Martin katsoi Judithin jälkeen. Epämääräisesti hän tunsi, ettei Judith oikeastaan ollut ajatellut Elleniä. Jude ei ollut taitava teeskentelemään. Saatuaan työnsä navetassa valmiiksi Martin läksi hirsikasalle, johon hän oli koonnut pitkiä, suoria poppeleita uutta vaunuvajaa varten. Martin rakensi aina vapaa-aikoinaan. Caleb oli usein nuhdellut häntä, kun hän tuhlasi aineksia ja aikaa ulkohuoneiden rakentamiseen, jotka hänen mielestään olivat aivan turhaa ylellisyyttä, mutta koska nyt rakennustyö kerran oli Martinista kaikkein rakkainta, niin hän ei toden teolla estänyt häntä siitä.
Martin merkitsi vaunuvajan suuruuden seipäillä, jotka hän löi maahan. Silloin tällöin hän vilkaisi karheatekoiseen, maalaamattomaan hirsirakennukseen, joka oli ollut hänen kotinsa koko hänen elinaikansa, ja hänen mielessään heräsi unelma. Ja unelma kasvoi toiveeksi, jonka hän näki elävänä edessään. Hän hankkisi hyviä, kestäviä tarvepuita, muurilaastia, kattopäreitä, ikkunanlasia, kiviä ja uunitiilejä Uutta Taloa varten. Se maalattaisiin ruskeaksi, kauniin, tumman ruskeaksi… öljyvärin ja terpentiinin haju tuntuisi kaikkialla. Maantien puolelle hän rakentaisi kuistin, sellaisen kuin hän oli nähnyt postiluetteloiden kuvailmoituksissa. Rauta-aidan hän pystyttäisi ajotien puolelle, tasoittaisi karjan jäljet tieltä… ja istuttaisi tammenterhon multaan tien toiselle puolelle, jotta siitä vuosien kuluessa kasvaisi suuri, monihaarainen tammi…
Sinä iltana Martinin kasvoilla väikkyi iloinen ilme, kun hän istui höyläämässä lautaa, josta hän teki hyllyn Amelian säilykkeitä varten.
Caleb oli tullut keittiöön käveltyään pelloillaan. Hän ripusti lyhtynsä seinälle, ravistettuaan sitä ensin nähdäkseen, tarvittaisiinko siihen öljyä. Huomattuaan öljyn vähyyden hän ojensi lyhdyn Amelialle täytettäväksi.
»Tähkät täyttyvät, jos tällaista ilmaa kestää, Martin», hän sanoi kiinnittämättä huomiota Judithiin ja Ameliaan, jotka pesivät separaattorin osia.
»Mitenkä vaunuvaja edistyy?» hän kysyi leikkiä laskien käydessään istumaan ja riisuessaan raskaita saappaita jaloistaan. Hän oli tehnyt saman kysymyksen Martinille illallispöydässä, mutta tämä puheenaihe, johon naiset eivät voineet ottaa osaa, juolahti ensimmäisenä hänen mieleensä. Hän ei kysynyt sitä osoittaakseen Martinin työtä kohtaan mielenkiintoa.
»Varsin hyvin», vastasi Martin jälleen. Hän sai näet rohkeutta puhua, kun Caleb näytti olevan niin toivorikas sadon suhteen.
Hitaasti viiltäen veitsellä puuta hän lisäsi: »Eiköhän olisi rakennettava ensi keväänä, jos sato on hyvä.»
Judith ja Amelia kääntyivät puoleksi taakseen paremmin kuullakseen, mitä hän sanoi. Caleb huomasi heidän innostuneet katseensa.
»Niin, navetta näyttää painuvan keskikohdaltaan», Caleb sanoi lempeällä äänellä poistuessaan toiseen huoneeseen.
Martin, Judith ja Amelia katsoivat vaistomaisesti toisiinsa.
»Hm», sanoi Judith. »Sitten me saamme asua navetassa, Martin.»
Mutta Martin oli synnynnäinen rakennusmestari, ja unelma päilyi yhä hänen mielessään. Hän päätti puhua Calebin kanssa, kun naiset eivät olleet saapuvilla. Hän aikoi odottaa nähdäkseen, millä kannalla asiat olivat kesän lopulla. Vaikkapa viljasato pettäisikin, niin karja kuitenkin tuotti jotain, ja Calebilla oli nykyään aivan liiaksi hevosia laitumella. Hän saattoi erinomaisesti ruveta rakentamaan keväällä.
Seuraava päivä sattui olemaan »kirkkopäivä», ja Caleb oli kutsuttu jumalanpalveluksen jälkeen päivällisille Thorvaldsoniin. Hän ajoi kotiin Thorvaldin kanssa ja sanoi Amelialle menevänsä lännen puolelle ja palaavansa takaisin vasta pimeällä. Iltapäivällä opettajatar ja Judith ottivat Amelian suostumuksella kaksi hevosta ja ratsastivat Sandbohon.
Lind oli iloisella mielellä.
»Judie», hän sanoi, »oletko kertonut äidillesi Svenistä?»
»En», tyttö vastasi. »Hän alkaisi vain huolehtia. Ja isä voisi päästä asian perille, ja silloin kaikki olisi hukassa.»
»Miksikä hukassa?»
»Pikemmin hän ottaisi minut hengiltä kuin sallisi minun mennä naimisiin Svenin tai jonkun muun kanssa. Hän tietää, että se merkitsisi muutosta farmilla. Hänen pitäisi ottaa miesapulainen taloon — hän ei voisi säästää niin paljon rahaa — ja se yllyttäisi Elleniä ja Martinia ja Charlie'a lähtemään pois talosta.»
»Mutta, Judie, mahdotontahan teidän kaikkien on aina pysyä täällä?»
»Ei se ole mahdotonta. Me voimme olla täällä, kunnes Ellen on sokea ja minä hullu ja toiset kuolevat. Sellaista elämää ihmiset näillä seuduin viettävät. Mutta minä en aio liimautua kiinni tänne. Malttakaahan vain, jahka heinänteko on ohitse.»
He ratsastivat ääneti edelleen, iltapäiväauringon paahtaessa lämpimästi. Lind vilkaisi kuivuviin vesilätäkköihin tiepuolessa ja näki joukottain vesikirppuja, jotka hyppivät vedessä kuin kipinät. Ruovot seisoivat suorina ja hauraina. Varmaankin tulisi pian sadetta. Lind ei voinut sietää tomuisia ruokoja. Mutta äkkiä hän huomasikin, ettei hän ajatellut ruokoja, vaan Gareja…
Kun he lähestyivät Sandbon taloa, yhtyi Sven heihin. Hän juoksi tiellä heitä vastaan niin pian kuin hän näki heidät, ja tarttui Judithin satulannuppiin. Hän aikoi suudella häntä, mutta Judith vetäytyi pois ja vilkaisi Lindiin.
»Me olemme menossa Klovacziin. Tule mukaan?» pyysi Jude sivumennen. Sven kohotti terveet, kiihkeät kasvonsa Judithin puoleen, ja tyttö vapisi katsellessaan häntä.
»Tietysti minä tulen! Juttelin Jordanin kanssa tiellä eräänä päivänä. Hän ei ole hullumpia ollakseen kaupunkilainen», Sven lisäsi. »Tulen heti. Ettekö pistäydy tervehtimässä äitiä?»
Mrs. Sandbo ja tytöt tulivat ulos tielle, ja Lind ja Judith laskeutuivat alas satulasta sillä välin kuin Sven kävi hakemassa hevostaan.
Mrs. Sandbo, joka ei ollut tavannut Judith Garea pitkään aikaan, katseli häntä tutkivasti. Hän oli hyvillään saadessaan katsella yhtä Garen perheen jäsentä näin läheltä. Jude ei ollut vieläkään saanut uusia kenkiä, huomasi hän. Emma, joka oli tavannut hänet eräänä päivänä koululla, oli kertonut, että Judithin varpaat pistivät kengästä ulos. Se olikin melkein totta. Entäs hänen pukunsa! Miten virttinyt se oli ollakseen pyhäpuku! Hänellä olisi paljon uutisia kerrottavana Doralle. Millainen mies tuo Caleb Gare! Millainen isä! Ludvigilla oli vikansa, mutta itara hän ei ollut — pikemminkin tuhlari.
»Miten äitisi jaksaa?» mrs. Sandbo kysyi Judithilta. »Hänellä oli kova hammastauti, kun viimeksi näin hänet.»
Lind koetti olla nauramatta. Aina mrs. Sandbo näytti haluavan kuulla viimeiset uutiset mrs. Garen hampaista.
»Kiitos, kyllä hän voi hyvin», sanoi Jude jäykästi. Mrs. Sandbon ja hänen kömpelöiden tyttäriensä tutkivat katseet eivät miellyttäneet häntä. Hän toivoi, että Sven tulisi pian.
Vihdoin hän saapuikin, ja tytöt lausuivat jäähyväiset mrs. Sandbolle, Emmalle ja Denalle. Sven kertoi lakkaamatta parannuksista, joita hän kotiintulonsa jälkeen oli pannut talossa toimeen.
»En siedä laiskottelua», hän sanoi. »Tällaisen farmin hoito kuin meidän ei vaadi mitään työtä. Kaupungissa työteko on toista — muuraaminen. Siellä lähtee rahaa. Olen kehottanut äitiä myömään talon, ja sitten minä palaan takaisin kaupunkiin, jahka kesä vain on ohi.»
Judith tuskin katseli häntä Lindin läsnäollessa, mutta kun opettajatar kiiruhti edeltä ilmoittamaan Mark Jordanille heidän tuloaan, kumartui hän satulassaan eteenpäin ja suuteli nopeasti Sveniä.
Mark nauroi poikamaisen iloisesti, kun Lind avasi keittiön oven ja astui huoneeseen. Hän lepäsi pitkänään arkihuoneen sohvalla lukien aikakauslehteä, jonka hän oli saanut kaupungista. Hän hyppäsi pystyyn ja nosti Lindin kyynärpäistä ilmaan. Lind irrottautui ujosti.
»Toin mukanani Paulin ja Virginian», Lind sanoi hymyillen. »Saavatko he tulla taloon?»
Mark astui Lindin kanssa ulos ja näki molempien nuorten hyppäävän alas satulasta. »Mikä komea pari», hän mutisi. Lind nyökkäsi päätään.
