»Niin», hän sanoi, »heillä on jo liiaksikin työtä.»
»Minä käyn tänään Bjarnassonissa. Pitkä matkahan sinne on, mutta ehkäpä saan heiltä puimamiehiä.» Calebin silmät vilkuivat Thorvaldiin. Islantilainen liikutteli hermostuneesti suurta ruumistaan.
»No niin, en tahtoisi, että puhuisit siitä Yellow Postissa, mutta Bjarnasson sanoi, että saan pestata hänen puimamiehensä», hän sanoi hitaasti.
»Pestata? Antoihan hän ne sinulle viime vuonna ilmaiseksi?»
Caleb oli kovin huvitettu nähdessään, miten laimeasti Thorvald kykeni puolustamaan asemaansa.
»Ja tuollaista juttua sinä yritit sitten syöttää minulle, Thorvald», hän nauroi mielissään. »Häpeä toki.»
»En halua, että muut saavat siitä vihiä, muuten he luulevat, etten minä jaksa maksaa. Kyllä minä voin maksaa — heinänteon jälkeen.»
Taaskin Caleb hymyili salaa. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei Thorvald koskaan maksanut sellaista, mitä Bjarnasson ei vaatinut häneltä.
»Bjarnasson on ollut kovin ystävällinen sinulle, eikö totta? Mitenkä paljon oletkaan velkaa hänelle työkaluista? Eipä sitä taida olla kovinkaan vähän korot mukaanlaskettuina, Thorvald?»
Thorvaldin suuret jalat alkoivat liikkua. Hän ei vastannut. Hän kuunteli kiihkeästi, kun naiset keittiössä korjasivat ruokia pöydästä.
»Lähdetäänpä katsomaan perunamaitasi, Thorvald. Siitä on hyvä aika, kun viimeksi kävin täällä.»
Thorvald vastasi jotain, ja molemmat miehet läksivät ulos. Thorvald huomasi suureksi helpotuksekseen, että pöytä oli korjattu, ja toivoi, ettei Caleb ollut huomannut kalaa taloon tullessaan. Hän muuttui heti puheliaaksi ja ystävälliseksi.
He astuivat ulos ja kulkivat auringossa perunamaan läpi, joka täytti kokonaisen kahden acren suuruisen palstan. Perunat olivat Thorvaldsonin tärkein myöntituote ja ainoa viljalaji, joka onnistui hyvin hänen farmillaan. Hän ei osannut kasvattaa karjaa eikä hevosia ja viljakin oli huononpuoleista.
»Hyvä sato, Thorvald. Siitä lähtee sievoiset summat», Caleb sanoi miltei kuiskaten, ikäänkuin yksin puhuen. »Tällaiseen työhön naisetkin kykenevät. Toista se on, kun on suuri karja. Sinun pitäisi saada mies taloon. Mikä onni, ettei sinulla ole paljon elukoita, Thorvald. Ne vaativat hyvää huolenpitoa.»
Thorvald pysähtyi ja noukki lehtitäin perunataimesta.
»Ei niitä ole paljon», hän sanoi ylpeänä osoittaen terveitä taimia.
»Perunoita te voitte syödä, kun ei muuta ruokaa ole», Caleb sanoi.
»Hyvä keksintö — hyvä keksintö. Mutta asiasta toiseen — kalastavatko
Bjarnassonit jälleen?»
»Eivät, minun tietääkseni», kiiruhti Thorvald sanomaan.
»Eikö teillä ollut kalaa pöydässä? Mistäpä te olisitte sitä voineet saada muualta kuin Bjarnassonin järvestä; oletko varma siitä, ettet ole käynyt siellä kalassa?»
»Kalaako pöydässä? Ei — ei —»
»Älä huoli valehdella, Thorvald. Teillä oli kalaa päivälliseksi ja sinä varastit sen — varastit sen Bjarnassonin järvestä. Luultavasti yöllä. Tiedäthän, mitä Bjarnasson tekee, jos hän saa vihiä asiasta. Mutta en minä mene kantelemaan, Thorvald. Älä sellaista epäile — älä epäile. Kernaammin toivon, että saat viljasi puiduksi. Eihän kukaan muu sitä tiedä kuin minä, eikä kukaan muu saakaan sitä tietää, mutta pahoin sinä teit, Thorvald, kovin pahoin.»
Thorvaldin kasvot elivät. Hänen suuret kätensä hapuilivat taskuissa, hänen hartiansa olivat veltot. Calebin vasen käsi siveli hänen viiksiään.
»Asiasta, toiseen, Thorvald, mehän puhuimme kerran siitä, että sinun peltosi ulottuu aivan minun maihini saakka. Silloin et ollut halukas myömään sitä. Sinulla ei kuitenkaan ole siitä paljonkaan hyötyä. Mitä tuumit nyt sen myynnistä?»
Thorvaldin silmiin syttyi kiukustunut ilme. Caleb Gare oli saada hänet kiinni. »En! En pientä osaakaan!» hän sanoi töykeästi.
Caleb kohautti olkapäitään ja kääntyi lähteäkseen.
»Hyvä on, mutta älä syytä minua, jos Bjarnasson ei lähetä puimamiehiään tänne», hän sanoi.
Thorvaldson kiiruhti Calebin rinnalle, kun tämä meni rattaittensa luo.
Mieluummin kuin että Bjarnasson kieltäisi apuaan…
»Milloin sinä haluat sen saada?» hän miltei huusi.
»Milloin hyvänsä — mitä pikemmin, sitä parempi. Minä maksan käteisellä, Thorvald, se on minun tapani. Ehkäpä rahat ovat juuri nyt hyvään tarpeeseen, vai mitä?»
He päättivät tavata toisensa Johannesonin luona, joka oli julkinen notaari, ja suorittaa asian seuraavana päivänä.
»Näkemiin, Thorvald», Caleb sanoi nousten rattaillensa. »Hyvä päivä meille kummallekin, vai mitä?»
Hän läksi ajamaan jättäen Thorvaldsonin kiroilemaan pihalle.
Päivä oli kirkas. Iltaan mennessä suuri osa heinästä saataisiin niitetyksi. Ellen ei jaksanut oikein suorittaa työtään, ja Amelia surkutteli häntä, sen Caleb oli huomannut päivällispöydässä. Parasta huomauttaa Amelialle, mikä hänen rauhaansa sopi. Caleb tuumi juuri mielessään, mikähän tapaus antaisi hänelle aihetta pelata viimeinen valttinsa, niinkuin hän kernaasti sitä nimitti. Hän ei koskaan pelännyt, että siitä aiheutuisi mitään muutosta farmilla, paitsi että perhe tulisi vain lujemmin siihen kytketyksi. Hän oli aivan varmasti vakuutettu siitä, että jos lapset saisivat kuulla Amelian häpeästä, he eivät koskaan poistuisi kotoa, eikä hän hetkeäkään epäröisi ilmaisemasta totuutta Mark Jordanille, jos hänet pakotettaisiin siihen. Mutta epävarmuus tuotti hänelle jonkunmoista tyydytystä, varsinkin kun hän näki, millainen vaikutus sillä oli Ameliaan. Hän aikoi säästää paljastuksen sopivaan hetkeen.
III.
Kun Judith palasi ensimmäisen päivän iltana kotiin pellolta, olivat hänen vaatteensa hiessä. Hän ei jäänyt keittiöön peseytymään niinkuin toiset, vaan kantoi vadillisen kylmää vettä Lindin huoneeseen, jossa hän sai olla yksin. Sitten hän riisuutui ja pesi koko ruumiinsa, väristen kylmästä. Nopeasti hän pukeutui puhtaisiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän ja pisti povelleen pienen pussin lavendeliä, jota hän oli kasvattanut edellisenä kesänä. Vaatteittensa päälle hän veti karheat työhousunsa, joita hän käytti joka päivä, jotta muut eivät huomaisi hänen vaihtaneen pukua. Sitten hän kuuli Amelian kutsuvan illalliselle.
Aterian jälkeen, jota perhe söi ääneti uupumuksen vallassa, Judith kiiruhti ulos ja otti Princen aitauksesta. Hän toivoi, että karja olisi lähellä, jotta hän ennättäisi hiukan kauemmin olla Svenin kanssa. Hän ei tuntenut mitään hellyyttä Sveniä kohtaan, mutta voittamatonta halua saada kokea jotain, mikä erosi kokonaan hänen tavallisesta elämästään.
Sven ei ollut lähteen luona Judithin saapuessa sinne. Hän sitoi hevosen puuhun, aukion läheisyyteen, mistä hän saattoi nähdä karjan pajukosta. Sitten hän heittäytyi sammalille koivujen alle, hyväillen käsivarsillaan solakkoja puunrunkoja ja painaen ruumiinsa maata vasten. Häh oli riisunut yltään paksut työhousunsa, ja maan viileys tuntui hänen ohuiden vaatteittensa läpi. Laskevan auringon valo näytti soljuvan kuin kulta pitkin koivujen valkeaa runkoa. Ei muuta liikettä kuin veden hiljaista tippumista lähteestä ja jonkun linnun pyrähtelyä lammen ruskean pinnan yläpuolella. Ei muuta ääntä kuin sammakkojen kurnutusta kaukana suolla ja rastaan viserrystä. Täällä vallitsi sanoin kuvaamaton kirkkaus, sellainen kirkkaus, johon sielu pyrkii; Judith pidätti hurmaantuneena hengitystään.
Sven lähestyi lammikon toiselta puolelta, ja Judith näki hänet hetken aikaa seisomassa auringonvalossa, koivujen varjojen langetessa pitkinä juovina hänen ylitseen. Hän oli kuin nuori jumala, joka astui esiin avaruudesta. Judith ei liikahtanut, ja Sven lähestyi katsellen häntä.
»Miksikä et sano mitään, Judie?» Sven kysyi vihdoin ihmetellen. »En koskaan tiedä, mitä sinä oikeastaan ajattelet.»
Judith punastui pahoillaan. Hän hyppäsi pystyyn.
»Voi — sinua», hän sanoi kiivaasti. »Miksikä minun pitäisi aina sanoa jotain? Eikö se riitä, että minä olen täällä?»
Sven katsoi häneen loukkaantuneena.
»No niin. Jos ajattelet siten —» Hän kääntyi mennäkseen.
