Poika pääsi hengissä, mutta hevonen makaa siellä vielä tänäkin päivänä.
Villihevonen meni matkoihinsa.
Tämä sattui lähellä Gallegon karjataloa, minne Jo itse oli levättyään tullut suoraa tietä jatkaakseen ajoa. Puolen tunnin kuluttua hän oli taas ratsastamassa Juoksijan perässä.
Kaukana lännessä siintivät Carlos-kukkulat, joiden luona Jo tiesi vereksien miesten ja hevosten odottavan; sinne tämä lannistumaton ajaja koetti ohjata kulkua. Mutta äkillisestä oikusta — tai ehkä pikemmin jostain sisäisestä varoituksesta — Juoksija kääntyi. Se meni suoraan kohti pohjoista, ja Jo, yhtä taitava juonittelija, karjui ja tuprutti tomua laukauksilla, mutta tuo musta meteori syöksyi vain alas kohti erästä rotkoa eikä Jon auttanut muu kuin seurata, sillä hän ei saanut sitä kääntymään. Sitten seurasi ajon hurjin vaihe. Ankarasti Jo rääkkäsi arohevosta, mutta vielä enemmän omaa hevostaan ja itseään. Päivänpaiste oli paahtava, helteinen aro kuumuudesta autereinen, ja silmiä polttivat hiekka ja suola, mutta hän vain kiirehti ratsuaan. Ainoa voiton mahdollisuus oli saada arohevonen ajetuksi takaisin Alamosa Arroyon suurelle ylimenopaikalle. Nyt mustassa Juoksijassa näkyi ensimmäistä kertaa väsymien merkkejä. Sen häntä ja harja eivät olleet aivan yhtä korkealla, ja alkuaan kolmen neljänneskilometrin välimatka oli nyt tuskin puoltakaan siitä, mutta antautua se ei aikonut. Se vain juoksemistaan juoksi.
Tunti tunnin perästä kului, ja yhä mentiin samaa menoa. Ilta oli jo lähellä, kun saavuttiin Arroyon suurelle kahlaamolle. Mutta Jo oli uskalias: hän hyppäsi odottavan hevosen selkään. Se jonka hän jätti, meni läähättäen joelle ja ahmi sisäänsä vettä, kunnes kaatui kuoliaana maahan.
Jo pidätti uutta ratsuaan toivoen, että vaahtoava Juoksijakin joisi. Mutta tämä oli viisas, nielaisi vain yhden kulauksen, kahlasi virran poikki ja jatkoi matkaansa. Jo seurasi ratsuineen kintereillä. Kun menijät viimeisen kerran nähtiin kahlaamolta, Jo oli tavoittamaisillaan Juoksijan ja hänen ratsunsa laukkasi hurjaa vauhtia.
Aamulla Jo palasi leiriin jalkaisin. Hänen kertomuksensa oli lyhyt: kahdeksan hevosta kuollut, viisi miestä lopen väsyneinä ja verraton Juoksija vapaana ja eheänä!
— Ei ole mahdollista, ei käy päinsä! Se vain harmittaa, kun en lävistänyt sen helvetillistä ruumista silloin kun olisin voinut, Jo sanoi.
Tämän jälkeen hän ei enää yrittänyt.
6
Vanha Kalkkunanvarvas oli taas retkikunnan kokkina. Hän oli seurannut ajoa yhtä kiinnostuneena kuin kuka tahansa, ja kun se epäonnistui, hän irvisteli pataansa ja sanoi:
— Tuo arohevonen on minun, ellen minä ole tyhmä kuin saapas! Sitten hän tapansa mukaan otti esikuvia Raamatusta:
— Muistatteko, kuinka filistealaiset turhaan vainosivat Simsonia, ja turhaksi olisi jäänytkin heidän puuhansa, ellei miehellä olisi ollut erästä luonnollista heikkoutta. Ja Aadam-ukko paistattelisi päivää Eedenissään vielä nytkin, ellei hänellekin olisi tullut pieni erehdys, jommoista sattuu kelle tahansa. Ja viisituhatta dollaria ovat minun, se on varma se!
Ankara vainoaminen oli saanut Juoksijan aremmaksi kuin milloinkaan. Mutta se ei luopunut Antilooppilähteestä. Tämä oli ainoa juontipaikka, jonka ympärillä ei parin kilometrin säteellä ollut minkäänlaista suojaa vihollisen kätkeytyä. Tänne se tuli miltei joka puolenpäivän aikaan ja lähestyi lähdettä vasta tutkittuaan tarkoin koko seudun.
Se oli elänyt leskenä koko talven siitä pitäen kun sen haaremi vangittiin, ja tähän Kalkkunanvarpaan suunnitelma perustui. Kokin huonekumppanilla oli sievä pieni tamma, jonka hän arveli tarkoitukseen sopivaksi. Hän otti mukaansa pari paksua ketjua, lapion, suopungin ja vankan pylvään ja ratsasti tammallaan tuon kuuluisan lähteen luo.
Muutamia antilooppeja vilisi aamunkoitteessa hänen edellään tasangon yli. Karjaryhmiä makasi siellä täällä, ja aroleivosen äänekäs, viehättävä liverrys kuului joka puolelta, sillä ylätasangon lumeton talvi oli loppunut ja kevät tullut. Ruoho viheriöi, ja koko luonto näytti olevan lemmenpuuhissa.
Lempeä oli ilmassa, ja kun pieni ruskea tamma oli pantu liekaan syömään nurmea, se tuon tuostakin kohotti turpansa ja päästi pitkän, kimeän hirnunnan, joka varmaan oli sen lemmenlaulu — sikäli kuin sen ääntä nyt voi lauluksi sanoa.
Kalkkunanvarvas tutki tuulta ja maanpinnan muotoa. Hänen tekemänsä kuoppa oli nyt avoimena ja täynnä vettä ja siihen oli hukkunut lukuisia preeriakoiria ja hiiriä. Eläimet olivat tehneet uuden polun kuopan ohitse. Kalkkunanvarvas valitsi pienen kaislaryhmän, jonka vieressä oli hiukan sileätä, ruohon peittämää maata; hän pystytti ensin paalun tanakasti maahan, kaivoi sitten kuopan, joka oli kyllin iso piilopaikaksi, ja levitti siihen loimensa. Hän lyhensi tamman liekaköyttä niin että tämä tuskin saattoi liikkua, levitti sitten suopunkinsa avattuna hevosen ja paalun väliin ja kiinnitti sen pitkän pään itse paaluun. Peitettyään vielä nuoran mutaan ja ruohoihin hän kätkeytyi piiloonsa.
Puolenpäivän aikaan, pitkän odotuksen perästä, tuli tamman lemmekkääseen hirnuntaan vastaus lännestä päin etäisiltä ylänkömailta, ja mustana taivasta vasten näkyi siellä kuuluisa Juoksija.
Se laskeutui kulkien joustavaa raviaan, mutta vainoamisesta varuillaan se pysähtyi usein katselemaan ja hirnumaan saaden vastauksia, jotka varmasti koskivat sen sydämeen. Se tuli lähemmäksi, äänsi taas, lähti sitten liikkeelle ja ravasi suuressa kaaressa tamman ympäri koetellen tuulta ja näytti epäröivältä. Enkeli kuiskasi: "Älä mene!" Mutta ruskea tamma kutsui taas. Ori kierteli lähemmäksi ja hirnui. Se sai vastauksen, joka näytti poistavan pelon ja panevan sen sydämen hehkumaan.
Lähemmäksi tuli Juoksija hyppien, kunnes se kosketti tamman turpaa omallaan. Huomatessaan tämän niin vastaanottavaksi kuin se suinkin saattoi toivoa se unohti kaikki vaaran ajatukset ja antautui valloituksen huumaukseen, kunnes sen hyppiessä takajalat hetkeksi tulivat väijyvän suopungin sisään. Ketterä tempaus vain, ja silmukka juoksi kiinni. Ori oli vankina.
Se korskui säikähdyksestä ja hyppeli ilmaan, ja Tom saattoi heittää toisen suopungin. Silmukka luisti notkeasti pitkin nuoraa ja kietoutui käärmeen tavoin noiden mahtavien kavioiden yläpuolelle.
Kauhu antoi hetkeksi oriille lisää voimaa, mutta pian se oli nuoran päässä ja kaatui maahan vangittuna, vihdoinkin toivottomana vankina. Tomin ruma kumara vartalo kohosi kuopasta. Hän nousi sitomaan vankiaan vielä lujemmin. Nyt se oli hänen vallassaan, tuo suuri, jalo olento, jonka suurenmoinen voima ei vetänyt vertoja pienen ukkorähjän viekkaudelle. Korskuen ja hyppien se ponnisteli pelottavalla voimallaan päästäkseen vapaaksi, mutta turhaan. Köysi oli kestävä.
Vielä heitettiin suopunki etujalkoihin, sitten vedettiin taitavalla liikkeellä jalat yhteen. Raivoava Juoksija kaatui ja makasi hetkeä myöhemmin lujasti köytettynä maassa. Siinä se reuhtoi itsensä uuvuksiin nyyhkyttäen suonenvedon tapaisesti. Suuret kyynelet valuivat sen poskille.
Tom katseli vierestä. Mutta äkkiä vanhan lehmänteurastajan valtasi omituinen tunteen muutos. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, mitä ei ollut sattunut sen jälkeen kun hän oli köyttämässä ensimmäistä härkäänsä. Hetken ajan hän ei osannut muuta kuin katsella mahtavaa vankiaan. Mutta pian tämä tunne hävisi. Hän satuloi Delilansa ja ottaen toisen suopungin köytti oriin niskasta ja antoi tamman kannattaa sen päätä sillä välin kun pani ketjut. Tämä oli pian tehty, ja nyt varmana vangistaan hän oli jo irrottamaisillaan köydet, mutta pysähtyi, sillä hänelle muistui äkkiä mieleen jotain. Hän oli unohtanut erään tärkeän seikan ja lähtenyt matkalle siihen valmistautumatta. Lännen lain mukaan arohevonen oli sen oma, joka ensimmäiseksi merkitsi sen polttomerkillään. Miten tämä oli nyt tehtävä, kun lähin poltinrauta oli kolmenkymmenen kilometrin päässä?
Tom meni tammansa luo, nosti sen kaviot yhden kerrallaan ja tarkasti joka kenkää. Aivan oikein, yksi oli vähän irrallaan; hän väänsi ja työnsi sitä lapiolla ja sai sen irti. Puhvelin luita ja muita samantapaisia polttoaineita oli runsaasti ympäristössä, ja pian oli tuli palamassa. Hän kuumensi siinä hevosenkengän toisen haaran hehkuvaksi, kääri toisen haaran ympärille sukkansa ja piirsi avuttoman Juoksijan vasempaan hartiaan kömpelösti merkkinsä, kalkkunanvarpaan, joka todella nyt ensi kerran tuli käytäntöön. Ori värisi tuskasta, kun kuuma rauta syöpyi sen lihaan, mutta pian merkki oli valmis. Kuuluisa Juoksija, musta arohevonen, ei enää ollut isännätön.
