Judith ajatteli Sveniä. Hän tiesi, että Sven veisi hänet pois täältä, kun vain tilaisuutta ilmaantuisi. Hän tiesi, että Sven odotti tätä hetkeä yötä päivää, että hän olisi ollut valmis uhmailemaan Calebiakin, jos siitä vain olisi jotain hyötyä. Mutta Calebilla oli valta käsissään. He eivät ennättäisi sen pitemmälle kuin Sidingiin, ennenkuin Caleb saisi heidät kiinni — antaisi heidät ilmi poliisille. Ensi kertaa eläessään Judith kaipasi Sveniä — himoitsematta häntä. Hän ei nähnyt enää hänen voimakkaita kaulalihaksiaan eikä hänen jännittyneitä, kapeita lanteitaan. Hän näki edessään vain Svenin silmien kaihoavan katseen, jonka hän, judith, oli ivallaan loihtinut esille. Maatessaan pimeässä Ellenin vieressä Judith kuvitteli istuvansa Svenin rinnalla, hiljaa, äänettömänä. Hän alkoi itkeä ja kätki kasvonsa pielukseen, jotta Ellen ei kuulisi.
III.
Koulun päätyttyä seuraavana päivänä Lind läksi Sandbon lasten kanssa heidän kotiinsa viemään sanaa Judithilta Svenille. Tiepuolessa silkkipuut olivat täydessä kukassa ja jalan tai puolentoista korkuiset voikukat heiluttivat kukkakupujaan tuulessa. Tämä vuosi oli hillittömän kasvun vuosi Oelandissa. Lapset olivat löytäneet useampaa lajia lintuja ja perhosia kuin koskaan ennen. Puiden lehdet olivat hyönteisistä vapaat. Lind tuumi, miten tämän vuoden rikkaus ilmeni myös hänen ja Markin välisessä suhteessa. Hän olisi toivonut tämän sopusoinnun ulottuvan garelaisiinkin ja hän ajatteli surulla Judithia.
Lind oli tavannut Mark Jordanin miltei joka päivä sen jälkeen kuin Klovaczit olivat palanneet kotiin. Mark oli tullut ratsain iltapäivin tapaamaan häntä koululle, tai he olivat yhdessä kävelleet metsässä ja istuneet pienen lammen rannalla, jonka Lind oli aikoja sitten keksinyt. He alkoivat tehdä suunnittelujaan syksyn varalta, kun he yhdessä lähtisivät pois täältä. Talvet Oelandissa olivat liian kovat, jotta lapset, jotka asuivat hajallaan toisistaan, olisivat voineet käydä koulua.
»Minä olisin kernaasti täällä talvenkin yli», oli Mark kerran sanonut. »Varsinkin asuisin minä kernaasti Garessa. Mikä erinomainen tilaisuus tutkia ihmisluonteita!»
»Pelkäänpä, että minä en sen jälkeen kykenisi tutkimaan enää mitään tässä elämässä», Lind oli vastannut. »Se on sydäntäsärkevää hyvälläkin ilmalla.»
Sven oli juottamassa hevosia opettajattaren saapuessa lasten kanssa.
Hän astui kiihkeänä häntä vastaan.
»Lähettikö Judith mitään sanaa?» hän kysyi, kun lapset eivät olleet enää kuuluvilla.
Lind laski kätensä Svenin käsivarrelle ja palasi hänen kanssaan vesisammiolle.
»Hän alkaa vähitellen tointua, Sven, ja hän pyysi, ettette olisi huolissanne. Caleb ei päästä häntä ulos vielä, mutta niin pian kuin hän vain pääsee, tulee hän teitä tapaamaan. Parasta olisi, että koettaisitte odottaa kärsivällisesti, kunnes heinä on saatu korjatuksi. Caleb päästää hänet varmaan lyhteitä sitomaan, ja onhan hänen mahdoton aina pitää tyttöä silmällä.»
Sven kirosi. »Paha periköön hänet! Mieleni tekisi vääntää tuon vanhan pirun niskat nurin», hän sanoi. »Mutta hän pysyisi kyllä hengissä voidakseen toimittaa minut linnaan.»
»Sepä se, Sven. Hän nostaisi hirveän metelin, jos te karkaisitte juuri nyt. Ehkäpä sitten, kun heinänkorjuu on lopetettu, hän alistuisi siihen. Mutta Judith kaipaa teitä yhtä kiihkeästi kuin tekin häntä.»
Mrs. Sandbo tuli ulos karkottaen kärpäset ovelta avatessaan sen. Sven vei hevoset laitumelle.
»No, miten on Garein ja heinäsadon laita?» hän kysyi.
»Aivan erinomaisesti», Lind hymyili. Hän ei ollut puhunut mrs.
Sandbolle Calebin ja Judithin välisistä asioista.
Lind oli kertonut, että hän ja Mark aikoivat mennä naimisiin koulun päätyttyä. Mrs. Sandbo ei osoittanut erikoista hämmästystä. Hän oli jo kauan aavistanut sitä.
»Kaksi kertaa on tuumittava ja kerran hypättävä», hän varoitti Lindiä viitaten tyttärensä, Doran naimiskauppaan. Mutta Lindin osoittama luottamus kutkutti mrs. Sandbon turhamaisuutta ja hän kohteli nyt Lindiä äidillisellä hellyydellä.
Mark saapui hiukkasta myöhemmin, ja mrs. Sandbo tahtoi välttämättä tarjota heille kahvia. Heidän käytyään pöytään hän poistui suurella melulla huoneesta jättäen nuoret kahden.
Kahvi oli hyvää ja virkisti suuresti Lindiä. Tämä keskusteli Gareista Markin kanssa, joka arveli, että vieraan sekaantuminen asiaan ei hyödyttäisi mitään.
»Tytön on karattava niin pian kuin mahdollista. Mutta tuo vanha roisto voi saada vihiä asiasta, jos hän vain haluaa», Mark sanoi.
»Aivan niin», myönsi Lind. »Mutta vaikkeivät he lähtisikään sen pitemmälle kuin Sidingiin, niin voisi siitäkin olla apua. Enpä luule, että Caleb Gare uskaltaisi vedota viranomaisten apuun saadakseen heidät kiinni — hänen vaimonsa varmaan pitäisi myös Judithin puolta ja kertoisi, miten paljon tyttö rukka on saanut kärsiä. Ja sittenkin —» Lindin mieleen muistuivat äkkiä kaikki ne huhut, jotka kertoivat Caleb Garen rääkkäävän vaimoaan.
»Sääli todellakin. Jos tyttö pääsisi vain kaupunkiin pakoon, niin koettaisin minä auttaa häntä parhaani mukaan», sanoi Mark. »Mutta jos minä menen vanhan miehen puheille, niin hän ajaa minut ulos ovesta. Hän kävi eilen meillä tarjoutuen ostamaan heinää, joka Antonin on määrä myödä jo ennen niittämistä. Minä käskin Antonin vaatia korkeampaa hintaa, ja vanha Gare suorastaan hyökkäsi minun kimppuuni. Hänen aikomuksensa on kai varastaa kuolevalta. Olkoon miten hyvänsä, Anton odottaa, kunnes Caleb tulee uudestaan käymään, sillä hänen pitää saada heinä myödyksi voidakseen tehdä 'parannuksia', kuten hän sanoo, ennenkuin valtion tarkastaja tulee taloon.»
»Miten Anton jaksaa, Mark? Luuletko, että hän —?»
»Talvi tekee hänestä lopun, pelkään pahoin. Vaikka eihän sitä koskaan voi tietää. Mutta, Lind, tulehan tänne. Jutellaanpa hetken aikaa omista asioistamme. Siitä on kaksi kokonaista päivää, kun viimeksi tavattiin.»
Lind vilkaisi ulos ikkunasta ja näki, että mrs. Sandbo oli kaukana navetan luona.
IV.
Samana päivänä, jolloin Caleb oli päättänyt vapauttaa Judithin kotiaskareista, jotta tämä voisi auttaa Martinia pellolla, putosi Martin heinäsuovalta loukaten olkapäänsä.
Nyt kun Judithin vapauttaminen oli suorastaan välttämätöntä, Caleb alkoi epäröidä. Hän tuumi, voisikohan hän tulla toimeen hänen avuttaan pellollakin. Mutta siinä tapauksessa hänen olisi pakko ottaa kaksi vierasta apulaista, eikä korjaamaton heinä ollut sen arvoista.
»Olisit voinut varoa alas tullessasi, — aina pitää sattua jotain — aina jotain», Caleb valitti astuen edestakaisin keittiön ja arkihuoneen väliä, sillä aikaa kuin Amelia sitoi Martinin käsivartta, jotta tämä voisi lähteä lääkäriin Sidingiin. Yellow Postissa ei ollut lääkäriä.
Martin ei vastannut mitään. Hän tiesi, miksi hän oli pudonnut heinäsuovalta. Tarttuakseen kiinni Elleniin, joka juuri oli ollut astumaisillaan ilmaan. Ellen olisi yhtä hyvin voinut jättää silmänsä kotiin kuin käyttää niitä heinäpellolla.
Caleb saattoi itse Martinin Nykerkiin. Hän tahtoi pitää silmällä, ettei tohtori ottaisi liiallista maksua. Sijoiltaan mennyt olkapää ei ollut kuitenkaan murtunut. Kiusallista se oli — kovin kiusallista. Nyt heinänkorjuu oli keskeytettävä siksi päiväksi, jolloin he kävivät lääkärissä, sillä hän ei voinut päästää Judithia vartioimatta pois talosta. Ilma oli muuttunut jälleen pilviseksi. Voisi tulla taas sateita, ennenkuin kaikki heinä olisi saatu korjuuseen, jollei Martin pian parantunut. Tätä Caleb harmitteli itsekseen ajaessaan Sidingiin. Hän ei puhunut mitään Martinille. Pojasta tuntui siltä kuin hän olisi tehnyt jotain pahaa, ja tämä tunne vaivasi häntä enemmän kuin kipu olkapäässä.
Lääkäri vakuutti, ettei vamma ollut paha, vaan että Martin voisi ryhtyä työhön jo parin kolmen viikon kuluttua. Caleb maksoi lääkärin, ja koska summa oli hänestä hiukan liian suuri, ei hän puhunut Martinille sanaakaan kotimatkalla.