»Tule tänne», Judith mutisi katsoen poispäin.
Sven tuli lähemmäksi ja pysähtyi aivan hänen eteensä.
»Mitä?»
»Minä luulin, että sinä ymmärtäisit —» Judithin rinta kohosi kiihkeästi. Hän kääntyi ja kietoi käsivartensa kiihkeästi Svenin ympärille. »Et sinä saa lähteä pois — sinun pitää tulla minun kaltaisekseni. Minussa on jotain, josta sinulla ei ole aavistustakaan. Ei kukaan sitä aavista — täällä näin. Lähdetään yhdessä jonnekin — kauaksi pois, sinä ja minä. Me lähdemme — lähdemme — meistä tulee hienoja ihmisiä, sellaisia, joista sinä olet lukenut. Minä tiedän, että minä voin tulla oikein hienoksi, ja sinun pitää myöskin, sillä sinä seisot minua korkeammalla. Me tulemme toisenlaisiksi kuin nämä ihmiset täällä, Sven, tai kuin ne, joiden parissa sinä työskentelit kaupungissa. Me lähdemme pois, valtameren toiselle puolelle. Eikö niin, Sven?»
Sven taputti häntä olkapäälle tyynnyttääkseen häntä. Hän koetti ymmärtää Judithia. Hän tahtoi olla ystävällinen, mutta miehen on mahdoton valehdella.
»Me lähdemme matkoille, Judie, kun ensin olen tehnyt ankarasti työtä pari vuotta. Mutta mahdotonta meidän on aivan heti lähteä, ennenkuin olemme saaneet jotain kokoon.»
He istuivat veden partaalla, ja Judithin mieli tyyntyi jälleen. Lehmä ammui huomauttaen siten heille, että aurinko oli jo laskenut. Tyttö veti nopeasti työhousunsa ja likaisen puseronsa puhtaan pukunsa päälle. Sven hymyili hiukan alakuloisesti katsellessaan häntä.
Judith irrotti Princen puusta ja hyppäsi satulaan. Tällä kertaa hän katsoi taakseen ja vilkutti Svenille, kunnes hän ei voinut enää nähdä häntä. Hän ajoi karjan nopeasti kotiin voittaakseen takaisin kadotetun ajan. Hän oli huolettoman onnellinen ensi kertaa pitkästä aikaa.
Ellen ja Charlie odottivat lypsytarhassa.
»Missä sinä olit näin kauan?» Ellen kysyi. »Isä sättii äitiä keittiössä, ja sinä olet siihen kokonaan syypää. Pitäisi sinun toki ajatella joskus hiukan muitakin kuin vain itseäsi.»
»Ole vaiti!» Judith huudahti. »Jos sinä ajattelisit hiukan, niin sinun kävisi paljon paremmin.»
Hän kiiruhti taloon, mutta Caleb oli jo poistunut keittiöstä Judithin astuessa sinne. Hän näki hänen kulkevan pellon poikki heiluttaen lyhtyään maata pitkin. Amelia laittoi separaattoria kuntoon. Hänen kasvoillansa näkyi vielä hänelle tarkoitetun nuhdesaarnan jälkiä.
»Jude», hän sanoi, »tästä lähin Charlie hakee karjan kotiin. Sinun ei olisi tarvinnut kuluttaa siihen kokonaista tuntia.»
NELJÄSTOISTA LUKU.
I.
Ilmassa tapahtui äkillinen muutos ja heinänteko oli keskeytettävä. Ilma oli raakaa ja kylmää kuin varhain keväällä; tytöt auttoivat kotisalla Ameliaa vihannesten säilyyn panossa ja metsämansikoiden ja vihreiden karviaismarjojen keitossa, joita hän tuntikausia oli poiminut niityiltä ja metsästä. Sitten seurasi tuulinen päivä, jolloin suuria, valkeita pilviä liiteli sinisellä taivaalla.
Sinä päivänä Klovaczin perhe palasi kotiin katetuissa vankkureissaan, joissa he kuukausia aikaisemmin olivat matkustaneet etelänpuolessa olevaan kaupunkiin. Caleb ei ollut sinä päivänä kotona, ja säälistä Amelia kiiruhti tielle toivottamaan heitä tervetulleiksi kotiin.
Anton Klovacz oli laihtunut niin suuresti, että häntä tuskin saattoi tuntea. Mutta hänen kasvonsa säteilivät kiitollisuutta, kun Amelia pyysi häntä lapsineen taloon hetkeksi lepäämään. He olivat ajaneet koko päivän Nykerkistä, ja olivat tomuiset ja väsyneet. Molemmat vanhimmat pojat olivat jo lähes kaksikymmenvuotiaita, voimakkaita ja kauniita. Anton olisi jättänyt heidät kotiin hoitamaan farmia, mutta hän oli pelännyt, ettei hän koskaan palaisi takaisin. Sen lisäksi hänellä oli kaksi toisellakymmenellä olevaa tyttöä, tummasilmäistä ja valkohampaista. Kolme nuorinta lasta olivat poikia, tummaverisiä ja vallattomia; heidän vaatteensa olivat repaleiset ja jalat paljaat.
Amelia antoi heille kuumaa vettä ja saippuaa käsien pesua varten ja toi ruokaa pöytään. Anton istui vieressä katsellen ääneti Amelian hommia, kyynelten vähän väliä noustessa silmiin. Hän pujotti laihat sormensa ristiin, niinkuin nainen olisi tehnyt. Amelia hääri keittiössä jutellen ja nauraen lasten kanssa, voimakkaan ja vapaan lämmön virratessa hänen sydämeensä. Näyttipä siltä kuin hän tällä vähäisellä ystävyydentyöllä olisi tahtonut korvata kaikki menneiden vuosien epäystävällisyydet. Hänen oli aivan mahdoton katsella Antonia. Antonin suuret, tummat silmät, jotka olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, muistuttivat jotain hänen omassa sielussaan, jota hän oli pitänyt tarkoin salassa…
Vihdoin he istuivat kaikki pöydän ympärillä ja Amelia kaatoi nuorimpien lasten kuppeihin maitoa. Hän kysyi Antonilta, aikoiko hän nyt jäädä kotiin.
»Kunnes Jumala sanoo: 'Nyt riittää, Anton!'» hän sanoi hymyillen käheällä äänellä. »Koetan saada aikaan niitä parannuksia, joita valtio vaatii. Sitten farmi on minun omani. Ja lapsillani on koti. Sitten kuin —» hän osoitti kädellään ulos ja ylöspäin, aivankuin tuuli olisi lennättänyt kellastuneita lehtiä.
Kun lapset nousivat vaunuihin, jättäytyi Anton heistä jäljelle ja kiitti Ameliaa hänen vieraanvaraisuudestaan, tarttuen hänen molempiin käsiinsä.
»Tätä en unohda, mrs. Gare», hän sanoi. »Minulla on enää vain lyhyt aika elettävänä, niin tuo suuri tohtori sanoi. Mutta minä koetan parantaa farmiani, ja sitten se on heidän omansa. Tuhannet kiitokset.»
Ja Klovaczin perhe jatkoi matkaansa katetuissa vankkureissaan, valkoisen kankaan liehuessa tuulessa. Suuret keskikesän pilvet liikkuivat heidän yläpuolellaan kuin majesteetillinen laivasto lumivalkoisin purjein.
II.
Varhemmin tänä samana päivänä Caleb ajoi Mark Jordania tapaamaan. Vähän väliä hän siveli vasemmalla kädellään viiksiään ikäänkuin pyyhkiäkseen pois hymyn, jonka tämä hänen ajomatkansa nostatti hänen huulilleen. Ajaessaan heinäpeltojen ohitse hän mittasi silmillään heinän korkeutta ja huomasi, että parin päivän keskeytys oli ehkä ollut vain eduksi. Martin ja tytöt saisivat huomenna taas lähteä työhön — toimettomuus synnytti vain vallattomuutta.
Mark oli naulaamassa vajan seinään uusia lautoja, kun Caleb ajoi Klovaczin farmin pihalle. Hän astui alas matalilta tikapuilta, jotka oli nostettu vajan seinää vasten, ja tuli Calebia vastaan niin pian kuin hän huomasi hänet. Hän ihmetteli, mitähän asiaa vanhalla miehellä saattoi olla.
»Huomenta, naapuri», Caleb tervehti häntä ystävällisesti, laskeutuessaan alas rattailtaan. »Minä olen Caleb Gare, koulutalon lähettyviltä. Arvelin, että ehkäpä teistä tuntuu täällä hiukan yksinäiseltä.»
Mark puristi hänen kättään. »Yksinäiseltähän elämä täällä tuntuu», hän sanoi. »Täytyi ruveta tällaiseen urakkaan», — hän osoitti vajaa — »jotta saisi ajan kulumaan. Anton Klovacz palaa pian kotiin eikä hänestä ole enää työntekijäksi, sen mukaan kuin olen kuullut. Koetan juuri saada talon jonkinmoiseen kuntoon.»
»Kai hänen on ruvettava heinäntekoon niin pian kuin hän palaa kotiin?» tuumi Caleb. Hän katseli Markin leveitä hartioita ja hienoja, kapeita sääriä ja vilkaisi salaa hänen hienopiirteisiin kasvoihinsa. Amelia ei saa nähdä häntä, tuumi hän uudelleen.
»Kai siihen kaikkein ensiksi on ryhdyttävä. Tulkaa istumaan, mr. Gare —» Mark kääntyi maitohuoneen edustalla olevan penkin luo. Caleb seurasi häntä pää kumarassa, ikäänkuin hänellä olisi ollut paino niskassaan, ja laahaten jalkojaan. Molemmat miehet kävivät penkille istumaan.
»Mitenkä hän voi saada työt tehdyksi kahden pojan avulla?» Caleb kysyi.
»Minä jään tänne auttamaan häntä», Mark sanoi. Hän tarkkasi vanhaa miestä, vaikka hänen silmänsä kulkivatkin kauaksi pelloille.