Nyt ei ollut muuta tehtävää kuin viedä se kotiin. Köydet päästettiin. Arohevonen tunsi niiden irtautuvan ja luuli olevansa vapaa. Se hyppäsi jaloilleen, mutta kaatui taas heti yrittäessään astua. Etujalat olivat lujasti sidotut yhteen. Se ei voinut kulkea muulla tavoin kuin jotenkuten kompuroimalla tai työläästi hyppimällä eteenpäin jalat niin luonnottomassa asennossa, että se kaatui muutaman metrin päästä joka kerta kun se yritti lähteä. Tom ratsasti pienellä ponillaan ja nosti sitä päästä kerran toisensa jälkeen ja koetti iskuilla, uhkauksilla ja lukuisilla muilla keinoilla saada vaahtoavaa, hurjaa vankiaan pohjoiseen päin Piñavetitos-kanjonia kohti. Mutta villihevonen ei tahtonut taipua eikä antautunut kuljetettavaksi. Se koetti vain yhä vapautua. Koko matka oli yhtä julmaa taistelua. Oriin kiiltävät kyljet olivat paksulta tummassa vaahdossa, ja vaahto oli verensekaista. Lukemattomat kolaukset ja uupumus, jollaista koko päivän ajo ei ollut kyennyt aikaansaamaan, olivat jättäneet merkkinsä. Hyppäykset eivät enää olleet niin voimakkaita kuin alussa, ja vaahto, jota se korskutti huohottaessaan, oli verivaahtoa. Mutta taitava vangitsija pakotti sitä heltymättömänä ja kylmäverisenä yhä eteenpäin. Jokilaakson rinteelle oli jo ehditty, joka metri taistellen, ja nyt piti laskeutua sitä ainoata polkua, joka vei poikki joen rotkon, Juoksijan entisen laidunalueen pohjoisrajan.
Tästä ensimmäinen aitaus ja paimentalo olivat jo näkyvissä. Mies riemuitsi, mutta arohevonen kokosi ehtyneet voimansa viimeiseen epätoivon ponnistukseen. Se lähti ylöspäin, pitkin ruohoista rinnettä, pois polulta, välittämättä viiltävästä köydestä ja ilmaan ammutuista pyssynlaukauksista, joilla Tom turhaan koetti kääntää sitä väärältä suunnalta. Ylöspäin se pyrki, aina korkeimmalle kukkulalle, jyrkimmän seinämän reunalle. Sieltä se hyppäsi tyhjään ilmaan, kuusikymmentä metriä suoraan alaspäin, ja putosi jyrkänteen alla olevaan louhikkoon, hengettömänä — mutta vapaana.
WULLY, KELTAINEN LAMMASKOIRA
Wully oli yaller-koira. Kaikki yaller-koirat ovat keltaisia, mutta silti yaller-koira ei välttämättä merkitse samaa kuin keltainen koira, sillä sen ainoa tuntomerkki ei ole karvapeitteessä runsaasti esiintyvä keltainen pigmenttiaine. Yaller-rotu on sekarotu, mutta oikeastaan se on vielä enemmän kuin sekarotu: se on kaikkien koirarotujen yhdistelmä, kaikkien rotujen jälkeläisetön jälkeläinen. Sen esi-isät ovat tuntemattomia, sen jälkeläiset eivät tule isiinsä. Mutta vaikka sillä ei ole sukuperää ensinkään, se on kumminkin vanhempaa ja parempaa sukua kuin yksikään sen aristokraattinen heimolainen, sillä luonto on siinä tahtonut palauttaa eloon kaikkien koirien yhteisen sakaali-esi-isän.
Sakaalin tieteellinen nimi Canis aureus merkitsee "keltainen koira", ja useimmat tämän eläimen luonteenomaiset tuntomerkit ovat todella tavattavissa myös sen kesyssä sukulaisessa. Sillä tavallinen maatiaisrakki on häijy, vilkas, rohkea sekä paljon paremmin varustettu todelliseen elämäntaisteluun kuin sen "puhdasveriset" serkut.
Jos jätettäisiin yaller-koira, vinttikoira ja verikoira autiolle saarelle, niin mikä niistä olisi kuuden kuukauden perästä hengissä ja hyvissä voimissa? Epäilemättä tuo halveksittu maatiaiskoira. Se ei ole niin nopea kuin vinttikoira, mutta sillä ei myöskään ole taipumusta keuhkojen ja ihon tauteihin. Sillä ei ole verikoiran voimaa eikä pelottomuutta, mutta sillä on jotain, jota saattaisi nimittää terveeksi järjeksi, ja tämä on verrattomasti hyödyllisempää, sillä eivät edes terveys ja oppi ole yksin riittävät varusteet elämän taistelussa.
Silloin tällöin tuo alkuperäinen sakaalityyppi palautuu melkoisen täydellisenä: yaller-koira on pystykorvainen. Se on viekas ja uskalias ja osaa purra kuin susi. Sen luonteessa on vieras, kesytön piirre, joka huonon kohtelun tai pitkäaikaisen kurjuuden vaikutuksesta saattaa kehittyä mitä kavalimmaksi petomaisuudeksi huolimatta niistä paremmista ominaisuuksista, joihin ihmisen koiraa kohtaan tuntema rakkaus perustuu.
1
Ainoastaan Wully ynnä yksi sen veli saivat pitää henkensä koko suuresta penikkaparvesta. Viimeksi mainittu sen vuoksi, että se oli paikkakunnan parhaan koiran näköinen; Wully taas vain siksi, että se oli kaunis, keltainen pentu.
Wully vietti nuoruutensa synnyinseudullaan, Cheviotissa. Niin kuin yleensä lammaskoirat sekin sai kulkea erään harjaantuneen koiran ja vanhan lammaspaimenen seurassa; jälkimmäinen tuskin oli älyltään koiria etevämpi. Kaksivuotiaana Wully oli täysikasvuinen ja täysin perehtynyt lampaiden paimentamiseen. Se tunsi laumansa perin pohjin, ja sen isäntä, vanha Robin, alkoi ennen pitkää siinä määrin luottaa sen valppauteen, että jäi useinkin koko yöksi kapakkaan Wullyn vartioidessa ulkona noita älyttömiä luontokappaleita. Se oli viisaasti kasvatettu ja monessa suhteessa oikein terävä nuori koira. Sitä odotti lupaava tulevaisuus. Se ei milloinkaan ruvennut halveksimaan hölmöä Robinia. Tämä vanha lammaspaimen oli kaikista vioistaan huolimatta harvoin raaka Wullya kohtaan, vaikka hänen alituisena pyrkimyksenään oli päästä ihannetilaansa — humalaan — ja hän muutenkin vietti järkeä tylsistävää elämää. Wully palkitsi hyvän kohtelun rajattomalla ihailulla, jollaista maan mahtavin ja viisain turhaan olisi saanut tavoitella.
Wully ei osannut kuvitella korkeampaa olentoa kuin Robin, ja kuitenkin tämä viiden shillingin viikkopalkasta uhrasi koko työvoimansa ja henkisen tarmonsa toisen miehen hyväksi. Tämä piti pienenpuoleista nautaeläinten ja lampaiden kauppaa ja oli Wullynkin lampaiden todellinen omistaja. Hän määräsi kerran Robinin kiireimmän kaupalla viemään koko laumansa Yorkshiren nevoille. Tämä määräys sai kolmesataa seitsemänkymmentä kuusi olentoa lähtemään liikkeelle, ja kaikkien lähtijöiden joukosta oli asiasta kiinnostunein Wully.
Läpi Northumberlandin edettiin seikkailuitta. Tyne-virralla lampaat ajettiin lautalle ja vietiin onnellisesti joen yli savuisen South Shieldin puolelle. Suuret tehtaat alkoivat juuri päivän työnsä, ja niiden piiput työnsivät ukkospilven näköisiä, läpikuultamattomia savumassoja. Ne pimittivät ilman ja painuivat yli katujen. Lampaat luulivat tuntevansa Cheviotin rajumyrskyn tuoman pölypilven. Ne kävivät levottomiksi ja hajaantuivat paimenistaan välittämättä kolmeensataan seitsemäänkymmeneen neljään suuntaan ympäri kaupunkia.
Robin oli kuin puusta pudonnut. Hän tuijotti tylsästi lampaiden jälkeen puolisen minuuttia, sitten antoi koiralle käskyn:
— Nouda lampaat!
Tämän henkisen ponnistuksen jälkeen hän istuutui, sytytti piippunsa ja otti esille kutimensa.
Wullylle Robinin ääni oli Jumalan ääni. Se juoksi lampaiden perässä kolmeensataan seitsemäänkymmeneen neljään suuntaan, palautti ja kokosi kaikki kolmesataa seitsemänkymmentä neljä eksynyttä ja toi ne takaisin lauttatuvan luo Robinin eteen. Tämä katseli hommaa välinpitämättömänä pantuaan keskentekoisen kutimen taskuunsa.
Lopulta Wully — ei Robin — antoi merkin, että kaikki olivat perillä.
Vanha lammaspaimen ryhtyi lukemaan niitä — 370, 371, 372, 373.
— Wully, hän sanoi moittivasti, ei ole kaikki. Mene takaisin hakemaan!
Ja Wully lähti perin häpeissään kiertämään kaupunkia etsiäkseen tuota yhtä kadonnutta lammasta. Se ei ollut vielä ehtinyt pitkälle, kun muuan poika huomautti Robinille, että lampaat olivatkin kaikki laumassa: niitä oli kolmesataa seitsemänkymmentä neljä. Nyt vasta Robin oli ymmällä. Hänen oli määrä kiirehtiä Yorkshireen, mutta hän tunsi Wullyn siksi ylpeäksi, ettei se tulisi takaisin ilman lammasta, vaikka sen pitäisi varastaa. Sellaista oli tapahtunut ennenkin, ja siitä oli ollut harmillisia selkkauksia. Mitä tehdä? Hänen viiden shillingin viikkopalkkansa oli vaarassa. Wully oli hyvä koira, vahinko oli sitä menettää, mutta toiselta puolen isännän määräys! Ja lisäksi, jos Wully varastaisi lampaan saadakseen luvun täydeksi, niin mitä siitä seuraisikaan, vieraassa seudussa kaupanpäälliseksi! Hän jätti kuin jättikin Wullyn oman onnensa nojaan ja jatkoi matkaa lampaineen. Miten hän pääsi perille, sitä ei tiedä yksikään — eikä siitä kukaan välitäkään.
Sillä välin Wully laukkasi kilometreittäin katuja turhaan etsien kadonnutta lammasta. Kaiken päivää se etsi ja illan tullen se hiipi nälkäisenä ja uupuneena häpeissään takaisin lautalle, mutta huomasikin siellä, että sekä isäntä että lampaat olivat poissa. Sen suru oli kerrassaan liikuttava. Se juoksenteli vinkuen edestakaisin, meni lautan mukana toiselle rannalle, palasi taas South Shieldin puolelle etsien kaikkialta Robinia. Koko yön se haki puolihullua epäjumalaansa ja jatkoi seuraavana päivänä samaan tapaan. Se tarkasteli ja nuuski jokaista ylikulkijaa. Tuntien hyvin isäntänsä se jopa urkki kaikki lähiseudun kapakat. Seuraavana päivänä se ryhtyi järjestelmällisesti nuuskimaan jokaista lautalla tulijaa.