Jude puristi hiukan ymmällä Markin kättä, kun Lind esitti heidät toisilleen. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin Markin hyvä tuuli karkotti kaiken arkuuden. He astuivat kaikki yhdessä taloon, Judithin vilkaistessa hiukan pelokkaana ympärilleen keittiössä, ikäänkuin hän olisi pelännyt katon luhistuvan hänen päälleen, niin tottumaton hän oli olemaan vieraissa.
He kävivät istumaan arkihuoneeseen ja kuuntelivat tunnin ajan Markin fonografia. Judith oli kerran kuullut sitä islantilaisen kotona, mutta siinä oli ollut torvi eikä se soinut yhtä kauniisti kuin tämä. Hänen silmänsä tummuivat ja niiden ilme muuttui poissaolevaksi, kun tanssin sävel pani hänen kiihkeät tunteensa liikkeelle. Se oli valssia, ja hän pelkäsi purskahtavansa itkuun ennen soiton lakkaamista.
Lind ja Mark tanssivat hiukan, ja Jude katseli heitä ihastuneena. Kaikki tämä oli niin uutta hänelle, ja kuitenkin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi kuulunut siihen. Sven, joka tiesi, ettei Jude osannut tanssia samalla tavalla kuin Lind ja Mark, ei pyytänyt häntä tanssimaan, ja siitä Jude oli hänelle kiitollinen.
Illallinen, jota Mark nimitti juhla-ateriaksi, oli hyvin iloinen. Judith ja Lind keksivät monta herkullista ruokalajia, sillä välin kuin miehet tupakoivat ja keskustelivat asioista, joita Sven oli kuullut tai nähnyt. Kun he vihdoin kävivät pöytään istumaan, jatkui iloista mielialaa yhä. Judith oli erikoisen vilkas ja hilpeä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tarttua kiinni jokaiseen onnenhetkeen tänä iltana.
He läksivät kotiin illallisen jälkeen, Judith peläten Calebin kotiintuloa. Lindin ja Markin hevoset astuivat hitaasti, mutta Judith ja Sven kiiruhtivat edeltä. Pihkan tuoksu täytti ilman metsätiellä. Silloin tällöin pääskynen pyrähti ohitse kadoten kuin varjo. Kun he saapuivat mäenkukkulalle Klovaczin ja Sandbon talojen puolitiehen, näkivät Mark ja Lind, että aurinko parhaillaan laskeutui Latt-järven taakse piirtäen purppurajuovan liikkumattoman veden pintaan. Hevosten venyvät varjot punoittivat; niiden kavioiden kapse tuntui hiljenevän harmaassa usvassa. Hiljaisuus oli levinnyt maailman yli kuin siipi — kuin hautova ajatus.
Hetken kuluttua Mark puhui.
»Tämä elämä — muuttaa ihmisen toiseksi. Kun te lähdette täältä, ette ole enää sama kuin ennen, Lind.»
SEITSEMÄS LUKU.
I.
Caleb ei saanut tietää Judithin käynnistä opettajattaren mukana Klovaczin farmilla. Mutta Ellen, joka sen sijaan oli siitä selvillä ja toimi sen johdosta samalla tavalla, millä hänen isänsä olisi hänen tietääkseen toiminut, purki paheksumistaan Amelialle. He paistoivat parhaillaan munkkeja, joista Caleb piti erikoisesti, kun Ellen otti tämän asian puheeksi.
»Ei minusta ole sopivaa, että Jude lähtee sunnuntaipäivänä vieraisille vieraan miehen luo, ilman vanhempaa seuraa», Ellen alkoi painaen tarmokkaasti veitsellä munkkia, jonka hän oli pyöritellyt pöydällä. »Eikä isäkään ollut kotona. Se on suorastaan salakavalaa.»
»Olihan opettajatar hänen mukanaan, ja hän on Judithia vanhempi, Ellen», Amelia sanoi lempeästi. »Mitäpä haittaa siitä olisi voinut olla, tuollaisesta iltapäiväkäynnistä. Judithilla on niin vähän ilon syytä ja hänen täytyy niin kovasti raataa.» Amelia kumartui pannun puoleen, jossa rasva pihisi, ja oli aivan mieletönnä ilosta. Lind oli kertonut, miten Mark Jordan oli iloinnut tyttöjen tulosta.
»No niin», vastasi Ellen vetäen syvään henkeä, »emmeköhän me raada kaikki.»
»Tietysti, Ellen, ja sinunkin pitää saada olla vapaana silloin tällöin samoinkuin Juden», mrs. Gare kiiruhti sanomaan. »Ei ole mitään syytä, miksi et voisi olla vapaana. Sinä pääset kuitenkin paljon enemmän liikkumaan kuin Jude. Hän ei ole koskaan käynyt Martinin kanssa Nykerkissä, mutta sinä olet.»
»Niin — karjan kanssa», Ellen sähätti. »Mutta minä en lähde salaa ulos huvittelemaan. Mitäpä, jos isä saisi tietää, missä hän oli eilen? Jos joku kertoisi sen hänelle? Jude käy päivä päivältä yhä itsekkäämmäksi. Hän ei välitä kenestäkään meistä. Ei kukaan muu merkitse hänelle mitään paitsi hän itse.»
»Kuulehan, Ellen», sanoi Amelia sovitellen, »älä pane sitä niin pahaksesi. Ei siinä ollut mitään salakavalaa, Jude ja opettajatar läksivät aivan yksinkertaisesti vain keittämään illallista tuolle nuorelle miesparalle, joka asuu siellä aivan yksin. Eihän siinä voi olla mitään väärää, vai mitä?»
»Hm», tirskui Ellen. »Sinä arvelet ehkä, että hän on sukulainen tai jotain muuta sen kaltaista! Kyllä näillä seuduin on siksi paljon vanhojapoikia, että Jude voisi olla aisoissa vaikka koko viikon yhtämittaa.»
Amelia hymyili ja käänsi haarukalla munkkeja pannussa. Jos Ellen tietäisi totuuden, niin hän ensimmäisenä tuomitsisi äitiä ankaran vanhurskautensa korkealta jalustalta.
Päivät kävivät yhä pitemmiksi ja kiireellisemmiksi. Caleb lähetti jälleen kermaa ja voita Sidingiin, ja maitoa oli separoitava ja voita kirnuttava. Puutarha antoi Amelialle loppumattoman paljon työtä ja huolta; hän hoiti hentoja tomaatintaimia ikäänkuin ne olisivat olleet pikkulapsia, ja hän oli pahoillaan joka kerta, kun vähemmän arat kasvikset osoittivat heikkouden oireita. Hän oli kiitollinen maalle, jonka turviin hän saattoi paeta ja olla ajattelematta syvempiä asioita. Caleb oleskeli paljon karjanhoitajien ja hevosmiesten parissa ja saapui kotiin ladattuna täyteen tärkeitä tietoja ja uutisia, joita hän ei ilmaissut kotolaisilleen. Elukoiden hoito oli suurimmaksi osaksi lasten huolena.
Tuon kohtalokkaan sunnuntain jälkeen Judith kulki kuin unessa tietämättä oikein, mitä hänelle tapahtui. Hän tiesi vain olleensa lyhyen aikaa toisessa maailmassa — maailmassa, joka outoudestaan huolimatta tuntui hänestä ihmeen tutulta. Ja soitto — se hurmasi häntä. Hän hoiti karjaa, puhdisti talleja ja multasi perunoita valssin tai kansanlaulun sävelten säestämänä, ikäänkuin hänen sydämessään olisi asustanut kokonainen sinfonia-konsertti. Ja herättyään tästä huumeesta hän huomasi, että Amelia, Ellen, Martin ja Charlie elivät kaikki samanlaisessa unitilassa kitkiessään puutarhaa, hoitaessaan varsoja, kantaessaan vettä, uittaessaan hevosia ja katsellessaan uhkaavia sadepilviä. Ja tuhlaamatta sanoja ilmoittaessaan Caleb Garelle, että kaikki hänen farmillaan oli niinkuin pitikin olla.
Huomatessaan, että Calebin luottamus vain kasvoi hänen johtaessaan farmin töitä, ja toisten alistuessa yhä nöyremmin kohtaloonsa, alkoi Judith pelätä, että maa voisi sitoa hänet jaloista ja käsistä, huolimatta siitä että hän parhaillaan suunnittelikin pakoa. Sven, jonka hän oli kahdesti tavannut hakiessaan karjaa pohjoisen puolella olevalta laidunmaalta, oli kehottanut häntä kertomaan äidilleen heidän naimahommistaan. Mutta Judith oli jättänyt sen toistaiseksi toivoen, että joku muutos tapahtuisi farmin hoidossa, jonka johdosta Amelia voisi suhtautua suosiollisemmin tähän ilmoitukseen.
Judith läksi jälleen Martinin luo ja kysyi, aikoiko Caleb ottaa vierasta apua heinäntekoon.
»Minäpä kysyn häneltä», sanoi Martin epäilevästi.
Hän meni Calebin luo talliin, missä tämä oli avaamassa postissa vastikään saapunutta patenttihevoslääkepakettia.
»Heiniä tulee varmaankin hyvin runsaasti», alotti Martin. »Niitä tulee puolta enemmän kuin viime vuonna.»
Caleb vilkaisi häneen. Hän veti korkin lääkepullosta ja haisteli sitä.
Sitten hän pani korkin paikoilleen ja järjesti pullot tallin hyllylle.
Koska Caleb ei sanonut mitään, niin Martinin oli pakko jatkaa puhettaan toisen kehottamatta.
»Eiköhän olisi hyvä hankkia avuksi joku sekarotuinen. He ovat halpoja ja heinä saataisiin pikemmin talteen kuin yksin tyttöjen avulla.»
»Mahdotonta, Martin — tänä vuonna se on mahdotonta. Villojen hinta laski kymmenellä prosentilla, kuten tiedät», Caleb sanoi ystävällisesti. »Tyttöjen täytyy panna parastaan.»
Kaikki se mielipaha, jota Martin kykeni tuntemaan, kohosi nyt pinnalle aivankuin tuulispää, joka nostattaa aallokon. »En ymmärrä, mitä villat tähän vaikuttavat», hän purki vihaansa. »Tällaista minä sanon huonoksi taloudenhoidoksi.»