»Niin, niin, sehän on luonnollista», sanoi Caleb ikäänkuin hän itse olisi tehnyt sen huomion. »Mutta mikä on tuonut teidät tänne, näiden pakanoiden pariin? Nuori mies, sellainen kuin te —»
Mark nauroi. »Lääkärin määräys. Olin hiukan hermostunut, liikarasittunut — ei mitään vaarallista, mutta lääkäri arveli parhaaksi tarttua siihen heti kiinni. Sattumalta hän kuuli Klovaczista, jonka oli määrä tulla kaupunkiin tutkittavaksi, ja niinpä lääkäri, jonka tunnen varsin hyvin, arveli, että minun sopisi olla täällä sen aikaa kuin Klovacz on poissa. Siten nämä kaksi potilasta vaihtoivat paikkaa. Pelkään vain, että Klovacz parka joutui vaihdossa tappiolle, mitä terveyteen tulee. Tohtori kirjoitti minulle, ettei hänestä ole paljonkaan toivoa.»
Caleb päästi säälivän äänen. Hän silitteli viiksiään ja kysyi sitten suoraan: »Mihin te aiotte ryhtyä lähdettyänne täältä? Ettekö haluaisi tulla minun luokseni työhön?»
»En — luultavasti olen saanut kyllikseni maanviljelyksestä, kun Klovacz palaa takaisin. Aion lähteä muille maille ennen kylmän tuloa.»
»Teidän omaisenne toivovat teitä kai kotiin?»
»Omaiseni?» Mark hymyili. »Kaikki omaiseni ovat kuolleet, mr. Gare.
Voin tulla ja mennä oman mieleni mukaan.»
»No niin, — ehkä se on onnellisintakin. Perheestä on vain paljon huolta — paljon huolta. Teidän vanhempanne olivat farmareita, eikö niin?»
»Ei — sen verran kuin tiedän isästäni oli hän lukenut mies.»
»Vai lukenut mies? Siis gentlemanni — niin, niin», Caleb sanoi huvitettuna tilanteen koomillisuudesta. »Me farmarit emme ole niin hienoja, mutta me tiedämme, että sivistys on valtaa. Ei mikään ole sen arvoista — ei mikään! Teidän isänne oli kai teidän ensimmäinen opettajanne? Opetti teille aakkoset, vai kuinka?»
»Ei. En muista häntä lainkaan. Hän kuoli vähän ennen syntymistäni.»
Caleb otti piipun taskustaan ja täytti sen.
»Mitä te sanotte! Ja te jäitte yksin äitinne kanssa? Olipa se ikävää — kovin ikävää!»
Mark vilkaisi Calebiin ja tuumi, miten omituinen mies hän oli. Suuri originaali. Tuossa hän nyt istui ja säälitteli vennon vieraan ihmisen kohtaloa. Hän hymyili.
»Äitini kuoli myös pian sen jälkeen. Hän oli hyvin köyhä, ja muutamat lähetysseuran papit ottivat minut huostaansa», hän selitti vanhan miehen mieliksi.
»Hyvä — hyvä. Mutta täytyyhän teillä olla omaisia jossakin?» Caleb
näytti epäilevältä. Itsekseen hän riemuitsi omasta sukkeluudestaan.
Miten Mark paljastikaan itsensä hänelle! Olipa siinä jotain kerrottavaa
Amelialle!
»Mahdollisesti Englannissa. Vanhempani tulivat sieltä, ja tietääkseni isäni oli hyvin vanhan suvun viimeinen jäsen. Aikomukseni on kerran käydä ottamassa selkoa suvustani, ehkäpä löydän silloin joitakin sukulaisia. Mutta minä en kaipaa heitä, mr. Gare.» Mark nauroi nähdessään Calebin pudistavan päätään myötätuntoisesti. »Vaikea minun on löytää keitään äitini omaisia, sillä en tunne hänen tyttönimeään. Papit ovat unohtaneet sen, varmaankin tarkoituksella, sillä he toivoivat, pitämällä minua erossa kaikista mahdollisista sukulaisista, voivansa kasvattaa minusta pappia.»
Caleb siveli vasemmalla kädellään viiksiään. Hänen oli vaikea olla hymyilemättä Markin avomielisyydelle. Hän saattoi kertoa kaikki Amelialle. Hän suorastaan väänteli itseään mielihyvästä.
»Pikku opettajattaremme on kovin sievä tyttö vai mitä?» hän huomautti vilkaisten sivulta Markiin.
Mark nosti toisen jalan toisen päälle ja laski käsivartensa ristiin.
Hänen täytyi koettaa johdattaa vanhan miehen ajatukset toisaalle.
»Aivan niin, hän on hyvin hauska nuori nainen», Mark huomautti katsoen
peltojen yli. »Miten kauan sitten koulutalo rakennettiin, mr. Gare?»
»Malttakaahan… siitä on varmaankin jo parikymmentä vuotta. Vankka rakennus — aivan ikuinen. Nuoruudessani minä sen rakensin, poikaseni — nuoruudessani. Kaikki lapseni ovat opiskelleet siellä… ehkäpä heidän olisi pitänyt saada hiukan enemmänkin oppia, mutta minä olen köyhä mies, Jordan, köyhä mies, enkä voi antaa heille enempää kuin mitä varani sallivat. Suon heille kaikkea hyvää — annan heille mitä ikänä he tarvitsevat. Tahdon pitää heidät luonani, nähkääs. Ei siitä ole mitään hyvää, jos he lähtevät kaupunkiin ja saavat siellä turhia ajatuksia. Yksinkertainen elämä on parasta. Parasta sekä sielulle että ruumiille. Sen minä aina sanon.»
»Tietysti voi tuosta muusta saada liikaakin», Mark myönsi. »Mutta eipä siitä olisi vahinkoakaan, jos he joksikin aikaa pääsisivät maailmalle. He voisivat oppia muutakin kuin maata viljelemään, jos heillä vain olisi tilaisuutta siihen.»
Calebin kasvot näyttivät sulkeutuvan kuin kaksoisovet. »Ei — ei. Eivät minun lapseni. He ovat liiaksi kiinni maassa», hän sanoi. »Garet ovat aina olleet farmareita. Ei kukaan heistä ole muulla alalla saanut mitään hyvää aikaan. Ei — he eivät luovu maasta — sitä he eivät tee.»
Mark vilkaisi häneen uteliaana. Vanhan miehen ääni kuulosti pehmeältä, kiihkeältä, ikäänkuin hän olisi toistanut loihtusanoja.
»Nuo elukat näyttävät murtavan tuon aidan tuolla», sanoi Mark nousten pystyyn ja varjostaen kädellä silmiään katsoessaan itään päin. »Ne yrittävät tunkeutua apilaspeltoon. Minun täytynee lähteä sinne estämään niitä, mr. Gare.»
Calebin teki mieli nauttia pohjaa myöten käynnistänsä. Hän kohotti kätensä.
»Malttakaahan vielä hiukan. Tapasitteko te koskaan kaupungissa erästä hevoskauppiasta nimeltä Bart Nugent? Me olimme ennen varsin hyviä ystäviä.» Hän kohotti kulmakarvojaan ja pisti kädet selkänsä taakse.
»Bart Nugent? Aivan oikein, olen vuokrannut häneltä joskus ratsuhevosia. Hän asui lähellä lähetysasemaa, kun olin vielä lapsi, ja hän salli minun ratsastaa hevosillaan. Hän on taitava ratsastaja», Mark hymyili hyvillään. »Mutta hän ei ole ollut oikein terve viime aikoina.»
»Ei», sanoi Caleb. »Hän on kuollut.»
Mark hätkähti. Bart Nugent oli ennen vanhaan ollut hänen hyvä ystävänsä. Sen suurempaa hevosystävää hän ei ollut koskaan tavannut.
Caleb nousi rattaillensa. »Käykää toistekin», Mark huusi hänelle vilkuttaen kättään.
»Kernaasti», Caleb vakuutti hymyillen ilkeästi itsekseen.
»Lystikäs vanha jöröpää», Mark mutisi astuessaan pellolle. »Kummallista, että hän tunsi Bart Nugentin. Mutta kyllä hänestä näkyy, että hän on itsevaltias.»
III.
Kotimatkalla Caleb näki kömpelöiden, valkealla pellavakankaalla katettujen vankkurien lähestyvän. Klovaczit olivat tulossa, hän tuumi itsekseen. Voisi olla hyvä pysähtyä juttelemaan Antonin kanssa — ehkäpä hän saisi häneltä kuulla, miten pitkäksi aikaa Mark Jordanin oli määrä jäädä taloon.
Kaksi hevosta koreissa valjaissaan veti katettuja vankkureita. Punaiset tupsut hevosten korvissa liehuivat tuulessa kuin sirkushevosten koristeet. Anton Klovacz istui korkealla kuskipukilla suorana kuin ruoko, pidellen ohjaksia. Pojat olivat ajaneet aikaisemmin, mutta viimeisellä kotitaipaleella Anton tahtoi itse ajaa. Ehkäpä hän ajoi nyt viimeistä kertaa…
Caleb väisti hevosensa syrjään Klovaczien lähestyessä. »Halloo — halloo!» hän huusi nähdessään Antonin. »Joko te nyt tulette takaisin? Mitä kuuluu — mitä kuuluu, Anton?»
Anton kumartui eteenpäin kuskipukiltaan ja hymyili omituista hymyään Calebille. »Hyvää vain», hän vastasi. »Ja miten teillä eletään, naapuri?»
»Kaikki hyvin — aivan kuin teidän lähtiessännekin», Caleb vastasi.
»Tulen juuri teiltä — juttelin apulaisenne kanssa. Miellyttävä poika,
Anton. Varmaankin pidätte hänet edelleenkin?»
»Jos hän vain suostuu. Hän kirjoitti minulle jäävänsä talven tuloon saakka. Kuulin, että te olette saanut hyvän sadon, mr. Gare. Mutta ainahan teillä on hyvä sato. Teillä on hyvä vaimo rinnallanne. Saan kiittää teitäkin siitä suuresta ystävällisyydestä, jota hän osoitti minulle ja näille lapsille, mr. Gare. Kävimme juuri teillä, kovin ystävällinen hän oli, kiitoksia vain paljon. Erinomainen nainen, tuo teidän vaimonne, ystäväni.»
Calebin silmät alkoivat sirittää. »Vai niin, vai kävitte te talossa?
Sepä hyvä, sepä hyvä. Kai lapset saivat jotain suuhunsa, ja te myöskin,
Anton? Ehkäpä teille annettiin evästä kotiinkin?»