Lautta kulki joen yli viisikymmentä kertaa päivässä vieden keskimäärin sata henkilöä kerrallaan. Wully oli joka kerralla ihmisiä vastassa maallenoususillalla ja nuuski jokaisen tulijan jalkoja — viisituhatta paria, kymmenentuhatta jalkaa se sinä päivänä tarkasti omalla tavallaan. Myös seuraavana päivänä ja sitä seuraavina koko viikon se pysyi paikallaan eikä näyttänyt pitävän väliä omasta ravinnostaan. Nälkä alkoi jo näkyä sen ulkomuodosta. Se laihtui ja kävi äkäiseksi. Kukaan ei saanut koskea siihen, ja jos yritettiin estää sitä toimestaan, jalkojen nuuskimisesta, se joutui ihan epätoivoon.
Päivä päivältä, viikko viikolta Wully vartioi ja odotti isäntäänsä, joka ei milloinkaan tullut. Lauttamiehet oppivat kunnioittamaan Wullyn uskollisuutta. Alussa se murisi, kun he tarjosivat ruokaa ja suojaa — se oli elänyt ties mistä — mutta lopulta pitkällinen nälkä taivutti sen ottamaan vastaan antimet sekä sietämään antajia. Maailmaa kohtaan se oli katkeroitunut, mutta verrattomalle isännälleen se pysyi uskollisena.
Neljätoista kuukautta Robinin häviämisen jälkeen minä tutustuin Wullyyn. Se oli yhä toimessaan lautan luona, mutta oli taas lihonnut entiselleen. Sen älykäs, rohkea naama, valkea kaula ja pystyt korvat tekivät sen varsin huomiota herättäväksi missä tahansa. Mutta huomattuaan, etteivät minun sääreni olleet ne joita se etsi, se ei vilkaissutkaan enää minuun. Kymmenen kuukauden kuluessa sen jälkeen koetin lähestyä Wullya sen yhä pysyessä uskollisena toimessaan, mutta en saavuttanut sen luottamusta enempää kuin kukaan muukaan vieras.
Kokonaista kaksi vuotta tuo kummallinen olento vartioi lauttaa. Ei matka tai eksymisen pelko estänyt sitä palaamasta kotikummuilleen; sitä pidätti vain se luulo, että Robin, tuo jumalainen Robin, tahtoi sen pysyvän lautan luona.
Virran yli se kulki niin usein kuin vain katsoi asialleen tarpeelliseksi. Ylimenomaksu koiralta oli yksi penny, ja Wullyn laskettiin olevan lauttayhtiölle velkaa monta sataa puntaa, ennen kuin sen matkat päättyivät. Koko ajan se nuuski jalkoja kuten alussakin — arviolta kuusi miljoonaa säärtä joutui tämän asiantuntijan tarkastettavaksi. Mutta kaikki oli turhaa. Koiran uskollisuus ei pettänyt, mutta sen luonne kävi ilmeisesti yhä kiukkuisemmaksi pitkän jännityksen kestäessä.
Emme milloinkaan saaneet tietää, miten Robinille oli käynyt, mutta eräänä päivänä ilmestyi lautalle muuan jykevä karjanajaja, joka aiheutti muutoksen Wullyn elämässä. Aluksi tämä tutki konemaisesti tuota uutta henkilöä kuten tuhansia aikaisemmin, mutta äkkiä se hytkähti, sen niskakarvat tärisivät, koko ruumis vapisi ja se murisi hiljaa tähystäen karjanajajaa kaikki aistit valppaina.
Yksi lauttamiehistä, joka ei tätä ymmärtänyt, puhutteli vierasta:
— Mies hoi, äläpä lähentele meidän koiraa!
— Kuka lähentelee, sinä hupsu? Minusta näyttää pikemmin siltä kuin se lähentelisi minua.
Lisäselitykset eivät olleet tarpeen. Wullyn käyttäytyminen oli vallan muuttunut. Se liehakoi tulijan jaloissa ja sen häntä heilui ankarasti ensi kerran vuosikausiin.
Muutamat sanat selittivät koko asian. Dorley, karjanajaja, oli tuntenut Robinin; hänen rukkasensa ja kaulahuivinsa olivat Robinin tekemät ja olivat kerran kuuluneet tämän pukuvarastoon. Wully tunsi jälkiä isäntänsä hajusta, ja kun se ei enää uskonut milloinkaan saavansa takaisin kadotettua epäjumalaa itseään, se luopui nyt vartiotoimestaan ja osoitti selvästi haluavansa siirtyä rukkasten omistajan palvelukseen. Tämä otti varsin halukkaasti Wullyn mukaansa Derbyshiren mäkimaille, missä siitä taas tuli laumaa paimentava lammaskoira.
2
Monsaldale on Derbyshiren tunnetuimpia laaksoja. Sen ainoan, mutta kuuluisan majatalon omistaja Jo Greatorex oli älykäs ja vankka Yorkshiren mies. Luonto oli tarkoittanut hänestä uudisasukasta, mutta olosuhteet olivat tehneet hänestä kapakanisännän. Synnynnäiset lahjat vaativat kumminkin oikeutensa, ja niinpä hän lienee ollut paras mies salametsästyksessä, jota seudulla harjoitettiin koko lailla.
Wullyn uusi koti oli ylängöllä Jon majatalosta vähän itään päin, ja tämä seikka se lähinnä aiheutti minun tuloni Monsaldaleen. Koiran isännällä Dorleyllä oli pieni maatila alangolla ja suuri lammaslauma, joka kävi laitumella nummella. Wully vahti lampaita yhtä valppaasti kuin entisaikaan vartioiden niitä päivisin laitumella ja tuoden ne yöksi lammastarhaan. Se oli umpimielinen koira ja miltei liian kärkäs näyttämään hampaitaan vieraille, mutta niin tarkka vahdinpidossaan se oli, ettei Dorley sinä vuonna menettänyt ainoatakaan lammasta, vaikka naapurit tavallisuuden mukaan saivat maksaa veroa ketuille ja kotkille.
Nämä laaksot ovat huonoja ketunajomaita. Kallioiset selänteet, korkeat, kiviset harjut ja jyrkänteet ovat ratsastajille ylen vaikeita, ja piilopaikoiksi sopivia kallionkoloja on niin runsaasti, että olisi luullut Monsaldalessa vilisemällä vilisevän kettuja. Niin ei kumminkaan ollut laita. Aina vuoteen 1881 oli ollut sangen vähän valittamista, mutta silloin muuan kavala vanha kettu majoittui tähän viljavaan ympäristöön kuten hiiri juustoon ja välitti yhtä vähän metsästäjien ajokoirista kuin talonpoikien sekaverisistä piskeistäkään.
Monta kertaa sitä koirat ajoivat, mutta se pelastui aina, tavallisimmin ns. Pirun luolaan. Päästyään tähän luolaan, jonka onkalot ulottuvat tuntemattoman pitkälle, se oli aina turvassa. Seudun rahvas alkoi ajatella, ettei se vain sattumalta aina pelastunut juuri Pirun luolaan, ja kun kerran muuan ajokoira, joka oli ollut saavuttamaisillaan tämän Pirun ketun, sai pian sen jälkeen vesikauhun, ei enää ollut epäilystäkään siitä, minkä herran suojeluksessa tämä kettu oli.
Kettu jatkoi ryöstöjään tehden monesti uskaliaita hyökkäyksiä, joista se töin tuskin pelastui. Lopulta se — kuten usein vanhat ketut — alkoi tappaa pelkästään tappamisen vuoksi. Niinpä Digby menetti kymmenen lammasta yhtenä yönä, Carol seuraavana seitsemän. Myöhemmin ryöstettiin pappilan ankkalammikko putipuhtaaksi, ja tuskin yötä kului, ettei joltakin seudun asukkaalta tapettu siipikarjaa tai lampaita, jopa lopulta vasikoitakin.
Tietenkin pantiin kaikki rosvoukset ja murhat Pirun ketun niskoille. Muuten siitä tiedettiin vain, että se oli hyvin iso kettu tai että se ainakin teki suuria jälkiä. Milloinkaan eivät edes metsästäjät olleet sitä selvästi nähneet. Oli jopa huomattu, etteivät seudun parhaat ajokoirat Thunder ja Bell tahtoneet sitä ajettaessa haukkua tai edes seurata jälkiä.
Huhu, että kettu oli noiduttu, sai metsästäjät kokonaan välttämään seutua. Monsaldalen talonpojat sopivat sen sijaan keskenään Jon aloitteesta, että heti kun tulisi lunta maahan, lähdettäisiin yksissä tuumin haravoimaan koko tienoota. He aikoivat välittää viis tavallisista metsästystavoista, kunhan vain saisivat käsiinsä tuon noidutun ketun. Mutta lumentulo myöhästyi, ja punatakkinen herrasmies sai elää rauhassa. Vaikka olikin noiduttu, se osasi silti toimia erittäin järkiperäisesti. Se ei milloinkaan tullut kahtena yönä peräkkäin samaan paikkaan, ei syönyt koskaan siinä missä tappoi, eikä jättänyt jälkiä, jotka olisivat ilmaisseet sen piilopaikan. Tavallisesti sen yöjäljet päättyivät maantielle tai muuhun vaikeasti jäljitettävään paikkaan.
Kerran minä näin sen. Olin kävelemässä Bakervellista Monsaldaleen myöhään illalla kovassa ukonilmassa, ja kääntyessäni Steadin lammasaitauksen kulman ympäri salama leimahti yli taivaan. Sen valossa kiintyi silmääni kuva, joka sai minut hätkähtämään. Hyvin iso kettu istui lonkallaan tien vieressä katsellen minua ilkeästi ja nuoleksien kuonoaan. Tämän kaiken näin mutta en enempää, ja olisin unohtanut koko asian tai luullut erehtyneeni, ellei lammastarhasta olisi seuraavana aamuna löydetty kuolleena kaksikymmentä kolme lammasta ja karitsaa sekä varmoja merkkejä siitä, että rikos oli taas tuon suurrosvon tekemä.
Dorley yksin pääsi vahingoitta. Tämä oli sitä merkillisempää, kun hän asui keskellä sitä aluetta, jolla ryöstöjä tapahtui, ja tuskin puolentoista kilometrin päässä Pirun luolasta. Uskollinen Wully osoittautui koko seudun koirien arvoiseksi. Joka ilta se toi kotiin lampaansa eikä niistä milloinkaan puuttunut ainoatakaan. Noiduttu kettu saattoi risteillä Dorleyn talon ympärillä, mutta Wullylle se ei mahtanut mitään. Koira ei ainoastaan suojellut isäntänsä lampaita, vaan pääsi lisäksi itsekin ehein nahoin. Kaikki tunsivat kunnioitusta sitä kohtaan, ja se olisi päässyt yleiseen suosioon, ellei sen ennestäänkin äkäinen luonne olisi käynyt yhä katkerammaksi. Ainoat ihmiset, joista se näytti pitävän, olivat Dorley ja hänen vanhin tyttärensä, älykäs ja sievä Hulda. Viimeksi mainittu olikin Wullyn varsinainen hoitaja, sillä perheen taloudenhoito oli hänen hartioillaan. Myös toisia perheen jäseniä Wully oppi sietämään, mutta muuta maailmaa, sekä eläimiä että ihmisiä, se näytti vihaavan.