Sinä iltana hän sanoi Judithille, että hänen seuraavana aamuna oli tultava heinäpellolle Martinin paikalle. Häntä harmitti, että onnettomuus määräsi, mitä hänen tässä suhteessa oli tehtävä, joskin hän jo aikaisemmin oli päättänyt tehdä samoin.
Lindillä ei ollut tilaisuutta jutella Judithin kanssa, ennenkuin kumpainenkin oli mennyt ullakolle. Koska Ellen ei vielä ollut siellä, tuli Lind tyttöjen makuusuojan puolelle ja jutteli kuiskaten hetken aikaa Judithin kanssa.
»Älä tee mitään varomatonta, Jude. Muista, että isäsi vakoili sinua kerran ja tekee sen toistamiseenkin», Lind varoitti. »Minä sinun sijassasi odottaisin, kunnes luulisin hänen unohtaneen koko jutun, ja sitten aivan yksinkertaisesti sanoisin hänelle, että minä tahdon mennä Svenin kanssa naimisiin.»
Judith katsoi pois. Hänen silmiensä ilme oli itsepäinen, niissä oli sama välttävä katse kuin Calebinkin silmissä, kun tämä ei halunnut ruveta kiistelemään. Tumma puna kohosi hänen poskiinsa.
»En voi odottaa — kauemmin kuin heinänkorjuun loppuun», hän sanoi lyhyesti; sitten hän alkoi riisuutua kääntyen puolittain selin Lindiin.
Lind koetti päästä selville hänen tarkoituksestaan. »Miksikä et, Judie?»
»Minulla on omat syyni.»
Judithin paita valui alas hänen olkapäitään, ja hän veti sen äkkiä ylemmäksi peittääkseen itsensä. Uhmaileva ilme ilmestyi hänen silmiinsä, kun hän vilkaisi Lindiin. Hän sammutti lampun ja hiipi peitteen alle jättäen Lindin seisomaan hämärään valoon, joka tunkeutui verhon läpi Lindin makuusuojan puolelta.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
I.
Martinin onnettomuudessa Amelia näki suorastaan kohtalon käden; se joudutti niitä tapahtumia, joiden oli määrä yllättää heidät. Judith karkaisi varmaan kerran, mutta päästyään nyt vapaaksi kotiaskareista hän luultavasti koettaisi heti karata, niin kauan kuin kaikki hänen kärsimänsä häväistykset olivat yhä tuoreina mielessä. Edellisenä iltana kuin hänen oli määrä lähteä peltotyöhön, Amelia päätti sanoa hänelle, miten mieletöntä hänen oli edelleen yrittää vastustaa isäänsä.
Aamu valkeni raskaana ja harmaana, mutta tuuli oli siksi kova, ettei sateesta ollut pelkoa. Judith tuli alas ennen muita, peseytyi keittiössä ja kattoi sitten aamiaispöydän. Caleb oli jo ulkona pihalla, ja Amelia hääri lieden ääressä.
Ennen ulosmenoaan oli Caleb sanonut Amelialle: »Sano tytölle, että minä lähetän hänet kaupunkiin, jos hän yrittää vielä vehkeillä.»
Amelia ymmärsi tämän. Judith oli sidottava farmiin hinnalla millä hyvänsä.
»Tiedäthän, Judith, että asiat vain pahenevat, jos sinä suututat isää vielä. Kirves on yhä tallin seinässä», Amelia sanoi heidän ollessaan yksin keittiössä. »Hän lähettää sinut kaupunkiin — olet jo siksi vanha, että he voivat pidättää sinua siellä vuosikausia tällaisesta syystä. Älä tee mitään mieletöntä, lapsi. Se on vain sinulle pahaksi, jos sen teet. Isä saa sinut kiinni, menitpä minne hyvänsä.»
Judith ei vastannut, mutta hänen kasvonsa kovettuivat. Hän tiesi, mitä hänen tuli tehdä. Hän vei kahvipannun toiseen huoneeseen ja laski sen pöydälle. Sitten hän huusi toiset ullakolta alas.
Aamiaisen jälkeen Lind seisoi ulkona lammaslaitumen aidan luona ja katseli, kun Judith, Ellen, Charlie ja Caleb läksivät heinäpellolle. Caleb ajoi rattailla, ja toiset, kulkien jalan, ajoivat hevosia edellään. Lindistä tuntui siltä kuin sotamiehet olisivat siinä kuljettaneet vankeja kivitöihin.
Amelia suoritti askareensa tänä päivänä ikäänkuin hän koko ajan olisi pitänyt Judithia henkisesti kahleissa. Hänen ajatuksensa olivat kaiken aikaa heinäpellolla ja hän ponnisti tahtoaan Judithia vastaan. Kaikki paha, mikä saattoi kohdata Markia, riippui nyt Judithista. Amelian tahto kieppui tämän tosiasian painon alla. Mutta hänen täytyi olla ankara. Judith oli masennettava. Judith oli Calebin lapsi.
Caleb oli pellolla koko päivän seuraten rattailtaan heinänkorjuuta.
Hän oli päästänyt tamman irti, ja rattaat seisoivat metsän varjossa.
Jonkun kerran hän astui pellon poikki katsomaan, miten tytöt ja
Charlie suoriutuivat työstä. Hän oli hyvällä tuulella ja puhui heille
kehottavia sanoja.
Judith, joka väsymättä polki ja painoi kokoon heiniä, ei kuunnellut eikä nähnyt Calebia. Hän ei sallinut kuin yhden ainoan ajatuksen tunkeutua aivoihinsa, sen näet, että hän karkaisi täältä, niin pian kuin heinänkorjuu olisi päättynyt, yhdentekevää, mitä seurauksia siitä olisi. Hän tiesi nyt, ettei hän voinut muuta tehdä. Jollakin tavalla hänen täytyi tavata Sven ja kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän aikoi odottaa vielä pari päivää. Hän sulkisi korvansa Amelian varoituksilta. Ne eivät merkinneet mitään — Amelia vain pelkäsi Calebia. Mitä siitä, jos Caleb lähettäisikin hänet kaupunkiin? Eiväthän he voisi todistaa mitään, vaikka kirves olikin seinässä. Voisihan hän vaikka murtautua talliin ja ottaa kirveen pois sieltä. Caleb oli lukinnut oven, mutta helpostihan ikkunan sai rikki. Ei, kirvestä hän ei ottaisi pois sieltä. Sehän olisi pelkurimaista yhtä pelkurimaista kuin se, että Caleb oli jättänyt sen paikoilleen. Kirves saisi olla siellä, missä oli. He saisivat tehdä hänelle mitä ikänä haluaisivat. Mutta heinänkorjuun päätyttyä hän lähtisi pois.
Judith katseli lakeaa maata, joka lepäsi siinä värittömänä harmaan taivaan alla. Pohjan puolella oli valkeaa usvaa. Savua. Kulovalkeaa. Eikä sadetta ollut pitkään aikaan ollut. Mutta nyt tuuli tyyntyi, ja ilma tuntui paksulta ja kuumalta. Heinän tuoksu ja lämpö kohosi puuskittain. Huulet tulivat karheiksi heinäntomusta, ja hiki virtasi kylminä pisaroina kainaloista pitkin ruumista. Suova kasvoi kasvamistaan ja vihdoin viimeinen hangollinen heinää heitettiin sen harjalle. Judith katsoi Elleniin, näki hänen tulehtuneet silmänsä ja kääntyi pois puristaen heinähankoa kädessään. He soluivat molemmat alas suovalta ja panivat jonkun matkan päässä toisen alulle.
Judith näki Calebin astuvan rattaittensa luo metsän reunaan, hänen raskas päänsä oli alaspäin taipuneena, jotta vartalo muodosti ikäänkuin kaaren maata vasten. Judith tuumi, mitähän olisi tapahtunut, jollei hän olisi iskenyt kirvestä harhaan. Martin rakentaisi uuden talon keväällä. Ellen saisi uudet hampaat. Naapurit poikkeisivat taloon käydessään Yellow Postissa. Hän itse olisi jossakin — missä ei tapahtuisi enää mitään. Sven naisi jonkun muun. Lind menisi Mark Jordanin kanssa naimisiin. Kaikki kulkisi eteenpäin, paitsi hän itse. Taaskin hän tunsi kylmänväreitä ajatellessaan omaa hurjuuttaan. Sellaista ei Lind koskaan olisi tehnyt, ei kukaan muu olisi sitä tehnyt. Siksi he eivät myöskään voisi ymmärtää häntä — nuo ihmiset kaupungissa, joiden eteen Caleb kuljettaisi hänet. Ei — hän ei voisi koskaan katsoa heitä silmiin. Hän ei voisi koskaan saada heitä ymmärtämään. Ei kukaan pitäisi hänen puoltaan. Koko perhe asettuisi häntä vastaan, he pelkäsivät kaikki Calebia. Hänet teljettäisiin lukkojen taakse ikipäiviksi, pieneen kammioon, jossa ei olisi taivasta eikä tuulta, ei mitään muuta kuin hänen omat ajatuksensa ja tuo kuumottava tunne, joka valtasi koko hänen olemuksensa aika ajoin, kun hän ajatteli Sveniä ja aina kun hän oli tämän seurassa.
Äänettömässä helteessä, joka väreili heinäpeltojen yläpuolella, Judithia palelsi. Hän huomasi Ellenin katselevan häntä ja tarttui lujemmin heinähankoonsa. Hän vihasi Elleniä ja hänen punoittavia silmiään, ja hänen olisi tehnyt mieli lyödä häntä tuon uteliaan katseen vuoksi, joka Vilkkui hänen silmissään. Mutta Judith hillitsi itsensä ja jatkoi työtään.
Kun he päivän päättyessä ajoivat hevoset kotiin, alkoi suuria sadepisaria tippua tomuiselle tielle. Taivas oli matala ja raskas, ikäänkuin ikuisen sateen kyllästämä. Heinänkorjuu keskeytyisi jälleen joksikin aikaa. Mutta mitä se teki? Heinänkorjuun jälkeen ei tulisi kuitenkaan rauhaa. Maakamara oli siinä, he olivat kaikki juurineen kytketyt siihen aivankuin heinä ja vilja ja puut metsässä. Irtaantuminen siitä merkitsisi vain kuolemaa, ei elämän alkua. Judithin ajatukset risteilivät siten hänen kulkiessaan kotiin. Hän kohotti kasvonsa sadetta kohti, mutta tällä kertaa se ei tuntunutkaan vilvoittavalta.