»Hyvä ateria, siinä oli jo kylliksi. Emme me sen enempää halunneet», Anton sanoi. Sitten hän nosti kätensä tomuisen, leveälierisen hattunsa reunaan ja toivotti Calebille hyvää kotimatkaa unkarilaisten tapaan.
Ja Caleb, erottuaan hänestä, ajatteli tyytyväisenä sattumaa, joka oli saattanut Antonin hänen tielleen. Nyt Amelia saisi ihmetellä. Hän poikkesi pohjoiseen päin vievälle tielle, joka kuljettuaan pitkät matkat metsän halki yhtyi lännenpuoleiseen tiehen, jotta hän saattoi palata kotiin lännestä päin, ikäänkuin hän olisi käynyt Thorvaldsonissa. Siinä tapauksessa hänen olisi ollut mahdoton tavata Anton Klovaczia katetuissa vankkureissaan. Tällaiset pienet kujeet antoivat vaihtelua elämälle samalla kuin ne saattoivat olla erinomaiseen tarpeeseen.
Caleb ajoi hitaasti läntistä tietä myöten kotiin, jotta Amelia näkisi hänen saapuvan tältä ilmansuunnalta. Niinkuin hän oli toivonutkin, oli Amelia puutarhassa tomaatintaimiensa luona hänen ajaessaan pihalle.
»Thorvaldson on erittäin tyytyväinen tuon maapalstan myyntiin», Caleb sanoi Amelialle, kun tämä tuli puutarhasta häntä vastaanottamaan. »Rahat tulivat hyvään tarpeeseen — hyvään tarpeeseen.»
»Niin kai», Amelia sanoi, ja Caleb huomasi, että hän huokasi helpotuksesta. Hän luuli kai, ettei Caleb ollut perillä Klovaczien käynnistä. No niin, hän soi Amelialle hiukan aikaa totuuden kertomiseen.
»Huomenna on ryhdyttävä taas niittämään», Caleb jatkoi puhetta, kun he astuivat yhdessä huoneeseen. »Saiko Martin ruuveja vanhaa konetta varten?»
»Sai — hän kävi Yellow Postissa hakemassa», Amelia sanoi.
»Missä ovat tytöt ja Charlie?»
»He läksivät marjaan.»
»Oletko ollut yksin kaiken päivää?»
Amelia kumartui maahan ja veti pöydän alta esille pari pannua, jotka hän kolistaen laski astianpesupöydälle. Caleb huomasi, että hänen kasvonsa punoittivat, kun hän oikaisi vartaloaan. »Niin — olen ollut työssä kaiken päivää», hän sanoi. »Tomaatit alkavat jo kypsyä.»
Caleb nauroi partaansa. Amelia aikoi siis suoriutua jutusta valheella?
Hyvä, sitä mielenkiintoisemmaksi tämä kahakka tulisi.
»Ihmisillä alkaa olla niin paljon työtä, etteivät ennätä enää käydä toistensakaan luona», Caleb jatkoi puhettaan etsien jotain työkalukaapistaan, joka oli keittiön seinällä.
»Varmaan», sanoi Amelia. Mistä Caleb olisi voinut kuulla, että Klovaczit olivat pistäytyneet heillä? Jos hän kertoisi sen, niin siitä koituisi vain uutta harmia.
»Taidan pistäytyä Klovacziin illallisen jälkeen. Kuulin Yellow
Postissa, että he palaavat pian kotiin. Ehkäpä he ovat jo tulleetkin.»
Amelia puri alahuultaan. Ei suinkaan Caleb sinne lähtisi ajettuaan niin pitkän matkan jo tänään. Ainakin hän toivoi sitä…
Caleb läksi talliin, ja Amelia hengitti helpotuksesta. Sitten hän kuuli ääniä pihalta ja näki, että tytöt ja Charlie olivat palanneet metsästä. Opettajatar oli heidän kanssaan. Heillä oli useita kymmeniä litroja marjoja. Olisi pitänyt pyytää Martinia ostamaan sokeria Yellow Postista. Oli niin hirveän paljon asioita muistettavana. Jumalan kiitos.
Tytöt tulivat huoneeseen kantaen kahta suurta korillista mustikoita. Heidän kätensä ja kasvonsa olivat mustikassa ja he nauroivat ja kiistelivät keskenään, kuka oli poiminut enimmät marjat.
»Varmaankin opettajatar», sanoi Amelia innokkaasti ottaen osaa keskusteluun. »Hänen kasvonsa ovat eniten mustikassa.»
»Pelkään pahoin, että söin enemmän kuin poimin», Lind nauroi. »Mutta onhan meillä sittenkin aika paljon.»
He kuulivat Calebin huutavan Charlie'a aivan oven ulkopuolella, ja heidän ilonsa laimeni. Lind kantoi vettä huoneeseensa, ja Ellen ja Judith alkoivat peseytyä pesupöydän ääressä. Myöhemmin Judith tuli Lindin luo ullakolle, istahti hänen vuoteelleen ja katseli, kun opettajatar pesi kasvojaan ja kaulaansa ja pehmeitä käsivarsiaan tuoksuvalla saippualla. Lind kääntyi ja huomasi omituisen ilmeen tytön silmissä. Judith punastui ja nojautui pieluksiin.
»Vesi herahtaa suuhuni, kun näen teidän peseytyvän», sanoi Judith. »Se on niin — oi, en osaa sanoa, mitä se on — aivankuin joku sivelisi hipiääni.»
»Miksikä sinä et käytä tätä saippuaa, Judith? Minulla on sitä yllinkyllin. Olenhan monasti sanonut, että saat käyttää kaikkia tavaroitani. Ensi kerralla, kun menet tapaamaan Sveniä —» Lind alkoi puhua kuiskaten ja hymyili veitikkamaisesti Judelle — »anna minun laittaa sinut kuntoon. Hyvänhajuista ihojauhetta ja pari pisaraa hajuvettä hiuksiisi. Sven menehtyy ihastuksesta, Judie! Juuri niin, menehtyy!»
Judith naurahti ja painoi kätensä pyöreitä rintojaan vasten.
»Ei siihen tarvita hajuvettä», Judith mutisi.
Lind katsoi tyttöön, joka loikoi pitkin pituuttaan vuoteella. Kuinka kaunis, kiihottava vartalo hänellä olikaan! Kuin naaras, joka juuri on keksinyt oman kauneutensa.
»Antakaa minun kammata hiuksianne, Lind!» Judith pyysi.
Opettajatar kävi istumaan lattialle vuoteen viereen, ja Judith irrotti pitkät pronssinväriset suortuvat, jotka valuivat alas hartioille. Judith nautti, kun hän saattoi upottaa sormensa tuohon tukkaan ja kiertää sen kiiltäväksi nutturaksi Lindin valkoiseen niskaan. Lind kertoi hänelle kaikenlaista suuresta maailmasta, niinkuin usein muulloinkin kun he olivat kahden. Mutta nyt kuului Ellenin ääni alakerrasta, tavallinen kimakka vastaus. Judith kiinnitti Lindin hiukset yhdellä ainoalla neulalla ja läksi pois. Mutta Lindistä tuntui, että tytön askeleet olivat hiukan kevyemmät kuin tavallisesti.
IV.
Sinä iltana, ennenkuin Amelia huomasi hänen aikeensa, oli Caleb valjastanut tamman rattaitten eteen ja läksi itäänpäin ajamaan Klovaczin farmia kohti. Amelia katseli lammaslaitumen poikki ja näki hänen poistuvan. Caleb saisi nyt kuulla, että Amelia oli salannut häneltä totuuden. Ehkäpä Klovaczit eivät kuitenkaan kertoisi olleensa täällä. Mutta luultavaa se ei ollut. Tietysti he kertoisivat. Ja Caleb ärjyisi ja moittisi häntä taaskin, luultavasti häpäisisi häntä koko perheen kuullen, niinkuin hän ennenkin oli tehnyt lukemattomat kerrat. Amelia seisoi hyvän aikaa vavisten pelosta ajatellessaan hänen takaisintuloaan — tuijotti hänen jälkeensä ja toivoi, että hän ehkä sittenkin muuttaisi mielensä ja kääntyisi takaisin. Mutta rattaat pienenivät pienenemistään sinertävällä tiellä ja lopulta katosivat kokonaan metsän taakse.
Kun Caleb saapui siihen kohtaan, missä itäinen tie kääntyi pohjoiseen päin, läksi hän ajamaan Skuli Ericksonin farmia kohti.
Amelia pesi päivällisastiat, mutta ei sallinut Lindin pyyhkiä niitä. Lindin mielestä Amelian kasvot näyttivät tavallista väsyneemmiltä tänä iltana, ja siksi hän kernaasti olisi auttanut häntä.
Ellen, Martin ja Charlie lypsivät lehmät, Judith syötti porsaat ja vasikat, jotka eivät enää saaneet emänmaitoa. Kun maito oli separoitu, kantoi Ellen kerma-astiat kellariin. Sitten hän yhdessä Amelian ja Judithin kanssa puhdisti mustikoita, kunnes lyhdyn valo alkoi himmetä ja noen ja eltaantuneen öljyn haju tunkeutui sieraimiin.
»Minä täytän lampun», sanoi Judith ja nousi mennäksensä.
»Ei tänään enää, lapsi», sanoi Amelia karistellen lehdet ja mustikanvarret esiliinastaan. »Jo riittää tältä päivältä. Minä pesen öljysäiliön ja puhdistan lampunsydämen huomenna.»
Ellen ja Judith läksivät nukkumaan; Martin ja Charlie olivat jo levolla. Lind, joka oli väsynyt oltuaan kaiken päivää metsässä, oli myös mennyt ullakolle. Hän kuunteli Judithin askelten ääntä portaissa. Ne olivat jälleen raskaat kuin miehen.
Keittiössä alhaalla Amelia otti lyhdyn seinältä. Vietyään arkihuoneen lampun keittiöön hän täytti lyhdyn öljyllä, leikkasi sydämen ja kiillotti öljysäiliötä villarievulla. Sitten hän sytytti lyhdyn nähdäkseen, miten se paloi. Kun Caleb palaisi kotiin, niin hän huomaisi varmaan, jollei lyhty olisi kunnossa, siinä tapauksessa että hän tarvitsisi sitä.