Viimeisen kerran tavatessamme se osoitti äreän suhtautumistapansa hyvin selvästi. Kävelin polkua myöten Dorleyn talon takana olevan suon poikki. Wully makasi ovella. Lähelle tullessani se nousi ja juoksi edelleni polulle eikä näyttänyt minua huomaavankaan, mutta asettui seisomaan poikkipuolin polulle tuskin kymmenen metrin päähän minusta. Se seisoi ääneti ja katseli kauas suolle, ainoastaan niskakarvat hiukan värisivät. Se ei liikahtanutkaan minun tullessani, ja kun en halunnut rakentaa riitaa, astuin ympäri sen etupuolelta ja jatkoin matkaani, Wully lähti nyt paikaltaan ja juoksi, yhä yhtä äänettömänä, kymmenkunta metriä edelle ja asettui taas polulle. Toistamiseen tulin sen luo ja väistyin ruohikkoon sen kuonon sivuitse. Äkkiä, mutta ääntä päästämättä, se tarttui vasempaan jalkaani. Potkaisin toisella jalallani, mutta se väisti. Kun minulla ei ollut keppiä, paiskasin sitä suurella kivellä. Koira juoksi edellä, ja kivi sattui sen lonkkaan niin voimakkaasti, että se kaatui ojaan. Silloin se kerran ärjähti vihaisesti, mutta ryömi sitten ojasta ja nilkutti ääneti matkaansa.
Niin pahansisuinen kuin se olikin vierasta kohtaan, Dorleyn lampaille se oli mitä ystävällisin. Usealla tavalla sen kerrottiin niitä pelastaneen. Moni lammas oli pudonnut rimpiin tai kuoppiin ja olisi hukkunut, ellei koira ajoissa olisi rohkeasti mennyt apuun. Monta selälleen jäänyttä emälammasta se käänsi oikein päin. Rohkeasti se karkotti jokaisen kotkan tai muun lampaiden vihollisen, joka sen aikana ilmestyi laitumelle.
3
Noiduttu kettu rasitti yhä rosvouksillaan Monsaldalen talollisia, kun vihdoin ensi lumi tuli maahan myöhään joulukuussa. Köyhä Geltin leski menetti koko laumansa, kaksikymmentä lammasta, juuri sen päivän edellisenä yönä, jolloin pyyntijoukon piti kokoontua. Miehet lähtivät liikkeelle varhain aamulla pyssyt mukanaan; ja aikomuksena oli seurata loppuun asti jälkiä, jotka veivät tappopaikalta. Ne olivat hyvin suuret ketunjäljet; epäilemättä kulkija oli ollut juuri tuo petomainen joukkomurhaaja. Alussa jäljet olivat vallan selvät ja veivät joelle, mutta täällä eläimen tunnettu viekkaus tuli näkyviin. Se oli tullut joen rantaa pitkin niemen kohdalle, jonka kärki on myötävirtaan, ja hypännyt matalaan, sulaan koskeen. Mutta toisella rannalla ei ollut pois vieviä jälkiä, ja vasta pitkän etsimisen jälkeen löydettiin lähes puoli kilometriä ylempää joelta poistuvat jäljet. Sitten jäljet veivät Heuleyn korkean kivikkoharjun huipulle, missä ei ollut lunta, ei jälkiä. Ajomiehet etsivät kärsivällisesti, ja lopulta löydettiin jäljet tasaisesta hangesta, jota oli kiviharjun ja tien välillä. Mutta tässä syntyi erimielisyyttä, toiset kun väittivät jälkien vievän ylöspäin, toiset alaspäin tielle. Jo ratkaisi riidan jälkimmäisen mielipiteen hyväksi, ja taas pitkän etsimisen perästä löydettiin samat jäljet — vaikka jotkut sanoivat, että nämä olivat isommat. Ne poikkesivat tieltä ja veivät erääseen lammastarhaan. Eläin oli kuitenkin lähtenyt täältä vahingoittamatta lampaita ja kulkenut sitten pitkin miehen jälkiä tullen suon poikki vievälle polulle. Sitä myöten se oli juossut suoraan Dorleyn taloa kohti.
Lampaat olivat sinä päivänä lumen takia sisällä, ja Wully, jolla nyt oli vapaapäivä, makasi lankkuläjän päällä päivänpaisteessa. Metsästäjien lähestyessä se murisi vihaisesti ja hiipi lampaiden luo. Kävellessään ohi siitä, mistä Wully juuri oli juossut yli koskemattoman lumen, Jo Greatorex sattui katsahtamaan sen jälkiä. Hän katsoi ja katsoi ällistyneenä, viittasi sitten hitaasti astelevaan lammaskoiraan ja sanoi painokkaasti:
— Pojat, me olemme ketun jäljillä. Tuossa on lesken lampaiden surmaaja!
Toiset yhtyivät Jon mielipiteeseen, toiset taas muistuttivat, että jäljistä oli oltu epävarmoja eräässä kohden, ja aikoivat mennä takaisin seuratakseen niitä uudestaan. Tällä kannalla olivat asiat, kun Dorley itse tuli pihalle.
— Tom, sanoi Jo, tuo sinun koirasi on tappanut Geltin lesken lampaat viime yönä. Montako lienee jo ennen tappanut.
— Mitä riivattua, sinähän olet järjiltäsi, sanoi Tom. — Minulla ei milloinkaan ole ollut parempaa lammaskoiraa. Sehän hoitaa lampaat kuin silmäteränsä.
— Hyvinpä tuo näkyy niistä huolehtivan, ainakin mikäli sen viime yön työstä saattaa päätellä, tuumi Jo.
Turhaan seurue kertoi aamuisen retkensä. Tom vannoi, että naapurit olivat vain kateudesta tehneet häntä vastaan tämän salaliiton riistääkseen häneltä Wullyn.
— Wully makaa keittiössä kaiket yöt. Se ei milloinkaan käy ulkona ennen kuin se lähetetään lampaineen paimeneen. Miten ihmeessä se tappaisi lampaita! Sehän on vuodet läpeensä minun lampaideni seurassa, enkä ole koskaan menettänyt sorkkaakaan!
Tom kiihtyi kovin tästä ilkeästä juonesta, joka muka oli viritetty Wullyn mainetta ja henkeä vastaan. Jo puoluelaisineen alkoi myös suuttua, mutta sitten Hulda keksi viisaan tuuman, johon kaikki suostuivat.
— Isä, hän sanoi, minä makaan tästä lähtien keittiössä. Jos Wully tavalla tai toisella pääsee ulos, niin minä näen sen, ja ellei se käy ulkona, mutta lampaita sittenkin pitäjällä surmataan, niin onhan selvää, ettei Wully sitten ole niitä tappanut.
Seuraavaksi yöksi Hulda valmisti vuoteensa keittiön lavitsalle ja Wully makasi pöydän alla kuten tavallisesti. Yön tullessa koira kävi heti levottomaksi. Se kääntelihe tilallaan ja nousi kerran pari ylöskin, katsahti Huldaan ja paneutui taas maata. Kello kahden aikaan se ei enää näyttänyt voivan hillitä haluaan. Se nousi levollisesti, katsahti matalaan ikkunaan päin ja sitten tyttöön. Hulda makasi liikkumatta ja hengitti nukkuneen tavoin. Wully lähestyi varovasti, nuuski ja hengitti koiranhengitystään hänen kasvoihinsa. Hän ei liikahtanut. Se sysäsi häntä hiljaa kuonollaan ja katseli sitten pää kallellaan ja terävät korvat eteenpäin kurotettuina hänen rauhallisia kasvojaan. Ei värähdystäkään. Silloin se käveli tyynesti ikkunan luo, kohosi äänettömästi pöydälle, pisti kuononsa nostoikkunan alle ja kohotti keveitä puitteita, kunnes sai käpälänsä alle. Sitten se nosti ikkunaa enemmän, pisti taas kuononsa alle ja pujottautui ulos laskien puitteet peräpäällään takaisin niin taitavasti, ettei se saattanut olla ensi kertaa siinä hommassa. Sitten se katosi pimeyteen.
Hulda katseli hämmästyneenä vuoteestaan. Odotettuaan hetkisen ollakseen varma siitä, että koira oli mennyt, hän nousi aikoen heti herättää isänsä. Mutta tarkemmin ajateltuaan hän päätti odottaa vielä varmempaa todistusta. Hän tuijotti pimeyteen, mutta ei nähnyt merkkiäkään Wullystä. Hän pani lisää puita takkaan ja laskeutui uudelleen makaamaan. Yli tunnin hän makasi valveilla kuunnellen keittiön kellon naksutusta ja säpsähtäen pienintäkin ääntä. Hän mietti, millä asioilla koira nyt saattoi liikkua. Oliko se todellakin tappanut lesken lampaat? Hän muisti taas, miten ystävällinen se oli ollut omille lampaille, eikä tiennyt mitä ajatella.
Toinen tunti oli jo kulumassa. Hän kuuli ikkunalta heikkoa ääntä, joka sai hänen sydämensä sykkimään. Kohta kohosi nostoikkuna, ja ennen pitkää Wully oli taas keittiössä ja ikkuna kiinni.
Loimuavan takkatulen valossa Hulda saattoi nähdä, että koiran silmissä oli outo, hurja kiilto ja että sen kuono ja luminen rinta olivat tuoreessa veressä. Se lakkasi hetkiseksi huohottamasta tarkastaakseen tyttöä; kun se näki, ettei tämä liikahtanut, se paneutui makaamaan ja alkoi nuoleksia käpäliään ja huuliaan muristen hiljaa, ikään kuin tyytyväisenä muistellen jotain hiljan tapahtunutta seikkailua.
Hulda oli nähnyt tarpeeksi. Nyt ei enää ollut epäilystäkään. Jo oli oikeassa, ja vieläpä… Samassa uusi ajatus välähti hänen vilkkaisiin aivoihinsa: hän älysi, että Monsaldalen lumottu kettu makasi hänen edessään. Nousten seisaalleen hän katsoi Wullyyn kiinteästi ja huudahti:
— Wully! Wully! Se on siis totta — Wully, sinä kauhea hirviö!
Hänen kiihkeä, syyttävä äänensä kaikui hiljaisessa keittiössä kuin tuomion jyrinä, ja Wully hypähti kuin pyssyn laukauksesta. Se loi epätoivoisen katseen suljettuun ikkunaan. Sen silmät kiiluivat ja niskakarvat värisivät. Mutta se lyykistyi tytön katseen edessä ja ryömi pitkin lattiaa ikään kuin rukoillen armoa. Hitaasti se tuli yhä lähemmäksi ja näytti tahtovan nuolla Huldan jalkoja, mutta päästyään aivan likelle se ääntä päästämättä, raivokkaasti kuin tiikeri hyppäsi hänen kurkkuaan kohti.
Tämä hyökkäys oli tytölle aivan äkkiarvaamaton, mutta hän ehti kuitenkin ajoissa kohottaa kätensä, ja Wullyn pitkät kulmahampaat painuivat narskuen käsivarteen, läpi lihan ja luun.
— Apua! Apua! Apua! Isä! hän huusi.