Caleb kääntyi hitaasti. »Sanotpa sinä sitä miksi hyvänsä, niin ei se merkitse mitään, poikaseni», hän sanoi yhä tyynellä äänellä. »Tätä farmia hoidetaan siten kuin minä määrään. Kun olet kyllin vanha hoitaaksesi sitä paremmin, tulen kysymään sinulta neuvoa.» Hän pyyhkäisi kädellään tomun hyllyltä ja poistui tallista. Martin läksi punoittavin poskin ja nöyryytettynä etsimään Judithia.
Judith sekoitti ruokaa kananpojille kanatarhassa.
»Turhaan sinä huolehdit Ellenin vuoksi, Jude. Emme me saa apulaista heinäntekoon», hän huomautti.
»Emmekö saa?» Judith toisti typeränä Martinin sanat. Hänen silmiinsä ilmestyi kova ilme, mutta hän ei sanonut sen enempää. Kun kanojen ruoka oli valmis, läksi hän taloon Amelian luo.
Judith seisoi äitinsä edessä kädet taskussa, aivankuin työmies, joka on tullut vaatimaan palkkaansa. Hänen käytöksensä oli vailla kaikkea pehmeyttä ja luottamusta. Hänellä oli vain jotain ilmoitettavana ja sen hän myös teki.
»Sven Sandbo toivoo, että minä menisin hänen kanssaan naimisiin», sanoi hän.
Amelia katsoi hätääntyneenä Judithiin. »Entäs sinä, haluatko sinäkin?» hän kysyi hiljaisella äänellä. Se, mitä hän oli pelännyt, oli nyt tapahtunut.
»Heti kun vain tiedän, ettei isä tapa ketään, vaikka sen tekisinkin», kuului tytön vastaus. »Sinä voisit sanoa hänelle, että me tarvitsemme apulaisen heinäntekoon, niin saamme nähdä, mitä hän vastaa. Sen kauemmin en voi jäädä tänne — en missään tapauksessa.»
Hän kääntyi äkisti kantapäillään ja nousi yläkertaan. Häntä ihmetytti, ettei Amelia heti pannut vastaan. Nyt hän ei aikonut väistyä enää, vaan suostuisi kaikkeen, mitä Sven vain ehdottaisi.
Kun tyttö oli lähtenyt, kohotti Amelia silmänsä ja katseli kauan seinän karkeaa rappausta. Nyt se alkaisi, huolimatta kaikesta siitä, mitä hän saattoi tehdä. Mahdotonta hänen oli vaatia, että tytöt uhraisivat nuoruutensa hänen tähtensä — eikä hän voinut myöskään vastaanottaa sellaista uhria. Caleb suuttuisi, jos Judith lähtisi pois Svenin mukaan. Hän täyttäisi uhkauksensa Mark Jordaniin nähden, voidakseen pidättää toiset kotona. Häpeä sulkisi heidät ikipäiviksi näiden hirsiseinien sisälle. Ei kukaan tahtoisi naida hänen tyttäriään, kun totuus tulisi ilmi. Caleb tuhoaisi Mark Jordanin pelastaakseen itsensä toisten kostolta. Hän tunsi Calebin siksi hyvin. Vaikuttaisiko se jotain Markin elämään? Entäs Lind Archerin? Sepä juuri oli kysymys. Mutta hän ei voinut löytää siihen minkäänlaista vastausta.
Illalla, kun toiset olivat jo menneet ullakolle, Amelia puhui Calebin kanssa. Tämä oli harvinaisen sävyisällä mielellä, sillä hän oli saanut halvalla hinnalla hiukan käytetyn harava koneen.
»Caleb, Sven Sandbo tahtoo naida Juden», Amelia alotti matalalla äänellä, jotta toiset ullakolla eivät kuulisi.
Caleb katsoi häneen hermostuneesti. »Puhu suusi puhtaaksi, vaimo. Onko sinulla mitään häpeämisen syytä?»
Amelia puri huultaan, puna levisi hänen poskilleen.
»Minun mielestäni Judithin pitäisi saada mennä naimisiin, ennenkuin
Bart Nugent saapuu tänne, jos hän nyt todellakin aikoo tulla. Sillä
voisihan sattua, ettei hän osaisi varoa sanojaan juotuaan hiukan»,
Amelia sanoi hermostuneesti.
Caleb oli hiljan viitannut siihen, että Bart Nugent voisi tulla kaupungista käymään kesän kuluessa. Amelia ei tiennyt, uskoako häntä vai ei.
Calebia tilanne alkoi huvittaa. »Vai sinun mielestäsi, niinkö? Haa!
Bart lurjus voisi ilmaista totuuden, niinkö? Parempi narrata Sveniä?
Uskotella, että hän nai hienosta perheestä?»
»Kyllähän sinä tiedät — ei kukaan näillä seuduin naisi tyttöjä — jos — he tietäisivät.»
»Niin», Caleb myönsi, »ihmiset tällä paikkakunnalla ovat ankaroita siveysasioissa. Mutta ei sinun silti pidä käyttää sitä hyväksesi. Eikö olisi parempi odottaa, jotta näkisit, millainen Judith on, ennenkuin tyrkytät häntä kunnon miehelle?»
Amelia hyökkäsi pystyyn kalpeana kasvoiltaan.
»Olen kylliksi kärsinyt sinun tähtesi, sinä tekopyhä mies!» Amelia sanoi äänensä murtuessa. »Et sinä ajattele Judea. Vain omaa itaruuttasi, miten paljon voit hänestä hyötyä. Jos edes puhuisit totta — niin voisin — voisin kunnioittaa sinua. Mutta tällaista — tällaista en minä jaksa kestää — senkin kurja raukka!»
Amelia ei tuntenut omaa ääntään. Kun Caleb hyökkäsi hänen kimppuunsa silmät tulta iskien, Amelia seisoi aivan jäykkänä ja tunteettomana. Sitten äkkiä entinen pelko sai hänet valtaansa, ikäänkuin kylmää vettä olisi kaadettu hänen niskaansa, ja hikihelmet pusertuivat hänen huulilleen ja hänen kätensä vapisivat.
Caleb nauroi salavihkaa. Hän puhui melkein kuiskaten, niinkuin aina raivoihinsa joutuessaan.
»Vai olet sinä äkkiä tullut aivan riippumattomaksi? Mark Jordan ei ole niin kaukana, etten minä voisi saada häntä käsiini tänä iltana, vielä ennen makuullemenoa.»
Amelia pudisti päätään, hänen huulensa liikkuivat ääneti. Jollei hän lopettaisi tätä kohtausta, niin lapset huomaisivat, että jotain oli tekeillä. Lindkin kuulisi. Caleb katsoi häneen. Suuri raukka Amelia oli kaikesta huolimatta, hänen tähtensä ei kannattanut suuttua.
Riisuen levollisesti jalkineensa Caleb läksi lukitsemaan ovea, sammutti lampun ja laskeutui vuoteelle. Amelia istui keittiössä kauan aikaa lyhdyn valossa, riipien herneitä vain jotakin tehdäksensä.
II.
Judith, joka oli kuullut osan vanhempien keskustelusta portailta, hiipi hiljaa takaisin vuoteeseensa. Mutta hän makasi kaiken yötä saamatta unta silmiinsä. Hän oli mielestään kuullut jotain hirveää, jota oli mahdoton pukea sanoiksi. Jotain, joka erotti hänet ikiajoiksi Svenistä. Hirveät aavistukset kulkivat kuin painajainen hänen aivojensa läpi. Uhkasipa mikä onnettomuus tahansa Ameliaa, niin nyt hän tiesi sen uhkaavan myöskin häntä itseään.
Seuraavana päivänä tuo asia kalvoi hänen mieltään kuin kova kipu. Hän ei voinut puhua siitä kenellekään. Hän piti silmällä Ameliaa ja tunsi sääliä häntä kohtaan. Heidän välillään ei vallinnut mitään hellää suhdetta, ei äidin ja tyttären rakkautta. Sen vuoksi Judithin tunne Ameliaa kohtaan olikin oikeastaan vielä syvempi, johtuen inhimillisen myötätunnon laajasta maaperästä.
Lähtiessään karjaa hakemaan hän kulki metsätietä, jotta Sandbot eivät näkisi häntä eikä hän tapaisi Sveniä. Ilta oli niin selkeä, että puut metsikössä ikäänkuin kiilsivät. Judith kuuli Svenin kutsuvan omaa karjaansa suon toisella puolen, ja hän tiesi, että hän teki sen siksi, että Judith kuulisi hänen äänensä. Miten yksinäiseltä hänen elämänsä tuntuikaan. Mutta tuo yksinäisyydentunne oli vailla romanttisia toiveita. Se, mitä hän oli kuullut, oli tahrannut hänet ja tehnyt hänet salaperäisen kelvottomaksi. »Ei kukaan tahtoisi naida häntä, jos he vain tietäisivät», oli Amelia sanonut.
Judith ei sanonut sanaakaan opettajattarelle. Siinä oli jotain raakaa ja kovaa, jota Lind, jolla oli pehmeät sormet ja joka kuului tuohon toiseen, tanssin ja soiton maailmaan, ei voisi koskaan ymmärtää.
Eräs hevosista kuoli muutamana päivänä laidunmaalla, ja Caleb käski Martinin ja Charlien mennä sitä nylkemään. Ennenkuin raato oli viety pois, sattui Judith näkemään sen verisenä ja kaameana polttavassa auringonpaisteessa. Sen jälkeen tuska, jota hän tunsi sielussaan, pukeutui aina tuon hevosen hahmoon.
Hän teki työtä kuin väsymätön kone aamusta iltaan, ja Caleb miltei ilmaisi mielihyväänsä hänelle.
»Minä lähden kaupunkiin jonakuna päivänä, Jude. Ehkäpä haluaisit jotain, jota voisin sinulle tuoda — parin kenkiä tai jotain muuta», hän ehdotti, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt, että Judith kulki Charlien saappaissa omien kenkien puutteessa.
»Hm», Judith mutisi. »En tarvitse kerrassaan mitään.»
