Villiruusu

UUSI SYDÄN

"Teidän sisarentyttärenne on ihmeteltävin lapsi, minkä olen nähnyt vuosikausiin", sanoi herra Burch, kun ovi oli sulkeutunut pikku tyttöjen jälkeen.

"Hän näyttää lopultakin kehittyvän ihmiseksi", vastasi Miranda neiti, "mutta hän on yhä vielä hirveän huolimaton ja ihan liian eläväinen."

"Meidän on muistettava, että eloisuuden puute eikä sen liiallisuus aiheuttaa suurimmat häiriöt elämässä", huomautti herra Burch.

"Hänestä tulisi verraton lähetyssaarnaaja", sanoi rouva Burch. "Sellaista ääntä, sellaista puoleensavetävää voimaa ja niin luontevaa puhekykyä ei ole monelle suotu."

"Ehkäpä minäkin puolestani sanon ajatukseni, ja se on, että hän minun mielestäni sopisi parhaiten pakanaksi", ilmoitti Miranda lyhyesti.

"Sisareni ajattelee, ettei ole hyvä mairitella lapsia", kiiruhti Jane neiti lisäämään, nähdessään kuinka rouva Burch tuntui säikähtyneenä aikovan kysyä, eikö Rebekka ollutkaan "tunnustajia".

Rouva Cobb oli peläten odottanut keskustelut kääntyvän juuri tälle tolalle — ennen kaikkea hän vapisi ajatellessaan, että joku voisi vihjata Rebekan saaneen rukouksen lahjat. Kokouksessa Sara täti oli tuntenut hetkellistä ja kauttaaltaan perustelematonta vastenmielisyyttä pastori Burchiin sen takia, että tämä oli kehottanut hänen suojattiaan "johtamaan rukousta". Rouva Cobb oli nähnyt, kuinka kalpeus valahti tytön kasvoille, kuinka avuton hätä kuvastui hänen katseissaan, kuinka hänen silmäripsensä vavahtelivat luoden häälyviä varjoja poskille, ja näistä merkeistä Sara täti oli ymmärtänyt, mikä koetus Rebekalla oli ollut kestettävänään. Nyt oli rouva Cobbin tuntema vastenmielisyys hälvennyt hänen kuunnellessaan pastorin ystävällistä puhelua ja katsellessaan hänen miellyttävää käyttäytymistään, mutta kun hän nyt huomasi, että rouva Burch oli poikkeamaisillaan vaarallisille poluille, kysyi hän tältä odottamatta, täytyikö Riverborosta Syyriaan matkustettaessa monestikin vaihtaa junaa. Rouva Cobb ymmärsi, ettei se ollut mikään erikoisen älykäs kysymys, mutta se kuitenkin täytti tarkoituksensa.

Tällä välin sanoi diakoni Milliken neiti Miranda Sawyerille:

"Tiedätkö, Miranda, ketä Rebekka muistuttaa?"

"Kyllä sen arvaan", vastasi Miranda kuivasti.

"Vai niin, sinäkin olet huomannut sen. Ensin minä luulin hänen tulleen kokonaan isäänsä, jonka näköinen hän on ulkonaisesti; mutta niinpä ei olekaan laita, vaan hän muistuttaa sinun isääsi, Israel Sawyeria."

"En ymmärrä, mistä sinä sen olet huomannut", sanoi Miranda perin pohjin hämmästyneenä.

"Se välähti mieleeni tänään, kun hän nousi kokouksessa seisaalleen ja esitti herra Burchille teidän kutsunne. Oli hiukan ihmeellistä, että hän istui juuri samassa penkissä, jossa isäsi tapa oli istua johtaessaan pyhäkoulua. Muistathan, kuinka hän nosti leukaansa ja kallisti päätään taaksepäin noustessaan sanomaan jotakin? No niin, tyttö teki aivan samoin; siellä huomasivat sen useammatkin."

Vieraat lähtivät pois ennen yhdeksää, ja tähän aikaan (kivitalossa hyvin myöhäinen iltahetki) vanhat Sawyerin tytöt myöskin vetäytyivät yölevolleen. Kun Rebekka kantoi rouva Burchin kynttilää näyttäen tälle tietä portaissa, sanoi hän ujosti:

"Oletteko hyvä, rouva Burch, ja sanotte pastorille, etten minä ole seurakunnan jäsen? En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, kun hän tänään pyysi minua rukoilemaan kokouksessa. En rohjennut sanoa, etten ollut koskaan rukoillut ääneen ja etten ymmärtänyt kuinka se oli tehtävä. Minusta tuntui niin häijyltä ja rohkealta rukoilla kaikkien niiden vanhojen seurakuntalaisten kuullen ja tekeytyä paremmaksi kuin olin. Mutta eikö Jumala olisi pitänyt minua kelvottomana, jos en olisi tahtonut rukoilla, kun pappi kehotti minua siihen?"

Kynttilänvalo lepatti Rebekan hehkuvilla, kiihtyneillä kasvoilla.
Rouva Burch kumartui ja suuteli häntä toivottaen hyvää yötä. "Älä ole
huolissasi", sanoi hän, "minä kerron tämän miehelleni ja uskon, että
Jumala kyllä ymmärtää sinut."

Seuraavana aamuna Rebekka nousi ennen kuutta; hänen mielensä oli niin täynnä taloushuolia, ettei hän voinut nukkua. Hän meni ikkunan luo ja katsahti ulos. Aamu oli pimeä, tuulinen ja tohiseva.

"Jane täti sanoi nousevansa puoli seitsemältä valmistamaan aamiaista", mietti tyttö. "Mutta kyllä kai tädit ovat vilustumisensa vuoksi raihnaisia, ja Miranda täti on varmaan hermostunut, kun talo on näin täynnä väkeä. Luulen, että minun on parasta hiipiä alas ja ryhtyä puuhiin ällistyttääkseni heitä."

Hän kiskaisi ylleen puuvillatäytteisen aamunutun, pani tohvelit jalkaansa ja hiipi äänettömästi alas rauhoitettuja isoja portaita. Keittiön oven hän sulki jäljessään estääkseen melua herättämästä talon muuta väkeä ja hyöri sitten liukkaasti puolen tunnin ajan talouspuuhissa. Sen jälkeen hän hiipi takaisin huoneeseensa pukeutuakseen, ennen kuin herättäisi lapset.

Vastoin odotuksia oli Jane neiti, joka illalla oli tuntenut olonsa pirteämmäksi kuin Miranda, heikontunut yön aikana eikä päässyt nyt aamulla nousemaan vuoteesta. Miranda pukeutui kiireesti nuristen ja valitellen kaiken aikaa. Hän soimasi koko maailmankaikkeutta koettelemuksista, joita hänen oli täytynyt kestää ja joita vielä päivän pitkään oli hänen edessään. Hän jopa rankaisi lähetysyhdistystäkin siitä, että se oli lähettänyt Burchit Syyriaan, ja esitti sellaisen käsittämättömän ajatuksen, että niiden, jotka lähtevät vieraisiin maihin pelastelemaan pakanoita, olisi myöskin pysyttävä siellä eikä laahusteltava ympäri maailmaa lapsilaumoineen hätyyttämässä ihmisiä, jotka eivät heitä tarvinneet.

Miranda kulki jäykkänä ruokasalin halki, sitoi huivin päähänsä estääkseen vetoa vaivaamasta ja ajatteli, että hän sytyttää ensin tulen keittiöön ja huutaa sitten Rebekan avukseen. Määrätessään tytölle töitä hän samalla aikoi esittää hänelle eräitä totuuksia, jotka koskettelisivat perheen oikeata edustamista lähetyskokouksissa.

Hän aukaisi keittiön oven ja katsahti sitten hämmästyneenä ympärilleen.

Ikkunankaihtimet oli päästetty ylös, ja liedellä humisi täysi valkea. Teekattila porisi ja lauloi syöksähdellen ilmoihin valkeita höyrypilviä, ja sen paksuun nokkaan oli pistetty paperiarkin puolikas, johon oli kirjoitettu: "Terveisiä Rebekalta." Kahvipannu oli kiehumaisillaan, jauhettu kahviannos oli mitattu valmiiksi kauhaan, jonka viereen oli asetettu muserrettuja munankuoria kahvin selvittämistä varten. Puutarjottimella oli kylmiä perunoita ja säilykelihaa ja leikkuuveitseen oli kiinnitetty paperilippu kohteliaine kirjoituksineen: "Kunnioittaen, Rebekka." Hapanleipä oli otettu esille, vehnäleipä samoin, paahdettu leipä niin ikään, samoin munkit, maito oli kuorittu ja voi noudettu maitokamarista.

Miranda kiskaisi huivin päästään, vaipui istumaan keittiön kiikkutuoliin ja huudahti hiljaa: "Se sitten on kaikkein merkillisin otus! Sanonpa, että hän on täysi Sawyer kiireestä kantapäähän!"

Päivä ja ilta kuluivat loppuun jokaisen tyytyväisyydeksi ja iloksi, myöskin Jane neidin, jolla oli älyä ruveta paranemaan eikä huononemaan ja siten häiritsemään yleistä mielihyvää. Vanhat Burchit sanoivat kaipausta tuntien jäähyväisensä ja pienet lähetyssaarnaajat vannoivat kyynelissä kylpien ikuista ystävyyttä Rebekalle, joka lähdön hetkellä painoi heidän käsiinsä ennen aamiaista kirjoittamansa runon:

MARY JA MARTHA BURCHILLE.

    He Syyrian taivaan alla
        syntyivät maailmaan,
    kuin ruusut auringossa
        he kukoistivat vaan.

    Pakanamaan vain näki
        ens' silmäyksensä;
    ei sentään Pohjan jäitä,
        tai Intian ihmeitä,

    vaan oudon maan, min kansa
        on mustapintaista,
    ja jossa uskoamme
        ei lainkaan tunneta.

    Kiiruusti auttakaamme
        siks' Lähetystä nyt,
    se Luojan tykö mustat
        tuo epäkristityt.

Rebekka Rowena Randall

Kivitalo ei nyt suinkaan kehittynyt pikaisesti miksikään kievariksi, jossa vieraita alituisesti otettaisiin vastaan ja juhlittaisiin. Mutta kuitenkin lähetyssaarnaajan vierailu oli kuin kiila, joka vastustamattomasti tunkeutui ennestään niin ahtaaseen loveen, ja nyt määräsi Miranda, että ylimääräinen vuode oli aina pidettävä valmiiksi pöyhittynä sen varalta, että "jotakin sattuisi tapahtumaan". Niin ikään muutettiin nyt kristallilasit astiakaapin ylimmältä hyllyltä hiukan alemmaksi, jotta ne olisivat paremmin käsillä. Rebekan oli täytynyt nousta tuolille seisomaan ylettyäkseen ottamaan ne alas, mutta nyt hän sai ne käsiinsä kohotessaan varpailleen. Tämä ikään kuin vertauskuvallisesti osoittaa, kuinka hänen aivan tietämättään onnistui kiivetä Miranda tädin ennakkoluulojen ja itsekkyyden muurin yli.