Wully oli keveä, ja sillä kerralla Hulda sai sen viskatuksi luotaan. Mutta sen tarkoituksesta ei saattanut olla epäilystäkään. Kysymys oli joko koiran tai tytön hengestä.
Se hyppäsi uudelleen, pureksi ja repi noita suojattomia käsiä, jotka niin usein olivat sitä ruokkineet. Tyttö huusi epätoivoisesti apua. Turhaan hän koetti pitää koiraa erillään itsestään. Pian tämä olisi päässyt käsiksi hänen kurkkuunsa, ellei Dorley olisi tullut.
Nyt Wully hyökkäsi tätä kohti yhä yhtä kammottavan äänettömänä ja iski monta kertaa hampaansa häneen, kunnes lopulta kuolettava vesurin isku kaatoi sen lattiaan. Siinä se huohotti ja kiemurteli kuoleman kielissä, mutta viimeiseen asti rohkeana ja uhkaavana. Toisesta iskusta sen aivot pirskahtivat vasten lieden kiviä — ja Wully, hilpeä ja vihainen, uskollinen ja kavala Wully, sätkytteli hetkisen ja raukesi sitten iäksi.
PUNAKAULA, DONIN LAAKSON PYY
1
Don-virtaan laskee hohtavan kirkas puro, jota ties mistä syystä on alettu nimittää Mutajoeksi. Tämän varrella on Taylorin mäki, ja sen metsäistä rinnettä pitkin tuli pyyemo poikueineen. Poikaset olivat yhden päivän ikäisiä, mutta jo varsin vikkeläjalkaisia. Emo vei niitä nyt ensi kertaa juomaan.
Se kulki kyyryssä, sillä metsä oli täynnä vihollisia, ja kutsui yhtä mittaa hiljaa kotkottamalla palleroisia, kirjavauntuvaisia pienokaisiaan; nämä tulla taapersivat perässä ja piipittivät valittavasti, jos jäivät muutaman tuumankin emostaan. Niiden sääret olivat ohuet kuin neula, ja ne itse olivat niin hentoja, että tiaisetkin niiden rinnalla näyttivät suurilta ja jykeviltä. Niitä oli kaksitoista, mutta siitä huolimatta pyyemo ehti vartioida niitä kaikkia. Se piti silmällä jokaista pensasta, puuta ja tiheikköä, koko metsää, vieläpä taivastakin. Kaikkialta se näytti etsivän vihollisia — ystäviä oli vähän, niihin ei tarvinnut kiinnittää huomiota. Pian ilmestyikin vihollinen. Puron tasaisella rantahiekalla asteli suuri kettuhirviö. Se oli tulossa heitä vastaan, ja muutamassa hetkessä se varmaan vainuaisi heidät tai löytäisi heidän jälkensä. Ei ollut vitkasteluaikaa.
— Krrr! Krrr! (Piiloutukaa, piiloutukaa!) huusi emo matalalla äänellä, ja nuo pienet olennot, tuskin tammen terhoa suuremmat ja vasta yhden päivän ikäiset, hajaantuivat kauas (muutaman tuuman päähän) piilopaikkoihin. Yksi pääsi lehden alle, toinen kahden juuren väliin, kolmas kömpi käpristyneen tuohen sisään, neljäs pieneen koloon jne., kunnes kaikki olivat piilossa; mutta yksi ei löytänyt piilopaikkaa, vaan paneutui leveälle keltaiselle lastulle ja makasi mahdollisimman litteänä, silmät lujasti kiinni. Se oli nyt varma siitä, ettei sitä voinut kukaan huomata. Kaikki lakkasivat piipittämästä, ei kuulunut hiiskahdustakaan.
Pyyemo lensi suoraan kohti petoa, laskeutui rohkeasti muutaman metrin päähän siitä ja pudottautui maahan siivet riippuvina ikään kuin se olisi ollut raajarikko ja uikuttaen kuin nälkäinen koiranpentu. Rukoiliko se armoa — armoa verenjanoiselta, julmalta ketulta? Ei toki! Se ei ollut tyhmä. Usein kuulee puhuttavan repolaisen viekkaudesta. Mutta kohta nähdään, miten typerä kettu on pyyemon rinnalla. Ilostuneena siitä, että sai näin odottamatta saaliin ihan ulottuvilleen, se kääntyi hyökkäämään. Mutta se ei saanutkaan lintua, sillä tämä sattui juuri sillä hetkellä siirtymään puoli metriä sivulle päin. Kettu perässä, ja se olisi tällä kertaa ihan varmaan siepannut sen, mutta miten ollakaan, jokin vesa sattui väliin, ja pyy laahusti edellä ja kömpi kaatuneen rungon alitse. Kettu loikkasi hammasta purren rungon yli, ja lintu, joka ei enää näyttänytkään aivan yhtä vaivaiselta, hyppäsi taas kömpelösti eteenpäin ja kuppelehti rinnettä alas repolainen kintereillään. Joskus tämä miltei kosketti peltokanan pyrstöä, mutta miten vikkelästi se tekikin hyökkäyksensä, lintu oli kumminkin joka kerta pikkuista vikkelämpi. Tämäpä vasta kumma! Siipirikko pyy, ja hän, nopsajalkainen kettu, oli tuhlannut jo viisi minuuttia sen turhaan takaa-ajoon. Se oli todella häpeä!
Mutta pyy näytti voimistuvan sitä mukaa kuin kettu nolostui, ja puolen kilometrin ajon perästä, jolloin koko ajan oli kuljettu Taylorin mäestä poispäin, lintu äkkiarvaamatta näytti tulevan aivan terveeksi ja pyrähti lentoon räpistäen pilkallisesti siipiään. Kettu oli kuin puusta pudonnut. Lintu oli pitänyt sitä pilkkanaan, ja mikä pahinta, kettu muisti nyt, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun sille oli tehty tämä sama kepponen, vaikkei se koskaan ymmärtänyt, mikä oikeastaan oli tarkoituksena.
Sillä välin pyyemo lensi suuressa kaaressa takaisin siihen paikkaan, mihin se oli piilottanut pikku palleroisensa.
Villeillä linnuilla on erinomainen paikallismuisti. Pyy tuli aivan samalle ruohonkorrelle, mille se viimeiseksi oli astunut, ja seisoi hetkisen paikallaan ihmetellen, miten hiljaa pienokaiset makasivat. Sen tullessakaan ne eivät liikahtaneet, ja lastulla makaava, joka todella ei ollut valinnut niinkään tyhmää piilopaikkaa, ei ollut siirtynyt emon tullessa; se vain puristi silmiään vähemmän tiukasti kiinni ja odotti, kunnes emo sanoi:
— K — riit (Tulkaa, lapset). Paikalla nousi kaikista koloista pyyvauvoja kuten satujen haltijoita maasta. Pieni lastulla makaaja aukaisi pullottavat silmänsä ja juoksi suojaan emon leveän pyrstön alle ääntäen vienosti: "piip piip". Vihollinen ei olisi kuullut ääntä metrin päästä, mutta emolta se ei olisi jäänyt kuulematta kolme kertaa niin pitkältä matkalta. Toiset poikaset yhtyivät samaan nuottiin ja olivat varmaan mielestään hyvin äänekkäitä, sillä ne olivat nyt verrattain iloisia.
Aurinko paistoi kuumasti. Lintuperheen oli mentävä avoimen paikan yli tullakseen veden luo, ja silmäiltyään tarkasti seutua emo kokosi poikasparven siipiensä suojaan. Tällä tavoin turvassa auringonpistolta poikaset kulkivat, kunnes tulivat puron rannan varjoisaan orjanruusupensaikkoon.
Täältä lähti laukkaamaan jänis ja säikäytti kovasti pyyperhettä. Mutta häiritsijän kohottama rauhanlippu (valkoinen häntä) vaikutti tyynnyttävästi. Jänis oli vanha ystävä; pienokaiset saivat tänään muun muassa oppia, että pupu aina purjehtii rauhanlippu ylhäällä ja elää sen mukaan.
Sitten alkoi juonti. Puhtainta elämän vettä oli juomavesi, vaikka typerät ihmiset olivat nimittäneet puron Mutajoeksi.
Aluksi nuo pikku rääpäleet eivät osanneet juoda, mutta ne matkivat emoaan ja pian ne oppivat juomaan kuten sekin ja sanomaan kiitoksia joka litkauksen jälkeen. Kaksitoista ruskean ja keltaisen kirjavaa palleroista seisoi rivissä veden partaalla kahdellakymmenellä neljällä punavarpaisella jalalla. Kaksitoista kullankeltaista somaa päätä kumartui juomaan ja sanomaan kiitoksia.
Sitten emo vei ne vähän väliä pysähtyen ja pysytellen varjossa ojan reunan nurmikon toiselle puolelle, missä oli suuri keko. Emo oli ennakolta pannut tämän keon merkille, sillä pyypoikueen kasvattamiseen tarvitaan monta sellaista. Siinä oli näet muurahaispesä. Emo hyppäsi sen päälle ja katseli hetkisen ympärilleen; sitten se raapaisi puolikymmentä kertaa varpaillaan. Löyhä pesä oli purettu, ja maahan kätketyt munavarastot hajallaan sen raunioissa. Muurahaiset hyörivät ympärillä ja riitelivät keskenään, kun eivät tienneet mitä muutakaan tehdä. Toiset juoksentelivat päättömästi sinne tänne, jotkut älykkäämmät alkoivat kantaa munia poispäin. Mutta vanha pyy tuli poikasten luo, noukkaisi muutamia noita mehevän näköisiä pusseja, pudotti taas ja kotkotti, sitten taas noukkaisi ja kotkotti, sitten nielaisi.
Poikaset seisoivat ympärillä. Sama keltainen, joka oli maannut lastulla, alkoi ensimmäisenä matkia emoa: noukkaisi muurahaisenmunan, pudotti sen useita kertoja, ja sitten — totellen äkillistä mielijohdetta — nielaisi sen. Näin se oli oppinut syömään. Kahdessakymmenessä minuutissa muutkin olivat oppineet tämän taidon, ja nytkös niillä oli lystiä tavoitellessaan noita herkullisia munia. Emo raapi niitä yhä enemmän keosta, kunnes pikku pyyt olivat sulloneet pienet kupunsa niin täyteen, että ne olivat aivan pullollaan eivätkä voineet syödä enempää.
Sitten ne kaikki menivät puron vartta ylöspäin ja pysähtyivät orjanruusupensaikon suojaamalle hiekkapenkerelle. Siinä ne viettivät koko iltapäivän. Pienokaiset oppivat, miten suloista oli tuntea kylmän, hienon hiedan juoksevan varpaiden välitse. Koska ne olivat erittäin matkimishaluisia, ne makasivat kyljellään kuten emokin, raapivat varpaillaan ja räpyttivät siivillään — vaikka niillä ei vielä ollut siipiä millä räpyttää, ainoastaan pieni tynkä kummallakin sivulla osoittamassa siipien tulevaa paikkaa. Yöksi emo vei ne sitten läheiseen pensaikkoon, missä kuivien lehtien kahina esti jalan kulkevaa vainolaista pääsemästä huomaamatta lähelle ja katoksi kietoutuneet orjanruusupensaat suojelivat kaikilta ilman vihollisilta. Täällä oli niiden lastenkamari. Tänne, untuvaiselle patjalle emo nyt asetti lapsensa levolle, iloiten niin kuin äiti ainakin näistä hennoista, toisiaan syleilevistä pikku olennoista, jotka piipittivät unessaan ja painautuivat luottavasti sen lämmintä ruumista vasten.