Amelia huomasi, miten tylsän välinpitämätön Judith oli kaiken suhteen, ja hän moitti häntä siitä, vaikka hän muistikin, minkä lupauksen hän oli antanut itselleen samana päivänä puutarhassa, jolloin hän oli nähnyt Mark Jordanin. »Judith on liian ylpeä kysyäkseen minulta, olenko minä pyytänyt Calebia hankkimaan apulaista heinäntekoon», Amelia oletti, »ja se kiusaa häntä.» Mutta pitkäaikainen tottumus oli opettanut hänet vaikenemaan. He työskentelivät kukin erikseen Caleb Garen orjina, kukin omalla alallansa.
Calebin hieno pellavapelto muuttui hohtavaksi hopeakudokseksi taivasalla. Caleb kävi joka päivä sitä katsomassa, mittasi sen pituutta ja tutki maan kosteutta. Pellava oli hänen ylpeytensä — hänen suuri toiveensa. Hän oli kylvänyt sitä kahta vertaa enemmän tänä vuonna kuin edellisenä. Sen hoitoa koskevat kirjoitukset olivat hänelle kuin Jumalan sanaa. Ruis kasvoi rehevästi, vaikkei sille tuhlannut ajatustakaan, ja hän voisi myödä sen hyvällä hinnalla, mutta pellavan puolesta oli rukoiltava.
Tuon pienen erimielisyyden jälkeisenä päivänä, kuten Caleb nimitti sitä, mitä oli sattunut Amelian ja hänen välillään, Caleb käveli hyvillä mielin metsässä, jonka hän oli »ostanut» Fusi Aronsonilta. Etelän puolella oli suomaa sekä kuivunut järvenpohja, jotka hän oli vaihtanut metsäpalstaan. Fusi saisi ne varmaan hyvään viljelyskuntoon — islantilaiset olivat työhön kykenevää väkeä… Hän hymyili itsekseen nähdessään, mihin suuntaan asiat kehittyivät. Kaikki riippui vain keskittämisestä ja siitä, että kukin sai, mitä tarvitsi. Tosin olisi ehkä hiukan vaikeata saada paksupäinen Thorvaldson myömään laidunmaansa, joka ulottui hänen omaansa lännen puolella. Se oli viljelemätöntä maata, joka oli jätetty muutamien takkuisten hevosten huostaan. Hän koettaisi kiertoteitse puhua Thorvaldsonille siitä.
Caleb oli huoleton ja hilpeämielinen kiisteltyhän Amelian kanssa. Amelia oli pettänyt häntä uskotellessaan, ettei hän yllyttäisi Judithia mihinkään. Samoinkuin kaikki itsekkäät ihmiset ei Calebkaan voinut käsittää, että Jude uskaltaisi nousta häntä vastaan, jollei hänellä olisi tukenaan ainakin yksi perheen jäsenistä. Caleb ei halunnut erikoisesti kiristää suhteita Mark Jordanin vuoksi. Sillä kannalla kuin asiat nyt olivat, tuntui hänestä siinä vehkeilyn sivumakua, ikäänkuin joku toinen olisi salavihkaa ottanut komennon käsiinsä. Tavallaan asia oli kadottanut vakavan merkityksensä ja muuttunut jonkunmoiseksi leikiksi, joka huvitti häntä. Mutta ratkaisu, samalla kuin se ehkä vääntäisi kireälle kaluston ruuvit farmilla, tekisi hänestä vähemmän sankarillisen henkilön tässä salaperäisessä näytelmässä. Sillä vaikka Caleb olikin ollut perillä Amelian siveellisestä hairahduksesta ennen naimisiinmenoa, niin oli hän aina heistä kolmesta pitänyt itseään petettynä uhrina. Ehkäpä hän juuri siksi ei koskaan tuntenut omantunnonvaivoja tekojensa vuoksi. Hänen arkatuntoisuutensa oli kiteytynyt siihen kallionlujaan uskoon, että elämä oli tehnyt hänelle ääretöntä vääryyttä, jota hän ei koskaan voisi kylliksi kostaa.
III.
Kesäkuun viimeisenä päivänä Caleb läksi kaupunkiin. Hän teki tämän matkan joka puolivuosi, ja vaikka hän ei viipynyt poissa kotoa kuin kolme tai neljä päivää eikä matkalla ollut muuta tarkoitusta kuin hankkia sellaista tavaraa, jota ei ollut Yellow Postista eikä Nykerkistä saatavissa, niin oli siinä sittenkin aina jotain juhlallisen tärkeää. Mutta Calebin lähtö ei vaikuttanut koskaan vapauttavasti muihin: aina hän antoi heille tehtäviä, jotka ikäänkuin loihtivat hänen kuvansa heidän eteensä.
Judith oli nyt neljä päivää vapaa ja saattoi huoleti mennä, minne hänen mielensä vain teki. Mutta hän ei yrittänytkään tavata Sven Sandbota.
KAHDEKSAS LUKU.
I.
Caleb oli poissa, mutta kaikki kävi entistä yksitoikkoista latuaan: Martin sai valmiiksi vaunuvajan ja uneksi Uudesta Talostaan; Amelia ja Ellen tekivät työtä puutarhassa, kävivät lypsyllä, kirnusivat voita ja lähettivät liian kerman Sidingiin Skuli Ericksonin mukana, jolta kannut oli lainattu tätä tarkoitusta varten, sillä Caleb ei halunnut ostaa niitä lyhyttä kesäkautta varten. Judith ja Charlie hoitivat karjaa.
Opettajatar, jolla heinäkuun aikana oli kahden viikon loma koulutyöstään, seurasi säälien garelaisten elämää pääsemättä ketään lähemmäksi. Ellen, joka töin tuskin saattoi salata tunteitaan, paheksui kaikkea, mikä koski Lindiä, niin hyvin hänen hienoja alusvaatteitaan, jotka riippuivat nuoralla kuivumassa, kuin sitä, että hän koetti opettaa lapsia koulussa näkemään kauneutta kaikessa elollisessa. Hän kieltäytyi myös tahallaan muistamasta, halusiko opettajatar sokeria teehensä vai ei, niin vähän Lind ja hänen tottumuksensa merkitsivät tytölle. Martin ujosteli ja pelkäsi Lindiä. Charlie oli vähemmän arka ja tarjoutui joskus juoksemaan kilpaa hänen kanssansa, mutta niin vanha kuin poika olikin, oikutteli hän usein ja suuttui, kun ei saanut, mitä halusi, eikä Lind voinut vetää esille hänestä mitään muuta, kuin mikä heijasti Calebia itseään.
Judith hämmästytti Lindiä suuresti. Joka kerta kun tyttö puhutteli häntä, teki hän sen epäystävällisellä, miltei loukkaavalla äänensävyllä. Lind oli lähtenyt Sandbohon eräänä iltana, missä hän usein tapasi Mark Jordanin, ja Sven oli kysynyt, miksi Judith, käydessään karjaa hakemassa, ei kulkenut tavallista tietään, vaan vältti häntä. Mutta Lind ei voinut saada Judithilta mitään vastausta, kun hän Svenin puolesta kyseli sitä häneltä. Se loukkasi ja hämmästytti häntä varsinkin tuon hilpeän sunnuntain jälkeen, jolloin Judithin vastustuskyky oli kokonaan murrettu.
Helteisenä iltapäivänä, Calebin ollessa yhä poissa, Lind ratsasti Sandbon lasten pienellä ponilla mrs. Sandbon naimisissa olevan tyttären, Dora Brundin luo, joka, äidin sanojen mukaan, vietti kurjaa elämää raa'an miehensä rinnalla. »Tyttö parka», oli mrs. Sandbo valittanut. »Kylläpä hän tulee iloiseksi, jos käytte häntä katsomassa.»
Tie kulki usean mailin verran suomaata pitkin, missä vetisillä mättäillä kasvoi rehevää, hiuksenhienoa ruohoa. Maisema oli miellyttävä värittömyydessään, ikäänkuin se olisi ollut tyytyväinen omaan karuuteensa.
Lind toivoi, että Mark Jordan olisi ollut hänen mukanaan. Hänestä oli niin paljon turvaa ja mieluista seuraa. Hänessä oli paljon lämpöä. Hänen käytöksensä oli aina miellyttävän tuttavallista, vaikkei hän koskaan enää sanallakaan viitannut siihen tunteeseen, joka oli vallannut hänet ensimmäisenä sadeiltana. Lind oli kuitenkin kiusaantunut siitä, että tuo ajatus piili Markin silmien takana joka kerta, kun hän katsoi häneen, ja että oli ollut aikoja, jolloin hän ei ollut uskaltanut katsoa Markia silmiin, jotta hän ei jouduttaisi sitä hetkeä, jonka kumpainenkin heistä tiesi olevan edessä.
Lind ymmärsi vallan hyvin, ettei hän voinut tavata Markia useasti herättämättä huomiota asukkaiden parissa. Maakamaran suvaitsemattomuus näytti tunkeutuneen ihmistenkin sieluun. Ja opettajatarta ennen kaikkia muita pidettiin siveyden esikuvana. Mutta oli hetkiä, jolloin Lind olisi tahtonut heittää koko työnsä sikseen, paeta garelaisten painostavasta ilmakehästä Klovaczin talon turviin ja kätkeä kasvonsa Mark Jordanin rintaa vasten.
Hän katseli nyt ruohoaavikon yksitoikkoista maisemaa, jota lännen puolella rajoitti matala, hoitamaton metsä, ja ihmetteli, mitenkä hän jaksaisi elää kesän yli. Jollei Mark olisi täällä ollut ja kaivannut häntä, olisi hän lähtenyt kaupunkiin lyhyeksi loma-ajakseen.
Muutamien hajallaan olevien hoikkien koivujen takana seisoi Brundin mökki, joka oli katettu asfaltilla ja vaakasuorilla rimoilla. Se näytti ylösalaisin käännetyltä pannulta. Rakennuksen julkisivussa oli yksi ainoa ikkuna, jonka edessä riippui pitsiuudin rikkinäisine reunoineen. Kallellaan oleva navetta ja kaksi kömpelöä ulkohuonetta, joiden seinissä oli niin suuret lävet, että saattoi nähdä niiden läpi, seisoi rinteen alapuolella Latt-järven rannassa. Joel Brundin karja seisoi polviaan myöten vedessä, tuijottaen typerästi Lindiin.