NÄKÖPIIRI AVARTUU

Nyt koitti aika, jota niin kauan ja kiihkeästi oli odotettu, ja Rebekka sai aloittaa opintonsa Warehamissa. Tyttö aikoi suorittaa koulun nelivuotisen kurssin kolmena vuotena, koska kaikki ne, joita asia koski, arvelivat, että hänen pitäisi seitsemäntoista vuoden ikään ehdittyään olla kypsynyt ansaitsemaan oman toimeentulonsa sekä auttamaan nuorempien siskojensa kasvattamista.

Rebekan oli määrä ajaa junassa päivittäin Warehamiin sekä takaisin kotiin syyskuusta jouluun saakka; sen jälkeen hänen piti jäädä täysihoitoon koulukaupunkiin seuraavien kolmen kylmimmän kuukauden ajaksi. Emma Janen vanhemmat olivat aina tuumineet, että vuoden tai parin oleskelu Edgewoodin ylemmässä tyttökoulussa (kolmen mailin päässä Riverborosta) olisi kaikissa suhteissa kyllin riittävä heidän tyttärelleen ja lähettäisi hänet maailmaan niin täynnä opillista hienostusta kuin tyttö saattoi itsessään säilyttää. Näihin asti oli Emma Jane itsekin kaikesta sydämestään yhtynyt tähän mielipiteeseen, sillä jos mitään, niin juuri läksyjen lukemista hän kammoksui. Mutta asiat saivat toisen käänteen, kun hänet lähetettiin Edgewoodiin ja Rebekka joutui Warehamiin. Hän kesti viikon ajan — seitsemän loppumattoman pitkää päivää hän oli erossa kaiken kiintymyksensä esineestä tavaten hänet vain toisinaan illoin. Sunnuntai tarjosi hänelle tilaisuuden esittää isälle tämän järjestelyn nurinkurisuutta; mutta isä oli järkähtämätön. Hän ei ensinkään luottanut opilliseen kasvatukseen, jota tytön osaksi hänen mielestään oli tullut jo aivan riittävästi.

Kului vielä toinenkin viikko. Emma Jane riutui silminnähtävästi ja etenkin korvin kuultavasti. Tytön raikas väri kuihtui ja hänen ruokahalunsa hupeni — aterian hetkinä pöydässä — melkein olemattomiin.

Emma Janen äiti vihjaili surkutellen sellaiseen tosiseikkaan, että Perkinsien tapa oli heikontua, ja hän valitti aina pelänneensä, että Emma Janen ihonväri oli liian kaunis ollakseen oikein terve. Hän todisti, että muutamat miehet olisivat ylpeitä, jos heillä olisi kunnianhimoisia tyttäriä, joille he mielellään soisivat kaikki mahdolliset kehitystilaisuudet. Hän pelkäsi sitä paitsi, että päivittäiset matkat Edgewoodiin tyttöä kyyditsemään runtelivat hänen omaakin terveyttään; ja hän ennusti, että herra Perkinsin ennen pitkää täytyisi palkata joku poikanen Emma Janen kyytimieheksi. Ja lopuksi rouva Perkins tunnusti suoraan, että kun kerta tyttö oli niin opinhaluinen kuin Emma Jane, niin hänen nähdäkseen oli sulaa ilkeyttä asettua tyttöä vastustamaan.

Herra Perkins kesti useat päivät, mutta vihdoin hänen mielialansa, ruokahalunsa ja ruoansulatuselimistönsä alkoivat tästä huomattavasti tärveltyä, ja silloin hän alistui. Emma Jane riensi iloisena kuin vapautettu vanki tapaamaan rakasta ystäväänsä. Hänen rohkeutensa ei pettänyt edes pääsytutkinnossa, vaikka se joutuikin hirmuisesti koetelluksi, ennen kuin hänelle avautui tie Warehamin opilliseen yrttitarhaan. Hänet hyväksyttiin vain kahdessa aineessa, mutta hän liittyi ilomielin viisine ehtoineen koulun valmistavaan kurssiin aikoen valvoa, että tiedon virta valuisi säästeliäästi hänen henkisten perintömaidensa yli, kastelematta häntä enempää kuin oli välttämätöntä. On mahdotonta salata sitä totuutta, että Emma Jane oli paksupäinen; mutta sisukas, vääjämätön uskollisuus ja taito rakastaa alttiisti ja epäitsekkäästi ovat nekin, tarkkaan ajatellen, eräänlaisia kykyjä, joiden arvo elämässä saattaa olla suuri.

Wareham oli sievä pikkukaupunki, jonka leveätä pääkatua varjostivat suuret jalavat ja vaahterat. Kaupungissa oli apteekki, rautapaja, lyijyvalimo, useita sekalaisia kauppoja, kaksi kirkkoa ja monta täysihoitolaa; mutta kaikki asukkaiden harrastukset keskittyivät kaupungin opiston ja seminaarin ympärille. Kaupunkiin kerääntyi poikia ja tyttöjä piirikunnan sekä valtion kaikista osista, ja he olivat mitä erilaisimmilla asteilla, jos heitä luokiteltiin syntyperän, yhteiskunnallisen aseman, rikkauden tahi köyhyyden perusteella. Kolmannen ja neljännen luokan oppilaiden kesken oli tapana kävellä asemalle tai sieltä kouluun parittain, ja vastamäissä kantoivat vankemman sukupolven edustajat naistoveriensa raskaita kirjapinkkoja.

Joskus tuli myös tunnetuksi yhden tai toisen varhaiskypsän ja ajattelemattoman tytön tyhmyyden puuskaus. Näihin tyttöihin kuului riverborolainen Hulda Meserve. Hän oli kylläkin ystävällinen Rebekalle ja Emma Janelle, mutta mitä pitemmälle aika kului, sen vieraammiksi kävivät heidän välinsä. Hulda oli erinomaisen kaunis runsaine, punertavanruskeine hiuksineen ja muutamine aivan pienine kesakkoineen, joista hän puhui alituisesti — tietäen, ettei kukaan voi keksiä niitä hänen kasvoistaan samalla huomaamatta hänen ihonsa posliininkaltaista heleyttä ja hänen pitkiä silmäripsiään. Koska Riverborossa oli vähänlaisesti nuorukaisia, aikoi Hulda Meserve huvitella näinä neljänä Warehamin vuotena niin paljon kuin olosuhteet sallivat. Hänen käsityksensä mukaan hauskuus oli siinä, että alati kasvava ihailijain piiri ympäröi ja hellitteli häntä, mitä julkisemmin sen parempi. Hänen tapansa oli kertoilla valloituksistaan osattomammille tytöille, samalla valitellen kärsimyksiä, joita hän alituisesti tuotti ihailijoilleen ja joiden suhteen hän oikeastaan väitti olevansa viaton kuin äskensyntynyt karitsa. Tällainen taipumus on omiaan piankin särkemään tavallisen ystävyyssuhteen, ja niinpä ei kestänyt kauankaan, ennen kuin Rebekka ja Emma Jane koulumatkoillaan istuivat yksin rautatievaunun toisessa päässä ja Hulda ihailijoineen toisessa.

Rebekka eli sellaista normaalia, itsetiedotonta elämää, joka hänen ikäkautenaan on kaikkein luonnollisinta. Pojat olivat hyviä tovereita, ei muuta. Hän lueskeli mielellään samassa luokassa kuin pojatkin — kaikki tuntui silloin sujuvan paremmin; mutta hänen ihanteellisuutensa suojeli häntä joutavalta ja epäkypsältä hakkailulta.

Warehamin opettajissa oli muuan, neiti Emily Maxwell, jonka vaikutusvaltaan Rebekka taipui alunpitäen tutustuessaan hänen johdollaan englantilaiseen kirjallisuuteen sekä ainekirjoitukseen. Neiti Maxwell, jonka isä ennen oli ollut Mainen valtion kuvernöörinä ja jonka setä oli Bowdoinissa professorina, oli näiden seikkojen perusteella Warehamin huomatuin henkilö; ja täytyy tunnustaa mitä onnellisimmaksi sattumaksi, että hänen lyhyt opettajakautensa Warehamissa sattui juuri Rebekan kouluvuosiksi. Heidän suhteensa kehittyi heti varmaksi. Rebekan sydän heittäytyi opettajan huomaan arvelematta niinkuin nuoli lentää maaliinsa, ja kun hän nyt tapasi ylemmyydessään epäämättömän hengen, taipui hänen mielensä mutkittelematta kunnioittavan ihailun nöyrään asenteeseen.

Huhuiltiin neiti Maxwellin "kirjoittavan", millä sanalla, erityiseen tiettyyn sävyyn lausuttuna, ei tarkoitettu mitään kaunokirjoitustaitoa, vaan sitä, että asianomaisen kynäntuotteita oli nähty painettuina.

"Häneen sinä ihastut; hän kirjoittaa", kuiskasi Hulda Meserve Rebekalle ensimmäisenä kouluaamuna rukouksissa, kun opettajat istuivat etupenkillä kunnioitusta herättävänä rivinä. "Hän kirjoittaa; mutta minun mielestäni hän on pöyhkeä."

Kukaan ei näyttänyt voivan tarkalleen valaista tässä asiassa Rebekkaa, joka sielunsa nälässä kyseli "mitä hän kirjoittaa;" mutta selitettiin, että ainakin yksi henkilö oli nähnyt neiti Maxwellin kirjoituksen eräässä kuvitetussa aikakauskirjassa. Tämä erinomainen suurtyö sai Rebekan hiukan ujostelemaan neiti Maxwellia; mutta samalla hän ihaili tätä rajattomasti. Opettajan katse kohtasi alituisesti innostuksesta säihkyvän tumman silmäparin. Milloin hän sanoi jonkin ajatuksen erikoisen onnistuneesti, silmäsi hän toisen penkkirivin kulmaukseen, jossa nuoret, ilmeikkäät kasvot alati kuvastivat jokaisen tunnevivahduksen, minkä hän vain halusi nostattaa.

Eräänä päivänä, kun oli puhe ensimmäisestä kirjoitusharjoituksesta, pyysi neiti Maxwell kutakin uutta oppilasta tuomaan hänen nähtäväkseen jonkin aikaisemmin kyhätyn ainekirjoituksensa, jotta hän voisi arvioida työtä ja päätellä minkälaista ainesta hänellä oli oppilainaan. Rebekka jättäytyi tunnin lopulla muista jälkeen ja läheni arastellen opettajanpöytää.