Judith katsoi eteensä ja näki Calebin istuvan kyyryssä rattaillaan.
Vaikka hän olikin selin Judithiin, piti hän sittenkin häntä silmällä.
Hän huomaisi heti, jos tyttö vain vilkaisisikaan Sandbohon päin.
Calebin tapana oli kulkea siten edeltä, ikäänkuin hän ei olisi
välittänyt siitä, mitä Judith teki.
»Jos meillä olisi ollut yksi tällainen päivä lisää, niin kaikki heinä olisi saatu korjuuseen», Caleb sanoi illallispöydässä. Satoi nyt aivan tasaisesti, ja varmaankin sadetta tulisi kestämään useita päiviä. »Aina sattuu jotain, aina jotain.»
Martin, joka makasi sohvalla, väänteli itseään. Hän tiesi kyllä, mitä Caleb tarkoitti. Hukkaan mennyt päivä oli se, jolloin hän oli käynyt lääkärissä. Tuon päivän jälkeen Caleb oli tuskin sanaakaan sanonut hänelle.
»Jude saa auttaa lypsyllä, äiti», Caleb sanoi käheällä äänellä noustessaan pöydästä. Judithin posket peittyivät punaan. Tämä määräys muistutti heille kaikille, että hän yhä oli vanki.
Ellen vilkaisi Judithiin. Judith näki, että hänen silmissään oli vahingoniloinen ilme. Taaskin hänen teki mieli lyödä Elleniä kasvoihin.
Tänä iltana lehmät lypsettiin navetassa. Kun toiset olivat menneet ulos, heitti Lind päällystakin hartioilleen ja läksi navettaan, jonka ovi oli avoinna. Lyhty riippui kattohirressä ja sen valo laskeutui suoraan Judithin sekä mustan ja valkean kirjavan lehmän päälle, jota hän lypsi. Voimakas haju, joka höyrysi lehmien märistä karvoista navetan lämmössä, tunkeutui Lindin sieraimiin, hänen seisoessaan kynnyksellä. Sitten hän huomasi Judithin hienot, tummat kasvot. Hän astui peremmälle Ellenin ja Charlien huomaamatta häntä, ja kumartui Judithin puoleen. Hämärässä valossa hän näki lämpimän maidon höyryävän kiulussa, lehmän alla.
»Judith», hän kuiskasi. »Sain sen juuri valmiiksi ja arvelin, että haluaisit heti nähdä sen.»
Judith näki hänen ottavan taskustaan silkkiset alusvaatteet. Lind laski ne Judithin polville.
»Miten ihastuttavat», Judith mutisi koetellen kankaaseen upotettuja pitsejä kädellään, mutta uskaltamatta oikein kajota niihin. »Liian kauniit minulle.»
»Loruja, Judith», Lind nuhteli häntä. »Sinä panet ne huomenna yllesi — sinun ei tarvitse lähteä heinäpellolle. Kas tässä —» Lind työnsi ne Judithin povelle. »Pidä hyvänäsi.»
Lindin oli määrä tavata Markia tänä iltana Sandbossa. Hän tiesi, että Mark saapuisi sinne sateesta huolimatta. Huoneessaan hän puki ylleen paksut polvihousut ja lyhyen takin ja läksi ulos tielle. Taivasta ja maata oli mahdoton erottaa toisistaan, ne olivat sulaneet pelkäksi mustaksi vedeksi. Metsä katosi pimeyteen kuin musta, nestemäinen massa. Töin tuskin Lind saattoi erottaa aidan pylväät tien varrella. Kerran hän näki harmaan olennon harppaavan tien poikki hänen edellään. Ehkäpä se oli joku preeriasusi, joka etsi suojaa, mutta vaikka otus näytti aivan vaarattomalta, alkoi Lind juosta.
Sandbot laskivat maitoa keittiössä, kun Lind ennätti perille. Kolkuttamatta hän riisti oven auki ja seisahtui kynnykselle nauraen omalle pelolleen.
Sven oli apealla mielellä. Hän tahtoi saada rauhassa keskustella Lindin kanssa ja satuloi kaksi hevosta. He läksivät yhdessä ratsastamaan Klovaczin farmille päin.
»Judith pääsi tänään ulkotöihin, heinäpellolle», Lind kertoi. »Mutta on parasta, ettette yritä tavata häntä, sillä Caleb vartioi häntä koko ajan. Miksikä te ette voi odottaa, kunnes elo on korjattu ja Caleb on unohtanut tuon kirvesjutun; sitten te voisitte sanoa hänelle suoraan, että aiotte mennä naimisiin. Mitäpä hänellä voisi olla sitä vastaan!»
»Niin», Sven nauroi katkerasti. »Yhtä mielellään hän sallii minun leikata hänen nenänsä poikki kuin naida Judithin. Caleb tahtoo pitää hänet kotona työssä. Hän ampuu minut, jos minä uskallan tulla lähellekään. Mutta tahtoisin kertoa teille jotakin muuta. Caleb on puhunut Yellow Postissa teistä ja Mark Jordanista.»
»Puhunut? — mitä niin?»
»Hän on kerskaillut, miten hän hyvinkin pian voisi tehdä lopun siitä. Kuulin, kun hän sanoi sen Johannesonille ja eräälle islantilaiselle. Hän tahtoo näyttää, että hän voi pistää sormensa kaikkialle. Ei hän sanonut sitä suoraan, viittaili vain, että hän voisi hyvin äkisti tuhota Mark Jordanin. Ikäänkuin Caleb voisi tehdä mitään hänelle. Kaikki vain virnistelivät. Minä astuin esille ja sanoin: 'Varokaa sanojanne, kun puhutte Jordanista, Caleb Gare.' Hän katsoi minuun omituisesti hymyillen ja sanoi 'Kuka te olette, kun rohkenette puhutella minua? Varokaa itse itseänne älkääkä sekaantuko asioihin, jotka eivät kuulu teille.' Sitten hän naurahti ja poistui myymälästä. Olisin käynyt hänen kimppuunsa, jollei hän olisi niin vanha. Kyllä minä tiedän, mitä hän tarkoitti — puhuessaan minusta. Mutta mitä hän Markilla tarkoitti, sitä minä en ymmärrä. Olkaa varovainen hänen suhteensa, miss Archer. Hän nuuskii kaikkialla koettaen vahingoittaa teitä ja Markia, jos hän keksii pienimmänkin syyn siihen. Ehkäpä hän epäilee, että te koetatte auttaa Judea pakenemaan.»
Lind oli hetken aikaa vaiti.
»Ehkäpä hän koettaa jollakin tavalla vahingoittaa Markia, mutta se ei onnistu hänelle. Mark ei ole riippuvainen täällä olostaan. Olkaa siis huoleti, Sven. Caleb ei voi tehdä mitään Markille eikä minullekaan, muuta kuin karkottaa minut koulusta, eikä se olisi kovin vaarallista.»
»Sanokaa kuitenkin Markille, että hän pitää varansa.»
»Sen minä kyllä teen, Sven. Onko teillä jotain sanottavaa vielä?»
»Antakaa tämä Judielle —» Sven pisti kätensä povitaskuun ja otti esille kirjekuoren. »Olen kuljettanut tätä mukanani jo jonkun aikaa. Ehkäpä hän vastaa minulle.»
Lind hymyili pimeässä Svenin äkilliselle toimenpiteelle. Mark tuli ratsain heitä vastaan, ja Sven kääntyi takaisin. »On niin pimeä, että töin tuskin näen sinun kasvojasi, Lind», Mark sanoi laskeutuen alas hevosen selästä. »Tahdon vakuuttautua siitä, että sinä todellakin olet tässä.»
Hän kiersi käsivartensa Lindin ympärille ja Lind kumartui alaspäin suutelemaan häntä. »Nyt olet kai varma?» hän kuiskasi.
He ratsastivat Garen farmille päin voidakseen kulkea metsätietä, joka oli heille rakkain. Juuri ennenkuin he saapuivat sinne, Lind oli näkevinään varjon, joka poikkesi tien yli sillä kohtaa, missä metsätie haarautui. Se oli liian suuri ollakseen preeriasusi.
»Mark», sanoi Lind tullen lähemmäksi, »olen kai hermostunut tänä iltana. Aivan varmaan näin jonkun kulkevan tien poikki.»
Mark tuijotti pimeyteen. »En näe kerrassaan mitään. Älä ole hermostunut, armaani. Se ei ole lainkaan sinun tapaistasi. Mikä ihana ilta. Ei täällä ole mitään, mitä ei pitäisi olla.»
He käänsivät hevosensa metsätielle ja kuulivat sateen piiskaavan oksia, jotka kaareutuivat heidän päänsä yläpuolella. Oli niin pimeää, etteivät he voineet erottaa puita taivasta vasten, vaan tunsivat vain niiden läsnäolon. Lind pysytteli lähellä Markia.
»Tiedätkö, että Caleb Gare on panetellut sinua jostakin syystä?» Lind kysyi lempeästi. »Sven kertoi kuulleensa, mitä hän puhui sinusta Yellow Postissa.»
»Minustako?» Mark huudahti. »Miksikä ihmeessä — ehkäpä siksi, että annoin hänen kuulla kunniansa, kun hän yritti pakottaa Antonin myömään heinänsä kovin halvalla hinnalla.»
»Ehkäpä sen vuoksi — mutta toivottavasti hän ei saa Anton rukkaa petkutetuksi.»
»Siitä minä pidän huolen. Asiasta toiseen, Anton on lähettänyt selonteon viranomaisille. Mies parka, kyllä hän ansaitsee saada tuon talon omakseen.»
He olivat saapuneet metsätien toiseen päähän, missä avautui aukeama heidän eteensä. Siellä ei ollut minkäänlaista sateensuojaa, ja niinpä Lind kääntyi kotiin päin. Kun he ratsastivat jälleen maantiellä, kääntyi hän katsoakseen, näkyisikö mitään jälkeä siitä olennosta, jonka hän oli nähnyt pimeässä. Se oli näyttänyt hänestä suurelta ja kumaraselkäiseltä kuin karhu. Hän vilkaisi ympärilleen sanomatta mitään Markille. Mutta hän ei nähnyt mitään paitsi paksun mustan varjon puutarhassa. Garen farmin pihalla ei näkynyt tulta, mutta itse taloa he eivät voineet nähdä siltä kohtaa tietä, johon he pysähtyivät sanoakseen toisille hyvästi. Lind antoi Markin viedä ponin takaisin Sandbohon.