Dora Brund avasi oven ja katsoi Lindiä pyörein, sinisin silmin. Hänen kasvonsa olivat typerän somat, ja hänen täyteläinen, pieni suunsa hapan. Hänellä oli yllään punainen aamutakki, joka oli täynnä ruoan tahroja, ja rinnassa oli neljä varmuusneulaa. Hänestä lähti halvan ihojauhon haju.
»Minä olen Lind Archer», opettajatar sanoi hymyillen. »Äitinne neuvoi minulle tien tänne, sillä mieleni teki tulla teitä katsomaan.»
»Aivan niin, tehän olette opettajatar», sanoi Dora. »Istukaa, tehkää hyvin, minä käyn vain pukeutumassa. Olen ollut työssä kaiken päivää. Te ette voi aavistaa, millaista tällaisessa talossa on. Ei koskaan aikaa edes siistitä itseään.» Hänen äänensä oli mariseva ja oikutteleva kuin lapsen.
Kun hän oli poistunut huoneesta, katseli Lind ympärilleen.
Linoleum-matto oli juovikas pesun jäljiltä. Pienestä rautauunista huoneen nurkassa oli karissut tuhkaa lattialle. Pöytää peittävä öljykangas oli täynnä tahroja, ikäänkuin tummia kumiläiskiä. Vanhojen riepujen haju tuntui huoneessa.
Dora palasi toisesta huoneesta, sulkien oven jäljessään. Hän oli pukenut ylleen vaaleansinisen pumpulipuvun, joka oli koristettu mustin samettiruusukkein, ja näytti varsin somalta.
Hän kävi istumaan tuolille pöydän ääreen ja nojasi leukansa käteen.
»Kylläpä nyt on kuuma», hän sanoi huoaten. »Miten te viihdytte täällä?»
»Erittäin hyvin. Pidän paljon täkäläisestä väestöstä», Lind sanoi. »Te ja teidän miehenne olette vastikään palanneet tänne, kertoi äitinne minulle.»
»Niin — mutta siitä on aikaa kylliksi kauan sittenkin jo. Olen aivan menehtyä yksinäisyyteen», Dora valitti. »Tämä on ikävin paikka koko maailmassa. Ei koskaan mitään muutoksia paitsi ilmassa, ja sekin on kurjaa suurimman osan vuotta.»
»Aikooko miehenne jäädä tänne pitkäksi aikaa?»
»Aikooko? Hän ei koskaan ajattelekaan mitään muuta. Hän ei ole ikänä käynyt muualla lukuunottamatta tuota puolta vuotta, jolloin olimme Nykerkissä. En pitäisi sillä väliä, jos täällä silloin tällöin olisi jotain huvitusta, tai jos voisin saada kauniita vaatteita ja jonkun, joka katselisi niitä. Mutta hän ei välitä siitä mitä minulla on ylläni. Hän ei osaa erottaa takkia eikä hattua toisistaan.» Doran silmät vilkkuivat tyytymättöminä ulos.
»Teillä ei ole lapsia, mrs. Brund?»
»Ei — Jumalan kiitos, enkä minä niitä saakaan», vakuutti Dora. »Teillä on sievä pusero, miss Archer. Onko se kaupungista ostettu?» Hän katseli sitä himokkaasti purren alahuultaan pienillä valkeilla hampaillaan.
»On. Mutta te voitte helposti ommella itsekin sellaisen.»
Dora kohautti olkapäitään.
»Minulla ei ole ompelukonetta, ja jos mieheni hankkisi sen minulle, niin hän vaatisi, että ompelisin itse kaikki vaatteeni.» Hän tarkasteli Lindiä kiireestä kantapäähän ihailun sekaisella kateudella. Sitten hän astui uunin luo ja otti esille pienen savisen kahvipannun. Hän tyhjensi porot ämpäriin, joka seisoi pesupöydän vieressä, huuhteli pannua kylmällä vedellä, täytti sen jälleen ja pani liedelle kiehumaan. Sitten hän mittasi kaksi suurta lusikallista kahvia ja pani ne pannuun. Kaiken tämän hän teki sanomatta sanaakaan.
Hän istahti taas ikkunan luo odottaen, että kahvi alkaisi kiehua. Lind kysyi, miten kauan hän oli palvellut Loyolassa. Doran kasvot kirkastuivat.
»Palvelin lähes kuusi kuukautta kahvilassa. Ennen naimisiinmenoani.
Blundellin aukiolla — ehkäpä olette käynyt siellä?»
Lind ei ollut käynyt, ja Dora kertoi edelleen kaupungista. Sitten kahvin haju täytti huoneen, ja Dora tarjosi sitä opettajattarelle — laihaa juomaa, jossa uiskenteli poroja pinnalla. Heidän istuessaan pöydän ääressä Dora kertoi »keikareista», jotka kävivät Blundellin kahvilassa ja jotka kaikki olivat »pihkaantuneet» häneen. Dora huokaili ajatellessaan entisyytensä monia seikkailuja, kun ovi aukeni ja Joel Brund astui huoneeseen. Hän oli ruumiiltaan raskas kuin härkä ja melkein yhtä pitkä kuin Fusi Aronson. Hän näytti hämmästyvän nähdessään opettajattaren, ja kääntyi jo puoleksi poistuakseen jälleen.
Dora kutsui häntä veltosti. Brund astui Lindin luo ja ojensi hänelle suuren, karvaisen kätensä. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi pois ja avasi työkalukaapin, joka seisoi ikkunan alla. Dora vilkaisi häneen sivulta ja kohotti somia olkapäitään. Lind sääli miestä — hän oli kuin suuri, sävyisä härkä.
Astuessaan ulos hän tuskin katsoi opettajattareen ja nyökkäsi vain päätään. Dora ei sanonut hänelle sanaakaan.
Hetken kuluttua Lind jätti hyvästi Dora Brundille luvaten tulla toistekin. Päästyään ulos hän hengitti vapautuneesti. Kallellaan olevan navetan luona hän näki Joelin kulkevan ikäänkuin hänen mielensä olisi ollut yhtä raskas kuin hänen ruumiinsakin.
II.
Ratsastaessaan kotiin päin Lind kohtasi Mark Jordanin, joka käveli jalan. Hän oli käynyt Sandbossa. Lind oli aavistanut koko ajan tapaavansa Markin — hän kaipasi häntä kipeästi tänään. Äkkiä hänen mieleensä muistui, etteivät he olleet tavanneet toisiaan pitkään aikaan — mikä oli pidättänyt heitä erillään? Mutta niin pian kuin tuo ajatus taas hävisi, ei Lind voinut uskoa ajatelleensakaan mitään sellaista. Eihän alotteen ottaminen kuulunut hänelle, kuten Mark oli sanonut.
»Lind», sanoi Mark pehmeällä äänellä tarttuen kiinni Lindin satulannuppiin, »te tulette aina oikealla hetkellä — aivankuin toivo.»
Lind katsoi häntä silmiin. »Siitä on jo vuosikausia, kun näin teidät viimeksi. Minulla on ollut paljon työtä lasten arvosteluista. Mitä te olette tehnyt?» Hän koetti puhua tyynesti.
»Olen hakannut suurimman osan metsikköä. Aion nyt kasketa sen, ennenkuin lehdet liiaksi kuivuvat. En tahdo sytyttää koko metsää palamaan.» Mark siveli hevosen turpaa.
Kun Lind oli vaiti, jatkoi hän: »Tulkaa minun luokseni. Kaipaan sielullista ravintoa. Voin kävellä hitaasti vieressä teidän hevosenne nelistäessä eteenpäin.» Lind nauroi hänen puheilleen. Vaistomaisesti hän ojensi kätensä ja pörrötti Markin tukkaa.
»Oletteko te niin turhamainen, että tahdotte näyttää tukkaanne linnuille?» Lind sanoi leikkiä laskien. »Pitäkää varanne, etteivät linnut riistä teiltä hiuksia pesiään varten.»
Lind suostui tulemaan Klovaczin taloon. Matkalla hän kertoi Dora Brundista ja hänen miehestään sekä mainitsi, että Caleb Gare oli matkoilla.
»Olen kuullut yhtä ja toista tuosta Garesta», Mark sanoi. »Eräs islantilaisista kertoi, että hän vainoo vaimoaan ja pakottaa koko perheen pysymään talossa. Hän on varmaankin lujaluontoinen mies. Onko teillä yhä jotain sitä vastaan, että minä tulen hänen luonaan käymään?»
»Ei. Mutta mrs. Gare ei ole muuttanut mieltään. Hän pelkää, että teidän käyntinne voisi nostaa lapset kapinaan.»
»Lapsi parat! Tuo Judith tyttö on hyvää rotua. Sven Sandbo kertoi minulle hiukan hänestä tänään. Hän aikoo riistää hänet ukon kynsistä. Sven on kelpo poika. Ihmeellistä, miten mielenkiintoisia ihmiset ovat täällä, paljon enemmän kuin voisi olettaakaan. Liikasivistys turmelee vain.» He kulkivat tietä pitkin havupuiden varjossa, laskeutuivat sitten notkoa alas, joka johti metsäaukealle, ja saapuivat sitten toiseen notkoon, jossa kasvoi kuusamapensaita. Ei ainoakaan lehti liikahtanut; ilma oli täynnä lyijynraskasta usvaa. Lindin kädet olivat kosteat hiestä; tuskin ainoatakaan sanaa kohosi heidän huulilleen.
»Pelkäänpä, että rupeaa satamaan», Lind sanoi katsellen taivasta. »Ei minun todellakaan pitäisi tulla teille.»
»Mutta silloinhan teidän juuri pitääkin», Mark oikaisi häntä.
Klovaczissa Lind paistoi kermakakun ja laski sen hyllylle. Sitten hän levitti valkean liinan pöydälle ja alkoi valmistaa ruokaa. Mark oli ulkona syöttämässä kananpoikia. Lind ajatteli häntä tahtomattaankin, ja lopulta hän ei enää yrittänytkään vastustaa ajatuksiaan. Hän näki hänen toisen kenkäparinsa tuolin alla ja tuumi, miten kodikkaalta, hauskalta se näytti.
Illallisen jälkeen he läksivät kanatarhaan, missä Mark näytti Lindille kaksitoista vasta kuorestaan tullutta poikasta. He katselivat taivasta ja huomasivat, että sade oli tulossa. Lind arveli parhaaksi olla lähtemättä kotiin, ennenkuin sadekuuro oli mennyt ohitse, ja he palasivat huoneeseen suurien sadepisarien tippuessa maahan.