"Minulla ei ole mukanani ainekirjoituksia, neiti Maxwell, mutta minä voin etsiä jonkin, kun perjantaina lähden kotiin. Ne ovat eräässä laatikossa ullakolla."

"Huolellisesti käärittyinä kokoon ja punaisin ja sinisin nauhoin sidottuina?" kysyi neiti Maxwell hymyillen.

"Eikä", vastasi Rebekka ja pudisti vakavana päätään. "Minä kyllä tahdoin sidellä ne, koska muutkin tytöt tekivät niin ja koska se näytti somalta. Mutta minä sidoin kirjoitukset tahallani purjelangalla, ja sen, jossa puhutaan 'yksinäisyydestä', minä sidoin vanhalla kengännauhalla osoittaakseni sille, mitä minä siitä ajattelin."

"'Yksinäisyydestä'!" nauroi neiti Maxwell kohottaen kulmakarvojaan.
"Itsekö sinä valitsit aiheesi?"

"En, neiti Dearborn sanoi, että me olimme liian pieniä voidaksemme itse valita hyviä aiheita."

"Minkälaisia muita aiheita teillä oli?"

"Takkavalkean ääressä', 'Grant soturina', 'Mietelmiä P.T. Barnumin elämästä', 'Haudattuja kaupunkeja'; en nyt muista useampia. Minun kaikki aineeni ovat huonoja enkä kehtaa näyttää niitä. Minä kirjoitan helpommin ja paremmin runoja, neiti Maxwell."

"Runoja!" huudahti hän. "Vaatiko neiti Dearborn teitä kirjoittamaan runoja?"

"Ei toki; minä vain olen aina kirjoittanut niitä, jo kotona maalla.
Tuonko minä teille ne kaikki? Ei niitä ole paljon."

Rebekka otti Riverborosta mukaansa kirjoitusvihon, johon hän jäljenteli runollisia vuodatuksiaan ja vei sen neiti Maxwellin kotiin toivoen, että hänet pyydettäisiin sisälle ja että hän siten saisi puhella yksityisesti opettajansa kanssa; mutta kun hän soitti ovikelloa, tulikin palvelijatar aukaisemaan, eikä tytön auttanut muu kuin lähteä pettyneenä tiehensä.

Muutamia päiviä myöhemmin hän näki mustakantisen vihkonsa neiti Maxwellin opettajanpöydällä, ja silloin hän tiesi arvostelun hirvittävän hetken koittaneen. Niinpä tyttö ei hämmästynytkään, kun häntä pyydettiin jäämään luokkaan toisten lähdettyä.

Huoneessa oli hiljaista; punaiset lehdet kahahtelivat ulkona tuulessa ja lehahtelivat sisään avoimesta ikkunasta tuoden vuodenajan ensimmäiset tervehdykset. Neiti Maxwell saapui ja istui penkille Rebekan viereen.

"Luulitko sinä näitä hyviksi?" hän kysyi jättäen vihon tytölle.

"En ihan hullummiksikaan", tunnusti Rebekka, "mutta on niin vaikeata arvioida itse, minkälaisia ne ovat. Perkinsit ja Cobbit sanoivat aina niitä ihmeellisiksi, mutta kun rouva Cobb sanoi, että hän piti näitä parempina kuin Longfellow'n runoja, niin minä tulin onnettomaksi, sillä eihän se voi olla totta."

Viimeinen järkevä huomautus vahvisti neiti Maxwellia uskossaan, että
Rebekka jaksoi kuulla totuuden ja että sen sanominen hyödyttäisi tyttöä.

"No niin, lapseni", sanoi hän hymyillen, "ystäväsi olivat väärässä ja sinä olet oikeassa. Pätevällä mittapuulla mitattaessa nämä runot jäävät ala-arvoisiksi."

"Sitten kai minun on luovuttava toiveesta, että minusta joskus tulisi kirjailija!" huokasi Rebekka, joka tunsi mielensä onnettoman karvaaksi ja pelkäsi, ettei voi pidättää kyyneliään.

"Älähän hätäile!" keskeytti neiti Maxwell. "Vaikka ne eivät olekaan oikeata runoutta, todistavat ne sinun hyviä taipumuksiasi. Tuskin koskaan rikot poljennon ja riimin sääntöjä vastaan, ja se osoittaa, että luontainen vaisto ohjaa sinua oikeaan; runoilijat sanoisivat sitä muototajuksi. Kun sinä kasvat ja saat kokemuksia — tarkoitan, sitten kun sinulla on jotakin sanottavaa, luulen sinun kirjoittavan sangen hyviä runoja. Runous edellyttää tietoja ja laajanäköisyyttä, elämänkokemusta ja kuvittelukykyä, Rebekka. Sinulta puuttuvat vielä nämä kolme ensimmäistä edellytystä, mutta uskonpa melkein, että sinussa on hitunen viimeksi mainittua."

"Enkö minä enää koskaan saa sepittää runoja, en edes omaksi huvikseni?"

"Tietysti; se vain auttaa sinua kirjoittamaan parempaa suorasanaistakin. Minä aion pyytää kaikkia uusia oppilaita kirjoittamaan kirjeen, jossa hiukan kuvaillaan kaupunkia ja vihjataan, millaista kouluelämä on täällä."

"Saanko minä olla silloin oma itseni?" kysyi Rebekka.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Olisi tyhmää ja yksitoikkoista, jos minun täytyisi kirjoittaa oikea kirje, sellainen, minkä Rebekka Randall kirjoittaa Hanna sisarelleen Hopeapuron taloon tahi Jane tädilleen Riverboroon. Mutta jos minä saisin olla olevinani joku ihan toinen tyttö ja kirjoittaa jollekin, jonka tietäisin ymmärtävän kaiken mitä sanon, niin siitä tulisi parempi."

"Kyllä vain; siinähän on, luullakseni, hauska suunnitelma", sanoi neiti
Maxwell. "No, keneksi sinä sitten aiot olettaa itsesi?"

"Minä pidän kauheasti perijättäristä", sanoi Rebekka miettivästi. "En tietysti ole koskaan nähnyt perijätärtä, mutta niille tapahtuu aina kaikenmoista ihmeellistä, varsinkin kultakiharaisille. Minun perijättäreni ei olisi turhamainen ja kopea, niinkuin Tuhkimon häijyt sisaret; hän olisi jalo ja antelias. Hän eroaisi suurenmoisesta koulusta, — se olisi Bostonissa —, ja tulisi tänne sen vuoksi, että hänen isänsä oli elänyt täällä poikana, kauan ennen rikastumistaan. Isä on nyt kuollut, ja tytöllä on holhooja, maailman paras ja hienoin mies. Hän on tietenkin hiukan vanha ja usein totinen ja äänetön, mutta joskus, kun hän on iloinen, hän on täynnä kujeita, ja silloin Evelyn ei lainkaan karta häntä. Niin, tytön nimi on Evelyn Abercrombie ja hänen holhoojansa nimi on herra Adam Ladd."

"Tunnetko sinä herra Laddin?" kysyi neiti Maxwell ällistyneenä.

"Kyllä, hän on minun kaikkein paras ystäväni", huudahti Rebekka ihastuneena. "Tunnetteko tekin hänet, neiti Maxwell?"

"Kyllä, totta kai; hän on tämän koulun johtokunnan jäsen, näetkö, ja käy täällä usein. Mutta jos minä annan sinun nyt vielä olla 'olevinasi', niin sinä kerrot minulle kirjeesi koko sisällön ja minä menetän mieleisen yllätyksen."

Me jo tiedämme, mitä Rebekka ajatteli neiti Maxwellista; opettajan mielipiteen oppilaastaan me näemme seuraavasta kirjeestä, jonka neiti Maxwell kirjoitti paria kolmea kuukautta myöhemmin:

"Warehamissa jouluk. 1. p:nä.

Rakas isä!

Niin kuin hyvin tiedät, ei opetustyö suinkaan aina ole minua innostanut. Toisinaan olen vallan toivoton, kun ajattelen velvollisuuttani tyrkyttää tietoa näille nuorille, jotka ovat itsetyytyväisiä ja tarkkaamattomia, olivatpa he sitten kumpaa sukupuolta hyvänsä. Ja mitä tyhmempiä he ovat, sitä vähemmän he tyhmyyttään aavistavat. Jos minun alanani olisi matematiikka tai maantiede, saattaisin kenties kuvitella hyödyttäväni jotakuta, sillä niissä aineissa voivat ponnistukset ja ahkeruus saada ihmeitä aikaan. Mutta kirjallisuuden ja ainekirjoituksen opetuksessa kaipaa lahjakkuuden, mieltymyksen ja mielikuvituksen ilmauksia. Kuukauden toisensa jälkeen minä pyrin vaivalla eteenpäin, kiskon auki yhä uusia ja uusia simpukoita, mutta löydän helmen tuiki harvoin! Kuvittele siis minun iloani, kun nyt tänä lukukautena, näkemättä edes mitään erityistä vaivaa kuoren aukaisemisessa, tapasin harvinaisen helmen — se on musta, mutta silkin siloinen ja hohtaa ihanasti! Hänen nimensä on Rebekka, ja hän muistuttaa meidän perheraamattumme kuvaa 'Rebekka kaivolla', sillä hänen hiuksensa ja silmänsä ovat niin tummat, että tulee ajatelleeksi suvussa virtaavan joko italialaista tai espanjalaista verta. Hän ei ole mitään erityistä ulkonaisesti. Ihmiset eivät ole tehneet hänen hyväkseen mitään. Hän ei voi kerskailla syntyperästään, hänellä ei ole rahoja, häntä ei ole sanottavastikaan kasvatettu, eikä hänellä ole muitakaan etuja. Mutta äitimme Luonto on ottanut hänet huomaansa sanoen:

'Omaksi otan lapsen tuon, hänestä itse neidon luon, omani kokonaan.'

Siunattu Wordsworth! Kuinka hän opettaakaan meitä ymmärtämään! Ja helmi ei tähän saakka ole kuullut hänestä puhuttavankaan! Ajattelehan, miltä tuntuu lukea luokalle Wordsworthin 'Lucya' ja huomata loppuun ehdittyään kuinka neljäntoista ikäinen huulipari värähtelee ihastuksesta ja kuinka kaksi silmää välkkyy myötätunnon kyynelissä!