Kun Lind kääntyi portille erottuaan Markista, hän hätkähti kuullessaan äänen, joka tuntui tulevan sateesta. Aivan kuin kuusenoksat olisivat lyöneet toisiaan vasten. Pimeys oli niin syvä, ettei hän voinut nähdä muuta kuin ulkohuoneiden ääriviivat. Lyhty paloi keittiössä, ja Lind kiiruhti taloa kohti.
Judith oli keittiössä pesemässä separaattorin osia, kun Lind astui sisään ja sanoi hänelle kuiskaten:
»Judie, älä sano muille mitään, sillä ehkäpä erehdyn, mutta kuulin kuusiaidan risahtelevan. Ovatko kaikki kotosalla?»
»Kaikki muut ovat menneet levolle paitsi isä ja äiti», Judith vastasi. Lind näki Amelian liikuskelevan toisessa huoneessa. »Minä haen Peten sisään ja käyn pihalla tarkastamassa, kun olen saanut työni tehdyksi», lisäsi Jude.
Lind läksi yläkertaan ja riisui märän takin päältään. Hän seisoi hetken aikaa pimeässä katsellen ulos ikkunasta. Koska sisällä oli pimeämpi kuin ulkona, saattoi hän nähdä varjomaisen, suuripäisen olennon lähestyvän portilta. Se saapui keittiön ikkunasta virtaavan valon piiriin, ja Lind näki silloin, että se oli Caleb Gare. Ensiksi hän aikoi nauraa, niin helpottavalta tuo tieto tuntui. Mutta sitten käsittämätön kauhuntunne valtasi hänet. Caleb oli varmaan vakoillut heitä kuusiaidan takana. Hän se oli kiiruhtanut tien poikki, kun he poikkesivat metsätielle. Minkä vuoksi hän vakoili heitä?
Lind kävi istumaan vuoteelleen sytyttämättä lamppua. Hän kuuli Calebin astuvan keittiöön laahaavin askelin. Siinä oli jotain kaamoittavaa. Lind riisuutui vapisevin sormin. Hän päästi hiuksensa valloilleen ja painautui peitteen alle.
Judith tuli ylös ja sytytti lampun uutimen toisella puolella.
»Judie», kuiskasi Lind.
Judith tuli esille uutimen takaa. »Mitä?» hän kysyi.
»Kävitkö katsomassa?»
»Kävin, ei siellä ollut mitään», Jude sanoi ja lisäsi sitten hetken kuluttua: »Kiitos — siitä, mitä annoitte minulle, mutta en voi sitä käyttää. En ainakaan vielä.»
Lind antoi Judelle Svenin kirjeen. Jude nojautui valoa vasten, joka tunkeutui verhon läpi, ja luki kirjeen. Hän ei voinut mennä omaan vuoteeseensa lukemaan, koska Ellen oli siellä.
Kun Judith oli lähtenyt, koetti Lind ajatella. Mutta hän tuli yhä uudestaan siihen hämmästyttävään tulokseen, että Caleb yritti tehdä jotain pahaa Markille ja hänelle.
Vihdoin sateen yksitoikkoinen rapina talon kattoa vastaan uuvutti hänet uneen.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
I.
Satoi lakkaamatta kaksi päivää. Ellen, Judith ja Charlie ruokkivat elukoita, lypsivät ja kirnusivat voita ja laittoivat kerman ja voin myömäkuntoon. Skuli Erickson kävi kahdesti viikossa hakemassa heidän tuotteitaan Sidingiin, niin hyvin sateessa kuin kauniillakin ilmalla. Ja Caleb valitti heti, jollei kaikki ollut kunnossa. Martin makasi yhä sohvallaan vaatimatta mitään huomiota tai hoitoa. Amelia alkoi kutoa paksuja villasukkia tytöille talven varaksi. Ja Caleb kompuroi kaiket päivät talon ja tallin ja työkaluvajan väliä, hän avasi laatikoita ja luki vanhoja kellastuneita kirjeitä, tutki lääkepulloja ja sovitteli yhteen rikkoontuneitten työkalujen ja talousastioiden osia harmitellen suuresti sellaisista esineistä, joista ei kukaan tiennyt, mitä tarkoitusta niillä oli.
Mutta Judith tiesi, että Caleb työssäänkin ollessaan piti silmällä jokaista hänen askeltaan, väijyen häntä kuin haukka. Judithilla ei ollut tilaisuutta hetkeäkään levätä, ennenkuin Calebin jostakin syystä oli pakko poistua kotoa. Hän piti yhä lukittuna tallin oven, missä kirves oli, ja kulki joka tunti siitä ohi nähdäkseen, että se oli tallessa. Kerran tai pari Judith oli nähnyt Calebin avaavan tallin ja astuvan sisään sulkien oven taas heti jäljessään. Judith kuvitteli mielessään, että Caleb seisoi kirveen edessä tuijottaen siihen, ikäänkuin se olisi hänen valtansa symbooli. Hänestä tuntui siltä kuin olosuhteet olisivat haudanneet hänet alleen kuin virtaava vesi. Hän teki työnsä kaiken päivää yhtä avuttomasti kuin jos hän olisi maannut tallin lattialla kytkettynä käsistä ja jaloista kiinni. Hänen oli mahdoton karata. Amelia kutoi jo villaisia sukkia tulevaa talvea varten. Tänä talvena olisi hoidettava enemmän vasikoita kuin edellisenä, luotava enemmän lantaa, kannettava enemmän vettä kaivolta navettaan. Ja Calebin viha olisi kahta vertaa suurempi samoinkuin hänen voimansakin, ja jotakin muuta olisi vielä kaiken tämän lisäksi…
Judith oli hävittänyt Svenin kirjeen, jonka Lind oli tuonut hänelle kannettuaan sitä povellaan kaiken päivää. Yöllä, sen jälkeen kuin hän oli saanut sen, hän makasi Ellenin vieressä ja sanoi kerta toisensa jälkeen itselleen, että hänen oli pakko lähteä — niin pian kuin heinä oli korjattu. Mutta aamulla, kun hän oli nähnyt Calebin kasvot aamiaispöydän päässä ja kuullut hänen jakelevan käskyjään hänelle päivän töiden johdosta, hänen rohkeutensa lannistui jälleen. Caleb ei ollut silmänräpäykseksikään unohtanut kirvestä. Hän ei antaisi Judithin hetkeksikään unohtaa sitä.
Ainoassa turvatussa paikassa, mikä oli koko talossa, hän kyhäsi kirjeen
Svenille. Sanat luistivat vaivalloisesti merkitsemättä paljonkaan.
Mutta kun hän vihdoin piirsi nimensä alle, luuli hän Svenin ymmärtävän
häntä. Hän kantoi kirjettä povellaan kaiken päivää antaakseen sen
Lindille tämän palattua kotiin koulusta.
Judith vältti Elleniä, jotta hänen salaisesti kytevä tunteensa ei puhkeaisi ilmi yhtä väärässä muodossa kuin tuonnoin heinäsuovalla. Kerran, kun hän kirnusi voita, hän vilkaisi Elleniin, joka pesi karkeaa lattiaa toisessa huoneessa, ryömien nelinkontin sohvan ympärillä, missä Martin makasi. Ellenin suupielet riippuivat, leuka oli litteä, ja vähänväliä hän yskäisi, kun lipeän höyry kohosi pesusoikosta vasten hänen kasvojaan. Judith vihasi tuota kärsivää ilmettä ja olisi voinut kuristaa hänet joka kerta, kun hän kuuli tuon kovan yskähdyksen. Sitten Ellen sai tikun käteensä. Hän ei ollut näet nähnyt, että lattialankku, jota hän harjalla hankasi, oli erikoisen kulunut. Judith näki veren juoksevan pitkin sisarensa rannetta. Ellen huokasi ja nousi sitomaan kättänsä. Judith oli vahingoniloinen tästä tapahtumasta. Ellenin kärsimyksessä ei ollut mitään ihailtavaa. Se oli aivan tarkoituksetonta.
Amelia tuli huoneeseen kanalasta. Judith vilkaisi häneen ja näki ensi kertaa, että hänellä oli mustat varjot silmien alla. Mitähän oli tapahtunut, koska hän oli tuon näköinen? Eihän Amelia ollut heittänyt kirvestä. Epämieluisan tunteen vallassa Judith kääntyi jälleen kirnunsa puoleen ja kiinnitti siihen koko huomionsa.
Illalla hän antoi Lindille kirjeen, jotta tämä veisi sen Svenille.
Nuo molemmat sadepäivät loppuivat, ja tuuli nousi illansuussa luvaten auringonpaistetta seuraavaksi päiväksi.
II.
Tallin ovi pysyi suljettuna, ja Caleb oli iloisella ja ystävällisellä tuulella jutellen hyvillään viljasta, elukoista ja ilmasta. Mitä ystävällisempi hän oli, sitä pahemmin Amelia pelkäsi Judithin ryhtyvän uusiin toimenpiteisiin.
»Muista nyt — ei mitään mieletöntä», Amelia sanoi Judithille sen päivän aamuna, jolloin heinänkorjuu saatiin tehdyksi. »Parempi sinun on olla täällä kuin istua vankilassa varkaitten ja sen semmoisten seurassa.» Nuo sanat kaikuivat kamalilta Amelian korvissa, kun hän ne lausui.
Judith ei vastannut. Astuessaan tietä pitkin hevosten jäljessä koetti hän uskoa, että Amelia tarkoitti hänen parastaan varoittaessaan häntä. Mutta hänestä tuntui kuitenkin kuin Amelia olisi suhtautunut liian kylmästi koko asiaan. Judith ei voinut oikein ymmärtää, mistä se johtui. Amelia ei näyttänyt säälivän häntä. Ehkäpä, jos hän tietäisi totuuden, niin hän… Judithin sydän alkoi kiihkeästi sykkiä työvaatteiden alla.
