja vaikka minä olin ollut niin kauan poissa. Ja minusta tuntui myös, että se yhä oli minun koirani.
Bingo kannettiin vasten tahtoaan huoneeseen, ja sen jäätynyt jalka sulatettiin. Lopun talvea se kävi kolmella jalalla. Kaksi varvasta putosi, mutta lämpimien ilmojen palatessa sen terveys ja voimat taas olivat entisellään, eikä siinä ensi silmäyksellä saattanut huomata jälkeäkään tästä ankarasta seikkailusta.
8
Samana talvena minä pyysin raudoilla monta sutta ja kettua; niillä ei ollut yhtä hyvää onnea kuin Bingolla. Pidin rautoja vireessä aina kevääseen saakka. Eläinten turkki oli tosin silloin kelpaamaton, mutta niistä maksettiin tapporahoja.
Kennedyn tasanko on sopiva raudoilla pyytämiseen, se kun on harvaan asuttu suurten metsien ja erään siirtokunnan välinen alue. Pyyntini oli onnistunutkin hyvin. Huhtikuun lopulla ratsastin taas kerran tavanmukaiselle kiertomatkalleni katsomaan rautojani.
Sudenraudat tehdään jykevästä teräksestä, ja niissä on kaksi kaarta, jotka puristavat toisiaan sadan kilon voimalla. Ne asetetaan nelittäin maahan kätketyn syötin ympärille ja kiinnitetään piilotettuun pölkkyyn sekä peitetään huolellisesti puuvillalla, jonka päälle pannaan hienoa hietaa, niin että ne ovat aivan näkymättömissä.
Tällä kertaa oli yksiin rautoihin mennyt arosusi. Tapoin sen nuijalla ja heitin syrjään sekä ryhdyin virittämään rautoja uudestaan, kuten olin tehnyt satoja kertoja ennen. Kaikki oli pian kunnossa. Heitin avaimen, jolla raudat väännetään auki, hevosen luo ja kurottauduin vielä viimeiseksi voiteluksi ottamaan kourallisen hienoa hiekkaa, jota näin lähelläni.
Mutta tämä oli onneton ajatus! Tuo hieno hiekka oli juuri lähimpien sudenrautojen päällä, ja samassa olin vankina. En tosin haavoittunut, sillä raudoissa ei ollut piikkejä ja minulla oli kädessä paksut, suojelevat kintaat, mutta lujasti ne puristivat rannenivelen yläpuolelta. En tuosta aluksi pahoin säikähtänyt. Koetin vetää rautojen avainta luokseni oikealla jalallani. Venytin itseni sitä kohti pitkin pituuttani, kasvot maahan päin ja kurottaen vapaata kättäni niin pitkälle kuin mahdollista. En saattanut nähdä ja kurottaa samalla kertaa, vaan luotin siihen, että jalallani tuntisin, milloin kosketin tuota pientä rautaesinettä. Ensimmäinen yritys epäonnistui, vaikka ryömin niin pitkälle kuin rautojen vitjat sallivat. Kiersin hitaasti ankkurini ympäri, mutta en sittenkään löytänyt avainta. Tarkastin, millä kohdalla se saattoi olla, ja huomasin olevani siitä liian paljon länteen päin. Aloin taas kiertää oikeaan suuntaan haparoiden umpimähkään jalallani. Siinä vimmatusti hapuillessani unohdin kaiken muun, kunnes kuului kirahtava loksahdus, ja kolmansien rautojen leuat iskivät lujasti vasempaan jalkaani. Alkuun en täysin käsittänyt asemani kauheutta. Mutta pian huomasin, etten millään ponnistuksella saattanut päästä vapaaksi. En saanut irrotetuksi kumpiakaan rautoja enkä voinut liikuttaa molempia yhtaikaa. Siinä makasin nyt suorana, täydellä todella maahan naulittuna.
Mikä nyt tulisi kohtalokseni? Paleltumisen vaaraa ei ollut, sillä kylmät ilmat olivat ohitse, mutta Kennedyn tasangolla ei kulje ihmisiä, paitsi halonhakkaajia talvella. Kukaan ei tiennyt mihin olin mennyt. Ellen itse päässyt irti, ei ollut odotettavissa kuin nälkäkuolema tai raatelevat sudet.