Sinä rakas isäparka! Sinäkin tiedät, kuinka lohdutonta on kylvää jaloa kylvöä kivikkoon, hiekkaan, veteen ja (siitähän joskus näyttää) liejuun, tietäen, että jos siitä ituja nouseekin, niin taimet ovat kituvia ja surkastuneita. Kuvittelehan, kuinka iloista silloin on kohdata todellinen sielu — kylvää siemen niin lämpöiseen ja hedelmälliseen maahan, että voi vahvasti uskoa siitä kehkeytyvän lehtiä, kukkia ja hedelmiä, kutakin oikeaan aikaan. Soisin, etten olisi niin kärsimätön, niin kiihkeä näkemään tuloksia. Minusta ei ole opettajaksi; siihen toimeen ei sovellu kukaan, joka halveksuu tyhmyyttä niin syvästi kuin minä… Helmi kirjoittelee lystillisiä maalaismakuisia säkeitä, tietysti kalikkasäkeitä, mutta kuinka liekään, silloin tällöin hänen onnistuu liittää lomaan rivi, ajatus, runokuva, joka osoittaa, että hän tietämättään tuntee salaisuuden… Näkemiin! Minä otan Rebekan jonakin perjantaina mukanani kotiin, jotta sinä ja äiti saatte itse nähdä, minkälainen hän on.

Teidän oma tyttärenne Emily."

APILANKUKKIA JA AURINGONRUUSUJA

"Mitä kuuluu, tytöt?" kysyi Hulda Meserve katsahtaen sisään ovenraosta. "Voitteko keskeyttää lukunne hetkeksi ja näyttää minulle huonettanne? Tulen suoraan kaupasta, josta ostin nämä hansikkaat, sillä olin päättänyt, etten kulje talvella kintaissa — ne ovat kerrassaan liian maalaiset. Mutta älähän, teidän huoneennepa on vallan liian loistava, sanalla sanoen! Luulen, ettei kellään toisella meistä ole lähimainkaan tämän veroista! En ymmärrä, mikä tälle antaa sellaisen suorastaan ruhtinaallisen leiman — nuo uutimetko vai tuo hieno varjostin vai Rebekan lamppu — mutta te olette tosiaan ymmärtäneet somistaa asuntonne. Minäkin pidän sievistä huoneista, mutta en saa koskaan hetkeksikään aikaa järjestellä omaani. Minulla on aina niin paljon puuhailemista puvuissani, etten juuri milloinkaan saa vuodettani kootuksi ennen päivällistä; mutta kun vieraina kuitenkin käy vain tyttöjä, niin mitäpä siitä. Saanko kuivata jalkojani teidän lämpöjohtonne päällä? En voi sietää kalosseja, ellei kaduilla ole savea ja lokaa aina polviin saakka. Minä näin siksi paljon vaivaa hakiessani näitä ranskalaismallisia kenkiä, etten minä nyt rupea pilaamaan niitä kalosseilla useammin kuin on ihan välttämätöntä. Luulen, että pojat tarkkaavat jalkoja aina enemmän kuin muuta. Elmer Webster astui eilen varpailleni koulussa, kun satuin ojentamaan jalkani käytävään, ja sitten välitunnilla hän pyysi minulta anteeksi ja sanoi, ettei oikeastaan häntä sopinut syyttää, sillä jalka oli niin pieni, ettei hän tosiaankaan voinut huomata sitä! Eikö hän olekin suurenmoinen? Tietysti hän vain loruilee, mutta tällaiset viistot korot ja terävät kärjet saavat jalan näyttämään pienemmältä. Pankaahan, tytöt, jalkanne tähän rinnalle, niin saamme nähdä, onko niissä eroa; ei silti, että minä siitä välittäisin, mutta pilan vuoksi."

"Minun koipeni voivat vallan erinomaisesti täällä, missä ne nyt ovat", vastasi Rebekka kuivasti. "Minulla ei ole aikaa mittailla jalkoja algebrapäivänä. Sinä olet, muuten, pitänyt toista jalkaasi käytävässä aina siitä saakka, kun sait nuo uudet kenkäsi, joten ei ole ihme, että joku lopultakin sattui sille polkemaan."

"Ehkäpä minä usein muistan kenkiäni, sillä ne eivät ole aluksi kovinkaan mukavat ennen kuin niihin tottuu. Tehän olette saaneet aikalailla uutuuksia tänne, vai mitä?"

"Tarkoitat joululahjojamme?" kysyi Emma Jane. "Tyynynpäälliset antoi rouva Cobb, maton lähetti Mary serkku Pohjois-Riverborosta, ja Living ja Dick antoivat paperikorin. Me annoimme toisillemme kaappi- ja vuodeverhoja, ja varjostimen lahjoitti herra Ladd minulle!"

"Olipa onni teille, kun tutustuitte häneen! Armias! Kunpa minäkin kohtaisin jotakin samantapaista. Ja kuinka kekseliäs hän onkaan! Varjostin kätkee parhaiksi teidän vuoteenne, eikö totta? Mutta teillähän onkin vuodekomero huoneessanne, ainoa koko talossa. En ymmärrä, kuinka teidänlaisenne vastatulleet onnistuivat saamaan näin mainion huoneen", lopetti hän tyytymättömänä.

"Neiti Maxwell toimitti sen meille", selitti Emma Jane.

"Tänä vuonna teidän suuri ja ainokainen neiti Maxinne on jäykempi ja mahdottomampi kuin koskaan ennen", sanoi Hulda. "Minä olen kokonaan luopunut yrittämättäkään enää miellyttää häntä, sillä hänellä ei ole rahtuakaan oikeudentuntoa. Suosikkejaan hän vaalii, mutta toisia hän ei huomaakaan muulloin kuin nakatessaan heille ärsyttäviä huomautuksia. Eilen minua suuresti halutti sanoa hänelle, että hänen velvollisuutensa on opettaa minulle kieliä eikä käytöstapoja."

"Soisin, ettet moittisi neiti Maxwellia minun kuulteni", sanoi Rebekka tulisesti. "Tiedäthän minun kiintymykseni."

"Tiedän, mutta minun on mahdoton ymmärtää, kuinka sinä jaksat sietää häntä."

"Minä en vain siedä, vaan rakastan häntä!" huudahti Rebekka. "En sallisi auringon paahtaa häneen liian kuumasti tai tuulen puhaltaa häneen liian purevasti. Hänen pöytänsä alle minä haluaisin panna marmorisen korokkeen, ja tahtoisin antaa hänen istua samettituolilla kultaisen kateederin takana!"

"No no, älä nyt sentään pillastu, sillä minun puolestani hän kyllä saa istua, missä häntä huvittaa. Minulla on parempaa ajattelemista", sanoi Hulda niskojaan nakaten.

"Eikö nyt ole sinun tuntisi?" kysyi Emma Jane ehkäistäkseen puhkeamassa olevan riidan.

"On, mutta minä kadotin eilen latinan kielioppini. Jätin sen eteiseen puoleksi tunniksi, sillä välin kun minulla oli todellinen kohtaus Herbert Dunnin kanssa. En ollut koko viikkoon puhunut hänen kanssaan ainoatakaan sanaa, ja olin antanut takaisin hänen luokkamerkkinsä. Hän oli ihan raivoissaan. Kun sitten palasin eteiseen, oli kirja poissa."

Kaiken aikaa huoneessa ollessaan Hulda oli aukonut ja kiinnitellyt hattunsa harsoa toivoen, että tytöt huomaisivat kysyä, kenen sormus tällä viikolla oli hänen sormessaan; mutta vaikka Rebekka ja Emma Jane heti olivat huomanneet tämän uuden korun, ei mikään maailmassa olisi saanut heitä hiiskahtamaan siitä sanaakaan. Huldan halu yllyttää heitä puhumaan asiasta oli liian ilmeinen.

"Johtaja uskoo, että minun kielioppini kyllä löytyy, ja hän lainasi minulle toisen", jatkoi Hulda. "Hän melkein läksytti minua sen vuoksi, että jätin kirjan eteiseen. Hänen vastaanottohuoneessaan oli oikein hieno vieras herra, jota en tuntenut. Soisin, että hän olisi jokin uusi opettaja, mutta se kai ei ole mahdollista. Hän katseli minua melkein koko ajan, minkä minä olin sisällä ja sai minut niin ymmälleni, että osasin tuskin kunnolleen vastata johtajan kysymyksiin."

"Sinun täytyy kohtakin panna naamio kasvoillesi, jos aiot saada elää rauhassa, Hulda", neuvoi Rebekka. "Tarjosiko hän sinulle luokkamerkkiään muistoksi, vai oliko hän päässyt koulusta jo niin kauan sitten, ettei hänellä enää ollut? Ja sanohan nyt — pyysikö johtaja sinulta pientä hiuskiharaa säilyttääkseen sitä kellonkuoriensa välissä?"

Tämä sanottiin iloisesti ja nauraen, mutta joskus saattoi Huldasta tuntua vaikealta päättää, koettiko Rebekka vain keksiä sukkeluuksia vai oliko tyttö kenties kateellinen. Hän ylimalkaan uskoi jälkimmäisen olettamuksen oikeaksi ja piti sen vuoksi Rebekan sutkauksia pelkästään luonnollisina, tyttöä itseään kun ei sanottavastikaan ollut "huomattu" kouluelämässä.

"Hänellä ei ollut yhtään jalokivikoristuksia; sellainen kamea vain napinlävessä ja kerrassaan kaunis sormus sormessa, — sellainen merkillinen sormus, joka pyöri ja pyöri ympäri. Voi, rakkaani! Nyt minun täytyy juosta! Minne kokonainen tunti livahtikaan? Koulunkellohan soi nyt!"

Huldan puhuessa Rebekka oli heristänyt korviaan. Tyttö muisti erään merkillisen sormuksen, ja se kuului ainoalle ihmiselle, joka (neiti Maxwellia lukuunottamatta) pystyi herättämään hänessä kuvitteluja — prinssi Aladdinille. Hän ja Emma Jane ihailivat romanttisesti ja kunnioittavasti Aladdinia itseään samalla kun he olivat mitä syvimmin kiitollisia hänen komeista lahjoistaan. Sen jälkeen kun he ensimmäisen kerran olivat tavanneet hänet, ei ainoakaan joulu ollut mennyt sivu hänen muistamattaan heitä kumpaakin tavalla, joka osoitti mitä harvinaisinta aistia ja huolehtivaisuutta. Emma Jane oli nähnyt Aladdinin vain kahdesti, mutta kivitalossa hän oli käynyt useat kerrat, ja Rebekka oli siten oppinut tuntemaan hänet paremmin. Rebekka myös kirjoitti ne kirjeet, joissa he kertoivat saaneensa lahjat sekä samalla ilmaisivat kuinka kiitollisia he olivat niistä; ja Rebekka koki loputonta vaivaa koettaessaan kyhätä Emma Janen kirjeen kokonaan toiseen muotoon kuin omansa. Toisinaan herra Ladd oli kirjoittanut Bostonista tiedustellen Riverboron kuulumisia, ja silloin Rebekka oli lähettänyt hänelle monia sivuja täynnä hulluttelevaa ja lapsellista lavertelua, johon pari kertaa liittyi myöskin runonsäkeitä. Jos nyt Huldan vieras oli Aladdin, niin tulisikohan hän tervehtimään myöskin heitä? Ja olisiko sopivaa, että Emma Jane ja hän näyttäisivät herra Laddille huoneensa tällaisenaan, kun niin monet hänen lahjansa olivat siinä näkyvillä?