Amelia vei arkihuoneen lampun paikoilleen, siinä oli korkea valkea lasijalka ja punainen öljysäiliö, missä sydän uiskenteli kuin punainen, paisunut kieli. Amelia katseli punaista säiliötä ikäänkuin siinä olisi ollut jotain erikoista. Se oli puolillaan öljyä. Mutta punaisen lasin sisällä öljy näytti ikäänkuin ohuelta hopealta.
Ulko-ovi avautui hitaasti. Amelia tunsi Calebin askeleet, mutta ei kääntynyt. Hän kuuli hänen ottavan hatun päästään ja takin yltään ja ripustavan ne naulaan, sitten hän kiersi lyhdynsydämen alemmaksi ja astui lattian poikki kuin suuri kilpikonna laahaten kovakuorista ruumistaan perässään.
»Joko kaikki nukkuvat?» Caleb kysyi huolettomasti avatessaan kengännauhojaan.
»Jo — he olivat kovin väsyneet», Amelia sanoi iloisesti »Miksikä sinä et ole levolla? Sinä olet varmaankin vielä väsyneempi niin ankaran päivän jälkeen Ha, haa! Varmaankin olet vieläkin väsyneempi, Amelia?»
Amelia ei vastannut Hän odotti, mitä seuraisi.
»Mutta sinä olet erinomainen nainen, Amelia. Niin ainakin Anton Klovacz väittää. Ja hän sen kai tietää», Caleb sanoi ystävällisesti silitellen viiksiään ja nojautuen tuolin selkänojaa vasten.
»Mitäpä minä olisin voinut muuta tehdä, kuin pyytää heitä taloon?»
Amelia sanoi äkkiä. Hän hämmästyi omaa rohkeuttansa.
Caleb käänsi hitaasti päätään, liikuttamatta vartaloaan. Hän nojasi päänsä taaksepäin ja katseli Ameliaa puoleksi suljettujen silmäluomien alta. Sitten levisi irvistys hänen kasvoilleen kuin naamio. Tuo katse kauhistutti Ameliaa. Hän tiesi, että se todisti jonkunmoista mielenhäiriötä Calebissa. Että hän oli aivan hurjana halusta saada hänet hinnalla millä hyvänsä valtaansa. Amelian kädet liikkuivat edestakaisin hänen sylissään. Sitten hän tarttui ruudullisen pöytäliinan kulmaan ja alkoi kääriä sitä kokoon.
»Kas vain — valehtelitko sinä? Mitä muuta sinä olet tehnyt, sanohan, voitko sanoa minulle? Anton Klovaczin — tuon pakanan — sinä päästit talooni! Hän väitti, että sinä olet erinomainen nainen, ha, haa? Ja täydellä syyllä ehkä, vai mitä? Hän ja hänen kakaransa — samanlaisia kuin sinäkin! Mark Jordan ja Anton Klovacz — pyh!»
Hän taivutti päätään eteenpäin ja napsautti sormiaan Amelian nenän edessä. Amelia hätkähti ikäänkuin hän olisi lyönyt häntä. Caleb nauroi käheästi. »Haa! Tuo sinun kaunis poikasi — se vasta on hieno herra. Minä juttelin hänen kanssaan, minä juuri», — Caleb iski nyrkillään rintaansa — »minunlaiseni mies. Ja hän kertoi minulle, kuka hänen isänsä oli — ha, haa! Oppinut mies ja gentlemanni. Ja hänen äitinsä; hieno nainen, ei mitään sen vähempää. Mitä sanoisit, jos minä olisin kertonut hänelle? Vai enkö ole kyllin hyvä kertoakseni hänelle? Ehkäpä Anton Klovaczin pitäisi kertoa tai sinun itsesi.» Hänen silmänsä alkoivat loistaa. »Ha, haa! Se vasta olisi jotain — kerro sinä hänelle, Amelia, kerro sinä tuolle miekkoselle!»
Amelia nousi pystyyn. Hän katsoi eteensä suurin silmin.
»Kerro vain!» hän kuiskasi. »Kerro vain! Saa nähdä, mitä sitten tapahtuu!»
Taaskin Amelia hämmästyi omaa ääntään. Hänestä tuntui ikäänkuin joku muu olisi hänen kauttaan puhunut. Hän vaipui voimattomana tuolille. Caleb nauroi. Hän näki, että Amelia oli voitettu.
Hitaasti Caleb riisuutui ja meni vuoteeseen kääntäen lampun liekin niin alas, että Amelia istui miltei pimeässä. Hän istui siten kauan aikaa silitellen esiliinaansa polviensa yli. Hänen täytyi pian mennä levolle — maata Calebin vieressä, maata valveillaan aina myöhään yöhön.
VIIDESTOISTA LUKU.
I.
Caleb oli Amelian kautta antanut sellaiset määräykset, että Charlien oli joka ilta haettava karja kotiin. Ja muutamia päiviä myöhemmin Charlie sai myös käskyn lähteä Yellow Postiin hakemaan postia ja ostamaan ruokaa. Siten Judithin vapaus rajoittui hänen omiin ajatuksiinsa hänen ajaessaan niittokonetta edestakaisin heinäpellolla. Sateitten jälkeen kuumuus ei ollut enää yhtä tukahduttava eikä heinäkään yhtä tomuista. Niittokoneen surinassa oli jotain rauhoittavaa. Se esti ajatukset kiintymästä mihinkään muuhun ääneen.
Mutta Sven varmaankin ihmetteli, miksikä Judith ei tullut kohtauspaikalle. Tänään Judith päätti koettaa tavata häntä poistuessaan pellolta ja kertoa, että Caleb vartioi häntä. Svenin täytyi odottaa vielä muutamia päiviä, kunnes isä lähtisi jonnekin ja he voisivat tavata toisensa lähteen reunalla joutumatta kiinni. Sillä välin kuin Judith ajatteli Sveniä hänen silmänsä seurasivat konetta, jonka siiven alla korkea heinä taipui kuin elollinen olento. Äkillinen tuulenhenki kaatoi pystyssä olevan heinän harmaaksi pinnaksi, ikäänkuin jättiläiskäsi olisi kulkenut sen ylitse. Salaperäinen tunne oli vallannut Judithin mielen, kaikki mikä oli elollista, hyväili tai tuli hyväillyksi.
Hän katseli Charlie'a, joka kulki hänen takanaan, ja vilkaisi sitten toiselle pellolle, missä Martin ja Ellen työskentelivät. Hän tiesi, että Ellenin olisi tehnyt mieli lähteä talosta Malcolmin mukana. Judith ei voinut koskaan antaa anteeksi sitä, ettei Ellen ollut seurannut elämänsä syvintä vaistoa. Hän vihasi Elleniä ja toivoi salaa, että hänen täytyisi koko ikänsä surra ja odottaa jotain, jota hän ei koskaan voisi saavuttaa.
Juden ajatukset siirtyivät Lindiin, Lindin läsnäollessa hän oli yrittänyt liikkua hiljaa ja hän oli tutkinut itseään peilistä nähdäkseen, oliko hän lainkaan Lindin kaltainen. Näitä asioita Sven ei ymmärtänyt. Hänen täytyisi oppia niitä ymmärtämään siinä toisessa maailmassa, jonne he aikoivat yhdessä lähteä heinänteon päätyttyä. Amelian kärsivät silmät kohosivat Judithin eteen, mutta hän karkotti tuon kuvan luotaan. Joskus sen kuitenkin piti tapahtua, yhtä hyvin siis nyt jo. Ehkäpä unelma katoaisi samalla kuin Lind lähtisi täältä — ja sitten seuraisi jälleen uusi talvi jäätyneine lantakasoineen ja nälkäisine karjoineen…
Viimeisenä niittopäivänä Caleb sanoi lähtevänsä illalla Björn Aronsonin luo puhumaan kellon ostosta Yellow Postin kirkkoon. Hän kertoi aikeestaan Martinille päivällispöydässä; Judith ei ollut kuulevinaan, vaan kääntyi äkisti Lindin puoleen ja kysyi häneltä jotakin koulusta. Caleb sanoi edelleen Martinille, että hän aikoi pyytää Björniä puimaan.
»Hän ei vaadi sen enempää kuin sekarotuisetkaan, mutta tekee ahkerammin työtä», lisäsi hän.
Kun Judith toisten jäljessä palasi heinäpellolle hevosineen, pysähtyi hän tien lähellä olevaan notkoon, missä pajut peittivät hänet näkyvistä, ja vihelsi Svenille. Sven oli varmaankin Sandbon farmin pihalla, jollei hän ollut jo palannut omalle pellolleen pohjoisen puolella. Judith vihelsi kimakasti ja pitkään, ja samassa Sven saapuikin jo juoksujalkaa. Hän suuteli kiireissään kömpelösti Judithia.
»Oi, Judie!» Sven huudahti. »Minun pitää saada —»
»Tänä iltana», Judith sanoi nopeasti, »mutta älä tule myöhään.»
Judith läimäytti ohjaksilla hevosia selkään ja kääntyi pellolle. Hänen sydämensä löi kuin vasara rasvaisten työhousujen alla. Sven oli ollut puhdas ja punakka, ja hänen paitansa oli kaulasta avoinna, joten hänen tuore ihonsa pääsi näkyviin.
Niittotyö saatiin loppuun varhain iltapuolella, ja koneet vietiin kotiin. Judith huomasi, että Ellenin kasvot olivat kalpeat ja hänen silmäluomensa punaiset ja turvonneet. Mutta hän ei tuntenut häntä kohtaan muuta kuin halveksumista. Ellenin kärsimyksessä ei ollut mitään ihailtavaa. Ennen Malcolmin paluuta Judith oli säälinyt Elleniä ja olisi kernaasti kaikella tavalla säästänyt häntä töistä, jotka olivat liian raskaita hänelle. Nyt hänen mielestään kaikki, mitä Ellenin täytyi kestää, oli täysin ansaittua. Olihan hänellä ollut valinnan vara.
Judith ajoi kotiin toisten edellä. Hän riisui nopeasti hevoset valjaista ja vei ne laitumelle. Sitten hän läksi keittiöön, missä Amelia keitti pieniä kurkkuja.
»Mitä sinä aiot tehdä?» kysyi Amelia, kun hän näki Judithin kaatavan kuumaa vettä kattilasta pesuvatiin.