Tänään kaikki heinä saataisiin korjuuseen. Sen jälkeen he joutuisivat lyhteitä sitomaan etelänpuoleisille pelloille, jotka eivät olleet lainkaan Svenin ulottuvilla. Katkera pala kohosi Judithin kurkkuun, kun hän ajatteli häntä. Hänen oli mahdoton kestää tämän kauempaa eroa ja epäilystä ja onnettomuuttaan. Hän ei ollut mikään elukka, jota voitiin ajaa ja kytkeä ja ruokkia työvoimansa arvon mukaan. Hän tiesi, mitä kauneus oli ja rakkaus ja kaikki se, millä ei ollut yhteyttä maan kasvun kanssa. Hän oli samaa maata kuin Lindkin, joka oli suloinen ja ihastuttava kuin metsähunaja… metsähunaja… kuinka hän saattoi ajatella mitään sellaista? Hän, Judith, joka oli heiluttanut kirvestä aikeissa tappaa…
Lind ei olisi voinut sellaista tehdä. Lind oli hieno ja hillitty. Hän, Judith, oli aito elukka, hänellä oli eläimen himot ja synnit ja järjetön ruumiillinen voima. Ja nyt hänellä oli eläimen salaisuuskin. Hän oli karheatekoinen ja raaka, rinta, lanteet ja hartiat olivat kuin pedolla. Kuinka hän saattoi verrata itseään Lindiin? Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja valuivat esteettömästi pitkin hänen kasvojaan.
Hän vilkaisi äkkiä sivulle ja näki, että Ellen oli ääneti astunut hänen rinnalleen. Ellen ei ollut vielä valmis lähtemään kotoa silloin kuin Judith läksi hevosten kera liikkeelle. Judith näki hänen uteliaitten punaisten silmiensä tuijottavan häneen silmälasien takaa, ja äkkiä kaikki se viha, jota hän tunsi Elleniä kohtaan, puhkesi ilmi. Hän päästi ohjakset käsistään ja huitoi ympärilleen.
»Pois — letukka! Älä katso tuolla tavalla minuun, tai lyön sinua vasten kasvoja!» Judith huusi. Ellen peräytyi Judithin ojossa olevan käden tieltä.
»Seis — Jude —», hän huusi. »Isä näkee!»
»Toivottavasti hän näkeekin — antaa vain nähdä! Jollet lakkaa vakoilemasta minua tuolla tavalla, niin sinun käy pahoin!» Hän iski kädellään Elleniä poskeen ja kaatoi hänet maahan. Sitten hän marssi eteenpäin keräten ohjakset tieltä käteensä.
Ellen nousi heti pystyyn nyyhkyttäen hermostuneesti. Mutta hänen tapaistaan ei ollut kääntyä kotiin. Hän seurasi Judithia hitaasti pyyhkien kyyneleet silmistään ja painellen kädellään poskeaan.
Amelia oli nähnyt kaikki kanalan ovelta. Hän katsoi nopeasti ympärilleen, mutta onneksi Calebia ei näkynyt missään. Mutta Judithin viha oli jälleen puhjennut ilmi. Ei mikään voisi häntä enää hillitä. Caleb ei säästäisi Ameliaa, jos Judith lähtisi karkuun. Mark Jordan saisi kaikki tietää. Lind myöskin. Caleb iskisi valttinsa pöytään, kuten hän sanoi. Aviottomuus oli häpeäpilkku, jota ei siedetty siinä seurapiirissä, johon Lind ja Mark kuuluivat. Amelia oli uhrannut koko elämänsä, jotta Mark ei pääsisi totuuden perille. Äkkiä hän tunsi olevansa sanomattoman väsynyt ja vanha.
Heinänkorjuu saatiin loppuun sen enemmittä häiriöittä. Caleb oli paikalla koko päivän, ystävällisesti kehotellen tyttöjä ja laskien leikkiä Charlien kanssa tai istuen ääneti rattaillaan ja katsellen peltojaan. Vilja oli leikattava ensi viikolla. Ja sitten puimamiehet tulisivat taloon. Ja sen jälkeen oli ryhdyttävä pellavaa nyhtämään, ja puimamiehet puisivat senkin takaisin tullessaan. Kaikki työt sujuisivat hyvin tänä vuonna niinkuin edellisenäkin ja aina eteenpäinkin. Kaikki kävi tasaista kiertokulkua, kyntäminen, karhitseminen, kylväminen, itäminen, tuleentuminen ja puiminen. Oliko missään muualla koko elämässä sellaista sopusointua kuin maanviljelyksessä? Caleb saattoi olla tyytyväinen menestykseensä farmarina, maanmuokkaajana.
Ellen, Judith ja Charlie astuivat hevosten jäljessä kotiin tänä iltana niin väsyneinä, etteivät he tunteneet nälkää, janoa eikä kuumuutta. Heinä oli korjattu eikä vierasta apulaista ollut hankittu.
III.
Calebilla oli seuraavana päivänä asiaa Klovaczille.
»Tule minun kanssani, Jude», hän sanoi ystävällisesti. »Ja pane evästä matkaan, äiti. Me emme pyydä tuolta pakanalta suupalastakaan.»
Amelia oli hyvillään, että Judith pääsi Calebin mukaan. Niinpä hän ainakin tämän päivää olisi vapaa huolista. Hän laittoi kuntoon korillisen ruokaa ja pani sen rattaitten takaosaan. Sitten, sillä aikaa kuin Caleb valjasti hevosta, hän puheli Juden kanssa.
»Jollet sinä ymmärrä sitä itsestäsi, niin minä käsken isän puhua sinun kanssasi», Amelia sanoi kylmästi. »Eikä siitäkään ole mitään hyvää, minkä eilen teit Ellenille. Jos isä olisi sen nähnyt, niin ei hän armahtaisi sinua enää. Ole siis varoillasi ja ajattele, mitä teet, Jude.»
Judith veti nyrpeänä jalkaansa raskaat kengät, jotka Caleb oli ostanut hänelle tänä kesänä. Ne olivat vielä aivan uudet, sillä hän oli kieltäytynyt niitä käyttämästä.
Judith nousi rattaille Calebin viereen sanomatta sanaakaan hänelle tai
Amelialle, joka tuli saattamaan heitä pihalle.
»Kylläpä on hyvää heinää — kovin hyvää heinää», Caleb sanoi osoittaen piiskallaan heinäsuovia heidän ajaessaan ohitse. »Ei kellään islantilaisellakaan ole sen veroista — ei edes vanhalla Bjarnassonillakaan, sen voin vakuuttaa. Kylläpä meitä on onnistanut hyvin.»
Loppumatka ajettiin ääneti, Judithin katsellessa hienoja hämähäkinverkkoja, jotka keinuivat auringossa, sekä punaisia ja keltaisia juovia, joita ilmestyi jo lehtiin. Se merkitsi kesän loppua — ehkäpä kaiken loppua. Hän vaipui horrokseen, hänen hartiansa painuivat eteenpäin ja kädet riippuivat voimattomina hänen polviensa välissä. Päästettyään eilen vihansa Elleniä kohtaan valloilleen hänen kiihkonsa oli jälleen asettunut. Hänen mielensä oli vaipunut syvään uneen.
Klovaczissa he tapasivat Antonin vuoteessa. Hänen ääntänsä oli vaikea erottaa, kun hän puhui heille. Judith vetäytyi pois tervehdittyään häntä ja jätti Calebin yksin hänen kanssaan. Hän istui jutellen tyttöjen kanssa keittiössä ja oli ihastunut heidän kauneuteensa ja sievään käytöstapaansa. Judith oli nähnyt heidät vain kerran ennen Yellow Postissa ja silloinkin vain kaukaa. Koska hän ei tiennyt, että tytötkin ihailivat häntä yhtä paljon, hän tunsi itsensä hirveän kömpelöksi ja suureksi. Tytöt alkoivat valmistaa päivällistä, ja Judith näki, että he panivat kaksi lisälautasta pöytään. Hän punastui ajatellessaan rattaillaolevaa eväskoria ja halveksi taaskin Calebia. Hän kielsi tyttöjä kattamasta hänelle ja hänen isälleen pöytään, sillä heidän täytyi heti lähteä.
Huoneessa, missä Anton makasi, Caleb istui sairaan miehen luona melkein kokonaisen tunnin. Caleb ei ollut niitä jotka kömpelösti käyvät asiaan käsiksi. Kuolemaisillaankin olevaa miestä oli käsiteltävä valtioviisaasti.
»Minä tutkin teidän heinäänne, Anton», hän alotti ystävällisesti, »ja siinä on puoleksi valvatteja. Myös jonkun verran rikkaruohoa. Teidän pitäisi oppia, miten heinää on viljeltävä.» Sitten hän alkoi pitää pitkää esitelmää heinäpeltojen viljelyksestä neuvoen, mitä Antonin tuli tehdä seuraavana vuonna. Anton käänteli puolelta toiselle, jotta kipu hänen ruumiissaan vaivaisi häntä vähemmän.
»Mitä minä teen ensi vuonna, sitä ei kukaan meistä tiedä, ystäväni», hän sanoi hymyillen Calebille.
»Loruja — loruja, Anton. Kyllä te pian taas olette jalkeilla — hyvinkin pian. Muistakaahan nyt, antakaa kitkeä tuo pelto niin pian kuin heinä on korjattu. Miksikä teillä ei voisi ensi vuonna olla yhtä puhdas heinä kuin minullakin. Teidän maanne on yhtä hyvää kuin minun, Anton — aivan yhtä hyvää. Mutta te ette voi pyytää tuosta kurjasta heinästä samaa hintaa. Töin tuskin se on niittämisen arvoista!» Caleb kohotti silmäkulmiaan, nojautui taaksepäin tuolissaan ja osoitti halveksumistaan kääntämällä kämmenensä ulospäin.
Anton huokasi kääntäen kasvonsa avonaista ikkunaa kohti, mistä hän saattoi nähdä puheenalaisen heinäpellon. Hänen pettämätön huumorintunteensa esti häntä sanomasta Calebia valehtelijaksi. Totta kyllä, olihan pellossa jonkun verran rikkaruohoa, mutta arvotonta heinä ei silti ollut. Calebin moittiminen merkitsi vain sitä, että hän tahtoi ostaa sen aivan samasta summasta, mikä Antonin oli pakko maksaa puimamiehille. Caleb tiesi, ettei Anton voinut eikä tahtonut myödä sitä vähemmästä. Yhtä kernaasti hän saattoi antaa heinän mädäntyä pellolla.