2
Kolmantena päivänä poikaset olivat jo paljon tanakampia jaloiltaan. Niiden ei enää tarvinnut kiertää terhoa, saattoivatpa ne astua männynkävynkin yli. Niiden siiventynkiin oli ilmestynyt riveittäin sinisiä kyniä.
Niiden turvana elämässä olivat hyvä emo, hyvät sääret, joitakin luotettavia vaistoja ja järjen hitunen. Vaisto, toisin sanoen peritty tapa, opetti ne piiloutumaan emon käskevän äänen kuuluessa, vaistonvaraisesti ne niin ikään seurasivat emoa. Mutta kun ne auringon kuumasti paahtaessa piiloutuivat emon pyrstön suojaan, siinä ilmeni jo järkeä, ja siitä pitäen järki sai yhä suuremman merkityksen niiden elämässä.
Seuraavana päivänä siipikynien päihin oli puhjennut sulanalkuja. Sitä seuraavana sulat olivat isoja, ja viikkoa myöhemmin koko poikue osasi lentää.
Eivät kuitenkaan kaikki — yksi oli ollut alun alkaen kivulloinen. Sillä oli ollut munankuoren puolikas selässään vielä monta tuntia sen jälkeen kun se oli tullut munasta ja se juoksi vähemmän ja vikisi enemmän kuin sen siskot. Kun sitten eräänä iltana haisunäädän hyökätessä emo päästi varoitushuudon: "Kvit! Kvit!" (Lentoon! Lentoon!) tämä Kuopus jäi jälkeen, ja kun poikue taas kokoontui emon kutsusta mäntykummulle, se oli poissa, eikä siitä sen perästä enää kuultu.
Sillä välin oli alkanut poikasten opetus. Ne tiesivät jo, että parhaimmat heinäsirkat asustivat puron varren korkeassa ruohikossa ja että viinimarjapensaissa oli yltä kyllin vihreitä, lihavia toukkia; ne tunsivat myös sen runsaan ruoka-aitan, joka niillä oli suuressa muurahaispesässä, ja tiesivät että mansikat, vaikka eivät olekaan hyönteisiä, ovat ainakin yhtä maukkaita kuin nämä. Vielä ne tiesivät, että suuria perhosiakin saattoi huoleti syödä, kun vain sai niitä kiinni, ja että niljakas neste, jota tippui mädänneen rungon kuoresta, sisälsi paljon ja monenlaista hyvää ainesta. Sitä paitsi ne olivat oppineet, että tietyt kovakuoriaiset, ampiaiset, karvaiset toukat ja tuhatjalkaiset oli paras jättää rauhaan.
Nyt oli heinäkuu, marjojen kuukausi. Poikaset olivat kasvaneet ja varttuneet uskomattomasti viimeisen kuukauden kuluessa. Ne olivat jo niin isoja, että koettaessaan peittää niitä emo sai seistä koko yön.
Ne ottivat joka päivä pölykylpynsä hiekkakummulla, mutta hiljakkoin ne olivat muuttaneet toiseen kohtaan. Tätä paikkaa käyttivät monet muutkin linnut samaan tarkoitukseen, ja alussa emo oli vastahakoinen rupeamaan kylpyyn paikassa, jossa ennen oli ollut muita. Mutta hiekka oli siinä niin verrattoman hienoa ja poikaset heittäytyivät niin ihastuneina siihen piehtaroimaan, että emokin unohti epäluulonsa.
Pari viikkoa sen jälkeen pienokaiset alkoivat voida huonosti, eikä emokaan tuntenut itseään vallan terveeksi. Ne olivat aina nälissään ja vaikka söivät suunnattomasti, kumminkin ne kaikki laihtumistaan laihtuivat. Emo sai taudin viimeiseksi, mutta sitten se tuli siihen yhtä ankarasti kuin poikasiinkin — kova nälkä, kuumeinen päänkipu ja uuvuttava väsymys. Se ei ymmärtänyt syytä tähän. Eihän se voinut tietää, että paljon käytetyn hiekkakylvyn pölyssä, jota sen vaisto alussa neuvoi epäilemään ja nyt kokonaan karttamaan, oli pieniä loismatoja. Niitä koko perhe oli nyt saanut ruumiiseensa.
Mikään luonnollinen mielijohde ei ole tarkoitukseton. Lintuemon lääkitystäkö oli vain luonnollisen mielijohteen seuraamista. Ankara, kuumeinen nälkä sai sen maistamaan kaikkea, mikä näytti syötävältä, sekä hakemaan viileitä paikkoja. Ja eräästä tällaisesta se löysi sumakkipensaan, joka oli täynnä myrkyllisiä marjoja. Kuukautta varhemmin se olisi mennyt tämän pensaan ohi, mutta nyt se maistoi noita epäilyttävän näköisiä marjoja. Kirpeä neste tuntui juuri vastaavan sen tarvetta; se söi ahmimalla marjoja, ja koko perhe samaten. Yksikään ihmislääkäri ei olisi keksinyt parempaa rohtoa, sillä tämä sai aikaan vatsan perinpohjaisen puhdistuksen, ja tuo salainen vihollinen oli voitettu, vaara ohi. Parantava luonto tuli kuitenkin liian myöhään avuksi kahdelle poikaselle. Heikommat sortuivat, kuten vaatii heltymätön luonnonlaki. Sairauden heikontamina ne eivät kestäneet tätä rajua lääkitystä. Ne joivat liikaa purosta eivätkä seuraavana aamuna toisten lähtiessä emon jäljessä liikkuneet paikaltaan. Sama haisunäätä, joka olisi osannut kertoa Kuopuksen kohtalon, löysi ja söi niiden ruumiit; mutta se sai ankaran rangaistuksen: se kuoli myrkystä, jota linnunpojat olivat syöneet.
Nyt oli seitsemän pikku pyytä tottelemassa emon kutsua. Niiden yksilölliset luonteet olivat jo varhain ilmenneet, ja nyt ne kehittyivät ja vakiintuivat. Heikot olivat jo poissa, mutta vielä oli jäljellä yksi tyhmä ja yksi laiska. Emo ei voinut sille mitään, että se välitti toisista enemmän kuin toisista. Sen suosikki oli suurin niistä, sama joka kerran makasi lastun päällä piilossa. Se ei ollut vain poikueen suurin, väkevin ja sievin, vaan mikä parasta, se oli myös tottelevaisin. Emon varoitus "r-rrr" (vaara) ei aina pysyttänyt toisia poissa vaaralliselta polulta tai epäilyttävästä ruoasta, mutta tästä totteleminen tuntui luonnolliselta, eikä se milloinkaan unohtanut vastata emon "K — riit!" (Tule!) huutoon. Sen tottelevaisuus tuli palkituksi, sillä se sai "kauan elää maan päällä" — kauemmin kuin yksikään sen sisaruksista.
Elokuu, sulkasadon kuukausi, oli tulossa. Poikaset olivat nyt miltei täysikasvuisia. Ne tiesivät juuri sen verran, että pitivät itseään hämmästyttävän viisaina. Pieninä ollessaan niiden oli pitänyt nukkua maassa, jotta emo saattoi suojata niitä, mutta nyt se ei enää ollut tarpeellista, ja emo alkoi opettaa niille aikuisten tapoja. Oli jo aika ruveta istumaan öitä puunoksalla. Nuoret kärpät, ketut, haisunäädät ja minkit alkoivat juosta. Maassa makaaminen kävi joka yö vaarallisemmaksi. Sen tähden pyyemo lensi auringon laskiessa tuuheaan, matalaan puuhun ja kutsui poikaset "K — riit"-huudolla luokseen.
Poikaset tottelivat, paitsi muuan itsepäinen pikku tomppeli, joka edelleenkin tahtoi nukkua maassa kuten ennen. Sillä kertaa ei sattunut onnettomuutta, mutta seuraavana yönä siskot heräsivät sen hätähuutoihin. Seurasi pieni ottelu; sitten tuli hiljaisuus, jota häiritsi vain narskuvien luiden kauhua herättävä ääni. Linnut silmäilivät pimeyteen. Maassa näkyi kaksi kiiluvaa, lähekkäin olevaa silmää, ja näistä sekä hyvin tuntuvasta tympeästä hajusta poikaset saattoivat päätellä, että heidän tuhman veljensä surmaaja oli minkki.
Kuusi pikku pyytä istui nyt öisin rivissä oksalla, emo keskellä. Tosin usein sattui niinkin, että jokin poikanen, jonka jalkoja paleli, kiipesi emon selkään.
Kasvatus edistyi yhtä mittaa. Tähän aikaan poikaset saivat oppia "pyristämään". Pyy osaa lähteä lentoon aivan äänettömästikin, jos se haluaa, mutta "pyristäminen" on joskus niin tärkeätä, että kaikille poikasille opetetaan tämä taito. Pyristämisestä saattaa olla montakin etua. Se varoittaa muita lähellä olevia pyitä vaarasta; se hermostuttaa pyssymiestä tai saa vihollisen huomion kiintymään yksinomaan pyristäjään, sillä välin kun muut hiipivät hiljaa pakoon tai liikkumattomaksi jähmettymällä pysyvät huomaamattomina.
Pyillä saattaisi hyvin olla sananlaskuna: "Kussakin kuussa eri viholliset ja eri ruoat." Nyt tuli syyskuu, ja marjojen ja muurahaisenmunien sijaan tulivat jyvät ja oraat, minkkien ja haisunäätien sijaan taas pyssymiehet.
Pyyt tunsivat ketun hyvin, mutta koiraa ne tuskin olivat nähneetkään. Ne tiesivät, että ketun saattoi helposti nolata vain lentämällä puuhun, mutta pyssymiesten kuussa tulikin vanha Cuddy pitkin puron laaksoa, ja edellä kierteli hänen lyhythäntäinen keltainen rakkinsa. Emo äkkäsi koiran ja kirkaisi "Kvit! Kvit!" (Pakoon! Pakoon!) Kaksi poikasta piti säälittävänä heikkouden merkkinä, että emo tuolla tavoin antoi kettupahasen säikyttää itseään, ja ne päättivät osoittaa, miten lujahermoisia ne olivat. Ne hyppäsivät läheiseen puuhun huolimatta siitä, että emo moneen kertaan mitä vakavimmalla äänellä toisti varoituksensa "Kvit! Kvit!" ja kiirehti matkaansa äänettömin siivin.
Sillä välin tuo kummallinen typpyhäntäinen kettu tuli puun alle ja haukkua räkytti poikasparille. Näitä huvitti sekä koira että emon ja siskojen pelko siinä määrin, etteivät ne huomanneetkaan pientä pensaiden ratinaa, kunnes kuului kaksi kovaa paukausta, ja maahan putosi kaksi veristä, räpyttelevää pyytä. Keltainen rakki oli heti niitä raatelemassa, kunnes pensaikosta tuli mies, joka korjasi jäännökset laukkuunsa.