Lind soitti fonografia Markin poltellessa piippuaan. Mark, vetäessään sauhuja, näytti kaukaisemmalta kuin koskaan ennen, ikäänkuin nuo siniset pilvet olisivat kietoneet hänet salaperäisyyteensä. Äkkiä Lind meni hänen luokseen ja sieppasi piipun hänen suustaan. Mark katsoi häneen poikamaisen hämmästyneenä. Lind pisti piipun huuliensa väliin ja tuprutti vahvasti savua.
»Ei siitä paljon iloa ole», sanoi Lind ojentaen Markille piipun.
»Suurin nautinto tässä maailmassa.»
»Ainakin siitä päättäen, miten koko teidän huomionne voi kiintyä siihen.»
»Minä luulin, että te kuuntelitte soittoa. Voin sytyttää teillekin piipun, jos haluatte.» Hän nousi ikäänkuin hakeaksensa. Lind hymyili ja astui ikkunan luo katsomaan sadetta. Vesi valui virtanaan ja sen mukana pimeys laskeutui maahan.
Mark sytytti lampun, ja hänen puhdistaessaan sydäntä Lind piteli kädessään öljysäiliötä. Mark otti sen häneltä, ja heidän kätensä sattuivat hieman tosiinsa. Markin huulet koskettelivat miltei Lindin tukkaa. Hän vetäytyi nopeasti loitommalle, ja Lind löi kätensä yhteen alkaen hyräillä jotain laulua.
Kun sade oli lakannut, oli ilta hiljainen ja kirkas, ikäänkuin maa olisi vasta uudelleen syntynyt. Lind ja Mark astuivat metsätietä pitkin taluttaen hevosia. Kuu nousi tummien setripuiden takaa, ja yö levisi heidän ylitsensä kuin viehkeä, tumma kukka. He lähestyivät vaistomaisesti toisiaan. Lind katsoi ylöspäin ja näki Markin kasvot kirkkaina ja kiihkeinä yläpuolellaan kalpeassa kuunvalossa. Mark ei tuntunut enää kaukaiselta eikä vieraalta. Hän oli täysin inhimillinen ja aivan lähellä. He pysähtyivät keskellä tietä ja heidän katseensa upposivat toisiinsa. Kuuvalo muodosti ikäänkuin kehän heidän ympärilleen ehkäisten ainoankaan vieraan äänen tunkeutumasta heidän luokseen. Sanaakaan sanomatta Lind painautui Markin puoleen, joka käsivarsineen, rintoineen, huulineen otti hänet omakseen. Lind antautui kokonaan hänen valtaansa nauttien hetkestä täysin siemauksin.
»Lind… Lind…» Mark kuiskasi hänen nimeänsä yhä uudestaan ja uudestaan.
Hevoset kulkivat eteenpäin tietä pitkin.
YHDEKSÄS LUKU.
I.
Sinä päivänä, jolloin Calebia odotettiin kotiin, mrs. Sandbo huomasi äkkiä, että elämä oli kovin ikävää. Tosin mrs. Thorvaldson lännen puolella »odotti», ja mrs. Sandbon oli määrä hoitaa häntä hänen maatessaan lapsivuoteessa, mutta siihen oli vielä vähintään kaksi viikkoa. Pitkään aikaan hän ei ollut kuullut mitään juoruja, eikä ollut tapahtunut mitään skandaalejakaan, joita hän olisi voinut levittää ja kaunistella. Opettajatar, joka varmaankin kuuli paljon, ei ollut kärkäs levittämään tietojaan. Senpä vuoksi sinä päivänä, jolloin Calebia odotettiin kotiin, mrs. Sandbon uteliaisuus voitti hänet kokonaan.
Sven oli lähtenyt Yellow Postiin, ja silloin mrs. Sandbo päästi karjansa Garen laitumelle ja ryhtyi sitten täysin epätieteellisellä tavalla karkottamaan sitä pois sieltä. Lind, joka näki hänen juoksevan pitkin peltoa, ihmetteli, miksi hän ajoi karjansa Garen maille. Sitten hän keksi, mikä tarkoitus tällä kaikella oli, ja hän hymyili itseksensä.
Kun mrs. Sandbo vihdoin oli saanut kerätyksi elukat aitauksen nurkkaukseen, tuli Martin hänen avukseen ja avasi portin, ja mrs. Sandbo ajoi karjan tielle. Sitten hän kääntyi hengästyneenä ja painaen kättään rintaansa vasten katsomaan, keitä pihalla oli. Lind, joka oli tarkastellut Ellenin sokeriherneitä, lähestyi ystävällisesti tervehtien häntä.
Mrs. Sandbo vastasi hajamielisesti, kaikesta päättäen suuresti hämmästyneenä, kun hän vihdoinkin huomasi olevansa juuri siellä, minne hän oli halunnut päästä. Hän katsoi opettajattaren ohi taloon päin, silmissä himokas ilme.
»Missä on mrs. Gare — ja tytöt?» hän kysyi kiihkoissaan kompastuen omiin sanoihinsa. Puhuessaan hän huomasi puutarhan sievine, suorine riveineen, uuden vaunuvajan sekä kömpelöt, valkoiset leghorn-kanat, jotka heiluttaen pyrstöjään nokkivat ja kuopivat aitauksessa. Lehmät olivat jo kaukana tiellä, mutta ne saattoivat kernaasti odottaa.
»Ellen on työssä sisällä, mrs. Sandbo», sanoi Lind. »Judith on mennyt
Yellow Postiin, ja mrs. Garella on jotain hommaa.» Hän tiesi, että
Amelia pelästyisi nähdessään tuon naisen täällä.
»Hyvä — hyvä!» Mrs. Sandbo ei keksinyt muuta tapaa, millä ilmaista tunteitaan sillä hetkellä. Hän oli niin hämmästynyt, kun ei kukaan hyökännyt häntä vastaan, niinkuin hän olisi tehnyt, jos vieras tällaisten olosuhteiden vallitessa olisi tullut taloon, ettei hän tullut heti astuneeksi taloon.
Ennenkuin hän ennätti sanoa mitään, tuli mrs. Gare esiin ulkohuoneiden puolelta valkea, ylöskäännetty esiliina pullottavana edessään. Hän varjosti vapaalla kädellään silmiään lähestyessään heitä.
»Hyvä — hyvä — mrs. Gare», sanoi mrs. Sandbo samoinkuin hänellä oli tapana sanoa istuessaan omassa vierashuoneessaan ruskeat nahkahuonekalut ja Sandbon koko perheen himmeät valokuvat ympärillään. »Te ette ole lainkaan entisestänne muuttunut! Kylläpä teillä on munia! Saatteko joka päivä yhtä paljon!» Hänen silmänsä mittailivat nopeasti Amelian pukua, kenkiä ja kasvojen ilmettä.
Amelia hymyili, katsoen huvitettuna Lindiin. Mrs. Sandbo ei ollut erikoisesti miellyttänyt häntä niinä parina, kolmena kertana, jolloin hän aikaisemmin oli tavannut hänet, mutta hän olisi sittenkin kernaasti pyytänyt hänet taloon, jollei hän olisi pelännyt Calebia. »Emme joka päivä», hän vastasi. »Mitä teille kuuluu, mrs. Sandbo?»
»Minä en ole ollut hyvissä voimissa viime aikoina. Mieheni kuoltua on elämä tuntunut hyvin raskaalta. Työt menevät — hunningolle, jollei miestä ole talossa. Svenistä ei ole mitään hyötyä, sen jälkeen kuin hän oli kaupungissa. Hän haluaa sinne takaisin — ja mitäpä naisparka voisi yksin saada aikaan?» Hän katsoi lohduttomana taloon päin. Eikö Amelia aikonut pyytää häntä huoneeseen?
»Se on varmaankin hyvin raskasta teille», sanoi Amelia. Hän katseli mrs. Sandbon karjaa, joka hajaantui tielle.
»Minulla oli aika työ, ennenkuin sain nuo roistot pois teidän pellostanne, mrs. Gare! Ne himoitsevat makeaa heinää. Svenin täytyy korjata aita siltä kohdalta, josta ne murtautuivat läpi. Missä tytöt ovat?» hän kysyi tarkastellen terävästi ympärillensä. Hän oli kyllä kuullut Lindin vastauksen tähän kysymykseen.
Amelia teki hänelle selkoa.
»Vai ompelee Ellen? Uusia kesäpukujako?»
»No — eipä juuri. Miten Dora jaksaa?»
»Niin, Dorako.» Mrs. Sandbo otti asennon pistäen kätensä liivinsä hihanreikiin, ja oli hyvillään siitä, että tämä aihe pidentäisi keskustelua. Samalla kertaa häntä sekä kiukutti että huvitti huomatessaan, että Amelia koetti päästä hänestä eroon. »Millainen hänen elämänsä on! Sellaisen miehen rinnalla! Minä sanoin hänelle: 'Sinun ei pidä ottaa häntä.' Mutta hän oli itsepäinen, ja siinä nyt nähdään, mitä tuli! Hän oli kaunis tyttö, Dora, ja hyvä tyttö. Kaikki juoksivat hänen perässään Loyalassa, kun hän oli siellä tarjoilijattarena. Mutta minkä me voimme nuorille! Sven — ehkäpä hänkin nai jonkun luuskan, jollei Judith välitä hänestä. Ha, haa! Mitä te arvelette heistä, mrs. Gare?» Hän naureskeli Lindille ja katsoi jälleen taloon päin. Varmaankin nyt, kun oli näin paljon sanottu, mrs. Garen oli pakko kutsua hänet huoneeseen. Ja tarjota ainakin kuppi kahvia.
»En usko, että Doran elämä on niinkään huonoa, mrs. Sandbo», sanoi Lind, »nyt kun olen käynyt hänen luonaan, Minun mielestäni hänen miehensä näyttää hyväntahtoiselta.»
»Hm! Te ette tunne häntä vielä.»
Amelia tarttui lujemmin esiliinaansa, jossa munat olivat. Lind kosketteli mrs. Sandbon käsivartta. »Sallikaa minun auttaa teitä ajamaan lehmät kotiin, mrs. Sandbo. Kyllä me helposti saamme ne täältä.»