»Olen väsynyt, hyvä ystävä. Ottakaa heinä», sanoi Anton sulkien silmänsä, sillä ikkunasta tulviva valo sokaisi häntä.
»Te ette ole kiitollinen minulle, Anton, vaikka autan teidät pulasta», Caleb sanoi moittien. »Ei kukaan muu tällä puolen Nykerkin maksaisi teille sitä käteisellä.»
Anton naurahti. »Te olette hyvä mies, Caleb Gare, erinomaisen hyvä mies, Jumala siunatkoon teitä! Ja lähteköön siitä runsaasti ravintoa karjallenne!»
Caleb nousi lähteäksensä. »Ei tuossa ole kuin yhden päivän niitto. Parasta, että ryhdyn siihen hetimiten. Ja rahat voin myös maksaa samalla.» Hän kopeloi taskuaan ja veti esille kiiltävän mustan lompakon, joka oli kulmistaan kulunut.
Anton ei edes katsonut setelipakkaa, jonka Caleb ojensi hänelle. Hän pisti sen pieluksensa alle ja laski kätensä ristiin laihan niskansa taakse. Sitten hän käänsi kuoppaiset silmänsä Calebiin ja katsoi huvitettuna häneen. Hän pakottaisi hänet ojentamaan kätensä hänelle hyvän työn merkiksi. Tämä iva huvitti Antonia.
»No niin — no niin», Caleb sanoi lempeästi pistäen lompakkonsa takaisin povitaskuunsa. »Meillä on kummallakin ollut hyvä päivä, Anton, vai mitä? Ehkäpä olette hyvä ja kirjoitatte nimenne kuittiin?» Hän veti esille muistiinpanokirjan liivintaskustaan ja täytekynän, ja kirjoitettuaan kuitin hän ojensi sen Antonille. Anton kirjoitti epävarmalla kädellä nimensä siihen ja antoi sen takaisin Calebille. Sitten hän asetti kätensä taas niskansa alle.
Caleb rykäisi. »Niin — niin», hän sanoi hajamielisesti ottaen hattunsa pöydältä. »Ja kauanko tuo Jordan viipyy teillä, Anton? Eikö teidän ole raskasta pitää nyt vierasta apua talossa?»
»Tuo Jordan — hän on oikea Jumalan mies», Anton sanoi. »Hän leikkaa viljan yhdessä poikieni kanssa — mutta maksuttomasti.»
»No niin, Anton, nyt minun on lähdettävä — on lähdettävä. Paljon työtä nykyään kotona. Tulkaa katsomaan minun viljapeltojani, kun pääsette taas jalkeille», Caleb sanoi ovelta.
»Kyllä tulen vaikka lentäen, mr. Gare», Anton hymyili. Caleb ei ollut tarjonnut hänelle kättä. Se huvitti sairasta suuresti. Farmari, joka kauppoja tehtyään ei ojenna kättään…
Keittiössä Caleb käski Judithin odottaa häntä. Sitten hän läksi ulos ja ajoi pellolle, missä Klovaczin pojat ja Mark jo leikkasivat viljaa. Kahden tai kolmen viikon kuluttua puimamiehet saapuisivat tänne. Hänellä olisi ruokaa talveksi. Kauempana hänellä oli toinen pienempi heinäpelto. Mutta heinää hänellä ei ollut markkinoilla myödä. Hänen täytyi piakkoin myödä karjaansa voidakseen elää. Antonin karja oli hyväksi tunnettua. Muuta arvokasta ei hänellä ollutkaan.
Miten hän oli sen saanut, sitä ei kukaan tiennyt — tuollainen köyhä farmari kuin hän. Luultavasti jollakin epäilyttävällä tavalla, Caleb tuumi — kyllähän hän kykeni mihin hyvänsä, pakana kun oli.
Mark Jordan pysähtyi pellon toisessa päässä nähdessään Calebin tulevan.
Mitähän tuo vanha roisto nyt aikoi, tuumi hän.
Caleb laskeutui alas rattailtaan.
»Arvelin, että teitä huvittaisi kuulla, että Anton ja minä olemme nyt sopineet kaupasta», Caleb sanoi tultuaan Markin luo. »Nyt Antonin puinti on taattu.» Calebin kasvojen ilme oli ivallinen hänen puhuessansa. Hän voisi näyttää yhtä jos toistakin tälle kaupunkilaispojalle, joka sekaantui toisten ihmisten asioihin.
Mark katsoi häneen. Mikä vahingonilo loistikaan hänen hymynsä takaa! »Saitte kai sen ilmaiseksi?» Mark kysyi kiukun kohotessa hänen mieleensä.
»Ilmaiseksiko? Ilmaiseksiko? Ha, haa! Paljonpa te näytätte ymmärtävän heinän arvoa! Paljon tosiaankin, poikaseni! Toista miestä ei tässä maassa ole, joka olisi maksanut käteisellä tuollaisen roskaheinän hintaa. Ilmaiseksi, tosiaankin!» Caleb nauroi kylmän kiillon ilmestyessä hänen silmiinsä. Hän vilkaisi viekkaasti Markiin. »Ja mitäs te teette täällä, tahtoisinpa tietää?»
Mark hymyili suvaitsevasti Calebille. Eihän hän sittenkään ollut muuta kuin kiivasluonteinen, höperö vanha mies. Turhaa tässä oli kiivastua. »Mitäkö minä teen? Minä keitän, pesen lapsia —»
»Säästäkää sukkeluutenne, nuori mies. Hoitakaa omia asioitanne, mutta älkää tunkeutuko Antonin ja minun väliin. Muuten saamme piankin nähdä, kuka on Oelandin koulun johtokunnan jäsen.» Näin sanoen hän kääntyi koroillaan ja aikoi juuri nousta rattaillensa. Mutta Markin uteliaisuus oli herännyt.
»Malttakaahan hiukan, mr. Gare. Ei minun tarkoitukseni ollut lasketella sukkeluuksia, kuten te sanoitte. Suokaa anteeksi. Mutta mitä te tarkoitatte sillä, että olette koulun johtokunnan jäsen — mitä se asia kuuluu minuun?»
Caleb kääntyi. »Eikö? Minä luulin, että se kuuluisi», hän huomautti kohottaen merkitsevästi kulmakarvojaan.
»Jos minä olisin teidän sijassanne, niin en sekoittaisi omia asioitani miss Archeriin», Mark sanoi tyynesti, »jos teidän viittauksenne sitä tarkoitti. Me emme ole kaikki narreja, tiedättekö, ja minä voisin tuottaa teille ikävyyksiä, jos te ryhdytte sellaiseen. Muistakaa, ettette ole eliniäksenne valittu koulun johtokuntaan.»
»Enkö ole? No, kylläpä nähdään, enkö ole. Ha, haa! Minä olen mitä haluan olla. Ja sellaiset kuin te eivät voi estää minua.»
Mark nojasi kyynärpäänsä aidan pylvääseen ja katsoi Calebiin. »Onko koko maailmassa ketään, joka olisi teille teitä itseänne rakkaampi, Caleb Gare?» hän kysyi uteliaasti.
»Mitä? Mitäpä sellainen hyödyttäisi? Ei kukaan auta minua paitsi minä itse — kenestäpä muusta siis välittäisin? Kenestä te välitätte paitsi itsestänne? Kenestä kukaan yleensä välittää? Jokainen omasta puolestaan, niin minä sanon. Ei kukaan muu merkitse minulle mitään paitsi minä itse. Mitä siihen sanotte? Mitä siihen sanotte, poikaseni?»
Calebin hartiat hytkähtelivät naurusta, kun hän nousi rattaillensa. Mark katseli hänen jälkeensä, kun hän ajoi pois, ja häntä säälitti, huvitti ja kiukutti samalla kertaa.
Sitten hän palasi pellolle ihmetellen koko loppupäivän, voisikohan Caleb todellakin tuottaa ikävyyksiä Lindille ja hänelle ennenkuin he pääsisivät täältä eroon. Ei mikään voisi estää tuota vanhaa miestä tekemästä jotain mieletöntä tai kostamasta jotain vanhaa vihaa.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
I.
Eräänä sunnuntaiaamuna Lind ja Mark läksivät Fusi Aronsonin farmille. Oli hyvin hiljaista metsätiellä, ikäänkuin puut olisivat nukkuneet. Monet linnuista olivat jo muuttaneet etelän maille, iloista viserrystä kuului tuskin lainkaan. Mutta metsät olivat täydessä väriloistossaan ja suot punaisinaan pihlajanmarjoista. Taivas oli korkea ja sininen, tuskin ainoatakaan pilveä purjehti sen laella.
Mark ja Lind astuivat hitaasti ja keskustelivat tulevan vuoden suunnitelmistaan. Markilla oli hiukan rahaa — he voisivat lähteä itäkaupunkeihin ja huvitella jonkun aikaa.
»Minä alan olla jo kovin kärsimätön, Mark», sanoi Lind. »Mutta pidän kunnia-asianani pysyä täällä lukuvuoden loppuun saakka.»
He kulkivat suon ohi, jossa oli pieniä mätässaaria, ja saapuivat vihdoin Fusi Aronsonin farmille. Islantilainen astui heitä vastaan jo ennenkuin he olivat ennättäneet edes portillekaan.
Hän vei heidät pieneen mökkiin, missä hän asui yksin veljensä Björnin kanssa. Björn oli lähtenyt Yellow Postiin kirkkoon. Veljekset kävivät vuorotellen kirkossa, sillä toisen piti aina olla kotia vahtimassa.
»Anton Klovacz ei taida enää kauan elää, kuulin Yellow Postissa kerrottavan», sanoi Fusi hitaasti katsoen kysyvästi Markiin.
»Samaa minäkin pelkään, Fusi», vastasi Mark. »Ikävä, että te ette ostanut häneltä heinää Caleb Garen asemesta. Gare pakotti hänet myömään sen polkuhinnasta.»
Fusi rypisti kulmiaan. »Kerran minä vielä näytän Caleb Garelle. Hänen ei pitäisi olla elävien parissa», Fusi sanoi. »Miss Archer — sanoo, ettei siitä olisi mitään hyvää. Mutta minun mielestäni hänen elämänsä on kaikille vain onnettomuudeksi.»