Kun tytöt olivat asettuneet Warehamiin oikeina täysihoitolaisina, tunsivat he elämänsä niin riemukkaaksi kuin suinkin oli mahdollista. Hän ja Emma Jane olivat huonetovereina koonneet yhteen vaatimattoman omaisuutensa saadakseen asumuksensa kauniiksi ja kodikkaaksi. Huoneessa oli jo alkujaan iloinen punainen matto ja kaunis vaahterakalusto. Rouva Perkins oli valmistanut heille pitkät ikkunanverhot musliinista. Tytöt saivat häneltä myöskin kaksi samankuosista pöytäliinaa, ja kumpikin voi näin muokata itselleen oman lukunurkkansa. Suuren kaunopuheisuutensa avulla Rebekka oli saanut luvan viedä Warehamiin ylellisen kauniin lamppunsa, joka olisi somistanut minkälaisen huoneen hyvänsä. Ja kun he sitten vielä lisäsivät sisustukseen Aladdinin viimeiset joululahjat — Emma Janen saaman japanilaisen varjostimen sekä Rebekan kirjahyllyn englantilaisine runoilijoineen —, saattoivat tytöt hyvällä syyllä selittää, että kaikki oli yhtä hauskaa kuin naimisiinmeno ja oman pesän perustaminen.

Päivä, jona Hulda kävi tervehtimässä heitä, oli perjantai, ja juuri perjantaisin — kello kolmesta puoli viiteen — oli Rebekalla oikeus nauttia hauskuutta, jota hän aina kaivaten odotteli koko viikon. Silloin hän juoksi lumista polkua myöten kouluntakaisen metsän halki päästen siten erään rauhallisen kadun kulmaukseen, josta hän kiiruhti suorinta tietä neiti Maxwellin asuntoon, suureen valkoiseen taloon. Sisäkkö avasi oven. Rebekka riisui hattunsa ja päällysnuttunsa ripustaen ne eteisen naulakkoon, sovitti kalossinsa huolellisesti nurkkaan ja aukaisi sitten oven, joka johti paratiisiin. Neiti Maxwellin arkihuoneen kaksi seinää olivat kokonaan kirjahyllyjen peitossa, ja Rebekka sai istua takkatulen ääreen ja syventyä koko sydämestään kirjoihin noin tunnin ajaksi. Silloin neiti Maxwell tavallisesti saapui kotiin tunneiltaan, ja Rebekka vietti hänen kanssaan puhellen ihania hetkiä, kunnes hänen oli lähdettävä asemalle tapaamaan Emma Janea ennen junan lähtöä. Tytöillä oli näet tapana viettää lauantait ja sunnuntait aina Riverborossa.

Tänä perjantaina Rebekka kätki kasvonsa neiti Maxwellin kasvijalustalla kukkiviin geraniumeihin, valitsi sitten kirjahyllystä "Romolan" luettavakseen ja istahti ikkunan luo hengähtäen syvään rajattomasta tyytyväisyydestä. Silloin tällöin hän katsahti kelloon, muistaen erään päivän, jolloin hän oli niin syventynyt "David Copperfieldiin", ettei Riverboron juna lainkaan mahtunut hänen ajatuksiinsa. Hylätty Emma Jane ei ollut lähtenyt kotiin ilman huonetoveriaan, vaan oli juossut neiti Maxwellin luo kyselemään Rebekkaa. Samana päivänä lähti enää yksi ainoa myöhäisempi juna Riverboroon päin, ja sekin pysähtyi vain eräällä puolen mailin päässä Riverborosta olevalla asemalla, siten ehtivät tytöt kotiin vasta pimeän tultua saatuaan ensin kahlata lumessa väsyttävän taipaleen.

Kun Rebekka oli lukenut puolen tunnin ajan, hän katsahti ulos ikkunasta ja näki kahden henkilön tulevan metsäpolkua myöten taloon päin. Toisen hän tunsi oitis nähtyään hänen veikistelevästi sulalla koristetun hattunsa, jonka alta liehahteli loistava hiussuortuva; mutta toinen — hänpä ei ollut sen vähäisempi kuin prinssi Aladdin. Hulda Meserve hoivasi sirosti hameenliepeitään ja valikoi polulla turvallisimpia kohtia, ennen kuin tohti muutella eteenpäin korkeakantaisia kenkiään. Ja hänen silmänsä sädehtivät ja poskensa hehkuivat mustatäpläisen valkean harson takaa.

Rebekka siirtyi ikkunan luota kirkkaan takkavalkean ääreen ja nojasi päätään tuolin selukseen. Tyttöä säikähdytti myrsky, joka äkkiä oli puhjennut hänen sydämessään, samalla kun häntä ihmetyttivät ne aivan oudot tuntemukset, jotka parhaillaan heräsivät hänen sielussaan. Hän oli odottamattaan täysin tietoinen siitä, ettei hän voi kestää jos Hulda Meserve ryöstää hänen osuutensa herra Laddin ystävyydestä — Hulda, joka oli niin sukkela, kaunis ja iloinen ja niin "verraton seuraihminen". Rebekka oli aina ilomielin jakanut Emma Janen kanssa tasan Aladdinin toveruuden, mutta ehkäpä hän olikin tiedottomasti tajunnut, että Emma Jane sai vain toisen sijan prinssi Aladdinin ajatuksissa. Mutta mikä hän itse sitten oli toivomaan parasta sijaa Adam Laddin mielessä?

Yhtäkkiä ovi aukeni hiljaa. Joku katsahti sisään ja sanoi: "Neiti
Maxwell kertoi, että minä tapaisin täällä pikku neiti Rebekka
Randallin."

Rebekka hätkähti kuullessaan äänen. Hän hypähti seisaalleen ja puhkesi riemuisasti puhumaan: "Herra Aladdin! Voi, minä tiesin, että olette Warehamissa ja pelkäsin, ettei teillä olisi aikaa tulla katsomaan meitä!"

"Ketä te tarkoitatte 'meillä'? Eiväthän tädit ole täällä, vai kuinka? Ai niin, te puhutte siitä rikkaan seppämestarin tyttärestä, jonka nimeä en jaksa koskaan muistaa. Hän on siis täällä?"

"Niin, hän on minun huonetoverini", vastasi Rebekka, joka tunsi oman tuomionpasuunansa törähtävän, koska prinssi oli unohtanut Emma Janen nimen.

Mutta kuitenkin, huoneen valo kävi ikään kuin leppeämmäksi, kun he tulennoksen iloisesti rätistessä puhelivat yhtä ja toista; ja vihdoin hiipi vanha ystävyyden ja tuttavallisuuden tunne jälleen Rebekan sydämeen. Herra Ladd ei ollut nähnyt häntä moneen kuukauteen, ja hän oli kovin halukas kuulemaan Rebekan kuvausta kouluelämästä. Johtajalta, herra Morrisonilta, hän oli jo kysellyt tytön edistymistä.

"Niin, pikku neiti Rebekka", hän sanoi ja ojentautui tuolillaan suoraksi, "minun täytyy nyt ajatella Portlandinmatkaani. Siellä on huomenna rautatiejohtajien kokous, ja minulla on aina tapana samalla tarkastaa koulu ja esittää arvokkaita neuvojani sen kasvatuksellisen ja taloudellisen puolen kohottamisesta."

"Minusta tuntuu lystilliseltä ajatella, että te olette koulun johtokunnan jäsen", sanoi Rebekka miettivänä. "Minä en saa sitä sopimaan teidän kuvaanne."

"Tepä olette merkillisen älykäs pieni neiti ja minä olen täysin samaa mieltä kuin tekin", vastasi herra Ladd. "Itse asiassa", lisäsi hän vakavammin, "minä suostuinkin liittymään johtokuntaan vain pienen äitiraukkani muiston tähden, sillä hän vietti viimeiset onnenvuotensa täällä."

"Siitä on tietysti jo monta vuotta!"

"Niin, odottakaahan; minä olen kolmenkymmenenkahden ikäinen — vain kolmenkymmenenkahden, huolimatta näistä monista harmaista haivenista. Äitini meni naimisiin kuukautta myöhemmin kuin oli suorittanut tutkintonsa, ja hän kuoli minun ollessani kymmenvuotias. Niin, siitä on kulunut aikaa, kun äitini oli täällä oppilaana, vaikka koulu silloinkin jo oli toiminut viisitoista tai kaksikymmentä vuotta, luullakseni. Haluaisitteko katsoa, minkänäköinen äitini oli, Rebekka?"

Tyttö otti varoen käteensä nahkakotelon ja aukaisi sen. Kuvassa näkyivät herkät, ilmeikkäät nuoret kasvot, niin täynnä viatonta luottamusta, että kenen tahansa sydän siitä antautui. Kuva sai Rebekan tuntemaan itsensä vanhaksi, kokeneeksi ja äidilliseksi.

"Oi, miten suloiset, kukanlaiset kasvot!" tyttö kuiskasi hiljaa.

"Sen kukan täytyi kestää monenlaisia myrskyjä", sanoi Adam Ladd totisena. "Minä olin silloin vain lapsi enkä voinut tehdä mitään häntä suojellakseni; eikä ollut ketään toista, joka olisi asettunut hänen ja huolien väliin. Nyt minä olen menestynyt, minulla on rahaa ja valtaa, kaikkea, mitä hän olisi tarvinnut elääkseen ja ollakseen onnellinen, mutta nyt on myöhäistä. Hän kuoli puutteeseen — rakkauden ja hoivan, turvan ja lohdutuksen puutteeseen, enkä minä voi koskaan sitä unohtaa. Kaikki minkä nyt olen voittanut osakseni, tuntuu minusta toisinaan hyödyttömältä, koska en voi jakaa sitä hänen kanssaan!"

Siinä puhui aivan uusi prinssi Aladdin, ja Rebekan sydän paisui osanotosta ja ymmärtävästä myötätunnosta. Nyt hän tiesi, miksi Aladdinin silmissä oli väsynyt katse, joka usein näkyi hänen hilpeän pilansa ja naurunsa takaakin.

"Olen niin iloinen, kun kerroitte minulle tästä", sanoi tyttö, "ja iloinen, kun sain nähdä hänet juuri sellaisena kun hän oli sitoessaan valkoisen musliinihattunsa nauhoja ja katsoessaan kuvastimesta vaaleita kiharoitaan ja sinisiä silmiään. Kuinka iloinen hän silloin mahtoikaan olla! Kunpa hän olisi saanut elää ja nähdä teidän kasvavan voimakkaaksi ja hyväksi! Minun äitini on aina suruissaan ja hänellä on alituisesti työtä, mutta kerran, kun hän katsoi Johnia, kuulin hänen sanovan: 'Hän korvaa kaiken'. Niin teidänkin äitinne olisi ajatellut teistä, jos hän olisi elänyt, ja ehkä hän nytkin ajattelee siten."