»Toivon sen käyvän helposti», mrs. Gare hymyili. »Hyvästi, mrs. Sandbo.»
Kotimatkalla mrs. Sandbo ei voinut salata hämmästystään eikä pahaa mieltään, kun häntä ei kutsuttu Garen linnoitukseen.
»Onko Gare itse sellainen? Pelkääkö vaimo niin kovasti häntä, ettei hän uskalla pyytää naapuria kahville?» hän kysyi Lindiltä.
»Luultavasti siksi, ettei mies ollut kotona», sanoi Lind yskähtäen.
»Hyvä — sitten käyn siellä jonakin päivänä, jolloin Gare itse on kotona!» sanoi mrs. Sandbo pontevasti.
Mrs. Sandbo oli täysin perillä Garen perheen olosuhteista, mutta joskus, kun elämä tuntui hänestä ikävältä, hän halusi omaksi virkistyksekseen verestää toisten asioita koskevia tietojaan. Nyt hän oli siis kaksinkerroin kiihottunut, ensiksikin siksi, että hän oli saanut uuden todistuksen Caleb Garen itsevaltiudesta, ja toiseksi siksi, että häntä oli persoonallisesti loukattu.
II.
Judith ei ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että hän voisi tavata Svenin Yellow Postissa. Jollakin tavalla Sven oli kadonnut hänen tietoisuudestaan antaakseen sijaa sille synkälle asialle, joka askaroitti hänen ajatuksiaan siitä saakka, kun hän oli kuullut Amelian ja Calebin välisen keskustelun. Jostakin tuntemattomasta syystä hän oli kovin kehno vieläpä elämäänkin.
Sven pestasi parhaillaan sekarotuista miestä heinäntekoon, kun Judith keksi hänet. Salavihkaa tyttö seurasi Svenin liikkeitä, näki hänen viskaavan tulitikun ulos avonaisesta ikkunasta miehekkään sulavalla eleellä, joka tuotti hänelle tuskaa. Ei hänen tarvinnut muuta kuin nähdä Sven, niin — Judith vihasi itseänsä.
Sven kääntyi ja huomasi Judithin seisovan nojautuneena suunnattoman suurta etikkatynnyriä vasten, kassakoneen vieressä. Tytön suupielet vetäytyivät kokoon ja silmät kääntyivät pois. Sven suoritti nopeasti asiansa ja lähestyi hitaasti Judithia.
»Vai et sinä sen enempää minusta välittänytkään», hän sanoi kiusoitellen. Hän yritti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen huulensa vapisivat hermostuneesti. »No — minulle se on aivan yhdentekevää. Halusin vain tietää, millä kannalla asiat ovat.»
Judith katsoi ylös, mutta käänsi taas kasvonsa poispäin.
»Kuulehan, Jude. Minä tarkoitan, mitä sanon. Sinun on tehtävä päätös suuntaan tai toiseen; tule tapaamaan minua metsälähteelle. Minä en tahdo tulla naurunalaiseksi kenenkään tähden. Tule tänä iltana sinne karjaa hakemaan.»
»Ei tänä iltana — huomenna», Judith sanoi lyhyesti ja kääntyi
Johannesonin puoleen.
Sven poistui ymmällä. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että Judith rakasti häntä. Mutta tyttö oli omituinen. Mitä ihmeessä hän oli tehnyt, koska Judith karttoi häntä täten? Ei mitään, mitä tyttö itse ei olisi halunnut. Hänen olisi tehnyt mieli pakottaa hänet ajamaan kanssansa kotiin, pelottaa hänet nöyrtymään, niinkuin hän ennenkin oli tehnyt… Aamu oli kirkas ja raitis, tuuli leuto. Ihanaa olisi ajaa yhdessä. Hän kertoisi Judithille taaskin kaupungista, missä hän oli työskennellyt ja jonne hän veisi hänet niin pian kuin he olisivat naimisissa. Hän tahtoisi — oi, mitä hyötyä kaikesta siitä oli? Judith varmaankin läimäyttäisi häntä piiskalla kasvoihin, jos hän yrittäisi puhutella häntä vielä kerran tänään.
Judith ajoi kotiin kiihtyneessä mielentilassa. Jos hän kysyisi Amelialta, mikä esti häntä menemästä naimisiin Svenin kanssa, niin ehkäpä paljastuisi salaisuuksia, jotka kytkisivät hänet ikipäiviksi farmiin. Mutta tämä kiihkeä mielentila ei katoaisi myöskään koskaan, jollei hän saisi tietää totuutta.
Rattaitten hytkyessä eteenpäin tietä pitkin Judithin silmät kulkivat yli alavan maiseman, joka levisi kauaksi pohjoiseen yhtä tasaisena, kohoamatta juuri lainkaan. Metsä oli täällä vailla alkuperäistä voimaansa; ruohoaavikko autio kuin tyhjä lautanen — ei, tuolla oli sittenkin yksinäinen mies, ikäänkuin kehno uhri, jonka maa tarjosi taivaalle. Tuossa kapeita metsäteitä ja aavikkopolkuja, joita ihmisjäljet olivat synnyttäneet, ja tuossa tienhaara, jossa he olivat vaihtaneet keskenään jonkun sanan. Taivas tämän kaiken yläpuolella oli sininen ja väräjävä, avara maailma ylpeille linnuille, jotka alituisesti liitivät siipiensä varassa etsiskellen ja etsiskellen. Ja tuo leuto tuuli, se oli kuin hento nainen, Jude tuumi itsekseen, joka saattoi silmänräpäyksessä muuttua jättiläiseksi ja raadella koko maailmaa.
Voisihan hän löytää taivaan ja tuulen paljon hedelmällisemmälläkin seudulla, missä elämä oli kuin silkkiä; ja sinne hän kuului. Hän aikoi kysyä Amelialta, mikä tuo salaisuus oikeastaan oli…
Amelia ruiskutti parhaillaan hyönteispulveria kanakoppiin Judithin palatessa kotiin. Tyttö seisahtui ovelle ja katseli vähän aikaa hänen työtään ja sanoi sitten, ettei ollut postia. Amelia ei ollut mitään odottanutkaan. Ei hänelle koskaan tullut postissa mitään tärkeää. Hän jatkoi työtään vastaamatta mitään.
»Mitä sinä puhuit isän kanssa sinä iltana, jolloin kerroit hänelle
Svenistä?» Judith kysyi äkkiä.
Amelia, joka seisoi selin Judithiin, ei kääntynyt.
»En muista mitään erikoista», Amelia vastasi hitaasti. »Isä ei tietenkään ottanut koko juttua kuuleviin korviinsakaan.»
»Jotakin muuta se oli — kyllä minä kuulin. Minun täytyy nyt saada tietää totuus», intti Judith.
Amelia katsoi tyttöön. »Varmaankin sinä kuulit, mitä hän sanoi minun omaisistani», alotti Amelia epäröiden. »Hän antaa minun aina tietää, että hänen kotinsa oli parempi kuin minun. Hän moittii minun vanhempiani enemmän kuin mitä he ansaitsisivat — he olivat köyhiä, mutta pahempaa vikaa heissä ei ollut. Tunnethan sinä isän, Jude. Ei se ollut muuta.»
Kanakopissa oli väkevä liimanhaju. Se oli suorastaan tukahduttava. Mutta Amelia kaikesta päättäen ei huomannut sitä. Judith katseli häntä hetken aikaa tutkivasti. Amelian kasvot olivat kalpeat. Hän kääntyi jälleen poispäin ja ruiskutti pulveria myös orsiin.
Judith kääntyi epäröiden pois. Olihan kylläkin Calebin tapaista nostaa suurta melua siksi vähäisestä asiasta, mutta —
Kanakopissa Amelian kädet herpaantuivat. Hän laski maahan ruiskun.
Judith ei ollut siis kuullut, mitä Caleb sanoi Mark Jordanista.
Tästä lähtien hän kärsi kernaammin mitä hyvänsä kuin antoi aihetta
kohtaukseen, joka tuottaisi onnettomuutta.
Seuraa vana päivänä Caleb saapui kotiin. Hän toi Judithille kengät, paksut nahkajalkineet, joihin mahtui kaksi paria villasukkia. Toinen talvi oli vielä tulossa.
KYMMENES LUKU.
I.
Lähteen reunalla, niissä Judith viikkoja aikaisemmin oli maannut maassa alastomana, hän kohtasi Svenin. He istuivat rinnatusten ja kuuntelivat hyönteisten surinaa, joka ennusti sadetta. Judith laski kätensä Svenin suulle, kun tämä aikoi ruveta puhumaan.
»Älä huoli!» hän kuiskasi. »Kuule, miten pilvet liikkuvat!»
Siten he istuivat ääneti ja kuuntelivat hiljaisia ääniä yläpuoleltaan ja ympäriltään. Ilma muuttui harmaaksi puiden alla, ja aukiolla karja ammui ikävissään.
Judith siirtyi lähelle Sveniä ja tarkkasi hänen kasvojaan. Sven suuteli Judea kiihkeästi huulille ja kaulalle. Näytti siltä kuin hän ei koskaan ennen olisi huomannut, miten kaunis Judith oli.
»Minä seuraan sinua heti heinänteon päätyttyä», sanoi Judith.
II.
Lupauksensa mukaisesti mrs. Sandbo tuli viikkoa myöhemmin viemisille Garen taloon. Hän oli pukeutunut pyhävaatteisiin ja toi tulijaisiksi hedelmäkaakun. Varmaankin sellainen hyvän naapuruuden merkki murtaisi kaiken vastustusvoiman.
Kun Ellen tuli häntä vastaan ovessa, pujahti mrs. Sandbo nopeasti huoneeseen. Amelia, joka työskenteli puutarhassa, ei tullut heti esille, vaikka hän näki mrs. Sandbon saapuvan pihalle. Hän seisoi hetken aikaa katsellen kukkuloita ruohoaavikolla, jonne Caleb oli lähtenyt karjakauppoja tekemään.
Lind ompeli arkihuoneessa, kun mrs. Sandbo astui ovesta. Opettajatar nosti hänelle tuolin. Ellen seisoi peremmällä epäröiden.