Siinä maatessani aurinko laski punaisena lännenpuoleisen näreikön taakse; tunturikiuru visersi iltalauluaan vieressäni mättäällä aivan kuin edellisenä iltana majani ovella. Vaikka kättäni pakotti ja vilun väreet kävivät lävitseni, panin kuitenkin merkille, kuinka pitkät linnun korvallistöyhdöt olivat. Sitten ajatukseni siirtyivät houkuttelevaan päivällispöytään, jota varmaankin juuri sillä hetkellä katettiin Wrightin majassa. Ehkäpä siellä nyt oltiin käristämässä sianlihaa päivälliseksi tai ehkä tuttiin jo syömässä. Hevoseni seisoi yhä suitset vieressään siinä mihin olin sen jättänyt, kärsivällisesti odottaen, että nousisin sen selkään. Se ei ymmärtänyt viipymisen syytä, ja kun huusin sille, se lakkasi pureksimasta ruohoa ja katsoi minuun kysyvästi, avuttomana. Jos se edes olisi mennyt kotiin, niin tyhjä satula olisi ilmaissut asian ja pannut tuomaan apua. Mutta se vain odotti uskollisesti tunti tunnilta, ja minä olin nääntymäisilläni viluun ja nälkään.
Silloin muistin, miten vanha Girou, raudoilla pyytäjä, hävisi tietymättömiin, ja seuraavana keväänä toverit löysivät hänen luurankonsa, joka oli säärestä kiinni karhunraudoissa. Tuumiskelin, minkä kappaleen nojalla minun luurankoni tunnettaisiin. Sitten lensi mieleeni uusi ajatus: tältä tuntunee rautoihin joutuminen susistakin. Mitä tuskia olinkaan niille tuottanut! Nyt sain rangaistuksen siitä.
Yö teki hitaasti tuloaan. Arosusi ulvoi. Hevonen heristi korviaan, tuli lähemmäksi minua ja seisoi pää riipuksissa. Sitten kuului toisen arosuden ulvonta, sitten yhä useampien. Saatoin päätellä niiden parhaillaan kokoontuvan lähistölle. Siinä makasin avuttomana ja odotin vain hetkeä, jolloin ne tulisivat repimään minut palasiksi. Kauan jo olin kuullut niiden ulvontaa, ja vihdoin ilmestyi hämäriä haamuja, jotka hiipivät minua kohti. Säikähtyneen hevosen hirnunta karkotti ne alkuun, mutta ne tulivat kerta kerralta yhä lähemmäksi ja juoksentelivat joka puolella. Pian eräs muita rohkeampi susi ryömi aivan lähelle ja iski hampaansa kuolleeseen kumppaniinsa. Huutaessani se peräytyi muristen. Hevonen pakeni kauas, ja susi palasi pian. Muutamia kertoja sain sen vielä perääntymään, mutta sitten se raastoi kuolleen suden mukaansa, ja toiset sudet söivät sen muutamassa hetkessä.
Tämän jälkeen ne kokoontuivat lähemmäksi ja istuutuivat katselemaan. Rohkein susi haisteli pyssyäni ja irvisti näyttäen hampaitaan. Se peräytyi, kun minä potkaisin sitä kohti vapaalla jalallani ja huusin, mutta palasi heti käyden sitä rohkeammaksi, mitä enemmän minä lannistuin, ja murisi aivan edessäni. Silloin useat muutkin sudet tulivat muristen lähemmäksi. Nyt saattoi odottaa, että ne milloin tahansa iskisivät kiinni minuun. Juuri silloin kuului pimeydestä kumea karjunta, ja lauman keskelle loikkasi suuri musta eläin. Arosudet hajaantuivat kuin akanat tuuleen. Vain eräs rohkea susi hyökkäsi vastatulijan kimppuun, mutta se oli muutamassa hetkessä hengetönnä. Sitten tuo voitokas peto hyökkäsi minua kohti, ja — siinä Bingo, mainio Bingo, hieroi takkuista, sykkivää kylkeään minua vasten ja nuoleksi kylmiä kasvojani.
— Bingo, Bingo, vanha ystävä — tuo minulle rautojen avain! Se meni ja palasi vetäen perässään pyssyä; se ymmärsi vain, että minä kaipasin jotain.
— Ei, Bingo, rautojen avain! Tällä kertaa se löysi vyöni, mutta lopulta se toi kuin toikin avaimen ja heilutti iloisena häntäänsä nähdessään, että oli osunut oikeaan. Suurella vaivalla sain vapaalla kädelläni aukaistuksi raudat. Saatuani käteni vapaiksi olin muutamassa hetkessä irti jalkaraudastakin. Bingo toi hevosen luokseni. Vähän matkaa kävelin saadakseni puutuneet jäseneni notkistumaan, sitten kykenin nousemaan hevosen selkään. Aluksi kuljettiin hitaasti, mutta pian me täyttä laukkaa, Bingo haukkuen edellä, kirmasimme kotia kohti. Siellä sain tietää, että Bingo illalla oli käynyt kovin levottomaksi, vinkunut ja tähystänyt pitkin ajotietä. Ja vihdoin yön tultua se oli kielloista huolimatta syöksynyt pimeyteen ehtiäkseen parahiksi pelastamaan minut. Ja kuitenkaan se ei ollut milloinkaan ollut mukanani pyyntiretkillä. Sitä johti tieto, jota meillä ihmisillä ei ole.