"Te olette pieni lohduttava olento, Rebekka", sanoi Aladdin ja nousi tuoliltaan.

Kun Rebekka nousi seisomaan, kyyneliä yhä silmäripsissään, katsahti
Aladdin odottamatta häneen ikään kuin toisin silmin kuin ennen.

"Hyvästi, näkemiin!" sanoi hän ottaen tytön pienet ruskeat kädet omiinsa, ja lisäsi, aivan kuin hän nyt vasta olisi ensi kerran nähnyt Rebekan: "Katsohan vaan, minun pieni lumivalkea-purppuraiseni väistyy nuoren neitosen tieltä! Luulisi, että silmä himmenee ja poski käy kalpeaksi, kun neljän vuoden työ suoritetaan kolmessa vuodessa, mutta Rebekan silmät ovat kirkkaat ja hänen poskensa ruusuiset! Hänen pitkät palmikkonsa ovat solmitut yhteen, niin että ne muodostavat mustan U:n hänen selkäänsä, ja kauniit ruusukkeet koristavat niitä ylhäällä niskan alla. Hän on niin pitkä, että hänen päänsä melkein ylettyy minun olkapäähäni. Miten maailmassa, miten tämä käy päinsä! Kuinka prinssi Aladdin tulee toimeen kadottaessaan pienen lohduttavan ystävänsä! Hän ei ole mieltynyt täysikasvuisiin nuoriin daameihin, jotka rakastavat kummallisen hienoja vaatteita; he säikyttävät ja ikävystyttävät häntä."

"Voi, herra Aladdin!" huudahti Rebekka kiihkeänä käsittäen vakavasti ystävänsä pilan, "enhän minä ole vielä täyttänyt viittätoistakaan, ja kestää kolme vuotta, ennen kuin minusta tulee täysikasvuinen. Olettehan kiltti ettekä hylkää minua, ennen kuin teidän on pakko!"

"Ei, en hylkää; sen minä takaan", sanoi Aladdin. "Rebekka", jatkoi hän pienen vaitiolon jälkeen, "kuka on se nuori tyttö, jolla on runsaat kauniinruskeat hiukset ja perin suurkaupunkilaiset tavat? Hän saattoi minut mäkeä tänne; tiedättekö, ketä tarkoitan?"

"Sen täytyy olla Hulda Meserve. Hänkin on Riverborosta."

Adam Ladd pujotti sormensa Rebekan leuan alle ja katseli tyttöä silmiin, jotka olivat vielä yhtä kirkkaat, yhtä viattomat ja yhtä lapselliset kuin tytön ollessa kymmenvuotias. Mies muisti toisen silmäparin — yllyttävät siniset silmät, jotka lähettelivät keimailevia silmäyksiä puoleksi suljettujen luomien takaa ja ampuivat nuolentapaisia säteitä veikistelevästi kohotettujen kulmakarvojen alta. Hän sanoi vakavasti:

"Älä pyri hänen kaltaisekseen, Rebekka! Apilankukat, kukat, jotka ovat kasvaneet Hopeapuron rinteillä, eivät sovellu samaan kukkavihkoon kuin koreat auringonruusut, — ne ovat siihen liian suloisia, tuoksuvia ja terveellisiä."

TYÖLÄS VASTAMÄKI

Ensimmäinen onnellinen Warehamin-vuosi oli päättynyt. Rebekka oli lueskellut kesän aikana ja palattuaan kouluun syksyllä hän oli suorittanut muutamia kokeita, joiden tuloksena ilmoitettiin, että jos hän vielä seuraavankin vuoden jatkaa samaan tapaan, hän saa päästötodistuksen jo kolmannen vuoden kuluttua, vaikka kurssi olikin nelivuotinen. Hän ei erityisesti loistanut kokeissa — sehän olikin mahdotonta, kun ottaa lukuun hänen hajanaiset perusopintonsa; mutta eräistä aineista hän suoriutui ihmeen hyvin ja osoitti joissakin suorastaan harvinaista lahjakkuutta, joten tulosten keskiarvo kohosi kunnioitettavaksi.

"Jokin aihe voi olla hänelle ihan outo, sillä hänen tietomääränsä on vajavainen", sanoi neiti Maxwell Adam Laddille, "mutta kun hän saa vihjauksenkin asian oikeasta laadusta, niin hän silmänräpäyksessä ymmärtää kaiken täydellisesti. Useimmat muut tytöt saattavat olla täynnä tietoa ja sittenkin he ovat typeriä kuin lampaat."

Ensimmäisenä kouluvuonna, jolloin Rebekka hiljaisuudessa tutustui olosuhteisiin, huomasivat vain jotkut harvat hänen lahjakkuutensa. Jokainen näki, että hän oli koulun köyhimpiä tyttöjä; hänellä ei ollut hienoja pukuja, hänen luonaan ei käynyt vieraita eikä hänellä ollut kaupungissa ystäviä. Kun Rebekka kävi useammilla oppitunneilla kuin toiset, ei hänellä myös ollut paljonkaan aikaa seurusteluun tyttötoverien parissa.

Mutta toisen vuoden kevätpuolella Rebekka jo oli ikään kuin huomaamatta voittanut koulussa samanlaisen johtavan aseman, mikä hänen osakseen oli tullut Riverboronkin pienemmässä kouluyhdyskunnassa. Hänet oli valittu yksimielisesti Warehamin Koululuotsin aputoimittajaksi; ja hän olikin ensimmäinen tyttö, joka koulussa pääsi kohoamaan tähän kadehdittavaan, vaikka samalla runsastöiseen ja epäkiitolliseen asemaan. Kun ensimmäinen Rebekan toimittama "Koululuotsin" numero saapui Cobbien käsiin, kykenivät Jerry setä ja Sara täti ylpeilyltään tuskin syömään tai nukkumaan.

"Kyllähän Rebekka aina saa ääniä", puhui Hulda Meserve, kun tästä vaalista jälkeenpäin keskusteltiin. "Pystyipä hän sitten suorittamaan tehtävänsä tai ei, aina hän näyttää siltä kuin pystyisi. Toivoisin vain, että minäkin olisin pitkä ja tumma ja osaisin yhtä taitavasti uskottaa ihmisille, että minussa on jotakin verratonta! Mutta eräässä suhteessa häntä kummastelen. Vaikka pojat sanovatkin häntä kauniiksi, eivät he kuitenkaan osoita hänelle suurtakaan huomaavaisuutta."

Rebekan oma mieli oli näinä aikoina täynnä pieniä huolia ja pelokkaita aavisteluja, sillä kivitalossa eivät asiat olleet ihan parhaalla tolalla ja kotiväen mieliala Hopeapuron talossa oli kaikkea muuta kuin toiveikas. Tytöllä oli helmat täynnä työtä, hän oli ylenmäärin rasittunut, ja sen vuoksi hänen ajatuksensa kiintyivät etusijassa pohtimaan jokapäiväisen elämän vaikeita kysymyksiä.

Tänä syksynä ja talvena oli Miranda täti ollut toraisampi ja tyytymättömämpi kuin milloinkaan ennen Rebekan ensimmäisiä Riverboron-viikkoja lukuunottamatta. Eräänä lauantaina Rebekka juoksi portaita ylös ja puhkesi vuolaisiin kyyneliin huudahtaessaan: "Jane täti, minä pelkään, etten ikinä jaksa kestää tätä! Miranda täti ei hyväksy mitään mitä minä teen. Nyt hän taas sanoi, että minun koko elämäni kuluu vain randallimaisuuden hiomiseen itsestäni — mutta en edes tiedä, tahtoisinko hioa sitä pois perin juurin; ja siinä sitä nyt ollaan!"

Jane täti, niin hyvin kuin hän tavallisesti pystyikin hillitsemään itsensä, itki yhdessä Rebekan kanssa koettaessaan häntä lohduttaa.

"Sinun täytyy olla kärsivällinen", kehotti hän. "En ole tahtonut puhua sinulle mitään, sillä ei ole oikein, että teen sinut levottomaksi nyt, kun luet niin ahkerasti, mutta Miranda tätisi ei voi oikein hyvin. Eräänä maanantaiaamuna noin kuukausi sitten hän sai jonkinlaisen pyörrytyskohtauksen. Se ei ollut varsin ankara, mutta lääkäri pelkäsi sen johtuneen hermoviasta, ja jos niin on laita, niin tämä on silloin lopun alkua. Minusta näyttää kuin hän riutuisi jotenkin nopeaan, ja siksi hän on niin tuskastunut ja sietämätön. Hänellä on vielä muitakin huolia, joista sinä et tiedä mitään, ja ellet ole nyt Miranda tädille hyvä, lapseni, niin jonakin hetkenä sinä vielä kadut kovuuttasi."

Närkästys hävisi Rebekan kasvoilta, ja hän lakkasi itkemästä sanoen katuvasti: "Voi rakasta tätiraukkaa! Minä en huoli enää vähääkään hänen nuhteistaan! Äsken hän pyysi minulta hiukan keitettyä maitoa, ja minua pelotti viedä sitä hänelle, mutta tämä muuttaa asian kokonaan. Älkää nyt olko huolissanne, Jane täti; ehkäpä asiat eivät ole niin hullusti kuin pelkäätte."

Kun Rebekka hetkistä myöhemmin vei tädilleen maitoa, oli hän kaatanut sen parhaaseen kullattuun posliinikannuun, ja tarjottimella oli ripsureunainen lautasliina sekä geraniumin oksa suolarasian päällä.

"Kas niin, Miranda täti", sanoi tyttö iloisesti, "nyt te varmasti maiskutatte huulianne ja tunnustatte, ettei tämä olekaan mitään randallilaista maitoa, vaan oikeata sawyeriläistä."

"Olettehan te koettaneet minulle kaikkea mahdollista, kerran toisensa jälkeen", sanoi Miranda. "Tämä maistuu tosiaankin melkein hyvältä; mutta soisin sentään, ettet olisi haaskannut tätä kaunista geraaniumia."

"Eihän koskaan voi tietää, mikä on haaskausta", vastasi Rebekka filosofisesti. "Ehkäpä tämä kukka on kauan toivonut saavansa somistaa jonkun illallispöytää. Ei pahoiteta sen mieltä. Minä olen nähnyt kukkien itkevän — varhain aamulla."