»Hyvä —» alkoi mrs. Sandbo käyden istumaan. Hän katseli arvostellen ympärilleen, ennenkuin hän jatkoi. »Hyvä — alkaa olla lämmin, miss Archer. Hyvänen aika, Ellen, enpä olisi tuntenut sinua enää! Miten laihaksi olet käynyt. Mitä sinä olet tehnyt? Mikä sinua vaivaa?»
Ellen hymyili jäykästi. »Ei — mikään, minä voin hyvin.»
»Sinä olet nyt suuri tyttö. Ehkäpä joudut piankin naimisiin? Entäs te, miss Archer, te kuulutte käyvän sulhasen haussa?»
»Minäkö?»
»Ehkä se on erehdystä», mrs. Sandbo paransi puhettaan. »Tokkopa Fusi Aronson ilman aikojaan olisi käynyt Thorvaldsonin luona. Mutta puhutaanhan sitä niin paljon Sidingissä.»
»Mitä te tarkoitatte, mrs. Sandbo?» Lind kysyi pahoillaan.
»Oi — en mitään — en mitään, mitä kannattaisi kertoa. Sidingissä väitettiin vain, että Fusi Aronson oli antanut Thorvaldsonille selkään, kun tämä oli maininnut jotain opettajattaresta ja Klovaczin talon hoitajasta. Mutta ei siitä maksa vaivaa sen enempää puhua.»
Lind pelästyi. Miten ihmeessä — tuuliko täällä vakoili? Ehkäpä sittenkin oli ollut varomatonta käydä Klovaczissa.
Amelia tuli samassa huoneeseen ja tervehti ääneti mrs. Sandbota. Ellen, joka oli kuullut, mitä jälkimmäinen oli kertonut, katsoi pitkään Lindiin ja läksi ulos. Hänellä oli oma käsityksensä tuollaisesta karkeasta ja hävittömästä epähienoudesta.
»Miten mr. Gare jaksaa palattuaan kaupungista?» mrs. Sandbo kysyi ystävällisesti. Amelia vakuutti, että Caleb oli hyvissä voimissa.
»Varmaankin hän toi paljon sieviä tulijaislahjoja tytöille?»
»Emme me voi ostaa mitään, mikä ei ole suorastaan tarpeellista, mrs. Sandbo. Kiitoksia paljon hedelmäkaakusta. En pitkään aikaan ole ennättänyt leipoa kaakkuja. Puutarhassa on kovin paljon työtä.»
»Niin —» huokasi mrs. Sandbo. »Kaakut ja herkut maksavat myös paljon.»
»Ellen», Amelia huusi keittiöön, »keitä teetä mrs. Sandbolle.»
»Mrs. Thorvaldsonilla vasta oli huono onni», mrs. Sandbo sanoi vakavasti laskien kätensä ristiin.
»Mitä hänelle on tapahtunut?» kysyi Amelia huomatessaan, että vieras oli halukas kertomaan.
»Hän sai pienokaisen viime viikolla, mutta lapsi syntyi kuolleena — poika kaiken lisäksi. En ennättänyt ajoissa paikalle», hän sanoi pahoitellen. »Thorvaldson oli aivan suunniltaan surusta — yhdeksän tyttöä ennestään, ja nyt ensimmäinen poika. Mutta hyvä oli, että lapsi kuoli.»
»Miksikä niin, oliko siinä jotain pahasti?»
»Pahastiko? Ettekö ole kuullut?» hän huudahti mielihyvällä pitkittäen jännitystä. Tietystikään garelaiset eivät olleet kuulleet. Mistäpä he olisivat kuulleet?
»En.»
»No niin —» mrs. Sandbo yskähti nojautuen tuolinsa selustaa vasten. »En tahtoisi puhua siitä — mutta lapsella oli vasikan pää.» Hän odotti loistavin silmin sanojensa vaikutusta.
»Hyvä Jumala!» huudahti Lind.
»Tarkoitatteko, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt?» Amelia kysyi tyynesti.
»Hän oli pelästynyt, mrs. Lindahl, joka oli apuna, kertoi minulle kaikki. Lapsi syntyi ennenkuin he lähettivät minulle sanaa. Lehmä oli potkaissut häntä juuri kuukautta ennen. Se oli oikein tuolle miehelle, miksi hän pani vaimonsa sellaiseen työhön juuri vähää ennen.»
»Miten julmaa», Lind mutisi. Hän huomasi, että mrs. Sandbo täydellä todella uskoi, että lapsella oli ollut vasikan pää.
Caleb tuli hetken kuluttua huoneeseen ja vilkaisi mrs. Sandbohon. Hän ei sanonut kellekään mitään, otti vain eräästä laatikosta kirjeen, jonka hän toi pöydän ääreen.
»Fusi Aronson kuuluu myöneen teille metsää, mr. Gare. Minulle hän ei suostunut sitä myömään, vaikka tarjosin hyvän hinnan.»
Caleb ei kohottanut edes katsettaan. »Niin», hän sanoi hajamielisesti tutkien paperia edessään.
»Hirveä onnettomuus, mikä sattui Aronsonin pojille neljä, viisi vuotta sitten. Fusi ei ole enää entisellään sen jälkeen.»
»Surullista se oli», sanoi Amelia.
»Ei kukaan näytä olevan oikein perillä asiasta», mrs. Sandbo jatkoi. »Kummallista, ettei kukaan sattunut olemaan lähellä, jotta olisi voinut pelastaa heidät ja viedä heidät yöksi suojaan. Eivät he olleet niinkään kaukana ihmisasunnoista paleltuessaan kuoliaaksi.»
»Myrsky tietenkin pidätti ihmiset kotosalla, mrs. Sandbo», kiiruhti
Amelia sanomaan.
»Niin, ja kulkutauti oli myös liikkeellä.»
»Minun taitaa täytyä palata puutarhaan, mrs. Sandbo», sanoi Amelia vilkaisten Calebiin. »Poimin herneitä illalliseksi, ja kello on jo neljä.»
»Hyvänen aika, olenpa viipynyt jo kovin kauan! No niin hyvästi, miss
Archer. Älkää välittäkö tuosta Thorvaldsonista. Hän on ilkeä mies.
Hyvästi mr. Gare. Hyvää heinäonnea.» Hän kiiruhti ulos hameitten
kahistessa kuin paperi. Amelia seurasi kiitollisena hänen jäljessään.
Kun mrs. Sandbo oli lähtenyt, yskäisi Caleb hiukan ja pani paperin takaisin laatikkoon. Hän ei ollut lukenut siitä sanaakaan. Hän sulki laatikon, väänsi avaimen lukkoon ja pisti sen liivintaskuunsa, missä hänellä oli suuri hopeakellonsa. Lipaston laatikossa Caleb säilytti kirjeitään ja papereitaan, joihin ei kukaan muu perheen jäsen koskaan kajonnut.
Amelia tuskitteli puutarhassa, mitähän Caleb sanoisi hänen palatessaan takaisin. Hän otaksui, että Caleb oli tullut huoneeseen vain kiusatakseen häntä ja näyttääkseen, että hän tiesi mrs. Sandbon olevan talossa.
Lind kiiruhti huoneeseensa ihmetellen, mitenkähän laajalle tuo tieto oli levinnyt, että hänet oli nähty yhdessä Mark Jordanin kanssa. Ei kukaan voinut tietää, että hän oli aterioinut yhdessä hänen kanssaan Klovaczin talossa, ja niinpä tämä huhu ei saattanut olla muuta kuin pahansuopaa panettelua. Mutta hänen täytyi varoa, ettei hän antaisi syytä juoruihin niin kauan kuin hän oli opettajana Oelandissa. Hänestä tuntui nyt, että Amelialla oli täysi syy pelätä Calebia, jos tämä tiesi jotain epäedullista hänestä. Jos se tulisi ihmisten korviin, niin hän joutuisi armotta epäilyksen alaiseksi.
III.
»Jos tapaan hänet täällä toistamiseen, niin ajan hänet ulos ovesta», Caleb lisäsi nuhdeltuaan Ameliaa sen johdosta, että hän oli kestittänyt mrs. Sandbota. »Meillä ei ole mitään tekemistä tuon joukon kanssa. Opettajatar yrittää saada Mark Jordanin verkkoonsa, vai mitä? Kaikki Sidingissä puhuvat siitä. Luuletko, että hän haluaa päästä tuon kauniin nuoren miehen salaisuuden perille?» Caleb naureskeli partaansa ja läksi karjapihalle. Amelia seisoi ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Opettajatar oli niin hieno, niin hyvä — hän ei siitä välittäisi. Mutta Mark Jordanille se merkitsisi paljonkin. Äkillinen tuuma iski Amelian mieleen. Caleb oli jo niin kaukana, ettei hän voinut kuulla mitään, ja Ellen oli lähtenyt hakemaan vettä.
Hän huusi opettajatarta. Lind tuli ullakolta ja katsoi Ameliaan.
»Minä paistan kaksi kananpoikaa — tahtoisitteko viedä toisen niistä tuolle nuorelle miehelle Klovaczin taloon?» Amelia kysyi. »Mutta älkää puhuko kellekään.»
Lind hymyili Amelialle salaten hämmästystään. »Mitä islantilaiset sanovat, jos he näkevät minun menevän sinne?»
»Tehkää niinkuin haluatte. Joka tapauksessa he puhuvat teistä.»
Niinpä Lind läksi viemään herkullisesti paistettua kananpoikaa Klovaczin farmille. Matkalla hän ihmetteli, miten Amelia äkkiä oli tullut näin rohkean anteliaaksi, ja samalla myös tuumi, mikähän hänen oikea luonteensa saattoi olla.
Mark Jordan korjasi parhaillaan leikkuukonetta, kun Lind saapui ratsain. Markin hiukset olivat kähärässä hänen hikisellä otsallaan, hänen paljaat käsivartensa oli ahavoituneet ja lihakset voimakkaat. Lind nauroi ääneensä ilosta katsellessaan häntä. Mark kietoi käsivartensa tytön ympärille hänen istuessaan satulassa.
»Tiedätkö, sinä olet hirveä teeskentelijä. Ei sinussa ole mitään vikaa, ei sinun ole lainkaan pakko olla täällä», sanoi Lind.
»Ei ennen ollutkaan, mutta nyt on», Mark hymyili Lindille. »Ainakin lokakuun loppuun.»