Lind pudisti päätään. »Te vahingoitatte vain itseänne Fusi, jos koetatte kostaa hänelle», Lind varoitti. »Hän on liian ovela rehellisille ihmisille. Jos te suututtaisitte häntä jollakin tavalla, niin hän karkottaisi teidät täältä.»
Islantilainen hymyili. »Noin pieni tyttö kuin te, on arka mutta minä en pelkää Caleb Garea. En pidä kiirettä, mutta kyllä minä saan hänet vielä valtaani. En voi unohtaa sitä mitä hän teki veljilleni. Siitä hän saa vielä rangaistuksensa, miss Archer.»
Hän vei heidät sitten navettaansa ja näytti lisärakennuksen, jonka hän vastikään oli saanut valmiiksi, sekä kertoi että hän toivoi keväällä voivansa rakentaa uuden asuinrakennuksen. Sitten hän näytti heille uuden kivikellarin jonka hän oli kaivanut maan sisään ja jossa hän säilytti kermaa ja munia ennenkuin ne vietiin Sidingiin.
»Teillä pitäisi olla vaimo, Fusi», Lind sanoi hymyillen.
»Kun ensin saan asuinrakennuksen — niin ehkäpä vaimonkin», hän vastasi.
Mark ja Lind aikoivat kävellä kotiin harjanteen yli ja pistäytyä tervehtimässä Joel Brundia ja hänen vaimoaan ja siksi he läksivät pois ennen Björnin paluuta.
»Heittäkää Caleb Gare pois ajatuksistanne», Lind varoitti häntä uudestaan.
Fusin kasvot kovettuivat. »Älkää pelätkö, miss Archer» hän sanoi. »Kun vaadin Caleb Garen tilille teoistansa, niin menee hän sinne, mistä hänen on mahdoton enää palata.»
Fusi saattoi heidät harjanteen juurelle ja kääntyi sitten takaisin. Lind katsoi hänen jälkeensä; hän oli oikea jättiläinen, jonka kädet olivat niin pitkät ja vahvat, että hän silmänräpäyksessä voisi ottaa ihmisen hengiltä.
»Luuletko, että hän täyttää joskus uhkauksensa, Mark?» Lind kysyi levottomana.
»Ettäkö tappaisi Calebin? En ihmettelisi lainkaan, jos hän saa siihen lisää syytä», Mark huomautti.
He kulkivat harjanteen poikki ja ylhäältä harjalta he näkivät koko maan jalkojensa juuressa hohtavan valkeana aamuvalaistuksessa. Tämä kohta oli korkein Oelandissa. Sieltä he saattoivat nähdä etelän puolella, suon takana, Sandbon laidunmaat sekä vielä kauempana Caleb Garen pellot. Töin tuskin he erottivat sitä kukkulaa etelässä, jolla Caleb tavallisesti kulki lyhtyineen. Nuo molemmat harjanteet olivat aikoinaan ehkä muodostaneet suuren järven rannat. Ylevä tunnelma valtasi Lindin mielen hänen seisoessaan täällä kirkkaassa aamuilmassa, rauhallinen maailma jalkojensa juuressa.
»Tuntuu niin vaikealta käsittää, että ihmisillä voi olla pahoja aikeita, kun tällainen maailma avautuu silmien eteen», sanoi Lind.
He kulkivat pitkin harjannetta, laskeutuivat rinnettä myöten pohjoiseen päin kulkevalle tielle, sivuuttivat Ericsonin farmin ja saapuivat Joel Brundin talolle keskustellen keskenään, tokko Caleb Gare voisi tuottaa jommallekummalle heistä tai molemmillekin ikävyyttä. Mark oli ollut halukas nauramaan Lindin väitteelle, että Caleb muka oli vakoillut heitä kuusiaidan takana sinä iltana, kun he olivat ratsastaneet ulkona sateessa. Mutta hän lupasi olla ärsyttämättä vanhan miehen vihaa.
* * * * *
Brundin talon lähellä he näkivät hevosen sidottuna paaluun
»Joku on tullut tänne ennen meitä», Lind huomautti.
Hän kolkutti ovelle. Vähään aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Sitten he kuulivat askelelta huoneesta. He seisoivat siten, että heitä oli mahdoton nähdä ikkunasta. Ovi avautui naristen ja sulkeutui jälleen. Lind katsoi Markiin.
»Meidän on kai parasta poistua», hän sanoi. »Onhan aivan selvää, ettei meitä kaivata täällä.»
Mark naureskeli, kun he palasivat tielle. »Yksinkertainen elämä ei sittenkään ole aivan yksinkertaista», hän sanoi.
* * * * *
Tienristeyksessä, missä kolme uutta tietä haarautui eri tahoille, yksi
Yellow Postiin, toinen Klovacziin ja kolmas Sandbohon, he kohtasivat
Joel Brundin, joka ajoi kahta työhevosta. Hän istui korkealla
istuimella aivan uusissa, vihreissä työkärryissä.
»Halloo, mr. Brund», Lind huusi. Brund oli ajaa heidän ohitseen huomaamatta heitä. Hänen katseensa oli luotuna maahan.
»Mitä kuuluu», hän sanoi. Brund astui maahan ja puristi kummankin kättä, Lindin esitettyä hänelle Markin.
»Ihana aamu, me olemme jo olleet kävelyllä», Lind kertoi.
»Missä te olette käynyt, mr. Brund?»
»Yellow Postissa. Ostin nämät kärryt tänä aamuna Johannesonilta.»
»Hienot kärryt», Mark sanoi.
»Oikein hyvät. Johanneson myö halvalla sunnuntaisin», Joel sanoi suoraan. »Miten Anton Klovacz jaksaa?»
»Eipä juuri kehuttavasta», sanoi Mark. »Sairas hän on.»
Joel nousi kärryihinsä. Hänellä ei näyttänyt olevan sen enempää sanottavaa, ja niinpä hän nosti kömpelösti suurta olkihattuaan ja tarttui ohjaksiin. Sitten kärryt vierivät ratisten eteenpäin tiellä.
»Joel parka», Lind mutisi. »Ajattelehan, mitä kaikkea hänen sielussaan liikkuu pääsemättä purkautumaan esille, Mark.»
»Kyllä se jollakin tavalla purkautuu.»
»Työssä.»
»Ehkäpä.»
He saapuivat Sandbohon, jonne heidät oli kutsuttu sunnuntaipäivällisille. Monta kertaa päivän kuluessa Lind muisteli Fusi Aronsonia ja Joel Brundia, ja ihmetteli, miten jokainen tahtoo kostaa sitä pahaa, jota hän on saanut kärsiä.
Päivällispöydässä mrs. Sandbo sanoi: »Ettekö siis käyneet Doran luona? Hyvä Jumala sellaista miestä! Hän ei salli sen vertaa, että Doran ystävät kävisivät talossa. Kerrankin kun Cliff Lyndahl pysähtyi portille juttelemaan hänen kanssaan, niin Joel tuli kotiin ja antoi Doralle aika kyytiä. Mokomakin mies!»
Mark ja Lind katsoivat toisiinsa.
II.
Päivät menivät menoaan, ja Martin kykeni jälleen käyttämään käsivarttaan. Caleb jatkoi ystävällistä nalkutustaan milloin ikänä hän tuli huoneeseen.
»Olisin voinut saada nuo kärryt Johannesonilta puolella hinnalla, jos minulla olisi ollut joku lähettää niitä ottamaan», hän sanoi koko perheen läsnäollessa päivällispöydässä. »Aina jotakin menee hukkaan — en ole mikään liikemies, muuten minulla olisi joku siellä asioita hoitamassa. Ensi kerralla sinä, Charlie, saat mennä puolestani. Sinuun voi luottaa.»
Martinin kasvot punastuivat, mutta hän ei sanonut mitään. Näinä toimettomuuden päivinään hän oli ajatellut paljon. Hän oli löytänyt oman itsensä ja tuo löytö oli saanut hänet häpeämään. Hän päätti esiintyä kuin mies niin pian kuin hän oli taas entisissä voimissaan. Uusi talo oli rakennettava ensi keväänä. Mutta hän tahtoi vielä odottaa — elonkorjuuseen saakka.
Yhtenä päivänä niitettiin heinä Klovaczin pellolta ja kuljetettiin Calebin maalle, missä se pantaisiin suovaan niin pian kuin se oli kuivanut. Sitten ruvettiin elonkorjuuseen.
Judith ja Charlie alkoivat leikata ja sitoa lyhteitä. Martin voisi jo seuraavalla viikolla lähteä peltotyöhön. Työ alotettiin koleana, tuulisena päivänä, jolloin viimeisetkin kesän jäljet näyttivät kadonneen. Judith oli ollut veltto ja tylsä siitä päivästä pitäen, jolloin hän oli kiivastunut Elleniin, ja Caleb oli aivan huoleton hänen suhteensa, mutta oli kuitenkin koko ajan lähellä suorittaen salaperäisiä tehtäviä, jotka vaativat häntä pysymään pellon läheisyydessä, missä Judith sitoi lyhteitä.
Judith palasi kotiin aterioille joka päivä ulkonaisesti samanlaisena. Hänen silmänsä olivat raskaat, mustien varjojen ympäröimät, ja Amelian oli melkein mahdoton saada häntä hereille aamuisin. Lind yritti turhaan puhua hänen kanssaan pari kertaa. Hänen mieleensä muistui erikoisesti tytön silmien ilme, kun hän viimeksi oli jutellut hänen kanssaan ullakolla ja nopeasti peittänyt ruumiinsa. Epäilys oli silloin herännyt Lindin mielessä, joskin se myöhemmin oli häneltä unohtunut. Nyt hän muisti sen uudelleen.
Ellen ei kiinnittänyt mitään huomiota Judithiin, mutta tyttö oli siksi synkkämielinen, ettei hän huomannut sitä. Ainoa seikka, mihin hän kiinnitti huomiotaan, oli Calebin väsymätön valppaus, ja Amelian ikuiset varoitukset. Hän alkoi siinä määrin tottua kurjaan oloonsa, ettei mitään muuta näyttänyt maailmassa olevankaan.