Ne salaiset huolet, joihin Jane neiti vihjaili, olivat hyvinkin todellisia, vaikka niitä ei näytetty. Kaksi ja puoli tuhatta dollaria vanhaa Sawyerin perintöomaisuutta oli ollut sijoitettuna erääseen liikeyritykseen, jota muuan tyttöjen isän ystävä hoiti, ja korkoina olivat tädit saaneet tästä yrityksestä sadan dollarin vuositulot. Perheen vanha ystävä oli nyt maannut haudassa jo viiden vuoden ajan, mutta hänen poikansa oli jatkanut liikettä, ja tähän saakka oli kaikki sujunut vanhaan tapaan. Mutta nyt oli odottamatta saapunut kirje, jossa ilmoitettiin, että liike oli joutunut vararikkoon ja että Sawyerin tyttöjen omaisuus oli hävinnyt muiden mukana kuin tuhka tuuleen.

Sadan dollarin vuositulon menettäminen on itsessään kylläkin vähäpätöinen asia, mutta vanhoille Sawyerin sisaruksille se merkitsi sitä eroa, mikä on mukavan toimeentulon ja itsekieltäytymistä vaativan kituuttelun välillä. Tähänkin saakka heidän elämänsä oli ollut niin säästeliästä ja niukkaa, että oli työlästä keksiä enää uusia säästämistapoja; ja isku kohtasi heitä sitä paitsi kaikkein sopimattomimpaan aikaan, sillä Rebekan koulumenot ja täysihoitolamaksut, vaikkeivät ne olleetkaan perin suuret, oli maksettava täsmällisesti ja käteisellä.

"Voimmeko me todellakin vielä jatkaa?" kysyi Jane itkien vanhemmalta sisareltaan. "Eikö meidän ole pakko luopua aikeistamme ja selittää tytölle syyt?"

"Me olemme kerran tarttuneet auran kurkeen emmekä saa kurkistella taaksepäin", vastasi Miranda katkerimpaan sävyynsä. "Me olemme ottaneet tytön pois kotoaan ja luvanneet kasvattaa hänet, ja nyt meidän on täytettävä lupauksemme. Minun tietääkseni Aurelia ei voi vielä moneen vuoteen toivoa apua muilta kuin Rebekalta. Hanna uhraa kaiken aikansa ja jokaisen ajatuksensa sulhaselleen, ja kun hän menee naimisiin, ei hän enää kuule eikä näe äitiään. John kuvittelee, että hänen täytyy pyrkiä lääkäriksi eikä maanviljelijäksi. Ikään kuin ihmisillä nykyään ei muutenkin olisi kylläksi tauteja niskassaan, kyllä hautaan pääsee ilman nuorten lääkärien apuakin. Ei, Jane; meidän on laahustettava eteenpäin ja säästettävä ja koetettava tulla toimeen korkoinemme niin hyvin kuin voimme. Mutta pääomaa emme saa ruveta syömään, käyköön sitten kuinka hyvänsä."

"Pääoman syöminen" oli useimpien säästäväisten uusenglantilaisten naisten mielestä rikos, jota katalampia olivat vain murhapoltto, ryöstö ja tappo; ja tätä katsantotapaa noudatettiin yleensä liiankin tunnollisesti terveen järjen kannalta ajatellen — esimerkiksi juuri tässä tapauksessa kaksi kuudenkymmenen ikäistä naista olisi hyvällä syyllä voinut hädän hetkellä hiukan lohkaista pienistä säästöistään.

Rebekka, jolla ei ollut aavistustakaan näistä perheen liikeasioista, huomasi vain tätiensä käyvän päivä päivältä säästäväisemmiksi. Lihaa ja kalaa ostettiin nyt harvemmin; nainen, joka viime vuosina oli käynyt heillä kahdesti viikossa pesemässä, silittämässä ja siivoamassa, sai sanan, ettei häntä enää tarvittu; vanhat, menneenvuotiset hatut harjattiin ja muokattiin uudelleen kuntoon. Portlandiin tai Moderationiin tehdyt virkistysmatkat jäivät pelkiksi muistoiksi. Tarkkuus kehittyi vähitellen huippuunsa, mutta vaikka Miranda tänä aikana olikin niin tyly ja taipumaton ja itsepäinen kuin nainen suinkin voi olla, ei hän sentään kertaakaan vihjannut sisarentyttärelleen, että tämä oli heille vastuksina. Siten tämä Sawyerin talon onnettomuus vaikutti Rebekan elämään vain siten, ettei hän voinut toivoakaan vanhojen pukujensa, hattujensa ja päällystakkiensa vaihtumista uusiin.

Mutta Hopeapurolla sattuneita vastoinkäymisiä ei sen sijaan käynyt salaaminen, sillä ne eivät siellä rajoittuneet yhteen ainoaan murheelliseen lukuun, vaan kehittyivät kokonaiseksi jatkoromaaniksi, joka ei päättynyt koko vuotena. Perunanviljelys epäonnistui; omenasadosta ei maksanut vaivaa puhuakaan; heinät oli korjattava märkinä ja ne pyrkivät pilaantumaan. Aureliaa vaivasi päänhuimaus ja Mark oli taittanut nilkkaluunsa. Kun tämäntapainen onnettomuus nyt sattui pojalle jo neljännen kerran, kysyi Miranda, montako luuta ihmisruumiissa on, "jotta voisi arvata, milloin Mark ehtii taittaa ne kaikki". Kiinnityslainan koron maksuaika, painajainen, joka oli puristanut kaiken ilon Randallien perheestä, oli ollut ja mennyt — ensimmäisen kerran koko neljäntoista vuoden aikana sattui, etteivät he saaneet haalituksi kokoon vaadittavia neljääkymmentäkahdeksaa dollaria. Näköpiirissä oli yksi ainoa valopilkku, Hannan kihlautuminen nuoren Will Melvillen kanssa, joka omisti hyvässä kunnossa olevan talon ja oli kokonaan oma herransa. Hanna oli niin tyytyväinen omiin odottamatta valjenneihin tulevaisuudentoiveisiinsa, että hän tuskin ymmärsi äidin huolia. Hanna oli ollut kivitalossa vieraisilla viikon päivät, ja Miranda uskoi myöhemmin Janelle kahdenkeskisesti saaneensa Hannasta sellaisen käsityksen, että tyttö on tunteeton kuin männyn kaarna sekä lisäksi arveluttavan itsekäs.

"Minä olin iloinen, kun hän jälleen käänsi nokkansa päin Temperancea", huudahti Miranda. "Jos heidän talonsa jolloinkin pääsee kiinnitysvelastaan vapaaksi, niin Hanna ei totisesti ole sen lunastaja; se on joko Rebekka tai sitten minä!"

ALADDIN HANKAA LAMPPUAAN

"Teidän arvoisa kirjoituksenne 'Warehamin villikukkia' on hyväksytty painettavaksi Luotsiin, neiti Perkins", sanoi Rebekka, tullessaan sisään Emma Janen parhaillaan parsiessa yhtiön sukkia. "Minä jäin juomaan teetä neiti Maxwellin luo, mutta kiiruhdin sieltä kotiin ilmoittaakseni sinulle uutisen."

"Sinä puhut piloillasi, Pekka!" sammalteli Emma Jane ja katsahti kysyvästi toveriinsa.

"En toki. Päätoimittaja luki sen ja arvioi sen mitä opettavimmaksi. Se julkaistaan seuraavassa numerossa."

"Ei kai samassa numerossa kuin sinun runosi kultaisista ovista, jotka sulkeutuvat takanamme, kun jätämme koulun?" kysyi Emma Jane, pidättäen hengitystään vastausta odottaessaan.

"Aivan samassa, neiti Perkins."

"Rebekka", aloitti Emma järkyttyneenä ja traagillisesti, "minä en kestä sitä iloa! Jos minulle tapahtuu jotakin, niin pyydän sinua kätkemään sen Luotsin numeron kanssani samaan hautaan."

Rebekka ei näyttänyt pitävän tätä pyyntöä minään ylenmäärin kiihottuneen sielun purkauksena, sillä hän vastasi: "Minä ymmärrän, samalta se minustakin tuntui alussa. Ja vielä nytkin, kun joskus yksin ollessani otan esille Luotsin vanhempia numeroita ja luen omia avustuksiani, niin olen vähällä haljeta mielihyvästä. Eikä se johdu siitä, että pitäisin niitä kovin hyvinäkään, sillä mitä useammin niitä luen, sitä kehnommilta ne tuntuvat minusta."

"Kunpa tahtoisit asua yhdessä minun kanssani jossakin pienessä talossa, kun tulemme vanhemmiksi", puhui Emma Jane miettivästi ja tarkasteli uneksuen vastapäistä seinää, parsinneula kädessään pystyssä sojottaen. "Minä hoitaisin talousaskareet ja valmistaisin ruoan ja kirjoittaisin puhtaaksi kaikki sinun runosi ja kertomuksesi ja veisin ne postikonttoriin, niin ettei sinun tarvitsisi tehdä muuta kuin kirjoittaa. Se olisi kerrassaan ihanaa!"

"Minäkään en toivoisi mitään sen hartaammin, mutta olen luvannut hoitaa
Johnin taloutta", vastasi Rebekka.

"Mutta eihän hän saa omaa taloutta vielä moneen vuoteen, vai mitä?"

"Ei", huokasi Rebekka raskaasti heittäytyen istumaan tuolille pöydän ääreen ja kätkien pään käsiinsä. "Ei saa, ellei meidän onnistu maksaa kurjaa kiinnitystämme. Ja se aika jää yhä vain kaukaisemmaksi, kun emme saaneet tänä vuonna korkoa suoritetuksi."

Rebekka hapuili käsiinsä paperipalasen, ja kun hän oli hetken aikaa raapustellut sille jotakin välinpitämättömästi, luki hän minuutin tai parin kuluttua ääneen:

"'Pois maksa jo velkas!' huus kiinnitys näin: 'olen aikoja tähän jo kyllästynyt!' 'Minä myös', vastas Rebekka, 'kunpa en oisi sun kasvojas nähnytkään — tiedät sen nyt!'"

"En tiennyt, että kiinnityksellä on kasvotkin", huomautti Emma Jane, joka harrasti fysiologiaa.

"Meidän kiinnityksellämme on", vastasi Rebekka kostonhimoisena. "Minä tuntisin sen, vaikka osuisin sitä vastaan pimeässä. Odotahan, piirrän sen kuvan. On hyvä, että opit tietämään, minkä näköinen se on. Kun sinulla aikanaan on mies ja seitsemän lasta, tiedät varoa, ettei se pääse lähemmäksi kuin mailin päähän talostasi!"

Piirros oli valmiina sen näköinen, ettei pimeätä aristavan ihmisen olisi ollut hyvä silmätä sitä. Kuvassa näkyi oikealla hyvin pieni talo ja sen edustalla itkevä perhe. Kiinnitys oli sielunvihollisen ja peikon sekasikiö, ja sen oikeassa kädessä oli kohotettu kirves. Muuan henkilö, jolle oli tunnusmerkillisintä liehuva musta tukka, koetti ehkäistä iskun; tämä henkilö esitti Rebekan ystävällisen selityksen mukaan häntä itseään, vaikkei hän tosin sanonut vielä tietävänsä, millä tavoin hän pystyisi iskun todellisuudessa torjumaan.