»Pesen hiukseni», sanoi Judith lyhyesti.
Amelia katsoi häneen uteliaana. Omituinen viikonpäivä sellaiseen työhön. Tavallisesti pestiin hiukset sunnuntaisin, jolloin se ei häirinnyt muita tehtäviä. Caleb oli kuitenkin niin kaukana laitumella katsomassa hevosia, ettei hän ennättäisi palata takaisin, ennenkuin kaikki oli jo tehty.
Judith kantoi veden ulos auringonpaisteeseen ja laski vadin maahan. Sitten hän laskeutui polvilleen ja kastoi päänsä veteen, hieroen mustaan tukkaansa Lindin antamaa saippuaa. Sen jälkeen hän istahti aurinkoon, kunnes tukka oli kuiva. Sillä oli mieluisa, erikoinen tuoksu aivankuin Lindinkin hiuksilla.
Sitten Judith läksi Lindin huoneeseen peseytymään. Miten suloista tuo saippua oli, sanoin kuvaamatonta. Judith ei ollut koskaan ennen käyttänyt muuta kuin Amelian kotona keittämää saippuaa. Hän hieroi saippua vaahtoon koko ruumiinsa, ja vain vastenmielisesti pesi hän sen vihdoin pois.
Lind tuli koulusta Judithin pukiessa ylleen. Opettajatar antoi hänelle silkkisen puseron, mutta Judith pelkäsi, että Caleb huomaisi sen. Hän antoi Lindin kammata hiuksensa ja lupasi, että hän saisi Calebin lähdettyä panna pari pisaraa hajuvettäkin. Sitten he läksivät alas, missä Ellen soitti harmoniota.
Ellen soitti erästä kansanlaulua, jota joku kerran Garessa käydessään oli laulanut ja soittanut. Ei mikään muu kansanlaulu ollut Ellenille niin rakas. Se oli lapsuudenmuisto, jota hän ei koskaan voinut unohtaa. Lind oli tarjoutunut opettamaan hänelle muita lauluja, mutta Ellen väitti, ettei hänellä ollut aikaa opetella mitään uutta. Lind epäili, että tämä tarjous oli loukannut häntä.
Ellen katsoi Judithiin, kun tämä tuli huoneeseen, mutta ei sanonut mitään hänen tukastansa. Judith läksi ulos.
Hevosaitauksessa seisoi kiiltävän musta varsa, joka oli tuotu jonkun islantilaisen farmilta. Elukka kaapi maata ja taivutti korskeaa, kiiltävää kaulaansa. Judith pysähtyi hetkeksi veräjälle katselemaan hevosta. Tämä nosti päätään ja käänsi huohottavat sieraimensa tyttöön päin. Sen silmissä oli vihamielinen ilme. Judith kääntyi pois, vaistomaisesti kohottaen rintaansa.
II.
Heti sen jälkeen kuin Charlie oli mennyt hakemaan karjaa, Caleb läksi ajamaan. Lammaslaitumelta Jude näki hänen kääntyvän metsätielle ja ajavan pohjoiseen päin. Hän oli hyvillään, että Caleb oli lähtenyt Aronsoniin.
Sven odotti häntä lähteen reunalla, kun Judith tuli sinne. Tyttö astui hiljalleen törmää alas ja taivuttaen koivun oksat erilleen pysähtyi hetkeksi aurinkoon, jonka säteet muodostivat puitteet hänen ympärilleen; hänen mieleensä muistui näet, että Sven oli tehnyt samoin heidän viimeksi tavatessaan toisensa täällä.
»Jumaliste, sinä olet kuin kaunis kuva, Judie», Sven huudahti. Judith oli mielissään ja istahti Svenin viereen.
Judithin kauneus hurmasi Sveniä. Hän huomasi, miten hieno ja musta hänen tukkansa oli ja miten suloista oli kosketella häntä. Judith kietoi voimakkaat käsivartensa Svenin ympärille ja tunsi hänen sydämensä tykytyksen. Hän veti alas puseronsa, jotta heidän paljaat rintansa koskettivat toisiaan, ja hän iloitsi, että hän oli pessyt itseään hyvänhajuisella saippualla.
»Judie…» Sven kuiskasi painaen huulensa hänen korvaansa vasten.
»Minua pelottaa hiukan tänä iltana», Judith mutisi.
Sven painoi hänet himokkaaseen syleilyynsä. Aika upposi siunattuun iäisyyteen.
Pajukon taakse, metsätien pohjoispuolelle, oli Caleb pysähdyttänyt tammansa ja jäänyt odottamaan. Hän oli istunut kärsivällisesti ja katsellut Sandbon farmille päin, kunnes hän tyydytyksekseen näki Svenin ratsastavan aukiolle ja poikkeavan laidunmaan yli lännenpuolelle. Sitten hän oli sitonut tamman puuhun ja hiipinyt metsikön läpi sille paikalle, mistä hän oli nähnyt Svenin katoavan.
Hän hiipi varovasti eteenpäin varoen astumasta kuiville oksille. Kun aurinko alkoi laskea, hän kuuli ääniä, jotka tuntuivat tulevan alhaalta notkosta. Nyt hän näkikin heidät istumassa yhdessä, käsivarret toistensa ympärillä, lammen rannalla. Caleb siveli hiljaa leukaansa. Hän kääntyi ja palasi äänettömästi laidunmaalle ja sieltä tammansa luo metsätielle.
III.
Seuraavana päivänä Judith unelmoi lakkaamatta. Hän seisoi tallissa syöttäen kananpoikia ja ajatellen Sveniä sekä sitä kaukaista seutua, jonne he piakkoin aikoivat yhdessä lähteä. Sven oli ollut ihmeellinen eilen illalla, oli puhunut hänelle niinkuin ei koskaan ennen. Hänen oli ollut kovin vaikea lähteä ja sanoa hänelle hyvästi. Pian ei mitään hyvästijättöä enää tarvittaisi. He saisivat soman talon kaupungissa, Sven lähtisi joka päivä työhönsä, mutta iltaisin he olisivat taas yhdessä — kaiket yöt… Tuntui jo melkein todelta, että Caleb ja karja ja maatyöt ja hiki ja heinäntomu, kaikki katoaisi ikipäiviksi. Judith vilkaisi eteensä ja näki varjon lankeevan tallin lattialle. Sitten Caleb ilmestyi ovelle.
Judith seisoi suorana. Hän näki isänsä kasvot, ne olivat kuin rautaan valettu naamio. Caleb oli nähnyt heidät — Judith tiesi sen heti. Jollakin tavalla hän oli keksinyt heidät — vakoillut heitä. Caleb astui talliin. Judith oli mykkä.
»No, mitä voit sanoa puolustukseksesi? Mitä voit sanoa puolustukseksesi?» Caleb astui lähemmäksi, pää eteenpäin taivutettuna. Judith ei liikahtanut paikaltaan. Hänen silmänsä kiintyivät lattiaan silmänräpäykseksi. Aivan hänen jalkojensa juuressa oli pieni lyhytvartinen kirves. Se oli pudonnut seinältä hänen selkänsä takaa.
»Mitä sinä teit metsikössä? Yhdessä tuon Sandbon koiran kanssa, ha, haa! Oletko samanlainen luuska kuin äitisikin? Tulehan tänne, niin näytän sinulle, kannattaako olla hieno!» Caleb astui askeleen lähemmäksi. Judithin käsi ojentautui maahan ja tarttui kirveen varteen.
Tyttö suoristi itsensä äkisti ja heitti kirveen koko voimallaan Calebin päätä kohti. Hän sulki ymmällä ollen silmänsä, ja kun hän avasi ne jälleen, näki hän Calebin kumartuneena eteenpäin, käden tavoitellessa viiksiä. Kirves oli vajonnut syvälle seinään hänen päänsä taakse.
»Vai sellaisia metkuja sinulla on? Ha, haa!» Caleb hyökkäsi eteenpäin ja tarttui Judithia ranteisiin kiinni, heittäen hänet lattialle. Sitten hän vetäisi nuoran seinästä ja sitoi tytön toisesta kädestä ja jalasta seimeen kiinni.
Judith oli siksi hämmästynyt omasta hurjasta teostaan, ettei hän ruvennut vastustelemaan. Hän makasi suullaan tuskin tuntien lannan hajua. Hänen ruumiinsa alkoi väristä. Hän tiesi, että Caleb oli lähtenyt pois. Hän ei pelännyt omasta puolestaan, mutta hän tiesi, että Caleb kävisi Amelian kimppuun. Amelia ei kyennyt puolustautumaan häntä vastaan. Isä olisi aivan hurjana vihasta. Voisihan hän vaikka murhata äidin… kaikki oli nyt mennyttä… kaikki lopussa… Ei muuta jäljellä kuin maa ja karja ja lanta… Hän makasi liikkumatta, kunnes varjo, joka lankesi tallin ovesta sisään, oli kääntynyt idästä lännen puolelle; kunnes nuora oli syövyttänyt punaiset uurteet hänen ranteisiinsa ja hänen hiuksensa olivat täynnä kuivunutta lantaa.
IV.
»Hän on tallissa», sanoi Caleb, kun perhe oli yrittänyt syödä illallista eikä sanallakaan ollut mainittu Judea.
Turhaa hänen oli sanoa sitä. Jokainen tiesi sen ilmankin. Caleb oli kieltänyt ketään menemästä talliin sinä päivänä.
»Mitä me teemme hänelle? Mitä me teemme hänelle, äiti?» Caleb kääntyi ystävällisesti Amelian puoleen, joka oli kalpea kasvoiltaan ja aivan sanaton.
Caleb nojautui tuolinsa selkää vasten ikäänkuin hän olisi ollut tuomari.
»Lähitienoilta ei ole tuomaria, joka voisi ratkaista tämän asian», hän jatkoi rauhallisesti, ikäänkuin puhellen itsekseen. »Siksi meidän täytyy suoriutua tästä jutusta omin voimin — niin hyvin kuin voimme.»
Martin, Ellen, Charlie ja Amelia istuivat puoliympyrässä huoneessa kuunnellen Calebin saarnaa. Opettajatar, joka oli kuullut Charlielta, mitä oli tapahtunut, oli kovin masentuneella mielellä. Hän oli lähtenyt Sandbohon iltapäivällä toivoen tapaavansa Markin siellä ja saavansa inhimillistä osanottoa.