Ilma kirkastui jälleen, ja nyt seurasi jälkikesän aurinkoinen, kuiva kuumuus. Lind läksi eräänä päivänä pellolle ja katseli aidan luota, kun Judith ajoi leikkuukoneella peltoa ylös ja alas. Viljapelto seisoi jäykkänä kuin kulta ja sen yläpuolella kuumuus väreili kimmeltävinä aaltoina. Judith ajoi edestakaisin yhtämittaa, kertaakaan kääntämättä päätään Lindiin. Ei hän edes pyyhkäissyt kädellään hikeä otsaltaan. Hänen sielunsa oli aivan kuollut, vain suuri, voimakas ruumis teki työtä kuin kone.
Lind hämmästyi muutosta, mikä Judithissa oli tapahtunut. Hän toivoi, että tytön mieliala muuttuisi virkeämmäksi niin pian kuin Martin voisi olla apuna elonkorjuussa. Hän tapasi Svenin eräänä iltana ja sanoi, että Caleb varmaankin tuhoaisi Judithin kokonaan alituisella vartioimisellaan. Sven hyökkäsi pystyyn aikoen lähteä heti Calebin luo ja kohdella häntä niin kuin hän parhaaksi näki, mutta Lind pyysi häntä vielä odottamaan. Jotain täytyi piakkoin tapahtua, jotta Calebin olisi pakko poistua farmilta.
Martin oli vihdoinkin niin terve, että hän saattoi lähteä pellolle. Hänen olkansa oli yhä arka ja jäykkä, mutta hän ei malttanut enää olla joutilaana ja nähdä Judithin raatavan joka päivä aamusta iltaan. Sitä paitsi Calebin salaiset valitukset olivat sietämättömiä. Niinpä hän läksi pellolle, ja hänen olkapäätänsä, josta niin hiljan side oli poistettu, alkoi särkeä auringonpaahteessa. Mutta hän teki sitä kovemmin työtä korvatakseen hukkaanmenneen ajan. Caleb, joka aidan toiselta puolen katseli työntekoa, siveli viiksiään ja hymyili. Martin tiesi, mitä hänen kunniansa vaati.
Judithin mieliala ei muuttunut, vaikka Martin pääsi peltotyöhön. Amelia piti häntä tarkasti silmällä ja huomasi, että hänessä oli jotain omituista, mikä ei johtunut vain ankarasta valvonnasta. Hän ei kysynyt tytöltä mitään, peläten että tämä voisi herätä huumaustilastaan ja yltyä vielä entistäänkin hurjemmaksi. Ehkäpä Calebin ankaruus oli myös tehnyt häneen pysyvän vaikutuksen. Amelia varoitti häntä edelleen joka ainoa päivä.
Eräänä iltana Ellen, palatessaan kotiin Yellow Postista, näki intiaanin ratsastavan poninsa selässä etelään päin sitä tietä myöten, joka tuli Brundin ja Ericksonin farmien ohi pohjoisesta, villistä metsäseudusta sekä vieläkin kauempaa tuhansien järvien ja jokien maasta, missä ihmiset katosivat kokonaan maailman silmistä. Hän tunsi tuon intiaanin. Se oli John Tobaccon poika, ja hän oli viettänyt kesää noilla seuduin. Kotimatkallaan hän oli varmaankin tavannut Malcolmin ja puhunut hänen kanssaan. Ellen käänsi päätään ja katseli häntä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä.
Kun Ellen ei voinut enää erottaa poikaa, puristui hänen kurkkunsa kokoon ja hänen silmäluomensa alkoivat räpytellä lasien takana. Hetken aikaa hän oli ollut ihmisen läheisyydessä, joka oli nähnyt Malcolmin ja puhunut hänen kanssaan. Nyt tämäkin hetki oli hävinnyt.
Hän kohotti silmänsä ja näki epäselvästi valkeita vaatteita, joita riippui nuoralla kotipihalla. Hän aikoi kerätä ne kokoon ja kostuttaa ja mankeloida ne silittämistä varten.
III.
Eräänä myrsky-yönä Anton Klovacz kuoli. Mark läksi seuraa vana päivänä
Yellow Postiin sopimaan Johannesonin kanssa hautajaisista, ja Caleb
Garelle lähetettiin erään sekarotuisen kanssa sana saapua kirkolle.
Oli näet neuvoteltava siitä, olisiko sopivaa haudata katolinen
protestanttien hautuumaahan.
Mark sattui olemaan läsnä, kun Johanneson lähetti sekarotuisen miehen viemään sanaa. Hän odotti Yellow Postissa, kunnes mies palasi takaisin. Caleb oli luvannut tulla kirkolle seuraavana aamuna, jolloin tärkeä kysymys oli ratkaistava. Johanneson lupasi Markille tehdä parastaan, jotta asia tulisi mielenmukaisesti ratkaistuksi, mutta huomautti samalla, että Caleb Gare oli ankara mies ja »kristitty».
Surkea näky kohtasi Markia hänen palatessaan kotiin. Mrs. Sandbo ja Lind olivat tulleet lasten luo, jotka istuivat keittiössä pelokkaina. Ovi toiseen huoneeseen oli suljettu. Sen takana lepäsi Anton Klovaczin ruumis. Mrs. Sandbo oli pessyt ja pukenut hänet kertoen Lindille nyyhkytysten välissä, että hän oli jo kymmenettä kertaa »laittamassa laudalle» vainajaa muutettuaan Oelandiin asumaan.
Anton oli kuollut aivan rauhallisesti. Tarkastaja oli käynyt talossa edellisenä päivänä ja tarkastanut farmin, ja sitten oli allekirjoitettu paperit, joiden nojalla Anton sai täyden omistusoikeuden tähän maahan, jolle hän oli uhrannut viimeiset voimansa. Hän oli saanut talonsa tyydyttävään kuntoon.
Lind ja Mark läksivät ulos keskustelemaan, kun jälkimmäinen palasi Yellow Postista. »Jos Caleb Gare asettuu vastarintaan, niin jumaliste, minä väännän hänen niskansa nurin!» Mark murahteli kerrottuaan kokouksesta, joka oli määrä pitää.
»Tietenkään hän ei voi sitä tehdä», Lind vastusteli. »Ei hänellä ole siihen valtaa, vai mitä?»
»Kyllä kirkolla on, luullakseni, ja hän se merkitsee kirkkoa täällä.»
Lind vaipui hetkeksi mietteisiinsä. »Hän on kai poissa huomenna suurimman osan päivää, vai kuinka?»
»Luultavasti kyllä», arveli myöskin Mark.
»Silloinhan Svenillä on tilaisuus tavata Judithia», Lind huomautti.
»Parasta olisi kai viedä lapset ja tytöt Sandbohon nyt, vai mitä?
Sinähän aioit lähteä huomenna iltapäivällä Yellow Postiin?»
»Niin, minä yritän. Jollei Caleb anna suostumustaan, niin täytyy turvautua intiaanien hautausmaahan lähetysasemalla. Se on kaukana, mutta muu ei auta.»
»Eivätkö he salli häntä haudata tänne?»
»Ihmiset täällä ovat taikauskoisempia kuin itse paholainen. Mutta — kyllä Gare saa kuulla minulta kunniansa, jollei hän suostu.»
Amelia antoi Judithille kolmasti merkin, ennenkuin tyttö vihdoinkin käänsi hevoset kotia kohti. Lind kohtasi Judithin keittiön ovella ja näki, että hänen kasvonsa olivat aivan tomun ja hien tahraamat. Tyttö ei edes vilkaissut opettajattareen mennessään pesupöydän luo.
Koska Amelia oli ulkona, uskalsi Lind puhua hänelle. »Tule minun huoneeseeni peseytymään, Judie», hän sanoi. Judith katsoi Lindiin synkkänä. »Aivan turhaan», hän vastasi, »aivan turhaan te yritätte rohkaista minua.»
»Mutta minulla on jotain kerrottavaa sinulle», Lind jatkoi kuiskaten.
»Tulehan ylös, ota kuumaa vettä mukanasi ja käytä minun pesuvatiani.»
Judith otti vesikattilan ja seurasi Lindiä. Ylhäällä ullakkohuoneessa Lind auttoi Judithia riisuutumaan ja huomasi, että tyttö tällä kertaa oli taipuvainen paljastamaan ruumiinsa. Kun hän oli kokonaan peseytynyt, heittäytyi Judith Lindin vuoteelle ja sulki silmänsä.
»Mitä te aioitte kertoa minulle?» hän kysyi. »Oi, Lind, nyt minun on niin hyvä olla, varmaankin kuolen.» Hän huokasi syvään ja siveli molemmin käsin pehmeitä kylkiään.
»Maltahan hiukan — missä on silkkinen alusvaate, jonka ompelin sinulle?»
Judith oli piilottanut sen, mutta Lind löysi ja puki sen tytön ylle.
Jude veti syvään henkeään. »Kertokaahan nyt», hän pyysi.
»Huomenna saat tavata Svenin.»
»Kuinka niin?» Judith katsoi hämmästyneenä Lindiin.
»Älä pelästy, lapsi. Isäsi on huomenna kaiken päivää poissa kotoa. Tai ainakin suurimman osan päivää. Anton Klovacz on kuollut, ja isäsi on lähdettävä kokoukseen Yellow Postiin huomenna. Minä käskin Svenin pitää silmällä, milloin Caleb lähtee. Sitten hän ratsastaa toista tietä etelän puolelle ja tapaa sinut pellon toisessa päässä, jonne Amelia ei voi nähdä. Mitäs arvelet?»
Judith nousi istualleen epäröiden. »Oletteko aivan varma siitä, että hän lähtee — ettei se ole vain kujeilua?»
Lind vakuutti, ettei siinä ollut mitään kujetta.
»Hyvä — mutta ei siitä sittenkään tule mitään. Te olitte kovin ystävällinen, Lind, ajatellessanne minua», Judith sanoi hitaasti, katse maahan luotuna. Lind kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä poskelle.
»Kyllä kaikki käy vielä hyvin, sen minä tiedän. Missä sinun puhtaat vaatteesi ovat?»
IV.
Seuraavana päivänä, jolloin ilma oli edelleen raitis ja viileä, Caleb läksi Yellow Postiin. Sven, joka salaa piti häntä silmällä, näki hänen ajavan pois, ja heti hän satuloi hevosensa ja ratsasti etelään päin pitkin Caleb Garen peltojen vierustaa, kunnes hän saapui metsään, kuivatun järvenpohjan taakse.