3
Cuddy asui ränsistyneessä hökkelissään lähellä Don-jokea Toronton pohjoispuolella. Hänen elintapaansa muinaisajan kreikkalainen viisas olisi varmaan pitänyt ihanteellisena, sillä hänellä ei ollut kruununveroja, ei yhteiskunnallisia velvollisuuksia, ei mainittavasti omaisuuttakaan. Hänen elämässään oli vähän työtä ja paljon leikkiä, ja suurin osa siitä kului metsissä vetelehtimiseen. Hän piti itseään oikeana urheilumiehenä, koska hän oli "hanakka linnustaja" ja koska hänestä "oli lysti nähdä linnun pudota moksahtavan", kun hän laukaisi pyssynsä. Naapurit nimittivät häntä heittiöksi ja pitivät häntä vain toistaiseksi paikoilleen asettuneena kulkurina. Hän pyydysti pyssyillä ja satimilla vuodet läpeensä. Jonkin verran saalis tosin vaihteli vuodenaikojen mukaan, mutta hänen oli kuultu mainitsevan, että hän saattaisi pyyn lihan maun perusteella sanoa, mikä kuukausi oli kulumassa, jos muuten almanakka sattuisi unohtumaan. Epäilemättä tämä todisti terävää huomiokykyä, mutta samalla siitä kävi ilmi seikka, joka ei ollut omiaan herättämään luottamusta. Pyiden laillinen murhaamisaika alkoi syyskuun viidentenätoista päivänä, mutta ei ollut ensinkään outoa, että Cuddy oli liikkeellä pari viikkoa aikaisemmin. Hän vältti kuitenkin vuosi vuodelta lain kättä; vieläpä häntä omalaatuisena henkilönä haastateltiin sanomalehdissä.
Hän ampui harvoin lennosta; mieluummin hän antoi lintujen ensin asettua istumaan, ja tällainen metsästys taas ei ota oikein onnistuakseen ennen kuin puut ovat varistaneet lehtensä. Hän oli arvellut, että Mutajoen laakson poikue säästyisi siihen asti, mutta nyt hän kumminkin oli alkanut pelätä, että muut pyssymiehet löytäisivät sen; siksi hän oli päättänyt heti lähteä hakemaan "annoksen linnunlihaa". Hän oli kuullut emolinnun ja neljän eloon jääneen poikasen siipien suhinaa emon johdattaessa niitä pois paikalta, ja sen tähden hän vain pisti tapetut linnut laukkuunsa ja palasi mökkiinsä.
Näin poikaset oppivat, ettei koira ole kettu ja että se pitää eksyttää eri tavalla. Ja nyt niihin oli entistään syvempään juurtunut vanha viisaus: "Kuuliaisuus tuottaa pitkän iän."
Pitkin syyskuuta linnut saivat sitten harjoitella pyssymiesten eksyttämistä, ja lisäksi niiden oli suojeltava itseään eräiltä vanhoilta vihollisilta. Yhä ne istuivat yönsä pitkä- ja kapeaoksaisissa lehtipuissa tuuheimman lehvistön seassa, missä olivat turvassa ilman vihollisilta; maassa asuvat viholliset eivät myöskään päässeet sinne, ja kiipeävät saattoi aina huomata ajoissa, kun ne lähestyivät notkeita oksia pitkin. Mutta lehdet varisivat — kussakin kuussa eri viholliset ja eri ruoat. Nyt tuli pähkinäin, mutta samalla pöllöjen aika. Lumipöllöt, jotka olivat muuttomatkalla pohjoisesta päin, lisäsivät pöllöjen luvun kaksin- tai kolminkertaiseksi. Yöt kylmenivät, ja pesukarhut sekä muut kiipeävät viholliset tulivat vähemmän vaarallisiksi. Sen tähden emo muutti perheen yöorren hemlokkipuun tuuheimpaan oksistoon.
Yksi poikanen ei seurannut "kriit! Kriit!" -varoitusta, ja suuri keltasilmäinen pöllö raateli sen ennen aamua.
Nyt oli jäljellä enää emo ja kolme nuorta lintua, mutta viimeksi mainitut olivat yhtä isoja kuin emonsa. Vieläpä yksi — se jonka muistamme kerran maanneen lastulla — oli isompikin. Kaulatöyhdöt alkoivat näkyä. Pienet nipukat tosin vasta, niin että juuri saattoi nähdä, millaisia niistä tulisi. Kylläpä ne olivat niistä ylpeitä!
Kaulatöyhtö merkitsee röyhelöpyylle samaa kuin laahuspyrstö riikinkukolle: se on sen suurin kaunistus ja ylpeys. Naaraan kaulatöyhtö on musta, hiukan vihreän kimmeltävä. Uroksen on paljon suurempi ja mustempi, ja sen kimmellys on heleämmän vihreä. Aina silloin tällöin syntyy poikkeuksellisen iso ja vilkas pyy, jonka kaularöyhelö ei ole vain paljon suurempi, vaan myös väriltään voimakkaampi, vaskenpunainen, violetilta, vihreältä ja keltaiselta kimmeltävä. Tällainen lintu herättää aina ihmettelyä ja ihailua. Se nuori lintu, joka kerran oli painautunut lastulle ja aina tehnyt niin kuin käskettiin, oli ennen terhokuun vaihdetta saanut tuon kunniakkaan kultaisen-vaskisen kaulatöyhdön. Se oli Punakaula, Donin laakson kuuluisa röyhelöpyy.
4
Eräänä päivänä terhokuun loppupuolella, siis puolivälissä lokakuuta, pyyperhe oli syötyään kupunsa täyteen asettunut paistattamaan päivää puron luo lähelle suurta petäjänrunkoa. Kuului kaukainen pyssynlaukaus, ja Punakaula, totellen sisäistä mielijohdetta, hyppäsi rungolle ja keikisteli päätään muutamia kertoja ylös alas; sitten selkeä, suloinen ilma houkutteli sen pyristämään siipiään äänekkäästi ja vallattomasti. Se päästi kokonaan valloilleen nuorekkaan voimantuntonsa, aivan kuten varsa kirmailee pelkästä elämänilosta, ja päristi vielä äänekkäämmin, kunnes se äkkiä huomasi tietämättään soivansa. Mielissään tästä uudesta kyvystään se rummutti yhä uudelleen. Koko metsä kaikui juuri täysikasvuiseksi tulleen pyyn iltasoinnista. Siskot katselivat ja kuuntelivat ihmetellen, samaten emokin, vaikka se tästä lähtien alkoi vähän pelätä poikaansa.
Marraskuun alkupuolella alkaa erään kammottavan vihollisen kuukausi. Omituisen luonnonlain vaikutuksesta kaikki pyyt ensimmäisenä vuotenaan tulevat marraskuussa hulluiksi; onpa ihmisenkin suhteen huomattavissa jotain vastaavaa. Nuoren linnun valtaa hurja halu lähteä jonnekin, yhdentekevää minne. Ja viisaimmatkin pyyt tekevät tänä aikana kaikenmoisia hullutuksia. Ne lentelevät öisin ympäri seutua, iskevät itsensä kuoliaiksi lankoihin, lentävät liekkeihin tai päin veturin lyhtyjä. Päivällä niitä sitten saattaa löytää aivan merkillisistä paikoista, huoneista, avoimilta soilta, suurista kaupungeista, puhelinlangalta tai rannikkoaluksista. Tämä vimma näyttää johtuvan siitä, että pyiden esi-isät muinoin ovat olleet muuttolintuja; se on siis unohtuneen tavan jäännös. Mutta sillä on ainakin yksi hyvä puoli: perheet hajaantuvat, ja estyy alituinen sisarusten yhtyminen, millä, tietenkin olisi lajiin perin turmiollinen vaikutus. Pahimmin raivo valtaa edellisen kesän poikaset, ja ne saattavat saada tuon taudin vielä toisenakin syksynä, sillä se on hyvin tarttuva. Kolmantena vuonna ne saavat sen perin harvoin.
Punakaulan emo tiesi, että tauti tapaisi hänenkin poikasensa heti kun viinimarjat mustenisivat ja vaahterat varistaisivat purppurankeltaisen syyspukunsa. Sille ei mahtanut mitään; tuli vain pitää poikasia hyvissä voimissa ja pysyttää ne metsän rauhallisimmassa osassa.
Taudin ensimmäiset oireet näkyivät villihanhiparvien lentäessä kaakottaen etelään päin. Poikaset eivät milloinkaan olleet nähneet tuollaisia pitkäkaulaisia haukkoja ja pelkäsivät niitä. Mutta nähtyään ettei emo ollut millänsäkään, nekin rauhoittuivat ja katselivat niitä kiinnostuneina. Hanhien villi, kaikuva äänikö niihin vaikutti, vai puhkesiko samalla kertaa näkyviin niiden oma kaipuu? Jokaisen poikasen valtasi outo halu seurata tuota kaakottajien auraa. Ne seurasivat niitä katseellaan, kunnes parvi hävisi etelään, ja lensivät vielä sittenkin korkeimmille oksille nähdäkseen niistä vilauksen. Tästä lähtien asiat eivät olleet ennallaan. Marraskuu oli kasvamassa, ja kun se oli täysi, marraskuun raivokin oli pahimmillaan.
Perheen heikoimmat yksilöt joutuivat väkevimmin kiihkonsa valtaan. Koko perhe hajosi. Punakaulakin teki monena yönä pitkiä harharetkiä. Vaisto vei sitä etelään, mutta siellä oli vastassa Yläjärven rajaton selkä. Sen tähden se kääntyi ja oli raivokuun lopussa taas Mutajoen laaksossa, mutta ypöyksin.
5
Talven tullen ravinto kävi niukaksi. Punakaula pysytteli yhä synnyinlaaksossaan ja Taylorin mäen mäntyrinteillä. Mutta jokainen kuu toi ruokansa ja vihollisensa. Raivokuu toi matkavimman, yksinäisyyden ja viinimarjat. Sitten tuli lumikuu ynnä ruusunkiulukat; sitten myrskykuu. Tällä oli tarjottavana vain koivun urpuja ja lumimyrskyjä, jotka kattoivat metsän jäiseen kuoreen ja katkoivat jäätyneitä oksia, niin että oli vaikea pysyä orrella. Punakaulan nokka kului pelottavasti koivun varpujen pureskelemisesta, niin että siinä suljettunakin oli kärjen takana avonainen rako. Mutta luonto oli varustanut sen hyvin liukasta jalansijaakin varten. Sen jalat, vielä syyskuussa hintelät ja hennot, olivat työntäneet rivin teräviä sarveisliuskoja, jotka kasvoivat kylmien ilmojen alkaessa ja olivat ensi lumen tullessa kehittyneet käyttökelpoisiksi lumi- ja jääkengiksi. Pakkanen oli karkottanut ensimmäiset haukat, ja pöllöt, eivätkä nelijalkaisetkaan viholliset saattaneet nyt lähestyä huomaamatta. Elämä oli siis varsin laatuun käypää nytkin.
Ruokaa etsiessään se oli joka päivä vaeltanut yhä kauemmaksi, kunnes se oli löytänyt ja tutkinut koivikkotörmäisen Rosedalen puron, runsaasti viini- ja pihlajanmarjoja tarjoavan Castle Frankin sekä Chesterin metsän, jossa virginiaköynnös heilutti marjaterttujaan.