»Talossa on tehty murhayritys», Caleb jatkoi sointuvalla äänellä.
»Rikos on tehty. Me olemme edesvastuussa osallisuudesta tähän
rikokseen. Kaikkein ensiksi meidän tulee ottaa selko itse tapahtumasta.
Amelia, lähde lasten kanssa talliin. Minä odotan täällä.»
Amelia, Martin, Ellen ja Charlie läksivät ulos sanomatta sanaakaan. He astuivat talliin ja näkivät Judithin makaavan lattialla. Amelia koetti pysyä aivan jäykkänä, jotta hän ei hyökkäisi Judithin luo ja vapauttaisi häntä köysistä. Se oli hirveä hetki hänelle. Martinin kasvot venyivät pitkiksi, kun hän näki kirveen tyveä myöten uponneena hirsiseinään. Judith ei liikahtanut eikä katsonut heihin. Hänen vaatteensa olivat kiertyneet hänen ruumiinsa ympärille, ja hiuksissa hänellä oli olkia ja lantaa.
»Jude», sanoi Ellen pysähtyen kynnykselle.
Judith ei vastannut.
»Hyvä», sanoi Ellen. Mutta hänen ruumiinsa vapisi.
He palasivat taloon. Caleb istui yhä samassa asennossa kuin heidän poistuessaan ulos. He palasivat entisille paikoilleen.
»On monta eri tapaa käsitellä tätä tapausta», Caleb jatkoi asiallisesti. »Yhden olen jo maininnut — voimme vedota kaupunkiin. Toinen se, jonka te näitte itse — tallissa. Mutta on vielä kolmaskin tapa — ehkäpä Amelia haluaisi tietää, mikä se on —» Caleb vilkaisi Ameliaan, kasvojen alaosa käden peitossa.
Amelia istui jäykkänä. Nyt se siis tuli. Mark Jordan saisi maksaa Judithin hurjan teon. Ei, niin totta kuin Jumala oli olemassa, ennemmin hän ottaisi Calebin hengiltä — eikä kukaan saisi tietää, miksi hän sen teki.
»Minä annan Amelian valita — onhan Judith hänen lapsensa. Ha, haa!
Hänen lapsensa, totta totisesti!»
Amelia vilkaisi Elleniin, sitten Martiniin, vihdoin Charlie'in. Ehkäpä Caleb koetti vain saada häntä ansaan. Voisihan hän kaikesta huolimatta ilmaista heille totuuden. Amelia nieli tuskansa.
»Eiköhän olisi parasta pitää häntä täällä, Caleb?»
Caleb katseli häntä huvitettuna. »Tarkoitatko sallia hänen raivota?»
»Ei — pitää häntä telkittynä — jonkun aikaa — kunnes hän rauhoittuu.
Puhua hänen kanssaan — pakottaa hänet ymmärtämään erehdyksensä.»
Amelia oli keksinyt oikean sanan sanoessaan — pakottaa. Se oli Calebille mieleen. Hänen mielensä pehmeni. Ehkäpä tämä ei ollut vielä oikea hetki. Hän tahtoi säästää paljastuksen toiseen kertaan. Mark Jordan ei lähtisi täältä, vielä hyvään aikaan. Hän nousi tuoliltaan rauhallisena ikäänkuin keskustelu olisi ollut mieluisaa ja aivan yleistä asiaa koskettelevaa.
»Olet kai oikeassa, Amelia, olet kai oikeassa. Lähtekää nyt lypsämään ja laskemaan maitoa. Minä menen pellavapeltoa tarkastamaan, äiti. Onko lyhdyssä kylliksi öljyä?»
V.
Lind söi illallista Sandbossa, jotta häneltä ei mitään kysyttäisi.
Mutta hän vei Svenin syrjään ja kertoi, mitä oli tapahtunut.
Sven kirosi julmasti ja kalpeni. Suurella vaivalla Lind sai estetyksi, ettei hän heti hyökännyt Gareen. Mutta hän sai Lindin lupaamaan, että jollei Judithia päästettäisi vapaaksi vielä tänä iltana, niin hän tulisi siitä ilmoittamaan hänelle. Sven raastoi hiuksiaan, ja vihan ja surun kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Lind puheli hänen kanssaan, kunnes hän hieman tyyntyi, ja sitten Sven saattoi Lindin Klovacziin päin. Kun hän näki Markin tulevan, kääntyi hän takaisin.
Lind tapasi Markin tiellä setripuiden takana. Mark hyppäsi alas satulasta ja kietoi käsivartensa Lindin ympärille. Lind nojautui Markia vasten vavisten koko ruumiiltaan. Mark puristi hänet lujemmin rintaansa vasten ja tarttui hänen leukaansa nähdäkseen häntä kasvoihin.
»Mitä on tapahtunut?»
»Judith yritti tappaa Calebin», Lind kertoi.
»Hyvä Jumala! — Tuo lapsiko?»
Lind kertoi, mitä hän tiesi. He astuivat hetken aikaa ääneti.
»Lind, armaani, sinun pitää muuttaa pois tuosta talosta, ennenkuin vanhus tulee hulluksi ja tappaa sinut yhdessä kaikkien muiden kanssa», Mark sanoi vihdoin. »Miksikä sinä et muuta Sandbohon?»
Lind pudisti päätään. »Judithia ei tämän jälkeen lasketa enää ulos lainkaan. Ihmisrakkauskin vaatii, että minä jään nyt taloon ja autan häntä, minkä voin. Kerroin Svenille, mitä on tapahtunut, ja hän aikoo ensi tilassa riistää Judithin sieltä — vaikkapa väkivallalla. Silloin vanha mies varmaankin murtuu eikä hänestä ole sitten enää mihinkään.»
He astelivat setripuiden alla varjojen yhä pidentyessä. Tie loisti sinisenä heidän edessään, ja ilta oli kirkas niinkuin usein ennenkin. Mutta koko maa oli kuin kuolinliinoihin verhottuna, ikäänkuin sen kasvu äkkiä olisi keskeytynyt.
»Mark — täällä on kovin synkkää — huomaatko, miten kauhu huokuu joka puolelta?»
»Mutta se ei ulotu meihin, Lind. Me olemme sen ulkopuolella. Meillä on toisemme.»
Lind painautui lähemmäksi Markia vakuuttautuakseen siitä, että tämä oli oikeassa.
KUUDESTOISTA LUKU.
I.
Oli harvinaisen kuiva elokuu, ja heinä saatiin varhain korjatuksi suoviin. Martin ihmetteli, tokko Caleb hankkisi nyt apulaista, kun Judith oli tuomittu olemaan kotosalla. Ellen ja Charlie eivät kyenneet sellaiseen työhön. Mutta Martin oli siksi viisas, ettei hän ruvennut mitään kysymään sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Keskustelu Calebin ja perheen muiden jäsenten välillä oli keskeytynyt kokonaan, ainoa side, joka yhdisti heitä, oli työ ja se jatkui keskeytymättä ja kyselyittä.
Amelia työskenteli kotosalla ja puutarhassa aamusta iltaan saakka suurella kiireellä, ikäänkuin hän olisi pelännyt kadottavansa jotain. Kun hän astui taloon häikäisevästä auringonpaisteesta, niin suhteellinen pimeys huoneissa sokaisi hänet niin kokonaan, ettei hän nähnyt Judithia, vaan pelkäsi hänen lähteneen karkuun. Hetken kuluttua huomasi hän kuitenkin, että tyttö istui selin häneen kuorien perunoita päivälliseksi tai korjaten valjaita, jotka Caleb oli aamulla ojentanut hänelle sanaakaan sanomatta. Amelian sydän kovettui jälleen ja hän toisti mielessään päätöksensä. Judith oli Calebin lapsi. Hän ei puhunut hänelle muulloin kuin antaessaan määräyksiä ruoankeitosta tai taloustöistä. Judith oli vain kaksi kättä, jotka tekivät, mitä niille määrättiin. Hän ei puhunut kellekään, ei katsonut kehenkään.
Lindin sydäntä viilsi, kun hän näki hänen välinpitämättömyytensä. Päiväkausiin opettajatar ei ollut lähestynyt häntä, sillä hän tiesi, ettei siitä kuitenkaan olisi mitään hyvää. Palatessaan koulusta hän kuuli tytön liikkuvan raskaasti portaissa, tai näki hänen pesevän lattioita tai istuvan jäykkänä vihanneksia perkaamassa. Lind tiesi, ettei tätä voinut kauan jatkua, että Judithin kuuma veri puhkeaisi sitä hurjemmalla tavalla ilmi, mitä kauemmin häntä pidettäisiin silmällä.
Kirves oli jätetty tallin seinään, siihen mihin Judith oli sen iskenyt.
Caleb oli sanonut, ettei sitä saanut siitä poistaa.
Päivät olivat pitkiä ja yksitoikkoisia mehiläisten suristessa niityillä; valkoiset ja keltaiset perhoset lentelivät huolettomina metsäruususta toiseen; metsässä kuului siipien suhinaa ja lintujen viserrystä, ja joka päivä lapset toivat kouluun hyljättyjä pesiä, joita he käyttivät mallina piirustaessaan noella tai värikynillä. Lind tunsi, miten kaikki kypsyi ja tuleentui luonnossa. Mutta hän jatkoi työtään kiitollisena siitä, että velvollisuus pidätti häntä koulussa, loitolla garelaisista.
Martin huomasi kiukukseen, ettei vierasta apua otettu heinänkorjuuseenkaan.
* * * * *
»Ellen ja Charlie saavat lähteä huomenna sinun kanssasi suovien tekoon», sanoi Caleb Martinille illallispöydässä.
Judith ei ollut kuulevinaankaan, vaikka kaikki tiesivät, että hän oli toivonut heinänkorjuun vapauttavan hänet kotivankilasta.
Ensi päivinä Caleb oli johtamassa työtä. Heinä kerättiin pellolta, missä se oli kuivanut haasioilla. Ellen ja Martin työskentelivät ylhäällä heinäsuovan päällä ja Charlie nosti hangolla heiniä ylös. Martin näki, että työ, joka olisi ollut Judithin tehtävä, oli liian raskasta Ellenille, mutta, hän ei sanonut mitään. Caleb ei myöntänyt koskaan, että jokin työ olisi voinut olla liian raskasta. Hän piti sitä vain uppiniskaisuutena.