"Sinun kiinnityksesi on hirmuinen", sanoi Emma Jane, "mutta kauhean pieni ja kuihtunut."

"Niin, se on ainoastaan tuhannen ja kahdensadan dollarin kiinnitys", selitti Rebekka, "ja sitä pidetään pienenä. John on nähnyt miehen, jonka talo oli kiinnitetty kahdestatoista tuhannesta dollarista."

Hetkeä myöhemmin kysyi Emma Jane: "Rupeatko sinä toimittajaksi vai kirjailijaksi?" Hänen mielestään Rebekan ei tarvinnut muuta kuin valita.

"Minun kai täytyy tarttua siihen puuhaan, mikä minulle ensiksi tarjoutuu, luullakseni."

* * * * *

Näinä aikoina Adam Ladd käväisi toisinaan Temperancessa, sillä erään jatkettavan haararadan piti kulkea tämän paikkakunnan lävitse. Näillä retkillään herra Ladd sai jonkinlaisen aavistuksen Rebekan kotitalon asioista. Uuden radan suuntaa ei ollut vielä päätetty, mutta ylipäänsä keskusteltiin enää vain siitä, miten rata edullisimmin johdettaisiin Temperancesta Plumvilleen. Erään ehdotuksen mukaan olisi rata suunnattava suoraan halki Randallin talon maiden, nurkasta nurkkaan, ja siinä tapauksessa rouva Randall tietysti saisi korvauksen maa-alasta ja muusta vahingosta.

Kun Aladdin eräänä päivänä tuli Temperancesta Warehamiin, käveli ja puheli hän pitkät ajat Rebekan kanssa, joka hänen mielestään näytti kalvenneelta ja laihtuneelta, vaikka tyttö kestikin muuten urheasti sen ylenmääräisen työtaakan, minkä hän vapaaehtoisesti oli sälyttänyt hartioilleen. Hänellä oli yllään musta kashmirpuku, Jane tädin lähinnä paras leninki. Pitkät mustat palmikot olivat nyt kiedotut ympäri pään, ja niiden alta ohimoille ja otsalle valuvat pienet kiharat antoivat hänen kasvoilleen uuden naisellisen leiman.

Adam Ladd katsahti tyttöön tavalla, joka sai Rebekan peittämään kasvonsa käsillään samalla kun hän ujostelevasti nauraen katseli sormiensa raoista ja puhui: "Tiedän kyllä, mitä ajattelette, herra Aladdin — että minun hameeni on tänä vuonna tuumaa pitempi ja että hiukseni eivät ole enää samalla tavoin palmikolla kuin ennen. Mutta en ole vielä lähimainkaan mikään nuori daami; en todellakaan ole. Puuttuu vielä kuukausi, ennen kuin täytän kuusitoista, ja te lupasitte, ettette hylkää minua, ennen kuin hameeni viistää maata. Jos teitä ei miellytä se, että minä vanhenen, niin miksi ette te suostu nuortumaan? Silloin me voisimme kohdata puolitiessä, ja meillä olisi oikein hauskaa. Mutta kun nyt oikein ajattelen", jatkoi tyttö, "niin huomaan, että sitenhän on tapahtunutkin kaiken aikaa. Silloin, kun ostitte minulta saippuaa, olitte jokseenkin isoisä Sawyerin ikäinen, ja myöhemmin kun tanssitte minun kanssani lippujuhlassa, olitte mielestäni kuin isäni. Mutta siihen aikaan kun näytitte minulle äitinne valokuvan, minusta tuntui aivan kuin olisitte veljeni John, sillä olin niin suruissani teidän tähtenne."

"Tämä soveltuu erinomaisesti", sanoi prinssi hymyillen, "kunhan se vain ei jatku niin nopeasti, että teistä tulee minun isoäitini. Muuten työskentelette aivan liian ahkerasti, neiti Rebekka Rowena!"

"Hiukan vain", tunnusti tyttö. "Mutta tiedättehän, että pian alkaa loma-aika."

"Ja aiotteko silloin levätä kunnollisesti ja koettaa jälleen pyöristää poskienne hymykuoppia? Niistä tosiaan kannattaa huolehtia."

Rebekan kasvoilla vilahti varjo, ja hänen silmänsä kostuivat.

"Teidän ei pidä olla ystävällinen, herra Aladdin, minä en kestä sitä. Tämä — tämä ei ole minun ilonpäiviäni!" hän sanoi ja pyörähti sisään koulun portista heilauttaen kädellään jäähyväiset.

Adam Ladd meni johtajan huoneeseen, mieli vakavan miettiväisenä. Hän oli tullut Warehamiin ehdottamaan suunnitelmaa, jota hän oli pohtinut useita päiviä. Tämä vuosi oli Warehamin koulujen viideskymmenes toimintavuosi, ja herra Aladdin selitti johtaja Morrisonille haluavansa juhlavuoden kunniaksi lahjoittaa satakunta nidosta koulun kirjastoon sekä antaa lahjapalkintoja äidinkielen kirjoitusharjoituksista, koska hän oli erityisesti kiintynyt tähän aineeseen. Hän toivoi, että molempien yläluokkien pojat ja tytöt kilpailisivat näistä palkinnoista ja että lahja jaettaisiin tasan kahden parhaimman aineenkirjoittajan kesken.

Kun keskustelu johtajan kanssa oli päättynyt, herra Ladd lähti neiti Maxwellin luo ajatellen matkallaan metsän halki: "Lumivalkea-purppuraiseni kaipaa apua, ja koska en voi tarjota sitä hänelle suoraan aiheuttamatta kuiskeita, niin tyttöraukan täytyy se ansaita! Rahani ovat käyttökelvottomia aina juuri silloin, kun haluaisin niitä uhrata."

Hän tuskin ehti tervehtiä emäntäänsä, ennen kuin puhkesi puhumaan: "Neiti Maxwell, ettekö ole huomannut, että ystävämme Rebekka näyttää onnettoman väsyneeltä?"

"Näyttää kylläkin; ja minä olen tässä miettinyt, enkö voisi saada häntä mukaani etelään kesäkuukausiksi. Menen tavallisesti laivalla Old Point Comfortiin ja asustan siellä maalaistapaan jossakin rauhallisessa talossa lähitienoolla. Minusta ei mikään tuntuisi miellyttävämmältä kuin jos saisin Rebekan seurakseni."

"Se juuri olisi tytölle tarpeen", vahvisti Aladdin kaikesta sydämestään. "Mutta miksi te ottaisitte kulut yksin hartioillenne? Sallikaa minun kantaa korteni kekoon. Minä olen suuresti kiintynyt tyttöön, olen ollut jo vuosikaudet."

"Älkää kuvitelko, että te olisitte hänet keksinyt", keskeytti neiti
Maxwell lämpimästi, "sillä minä hänet aluksi löysin."

"Hän oli minun läheinen ystäväni jo aikoja ennen kuin hän tuli Warehamiin", sanoi Adam Ladd nauraen ja kertoi neiti Maxwellille, kuinka Rebekka ja hän ensin olivat kohdanneet toisensa. "Heti alusta lähtien olen koettanut miettiä, miten voisin auttaa hänen kehitystään, mutta en ole keksinyt sopivaa tapaa."

"Onneksi hän pystyy itse hoitamaan kehityksensä", vastasi neiti Maxwell. "Tavallaan hän on riippumaton kaikista ja kaikesta; hän noudattaa sisäistä vaistoaan tietämättä siitä itse. Mutta hänellä on satoja käytännöllisiä tarpeita, joissa raha auttaisi, ja valitettavasti minun kukkaroni on hoikka."

"Käyttäkää minun kukkaroani, olkaa hyvä, sallikaa minun toimia teidän välityksellänne", pyyteli Aladdin. "Vuosi sitten kävin Rebekan tätien luona ja pyysin, että saisin kustantaa tytölle musiikinopetusta. Vakuutin heille, että sellainen on tuiki tavallista, ja selitin, että suostuisin myöhemmin kyllä perimään vuosittain korvauksen kuluistani, jos he sitä välttämättä vaatisivat. Mikään ei auttanut. Vanhempi neiti Sawyer sanoi, ettei ainoakaan hänen sukulaisensa ollut vielä turvautunut 'vaivaisapuun' ja ettei kukaan toivottavasti sitä enää yrittäisikään, kun tähänkin mennessä on muuten selvitty."

"Minun täytyy tunnustaa, että tuollainen taipumaton uusenglantilainen tarmo miellyttää minua", huudahti neiti Maxwell. "Enkä olekaan tähän saakka ollut lainkaan huolissani niistä vaikeuksista, jotka Rebekalla on ollut voitettavanaan. Ulkonainen pakko on tehnyt hänet urheaksi; köyhyys on karaissut hänet pelkäämättömäksi, ja se on opettanut tytön luottamaan itseensä. Nykyisin hän tarvitsee yhtä ja toista, minkä vain nainen voi hankkia nuorelle tytölle, eikä minusta olisi miellyttävää, että te auttaisitte sellaisissa asioissa Rebekkaa. Minä tuntisin loukanneeni hänen omanarvontuntoaan, vaikka hän ei siitä tietäisikään. Mutta voinhan minä olla hänelle avuksi niissä asioissa ja antaa teidän sen sijaan suorittaa hänen matkakulunsa. Siihen voin suostua vähänkään kainostelematta. Silti on varmaankin parasta, että asia jää meidän salaisuudeksemme."

"Te olette todellinen hyvä haltiatar!" huudahti Aladdin puristaen lujasti hänen kättään. "Ehkäpä teille koituisi vähemmän vaivaa, jos ottaisitte mukaanne myös hänen huonetoverinsa, sen erottamattoman — hm, punavalkoisen?"

"Ei, kiitoksia; mieluummin pidän Rebekan yksin", sanoi neiti Maxwell.

"Sen käsitän", sanoi Adam Ladd hajamielisesti. "Tarkoitan tietysti, että yhdestä lapsesta on aina vastusta vähemmän kuin kahdesta. Siinä hän nyt onkin."

Rebekka näkyi ikkunasta. Hän kulki hiljaisella kadulla erään kuusitoistavuotiaan pojan seurassa. He olivat syventyneet vilkkaaseen keskusteluun, ja sitten he nähtävästi lukivat jotakin yhdessä ääneen, sillä tytön musta ja pojan kiharainen ruskea pää taipuivat rinnan paperiarkin ylle, jota he pitelivät yhteisesti käsissään. Rebekka katsahti vähän vähä toveriinsa ja hänen silmänsä säteilivät älyä ja ymmärtämystä.