Pian se huomasi, että jostain käsittämättömästä syystä pyssymiehet eivät menneet Castle Frankin korkean aitauksen sisäpuolelle. Näillä seuduin se niin muodoin eleli, oppi tuntemaan uusia olinpaikkoja ja uusia ravintoaineita ja tuli päivä päivältä viisaammaksi ja kauniimmaksi.
Se oli aivan yksin mitä heimolaisiin tulee, mutta tämä seikka ei näkynyt sitä yhtään huolestuttavan. Kaikkialla se tapasi hilpeitä tiaisia, jotka iloisesti hyppivät oksillaan. Punakaula muisti sen ajan, jolloin tiaiset olivat näyttäneet sen rinnalla suurilta ja kunnioitusta herättäviltä. Ne olivat metsän iloisimpia olentoja. Ennen kuin syksy oli kunnolla ohi, ne alkoivat jo raksuttaa tunnettua säveltään "Kevät pian" ja jatkoivat hilpeästi samaa lauluaan läpi talven myrskyjen, kunnes lopulta nälkäkuun (meidän helmikuumme) vähetessä laulussa näytti todellakin alkavan olla hiukan perää. Silloin tiaisten optimistiset ennustukset kävivät kahta innokkaammiksi ja lauluun lisättiin uusi säe: "Johan sen sanoin." Aurinko näytti käyvän asiaan oikein toden teolla ja ryhtyi sulattamaan lunta. Castle Frankin mäen etelärinteelle ilmestyi päiviä, ja tuoksuvat gaultheria-ryhmät paljastivat mehukkaat marjansa; tämä oli Punakaulalle juhlaa, sillä nyt sen ei enää tarvinnut pureskella jäätyneitä urpuja, ja nokka sai kasvaa entiseen muotoonsa. Ennen pitkää tuli ensimmäinen sinikerttu liverrellen: "Kevät tulee! Kevät tulee!" Aurinko pääsi lopullisesti voitolle, ja ani varhain eräänä heräämiskuun (maaliskuun) aamuna kuului äänekäs "Kvaak, kvaak!" Vanha Hopeatäplä, kuningasvaris, oli tulossa etelästä joukkojensa etunenässä ja julisti virallisesti:
— Kevät on tullut.
Koko luonto näytti vastaavan tähän lintujen uuden vuoden juhlalliseen avaukseen, sillä kukin olento tunsi sen itsessään. Tiaiset kävivät vallan hurjiksi; ne lauloivat "Kevät jo, kevät jo, jo — kevät jo, jo" niin uutteraan, että täytyi ihmetellä, milloin ne ehtivät syödä.
Punakaulakin tunsi kevään oireita. Se hyppi pirteästi kannolta kannolle, ja vyörynä levisi tuon tuostakin laaksoon sen raikuva rummutus: "Trump, trump, trump, trumtrrrr rrrr." Se kiiriskeli puiden lomitse, kimmahteli kumeana kaikuna tiheiköistä ja ilmoitti kaikille metsän asukkaille sen ilon kevään tulosta.
Alempana samassa laaksossa oli Cuddyn tölli. Hän kuuli pyyn olevan soitimella hiljaisena aamuna, arveli että siellä oli "metsän viljaa saatavissa", ja lähti pyssyineen vaanien astumaan ylöspäin pitkin rotkoa. Mutta Punakaula pyyhkäisi ääneti tiehensä eikä levännyt ennen kuin Mutajoen laaksossa. Siellä se nousi samalle rungolle, jolta se oli ensi kerran rummuttanut, ja päästi taas aamusointinsa valloilleen. Muuan pikku poika, joka oli kävellyt oikotietä metsän läpi, juoksi pahoin säikähtyneenä kotiinsa ja kertoi äidilleen, että ihan varmaan nyt olivat intiaanit sotajalalla, sillä hän oli kuullut niiden sotarumpujen pärrytyksen laaksosta.
Mitä varten iloinen poika hoilaa? Miksi yksinäinen nuorukainen huokailee? He eivät osaa sitä sanoa, enempää kuin Punakaula osasi sanoa, miksi se nyt joka päivä nousi jollekin kaatuneelle puulle ja kaiutti metsää rummutuksellaan. Välillä se pöyhisteli ja ihaili komeita kaulatöyhtöjään niiden välkkyessä auringon paisteessa kuin jalokivet, sitten taas soi. Mistä nyt johtui, että Punakaula kaipasi kumppania ihailemaan sulkiaan? Ja miksi tuo tunne ei ollut tullut milloinkaan ennen kuin nyt, pajunkissojen kuussa?
— Trump, trump, trumtr — r — r — rr.
— Trump, trump, trumtr — r - r — r — rrrrr, se päästeli uudelleen ja uudelleen.
Joka päivä se haki tuon mielipuunsa, ja tällä välin kasvoi kummankin silmän päälle uusi koristus, ruusunpunainen kulmapoimu, ja kömpelöt lumikengät putosivat jaloista. Sen kaulatöyhdöt kävivät yhä komeammiksi, sen silmät yhä kirkkaammiksi ja koko sen asu uhkeammaksi. Mutta sillä oli nyt ikävä.
Se ei kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin odottaa ja pitää joka päivä soidinparaatinsa. Eräänä päivänä lemmekkään toukokuun alkupuolella se taas oli rungollaan, rummutti ja ikävöi, sitten taas rummutti. Silloin sen herkkä korva kuuli äänen, hiljaisen jalan laskeutumisen ruohikkoon. Punakaula kävi liikkumattomaksi, se tunsi että sitä pidettiin silmällä. Todellakin, tuolla se oli — lintu — kumppani — ujo pikkuinen tyttölintu, joka nyt kainostellen koetti piiloutua. Tuossa tuokiossa Punakaula oli sen rinnalla. Se oli kokonaan uuden, ihmeellisen tunteen vallassa: se oli kuin polttava jano, vilvoittava lähde. Kuinka se nyt levitteli ja pöyhistelikään upeita korujaan! Mistä saisi tietää, miellyttikö se vierasta? Se pullisteli sulkiaan ja koetti seistä niin, että auringonsäteet sattuisivat niihin, pöyhisteli taas ja kotkotti hiljaa, mikä varmaan täytti saman tarkoituksen kuin erään toisen luomakunnan lajin lemmenlorut, sillä ilmeisesti vieraan sydän nyt oli valloitettu. Oikeastaan se oli valloitettu jo päiviä sitten, jos vain Punakaula olisi sen tiennyt. Sillä jo kolmena päivänä naaraslintu oli tullut sen soitimelle ja ihaillut sitä kaukaa, jopa ollut vähän harmissaan, kun ei sitä huomattu, vaikka se oli niin lähellä. Punakaulan korviin osunut hiljainen jalanliike ei siis suinkaan ollut rapsahtanut sattumalta. Mutta nyt se suloisen alistuvasti kumarsi päätään — erämaa oli poissa, janoinen matkustaja oli löytänyt lähteen.
Ihania, iloisia päiviä elettiin nyt lemmekkäässä laaksossa. Päivänpaiste ei ollut milloinkaan ollut niin kirkas kuin nyt, ja mäntyjen tuoksu oli suloisempi kuin unelmat. Tuo suuri ja komea uroslintu tuli joka päivä soidinpuulleen, toisinaan puolisonsa kanssa, toisinaan yksin, ja rummutteli vain pelkästä olemassaolon ilosta. Mutta miksi toisinaan yksin? Miksei aina yhdessä ruskean morsiamensa kanssa? Miksi tämä saattoi tuntikausia leikittyään ja armasteltuaan jollain tekosyyllä pujahtaa tiehensä ja sitten viipyä monta tuntia poissa, vieläpä seuraavaan päivään, vaikka uroksen soiminen selvään ilmoitti, että se oli ikävissään ja odotti kumppaniaan pian palaavaksi? Siinä oli arvoitus, jota Punakaula ei osannut ratkaista. Miksi Ruskea viipyi hänen luonaan päivä päivältä lyhyemmän ajan, viimein vain muutamia minuutteja, ja lopulta ei tullut ollenkaan? Ei seuraavanakaan päivänä eikä sitä seuraavana, ja Punakaula lenteli hurjana ympäri metsää, rummutti vanhalla puulla, sitten toisella, pyyhkäisi mäen yli toiseen laaksoon ja rummutti taas. Mutta neljäntenä päivänä Punakaula kuuli taas äänekkäästi kutsuessaan ääntä pensaikosta, aivan kuten heidän ensi kerran tavatessaan, ja siellä olikin hänen kadonnut Ruskeansa perässään kymmenen piipittävää pikku pyytä.
Punakaula kiiruhti sen luo kovasti säikyttäen poikasia. Se oli alussa vähän nolostunut huomatessaan, että poikueella nyt oli monin verroin suuremmat oikeudet kuin hänellä. Mutta se tyytyi pian muutokseen ja lyöttäytyi poikueen seuraan huolehtien siitä enemmän kuin sen isä milloinkaan oli siitä huolehtinut.
6
Kanalintujen piirissä hyvät isät ovat harvinaisia. Naaraat tekevät pesän ja hautovat munat ilman apua. Vieläpä ne piilottavat pesän isältä ja kohtaavat tämän vain soidinpuulla ja ravinnon haussa tai mahdollisesti hiekkakylpykummulla, joka on lajin yhteinen klubipaikka.
Siitä pitäen kun Ruskean pienokaiset kuoriutuivat munasta, ne täyttivät emon jokaisen ajatuksen ja tunteen; olipa tämä kokonaan unohtaa niiden komean isän. Kolmantena päivänä se kuitenkin vei ne isän luo.
Toiset isät eivät välitä poikasistaan vähääkään, mutta Punakaula ryhtyi heti Ruskean apuna hoitamaan niitä. Ne olivat jo oppineet syömään ja juomaan aivan samoin kuin isänsä aikoinaan ja osasivat käydä taapertaa emon jäljessä; Punakaula seurasi vähän matkan päässä takana.
Seuraavana päivänä ne olivat menossa mäkeä alaspäin puroa kohti jokseenkin pitkänä helminauhaa muistuttavana jonona, jossa oli isompi helmi kummassakin päässä. Katsoessaan poikuetta orava näki Kuopuksen laahustavan viimeisenä. Punakaula oli siitä vielä monta metriä takanapäin sukimassa sulkiaan puuta vasten, mutta orava ei huomannut sitä ensinkään. Nähdessään helpolta saaliilta tuntuvan avuttoman poikasen orava joutui luonnottoman verenhimon valtaan ja hyökkäsi. Ruskea ei olisi sitä ajoissa huomannut, mutta Punakaula huomasi ja lensi päin tuota punatakkista salamurhaajaa. Sen aseina olivat nyrkit, so. siipien nivelet, ja aimo iskuja se niillä osasikin antaa! Heti ensi iskulla orava sai vasten suutaan arimpaan kohtaansa, niin että se peräytyi hoiperrellen. Se pakeni nolona risukasan alle, jonne se oli aikonut viedä pyynpoikasen. Sinne se jäi makaamaan, ja sen kuonon päästä tippui veripisaroita. Pyyperhe ei sen koommin kuullut, miten sille oli käynyt, mutta heitä se ainakaan ei toista kertaa hätyyttänyt.