Caleb istui rattaillaan katselemassa, miten heinäsuovat kasvoivat. Silloin tällöin hän lausui Charlielle jonkun rohkaisevan sanan tai moitti Elleniä huolimattomuudesta. Ellenin suu vetäytyi kapeaksi viivaksi ja hänen pienet punaiset kätensä tarttuivat lujemmin heinähankoon. Heinäsuovat kasvoivat suuriksi, pehmeiksi, vettäpitäviksi vuoriksi, jotka hivelivät Calebin silmää. Siinä oli hänen kättensä tuotetta, hänen työnsä tulosta. Yhtä kieltämättömästi hänen omaansa kuin hänen oikea kätensä, joka todisti maailmalle, että Caleb Gare omisti tämän maan ja osasi sitä hyvin viljellä.
Hänellä oli aikaa tuumia tuolla pellolla, keskellä runsasta satoaan. Judithin juttu oli oikeastaan ollut vain eduksi. Ensimmältä se oli saattanut hänet hiukan levottomaksi. Kirves olisi voinut osua lähemmäksikin kuin hipaista vain hänen hiuksiaan. Mutta niinkuin asiat nyt olivat, niin tuo onnettomuustapaus lujitti vain hänen valtaansa. Siinä oli uusi syy pitää Ameliaa kovilla. Ja samalla hän saattoi olla varma Judithista — jos hän vain halusi, saattoi hän antaa hänet ilmi poliisille. Kirveen tuli jäädä paikoilleen siltä varalta, että hänen joskus olisi ehkä pakko käyttää hyväkseen tätä todistusta. Kuitenkin, niin kauan kuin Judith pysyi alallaan, hän tahtoi kohdella häntä lempeästi. Judith oli parempi työmies kuin mikään vieras apulainen. Hän aikoi pitää hänet kotosalla, kunnes hänen uppiniskaisuutensa olisi muserrettu, ja sitten hän pitäisi häntä aisoissa pakottamalla hänet työhön elonkorjuun aikana.
Caleb antoi katseensa kulkea etelän puolelle, niissä pellava kypsyi hitaasti ja tasaisesti. Puimamiesten täytyi palata puimaan sitä lokakuun alkupäivinä, kun muu vilja jo oli korjattu. Hänen sydämeensä koski ajatellessaan, että pellava oli leikattava. Se oli kasvanut niin ylväästi, niin komeasti. Se oli niin kaunis ja elämää uhkuva, ikäänkuin ei mikään voisi tuhota sitä. Mutta seuraisihan vielä toisia vuosia ja toisia satoja, hän lohdutteli itseään. Ensi vuonna hän aikoi kylvää vielä enemmän pellavaa. Sen erinomainen kasvu yllytti suorastaan taisteluun näissä karuissa olosuhteissa — se yllytti Calebia riistämään väkivallalla maasta kaiken sen, mitä se saattoi antaa.
Hän vilkaisi vielä kerran Ellenin, Martinin ja Charlien työhön, sitten hän käänsi tamman pois pellolta. Kulkiessaan metsäpalstan ohi, jonka hän Fusi Aronsonilta oli vaihtanut järvenpohjaan ja suohon, hän hymyili itsekseen. Kylläpä elämä olisi ikävää, ellei voisi hankkia itselleen erikoisia iloja. Vuoden tai kahden jälkeen järvenpohja voisi olla viljelyskelpoista maata ja suo kyllin kuivaa pellavaa varten. Silloin hän ostaisi ne takaisin Fusilta. Se vasta olisi hauska kuje. Sillä välin metsä kasvaisi, niin että siitä voisi saada sekä halkoja että hirsipuita. Ja mikäpä estäisi häntä hakkaamasta ja myömästä niitä Sidingiin? Judithilla ja Martinilla ei ollut mitään työtä heinänkorjuun päätyttyä.
Ajaessaan kotiin Calebin ajatukset kääntyivät Ameliaan ja hän tuumi, mitähän Amelia oikeastaan näinä päivinä oli ajatellut. Hänen täytyi ruveta taas keskustelemaan, sillä liian pitkä vaitiolo katkaisi kaiken yhteyden toisten kanssa. Ja kulkiessaan omissa ajatuksissaan Amelia voisi sitäpaitsi ruveta tuumimaan, ettei epäitsekkäisyydestä ollut mihinkään, vaan että Mark Jordan yhtä hyvin voisi saada tietää totuuden. Siitä voisi seurata suuriakin mullistuksia. Kaikki kävisi rauhallisesti vain niin kauan kuin hän itse pitäisi vastapuolueet tasapainossa. Hänen täytyi ruveta puhumaan ja parin päivän kuluttua päästää Judith peltotöihin.
II.
Eräänä päivänä, kun opettajatar tuli koulusta, kirnusi Judith keittiössä. Amelia oli puutarhassa eikä ketään muutakaan ollut kotosalla. Lind istahti lattialle Judithin viereen katsellen, kun tämän vahva käsivarsi kiersi kirnua yhtä tasaisesti kuin kone. Hänen silmänsä olivat maahan luodut eikä hän ilmaissut vähimmälläkään tavalla huomanneensa Lindiä.
»Judie — Judie, miksi sinä et puhu minulle?» Lind kysyi lempeästi. Hän saattoi töintuskin pidättää kyyneleitään katsellessaan, kun tämä suuri, tumma tyttö väänsi välinpitämättömänä kirnua ikäänkuin ei mitään muuta olisi ollut koko maailmassa.
Judith kohotti hitaasti katseensa. »Onko sitten mitään puhumisen syytä?» hän kysyi. Nuo olivat ensimmäiset sanat, jotka Lind kuuli hänen suustaan tuon onnettomuuden jälkeen.
»Sinun ei pidä masentua tällä tavalla, Judith. Minä tiedän, miksi sinä sen teit — sinä kiivastuit, ja se oli hirveä erehdys. Mutta se menee ohi — isäsi unohtaa sen. Miksi sinä et ala jutella heidän kanssaan, jotta kaikki muuttuisi taas entiselleen? Sven odottaa tietoja sinusta, Judith.»
Puna kohosi Juden poskille, ja Lind oli näkevinään kyyneleitä hänen silmissään, kun hän käänsi päänsä pois.
»Ei siitä ole mitään apua», Judith mutisi. »Jos tapaan Svenin, niin isä saa sen tietää ja lähettää minut kaupunkiin. Kyllä minä tiedän — ei mitään hyvää tapahdu koskaan.»
»Judie, sinun oma elämäsi on enemmän arvoinen kuin mikään muu. Jos jäät tänne vielä pitemmäksi aikaa, niin tulet Ellenin kaltaiseksi, ja sinä olet liian hyvä siten tuhotaksesi itsesi. Mitä siitä, vaikka hän lähettäisikin sinut kaupunkiin? Tuomari saisi tietää, millä tavalla isäsi on kohdellut sinua, ennenkuin sinulle tehtäisiin mitään. Eivät kaikki ihmiset ole hänen kaltaisiaan. Kaikki muuttuisi paremmaksi, Judie, siitä olen varma.»
Judith nojautui tuolinsa selkää vasten ja katsoi Lindiin.
»Sanokaa Svenille, ettei hän huolehtisi minusta, jos tapaatte hänet», hän sanoi. »Ei isä voi pitää minua täällä ikuisesti.»
Lind oli hyvillään saadessaan edes jonkinmoisen vastauksen Judithilta. »Minä tapaan hänet ehkä huomenna, Jude. Tiedän varmaan, että hän ajattelee sinua koko ajan», Lind sanoi ystävällisesti kietoen käsivartensa Judithin ympärille. »Tiedätkö, mitä minä nyt aion tehdä? Minä laitan sinulle jotain kaunista. Jotain, jota voit käyttää salaa. Odotahan vain.» Lind meni toiseen huoneeseen hymyillen Judelle, joka myös hiukan veti suutaan hymyyn.
Sitten Amelia tuli keittiöön, ja Judith nousi tarkastamaan kirnuamaansa voita.
»Minun pitäisi saada pari uutta purkkia Johannesonilta», sanoi Amelia.
»Tuolla on kaksi vanhaa vielä», Judith huomautti.
Amelia vilkaisi nopeasti häneen. Ensi kerran moneen päivään Judith puhui omasta tahdostaan. Hänessä oli tapahtunut muutos. Amelia ihmetteli, mitähän tapahtuisi, kun Judith tulisi kokonaan entiselleen. Mutta tyttö pysytteli ääneti loput päivästä ja läksi levolle heti illallisen jälkeen, niin ettei Amelialla ollut aavistustakaan siitä, mitä hän hautoi mielessään. Amelia itse ei antanut hänelle vähintäkään syytä ajatella, että tuo mieletön teko voisi suoda hänelle täyden vapauden. Hän ei ollut puhunut Judithin kanssa siitä, mitä oli tapahtunut, arvellen, että hän siten voisi saada hänet kauhistumaan tekoaan.
Sinä yönä Judith makasi valveillaan. Hän ei saanut unta, sillä hän ei voinut irtaantua siitä ajatuksesta, että rauhan- ja oikeudentuomarit, niinkuin opettajatar oli olettanut, eivät ehkä olisikaan niin ankaria kuin hän oli pelännyt, jos Caleb saattaisi asian heidän tietoonsa.
Mutta varma hän ei sittenkään voinut olla. Hän tunsi niin vähän sellaisia asioita. Ehkäpä opettajatar erehtyi. Eräs sekarotuinen tyttö Yellow Postista oli pari, kolme vuotta sitten yrittänyt tappaa lapsensa ja hänet lähetettiin vankilaan. Vankila — missä ihminen oli suljettuna pieneen koppiin eikä koskaan nähnyt taivasta eikä tuntenut tuulen hyväilyä kasvoillaan — se oli kamala paikka, ehkäpä vieläkin pahempi kuin tämä farmi. Caleb lähettäisi hänet sinne, jos hänellä olisi syytä uuteen tyytymättömyyteen. Caleb vihasi häntä erikoisesti, Judith tiesi sen — oli aina sen tiennyt. Siksi, että Judith vihasi kaikkea sitä, mitä Caleb jumaloi — viljaa, karjaa, maan raakaa tuotetta.